Kultatassu oli taitavasti saanut saalistettua oravan, jonka olin havainnut paluumatkallamme leiriin. Ystäväni oli taidokkaasti saanut oravan kiinni, ilman että eläin oli huomannut mitään. Jos olisin harjoitellut saalistusta enemmän, olisin varmasti itsekin osannut yhtä hyvin kuin Kultatassu.
Olin iloinen Kultatassun puolesta, sillä taisteluharjoitukset olivat menneet hänen osaltaan vähän niin ja näin.
"Haluatko jakaa tämän?" naaras kysyi orava suussaan päästyämme takaisin leiriin. Hymyilin hänelle leveästi ja nyökyttelin päätäni. Kävelimme rinnatusten lähemmäs oppilaiden pesää, josta löysimme juuri meille sopivan istumapaikan. Huomasin Kimalaistassun keskustelevan Kirsikkakuonon kanssa klaaninvanhimpien pesän likellä, ja Mehiläistassun Nokkospilven kanssa lähempänä tuoresaaliskasaa.
Käänsin katseeni pentuetovereistani takaisin Kultatassuun. Naaras työnsi kohteliaasti oravan lähemmäs minua.
"Sinä saalistit sen, joten sinä saat aloittaa", tokaisin työntäessäni oravan takaisin naaraan jalkojen juureen. Kultatassu katsoi minua empien, mutta vakava katseeni kertoi, etten suostuisi aloittamaan ateriointia. Hunajanvärinen naaras alkoi näykkiä oravan karvoja päästäkseen käsiksi sen maukkaaseen lihaan.
Syötyään hiukan, Kultatassu työnsi oravan taas minulle. Vuorotellen otimme molemmat suullisia siitä. Lopulta orava oli miltei läpikotaisin kaluttu, ja minun vatsani oli täynnä. Avasin suuni haukotellakseni. Rankat harjoitukset ja täysi vatsa eivät olleet mikään paras yhtälö, sillä väsymys alkoi painaa silmiäluomiani.
"Äh, nukahdan pian pystyyn. Käydään tarkastamassa, tarvitsevatko klaaninvanhimmat jotain, kun vielä olen hereillä", ravistelin päätäni saadakseni väsymyksen häviämään. Kultatassu hymyili lämpimästi ja lähti perässäni kohti klaaninvanhimpien pesää. Tervehdin sen edustalla seisovia Kirsikkakuonoa ja Kimalaistassua työntyessäni pensaan alle. Hämärän pesän perältä erotin kaksi hahmoa, jotka makoilivat lähekkäin sammalvuoteillaan. Nokilintu nosti kullankeltaisen katseensa riemastuneena minun ja Kultatassun suuntaan.
"Hei, tulimme katsomaan, että onko teillä kaikki hyvin. Tarvitsetteko jotakin?" Kultatassu esitti kysymyksen kaksikolle. Hiilloskatse pysyi hänelle ominaiseen tapaansa hiljaa, mutta Nokilintu nousi venytellen ylös vuoteeltaan ja otti pari askelta lähemmäs meitä.
"Oi, johan meistä pidetään hyvää huolta! Jo toinen pennunpentu tänään! Se yksikin kävi tässä äsken. Mikä hänen nimensä nyt olikaan? Auta nyt vähän, Hiilloskatse! Se kolmijalkainen, Hiilihampaan pentu, oikein mukava nuorukainen. Voi, en minä nyt taida muistaa hänen nimeään", Nokilintu pohdiskeli mietteliäänä.
"Tarkoitat kai Kimalaistassua", sanoin virnistäen.
"Joo! Juuri hän! Hän toi meille saalista, eli emme tarvitse nyt oikeastaan mitään", tummaturkkinen vanhus hymähti ja huiskautti hännällään ilmaa.
"Ai, no hyvä että olette saaneet syödäksenne. Nähdään taas", sanoin ja kiiruhdin Kultatassun ohi ulos pesästä. Vaikka vanhukset olivatkin isäni vanhempia, he osasivat olla toisinaan hyvin takertuvaisia. Nopea vierailu klaaninvanhimpien pesällä saattoi venyä koko illan pituiseksi, ja minä halusin juuri nyt vain nukkumaan.

Puoli kuuta vierähti hetkessä. Päivät menivät pitkälti harjoituksissa, partioidessa tai klaaninvanhimpien auttamisessa. Pidin eniten uusien asioiden harjoittelemisesta, mutta rajapartiot eivät olleet mieleeni. Ne olivat aina ihan samanlaisia, eikä koskaan tapahtunut mitään jännittävää, etenkään kun rajoja ei saanut ylittää. Olin oppinut Eloklaanin reviirin jo kohtalaisen hyvin ulkoa, joten olisi ollut mielenkiintoista päästä näkemään uusia maisemia.
"Hei, mitä kuuluu?" tuttu ääni säikäytti minut. Käännähdin nopeasti Kimalaistassun puoleen. Naaras oli onnistunut hiipimään taakseni huomaamattani. Naaraan kasvoille levisi pahoitteleva hymy.
"Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää", hän sanoi istuutuessaan viereeni.
"Olin vain ajatuksissani", naurahdin, "ei kai tässä mitään kummempia. Olimme tänään Minttuliekin kanssa saalistamassa, ja sain kiinni varpusen! Se oli vähällä päästä karkuun, mutta onnistuin loikkaamaan sen ilmasta kiinni." Olin erittäin ylpeä suorituksestani, sillä lintujen saalistaminen oli minulle kaikista haastavinta.
"Entä sinulle? Miten sinun koulutuksesi edistyy? Onko Mesitähti hyvä mestari? Meidän pitäisi joku kerta harjoitella yhdessä!" pommitin pentuetoveriani kysymyksillä. Minun mielestäni oppilaana olo oli kaikista parasta, vaikka opittavaa olikin paljon.

//Kimalainen?
// 533 sanaa

Tule vain syömään!" Hiilihammas kutsui minua ja tuuppasi hiirtä kuonollaan. "Meillä on vielä jonkin verran matkaa jäljellä, ennen kuin olemme kiertäneet koko reviirin." Kävelin hiiren luo kiitollisena, vihdoin ruokaa. Söin hiiren ennätys vauhtia. Se maistui hyvälle. Painoin mieleeni Hiilihampaan saalistus taktiikan, ehkä siitä oli apua tulevaisuudessa. Eikä tarvitse aloittaa nollasta. Jatkoimme matkaa, koivumetsä loppui ja eteemme avautui suuri ja laaja nummi. Ja näin joenkin.
"Menemme joen toiselle puolelle, näytän sinulle nummia." Hiilihammas sanoi ja katseli nummille. Kävelimme hetken matkaa ja saavuimme astinkiville. Hypin toiselle puolelle nipeasti ja näin nummia. Hehkäisin ihastuksissani nummet olivat niin laajat. Meni hetki ennen kuin saavuimme Kuolonklaanin rajalle.
"Tuolla puolen on Kuolonklaani." Mestarini sanoi ja vilkuili reviirille. Kuolonklaani hiukan pelotti minua, mutta en halunnut näyttää pelkoani. Kävimme reviirin läpi, siinä kesti melkein koko päivä. Kävelin sisälle leiriin, olin väsynyt mutta halusin tehdä vielä jotain. Kävelin oppilaiden pesälle, haukottelin ja katselin ympärilleni. Syön kohta jotain, mutta haluan seuraa. Etsin katseellani aukiolta seuraa, näin Kultatassun. Hän on varmasti hyvää seuraa. Naaras istui lähistölläni, kävelin hänen luo.
"Hei Kultatassu! Olin äsken reviiri kierroksella!" Sanoin iloisesti ja istahdin hänen viereen.

//180 sanaa
//Kulta?

Yötassu seurasi pentujen temmellystä hetken aikaa, kunnes nousi ja poistui pentu alueelta ja meni puhumaan mestarilleen Pehmoturkilleen. "hei mestari Pehmoturkki olisiko sinulle hetki aikaa?" Pehmoturkki siirsi katseensa oppilaan ja hymyili toiselle ystävällisesti, "tietenkin minulla on aikaa sinulle Yötassu aina. Mikä mieltäsi painaa kultaseni?" Yötassun mestari kysyi ja lähti kävelemään ja kiipesi puuhun että kaksikko voisi puhua rauhassa, Yötassu istui mestarinsa vierelle ja huokaisi syvään. "niin siis haluaisin että opettaisit minua paremmaksi metsästäjäksi maalla, olen aika kömpelö joten ajattelin että auttaisit minua siinä?" Yötassu kertoi mestarilleen ja Pehmotassu vain hymyili ja nousi ylös ja meni alas "eiköhän sitten mennä harjoittelemaan," Yötassu seurasi mestariaan ja laskeutui alas puusta kaksikko lähti pois leiristä että pääsivät etsimään jotain pieniä jyrsijöitä. Yötassu seurasi mestarinsa tekemisiä tarkasti ja kuunteli mitä toinen kertoi hiljaa, kun tuli Yötassun vuoro tämä mietti että toivottavasti ei nolaa itseään toisen edessä. Lunta oli satanut taas jälleen ja ruokaa oli sen takia jouduttu säästämään. Yötassu onnistui saamaan oravan vaikka tämä oli onnistunut liukastuimaan lumessa ja tömähtänyt suoraan puuhun ja puusta tippui lumi suoraan mustan kissan päälle, Pehmoturkki auttoi nuoren oppilaan pois lumesta ja Yötassu alkoi vain nauraan kuollut orava suussa ja myös tämän mestari nauroi. Pehmoturkki sanoi "vaikka onnistuit liukastumaan niin siitä huolimatta sait oravan kiinni. Etköhän pikku hiljaa ala tulla paremmaksi metsästäjäksi maassa kunhan et loukkaa itseäsi." Pehmoturkki putsasi Yötässun päänpäältä pois lumikasan, Yötassu nousi hangesta ylös ja lähti mestarinsa kanssa takaisin leiriin ja molemmat kantoivat oravia suussaan kun kaksikko pääsi leiriin niin yötassu vei oravan muiden ruokien luokse ja kävi vielä kiittämässä mestariaan opetuksesta ja vaikka oli onnistunut liukastumaan niin siitä huolimatta tämän mestari vain kehui toisen kompuroinnista huolimatta. Yötassu oli saanut toiselta itse varmuutta enemmän että vaikka kaatuukin niin ei pidä lannistua, tumma naaras tällä kertaa meni muiden oppilaiden seuraan ja alkoi varovaisesti keskustella toisten kanssa.

// 297 sanaa

Kuuntelin kärsivällisenä, kun Huurresiipi puhui. Harmaaraidallinen soturi esitti minulle kysymyksen, mutta jatkoi selostustaan lehtikadosta heti perään antamatta minulle suunvuoroa. Naaras lopetti kertomuksensa eilisestä saalistusreissustaan, ja vaikeni nopeasti. Hänen nolostunut katseensa karkasi ilmeettömistä kasvoistani leirin piikkihernemuureihin. Tämä oli täysin uusi puoli Huurresiivestä, jota en aiemmin ollut nähnyt. Hän oli muuttunut paljon reippaammaksi ja puheliaammaksi sitten oppilasaikojen.
"Voin ihan hyvin, onnekseni vältyin viheryskältä tänä vuonna", aloitin viitaten edellisvuoden lehtikatoon, jolloin olin ollut sairaana, "lehtikato ei ole myöskään minun lempivuodenaikani, mutta on siinäkin hyvät puolensa."
Huurresiipi liu'utti katseensa hitaasti takaisin minuun. Valkean soturin kasvoille hiipi kysyvä ilme.
"Ai, mitä ne ovat?" naaras kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen siristäen jäänsinisiä silmiään. Keskustelu tuntui etenevän tällä kertaa luontevasti, toisin kuin aiemmilla kerroilla. Halusin miettiä sanani tarkkaan, jotta en sanoisi mitään väärää ja ajaisi Huurresiipeä tiehensä.
"Kun hiirenkorva saapuu, kaikkea osaa arvostaa enemmän. Ilman lehtikatoa moni varmasti unohtaisi, miksi on niin tärkeää, että voi turvautua klaaniin ja sen jäseniin. Minä tuskin pärjäisin kokonaista lehtikatoa yksin metsässä", totesin mietteliäänä.

//Huurre?
// 161 sanaa

Harhamiete oli saapunut luokseni ripein askelin. Olin istuskellut pääaukiolla ja katsellut tyytyväisenä eloklaanilaisia ja heidän askareitaan. Päivä oli omien askareideni suhteen rauhallinen. Minttuliekin palattua takaisin varapäällikön tehtäviin, minunkin hommani olivat helpottuneet huomattavasti. Välillä oli jopa niin rauhallisia päiviä, etten ihan tiennyt miten päin olla. Sellaiset päivät olin useimmiten kuluttanut johonkin hyödylliseen, kuten saalistamiseen tai muiden auttamiseen. Tämä lehtikato oli taas kerran ollut erityisen rankka Eloklaanille, sillä saalista oli vähän ja viheryskä oli koitunut monen hyvän soturin kohtaloksi.
Harhamietteen sanat yllättivät minut, enkä aluksi osannut sanoa oikein mitään. Soturi ilmaisi halunsa lähteä etsimään muinaisten klaanien reviirejä, ja ottaa Omenahuuman ja Kirpputäplän mukaansa. Nuoren soturin katse kertoi hänen olevan vakavissaan. Silmissä oli palo, jota en hennonnut sammuttaa. En tiennyt, miten Eloklaani pärjäisi kolmen kissan lähdettyä, mutta tiesin, etten voisi kahlita ketään klaaniin.
"Aiotteko tulla takaisin?" kysyin rauhallisella äänellä kohdatessani taas Harhamietteen siniharmaan katseen. Kolli kohautti lapojaan.
"Omenahuuma ja Kirpputäplä puhuivat paluusta, mutta itse en voi luvata mitään", valkea kolli lausahti. Niin kamalalta kuin se tuntuikin, en voinut seistä kolmikon suunnitelmien tiellä. Heidän tilanteessaan olisin itsekin saattanut lähteä matkalle. Pysyin hetken vaiti, miettien vielä tarkkaan lopullista vastaustani. Olimme kulkeneet muinaisten klaanien reviirien halki etsiessämme Kuolonklaania, joten tiesin itsekin, miten erityinen se paikka oli. Leimusilmä oli kaiketi kertonut matkastamme Harhamietteelle, koska hän oli tullut kysymään minulta opastusta omalle matkalleen.
Katseeni oli liukunut Harhamietteestä harmaalle taivaalle, kun upposin mietteisiini. Lopullisen päätöksen tehtyäni, laskin vihreän katseeni nuoreen kolliin ja hymyilin.
"Matkastani on kulunut kauan, mutta voin opastaa teitä parhaani mukaan. Matkallanne on kuitenkin paljon vaaroja, joista teidän täytyy selviytyä itse", mieleni synkkeni taas, muistellessani matkaa. Pian klaanien reviirien jälkeen olimme saapuneet kaksijalkalaan, joka oli kuhissut kujakissayhteisöksi itseään kutsuvia kulkukissoja. Siellä olimme kohdanneet ensimmäistä kertaa Lauhalaukan.
Yhteisössä olin riistänyt heidän johtajaltaan hengen. Se oli ollut ainoa tapa jatkaa matkaa. Heidän johtajansa kuoleman myötä, olin vapauttanut jokaisen yhteisöön pakotetun kissan, ja antanut heille mahdollisuuden vapauteen. Sen kaksijalkalan jälkeen olimme kiertäneet jokaisen vastaan tulevan kaksijalkalan ja kulkeneet vain metsissä ja nummilla.
"Muinaiset klaanit ovat lännessä päin. Matka on pitkä, mutta hyvällä tuurilla onnistutte taittamaan sen alle kahdessa kuussa. Välttäkää kaksijalkaloita, niissä piilee paljon vaaroja, jotka olivat vähällä koitua myös meidän kohtaloksemme", naukaisin vakavana. Kujakissayhteisöä tuskin enää oli olemassakaan, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen.
Selostin Harhamietteelle vielä reittiä sen verran, mitä siitä muistin. Yritin kuvailla metsiä, joiden halki olimme vaeltaneet ja kaikkea, mitä olimme milloinkin nähneet.
"Tunnistatte muinaisten klaanien reviirit valtavista kivistä, Korkokivistä. Tullessanne täältä päin, niiden pitäisi olla ensimmäinen asia mitä näette. Korkokivien takaa löydätte muinaisten klaanien reviirit", päätin opastukseni siihen. Harhamiete kuunteli tarkkaavaisesti ja nyökkäsi aina, kun olin saanut yhden asian selitettyä.
"Voinko auttaa vielä jotenkin?" esitin kollille kysymyksen.

//Harha?
// 433 sanaa

Olimme juuri saapuneet Koivumetsään, kun Aurinkotassu ilmoitti olevansa nälkäinen. Selvä sitten - oli aika saalistaa. Aurinkotassu ei ollut vielä koskaan päässyt kokeilemaan saalistamista, enkä aikonut laittaa häntä siihen tilanteeseen vielä tällä kerralla. Tänään hän saisi seurata sivusta, kun minä saalistin.
"Hyvä on", mumisin hiukan hajamielisesti, sillä yritin etsiä ilmasta tuoreita merkkejä lähistöllä mahdollisesti oleilevasta riistasta. Ei mennyt aikaakaan, kun nenääni tarttui herkullinen hiiren haju, joka suorastaan kutsui jahtiin.
"Minä kokeilen napata meille jotakin syötävää. Voit seurata sivusta, kunhan muistat pysyä aivan ääneti ja paikoillasi, jotta saalis ei säikähdä ja lähde pakoon", ohjeistin oppilastani rauhallisesti ja viitoin tämän hännälläni istumaan vähän matkan päähän. Aurinkotassu ei pistänyt vastaan, vaan jäi odottamaan osoittamalleni paikalle.
Kun olin varmistunut siitä, ettei kolli yrittäisikään seurata minua, lähdin hiipimään hajun suuntaan matalaksi pudottautuneena. Korvat valppaasti pystyssä kuulostelin kaikkia mahdollisia ääniä, jotka voisivat paljastaa minulle hiiren olinpaikan.
Pysähdyin hetkeksi paikoilleni ja kuuntelin: jokin juoksi lumen alla. Tuijotin valkoista nietosta herkeämättä, yrittäen paikantaa, missä kohtaa jyrsijä vipelsi parhaillaan. Kun olin varma kohdasta, ponnistin takajaloillani ylöspäin ja sukelsin etukäpälät edellä lumeen. Tunsin pientä onnistumisen riemua, kun tunsin hiiren puristuvan tassujeni väliin. Päätin sen elämän nopealla puraisulla niskaan ja nostin otuksen näytille. Käännyin Aurinkotassun suuntaan tyytyväisenä. Toivottavasti kolli oli seurannut tarkkaan, miten olin napannut hiiren. Siitä saattaisi olla hänelle hyötyä tulevissa harjoituksissa.
"Tule vain syömään!" kutsuin oppilasta ja tuuppasin hiirtä kuonollani. "Meillä on vielä jonkin verran matkaa jäljellä, ennen kuin olemme kiertäneet koko reviirin."

//Aurinko?
//232 sanaa

"Käymme tutustumassa reviiriin." Hiilihammas vastasi, ja lähti samalla kohti piikkiherne tunnelia. Kipitin sinnikkäästi Hiilihampaan kannoilla. "Matkan aikana voin näyttää sinulle joitakin saalistusliikkeitä, sillä meidän täytyy joka tapauksessa jossain välissä pysähtyä syömään jotain." Hiilohammas sanoi ja katsoi minua.
"Kyllä, ymmärrän." Sanoin yrittäen pysyä rauhallisena, vaikka mieleni teki syöksyä metsään ja kirmata nummilla. Minun piti taas rauhoitella itseäni, ei ensimmäisissä harjoituksissa Aurinkotassu, EI! Ravistin päätäni ja kaikki sähläys valui pois. Olimme jo leirin ulkopuolella.
"Vau! Hehkäisin innoissani kun katselin maailmas. "En tiennyt että maailma on näin kaunis ja suuri!". Hiilihammas naurahti minulle hiukan, mutta pysyi vakavana. Saavuimme joelle, jatselin jäätynyttä jokea kiinnostuneena.
"Mene astinkiviä pitkin." Hiilihammas sanoi ankarasti. "Etten vain joudu poimimaan sinua jääkylmästä vedestä. Värähdin ajatuksesta, jääkylmää vettä.
"Kyllä Hiilihammas!" Sanoin ymmärtäväisesti, mutta hiukan pelokkaasti. Kävelin Hiilihampaan perässä astinkiville. Nostin tassuni kivelle, ja pian olin toisella puolella. Hiilihammas tuli perässäni.
"Pian saavumme koivu metsään." Hiilihammas sanoi ja osoitti valkeita puita edessäpäin. Nostin hymyn naamalleni, koivut olivat kauniita. Kävelimme koivumetsään, ihastelin puita. Ne olivat kauniita, näyttävätköhän ne kauniimmilta viherlehtisin?
"Aurinkotassu! Älä unelmoi." Hiilihammas torui hiukan huvittuneena. "Sinun pitää keskittyä kierrokseen.
"Kyllä Hiilihammas." Sanoin ja hymyilin hiukan. Pysähdyun äkisti paikoilleni, vatsassa oli outo tunne. Minulla taisi olla nälkä. En ollut syönyt tänään mitään, vaikka oli aamu ei siitä eilisestä myyrästä apua ollut.
"Hiilihammas? Minulla on nälkä." Sanoin kollille joka paineli lujaa vauhtia edelläni. Hän pysähtyi ja kääntyi minua kohti.

//226
//Hiili?

Olin juuri herännyt, sukinut turkkini ja päättänyt viimein poistua sotureiden pesästä. Päivä oli jo pitkällä, mutta yöuneni olivat vierähtäneet viime öisen kuuhuipun partion vuoksi.
Sää leirin pääaukiolla oli kirpsakka. Pakkanen oli kiristynyt entisestään, hyvä etteivät viikseni jäätyneet kohdatessani kylmän ulkoilman. Kylmä aurinko paistoi korkealla taivaalla. Pakkasesta huolimatta sää oli kaunis. Vaaleansininen taivas oli pilvetön, ja leirin pääaukiolla kaikki näytti normaalilta. Eloklaanilaiset viettivät pakkaspäivää aukion eri puolilla yksin tai porukoissa. Erotin nopeasti oranssinkirjavan Lauhalaukan istuskelevan yksinään leirin aukiolla. Olin juuri kävelemässä hänen luokseen, kun tuttu hahmo pölähti kovalla vauhdilla leiriin, suoraan ystäväni luokse. Metsähalla näytti kauhistuneelta kertoessaan jotakin Lauhalaukalle. En kuullut tänne saakka, mistä kaksikko lyhyen aikaa puhui. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, ystäväni lähti Metsähallan johdattamana nopeasti ulos leiristä.
Jäin äimistyneenä hetkeksi seisomaan aloilleni keskelle pääaukiota, yrittäen sisäistää äskeiset tapahtumat. Metsähalla oli selvästi tarvinnut ystäväni apua ja nopeasti, miksi muuten he olisivat lähteneet niin kiirellä?
Hetken empimisen jälkeen päätin lähteä seuraamaan kaksikkoa. Mikäli Metsähalla oli havainnut jotain poikkeavaa reviirillä, he saattaisivat tarvita apukäpäliä. Tuskin läsnäolostani ainakaan mitään haittaa olisi, ajattelin.
Kiiruhdin ripein askelin piikkihernetunneliin, jonne ystäväni ja emoni olivat hetki sitten kadonneet. Hämärä tunneli johdatti minut metsään. Kierrettyäni tunnelin päässä olevan suuren kiven, en nähnyt merkkiäkään Lauhalaukan oranssinkirjavasta tai emoni kermanvärisistä turkeista. Meni hetki, ennen kuin löysin lukuisten eri hajujälkien seasta heidän jälkensä. Lähdin seuraamaan niitä. Kaksikko oli jäljistä päätellen suunnannut kohti jokea.
Juoksin minkä jaloistani pääsin. En voinut käsittää, miten nopeasti he olivat juosseet. Kai minulta sitten oli mennyt liian kauan aikaa aukiolla seisoskeluun ja hajujälkien löytämiseen, kun en saanut heitä vieläkään kiinni. Vasta joelle saapuessani, erotin kaksikon seisoskelevan jäällä. Hidastin tahtiani. Mitä kummaa he tekivät? Lauhalaukka oli kävellyt joen jäälle, aivan siinä olevan reiän luokse. Oranssinkirjava soturi katsoi jään alla virtaavaa vettä. Oliko joku pudonnut jokeen?
Lähdin jo kävelemään hitaasti kaksikkoa kohti, kunnes huomasin jotakin huolestuttavaa. Metsähalla oli jättänyt joen törmän, ja lähestyi nyt pahaa aavistamatonta ystävääni. Kiristin tahtiani. En uskaltanut huutaa, ettei Lauhalaukka säikähtäisi. Hän seisoi niin lähellä jäässä olevaa reikää, että olisi voinut pudota säikähtäessään.
En voinut uskoa silmiäni nähdessäni, mitä seuraavaksi tapahtui. Metsähalla oli päässyt aivan Lauhalaukan taakse. Tilaisuuden tullessa naaras tuuppasi Lauhalaukkaa niin, että soturi menetti tasapainonsa. Kaikki kävi niin nopeasti, etten ehtinyt reagoimaan. Sitten aika tuntui pysähtyvän. Tuijotin kauhuissani, kuinka Lauhalaukka katosi jään alle.
"Ei!" parkaisin ja syöksyin vauhdilla jäälle emoni luokse.
"Mahlahalla, Lauhalaukka put-", enempää en ehtinyt kuulla emoni sanovan, kun syöksähdin hänen ohitseen suoraan kohti jäässä olevaa aukkoa. En epäröinyt hetkeäkään. Halusin pelastaa Lauhalaukan hinnalla millä hyvänsä.
Molskahdin hyiseen veteen. Voimakas virta repi minut mukanaan ja vajosin pinnan alle. Kylmä vesi oli lamaannuttava. Aluksi en voinut tehdä mitään, jalkani eivät totelleet yrittäessäni liikkua. Pidätin hengitystäni, mutta se oli vaikeampaa kuin olin kuvitellut. Pakokauhu valtasi minut, kun kylmä vesi kasteli paksun turkkini ja pääsi iholleni. Joka paikka oli hetkessä aivan jäässä.
Kun jalkani alkoivat taas toimia, yritin epätoivoisesti räpiköidä kohti pintaa. Lauhalaukka oli saanut sen näyttämään niin helpolta. Yritin muistaa, mitä ystäväni oli kertonut minulle uimisesta, mutten saanut mieleeni mitään hyödyllistä. Jostain kajasti heikkoa valoa, ja erotin edessäpäin tutun, oranssin turkin ja kauhistuneen kirkkaansinisen katseen. Se oli Lauhalaukka. Kolli ajelehti liikkumattomana virran syleilyssä ja katsoi minua suoraan silmiini.
Yritin potkia itselleni kylmästä kohmeisilla jaloillani lisää vauhtia saadakseni hänet kiinni. Mutta mitä enemmän liikuin, sitä vaikeampaa hengityksen pidättäminen oli. Kuin ihmeen kaupalla sain Lauhalaukan kiinni, mutta samalla onnistuin vetämään vettä keuhkoihini. Kiedoin käpäläni itseäni pienemmän soturin ympärille epätoivoisena. Lauhalaukan kirkkaansiniset silmät olivat sulkeutuneet, eikä hän liikkunut tarttuessani häneen.
Kylmyys oli puuduttavaa, koko kehoani pisteli. En aikonut enää irrottaa otettani ystävästäni. Tuijotin Lauhalaukkaa ja tiesin, ettei hän ollut enää täällä. Hiljalleen kaikki alkoi hämärtyä, paitsi yksi ajatus: tästä minä en selviäisi. Se ajatus soi päässäni jatkuvalla toistolla. Pakokauhu väistyi ja tilalle tuli rauha. Kaikki olikin aivan hyvin, kun katsoin Lauhalaukkaa. En pelännyt, minä olin valmis. Suljin silmäni ja luovutin, enää ei tarvinnut taistella.

Ajatusten virta oli pysähtynyt. Kylmä oli muuttunut polttavan kuumaksi, kuin koko kehoni olisi ollut ilmiliekeissä. Polttelu loppui, ja jäljelle jäi vain tunnottomuus, pimeys ja hiljaisuus.
Hiljaisuuden rikkoi uudelleen käynnistynyt sydämeni ja sen tasainen syke. Edelleen oli pilkkopimeää, mutta sydämeni tasaiset lyönnit rentouttivat, en pelännyt. Kun kehoni antoi viimein luvan, raotin hitaasti silmiäni. Ympärilleni oli ilmestynyt niin tuttuja kuin uusiakin tuoksuja. Enää ei ollut pimeää. Seisoin keskellä viherlehden ajan metsää. Se ei ollut Eloklaanin reviiriä, vaikka ilmassa leijailikin lukuisia eloklaanilaisten hajujälkiä.
"Hei, Mahlahalla. Tervetuloa Tähtiklaaniin", tuttu ääni sanoi, ja tulija astui esiin puiden lomasta. Lauhalaukan kasvoilla oli pehmeä hymy. Ympärilleni oli ilmestynyt myös muita. Tunnistin vaivatta jokaisen kuolleen eloklaanilaisen, jotka olivat kerääntyneet luokseni.
Ihme kyllä, oloni oli edelleen rauhallinen. Tuntui, että olin viimein löytänyt rauhan.

//753 sanaa

Avasin silmäni hämärässä pesässä. Korppisiipi nukkui vieressäni keräksi käpertyneenä, ja hänen kylkensä kohoilivat tasaisesti hengityksen tahtiin. Räpyttelin silmiäni muutaman kerran karistaakseni unisuuden niistä ja kohottauduin sen jälkeen varovasti istumaan, yrittäen olla herättämättä yhä nukkuvaa kumppaniani.
Pesin pikapikaa turkkini ja hiivin sitten ulos pesästä. Ulkona oli vielä melko pimeää, sillä aurinko ei ollut ehtinyt nousta. Aurinkotassu tuskin koskaan oli joutunut heräämään näin aikaisin, ja minusta tuntui vähän pahalta hänen puolestaan, että jouduin repimään hänet ylös jo tähän aikaan. Kuitenkin, jos tarkoituksenamme oli kiertää koko reviiri yhden päivän aikana, meidän oli tehtävä tiettyjä uhrauksia.
Tassuttelin hiljaa oppilaiden pesälle ja työnsin pääni sisälle pesään. Aurinkotassu peti sijaitsi melko lähellä pesän suuaukkoa, sillä hän oli vasta aloittanut oppilaana. Mitä pidempään hän olisi oppilaana, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä olisi jonakin päivänä siirtyä lähemmäksi pesän keskustaa, jossa oli lämpimämpää kuin lähellä pesän seiniä.
"Aurinkotassu", kutsuin oppilasta kuiskaten. Raidallinen oppilas väräytti korvaansa, mutta ei reagoinut nimeensä sen isommin. En voinut syyttää häntä - vasta eilenhän hän oli vielä nukkunut klaaninvanhimpien kainalossa Aurinkopentuna. Nyt hän oli kuitenkin Aurinkotassu, ja Aurinkotassuna hänen olisi herättävä aikaisin ja toteltava mestariaan.
"Aurinkotassu!" kutsuin uudelleen, tällä kertaa vähän jämäkämmin. Aurinkotassu nosti päätään ja katsahti suuntaani unisena. Katsoin häntä hitusen huvittuneena ja viitoin hännälläni kollia tulemaan luokseni. Ilmeisen hän oli niin innoissaan tulevasta kierroksesta, että ylösnouseminen ei loppujen lopuksi ollutkaan kauhean vaikeaa.
Peruutin jo edeltä ulos pesästä ja jäin odottamaan häntä aukiolle. Olin ottanut jo eilen heti nimitysten jälkeen Aurinkotassun kanssa vähän jämerämmän asenteen käyttöön. Tähän asti olimme olleet vain ystävyksiä, mutta nyt asettelu oli muuttunut siten, että minä olin hänen mestarinsa ja hän oli minun oppilaani. Halusin hänen ymmärtävän, että harjoitusten aikana keskityttiin harjoituksiin ja niiden ulkopuolella oli aikaa lapsellisuuksillekin.
Hetken kuluttua Aurinkotassu asteli ulos pesästä ja loikki suoraan luokseni. "Minne me menemme nyt?" hän kysyi malttamattomana.
"Käymme tutustumassa reviiriin", vastasin samalla, kun lähdin kävelemään piikkihernetunnelin suuntaan. Aurinkotassu kipitti kannoillani. "Matkan aikana voin näyttää sinulle joitakin saalistusliikkeitä, sillä meidän täytyy joka tapauksessa jossain välissä pysähtyä syömään jotain."

//Aurinko?
//323 sanaa

"Tänään sinun tehtävänäsi on tehdä itsellesi uusi vuode oppilaiden pesään ja nukkua kunnon yöunet. Lähdemme aikaisin aamusta tutustumaan reviiriin, ja sinun täytyy olla sitä varten hyvin levännyt. Onko selvä?" Hiilihammas sanoi käskevästi. "Selvä on!" Sanoin ymmärtäväisesti ja nyökyttelin. Katselin ympärilleni vilkkaasti, mistä minä löytäisin sammalta. Ajattelin, että ehkä klaanin vanhimpien pesän takaa löytyy sammalia. Käännyin kohti klaanin vanhimpien pesää. Kävelin sinne rauhallisesti, vaikka mieleni teki juoksennella ympäri keiriä. Aurinkotassu, rauhoitu. Rauhoittelin itseäni ja saavuin klaanin vanhimpien pesälle. Kiersin pesän taakse, katselin tarkkaavaisesti sammalien varalta. Huomasin sammalia ja kävelin niiden luokse. Irrotin niitä kivestä, joka oli minua vähän isompi. Otin sammalia suuhuni ja kannoin osaa selässä. Kävelin hitaasti kohti oppilaiden pesää, etten vain tiputtaisi sammalia maahan. Saavuin oppilaiden pesälle, pujahdin sisälle. Katselin ympärilleni, pesä oli täpötäynnä. Katselin löytyisikö minulle paikkaa. Huomasin yhden paikan ja kuljetin sammalet sinne. Syljin sammaleet inhoten prsän lattialle, ne maistuivat aivan mullalle. En osannut koota vuodettani kunnolla, mutta kyllä se nyt jotenkin onnistui. Huokaisin väsyneenä kun sain vuoteen valmiiksi, siirryin pesän ulkopuolelle ja kävelin Hiilihampasn luo.
"Valmista!" Sanoin ylpeästi ja nyppäisin palan sammalta turkistani. Hiilihammas nyökkäsi. "Mene nukkumaan kun alkaa hämärtää, voit ottaa nyt riistaa." Hän sanoi ja osoitti tuoresaalis kasaa hännällään. Nyökkäsin vastaukseksi ja hain riistakasasta itselleni myyrän. Vein sen oppilaiden pesälle ja haukkasin palan, seurailin leirin tapahtumia. Pentutarha oli nyt tyhjä, milloinkohan saamme uusia pentuja? Söin myyrän loppuun ja vilkaisin taivaalle. Oli jo pikkuisen hämärtynyt, mutta en ihan vielä halunnut nukkumaan. Odotan vielä hetken. Vielä aamulla lrikin Hiilihampaan kanssa piilosta, ja nyt olin oppilas. Hiilihampaan oppilas. Hän oli muuttunut kun minusta tehtiin oppilas, kai hän tahtoo minusta kunnon soturin. Minulla riitti intoa ja energiaa sähläämiseen, mutta kai sitä pitäisi käyttää viisaammin.
"Nyt nukkumaan!" Kuulin Hiilihampaan huutavan käskyvästi ja heilautin häntääni ärtyneenä. Nousin seisomaan ja menin sisälle oppilaiden pesään. Menin vuoteeni luo ja käperryin kerälle. Ensimmäinen yöni oppilaiden pesässä! Niin jännää!

//305 sanaa
//Hiili?

Tapahtui yllättävä juonenkäänne, kun kuin ajatukseni lukien Mesitähti kutsui klaanin koolle ja nimitti Aurinkopennun oppilaaksi. Kaiken lisäksi päällikkö oli vieläpä tehnyt kollista minun oppilaani - uskomatonta!
Aurinkotassu arvatenkin oli niin innoissaan, että hädin tuskin malttoi pysyä paikallaan. Hän kysyi, milloin lähtisimme harjoittelemaan, ja jouduin pysähtymään hetkeksi miettimään, mikä oli suunnitelmani hänen koulutuksensa varalle. Nimitys oli tullut aivan puskista, eikä minulla ollut aikaa tehdä minkäänlaisia järjestelyjä etukäteen saati laatia koulutussuunnitelmaa. Olin kuitenkin ehtinyt toimia mestarina jo kahdelle kissalle ennen Aurinkotassua, joten minulla oli jonkinlainen haju siitä, mitä seuraavaksi oli luvassa.
Vilkaisin vaivihkaa taivaalle - oli keskipäivä. Tänään emme enää ehtisi lähteä reviirikierrokselle, sillä siinä menisi väkisinkin vähintään puolipäivää ja Aurinkotassu oli varmasti aamupäivän leikittyään jo melko väsynyt sellaista pinnistystä varten. Oli parempi siirtää kierros ja siten myös virallisesti koulutuksen aloittaminen huomiselle.
"Aloitamme huomenna", vastasin lopulta Aurinkotassulle, joka oli odottanut vastaustani kärsivällisesti, vaikkakin hän näytti edelleen siltä, että oli valmis lähtemään lentoon hetkenä minä hyvänsä. "Tänään sinun tehtävänäsi on tehdä itsellesi uusi vuode oppilaiden pesään ja nukkua kunnon yöunet. Lähdemme aikaisin aamusta tutustumaan reviiriin, ja sinun täytyy olla sitä varten hyvin levännyt. Onko selvä?"

//Aurinko?
//180 sanaa

Olin istuuntunut vitivalkean Pohjaharhan juttuseuraksi, ja olen saanut ilokseni kuulla häneltä, että hän on ollutkin juttuseuran tarpeessa. Hymyilen tuolle leveästi, vaikka yritänkin pitää ilmeeni neutraalina. Pohjaharha sen sijaan osasi pitää ilmeensä lähes ilmeettömänä, eikä hymyily ollut tuon juttu. Ei minunkaan juttu hymyily ollut, mutta hymyilin,koska olen kuullut sen jakavan hyvää mieltä. Ja totta se on, jos nään jonkun hymyilevän, minuakin hymyilyttää. Se on merkillistä mutta kiehtovaa.
Sitten ilmeetön kolli jatkoi puhettaan kertoen etsineensä koko aamun juttu seuraa. Ihmettelen tätä, mutta olen mielessäni iloinen, etten tullut turhanpäiten. Se olisi ollut ikävää jos hänellä olisi ollut joku tärkeä meno, mutta tuohan on ollut edellisessä partiossa, ettei hänellä ehkä hetkeen olisi ollut muutenkaan menoa.
Sitten hän totesi sen tosiseikan, että eloklaanin soturit ovat levittäytyneet kaveriporukoiksi, ja nyökyttelin olevani samaa mieltä. En ollut oppilaana oikein tutustunut nykyisiin sotureihin kovin kummoisesti, ehkä Hallavarjoon mutta juttumme eivät olleet lentäneet kovin pitkälle. Lähes kaikki valkoturkkiset jotka edes jotenkuten tunnen, ovat siis aika introverttejä luonteeltaan. En toki tiedä Pohjaharhasta, mutta jos hän ei olisi, hänestähän voisi tulla ystäväni! Havahduin sitten kollin kysymykseen, ja katsoin tuon keltasiin silmiin. Hymyni oli kaikota kasvoilta, ehkäpä hermostuneisuudesta, voi hyvät kissat sentään, kannattaisi minunkin olla enemmän muiden kanssa tekemisissä, kun minua alkaa hirvittää kun joku kysyy jotain minulta. Mitä pitäisi vastata. Olen hetken vaiti mutta sitten ryhdistäydyn, palautan hymyn kasvoilleni ja sanoin neutraalilla äänellä.
”Ihan vain juttuseuraa hakemaan, minulla on vasta päivällä partio jotenka minulla on ollut luppo-aikaa tässä.” Ihme kyllä että minulla oli luppo-aikaa nyt, kun minua on käsketty ravaamaan sinne tänne missä hommissa. No, onhan se hyvä että minulla on hommia.
” Miten voit muuten? Itse en todellakaan pidä tästä lehtikadosta, saalis on kuin häipynyt muille maille..Ja tämä lumi!” Aloin höpöttämään , ja siirtyessäni lumeen poljen lumista maata.
”Olin eilen saamassa jänistä kiinni, mutta upposin lumeen kesken matkan! Lumessa voisi toki vaania saalista, mutta ainakin itse hukun lumeen!” Valittelen mutta tajuten puheliaisuuteni vaikenen nolostuneena ja siirrän katseeni leirin seinämiin.


///318 sanaa, Pohja

Nostin kasvoilleni hymyn, kun kuulin Hiilihampaan sanat. "Odotan todella paljon! Haluaisin vihdoin päästä ulos leiristä ja tehdä siistejä juttuja!" Sanoin iloisesti hyppien. Hiilihammas naurahti. Mesitähti käveli Litteäkivelle. Ja katseli hetken klaaniaan.
"Jokainen klaanikissa tänne Litteäkivelle klaanikokoukseen!" Mesitähti kajautti kova äänisesti. Mielenkiintoni nousi, mitä päälliköllä oli mielessä? Kävelin Hiilihampaan kanssa Litteäkiven vierelle. Katselin pää kallellaan Mesitähteä. Nimittikö hän minut nyt oppilaaksi?
"Astu eteen Aurinkopentu." Hän sanoi. Astelin jännittyneenä päällikön eteen. Katsoin häntä kunnioittavasti silmiin.
"Aurinkopentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Aurinkotassuna. Mestariksesi tulee Hiilihammas. Odotan, että Hiilihammas välittää kaiken tietonsa sinulle." Mesitähti ulvaisi juhlallisesti. Hän käänsi katseensa ällistyneeseen Hiilihampaaseen.
"Hiilihammas, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Utusuelulta, ja olet osoittanut olevasi rohkea ja uskollinen. Odotan, että siirrät kaiken tietosi Aurinkotassulle." Hän sanoi juhlallisesti. Olin räjähtää innosta. Kävelin Hiilihampasn luo koskettamaan neniä. Hyppelin innoissani edestaas vihdoin! Vihdoin oppilas! Olin odottanut tätä hetkeä kauan! Mielialani lopahti, kun tajusin ettei minulla ole perhettä onnittelemassa. Hiilihammas käveli luokseni, ja laski häntänsä lohduttavasti lavalleni.
"Onnea Aurinkotassu!" Hän sanoi lohduttavasti ja hymyili. Mielialani kohosi välittömästi pilviin. Hiilihammas on mestarini! Käänsin pääni häntä kohti innokkaasti.
"Milloin mennään harjoittelemaan!" Sanoin niin innokkaasti että melkein räjähdin.

//206 sanaa
//Hiili?

Olin parantunut viheryskästä melko hyvin. Aina silloin tällöin saatoin alkaa yskimään aivan tyhjästä, mutta kuntoni oli kohonnut nopeasti ja jaksoin jopa osallistua partioihin. Sairauden heikentämästä olotilastani huolimatta en ollut malttanut olla viemättä Koivutassua harjoituksiin. Hänen koulutuksensa oli viivästynyt sairauteni vuoksi jo ihan tarpeeksi, ja totta puhuakseni halusin hänestä soturin niin pian kuin mahdollista.
"No niin, Koivutassu, mitä haistat?" kysyin perässäni kävelevältä oppilaalta, kun olimme syvemmällä metsässä. Tänään luvassa oli kollin loppuarvioinnin viimeinen osuus. Kaiken saamani näytön perusteella olin kuitenkin jo melko varma siitä, että Koivutassu oli valmis saamaan soturinimensä piakkoin.
Koivutassu asteli rinnalleni kuono kohotettuna ja sieraimet laajentuen ja supistuen tämän haistellessa ilmaa. Hän käänteli päätään, sulki silmänsä ja näytti siltä, että keskittyi kovasti antamaani tehtävään. Minua hieman huvitti, mutta yritin kätkeä sen. Oli vain hyvä asia, että hän otti tämän niinkin tosissaan. Silloin, kun hänet oli vasta nimitetty oppilaakseni, kollilla ei ollut ollut keskittymiskykyä sen vertaakaan, mutta hän oli kehittynyt niistä ajoista huimasti.
"Haistan oravan", Koivutassu naukaisi lopulta ja avasi silmänsä. "Tuossa suunnassa." Hän käänsi päätään vasemmalle.
Nyökyttelin hyväksyvästi. Olin itsekin haistanut eläimen hetki sitten. "Hyvä! Seuraava tehtäväsi on napata se."
Koivutassu näytti siltä, että antamani tehtävä oli hänen tasoiselleen oppilaalleen liian yksinkertainen. Tuima tuijotukseni sai kuitenkin kollin liikkeelle, ja tämä lähti hiipimään hajun perässä hännänpää aavistuksen nykien.
Istahdin alas ja vedin syvään henkeä. Kirpeä pakkassää ei tehnyt hyvää yskimisestä vaurioituneille keuhkoilleni, mutta eipä se minua juuri haitannut. Pääasia oli, että olin saanut jälleen arjen rullaamaan ja Koivutassun loppuarvioinnin lähes hoidettua.
Kunhan Koivutassusta tulisi soturi, olisi aika alkaa suunnitella Harhamietteen ja Kirpputäplän kanssa tulevaa matkaa entisaikojen klaanien reviirille. En ollut ehtinyt ajatella asiaa viime aikoina, mutta nyt, kun viheryskästä oli selvitty ja Koivutassunkin koulutus lähenteli loppuaan, asia oli jälleen ajankohtaisempi.
"Sain sen!" Koivutassu loikki takaisin orava suussaan. Oppilaan turkki oli aivan luminen ja sekaisin, mutta hänen silmänsä loistivat kirkkaasti.
"Hyvin tehty!" Nousin seisomaan ja kävelin kollin luo. Orava oli yllättävän hyvinsyöneen näköinen vuodenaikaan nähden. "Tuosta riittää syömistä monelle."
"Niin minäkin ajattelin!" Koivutassu maukui ylpeänä.
"Yritetään saada kiinni vielä muutama tuollainen, kun kerran saalistusonni on tänään puolellamme", hyrisin mukamas vitsikkäästi. Koivutassu nauroi.
"Ainahan voi yrittää."

Parin päivän kuluttua oli viimein se hetki, jota sekä minä että Koivutassu olimme odottaneet. Palattuamme metsältä aiemmin, olin kertonut Mesitähdelle oppilaani valmiudesta soturiksi. Mesitähti oli ilmaissut olevansa samaa mieltä kanssani ja sanonut järjestävänsä nimitykset pian.
"Minä, Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen", Mesitähden ääni kuului kirkkaasti hänen pitäessään seremoniaa Litteäkiven päältä. Koivutassu seisoi hänen edessään kivellä hermostuneen oloisena. "Hän on opiskellut kovasti oppiakseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi."
Olin ehtinyt viettämään Eloklaanissa jo pari vuodenajankiertoa, ja soturiseremonia oli minulle jo tuttu. Seuraavaksi Mesitähti kysyisi Koivutassulta, lupaisiko tämä elää soturilain mukaisesti ja puolustaa klaania jopa oman henkensä uhalla. Siihen Koivutassu vastaisi myöntävästi, ja sen jälkeen päällikkö antaisi oppilaalle tämän uuden nimen. Sitten klaani hurraisi tuoreelle soturille ja toivottaisi hänet tervetulleeksi joukkoonsa…
"Koivumyrsky! Koivumyrsky! Koivumyrsky!"
Oranssi kolli kääntyi ympäri kohtaamaan iloitsevien kissojen kuoron. Toistin hänen uutta nimeään muiden mukana, ja tunsin suunnatonta ylpeyttä katsellessani nyt entistä oppilastani seisomassa klaanin edessä. Uskoin Koivumyrskyn osaavan nauttia tästä hetkestä niin kauan kuin se kestäisi.

//510 sanaa

Eloklaania oli riepotellut viheryskä. Minä olin ollut onnekas ja säästynyt taudilta, mutta monet muut olivat aloittaneet pitkän vaelluksensa esi-isien tykö kohti parempia metsästysmaita. Minusta tuntui pahalta vainajien läheisten puolesta ja olin jo joitakin päiviä tuntenut itseni alakuloiseksi. Vaikka mieleni oli alamaissa, eloklaanilaisten tahto jatkaa eteenpäin ja halu pitää huolta heikommista soi pientä lohtua. Tiesin, että ei ollut hyvästä velloa kurjissa ajatuksissa ja musertavassa epävarmuudessa, mutta en voinut olla ajattelematta miten turhalta ja hauraalta elämä joskus tuntui. Niin hauraalta, että se oli melkein pelottavaa. Olin äärimmäisen kiitollinen, että elämä Eloklaanissa oli opettanut minut uskomaan Tähtiklaaniin. Ajatukseni selkenivät heti, kun sain uskoa matkaavani kuoleman jälkeen toiseen kauniiseen metsään, jossa kaikki olisi aina hyvin. Huokaisin syvään ja hymyilin.
Istuttuani hetken hiljaa ja haaveisiini uppoutuneena havahduin huomatessani Mesitähden valkoisenkirjavan hahmon ilmaantuneen lumiselle aukiolle. Minun oli jo pitkään pitänyt päästä päällikön puheille ja koska kolli näytti toimettomalta, päätin tarttua tilaisuuteen. Ravasin kiireenvilkkaa leirin poikki valkean kollin luokse, ettei tämä varmasti ehtisi hakeutua muihin askareisiin.
“Mesitähti!” kutsuin päällikköä, joka käänsi lempeät lehdenvihreät silmänsä minua kohti.
“Niin, Harhamiete? Kerro huolesi”, valkea kolli kehotti ja hymyili.
“On eräs asia, josta minun täytyy puhua kanssasi”, aloitin hivenen empien ja poljin levottomasti lumista maata. “Tarvitsen neuvojasi.”
Mesitähti nyökkäsi ja istuutui merkiksi siitä, että aikoi kuunnella minua. Minä istuuduin myös ja kiedoin häntäni ympärilleni. En uskaltanut edes arvata mitä mieltä päällikkö tulisi olemaan suunnitelmastani.
“Leimusilmä kertoi minulle kerran muinaisista klaaneista, joiden pohjalta Eloklaani ja Kuolonklaani perustettiin. Minä tahdon löytää nämä klaanit, tahdon matkustaa niiden vanhoille reviireille”, kerroin ja yritin tulkita Mesitähden vielä melko mitäänsanomatonta ilmettä. Pelkäsin, että päällikkö kieltäisi minua lähtemästä eikä suostuisi kuulemaan enempää. “Omenahuuma ja Kirpputäplä aikovat lähteä mukaani ja ajattelin, että ehkä sinä osaisit opastaa meidät oikealle tielle.”

// Mesi?
// 280 sanaa

"Eipä mitään", hymähdin vastaukseksi Mahlahallalle, joka juuri oli palannut Metsähallan kanssa kävelyltä. Olin seuraillut kaksikkoa etäältä ja pitänyt samalla huolen siitä, että ystäväni saisi keskustella naaraan kanssa rauhassa. Ilmeisesti heidän juttutuokionsa oli tuottanut tulosta, sillä Mahlahalla vaikutti jo nyt huomattavasti rennommalta ja vapautuneemmalta kuin paria päivää aiemmin.
"Mistä te puhuitte?" kysyin kiinnostuneena siitä, miten heidän keskustelunsa oli oikein sujunut. Mahlahalla oli aiemmin ollut niin hermostunut ja epävarma, että minua oli jopa hiukan huolestuttanut hänen puolestaan. Onneksi kolli vaikutti päässeen peloistaan yli ja oli saanut kerrotuksi naaraalle mieltään painavista asioista.
"Kerroin hänelle, mitä Kuolonklaanissa tapahtui ja miksi minun oli lähdettävä sieltä", Mahlahalla tiivisti, ja huomasin hänen katseestaan, että asiasta puhuminen toi hänelle edelleen mieleen ikäviä muistoja. Se ei ollut mikään ihme - se, mitä Karhumyrsky oli tehnyt niin Kuolonklaanille kuin meidän ystävyydellemmekin, oli julmaa.
"Hän tuntui viimein ymmärtävän, miten vaikeita aikoja nämä ovat olleet minulle", kermanvärinen soturi jatkoi. Hän piti lyhyen tauon, ennen kuin sanoi: "Sovimme, että hän jää klaaniin vielä joksikin aikaa. Tutustumme toisiimme minun ehdoillani."
Nyökyttelin hitaasti päätäni. Minusta oli hyvä asia, että Metsähalla tajusi viimein ottaa Mahlahallan tunteet tosissaan. Vaikka Metsähallan ymmärtäväinen suhtautuminen poikansa traumoihin olikin kovin liikuttavaa, en silti voinut lakata epäilemästä häntä. Tapa, jolla hän katsoi minua aina ohimennen, kun olin Mahlahallan seurassa, sai ihoni menemään kananlihalle.
"Olen niin ylpeä sinusta, kun uskalsit kohdata hänet", kehräsin ja kosketin hännälläni Mahlahallaa lapaan. "Kenties Metsähalla tosiaan on valmis muuttamaan tapansa. Aion joka tapauksessa pitää häntä silmällä - ihan vain kaiken varalta."
Mahlahalla hymyili minulle. "Kiitos, Lauhalaukka."
"Mitä vain parhaan ystäväni puolesta", virnistin ja kurkotin läpsäisemään tassullani häntä korvaan leikilläni. Mahlahalla murahti ja huitaisi takaisin, hänkin nauraen.
Yhtäkkiä minulle tuli kylmä, eikä se johtunut pakkasesta. Käänsin katseeni Metsähallan suuntaan, joka istui lähellä tuoresaaliskasaa. Naaras katsoi minua mitäänsanomaton ilme kasvoillaan, eikä irrottanut hyytävää katsettaan minusta silloinkaan, kun upotti kyntensä syvälle jalkojensa juuressa makaavaan hiireen.

Metsähallan ja Mahlahallan keskustelusta oli kulunut jo seitsemän päivää. Tuona aikana kaksikko oli aina silloin tällöin kadonnut kahdestaan johonkin juttelemaan, enkä minä ollut viitsinyt häiritä heitä. Kuitenkin aina heidän jutustelujensa jälkeen Mahlahalla palasi takaisin luokseni ja teimme niitä asioita, joita tavallisestikin teimme yhdessä: vaihdoimme kieliä ruoan jälkeen, kävimme partioimassa ja saalistamassa, keksimme huonoja vitsejä…
Myös Metsähalla oli yrittänyt lähestyä minua kuluneina päivinä. Aluksi se oli tuntunut minusta hieman oudolta, mutta olin päättänyt antaa hänelle tilaisuuden, sillä tiesin, että se merkitsi paljon Mahlahallalle. Juttelimme Metsähallan kanssa yleensä Kuolonklaanista ja siitä, miten asiat olivat muuttuneet paljon niistä ajoista, kun naaras oli yhä kuulunut klaaniin.
Välillä olimme keskustelleet kolmen kesken - minä, Mahlahalla ja Metsähalla - ja se oli sujunut ihan hyvin. Minusta kuitenkin tuntui toisinaan siltä, että minun ja Metsähallan välillä oli yhä jonkinlainen näkymätön jännite, jonka vain minä tunnuin havaitsevan. Ehkä se oli vain oman mielikuvitukseni tepposia.
Olin sukimassa turkkiani aukiolla, kun yhtäkkiä Metsähalla ryntäsi leiriin silmät kauhusta levällään ja hengitys rahisten. Pomppasin pystyyn hiukan säikähtäneenä - mikä naaraan oli saanut pois tolaltaan noin pahasti?
Ennen kuin ehdin kysyä sitä häneltä, Metsähalla alkoi selittää kiireesti tapahtumien kulkua: "Olin kävelyllä lähellä jokea, kun näin jonkun kävelevän jäällä! Jää murtui hänen altaan ja hän putosi jokeen! Minä en osaa uida - sinun on mentävä auttamaan!" Naaras vaikutti suorastaan hysteeriseltä puhuessaan.
En jäänyt epäröimään. Jos joku oli oikeasti pudonnut jokeen, aikaa ei ollut hukattavaksi. Ellei kissa hukkuisi, hän kuolisi hypotermiaan.
"Vie minut sinne", sanoin tiukasti, ja Metsähalla ampaisi matkaan salaman lailla. Syöksyin hänen peräänsä vauhdilla. Pystyin vain miettimään sitä, kuka onneton oli voinut pudota jäihin.
Saavuimme joen rantaan, ja näin heti jäälle johtavat jäljet, jotka päättyivät tummaan aukkoon valkeudessa. Loikin jäälle varovasti, tunnustellen joka askeleella, mihin kannatti laskea tassu seuraavaksi. Oletin Metsähallan jääneen rannalle odottamaan, sillä naaras oli kertonut, ettei osannut uida. Oli vain parempi, että hän pysyi poissa tieltä - muuten minulla saattaisi olla kaksi pelastettavaa.
Kun pääsin aukon kohdalle, huomasin, että jäljet eivät aivan kulkeneet sen kohdalta, vaan kiersivät sen ja jatkoivat matkaa vastarannalle. Katsoin aukkoa kummastuneena. Jos Metsähalla oli nähnytkin jonkun putoavan, ei se ollut ollut ainakaan tämä kissa, jonka jäljet kulkivat aivan aukon vierestä.
"Ei tästä kukaan ole pudonnut!" huusin, jotta rannalla odottava Metsähalla kuulisi minut. En irrottanut katsettani aukosta. "Oletko aivan varma, että se oli tämä paikka?"
"Voi, kyllä se on tämä. Tässä nimittäin putosit sinä." Takaani kuulunut pahaenteinen naukaisu sai sydämeni jättämään lyönnin välistä. Ehdin kääntää päätäni juuri sen verran, että näin Metsähallan kurkottamassa tuuppaamaan minut kohti avonaista aukkoa jäässä. Naaraan hyökkäys tuli aivan puskista, enkä äimistykseltäni pystynyt estämään itseäni putoamasta hyisen veden syleilyyn.
Upposin pinnan alle heti. Kylmä vesi tuntui porautuvan luihin ja ytimiin asti, ja jouduin hetkessä pakokauhun valtaan. Virta riepotteli minua mukanaan, eikä minulla ollut enää hajuakaan, missä suunnassa oli pohja ja missä pinta.
Yritin pidättää hengitystäni, mutta se oli toivotonta. Tunsin, miten vesi tunkeutui keuhkoihini, samalla tukahduttaen viimeisetkin toiveet selviytymisestä. Kouristusten lomassa tajuntani alkoi hiipua, enkä tuntenut enää kylmää. Oli vain vettä, vettä ja vettä. Se otti minut valtaansa ja vei mukanaan kuin ajelehtivaa lehteä.
Ennen kuin kaikki pimeni ja menetin tajuntani kokonaan, olin näkevinäni Mahlahallan uimassa virrassa. Hän tuli minua kohti; hän oli niin lähellä mutta silti niin kaukana…

"Tervetuloa Tähtiklaaniin." Avasin silmäni henkeä haukkoen. Olin metsässä, joka tuikki himmeää tähtien valoa. Ympärilleni oli kerääntynyt kissoja, joiden kasvot tunnistin helposti. He kaikki olivat kuolleet viheryskään viimeisten parin kuun aikana.
Tiesin kysymättäkin, mitä oli tapahtunut. En enää voinut palata takaisin Eloklaaniin. En enää näkisi Ruskalintua tai Mahlahallaa. En enää koskaan näkisi rakkaita klaanitovereitani.
Tämä oli matkani pää.

//R.I.P. Lauha
//880 sanaa

Hymyilin Ampiaistassulle ilahtuneena hänen ehdotuksestaan. Hän oli oikeassa: minä olin ihan hyvä saalistuksessa. Enkä oikeastaan edes ihan hyvä, vaan todella hyvä oppilaaksi, vaikka itse sanonkin. Vilkaisin mestariani häntä sanattomasti katseellani pyytäen.
"Mikäs siinä", Lieskakajo sanoi lapojaan kohauttaen, ääni hiljaisena, ettei orava vain kuulisi. Luvan saatuani kiinnitin katseeni kohteeseeni; oli tosiaan oltava hiljaa, sillä jos eläin säikähtäisi, se säntäisi suoraan puun oksistoon turvaan. Kiipeilyssä en ollut kovinkaan hyvä, joten oli parempi saada orava kiinni ennen kuin se ehtisi pakoon.
Pudottauduin matalaksi vaanimisasentoon ja lähdin hitain, harkituin askelin lähestymään saalistani. Polulta poistuessani jouduin kulkemaan lumihangessa, mikä toi metsästämiseen hiukan haastetta. Olin tassuillani kuitenkin varovainen, enkä antanut lumen narista niiden alla. Häntäni pidin korkealla, jottei se laahannut maata pitkin. Tuuli puhalsi oravan suunnasta, joten se ei haistaisi minua. Minun oli vain huolehdittava, ettei se myöskään kuulisi tai näkisi minua.
Onneksi orava oli keskittynyt hääräämään kävyn kimpussa, eikä siis kiinnittänyt ympäristöönsä tarvittavaa huomiota. Lähestyin sitä askel askeleelta. Nautin tästä jännityksestä; voisin hiipiä vielä lähemmäs ja näin helpottaa oravan kiinni ottamista, mutta toisaalta jos menisin liian lähelle, se huomaisi minut ja pinkoisi pakoon. Oli löydettävä juuri oikea etäisyys.
Kun koin löytäneeni sen, valmistuin loikkaamaan otuksen kimppuun. Lumi ei ollut jaloilleni paras mahdollinen pohja, mutta toisaalta orava kärsi samasta pulmasta. Häntäni kiemurteli ilmassa odotellessani oikeaa hetkeä, ja kun se tuli, ponnistin loikkaan. Orava ei ehtinyt muuhun kuin säikähtäneeseen vinkaisuun, kun jo purin sitä tappavasti kaulasta. Riemu saaliista valtasi minut ja käännyin leveästi hymyillen - tai niin leveästi kuin vain orava suussa onnistui - takaisin kolmen muun kissan puoleen.
"Hienoa, Kultatassu!" Lieskakajo kehui kun astelin takaisin polulle. "Tiedän, ettei hangessa kulkeminen ole sinulle helppoa, mutta onnistuit oikein hyvin."
Nyökyttelin päätäni, sillä orava suussani en saanut paljoa sanoja ulos. Fiksuna tajusin pudottaa sen hetkeksi maahan.
"Hyvin huomattu!" hihkaisin Ampiaistassulle. Olin kiitollinen siitä, että ystäväni oli antanut minulle tilaisuuden näyttää taitoni.
"Kiitos, hyvin pyydystetty!" kolli naukui virnistäen. Emme ehtineet sen enempää vaihtaa sanoja, kun Minttuliekki jo paimensi meitä eteenpäin polulla. Seurasin mestariani ja huomasin askelten tuntuvan jotenkin keveämmiltä; saalistaminen oli tosiaan tainnut piristää minua.

Astuin leiriin Lieskakajon jäljessä. Mestarini pysähtyi aukiolle, kun viimeisenä kulkenut Minttuliekkikin oli selvinnyt sisälle leiriin.
"Hyvää työtä! Käykää auttamassa klaaninvanhimpia ja pentutarhan väkeä, jos on tarvetta. Mutta syökää ensin, teillä on varmasti nälkä."
Nyökkäsin Lieskakajolle kuuliaisesti - minua ei tarvinnut käskeä huolehtimaan klaanitovereistani, tekisin sen muutenkin. Nälkä kuitenkin kurisi vatsassani, joten päätin noudattaa mestarini ohjetta ja syödä hiukan. Käännyin Ampiaistassun puoleen, orava edelleen suustani roikkuen.
"Haluatko jakaa tämän?" kysyin mumisten suu täynnä karheaa oravan karvaa.

//Amppari?
//410 sanaa

Aurinkopennun etsijävuorolla olin mennyt piiloon klaaninvanhimpien pesän taakse. Pennulla meni jonkin aikaa löytää minut, mutta kun hän löysi, riemu hänen kasvoillaan oli valloittava.
"Sinulla oli hyvä piilo!" pentu hihkaisi. Hymähdin ja ravistelin turkkiini pensaasta takertuneet kuivat lehdet pois.
"Taidamme molemmat olla melko hyviä piiloutujia", totesin. Aurinkopentu nyökytteli innokkaasti.
"Niin!"
Johdatin pennun takaisin aukiolle, jossa oli parhaillaan ruuhkaa, kun sotureita palasi harjoituksista oppilaidensa kanssa. Nuoret oppilaat pulisivat keskenään kävellessään isona joukkona oppilaiden pesää kohti - mukana olivat muun muassa Ampiaistassu, Kultatassu, Mehiläistassu sekä Laventelitassu. He kaiketi olivat olleet yhteisharjoituksissa.
Katsellessani oppilaita ajatukseni harhautuivat vierelläni nököttävään Aurinkopentuun. Hän oli omia pentujani jonkin verran nuorempi, mutta en uskonut, että menisi kauaa, kunnes hänestäkin tehtäisiin oppilas. Salaa toivoin, että Mesitähti antaisi hänet minun vastuulleni, sillä Pohjaharhasta oli tullut jo soturi ja olin vailla oppilasta. Toki klaanista löytyi niitäkin, jotka eivät olleet saaneet mahdollisuutta kouluttaa yhden yhtäkään oppilasta, joten Mesitähti saattaisi antaa Aurinkopennulle mestariksi jonkun vähän kokemattomamman soturin.
"Odotatko sinä innokkaasti oppilaaksi pääsemistä?" kysyin Aurinkopennulta, joka seisoi yhä vieressäni ja katseli pää aavistuksen kallellaan aukiolla puuhaavia kissoja.

//Aurinko?
//171 sanaa

Olin jäänyt istuskelemaan pääaukiolle partion päätteeksi, toivoen löytäväni jostain juttuseuraa. Olin varma, että Tähtiklaani oli kuullut ajatukseni, sillä kuin kutsusta luokseni asteli naaraskissa, jonka valkeaa turkkia koristivat harmaat raidat. Tunnistin naaraan Huurresiiveksi, joka oli vastikään ansainnut soturinimensä. Hän oli kanssani suurin piirtein saman ikäinen, muttemme olleet keskustelleet useita kertoja. Aiemmilla keskustelukerroilla emme olleet päässeet oikein puusta pidemmälle, sillä naaras ei kaiketi ollut ollut juttutuulella.
Nyt hän kuitenkin lähestyi vuorostaan minua, joskin hieman varovaisen oloisena. Naaras tervehti kohteliaasti ja istuutui vierelleni kylmään lumeen. Hetken hiljaisuuden jälkeen soturi pahoitteli, jos oli sattunut häiritsemään minua. Hän naurahti vaivaantuneesti ja oli jo vähällä lähteä.
"Et sinä häirinnyt minua, tulit oikeastaan juuri sopivasti", naukaisin ystävällisellä äänellä, mutta ilmeeni pysyi neutraalina. Huurresiipi katsoi minua hieman yllättyneenä ja kallisti pienesti päätään.
"Ai", hän lausahti ja istui jälleen alas. Nyökäytin nopeasti päätäni.
"Olen koko aamun yrittänyt etsiä juttuseuraa, mutta enemmistö sotureista viihtyy lähinnä vain porukoissa. Oliko sinulla jotakin asiaa, vai tulitko muuten vain juttusille?" kysyin kohteliaasti, mutta ilmeeni pysyi edelleen vakavana. Hiilihampaan ja muiden eloklaanilaisten hymyt saivat aina minut hyvälle tuulelle, mutta hymyily ei sopinut minulle. Se tuntui inhottavalta ja pakotetulta, oli paljon helpompaa olla hymyilemättä.

//Huurre?
// 188 sanaa

Lieskakajo istui leirin ulkopuolella ja katsoi lehtikadon taivaan tähtiä. Nuori kolli vetäisi häntänsä käpäliensä suojaksi ja räpäytti vihertäviä silmiään. Lieskakajo katseli tähtiä aika usein ja niiden aikana hän mietti Kharonia. Kolli tuli mieleen tähdistä, ei Lieskakajo tiennyt miksi. Ehkä hän sisimmässään pelkäsi Kharonin, hänen entisen parhaan ystävänsä kuolleen. Raidallinen kollikissa niiskaisi hiljaa ja luimisti korviaan. Tulisiko toinen enää koskaan takaisin? Samassa Lieskakajo kuuli takaansa askelia ja hän kääntyi katsomaan. Kolli huomasi ystävänsä Nokkospilveen tulleen hänen taakseen. Soturikolli hymyili naaraalle ja taputti tassullaan paikkaa vieressään.
"Mietitkö jälkeen Kharonia?" naaras naukaisi hiljaisella äänellä ja väläytti pienen hymyn. Kolli nyökkäsi toiselle vaisusti ja siirsi katseensa taas tähtitaivaalle.
"Kharonin lähdöstä on kulunut aikaa, mutta silti toivoisin hänen palaavan pian. Tai edes joskus, vaikka aika epätodennäköistähän se on", raitaturkki huokaisi ja nojasi varovaisesti raidalliseen naaraskissaan. Hän halusi vain olla hiljaa ja katsella tähtösiä. Pieni haukotus purkautui väsyneen ja haikean kollin suusta, mutta hän oli tässä tyytyväinen. Kunhan Nokkospilvi ei lähtisi, niin Lieskakajo selviäisi kyllä. Kolli kietaisi häntänsä naaraan ympärille ja sulki silmänsä.

// 167 sanaa

Tallustelin sotureiden pesästä ulos haukotellen mutta tarkkana jo ympäristöstäni. Nukuin pesän reunamilla ja näin talviöinä minua hiukan paleli, mutta onneksi moni eloklaanista onkin paksuturkkinen, että pysymme lämpimänä.
Vilkuilin ympärilleni ja huomasin valkean, vakavailmeisen Pohjaharhan istuskelemassa leirin seinustalla. Mietin hetken, kehtaisinkohan käydä tuota tervehtimässä. En häntä kyllä kovin hyvin tunne, vain parikertaa olemme keskustelleet enemmän kuin pari sanaa, muttei keskustelumme olleet koskaan venyneet ääripitkiksi. Ehkä vaihtelu voisi virkistää minuakin. Eihän minulla ole oikein ystäviäkään, niin ei kai se haittaisi, jos hankkisi. Aamupartio oli lähtenyt jo, mutta minulla olisi vuoro päiväpartioon. Sen jälkeen saattaisin mennä saalistamaan illemmalla, ellei sitten lunta ala tupruttamaan taas oikein urakalla. Pentuna ajattelin että lumisi olisi parasta ikinä, siihen voisi piiloutua, mutta..Lopulta lumesta ja koko lehtikadosta on tullut inhokkivuodenaikani. Se vain muistutti ikävistä asioista lapsuudestani. Sitten havahduin tosimaailmaan ja muistin tehtäväni.
Sipsutin mahdollisimman asiallisen oloisena lähestulkoon valkoisen kollin luoden hymyn kasvoilleni.
”Huomenta, Pohjaharha.” Tervehdin asiallisena ja istuiduin tuon seuraan.
Sitten vaikenin tajuten tunkeilevani kuin mikäkin rotta tuon lähistöllä.
”Tuota..Anteeksi jos häiritsin..” Naurahdin hermostuneena ottamaan askelia takaisin päin, pakenemaan kauas pois häpeämään. Mutta sitten päätin odottaa kollin vastausta.


//181 sanaa, Pohja?

Kiljaisin kun tunsin jotain hännälläni, ja kun käännyin ympäri näin Hiilihampaan!
"Sinulla oli hyvä piilo. En aluksi meinannut löytää sinua millään." Hän nauroi naukaisi ja pörrötti tassullaan päätäni.
"Sinusta tulee varmasti hyvä saalistaja, jos maltat pysyä noin piilossa." Hän lisäsi ja nauroi. Hymyilin iloisesti hänelle.
"Mahtavaa!" Sanoin onnellisesti ja katsoin iloisesti Hiilihammasta. "Nyt on minun vuoro etsiä!". Hiilihammas nyökkäsi, käännyin litteäkiveä päin ja suljin silmäni.
"Yksi… kaksi… kolme." Aloitin laskemisen. Kuilin Hiilihampaan käpälän askeleet, mutta pian ne hiljentyivät.
"Yhdeksäntoista… kaksikymmentä!" Sanoin iloisesti ja käännyin ympäri. Hiilihampaan tassunjäjet sekoittuivat muiden kissojen jälkiin. Tuskailin hetken, mutta päätin käydä kaikki pesät läpi. Ensin parantajan pesä! Kävelin parantajan pesälle ja katsoin sisälle. Näin vain Liljatuulen ja Leimudilmän.
"Oletteko nähneet Hiilihammasta?" Kysyin ja kallistin päätäni. Liljatuuli kääntyi minua kohti.
"En ole kultaseni, käyppä etsimässä sotureiden pesästä." Hän sanoi lempeästi. Nyökkäsin vastaukseksi ja lähdin kohti sotureiden pesää. Kävelin sisälle. Ei Hiilihammasta… ksikki soturit jotka olivat siellä, tuijottivat minua oudosti. Peruutin äkkiä pois, olipa outoja. Seuraavaksi päätin etsiä pentutarhasta ja klaanin vanhimpien pesästä. Kävelin pentutarhalle, ja katsoin sisälle. Se oli tyhjä. Menin klaaninvanhimpien pesälle. Katsoin sisälle. Näin vain Kirsikkakuonon, Nokilinnun ja Hiilloskatseen. Ei siis täälläkään. Olin jo vaipua epätoivoon kun en löytänyt häntä, mutta sitten näin ruskean turkin vilauksen pesän takana. Kävelin kiinnostuneena klaaninvanhimpien pesän taakse ja näin Hiilihampaan. Hymyilin iloisesti ja hyppäsin hänen hännän päälle.
"Löysinpä." Sanoin iloisesti hymyillen. "Sinulla oli hyvä piilo!"

//227 sanaa
//Hiili?

Lauhalaukka: 17kp -

Kultatassu: 4kp -

Ampiaistassu: 8kp -

Aurinkopentu: 8kp -

Hiilihammas: 17kp -

Mahlahalla: 39kp! -

Pohjaharha: 5kp -

Lauhalaukka oli inhottavan oikeassa. Minun oli kohdattava Metsähalla ennen pitkään, ja se hetki taisi olla nyt. Olin kiitollinen, että ystäväni lupasi olla tukenani ja auttaa minua. Olisi paljon helpompaa kohdata Metsähalla, jos tietäisin Lauhalaukan olevan lähettyvillä. Nyökyttelin hitaasti päätäni kuunnellessani ystävääni.
"Voisi olla hyvä, jos vaikka seuraisit meitä, mutta Metsähalla ei näkisi sinua. Jos hän yrittää jotakin, voisit tulla apuun", ehdotin empien. Metsähalla tuskin arvostaisi, jos ottaisin kahdenkeskiseen tapaamiseemme mukaan Lauhalaukan. Ystäväni nyökkäsi.
"Kuulostaa hyvältä. Odotammeko huomiseen, vai uskotko voivasi kohdata Metsähallan jo tänään?" oranssinkirjava soturi kysyi.
"Turha sitä on siirtää myöhemmälle. Palataan leiriin, jotta voin viedä hänet kävelylle ja hoitaa puhumiset pois alta heti", tokaisin mietteliäänä ja käännyin ympäri palatakseni takaisin leiriin. Lauhalaukka hyväksyi suunnitelmani ja lähti kulkemaan kanssani kohti leiriä.

Matka taittui nopeasti juosten. Lähdimme Lauhalaukan kanssa eri suuntiin. Ennen teidemme erkanemista, kolli toivotti minulle onnea ja lupasi lähteä kenenkään huomaamatta peräämme, kun poistuisimme Metsähallan kanssa leiristä. Etsin katseellani kermanväristä naarasta, joka löytyi kuin löytyikin Litteäkiven lähistöltä. Naaras keskusteli tällä kertaa itse Mesitähden kanssa. Entisen kuolonklaanin ilme oli vakava, kun hän kuunteli Mesitähteä. En erottanut niin kaukaa päällikön sanoja, ja hän vaikeni huomatessaan minun lähestyvän.
"Hei, Mesitähti", tervehdin nopeasti päällikköä, mutta siirsin katseeni hänestä emooni, "Metsähalla, lähtisitkö kanssani kävelylle? Olen nyt valmis keskustelemaan kanssasi."
"Tervehdys, me olimmekin juuri saaneet keskustelun päätökseen. Mene vain, voimme jutella lisää myöhemmin", Mesitähti lupasi Metsähallalle, joka oli jo ehtinyt nousta ylös. Naaras hyvästeli päällikön ja kulki ripein askelin luokseni.
"Vihdoinkin, tätä onkin odotettu", naaras tokaisi tuhahtaen, mutta väläytti minulle kuitenkin pienen hymyn. Minä pysyin vakavailmeisenä, kun viitoin vanhan naaraan perässäni ulos leiristä.
Koko kehoani pisteli, kun jännitin niin paljon. En tiennyt, miten päin minun olisi pitänyt olla Metsähallan seurassa. Päädyin johdattamaan naaraan perässäni joen yli kohti Koivumetsää. Jossain vaiheessa hidastin tahtiani ja käännyin entisen soturin puoleen.
"Miksi sinä oikeasti palasit?" kysyin vakavalla äänellä, kohdaten ensimmäistä kertaa naaraan tummanruskean katseen. Metsähalla huokaisi turhautuneena.
"Kuten olen monet kerrat sinulle ja ystävällesi sanonut, minä palasin sinun takiasi. Onko se niin väärin, että emo tahtoo pitää huolta jälkikasvustaan?" naaras kysyi pisteliäästi. Kun katsoin häntä silmiin, olin huomaavinani naaraan katsessa paljon muutakin kuin vain välinpitämättömyyttä, kenties jopa lämpöä.
"Kai sinä ymmärrät, etten minä tahdo sinun huolenpitoasi enää. Kun olin pentu, olisin tehnyt mitä tahansa, että olisit tullut takaisin ja ollut minulle emo. Odotin sinua monta kuuta, muttet koskaan palannut, ja se särki sydämeni. Minä hyväksyin sen, ettei minulla ollut perhettä, enkä minä ole enää moneen vuodenaikaan kaivannut tai edes ajatellut sinua. Olen nyt täysikasvuinen, enkä tarvitse emoa tai huolenpitoa, osaan pitää huolen itsestäni", ääneni värisi kuin haavanlehti. Minua jännitti, mutta olin huojentunut saadessani sanoa kaiken sen, mitä olin halunnutkin. Metsähalla kuunteli minua, käänsi katseensa pois ja pysyi hetken aivan hiljaa. Sitten naaras huokaisi kovaäänisesti ja painoi päänsä alas.
"Niin, kyllä minä sen ymmärrän. Minun olisi pitänyt palata kauan sitten, mutta en vain pystynyt. Kun isäsi kuoli, menetin täysin otteen elämästäni. Kaikki Kuolonklaanissa muistutti hänestä ja siitä, miten hänet riistettiin minulta. En vain voinut palata, en ennen kuin olin saanut itseni korjattua. Anteeksi, Mahlahalla", naaraan viimeinen lause oli pitkälti epäselvää mutinaa, josta hädin tuskin erotin anteeksipyyntöä tai edes omaa nimeäni. Kissa vilkaisi minua sisuvilmällään, mutta ei kohdannut katsettani. Hän vaikutti vilpittömältä, ja yhtäkkiä tunsin sääliväni häntä.
"Mikset sinä ottanut minua mukaasi, kun lähdit?" esitin hiljaa kysymyksen, jota olin miettinyt koko ikäni. Pentuna se oli ollut niin epäreilua, että emoni oli jättänyt minut klaaniin aivan yksin. Se oli tuntunut siltä, kuin olisin ollut niin viallinen, etten kelvannut edes omalle emolleni.
Metsähalla nosti hitaasti katseensa maasta minuun. Kermanvärinen naaras näytti siltä, kuin hän olisi voinut pillahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä.
"Ei minusta olisi ollut sinun kasvattajaksesi, olin itsekin niin hukassa. Kun lähdin, sanoin Punatähdelle jättäväni sinut klaaniin korvauksena siitä, että minä lähdin. Arvostin Punatähteä enemmän kuin ketään, hän oli aina niin reilu minulle. Nyt minusta tuntuu, että olen rikkonut lupaukseni hänelle, kun sinäkin jätit synnyinklaanisi noin vain", naaras kuiskasi säröilevällä äänellään samalla, kun pudisteli hitaasti päätään. Kohotin yllättyneenä kulmiani. Metsähallan sanat tuntuivat syyttäviltä, aivan kuin vika olisi ollut minussa. Hän ei tosiaankaan tiennyt, mitä Kuolonklaanissa oli tapahtunut, ja miksi olin joutunut lähtemään Kuolonklaanista.
"Punatähti itse hyväksyi minun lähtöni. En minä voinut jäädä klaaniin, jossa joka päivä oli yhtä kärsimystä", ärähdin tarpeettoman ilkeään sävyyn. Metsähalla hätkähti ja kurtisti kulmiaan.
"Kärsimystäkö? Noinko vähän sinä arvostat synnyinklaaniasi? Kuolonklaanin jäsenet ovat kasvattaneet sinut, ilman heitä sinä tuskin edes olisit elossa", Metsähalla oli vähällä kimpaantua. Naaras ei todellakaan tiennyt mistään mitään. Olin aivan valmis lopettamaan tämän keskustelun tähän.
Pysähdyin ja katsoin naarasta suoraan silmiin.
"Jos olisin jäänyt, olisin varmasti kuollut. Sinä et ollut siellä, et tiedä mitä tapahtui, joten sinulla ei ole mitään oikeutta syyllistää minua minun teoistani. Jos tässä oli kaikki mitä halusit sanoa, ole hyvä ja lähde Eloklaanista, äläkä enää palaa", vakava katseeni ja kurkustani kumpuava matala murina paljastivat myös Metsähallalle, miten tosissani olin. Hän ei selkeästikään arvostanut minua, joten en halunnut olla hänen kanssaan missään tekemisissä.
Naaras veti syvään henkeä ja otti askeleen lähemmäs minua. Kissan kasvoille oli taas ilmestynyt hieman pehmeämpi ilme, aivan kuin hän olisi ollut kiinnostunut minun asioistani.
"Aivan, olet oikeassa. Ei minulla ole oikeutta syyllistää sinua. Kerro minulle, mitä Kuolonklaanissa tapahtui? Mikä ajoi sinut pois synnyinklaanistasi?" naaras kysyi. Olin kovin hämilläni. Koko keskustelun aikana hän oli näyttänyt itsestään niin monta eri puolta, etten enää tiennyt mikä oli aito Metsähalla. Välittikö hän minusta oikeasti, vai olivatko ne vain sanoja ja tekaistuja murheellisia katseita? Vedin syvään henkeä palatessani mielessäni takaisin muistoihin, joiden ajatteleminenkin teki kipeää.
"Sinä varmasti muistat Ruostekukan?" päätin aloittaa yksinkertaisella kysymyksellä, jotta Metsähalla olisi edes jotenkuten kartalla tulevissa selityksissäni. Entinen soturi nyökkäsi.
"Naaras, joka sai pennun oletettavasti klaanin ulkopuolisen kissan kanssa. Muistan hänet hyvin", Metsähalla tuhahti halveksien.
"Niin, se pentu oli Karhumyrsky. Pohjustan lyhyesti tarinaani: Ruostekukka sai lähtösi jälkeen Kalmakuun kanssa pennun, Lauhalaukan. Karhumyrsky ja Lauhalaukka eivät koskaan tulleet kovinkaan hyvin toimeen, ja he rakastuivat sotureina samaan naaraaseen. Karhumyrsky onnistui hoitelemaan Lauhalaukan pois tieltään, valehdellen hänen kadonneen. Kuin ihmeen kaupalla, Karhumyrsky ja minä ystävystyimme. Hän oli hauska ja miellyttävää seuraa, tai niin ainakin luulin", ääneni pirstaloitui palasiksi ja jouduin pitämään pienen tauon. En voinut kohdata Metsähallan katsetta, vaan tuijotin hänen takanaan seisovaa koivumetsää. Vedin syvään henkeä, jotta pystyisin kertomaan tarinani loppuun:
"Kuolonklaanin reviirillä alkoi tapahtua murhia, eikä tekijästä ollut mitään tietoa. Yrteillä hajunsa peittänyt murhaaja vaelsi metsässä ja tappoi yksin vaeltelevia kissoja. Kenelläkään ei ollut mitään aavistusta, kuka murhaaja oli. Kun Lauhalaukka löysi tiensä takaisin klaaniin, hän kertoi Karhumyrskyn huijanneen häntä ja suunnitelleen kaiken. Kukaan - edes minä - ei uskonut Lauhalaukkaa, vaan häntä syytettiin huijariksi. Hän lähti Eloklaaniin ja jätti Kuolonklaanin taakseen. Eräässä partiossa ollessaan, Karhumyrsky vain sekosi. Hän hyökkäsi eloklaanilaisoppilaan kimppuun ja oli vähällä tappaa hänet. En ollut paikalla, mutta Karhumyrsky taisteli kuulemma käsittämättömän raivokkaasti. Hän onnistui viemään Punatähdeltä yhden hengistään ja tappamaan Jyrkänneloikan. Luojan kiitos hänet saatiin pysäytettyä. Hänet vietiin Kuolonklaanin leiriin vangiksi, ja hän paljasti kaiken. Hän oli Kuolonklaania piinannut murhaaja, ja Punatähti teloitti hänet. Koska minä olin ollut hänen ystävänsä, minuakin epäiltiin petturiksi. Klaanin varapäälliköksi valittu Henkäysvarjo ja muutama muu pitivät huolta siitä, etten saanut nukuttua juurikaan, ja että tuoresaalista ei riittänyt minulle. En voinut muuta kuin lähteä."
Metsähalla pysyi hiljaa koko pitkän monologini ajan. Menneiden muistelu tuntui avaavan haavat, jotka hädin tuskin olivat ehtineet arpeutua. Karhumyrsky oli loppujen lopuksi ollut vähällä pilata koko elämäni. Ilman Eloklaania, olisin varmasti jo kuollut.
"Ihan hirveää", Metsähalla henkäisi. Kohtasin varovasti hänen katseensa. Naaraan katse oli järkyttynyt.
"Ymmärrän sinua nyt täysin", naaras sanoi ja laski päänsä alas, merkkinä kunnioituksesta. Helpotus valtasi mieleni. Jostain syystä Metsähallan ymmärrys sai minut suunnattoman helpottuneeksi. Kun naaras taas nosti katseensa minuun, väläytin hänelle hennon hymyn.
"Kiitos, se merkitsee minulle paljon", lausahdin jäisesti, sillä välimme olivat edelleen hieman oudot. Toki hän oli emoni, mutta vaati paljon, ennen kuin voisimme oikeasti olla emo ja poika. Metsähalla hymyili minulle takaisin.
"Jos sinulle sopii, minä voisin jäädä vielä hetkeksi Eloklaaniin. Tutustutaan, ja jos sinä tahdot, minä lähden heti kun sanot niin", naaras ehdotti varovasti. Minä epäröin. Pallo oli nyt minulla, ja minä sain päättää, mitä tapahtuisi.
"Minun puolestani sinä voit jäädä vielä joksikin aikaa, jos se Mesitähdelle sopii. Voimme tutustua, mutta meidän on edettävä ihan hitaasti, minun ehdoillani", tokaisin vakavana. Metsähalla vastasi taas nyökäten.
"Tietysti."

Palasimme takaisin leiriin. Lauhalaukka istuskeli piikkihernetunnelin edustalla ja pesi itseään. Ilmoitin Metsähallalle haluavani olla Lauhalaukan kanssa, eikä naaraalla ollut mitään sitä vastaan. Hän hyvästeli minut ja suuntasi omille teilleen. Käännyin ystäväni puoleen, joka huokaisi syvään.
"Juoksin täyttä vauhtia leiriin, jotta olisin täällä ennen teitä. Huomasiko Metsähalla, että olin seurannut teitä?" kolli kysyi, ja minä pudistelin päätäni.
"Hän ei huomannut mitään", vakuutin ja hymyilin ystävälleni, "kiitos. En olisi uskaltanut kohdata häntä, ellet olisi patistellut minua."

//Lauha?
// 1410 sanaa

Kun Aurinkopentu ehdotti piilosta, en voinut mitenkään kieltäytyä. Pentu oli viettänyt pitkän aikaa eristettynä muusta klaanista klaaninvanhimpien seurassa ja kaipasi varmasti muutakin tekemistä.
"Leikitään vain", vastasin ja kävin istumaan. "Minä voin etsiä ensin. Lasken kahteenkymmeneen ja tulen sitten etsimään sinut, sopiiko?"
Aurinkopentu nyökytteli innokkaasti - häntä tuskin kiinnosti, kumpi meni piiloon ja kumpi etsi, sillä odotti pääsevänsä leikkimään niin kovasti. "Sopii!"
"Selvä on. Alan nyt laskemaan", sanoin ja vilkaisin pentua leikkisästi virnistäen, ennen kuin painoin pääni alas ja suljin silmäni. "Yksi, kaksi, kolme…"
Kuului pieni, innostunut vinkaisu ja pikkuruisten tassujen töminää, kun Aurinkopentu pinkaisi matkoihinsa. Naurahdin vähän itsekseni ja pudistelin päätäni, edelleen silmät suljettuina ja laskien. Kun olin valmis, avasin silmäni ja katsahdin ympärilleni. Aurinkopennusta ei näkynyt jälkeäkään - paitsi no tietty pienet tassunjäljet lumessa. Sen lisäksi olisin pystynyt jäljittämään hänet hajuaistiani käyttäen, mutta sillä tavoin leikistä olisi tullut helpompaa - ja tuplasti tylsempää. Niinpä päätin ensi alkuun tyytyä seuraamaan pennun jättämiä jälkiä.
Ne johtivat minut keskelle leiriä, lähelle Litteäkiveä. Sen jälkeen ne sekoittuivat muiden kissojen jättämiin jälkiin ja tehtävästäni tuli vähän vaikeampi. Skannasin katseellani leiriä, yrittäen nähdä vilauksen pennun kellertävästä turkista - ei yhtään mitään.
Kävelin Litteäkiven viereen ja kurkistin päällikön pesään - ei kai hän sinne olisi mennyt? Ei tietenkään olisi. Aurinkopentu tiesi, että päällikön pesä oli kiellettyä aluetta pennuilta. Täytyi siis jatkaa etsintöjä muualta.
Kiersin Litteäkiven toiselle puolelle, ja silloin näin vilauksen raidallisesta hännästä pilkistämässä kiven takaa. Naamalleni levisi tyytyväinen ilme, kun lähdin hiippailemaan häntää kohti. Kun olin tarpeeksi lähellä, painoin tassuni hännän päälle ja maukaisin iloisesti:
"Löysin!"
Aurinkopentu kiljaisi yllättyneenä ja kääntyi katsomaan minua. Nostin tassuni pois hänen hännältään ja hymyilin leveästi.
"Sinulla olikin hyvä piilo. En aluksi meinannut löytää sinua millään", nauroin ja pörrötin tassullani pennun päätä. "Sinusta tulee varmasti hyvä saalistaja, jos maltat pysyä piilossa noin hyvin."

//Aurinko?
//288 sanaa