Levottomat unet eivät antaneet Kuutamopennulle hetken rauhaa yöllä. Hän näki unta metsästä, joka yritti syödä hänet, ja hän juoksi sitä pakoon minkä lyhyiltä jaloiltaan ehti. Kolmen viimeisen yön aikana Kuutamopentu oli nähnyt unissaan jonkun hänelle tuntemattoman kissan, joka silti jollain tapaa vaikutti etäisesti tutulta. Nytkin hän oli juossut hurjistunutta metsää karkuun joen rannalle, ja muukalaiskissa seisoi sen vastarannalla ilmeenkään värähtämättä.
"Auta minua!" Kuutamopentu pyysi ja vilkuili selkänsä yli lähestyvää metsää. Vastarannalla seisova kissa ei tehnyt elettäkään auttaakseen häntä. Sitä vastoin kissa tuntui katsovan suoraan hänen lävitseen - aivan kuin tämä ei olisi edes nähnyt Kuutamopentua.
Kuutamopennun huuto katkesi, kun metsä vyöryi hänen päälleen ja nieli hänet synkkiin uumeniinsa.

"Kuutamopentu!" Kuutamopentu avasi silmänsä hätkähtäen. Hänen yläpuolellaan näkyi pala tuttua pentutarhan kattoa, jossa punotut pensaan oksat risteilivät toistensa yli ja ali. Siirtäessään katsettaan vähän vasemmalle hän näki Korppisiiven väsyneet kasvot.
"Sinulla taisi olla villi uni", kuningatar haukotteli ja hieraisi silmiään tassullaan. Kuutamopentu hengitti yhä pinnallisesti, kun hän kömpi ylös ja siirtyi lähemmäksi emoaan. Hän ujuttautui emon etukäpälien väliin, ja Korppisiipi rupesi sukimaan hänen turkkiaan tyynnyttelevästi.
"Metsä yritti syödä minut", Kuutamopentu vikisi ja oli aivan varma siitä, että uni kävisi vielä toteen jokin päivä. "En halua ikinä mennä metsään!"
Korppisiipi jatkoi hänen turkkinsa nuolemista. Pitkät, rauhalliset vedot saivat Kuutamopennun kohonneen sykkeen laskemaan ja hän pystyi taas hengittämään normaalisti.
"Se oli vain pahaa unta", Korppisiipi maukui.
Kuutamopentu pudisteli päätään. "Se oli niin todentuntuista! Metsä ihan oikeasti haluaa syödä minut!" pentu intti vastaan. "Siellä oli myös joku kissa, mutta hän ei auttanut minua, vaikka pyysin!"
Kuningatar lopetti pennun sukimisen ja pysähtyi miettimään hetkeksi. Kuutamopentu katsoi häntä silmät pelosta ammollaan.
"Tiesitkö, kun kissa kuolee, hän siirtyy Tähtiklaanin luo Hopeahäntään", Korppisiipi kertoi yllättäen, eikä Kuutamopennulla ollut aavistustakaan siitä, mistä naaras puhui.
"Mikä on Tähtiklaani?" hän kysyi edelleen hieman varuillaan.
Korppisiipi nousi varovasti ylös ja astui pois sammalilta. "Tule - minä näytän sinulle."
Kuutamopennun piti kulkea huomattavasti pitempi matka, ennen kuin pääsi ylittämään nukkumapaikan reunan. Hän kipitti emonsa kannoilla ulos pentutarhasta miettien, mitä emo halusi näyttää.
Pakkanen puri Kuutamopennun turkin läpi, ja hän halusi palata takaisin sisälle. Korppisiipi kuitenkin kutsui hänet hännällään viereensä istumaan, ja Kuutamopentu loikki kiireesti emon lämpimään kylkeen kiinni.
"Taivas tuikkii kirkkaana tähdistä", Korppisiipi aloitti ja ohjasi Kuutamopennun katseen ylös sysimustalle taivaalle, jossa loisti paljon pieniä valoja. "Kun kissa kuolee, hänen henkensä siirtyy tuonne ylös ja alkaa tuikkia samaa valoa kuin tähdet. Siellä kaikki kissat elävät sulassa sovussa ja metsästävät samoilla metsästysmailla."
Kuutamopentu ei saanut katsettaan irti tähtitaivaasta. Hän oli lumoutunut sen laajuudesta. Hän yritti kuvitella mielessään tähtien lailla tuikkivia kissoja juoksentelemaan taivaankantta pitkin.
"Rakkaidemme henget katsovat peräämme silloinkin, kun he eivät voi enää olla täällä kanssamme", mustavalkoinen kuningatar jatkoi ja piti katseensa taivaalle suunnattuna. "Et ole koskaan yksin, Kuutamopentu, sillä esi-isäsi pitävät sinusta huolta kaiken aikaa."
Kuutamopentu käänsi katseensa emoonsa. "Silloinkin, kun näen pahaa unta?" hän kysyi.
Korppisiipi nyökkäsi. "Erityisesti silloin. Tähtiklaani puhuu kissoille yleensä unien kautta."
Kuutamopentu henkäisi haltioituneena ja siirsi jälleen katseensa takaisin tähtiin. Hän muisti unessaan näkemän kissan, ja alkoi miettiä, olisiko kissa voinut olla yksi Tähtiklaanin lähettämistä suojelijoista. Oli miten oli, Kuutamopentu ei enää pelännyt niin pahasti metsää. Jos emo sanoi, että tähtikissat pitivät hänestä huolta, niin silloin sen täytyi olla juuri niin.

//521 sanaa

Leimusilmä hymyili oppilaalle. "Kiva! Tulen pian takaisin", kolli lupasi ja suuntasi jo toistamiseen aukiolle saman päivän aikana.
Hän käveli lumeen tehtyjä polkuja pitkin tuoresaaliskasan luo, johon oli tullut päivän mittaan lisää täydennystä. Vaikka kasan koko ei päätä huimannut, oli riistaa silti enemmän kuin kukaan olisi uskaltanut toivoa tähän vuodenaikaan.
Leimusilmä nappasi kasan päältä oravan sen enempää ajattelematta ja vei sen parantajan pesälle. Kun Yötassu näki oravan, tämän silmät laajenivat hämmästyksestä. Silloin vasta Leimusilmä tajusi ottaneensa juuri sen oravan, jota jahdatessaan oppilas oli onnistunut loukkaamaan itsensä ruusunpiikkeihin. Leimusilmä tunsi saman tien katumusta siitä, ettei ollut älynnyt katsoa tarkemmin, mitä kasasta valikoi. Toisaalta lehtikadon aikaan ei ollut varaa valittaa - ja sitä paitsi orava oli keskivertoa parempi ja täyttävämpi saalis!
"Toivottavasti tämä ei haittaa", parantajaoppilas maukui hieman pahoittelevaan sävyyn ja laski kuolleen eläimen Yötassun viereen. "Ainakin pääset nyt maistamaan itse saalistamaasi riistaa. Näithän sen eteen paljon vaivaa!" Leimusilmä naurahti vähän ja tuuppasi tassullaan oravaa lähemmäksi oppilasta. "Potilas syö ensin", hän vaati.

//Yö?
//158 sanaa

"Hienosti menee, Kuutamopentu! Vielä pari askelta, niin olet perillä!" Korppisiiven kannustavat naukaisut antoivat Kuutamopennulle voimaa keskittyä viimeisten askelten ottamiseen. Emo istui noin parin hännän mitan päässä heidän nukkumapaikaltaan, ja Kuutamopentu oli jo melkein kävellyt sen koko matkan! Vielä viimeinen pinnistys, ja hän olisi perillä!
"Vau!" Korppisiipi kehräsi, kun pentu lysähti hänen jalkojensa juureen istumaan. Kuutamopentu hymyili onnistumisesta onnellisena ja kurkotti kaulaansa pidemmälle, jotta emo ylettyisi paremmin nuolemaan hänen korviaan. Moisen matkan jälkeen oli tullut kamala nälkä!
"Minulla on nälkä", hän vingahti emolleen, joka oli juuri nuolemassa hänen selkäänsä.
Korppisiipi naurahti. "En yhtään ihmettele! Teit juuri melkoisen suorituksen", kuningatar totesi ja nappasi sitten hellästi pentua tämän löysästä niskanahasta. Kuutamopentu heilutteli jalkojaan ja katsoi, miten pentutarhan lattia liikkui hänen alapuolellaan, kun Korppisiipi kantoi häntä takaisin sammalille.
Juuri kun Kuutamopentu oli aikeissa ruveta syömään, pentutarhan suuaukolta kuului rapinaa. Pentu käännähti korvat valppaasti pystyssä ääntä kohti ja riemastui nähdessään isänsä.
"Kuutamopentu oli juuri alkamassa syömään", Korppisiipi sanoi tabbykuvioiselle kollille äänensävyllä, jota Kuutamopentu ei osannut kunnolla tulkita. Hiilihammas asteli heidän viereensä ja kävi istumaan.
"En viivy kauaa", isä lupasi emolle ja hymyili tälle. Emo huokaisi ja pyöritteli silmiään, mutta lopulta hänenkin naamalleen piirtyi hymy.
"Minä kävelin tänään jo pari hännänmittaa!" Kuutamopentu ilmoitti isälleen ylpeänä. Hiilihammas katsoi häntä hämmästynyt ilme kasvoillaan.
"Oikein pari hännänmittaa?! Sehän on ihan hirveästi", hän äimisteli. Kuutamopentu kikatti. Isällä oli hupaisa tapa väännellä naamaansa yllättyneesti aina, kun Kuutamopentu kertoi hänelle oppimistaan uusista asioista.
"Niin on", Kuutamopentu maukui ja virnisti. "Olen varma, että huomenna jaksan kävellä vielä pitemmälle!"
"Niinkö luulet?" Hiilihammas epäili ja kohotti toista kulmaansa. Kuutamopentu yritti olla nauramatta - hänen oli oltava vakuuttava!
"En minä luule, vaan tiedän!" hän sanoi ja nousi hieman kömpelösti seisomaan kuin todistellakseen, että pystyisi siihen.
"Vai niin", Hiilihammas hymähti mietteliäästi. "Sen minä haluan kyllä nähdä."
"No niin, on Kuutamopennun ruoka-aika", Korppisiiven naukaisu keskeytti heidän jutustelunsa. Kuutamopentu ei pistänyt vastaan - hänellä oli jo kiljuva nälkä!
"Minä tästä menenkin", isä maukui ja nousi seisomaan. Hän kumartui nuolaisemaan Kuutamopennun päälakea. "Ole kiltisti."
"Ole itse kiltisti!" Kuutamopentu komensi takaisin. Hiilihammas naurahti ja kurkotti sitten koskettamaan emon nenää omallaan.
Isä puhui vielä emon kanssa, mutta Kuutamopentu ei enää kuunnellut. Hän oli niin keskittynyt juomaan maitoa, että muu maailma hänen ympärillään katosi täysin.

//360 sanaa

Kuuntelin hymyillen Kimalaistassua tämän puhuessa. Naaras innostui kesken puheidensa, ja tuon häntä alkoi heilahdella puolelta toiselle sen merkiksi. Naaraan innokkuus kuitenkin hyytyi, kun hän otti puheeksi Kuutamopennun. Emo oli synnyttänyt aivan yllättäen pennun, josta kenelläkään ei ollut ollut mitään aavistusta. Toden totta ajatus uudesta sisaruksesta tuntui hieman oudolta, mutta koin kasvaneeni jo tarpeeksi vanhaksi, etten enää kaivannut emon ja isän huomiota samalla tavalla. Kimalaistassulle sen sijaan uusi sisarus näytti olevan kova paikka. Naaras alkoi kyynelehtiä onnettomana ja ravistella päätään. En tiennyt, mitä sanoa. Emme olleet Kuutamopennun syntymän jälkeen viettäneet aikaa yhdessä Kimalaistassun kanssa, joten hänen reaktionsa yllätti minut täysin. Tunsin valtavaa sääliä häntä kohtaan, ja halusin lohduttaa häntä jotenkin.
Tabbykuvioinen naaras nosti itkuisen, jäänsinisen katseensa minuun. Tuntui, kuin hän olisi etsinyt minusta lohtua tai samanlaista reaktiota. Astuin varovaisesti askeleen lähemmäs Kimalaistassua, ja laskin häntäni lohduttavasti hänen lavalleen.
"Ei isä unohda sinua, minua eikä Mehiläistassuakaan, ei tietenkään. Etkä sinä ole millään tavalla helpommin unohdettava kuin me muut, päinvastoin. Ei kukaan voi ikinä unohtaa sinua, olet niin erityinen!" yritin lohduttaa, mutten ollut varma oliko se riittävästi. Kimalaistassu vilkaisi minua. Itku oli hellittänyt, muttei lakannut kokonaan. Edelleen tabbykuvioinen oppilas nyyhkytti vierelläni onnettomana.
"Auttaisiko sinua, jos me tutustuisimme Kuutamopentuun? Voisit samalla nähdä, että hän on aivan kuten mekin, meidän lihaa ja verta, eikä kilpailijamme. Mieti nyt sitä raasua, ei lainkaan leikkikavereita, ainoastaan vain emo. Isä ja emo voisivat arvostaa, jos viihdyttäisimme Kuutamopentua", ehdotin varovasti toivoen edelleen, etten pahentanut vain Kimalaistassun oloa.

//Kimalainen?
// 237 sanaa

Pudistelin päätäni Talvikkitassun sanoille, mutta toisaalta hän oli oikeassa - Salviakatsetta ei näkynyt leirissä vieläkään. Korviani kuumensi, kun yritin pohtia sisarelleni kelpaavaa vaihtoehtoa. Oppilaat saivat kyllä poistua leiristä keskenään, mutta siihen tarvittiin lupa mestarilta. Tuskin kukaan kiinnittäisi meihin erityisempää huomiota, jos meidät huomattaisiin leirin ulkopuolella. Kunhan itse Salviakatse ei vain näkisi meitä, kaikki olisi hyvin. Hän kuitenkin etsisi minut käpäliinsä vasta myöhemmin, joten siihen asti meillä olisi Talvikkitassun kanssa aikaa. En kuitenkaan ollut vielä ihan varma, olinko valmis ottamaan sellaista riskiä. Kaikki tuollainen sai minut erityisen varovaiseksi, enkä oikein ymmärtänyt, miksi sisareni suhtautui niin välinpitämättömästi tällaiseen. En kuitenkaan voinut moittia häntä siitä. Häntäni viuhtoi terävästi puolelta toiselle, jonka jälkeen päästin hermostuneen naurahduksen. Talvikkitassun seuraava ehdotus ei ollut yhtään huonompi. Klaaninvanhimpien sammalien vaihdon hoitaisin mielelläni, jos soturioppilas ottaisi kopin ja kävisi kyselemässä Ampiaistassun ja Kultatassun tilanteesta. En minä oikein välittänyt klaaninvanhimpien luona puuhailusta, mutta Talvikkitassu olisi voinut tarjota paljon pahempiakin vaihtoehtoja. Hiilloskatseen märinää en aina jaksanut kuunnella, mutta muuten klaaninvanhimmat olivat ihan siedettäviä.
“Kiinni veti! Olettaisin, että haluat nähdä ensin, kun suoritan sammalien vaihtovuorosi, mutta sen jälkeen minun täytyy saada olla ensimmäinen, jolle kerrot, mitä saat heistä irti!” tokaisin virneen kera, sillä ajatukseni olivat jo siirtyneet siihen tilanteeseen, kun saisin tietää. Eloklaanilaisten henkilökohtaisemmat asiat kiinnostivat suuresti - en tiedä, että mikä niissä oikein veti puoleensa. Ehkä pitäisi panostaa enemmän omiinkin suhteisiin, niin ei tarvitsisi metsästää toisten kokemuksia.
“Kyllä minä nyt sentään niin pitkälle muistan”, hymähdin naaraan vitseille, mutta lisäsin pian perään hieman kähisten, “tässä alkaa jo lihaksia kolottamaan tällainen viileä ilma.”
“Saisitpa sen uuden mestarin nopeasti!” totesin Talvikkitassun tuskasteluihin mestaristaan. Mutta pian hän jo lähtikin kohti piikkihernetunnelia, eikä ottanut kuuleviin korviinsa vastahakoisuuttani. En voinut kuin hymähtää ja miettiä kiireesti jotain sellaista, miksi emme voisi lähteä. Mitään järkevää ei kuitenkaan ollut tulossa ulos suustani, joten ehkä oli vain paras suostua. Pyörittelin silmiäni toisen selän takana.
“Selvä sitten! Mutta jos jäämme kiinni, saat itse selittää tämän isälle!” hymähdin kiivastuneena ja lähdin punaturkin perään. Yritä nyt sanoa tuollaiselle ei. Sisälläni kuitenkin kumpusi huvittuneisuus, vaikka se tuskin toiselle asti pääsi välittymään. Odotin innolla yhteistä harjoitteluhetkeämme! Talvikkitassu oli paljon nopeampi tassuistaan, joten jouduin harppomaan hänet kiinni leirin ulkopuolella.
“Odota vähän!” tuhahdin samalla, kun yritin pitää askeleeni ripeänä. “Etsitään jokin rauhallinen paikka. Sellainen syrjäisempi, missä ei näy paljoa tassunjälkiä, voisi kelvata tarkoitukseemme. Vai mitä olet mieltä?”

// Talvikki?
// 377 sanaa
// KP-boosti

Yötassu katsoi Leimusilmää joka vastasi toiselle siihen että ilmoittaa kyllä kun saa nuolla pois naaras laski päänsä alas ja lepuutti silmiään vaikka, yrtin tuoksut olivat vahvoja toisen nenään niin tämän yritti olla normaalisti vaikka tätä olisi tehnyt mieli hypätä jokeen uimaan että saisi tahnan pois tämän turkista. Yötassu mietti että mitenköhän saisi aikansa kulumaan kun tuolla tassulla ei nyt kyllä kävellä minnekään, naaras naurahti omalle tunaroimiselleen kun mietti sitä tilannetta uudestaan kun kirjaimellisesti syöksyi suoraan sinne piikkipuskaan. Yötassu kuitenkin odotti tuota Leimusilmää että toinen saisi luvan nuolla tahnan pois turkistaan, samalla naaras kävi mielessään läpi sitä jos mestari yhtäkkiä tulisi puhumaan toiselle kun tämä ei olisi parhaillaan. Yötassu kuitenkin nosti päänsä kun näki leimusilmän joka antoi lopulta luvan nuolla tahnan pois, saatuaan luvan naaras alkoi sukimaan itseään puhtaaksi joka olikin aikamoinen työmaa, kunnes tämän korva värähti kun Leimusilmä puhui että kaksikko voisi jakaa ruuan yhdessä. Yötassu lopetti sukimisen ja vastasi toisen kysymykseen "kyllä se minulle käy Leimusilmä" naaras naukaisi toiselle ja hymyili toiselle.

//163 sanaa
// Loimu

"Sanon kyllä", Leimusilmä lupasi ja käveli Yötassun ohi yrttivarastolle. "Minä siivoilen vähän täällä. Yritä vaikka nukkua vähäsen, niin minä tulen sitten herättämään sinut, kun voit pestä tahnan pois", hän kääntyi naukumaan selkänsä yli, ennen kuin katosi kiviseinän taa.
Leimusilmä teki päänsä sisällä merkintöjä päivän aikana käytetyistä yrteistä. Yötassun salvaan käytettyjä yrttejä oli onneksi vielä runsaasti jäljellä, ja he pärjäisivät niillä vallan mainiosti lehtikadon loppuun asti, mikäli ruusupuskiin juoksemisesta ei tulisi muillekin oppilaille tapaa.
Hän vietti varastossa hyvän tovin, ennen kuin palasi takaisin sairasaukiolle, jossa Yötassu makoili. Naaras nosti päätään ja katsahti Leimusilmään toiveikkaan näköisenä. Leimusilmä nyökkäsi hänelle hymyillen.
"Nyt saat nuolla sen pois", hän sanoi, ja oppilas ryhtyi saman tien sukimaan karvojaan puhtaaksi vihreästä tahnasta.
Seuratessaan oppilaan peseytymistä Leimusilmä muisti, ettei ollut syönyt mitään koko päivänä. "Ajattelin käydä hakemassa tuoresaaliskasasta riistaa", hän naukaisi Yötassulle, joka lopetti hetkeksi turkkinsa puunaamisen. "Koska ruokaa on saatavilla niin vähän tähän aikaan vuodesta, voisimme jakaa aterian, mikäli se sopii sinulle", parantajaoppilas ehdotti mustaturkkiselle naaraalle ja jäi odottamaan tämän vastausta.

//Yö?
//164 sanaa

Talvikkitassu tuhahti liioitellusti, sillä Laventelitassu oli aina niin tarkka säännöistä. Noh, kaipa naaras ymmärsi toista siinä mielessä, että Laventelitassu ei halunnut joutua ongelmiin. Toisaalta, jos ei jäisi kiinni, ei joutuisi ongelmiin.
"Älä viitsi! Emme me jää kiinni, sitä paitsi Salviakatse tuskin antaa lupaa. Sitten me emme ainakaan pääsisi lähtemään, sillä mestarisi pitäisi meitä taatusti tarkasti silmällä. Tulisit nyt, lupaan ettemme me jää kiinni. Sitä paitsi, mitä nyt muka voisi sattua?" Talvikkitassu maanitteli siskoaan, joka vaikutti edelleen hieman vastahakoiselta. Laventelitassun pohdinta Ampiaistassun ja Kultatassun väleistä sai Talvikkitassunkin miettimään samaa.
"Jos vaihdat minun puolestani kerran klaaninvanhimpien sammalet, voin kysyä sitä! Olen nimittäin aaaaika varma, että heidän välillään on jotain muuta", naarasoppilas hihitti. Hän ei todella jaksaisi Hiilihampaan emon uteluja kaikesta. Nokilintu oli niin puhelias hössöttäjä!
"Vaiheessa vai? Mutta toisaalta, tottahan se, pitää keskittyä koulutukseen! Sitä paitsi, sopivia ehdokkaita on aika vähän. Ja onhan sinulla minut, parempaa siskoa et voisi toivoa", punaturkki kikatti osittain tosissaan. Hän ei halunnut jakaa Laventelitassua koko klaanin kanssa. Naaraskissa rävähti nauramaan, kun Mesitähteä muistuttava oppilas puhui kuin klaanin vanhin.
"Ehkä sinun pitäisi muuttaa klaaninvanhimpien pesään? Oi arvon "olen elämäni kunnossa", Laventelitassu vitsaili ja kierähti selälleen makaamaan.
"Muistatko kun me teimme lumikissoja pentuina?" Talvikkitassu kysyi Laventelitassulta ja kieriskeli hieman lumessa. Pentuajoista ei tosiaan ollut kauaa.
"Vai onko muistisi yhtä puhetapasi kanssa?" Talvikkitassu kysyi vitsikkäästi ja loikkasi reippaasti seisomaan kaikille käpälilleen.
"Minä pärjäilen mainiosti! Kunhan vain saisin vakituisen mestarin, minä en tahdo jäädä heistä jälkeen", Talvikkitassu valitti kovaäänisesti ja toivoi valituksensa kantautuvan vanhempiensa korviin.
"Korppisiipi olisi voinut hankkia pentunsa hieman myöhemmin. Uskomatonta, hän ei ajatellut lainkaan minun koulutustani", naaras tuskasteli ongelmansa kanssa. Häntä ärsytti todella, että mustavalkea naaras oli noin vain mennyt hankkimaan pennun. Pyh, hän ei ainakaan tervehtisi sitä pentua ikinä! Oli pilannut hänen koulutuksensa alun. Talvikkitassu päätti, että hän myös pilaisi Kuutamopennun koulutuksen. Piilottaisi vaikka piikkejä toisen petiin. Virne nousi naaraskissan kasvoille, kun hän ajatteli kostosuunnitelmaansa.
"No, mitä me tehdään siskosein? Tahdon jo verrytellä käpäliäni eikä Salviakatsetta näy missään! Lupaan, että otan kaikki syyt niskoilleni. Sanotaan vaikka, että minä pakotin sinut mukaani! Niinhän minä tässä teen. Tule nyt, pliis!" Talvikkitassu aneli siskoaan ja lähti sitten toisen edellä kohti leirin suuaukkoa.
"En kuule mitä sinä sanot, tule nyt!" punaturkkinen huikkasi päättäväisesti ja hänen häntänsä oli pörhistynyt jännityksestä. Naaras ei katsonut seurasiko Laventelitassu, toisen olisi pakko seurata! Hänen ensimmäinen seikkailunsa, mahtavaa! Talvikkitassu uhkui intoa ja hänen viiksensä vapisivat uteliaisuudesta.
// Laventeli?
// 389 sanaa

Yötassu yritti olla rauhassa vaikka tämän syke tuntui korvissa kirvelyn takia, naaras hengitti astetta rauhallisemmin kun tahna alkoi pikku hiljaa vaikuttaa kun kolli sanoi että valmista on "kiitos Leimusilmä" naaras hymyili lämpimästi toiselle. Yötassu katsoi itseään ja näytti siltä että olisi uitettu kirjaimellisesti liisteri purkissa jos musta kissa ei todellakaan tykännyt koska piti turkistaan erittäin hyvää huolta, naaras kuunteli mitä kolli oikein sanoi että pitäisi levätä "hyvä on minä lepään juu totta tuo tassu on se pahin mutta." Yötassu nyökkäsi ja vastasi myöntävästi kollin kysymykseen että olihan pehmoturkki toisen mestari, mustaa kissaa vain huolehti että mitä tämän mestari oikein ajattelisi että toinen oli satuttanut itsensä eikä pystyisi osallistumaan harjoituksiin kahteen auringonnousuun. Yötassu katsoi kun kolli meni tämän korvat menivät luimuun koska tätä hävetti mihin tilaan oli oikein joutunut, naaras kuitenkin koko itsensä ja laski päänsä sammaleelle naaras kuuli kun Leimusilmä palasi "kiitos kun kerroit muuten voitko sanoa kun saan nuolla tämän tahnan pois turkistani." Yötassu kysyi kauniisti toiselta koska tämä olisi halunnut heti nuolla tahnan pois koska ei tykännyt siitä että tämän turkki oli tahmea, toki toinen ei sitä todellakaan kertonut ääneen vaan odotti rauhassa että saisi luvan siihen.

//189 sanaa
//Loimu?

Kuutamopentu tunsi emon sydämen tasaiset lyönnit. Pentu oli juuri täyttänyt vatsansa lämpimällä maidolla ja makasi nyt raukeana emonsa pehmeää turkkia vasten. Mikäli hän ei nukkunut, hän söi - ja sama kaava toistui päivästä toiseen.
Kuitenkin eräänä päivänä Kuutamopentu huomasi jonkin muuttuneen. Kun hän avasi silmänsä, hänen edessään ei ollut enää pelkkää utua, vaan värit ja hahmot erottuivat selvästi. Sen lisäksi hän ei enää ainoastaan tuntenut emon sydämen sykettä vaan myös kuuli sen!
Kuutamopentu käänteli vaivalloisesti päätään. Voi miten raskas se olikaan! Hän tutki uudella aistillaan ympäristöään ja ilahtui nähdessään emon ensimmäistä kertaa. Naaraan lämpö ja tuoksu olivat pennulle jo entuudestaan tuttuja ja, hän olisi tunnistanut tämän vaikka silmät kiinni - tai no, silmät kiinnihän hän oli tunnistanut emon tähänkin asti. Nyt Kuutamopentu näki kuitenkin ensimmäistä kertaa emon kasvot!
"Huomenta, Kuutamopentu", ääni jylisi. Kuutamopennulta meni hetki tajuta, että ääni lähti emosta. Kuutamopentu miukaisi ja joutui laskemaan päänsä takaisin alas, koska hänen niskoihinsa alkoi sattua. Silloin emon lämmin, karhea kieli laskeutui hänen päälaelleen ja alkoi sukia hänen turkkiaan.
Kuutamopentu tunsi sekä kuuli emon kehräävän - se oli kuin tuutulaulu. Ei mennyt aikaakaan, kun rivakat kielenvedot ja tasainen kehräys tuudittivat pienen pennun takaisin uneen.

//188 sanaa

Kun Leimusilmä ryhtyi levittämään yrttitahnaa Yötassun etujalkaan, hän huomasi, miten naaraan koko keho jännittyi. Siitä huolimatta oppilas pysyi kuuliaisesti paikallaan, ainoastaan hännällään kivuissaan huiskien.
"Valmista tuli", Leimusilmä sanoi ja astahti kauemmaksi nähdäkseen paremmin työnsä jäljen. Naaraan musta turkki oli yltäpäältä liisterimäisen tahnan peitossa, ja hän näytti yleisesti ottaen aivan surkealta. Leimusilmä tunsi myötätuntoa tätä kohtaan. Jos hän itse olisi parantajan polun sijaan valinnutkin soturioppilaan tien, hän saattaisi hyvinkin olla samanlaisessa tilanteessa kuin Yötassu oli juuri nyt. Loppujen lopuksi parantajan työ ei ollut kauhean fyysistä.
"Sinuna lepäilisin täällä vähän aikaa", parantajakolli ehdotti oppilaalle. "Tahnan on annettava vaikuttaa jonkin aikaa, ennen kuin sen voi nuolla pois. Etkä sinä muutenkaan voi tehdä mitään tuolla kipeällä jalallasi."
Yötassu nyökytteli ymmärtäväisen oloisena.
"Eikö mestarisi olekin Pehmoturkki? Minä voin käydä ilmoittamassa hänelle, ettet voi osallistua harjoituksiin ainakaan kahteen auringonnousuun", Leimusilmä maukui ja katsoi mustaa naarasta pää kysyvästi kallellaan. Yötassu nyökkäsi.
"Kyllä, Pehmoturkki on mestarini."
"Hyvä! Palaan pian takaisin."
Sen sanottuaan Leimusilmä jätti Yötassun sairasaukiolle lepäilemään ja lähti metsästämään tämän mestaria soturien pesältä. Hänen ei tarvinnut mennä edes niin kauaksi, sillä kermanvärinen soturi löytyi jo heti aukiolta.
"Hei, Pehmoturkki!" Leimusilmä nosti häntänsä ystävälliseen tervehdykseen. "Tulin vain ilmoittamaan, että oppilaasi on lepäämässä parantajan pesässä. Hänellä kävi pienimuotoinen onnettomuus ruusupensaan kanssa."
Pehmoturkin naamalle nousi huolestunut ilme. "Onko hän kunnossa?" naaras kysyi kulmiaan kurtistaen.
Leimusilmä nyökytteli. "On kyllä. Vähän vain ruhjeilla ja salvan peitossa, mutta kyllä se siitä", hän vakuutteli soturittarelle hymyillen. "Hän pääsee osallistumaan harjoituksiin aikaisintaan parin päivän päästä. Riippuu, kuinka kauan hänen jalallaan kestää toipua niin monesta ruusunpiikistä."
Pehmoturkki näytti edelleen kovin huolestuneelta. "Vai niin. No, minä käyn katsomassa häntä vielä tänään!"
"Hieno juttu", Leimusilmä vastasi ja käännähti ympäri palatakseen takaisin. Hän käveli hölkytti aukion poikki takaisin parantajan pesälle.
"Asia hoidettu", mustavalkoinen kolli huikkasi sammalilla makaavalle Yötassulle.

//Yö?
//289 sanaa

Yötassu irvisteli ja yritti pysyä paikallaan kun kolli nyki piikkejä naaraan kehosta, naaras kuunteli uroksen puhetta joka sanoi että naaraalla oli varsin tapahtumarikas aamupäivä. "Kyllä todellakin on ja siksi yritän harjoitella että olisin parempi saalistamaan maalla, kiitos kun nyit piikit irti minusta" naaras sanoi toiselle ja katsoi nyt urosta hetken aikaa "selvä minä odotan tässä kun haet salvan. Kyllä sattuu varsinkin tuohon tassuun sattuu" Yötassu katsoi piikki kasaa jossa oli todellakin paljon noita piikkejä naaraan kehoa pisteli vaikka piikkejä ei enää ollut tämän kehossa, naaras katsoi kun kolli palasi takaisin yrttien kanssa Yötassu seurasi kollin tekemisiä tarkkaan kun toinen teki tahnan. Yötassu kuunteli toisen puhetta että saattaa kirpaista hieman ja että toisen pitäisi pysyä aivan liikkumatta, naaras tunsi kun kolli laittoi tahnaa naaraan iholle ja se tosiaan kirveli naaras oli ihan paikallaan ja tiesi että kohta sattuisi enemmän kun toinen laittaisi tahnaa toisen etutassuun jota särki, naaras pysyi paikallaan paitsi tämän häntä liikkui hiljaa koska naaras yritti siirtää ajatukset pois kivusta.

// 161 sanaa
// Loimu

Talvikkitassu oli heti mukana. Siihen ei suostutteluja tarvittu. Huvittunut ilme piirtyi kasvoilleni kuunnellessani sisarukseni puheita. Omat harjoitukset vaikuttivat nyt paljon paremmalta idealta, kun Talvikkitassulla ei ollut vielä vakituista mestariakaan.
“Voisin kyllä käydä kysymässä Salviakatseelta luvan, sillä hänen pitäisi palata pian partiosta. Sinusta en tiedä, mutta itse ainakin haluaisin välttyä nuhteilta!” sanoistani kuulsi huvittuneisuus, mutta niiden takana olin tosissani. Tuollaisesta isäni ei ainakaan pitäisi. Meidän nyt varsinkin pitäisi noudattaa klaanin sääntöjä.
“Mitä luulet, onko siinä jotain enemmänkin kuin pelkkää ystävyyttä? En ole heitä sillä silmällä tarkkaillut”, pohdin enemmänkin ääneen, kun Talvikkitassu oli ottanut puheeksi Ampiaistassun ja Kultatassun, “uskaltaisiko heiltä mennä kysymään? Itse en ainakaan kehtaisi.”
Sisareni kysymys uusista ystävistä sai korvani punehtumaan. Katsahdin pikaisesti vaaleanruskeita tassujani, kunnes nostin katseeni naarasoppilaaseen paremmin. Tosiaan. Olin ollut niin keskittynyt ja innostunut koulutukseeni, että olin ihan unohtanut ystäväpuolen. Katseeni vaelsi seuraavaksi leirin kissoissa kuin etsien jotakuta ystävää mainittavaksi, mitä ei kuitenkaan ollut olemassa.
“Tuota… se on vielä vaiheessa. Enkä minä mitään sellaisia tarvitse. Olisivat vain koulutukseni tiellä!” selittelin, mitä sylki suuhun kuljetti. Edessäni punaturkki ei tuntunut uskovan minua tai sitten kehittelin päässäni koko asian. Lisäsin sen tähden vielä perään:
“Jossain vaiheessa kyllä. Sitten kun löydän jonkun mukavan, jonka voisi napata ystäväksi!”
Talvikkitassun kysymys sai minut ymmärtämään, että minun pitäisi sosiaalistua enemmän toisten oppilaiden kanssa. En minä paljoa tehnyt muuta kuin ohimennen puhuin harjoituksista tai jostain muusta pintapuolisesta, mutta en voinut ketään sanoa yleisesti paremmin tuntevani. Se teki olostani hieman tukalan, koska Talvikkitassu oli näyttänyt sopeutuvan huomattavasti paremmin joukkoon - ainakin aamulla olin keskeyttänyt hänen juttutuokionsa Vaahteratassun kanssa.
“Ja ihan vain tiedoksi siskoseni, olen elämäni kunnossa”, virnistin sanoille, joita kuuli yleensä vanhempien sotureiden tai klaaninvanhimpien suusta. Tosiasiassa minulla menikin hyvin tällä hetkellä, sillä elämässäni ei ollut mitään suurempaa valituksen aihetta.
“Miten sinä olet pärjäillyt? En tiedä, mitä itse tekisin, jos mestarilleni kävisi jotain!” kysyin vuorostani vihreäsilmältä. Toki ei Talvikkitassun mestarille mitään pahaa ollut tapahtunut, mutta tämä oli saanut pentuja ja olisi pitkän aikaa jumissa pentutarhalla. Ilouutinenhan se varmasti muille oli, mutta itse en olisi ollut mielissäni, jos jäisin vastaavan takia jälkeen muista. Toivottavasti Salviakatse ei putkauttaisi oppilasaikanani ulos pentuja!

// Talvikki?
// 342 sanaa
// KP-boosti

Yötassun epäonninen saalistusretki kuulosti lähestulkoon surkuhupaisalta, ja Leimusilmä yritti parhaansa pitääkseen pokerinaamaansa yllä jatkaessaan piikkien poistoa. Koettelemus oli ollut naaraalle varmasti tarpeeksi raskas ilman sitäkin, että se kuulostaisi jonkun toisen korvaan enemmän huvittavalta kuin kamalan traagiselta. Leimusilmä sentään oli parantaja - potilaan kivuille nauraminen ei ollut moraalisesti hyväksyttävää hänen tapauksessaan.
"Kuulostaa siltä, että sinulla on ollut hyvin tapahtumarikas aamupäivä", parantajaoppilas maukui ja veti viimein irti viimeisen piikin. Yötassu vinkaisi ja sävähti. Hänen musta turkkinsa oli pörhistynyt täyteen mittaansa, ja Leimusilmästä oppilas näytti vähän huvittavalta.
"Siinä taisi olla kaikki", hän totesi sylkäistessään viimeisen piikin kasaan, joka oli muodostunut aikaisemmin irrotetuista piikeistä. "Haen sinulle vielä salvaa pistoskohtiin sekä tuohon sinun jalkaasi. Sinua mahtaa sattua kovasti joka paikkaan."
Yötassu ei pistänyt vastaan. Hän jäi istumaan sairasaukiolle siksi aikaa, että Leimusilmä kävi hakemassa yrttivarastolta salvaan tarvittavat yrtit ja lehdet. Kun hän palasi, hän otti suuhunsa tukun lehtiä ja rupesi jauhamaan niistä hampaidensa välissä tahnaa, joka oli helppo levittää naaraan iholle.
"Tämä saattaa kirpaista hieman", Leimusilmä varoitti syljettyään yrttitahnan kaarnanpalan päälle ja kostutettuaan toisen etutassunsa siinä. "Koeta pysyä aivan liikkumatta", hän ohjeisti siirtäessään tahnasta vapaalla tassullaan Yötassun karvoja syrjään, jotta sai levitettyä lääkettä paremmin iholle.

//Yö?
//189 sanaa

Yötassu kun kuuli toisen puheet että huomaa että naaras tarvitsee apua tumma naaras linkkasi kohti sairasaukiolle jonne toinen meni hitaasti, viimein kun toinen pääsi maaten niin tämän katsoi itseään ja huokaisi syvään "näytän ihan neulatyynyltä," naaras kuunteli kollia joka sanoi että tässä riittäisi työtä kerrakseen "sitä en yhtään epäile" tumma naaras maukaisi kun toinen alkoi nyppiä piikkejä tämän kehosta tämän häntä pörhistyi kivusta. "Anteeksi jotkin piikit ovat vähän syvemmällä jonka takia sattuu, kaiken hirveintä oli kiikkua puuhun kettua piiloon" naaras hengitteli syvään että pysyi mahdollisimman paikallaan kun toinen nyppi piikkejä irti mustasta kissasta. Yötassu katsoi toisen toimitaan mutta puri hampaitaan yhtään koska tämän tassuun sattui eniten kun toinen kysyi että miten on mahdollista että toinen oli täynnä piikkejä että hyökkäsikö ruusupensas naaraan kimppuun, naaras luimisti korviaan "noh ei aivan jahtasin oravaa pitkin koivumetsää kunnes sain sen kiinni mutta kun yritin pysähtyä niin lumen alla oli jäätä ja syöksyin suoraan ruusupensaaseen. Vaikka yritin pysähtyä niin ei onnistunut sen takia olen ihan täynnä piikkejä ja sain muutaman piikin pois tassustani kun piti liikkua puussa kun kettukin pyöri lähistöllä mutta, nähtävästi en saanut kaikkia pois." Yötassu selitti toiselle ja kun kolli nykäisi yhden piikin uudestaan toisesta niin naaras naukaisi kivusta ja turkki pörhistyi kokonaan kivusta ja toinen näytti karvapallolta tällä hetkellä.

//208 sanaa
// Loimu?

Lieskakajo juoksi Nokkospilven kanssa rinta rinnan lumisessa maastossa, lähellä leiriä. Kolli hihkaisi heleän huudahduksen ilmoille ja heitti naaraskissan kasvoille lunta. Nokkospilvi ulahti muka vihastuneena, mutta oranssiturkkinen kolli kissa hekotti huvittuneena. Naaras kiri nopeasti hitaan Lieskakajon ja näytti ystävälleen kieltä. "Halpamainen temppu!" naaras tuhahti, muttei ollut oikeasti loukkaantunut kollin lumipesusta.
"Mitäs sanot tästä Herra Lumikisu!" ruskeanvalkoinen kissa ulvahti yhtäkkiä ja kaatoi ystävänsä paksuun lumihankeen. Naaras hieroi kylmää lunta Lieskakajon naamaan ja loikki sitten kauemmaksi. Kolli ravisteli lumia naamaltaan ja pälyili ympärilleen. Minne ihmeeseen se Nokkospilvi nyt olikin kadonnut? Lieskakajo ravisteli loputkin lumet turkistaan ja lähti sitten hölköttelemään. Mihin kummaan Nokkospilvi oli kadonnut?
"Lieskakajo, täällä!" kuului tuttu naukaisu ja kolli huomasi Nokkospilven suunnanneen leirin suuaukolle.
"Voitin!" naaras kehuskeli tyytyväisenä ja tuuppasi kollia toverillisesti. Lieskakajo tuhahti eikä sanonut asiaan enää mitään. Kilpailuhenkisenä kissana hän oli tyytymätön häviöönsä, mutta leiriin paluu oli hyvä idea. Hän oli kaksikon juoksukilpailun alussa maininnut, että kolli ei voisi olla kauaa ulkosalla, sillä häntä odotti soturien velvollisuudet.
"Minun pitääkin viedä Kultatassu harjoittelemaan. Hän edistyy hurjaa kyytiä", raidallinen kolli naukui tyytyväisellä ja ylpeällä äänellä. Lieskakajo vilkuili Nokkospilveä salaa, hänestä lumi puki naarasta. Lieskakajosta Nokkospilven turkki oli muutenkin nätti, ei sillä että hän kehtaisi mitään naaraalle sanoa.
"Nähdään taas, voitan sinut mielelläni koska tahansa uudestaan", naarassoturi kikatteli ja huiskautti hännällään raidallisen kissan kuonoa. Lieskakajo hymähti toiselle hyvästeiksi ja suuntasi sitten aukiolle. Hän löysikin Kultatassun jutustelemasta Aurinkotassun, tuon pesätoverin kanssa.
"Tervehdys nuoriso! Pahoittelut Aurinkotassu, mutta voisin varastaa Kultatassun tästä harjoittelemaan kanssani", kolli hymyili ja katsoi Aurinkotassua hieman pahoittelevalla katseella. Lieskakajo kääntyi kannoiltaan ja lähti Kultatassun edellä tassuttelemaan kohti leirin suuaukkoa. Lumi narskui Lieskakajon varpaiden alla ja hän vilkaisi Kultatassuun.
"Ajattelin, että me voisimme kiipeillä. Utusielu järjesti kiipeilyharjoituksista aina todella hauskoja ja yritän parhaani mukaan olla sinulla yhtä hyvä mestari, kun hän oli minulle. Siispä ajattelin, että me ensin kiipeilisimme ja sen jälkeen voisimme harjoitella vielä jotain muuta, jos et ole väsähtänyt. Miltä tämä kuulostaisi sinun korvaasi?" Lieskakajo ehdotti oppilaalleen ja nosteli koipiaan reilusti pitääkseen itsensä lämpimänä.
"Verryttele koipesi hyvin, kiipeily sujuu silloin paremmin ja näin vältämme pahimmat lihasrevähdykset. Ja kun et lähde kiipeilemään aivan kylmin tassuin, et todennäköisesti putoa", kolli selosti Kultatassulle matkalla kiipeilypuulle.

// Kulta?
// 352 sanaa

Viime yönä Leimusilmää ja Liljatuulta oli koeteltu, kun aamulla parantajan pesälle huonovointisena tullut Korppisiipi olikin yllättäen alkanut poikimaan. Kumpikaan parantajista ei ollut osannut odottaa moista tapahtuvaksi - etenkin, kun merkit raskaudesta olivat olleet niin hyvin piilossa.
Tapahtumat olivat kuitenkin saaneet onnellisen lopun, kun synnytys oli lopulta mennyt niin kuin pitikin ja Korppisiipi oli onnistunut tuomaan maailmaan terveen naaraspennun. Naaraan kumppani, Hiilihammas, oli viettänyt koko yön parantajan pesällä puolisonsa rinnalla, ja seuraavana aamuna tämä oli auttanut häntä ja uutta jälkikasvuaan siirtymään pentutarhalle.
Koko seuraavan aamupäivän Leimusilmä oli käyttänyt synnytyksestä seuranneen sotkun siivoamiseen. Siellä täällä oli pieniä veriläikkiä ja silputtua sammalta, mutta rehellisesti sanottuna oli hän nähnyt kuningattarien tekevän pahempaakin jälkeä synnytystuskissaan. Korppisiivellä oli käynyt tuuri, kun pentuja oli tullut vain yksi tällä kertaa.
Liljatuuli oli lähtenyt pentutarhalle tarkistamaan Korppisiiven ja Kuutamopennuksi nimetyn pennun vointia. Leimusilmä ei suinkaan jäänyt toimettomaksi, vaan hänellä oli jälleen käpälät täynnä töitä, kun Yötassu yllättäen törmäsi parantajan pesälle ruusupensaan piikkien peittämänä ja oikeaa etujalkaansa linkaten.
"Tuota, onko sinulla kiire?" musta naaras kysyi sen näköisenä, että hänellä oli kipuja. "Tarvitsen hieman apuasi."
"Sen huomaan", Leimusilmä vastasi viiksiään värisyttäen ja ohjasi oppilaan peremmälle sairasaukiolle. "Tässä riittää kyllä työtä kerrakseen", hän taivasteli itsekseen tutkaillessaan katseellaan ruusupensaan tekosia. Akuuteinta hoitoa kaipasi kuitenkin naaraan oikea etujalka, joka oli täynnä piikkejä.
Samalla kun Leimusilmä rupesi poistamaan piikkejä hampaillaan, hän ei voinut uteliaisuudelleen mitään, kun se nosti päätään: "Miten on mahdollista, että sinä olet näin täynnä piikkejä? Hyökkäsikö ruusupensas kimppuusi?"

//Yö?
//235 sanaa

Hallavarjo kulki emonsa Kirsikkakuonon rinnalla kohti tuttua uintipaikkaa, missä Eloklaanin kissat tapasivat uiskennella aina viherlehden aikoihin. Kylmä pakkasviima pureutui Hallavarjon turkkiin, mutta hän piti katseensa vanhassa emossaan. Hänen siskonsa Utusielu Kulki Kirsikkakuonon toisella puolella ja kollin perhe taas hänen vasemmalla puolellaan. Hallavarjo oli perinteitä arvostava kolli ja heidän perheellään oli perinteenä tehdä jokaisena vuodenaikana perhepäivä. Kolli oli huolissaan emosta ja jokaisena perhepäivänä pelkäsi sen olevan naaraan viimeinen.
"Jaksatko sinä? Sanothan, jos tahdot pitää tauon", Hallavarjo varmisteli toiselta, mutta vastaukseksi sai naurahduksen ja käpälän heilautuksen.
"Kuulehan poikaseni, en minä nyt niin vanha ole, että tässä koko ajan tarvitsisi pitää tauokoa", Kirsikkakuono raakkui ja Utusielu hihitti hiljaa. Viherkatse kääri häntänsä valkean kollin oman ympärille ja hymyili rauhoittavasti.
"Emosi on sitkeää tekoa, kyllä hän nyt pärjää yhdelle uintipaikalle ja takaisin leiriin. Tekee hänenkin hyvää päästä ulkoilemaan", soturinaaras naukui leppoisasti ja kääntyi sitten pentujensa puoleen. Halavaviiksi ja Hillasielu kantoivat syötäviä, jotka he olivat hetki sitten saalistaneet. Hallavarjo rentoutui sitten muidenkin kissojen ollessa rentoja. Hän vain tapasi huolestumaan helposti. Hallavarjo tarppoi hangessa ja otti muutamia askeleita, jotta voisi luoda polkua emolleen. Pian perhe päätyi jäätyneelle uimapaikalle ja Hallavarjo katsoi jokea rauhallisena. Kolli rakasti uimista ja hänestä oli sääli, että lehtikadon aikaan ei voinut uida. Kylmästä vedestä voisi saada hypotermian ja siitä seuraisi mahdollisesti kuolema.
"Hallavarjo, mitä mietit?" Viherkatse naukaisi lempeällä äänellä ja kurottautui sukaisemaan kollin poskea.
"Hypotermiaa", Hallavarjo virnisti ja kääntyi sitten sukaisemaan rakasta kumppaniaan.
"Mietin myös meitä. Viherkatse, olen kiitollinen että saan olla sinun kumppanisi. Rakastan sinua niin kovin ja haluan viettää koko loppuelämäni sinun kanssaan", kolli naukui hiljaisella, mutta lempeällä äänellä. Kehräys kumpusi hänen kurkustaan, kun Hallavarjo upotti kuononsa Viherkatseen turkkiin ja hengitti naaraan tuttua, niin turvallista tuoksua.
"Minäkin rakastan sinua Hallavarjo", soturinaaras kuiskasi hiljaisella äänellä ja painautui kumppaninsa turkkiin. Hallavarjosta tuntui, että hän voisi jäädä tähän vaikka koko loppuelämäkseen.

// 297 sanaa

Talvikkitassu nyökytteli hymyillen Vaahteratassun kertomalle vitsille. Naaraan viikset väpättivät huvittuneena ja naaras kikatti huvittuneena.
"Millaista erakkoelämä sitten oli, oliko se jännittävää?" punaturkkinen naaras uteli ja oli kysymässä oliko toinen koskaan kohdannut petoja, kunnes hän kuuli kolauksen oppilaiden pesän suulta. Hän käänsi katseensa ja huomasi Laventelitassun nousseen. Ensimmäisenä naaraan mieleen nousi ajatus siitä oliko hän herättänyt siskonsa, mutta toinen käski häntä seuraamaan.
"Odota! Heippa Vaahteratassu, näkyillään taas. Käydään harjoittelemassa jokunen päivä, mutta nyt meillä on siskoshommia", Talvikkitassu huikkasi ja väläytti hymyn kilpikonnakuvioiselle oppilaalle. Punaturkkinen kallisti päätään, kun Laventelitassu naukaisi omistavansa idean.
"Kerro toki, hyvä idea maistuu aina. Mitä sinulla on mielessä, siskorakas?" Talvikkitassu uteli aidosti kiinnostuneena ja hymyili pirteästi. Hän lähtisi mihin tahansa, vaikkapa sitten valloittamaan Kuolonklaania! Laventelitassu tarjosi voivansa auttaa Talvikkitassua saalistustaitojensa kanssa, jos hän auttaisi toista taistelutaitojensa kanssa. Naaraskissa virnisti ovelasti ja löi käpälää toisen käpälän päälle.
"Kiinni veti! Korppisiipi on pentutarhalla enkä ole saanut vielä omaa mestaria, joten satunnaiset soturit ovat kouluttaneet minua. Olen takuulla jäljessä muista!" Talvikkitassun intoilu muuttui pieneksi nurinaksi loppua kohden, mutta hän pukkasi siskoaan kaulaan.
"Mitäpä sanoisit, jos me lähtisimme seikkailemaan? Lähdetään ulos leiristä harjoittelemaan, ei kukaan huomaa meidän poistumista! Ulkona on muutenkin paremmat harjoittelupaikat ja me saamme siinä hieman jännitystä elämäämme. Tiedätkö muuten onko Kultatassulla ja Ampiaistassulla jotain meneillään? Minusta tuntuu, että aina kun näen heidät, he ovat yhdessä. Ovat olleet jo pennusta asti", Talvikkitassu pohti ääneen ja rapsutti takkuista kylkeään. Hänen turkkinsa meni takkuun yhdessä yössä, joten oppilas ei jaksanut käyttää aikaa turkkinsa siistimiseen. Se olisi täysin turhaa ja ajanhukkaa suorastaan.
"Mitä sinulle muuten kuuluu? Oletko sinä saanut paljon uusia ystäviä?" Talvikkitassu kysyi reippaalla äänellä ja hänen ajatuksensa harhailivat Yötassuun. Mitähän naaraalle kuului? He olivat naaraan pentuaikoina viettäneet paljonkin aikaa yhdessä, mutta sitten he olivat etääntyneet hieman. Ehkäpä Talvikkitassun pitäisi hakea toinen vaikka harjoittelemaan? Talvikkitassu räpäytti tyytyväisenä silmiään, idea Yötassun kanssa harjoittelusta oli hyvä.

// Laventeli?
// 302 sanaa

Yötassu kulki rajoilla ja tutki ympäristöä tarkkaan toinen oli utelias mutta silti varuillaan musta naaras lähti juoksemaan oravan perään ja saikin tuon kiinni, tumma naaras liukastui lumessa liukui suoraan piikki pensaaseen. Yötassusta kuului kivun rääkäisy tämä pääsi piikki puskasta pois ja linkkasi oikeaa etutassuaan jalkaansa koska siihen oli tarttunut piikkejä nartun kehossa oli joka paikassa ikäviä piikkejä, onneksi tuo puska oli vain ruusu puska eikä myrkyllinen musta naaras yritti kävellä mutta liikkuminen teki kipeää. Yötassu tarkkaili ympäristöä nyt herkeämättä koska oli vaarassa jos joku kettu äkkäisi sen tai joku vielä vaarallisempi, naaras hengitteli rauhassa ja yritti kävellä mahdollisimman nopein askelin kohti leiriä ja että pääsisi turvaan oravaa toinen ei kuitenkaan jättänyt koska ruokaa tarvittaisiin leirissä. Yötassu murisi kivusta hiljaa ja lähti kulkemaan eteenpäin toinen tiesi varsin hyvin että oli koivumetsässä joten matkaa olisi leiriin.

Yötassu kuuli ääneen ja onnistui kiikkumaan kivuista huolimatta puuhun turvaan ja suojaan tämä katseli alas hiljaa puun oksien suojista vaikka niissä ei ollut lehtiä, naaras näki ketun joka hetken oli siinä mutta lähti onneksi juuri toiseen suuntaan kuin naaraalla olisi tarkoitus mutta nyt kun naaras tiesi että kettu voisi yllättää. Yötassu laski kuolleen oravan oksalle ja katsoi kipeää tassuaan ja niitä kolmea piikkiä, naaras nielaisi ja otti kiinni yhdestä ja nykäisi irti ja teki myös kahdelle muulle piikille samoin, naaraalla teki mieli huutaa tuskasta mutta sai pidettyä itsensä hiljaa että kettu ei palaisi hetken toinen joutui kokomaan itseään puussa että kipu vähän hellittäisi tassussa. Yötassu nousi ylös ja otti oravan suuhunsa tämä otti vauhtia hyppeli puusta puuhun kohti leiriä, kipu oli todella ikävää mutta naaraan oli pakko jatkaa, vihdoin tumma naaras pääsi leiriin ja vei oravan ruokien luokse ja sai vähän kauhistuneita katseita kun naaras oli piikkejä näkyvillä kehossa. Yötassu meni suoraan parantanpesälle ja löysikin Leimusilmä "tuota onko sinulle kiire tarvitsen hieman apuasi...." Yötassu kysyi vähän tuskissaan ja katsoi parantajaa.

//304 sanaa
// Loimu

Kimalaistassu suki kiharaista turkkiaan oppilaiden pesässä ja kuunteli toisella korvalla muiden jutteluita. Muut oppilaat juttelivat harjoituksista, mutta ujompana kissana naaras jättäytyi taka-alalle keskusteluista. Kimalaistassu mietti hiljaa missä isänsä, Hiilihammas oli. Naaras kävi tervehtimässä soturia lähes jokaisena päivänä, mutta hetki sitten Hiilihammas oli kertonut, että he saisivat pikkusisaruksen. Kyyneleet kihosivat melkein heti naaraan silmiin. Hylkäisikö Hiilihammas ja Korppisiipi nyt heidät? Naaraasta tuntui, että hänen olisi pian pakko purkaa tuntemuksiaan jollekin, olisikohan Mehiläistassu tai Ampiaistassu jossain? Kiharaturkkinen niiskaisi hiljaa. Hänen koulutuksensa tuntui junnaavan paikoillaan. Pitiköhän Mesitähti häntä surkeimpana oppilaana ikinä? Kollipäällikkö oli onneksi aina kärsivällinen ja Kimalaistassu arvosti sitä. Naaras nojasi oppilaiden pesään jotta saisi suittua etukäpälänsä ja menetti melkein tasapainon, mutta pesään tullut Irvitassu sai juuri laitettua tassunsa naaraan tueksi.
"Hei, oletko kunnossa?" Irvitassu kysyi hiljaisella äänellä ja Kimalaistassu nyökkäsi. Naarasoppilas väläytti lempeän ja kiitollisen hymyn ystävälleen.
"Mukava kuulla. Tahdotko jakaa myöhemmin? Miten olisi hiiri? Uskon, että voisin löytää sinulle sellaisen", raidallinen kolli ehdotti ja Kimalaistassu hymyili toiselle entistä leveämmin.
"Sinä, sinä muistit", Kimalaistassu takelteli hiljaisella äänellä ja puski suurempaa kissaa varovaisesti.
"Totta kai minä ystäväni lempiriistan muistan!" Irvitassu muokaisi ja hymähti. Kimalaistassu nousi parempaan asentoon ja kollikissan avulla pystyyn.
"Kiitos, sopisiko illan tienoilla?" naaras ehdotti ja ilokseen huomasi Ampiaistassun aukiolla. Irvitassu nyökkäsi ja kävi omille sammalilleen makuulle. Kimalaistassu olisi halunnut tiedustella toisen päivästä tarkemmin, mutta vanhempi kolli vaikutti väsyneeltä. Naaras lähti linkuttamaan kohti aukiota, jossa Ampiaistassu seisoskelikin selkä vasten siskoaan.
"Hei, mitä kuuluu?" Kimalaistassu naukaisi pehmeällä äänellä ja säikähti Ampiaistassun säikähdystä.
"Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää sinua. Sopiiko liittyä seuraan, emme ole viettäneet hetkeen aikaa", kiharaturkkinen kissa naukaisi ja tunsi sisällään pienen muljahduksen. Kaikilla oli kiireitä. Kimalaistassu kuuntei ihastellen Ampiaistassun kertomusta saalistamisesta Minttuliekin kanssa. Kolli kertoi saaneensa kiinni varpusen.
"Vau! Joku saa siitä hyvän aterian. Pidätkö enemmän saalistamisesta vai taistelusta?" Kimalaistassu kysyi pää kallellaan ja hymyili lempeää, kannustavaa hymyään. Ampiaistassu pommitti raitaturkkia kysymyksillään ja naaras hihitti hiljaa.
"Ai minulle? Minulla, öh. Tuota. Hyvää, sanoisin. Koulutukseni junnaa paikoillaan, mutta Mesitähti on kärsivällinen mestari. Toivon, että minusta tulee vielä soturi, mutta en tiedä. Ja niin pitäisi! Olen aika hyvä jäljittämään riistaa. Mitä jos minä jäljitän ja sinä sitten nappaat sen? Eikö se olisi aika hyvä? Sitten se olisi vähän kuin meidän yhdessä saalistama", Kimalaistassu ehdotti ja alkoi innostua. Innostuessaan hänen häntänsä alkoi vispata.
"Minä vain mietin vähän, että tuntuuko sinustakin kurjalta, kun isällä ja emolla on nyt Kuutamopentu? Tarkoitan vain, että.. Tämä voi kuulostaa sinusta ehkä tyhmältä, mutta pelkään vain kovin, että isä unohtaa minut. Minussa on niin vähän unohdettavaa, minulla on vain kolme jalkaa unohdettavana ja teillä neljä", Kimalaistassu nyyhkytti ja meinasi aloittaa parkumisen. Naaras ei saanut edes pyyhkäistyä kyyneliä poskiltaan, joten hän tyytyi ravistelemaan päätään ja katsahti sitten veljeensä.

//Ampparipamppari?
// 439 sanaa

Epäonnistuneiden kiipeilyharjoitusten jälkeen mestarini oli sittenkin halunnut kohdistaa harjoitteluni muille osa-alueille. Ehkäpä Salviakatse ei halunnut, että telon itseäni näin oppilasurani alkuvaiheessa sen enempää. Kuulemma ottaisimme kiipeilyssä uusinta yrityksen sitten vähän myöhemmin, kun joka paikka ei olisi liukasta ja valkeaa.
Olin saanut kokonaisen aamupäivän vapaaksi, kun Salviakatse oli suunnannut hänelle määrättyyn partioon. Olin ainoastaan käynyt viemässä muutaman tuoresaaliin klaaninvanhimpien pesälle, mutta muuten olin saanut kerrankin levätä pitkään. Oppilaiden pesä oli aikaisin aina tupaten täynnä heräileviä ja nurisevia oppilaita, mutta nyt sammalvuoteille oli jäänyt enää vain muutama. Venytellen nousin ylös ja muutamalla askeleella olin sijoittautunut sisareni eteen.
“Tule, mennään tekemään jotain!” huikkasin nopeasti, enkä jäänyt odottamaan Talvikkitassua. Tiesin hänen seuraavan. Sujahdin ulos rauhallisesta pesästä leirin kiireiseen suhinaan. Käännyin kannoillani ja loin Talvikkitassuun innokkaan katseen.
“Minulla on idea!” totesin heti. Naaras oli ollut jo aamusta harjoituksissa, josta olin idean saanutkin.
“Kerro toki”, Talvikkitassu kuulosti aidosti kiinnostuneelta. Sitä häneltä pystyi odottamaankin, mihinkä naaras ei lähtisi mukaan.
“Mitä sanoisit, jos auttaisit minua parantamaan taistelutaitojani? Vastapalvelukseksi voisin auttaa saalistuksen kanssa”, ilmaisin ehdotukseni. Oppilaiden kesken toisten taidot olivat aikalailla kokonaisuudessaan tiedossa. Halusin, että Mesitähti ja Minttuliekki voisivat olla minusta ylpeitä - ja Talvikkitassusta myös. Minusta myös tuntui siltä, että heidän pentuinaan meiltä odotettiinkin sitä. Kiipeilyepisodini jälkeen halusin todistaa kaikille, että koulutukseni soturiutta kohti edistyi. Mutta totuus oli, etten ollut kovin hyvä missään taisteluun liittyvässä. Talvikkitassu saattaisi kuitenkin pystyä auttamaan minua. Se voisi olla hauskaakin tehdä kerrankin jotain ilman mestareita!
“En tarkoita, että nyt heti. Voimme tehdä nyt jotain muutakin”, lisäsin vielä nopeasti ehdotukseni perään ennen kuin Talvikkitassu oli ehtinyt edes suutaan raottamaan.

// Talvikki?
// 254 sanaa
// KP-boosti

Oli kulunut puoli kuuta minun ja Ampiaistassun yhteisistä taisteluharjoituksista. Sen jälkeen olimme harjoitelleet yhdessä kerran saalistusta. Minulla oli ollut yhteisiä harjoituksia myös muiden oppilaiden kanssa. Olin siitä iloinen, minusta oli hauskempaa harjoitella muiden kanssa kuin yksin. Toisaalta myös tavalliset pelkän oman mestarin kanssa järjestetyt harjoitukset olivat tärkeitä, niin oli Lieskakajo kertonut.
"Yhteisharjoituksissa minun on vaikeampi keskittyä sinuun ja omiin heikkouksiisi", mestarini oli selittänyt. "Mutta älä huoli, pääset kyllä vielä harjoittelemaan ystäviesi kanssa."
Olin huomannut, että Lieskakajo piti minulle taisteluharjoituksia enemmän kuin metsästysharjoituksia. En pitänyt siitä, mutta ymmärsin yskän; tietysti minun oli harjoiteltava enemmän sitä aluetta, missä olin huonompi. Ja taistelussa totisesti olin huono - en ollut varma, olinko koskaan voittanut yhtäkään oppilastoveriani. Ehkä minua ei vain oltu luotu taistelemaan. Onneksi olin hyvä metsästyksessä, näin sen muutenkin tärkeämpänä taitona. En koskaan joutuisi tilanteeseen, missä tulisin tarvitsemaan taistelutaitoja. Tai ehkä jos tapaisin jonkin pedon, mutta se ei ollut kovin todennäköistä.
Heräsin ajatuksistani, kun huomasin silmäkulmastani jonkun lähestyvän minua. Tunnistin tulijan Aurinkotassuksi, ja lämmin hymy valtasi kasvoni. Aurinkotassu oli minua jonkin verran nuorempi, hän oli juuri päässyt oppilaaksi. Autoin mielelläni nuorempia oppilastovereitani, olinhan itsekin joskus ollut samassa asemassa - tiesin miten paljon kysymyksiä tuollaisessa nuoressa päässä pyöri.
"Hei Kultatassu! Olin äsken reviirikierroksella!" Aurinkotassu kertoi iloisesti.
"Niinkö? Näit varmasti paljon kaikkea kiinnostavaa", sanoin huvittuneena kollioppilaan innokkuudesta. Olin itsekin ollut koulutukseni aloittaessa samanlainen - kaikki oli tuntunut uudelta ja jännittävältä. "Pääsitkö ylittämään joen? Se tuntui minusta pelottavalta ensimmäisellä kerralla. Ehkä vähän vieläkin."

//Aurinko?
//237 sanaa

Kuutamo oli erityisen kirkas, kun palasimme reviirikierrokselta takaisin leiriin Aurinkotassun kanssa. Kierrokseen oli vierähtänyt lähes koko päivä, ja uskoin oppilaan olevan jo aivan rättiväsynyt. Niinpä leiriin ehdittyämme lähetin Aurinkotassun hakemaan itselleen syötävää ja valmistautumaan nukkumaanmenoon. Kollilla oli kuitenkin ilmeisesti vielä sen verran virtaa jäljellä, että tämä hakeutui Kultatassun seuraan aukiolle. Muistin kyllä itsekin hyvin, miten levoton oloni oli ollut ensimmäisen leirin ulkopuolella viettämäni päivän jälkeen. Maailma oli näyttäytynyt paljon laajempana kuin olin osannut kuvitellakaan.
Matkalla soturien pesälle nappasin mukaani pienen hiiren tuoresaaliskasasta. Ajattelin jakaa sen Korppisiiven kanssa, mikäli tämä olisi yhä hereillä. Kun menin etsimään kumppaniani nukkumapaikoiltamme, häntä ei näkynyt missään. Käännyin kulmat kurtussa viereisellä pedillä itseään sukivan Lakkakuiskeen puoleen.
"Tiedätkö, missä Korppisiipi on?" kysyin mustaoranssilta naarassoturilta, joka keskeytti rintaturkkinsa nuolemisen ja katsahti minuun.
"Hän meni aamulla parantajan pesälle, eikä ole tullut vielä takaisin."
"Parantajan pesälle?" toistin hämmentyneenä. Mitä ihmettä Korppisiipi parantajan pesällä teki? Oliko hän kipeä?
Lakkakuiske nyökkäsi vahvistukseksi. "Niin. Hän näytti hiukan huonovointiselta."
"Selvä. Kiitos, Lakkakuiske." Kiepahdin ympäri ja palasin samoja jälkiä pitkin takaisin aukiolle.
Lumeen aukiolle oli tallaantunut polkuja, jotka johtivat eri puolille leiriä. Kävelin parantajan pesälle vievää polkua pitkin huoli mieltäni kaihertaen. Mikä kumma Korppisiipeä vaivasi, jos tämä Lakkakuiskeen sanojen mukaan oli mennyt parantajien tykö jo aamuvarhain, eikä ollut vieläkään tullut takaisin? Toivoin vain, ettei kyseessä ollut uusi viheryskäepidemian alku.
"Korppisiipi?" huhuilin työntäessäni pääni sisälle pesän suuaukosta, josta näki sairasaukiolle.
"Täällä", kuului heikko vastaus jostain pesän uumenista. Puskeuduin peremmälle ja yritin etsiä katseellani Korppisiipeä. Katseeni tavoitti hänet makaamasta yhdellä sairasaukion tyhjistä sammalpedeistä. Hän näytti siltä, että oli juuri herännyt pitkiltä unilta.
Astelin naaraan luokse ja pudotin mukanani tuoman hiiren hänen eteensä, ennen kuin kurkotin kaulaani nuuhkiakseni häntä. En haistanut mitään, mikä olisi voinut viitata sairauteen. Katsahdin kumppaniini huolestuneena.
"Lakkakuiske kertoi, että tulit tänne jo aamulla", mau'uin ja yritin tavoittaa naaraan vaaleanvihreiden silmien väsymyksestä utuisen katseen. Korppisiipi ravisteli vähän päätään ja kohdisti katseensa minuun.
"Niin tulin. Minulla oli liian huono olo, että olisin voinut viedä Talvikkitassua harjoituksiin", tämä vastasi haukotellen. "Nyt voin kuitenkin jo paremmin. Liljatuuli pyysi minua jäämään tänne vielä täksi yöksi tarkkailtavaksi."
"Tietävätkö he, mikä sinua vaivaa?"
"Ilmeisesti eivät. On heillä kai epäilyksensä, mutta eivät he ole vielä kertoneet minulle mitään sellaista, mistä pitäisi huolestua."
Nyökyttelin hiljaa päätäni. En tiennyt, mitä sanoa. Oli hyvä, että naaras oli tajunnut tulla tänne voituaan huonosti, mutta minua vaivasi enemmän se, miten parantajat eivät osanneet kertoa, mikä hänellä oli.
"No, miten Aurinkotassun reviirikierros sujui?" Korppisiipi kysyi sitten ja otti paremman asennon. Istahdin alas ja työnsin hiiren lähemmäksi häntä. Hän hymyili minulle kiitollisena ja rupesi syömään sitä samalla, kun aloitin kertomaan hänelle Aurinkotassun ensimmäisestä päivästä leirin ulkopuolella.

Olin ollut Korppisiiven seurana parantajan pesällä jonkin aikaa, kunnes Leimusilmä oli tullut hätistelemään minut nukkumaan omalle paikalleni soturien pesään. Koska Korppisiipi oli vaikuttanut voivan hyvin silloin, kun olin hyvästellyt häntä, olin pystynyt nukahtamaan kevein mielin.
Yöllä minut havahdutti hereille korvia raastava mourunta. Muutama muukin soturi oli ilmeisesti herännyt ääneen. Uusi tuskan värittämä huuto kajahti yössä, ja silloin minä tunnistin äänen Korppisiiveksi.
Ponkaisin ylös niin nopeasti, että olin vähällä horjahtaa ja kaatua Lakkakuiskeen päälle. Onnistuin kuitenkin säilyttämään tasapainoni ja jatkamaan matkaa juoksujalkaa parantajan pesää kohti.
Kun olin melkein parantajan pesällä, oli tullut aivan hiljaista. En kuullut enää Korppisiiven huutoja, ja se sai paniikin heräämään sisälläni. Syöksyin sisälle hämärään pesään turkki pörhössä ja silmät vauhkoontuneesti Korppisiipeä hakien.
"Hiilihammas." Liljatuuli ilmestyi yrttivarastojen luota kantaen suussaan pientä yrttikäärettä. Ottaen huomioon äsken pesältä kuuluneet äänet, naaras vaikutti yllättävän rauhalliselta - jopa iloiselta. "Tulit juuri sopivasti."
En käsittänyt yhtään mitään parantajakissan sanoista. Miten niin juuri sopivasti? Seurasin hänen katsettaan omallani siihen nurkkaan, jossa Korppisiiven vuode sijaitsi. Leimusilmä oli kyyristynyt kumppanini vuoteen viereen tekemään jotakin.
Menin varovasti lähemmäksi ja kurkkasin parantajaoppilaan selän yli. Sydämeni oli jättää lyönnin välistä, kun näin kollin pesevän puhtaaksi pientä mustavalkoista karvamyttyä, joka yhtäkkiä rupesi pitämään hirveää ääntä.
"Pentu!" huudahdin äimistyneenä. Korppisiipi havahtui ääneeni ja kääntyi katsomaan minua. Hän näytti uupuneelta.
"Kas noin", Leimusilmä mutisi siirtäessään pienokaisen varovasti Korppisiiven vatsan viereen. Pentu ryhtyi etsimään nisää inisten säälittävästi.
En saattanut uskoa silmiäni. En ollut tiennyt Korppisiiven odottavan pentuja - tai no, tässä tapauksessa vain yhtä pentua. Korppisiipi näytti kuitenkin itsekin olevan aivan yhtä hämillään kuin minä, joten oletin, ettei hänkään ollut ollut asiasta sen enempää tietoinen kuin minäkään.
"Minulla on ollut pahoinvointia useampana aamuna, mutta en ajatellut sen olevan mitään", Korppisiipi naukaisi hiljaa. Hän ei saanut katsettaan irti pennusta, joka oli löytänyt viimein nisän ja ruvennut ahnaasti juomaan maitoa. "Olin mukana harjoituksissa ja partioissa viimeiseen päivään asti. Olisin voinut tappaa hänet!" Naaras kääntyi katsomaan minuun silmät kauhusta kirkkaina.
Kävin varovasti makaamaan hänen viereensä ja ryhdyin sukimaan hänen korviaan rauhoittelevasti. "Sinä et tiennyt", lohdutin. "Ja pentu näyttää olevan ihan kunnossa - katso vaikka itse! Mitään kamalaa ei ole ehtinyt tapahtua. Kaikki on hyvin, Korppisiipi."
Liljatuuli antoi Korppisiivelle vähän rauhoittavia yrttejä. Jäin makaamaan kumppanini viereen loppuyöksi. Kun hän oli rauhoittunut ja Leimusilmä ja Liljatuuli olivat menneet takaisin yrttivarastolle, aloimme miettiä sopivaa nimeä.
Viimeksi pentueessamme oli ollut mustavalkoinen pentu silloin, kun Tyrskytassu ja Lainepentu olivat syntyneet. Lainepentu oli kuitenkin kuollut kovin nuorena, eikä hän ikinä saanut mahdollisuutta kasvaa isoksi ja elää elämäänsä.
"Muistatko, miten nimesimme Tyrskytassun ja Lainepennun ulkona raivonneen myrskyn mukaan?" kysyin Korppisiiveltä mietteliäänä.
Korppisiipi nyökkäsi. "Muistan."
"Mitäpä jos nimeäisimme tyttäremme tänä iltana kirkkaana loistaneen kuutamon mukaan?"
Korppisiipi mietti hetken ja katsoi viereensä nukahtanutta karvanyyttiä. "Kuutamopentu kuulostaa kyllä hyvältä."
"Kuutamopentu se siis on", kehräsin ja laskin leukani Korppisiiven selän päälle nähdäkseni kunnolla nukkuvan pienokaisen. "Tervetuloa Eloklaaniin, Kuutamopentu."

//885 sanaa

Aurinkotassu: 26kp! -

Huurresiipi: 11kp -

Lieskakajo: 4kp -

Pohjaharha: 8kp -

Hiilihammas: 20kp! -

Kultatassu: 9kp -

Lauhalaukka: 20kp! -

Harhamiete: 6kp -

Omenahuuma: 11kp

Mahlahalla: 17kp -

Mesitähti: 10kp -

Yötassu: 7kp -

Ampiaistassu: 12kp -