Katsoin Hiilihammasta hämmästyneenä, vihdoin sain nähdä hänet!
"Oikeastikko!" Sanoin edelleen hämmästyneenä ja iloisena.
"Kyllä." Hiilihammas vastasi ja naurahti. Kokeilin tassullani hänen kuonoa, ihan vain varmistaakseni että hän on oikeasti siinä. Tunsin tassussani lämpimän hengityksen, hän oli siinä aivan oikeasti! Enkä nähnyt unia. Hyppäsin iloisesti pois Kirsikkakuonon vierestä, ja hän hieman ärähti. Olin niin iloinen kuin kissa voi ikinä olla! Vielä halusin nähdä Kimalaistassun. Halusin leikkiä Hiilihampaan kanssa, siitä on niin pitkä aika ja hän lupasi!
"Hiilihammas? Voidaanko leikkiä, sinä silloin lupasit!" Sanoin iloisesti ja hymyilin.
"Voidaan leikkiä." Hän vastasi myös onnellisena.
Hyppelin ulos iloisesti ja katselin aukiota. Voi kuinka ikävä minulla oli tätä kaikkea! Jos ei lasketa sitä yöllistä reissua, mutta sen jo mennyttä. Haluan vain keskittyä tähän hetkeen, ja nauttia Hiilihampaan seurasta. Olin surullinen silloin kun meidät eristettiin, mutta nyt olin onnellinen! Kaikki oli niiin ihanaa! Tunsin tassuissani kylmän lumen ja ilman. Ja turkissa pienehkön auringon säteen. Olikohan tuloss jo hiirenkorva? Käänsin iloisen jatseeni Hiilihampaaseen.
"Leikitäänkö piilosta" sanoin ja hymyilin onnellisena.

//164 sanaa

Oli kulunut muutama päivä siitä, kun olin ollut Pohjaharhan kanssa partiossa. Makoilin lähellä soturien pesää vaihtamassa kieliä Korppisiiven kanssa, kun Mesitähti yllättäen tupsahti ulos pesästään sisarensa Liljatuuli ja tämän oppilas Leimusilmä kannoillaan. Katsahdimme Korppisiiven kanssa toisiimme hieman kummastuneina - oli ilmiselvää, että päällikkö aikoi ilmoittaa jostakin.
Kuten arvelinkin, Mesitähti kipusi Litteäkiven päälle ja kutsui kaikki paikalle. Aukiolla olevat kissat keskeyttivät tekemisensä ja kerääntyivät kokouspaikalle odottamaan päällikön ilmoitusta. Mekin siirryimme Korppisiiven kanssa vähän lähemmäksi kuuntelemaan.
"Eloklaanin kissat", Mesitähti aloitti ja katseli ympärilleen kokoontuneita kissoja. Panin merkille, että hän vaikutti huojentuneelta - tuskin siis mitään kamalaa oli tapahtunut vaan päinvastoin. "Sain juuri Liljatuulelta ja Leimusilmältä ilouutisen: viheryskäepidemia on nyt virallisesti voitettu ja kaikki rajoitukset voidaan purkaa."
Kissojen joukosta kuului helpottunutta huokailua. Sairaus oli vienyt muutaman klaanitoverimme hengen ja kylvänyt pelkoa kissojen sydämiin, mutta nyt se oli viimein selätetty, kuten aiempanakin vuonna.
Yhtäkkiä tajusin, että rajoitusten purkaminen merkitsi sitä, että saatoin taas käydä tervehtimässä Aurinkopentua ja vanhempiani, jotka epidemian vuoksi oli eristetty muusta klaanista lähes tulkoon kuu sitten.
Kun kokous oli ohi, sanoin Korppisiivelle käyväni katsomassa Aurinkopentua. Mustavalkoinen soturi nyökkäsi ymmärryksen merkiksi ja käski minun sanoa pennulle terveisiä.
Riensin suorinta reittiä klaaninvanhimpien pesälle, johon Aurinkopentu oli siirretty epidemian ajaksi. Kurkistin sisälle pesään ja huomasin heti Aurinkopennun pienen hahmon nukkumassa vasten Kirsikkakuonon laikukasta selkää. Nokilintu ja Hiilloskatse olivat sikeässä unessa. Katsoessani heitä kasvoilleni suli lämmin hymy - minulla oli ollut kova ikävä heitä kaikkia.
Hiippailin Aurinkopennun viereen ja puhalsin varovasti lämmintä ilmaa hänen naamalleen. Pennun viikset värähtivät ja tämä räpäytti silmänsä auki. Ensin hän näytti siltä, ettei voinut uskoa näkemäänsä, mutta sitten hänen katseensa kirkastui.
"Hiilihammas!" pentu henkäisi hämmästyneenä.
"Hei", kehräsin hitusen huvittuneena. "Taisitte nukkua Mesitähden ilmoituksen ohi. Rajoitukset puretaan, sillä kukaan ei ole enää sairas."

//Aurinko?
//279 sanaa

Kuuntelin tarkkaavaisesti Hiilihampaan neuvoja. Hän puhui viisaasti kuten aina, ja antoi hyvän ohjeen. Nyökäytin päätäni kiitollisena. Tulin tietysti toimeen kaikkien kanssa, mutta ystäviä minulla ei ollut, ellei Hiilihammasta ja isääni laskettu.
"Kuulostaa ihan varteenotettavalta ehdotukselta, ehkä se voisikin toimia", naukaisin päätäni nyökytellen. Sen enempää emme ehtineet juttelemaan, kun koko partio oli jo kasassa. Tabbykuvioinen soturi heilautti hännällään ilmaa, merkkinä lähdöstämme. Otin paikan partiossa heti Hiilihampaan perästä. Ruskalintu piti partion perää, ja Kuuvarjo kulki meidän välissämme.
Päästyämme vähän matkan päästä leiristä, Hiilihammas kiristi partion etenemistahtia hieman. Ravasimme peräkkäin lumista polkua pitkin kohti pohjoista rajaa. Hiilihampaan ehdotus ystävien hankkimisesta yritti luikerrella ajatuksiini, mutta työnsin sen pois voidakseni keskittyä täysillä partiointiin. En halunnut, että harhailevat ajatukseni aiheuttaisivat partiolle mitään ongelmia. Täytyi olla koko ajan valppaana, jotta huomaisin pienetkin poikkeavuudet reviirillämme.

Kuten lähes aina, myös tämä partio sujui mallikkaasti. Kiersimme pohjoisrajalta Kuolonklaanin rajaa pitkin eteläiselle rajalle, jota jatkoimme aina joelle saakka. Vesi oli suurilta osin matkaa jään alla, mutta siellä täällä jäässä oli aukkoja, joista saattoi erottaa voimakkaasti virtaavan veden.
Palasimme leiriin ennen auringonlaskua Hiilihampaan johdolla, edelleen samassa järjestyksessä kuin olimme leiristä lähteneetkin.
"Kiitos partiosta", naukaisin jokaiselle partion jäsenelle ennen kuin lähdimme kukin omille teillemme. Vilkuilin hetken ympärilleni, yrittäen löytää itselleni seuraa. Pääaukiolla ei epäonnekseni ollut juurikaan yksin olevia kissoja, vaan kaikilla näytti olevan jo seuraa. En halunnut tuppautua keskelle muiden keskusteluita, joten tyydyin yksin olemiseen. Minulla oli koko loppuelämä aikaa hankkia ystäviä ja selvittää, mikseivät eloklaanilaiset ottaneet soturiutta niin tosissaan.

//Kuka vain voi halutessaan lyöttäytyä Pohjan seuraan.
// 237 sanaa

Näinä parina päivänä, jotka Metsähalla oli ehtinyt jo viettämään Eloklaanissa, Mahlahalla oli tehnyt parhaansa vältelläkseen naarasta - ja minä tietenkin olin hoitanut oman osuuteni vähintään yhtä tunnollisesti. Metsähalla ei kuitenkaan vaikuttanut olevan sellaista sorttia, joka luovuttaisi heti, vaan erakko saattaisi jäädä oleilemaan klaaniin pidemmäksikin aikaa ellei jopa jäädä pysyvästi.
Siispä neuvoin Mahlahallaa kohtaamaan emonsa. Kuten arvata saattoi, kolli ei ollut ehdotuksestani mitenkään erityisen innoissaan - hän olisi varmasti mieluummin tullut mäyrän syömäksi. Tosiasia oli kuitenkin se, että asiat eivät selviäisi, ellei Mahlahalla pystyisi kohtaamaan omia pelkojaan ja vakuuttamaan Metsähallan siitä, ettei hän tarvinnut naarasta leikkimään emoa enää tässä elämänvaiheessa.
"En minä tiedä, pääni on aivan sekaisin, en ole nukkunut kunnolla moneen yöhön. Jos minä suostuisinkin juttelemaan hänen kanssaan, niin mitä minä edes sanoisin?" Mahlahallan kysymys oli selvästi suunnattu minulle.
Minun ei tarvinnut miettiä vastausta kauaa. "Sanot juuri siten, miten ilmaisit asian minullekin: olet täysikasvuinen kissa, etkä tarvitse häntä notkumaan näille nurkille", mau'uin varmana siitä, että juuri nuo sanat olivat avain kahden kissan välien ratkomiseen. "Et ole enää se sama pentu, jonka hän hylkäsi. Eikä hänellä ole oikeuksia tulla anomaan sinua takaisin. Tässä tilanteessa hän on sinun armoillasi, Mahlahalla, ja sinä voit kertoa hänelle kaiken sen, mitä hänen lähtönsä sinussa aiheutti." Katsoin ystävääni rohkaisevasti, ja huomasin, että kollin pään sisällä oli selvästi meneillään isompi ajatusprosessi. "Sinun ei tarvitse mennä yksin - kuten jo sanoin, voin tulla mukaasi - mutta voin myös jäädä johonkin lähistölle oleilemaan ja antaa teille aikaa ihan kahden kesken. Tällaiset asiat nimittäin tarvitsevat aikaa."
En voinut sanoa, että luotin Metsähallaan millään tasolla, mutta tiesin kuitenkin, että hänestä ei päästäisi eroon muulla tavoin kuin vain yksinkertaisesti puhumalla. Minun oli yhtä tyhjän kanssa yrittää alkaa avaamaan hänelle Mahlahallan sielun elämää, joten oli parempi, jos ystäväni hoiti sen osuuden itse.

//Mahla?
//285 sanaa

Olin nukkunut edelliset kaksi yötä harvinaisen surkeasti. Metsähalla oli tuppautunut Eloklaaniin Mesitähden luvalla, ja minä olin tehnyt kaikkeni vältelläkseni häntä. Lauhalaukka oli luvannut selvittää, mitä kermanvärisellä kissalla oli mielessään. En uskonut, että Metsähalla olisi oikeasti palannut luokseni vain tutustuakseen minuun uudestaan.
Vaikka Metsähalla oli kuin olikin loppujen lopuksi ainoa emoni tässä maailmassa, hänen näkemisensä lähinnä vain inhotti minua. Naaras itse oli vuodenaikoja sitten hylännyt minut ja lähtenyt klaanista ilman hyvästejä. Sydämeni hajosi pirstaleiksi edes ajatellessani sitä epätietoisuudessa ja surussa vellovaa pentua, joka olin ollut hänen lähtönsä jälkeen. Lauhalaukka oli silloin täyttänyt sen aukon, jonka emo oli jättänyt minuun.
Nyt paras ystäväni teki kaikkensa, jotta Metsähalla pysyttelisi mahdollisimman kaukana minusta. Pyrin itsekin viettämään suurimman osan ajastani sotureiden pesässä, partioissa tai ulkona kävelyllä. Metsähalla päivysti päivät pitkät leirin pääaukiolla odottaen minua. Joka kerta minun ollessani yksin, hän yritti lähestyä minua. Lauhalaukan ollessa kanssani, naaras ymmärsi pysyä poissa silmistäni.
Vasta kaksi päivää oli kulunut, ja minä olin jo hermoraunio. Kävelin Lauhalaukan vierellä hankeen tehtyä polkua pitkin eteenpäin turhautuneena. Aurinko oli ohittanut huippunsa, ja me olimme lähteneet Metsähallaa karkuun kävelylle. Sää oli yhtä harmaa kuin minun mielenikin. Aurinko oli koko päivän pysytellyt visusti paksun pilvipeitteen alla, mutta pakkanen sentään oli lauhtunut hieman eilisestä.
Pudistelin turhautuneena päätäni kuunnellessani Lauhalaukkaa.
"Joka kerta hän vain sanoo haluavansa tutustua sinuun ja olla sinulle emo", oranssinkirjava kolli huokaisi.
"Olla minulle emo?! Minä olen täysikasvuinen kissa, en minä mitään emoa tarvitse! Miksei hän voi ymmärtää sitä?" ärähdin turhautuneena samalla pysähtyen. Lauhalaukka jatkoi vielä pari askelta, mutta kun en lähtenyt seuraamaan häntä, hänkin pysähtyi. Kolli kääntyi katsomaan minua pahoillaan.
"Sitä minäkin olen yrittänyt sanoa hänelle, mutta hän ei tunnu uskovan", Lauhalaukka sanoi lapojaan kohauttaen, "voisiko olla, että hän oikeasti tahtoo tutustua sinuun? Olisiko se ihan kamalaa, jos juttelisit kerran hänen kanssaan selvittääksesi asiaa? Minä voisin tietysti tulla mukaasi, mutta ymmärrän kyllä, jos et tahdo jutella hänen kanssaan."
Lauhalaukan sanat ärsyttivät minua, mutta oli myönnettävä, että hänellä oli pointtinsa. En voisi ikuisuuksiin asti jatkaa Metsähallan välttelemistä. Pahimmassa tapauksessa hän keksisi haluavansa liittyä Eloklaaniin pysyvästi, jolloin minun olisi viimeistään kohdattava hänet partioissa.
"En minä tiedä, pääni on aivan sekaisin, en ole nukkunut kunnolla moneen yöhön. Jos minä suostuisinkin juttelemaan hänen kanssaan, niin mitä minä edes sanoisin?" esitin kysymyksen, johon toivoin saavani vastauksen viisaalta ystävältäni.

//Lauha?
// 371 sanaa

Pohjaharhan kysymys oli hyvin mielenkiintoinen, sillä tiesin, että Pohjaharhaa mallikkaampaa soturia saattoi vain etsiä. Tiesin myös, että muutkin soturit yrittivät parhaansa ja keskittyivät velvollisuuksiensa suorittamiseen parhaan kykynsä mukaan, mikä ei kuitenkaan ilmeisesti ollut hänelle tarpeeksi hyvä. Nuoren kollin vilpittömään kysymykseen olikin siis varsin haastava vastata.
"Olen varma, että kaikki muutkin tekevät parhaansa yrittäessään suoriutua soturin tehtävistään. He kyllä suhtautuvat tehtäviinsä tosissaan, mutta ehkä eivät kuitenkaan ihan niin tosissaan kuin sinä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö heitä kiinnostaisi olla hyviä sotureita", mau'uin maltillisesti ja annoin puhuessani katseeni vaeltaa leirissä. Tunsin Pohjaharhan katseen turkissani ja siirsin huomioni jälleen häneen. "On hyvä, että otat velvollisuutesi niin tosissaan. On kuitenkin hyvä muistaa, että me kaikki olemme vain kissoja, emmekä kaiken aikaa voi antaa parastamme ja suorittaa täysillä. Tarvitsemme toisten kissojen seuraa sekä vapaa-aikaa toteuttaa itseämme, jotta soturin tehtävät sujuisivat paremmin."
Pohjaharha näytti siltä, kuin olisi käynyt tarkasti mielessään läpi kaikkea sitä, mitä olin juuri hänelle sanonut. Harva nuori kissa olisi yhtä perusteellisesti jaksanut keskittyä kuuntelemaan vanhemman soturin horinoita. Tai no olihan minulla toki enemmän kokemusta kuin Pohjaharhalla, mutta en minä sentään niin vanha ollut.
"Ehkä sinun kannattaisi yrittää hankkia ystäviä ja kysellä heiltä henkilökohtaisesti, miksi he eivät ota soturiutta yhtä 'tosissaan' kuin sinä", ehdotin ystävällismielisesti ja hymyilin entiselle oppilaalleni. Hän oli aina ollut kovin uuttera oppilas, ja nyt kun hän oli soturi, minua huolestutti, että hän jäisi paitsi kaikista pienistä elämän ihmeistä, koska oli liian uppoutunut velvollisuuksiinsa.

//Pohja?
//233 sanaa

Heräsin kun Kirsikkakuono käänsi kylkeä. Oli vielä yö, tai aamu, lehtikatoisin oli hiukan vaikea erottaa oliko aamu vai yö. Nousin seisomaan, ei kai haittaisi jos menisin hetkeksi ulos leikkimään? Ei kukaan näkisi ja halusin hiukan leikkiä ulkona. Kömmin hiljaa pois Kirsikkakuonon vierestä, naaras ynähti unissaan mutta vaikeni. Hiivin kohti klaaninvanhimpien pesän vatukkaverhoa ja varoin herättämästä klaaninvanhimpia. Hivuttauduin verhon läpi ja tunsin kylmyyden luissani. Olin nyt pesän ulkopuolella, ja katselin tarkkaavaisesti ympärilleni. Näin leirin uloskäynnillä vartijan, mutta en aikonut karata leiristä. Kävelin kauemmas klaaninvanhimpien pesästä. Istahdin lähistölle ja katselin hiukan ympärilleni. Katsoin lunta ja aloin rakentaa leiriä, kun lopettaisin leikin niin rikkoisin sen ettei kukaan huomaa. Sain leirin valmiiksi ja laitoin sinne muutaman kiven. Leikin vähän aikaa ja minua alkoi väsyttää. Rikoin leirin nopeasti ja kipitin hiljaa kohti pesää. Sitten se rapahtu, astuin oksan päälle ja räsähti.
"Kuka siellä?" Kuului huuto klaanin portilta. Sydämmeni hyppäsi kurkkuun. Juoksin nopeasti takaisin Kursikkakuonon viereen. Suljin silmäni ja halusin nukkua. En enää ikinä tee noin!

//160 sanaa

Nähdessäni taas Kultatassun hymyn, huoleni naaraasta hävisi kuin tuhka tuuleen. Naaraan kehut antoivat minulle vain lisää energiaa ja lisäinnostusta harjoituksiin.
"Kiitos! Sinäkin kyllä yllätit minut ihan täysin sillä lyönnilläsi!" hihkaisin virnistäen leikkisästi vaalealle naaraalle. Keskustelumme keskeytyi Minttuliekin ja Lieskakajon saavuttua luoksemme.
"Sehän meni hyvin", varapäällikkö lausahti päätään nyökytellen, "Ampiaistassu, sinä osasit hienosti ennakoida Kultatassun aikeet ja jatkaa heti perään hyökkäystä ja Kultatassu, keksit erinomaisen tavan saada taistelu keskeytymään läimäisemällä vastustajaasi kasvoille. Mikäli taistelu olisi jatkunut vielä, olisit saanut hyvin aikaa irrottautua ja suunnitella seuraavaa liikettäsi, kun Ampiaistassu vielä tokeni yllättävästä liikkeestäsi."
Olin otettu mestarini kehuista. Vaikken ollut voittanut tätä taistelua, olin iloinen myös Kultatassun puolesta. Oli todella kekseliästä häneltä päättää kamppailu niin yllättävästi. Olin varma, että ystävästäni tulisi vielä jonain päivänä mahtava soturi Eloklaanille, ja tietenkin myös minusta.
"Näytitte pääsevän hyvin vauhtiin, joten harjoitellaan näitä samoja liikkeitä vielä pari kertaa. Toistamalla uusia liikkeitä, ne jäävät paremmin lihasmuistiin ja pystytte paremmin hyödyntämään niitä oikeissa taisteluissa", Lieskakajo jatkoi ja viittoi minut ja Kultatassun taas etäämmälle toisistamme.

Harjoitukset päättyivät auringon ollessa miltei huipussaan. Olimme kerranneet samoja liikkeitä uudelleen ja uudelleen, ja mestarit olivat kertoneet tapoja, miten liikkeisiin pystyi lisätä pieniä muutoksia tai toisia liikkeitä. Minusta oli tuntunut pahalta Kultatassun puolesta, sillä olin voittanut kaksintaistelut useammin kuin hän. Ystäväni oli kuitenkin vakuuttanut, ettei häviö haitannut häntä. Toisinaan keskittymiseni oli herpaantunut Kultatassulle höpöttämiseen, taivaalla lenteleviin lintuihin tai ohi kulkevaan partioon, jolloin Minttuliekki oli joutunut pyytämään minua keskittymään harjoituksiin.
Keskittyminen oli vaikeaa, kun ympärillä tapahtui koko ajan niin paljon. Vaikka Lehtikadon aikaan koko metsä tuntui nukkuvan, siellä tapahtui vaikka ja mitä.
Kuljimme kohti leiriä samassa järjestyksessä kuin aiemminkin. Silmäilin lumista metsää tarkkaavaisesti. Lehtikadon kylmä aurinko loisti kirkkaansinisellä, pilvettömällä taivaalla saaden hangen kimmeltämään. Siellä täällä hangessa risteili metsän eläinten pienen pieniä jalanjälkiä. Jossain vaiheessa matkaa huomasin liikettä suuren kuusipuun alimpien oksien alla. Pysähdyin varoittamatta, ja takanani kulkeva Minttuliekki oli vähällä törmätä minuun.
Astuin lähemmäs polun reunaa, jotta näkisin puun alla touhuavan eläimen paremmin. Pörröhäntäinen orava touhuili jotakin keskittyneen oloisena kuusen juurella.
"Katsokaa, tuolla on orava", kuiskasin hiljaa, jottei eläin kuulisi meitä. En kääntänyt katsettani hetkeksikään pois eläimestä, sillä pelkäsin sen katoavan sillä silmänräpäyksellä.
"Kultatassu, sinähän voisit yrittää saalistaa sen? Eikö voisikin? Kultatassu on varmasti hyvä saalistaja", ehdotin pienesti hymyillen, edelleenkään irrottamatta katsettani oravasta. Halusin, että myös Kultatassu saisi myös osakseen iloa onnistumisesta, aivan kuten minä olin saanut taisteluharjoituksissa.

//Kulta?
// 381 sanaa

Olin selvinnyt täpärästi Ampiaistassun hyökkäyksestä. Kolli oli ollut paljon nopeampi, mitä olin kuvitellut - ja painavampi. Oli ollut odotettua vaikeampaa heittää hänet selästäni. Oppilas olikin ehtinyt väistää puolustavan liikkeeni ja onnistunut aloittamaan uuden hyökkäyksen. Olin sentään tehnyt jotain oikein ja katkaissut taistelun lyömällä Ampiaistassua kasvoille. Toivoin, ettei lyöntini ollut liian kova.
Ystäväni näytti olevan hyvin innoissaan harjoituksista. Itseäni tilanne jännitti monesta syystä. Ensinnäkin minua pelotti, että epähuomiossa satuttaisin Ampiaistassua - mikä oli tarkemmin ajateltuna hiukan typerä huoli, sillä kolli oli hyvin osoittanut olevansa minua nopeampi ja varmasti myös vahvempi. Toiseksi pelkäsin itse taistelua. Tiesin, ettei Ampiaistassua satuttaisi minua, ainakaan kovasti, mutta taisteleminen vain jotenkin hermostutti minua. Minun oli muistutettava itselleni, että kyseessä olivat vain harjoitukset, eikä Ampiaistassu ollut viholliseni.
"Etkö sinä pitänyt siitä?" Ampiaistassu kysyi kaiketi huomattuaan huolestuneen olemukseni. Pudistin tarmokkaasti päätäni.
"Pidin minä, yllätyin vain hiukan", valehtelin ja hymyilin. En halunnut ystäväni tajuavan, etten todellakaan pitänyt harjoituksista. "Olet todella nopea. En ymmärrä miten minun on tarkoitus vastata hyökkäyksiisi, kun en ehdi edes tajuamaan niiden tapahtuneen!"

//Amppari?
//166 sanaa

En mitenkään voinut kieltäytyä ystäväni vilpittömästä pyynnöstä. Metsähallan yllättävä paluu oli saanut hänet aivan tolaltaan, enkä aikonut jättää häntä pulaan näin hankalassa tilanteessa.
"Tietenkin voin", mau'uin ja väläytin kollille hymyn, joka kertoi, että hän pystyi luottamaan minuun. "Olisin tehnyt sen joka tapauksessa, vaikka et olisi pyytänytkään."
Mahlahalla räpäytti minulle kiitollisena silmiään. "Kiitos, Lauhalaukka."
"Mitä vain parhaan ystäväni vuoksi, Mahlahalla." Painauduin kollia vasten ja annoin oman ruumiinlämpöni virrata häneen. Mieleeni muistuivat yhdessä pentutarhassa vietetyt illat, jolloin olimme käpertyneet toisiamme vasten leikin väsyttäminä. Olisin silloin suojellut Mahlahallaa hengelläni, ja tekisin niin vieläkin, epäröimättä hetkeäkään.

Seuraavana aamuna lähdin katsomaan, vieläkö Metsähalla oli leirissä, vaikka vastaus oli melko ilmiselvä - ei Mesitähti ajanut poikaansa etsimään tullutta kissaa yksin pakkaseen ja yön pimeään.
Kun saavuin aukiolle, näin Metsähallan istuskelemassa leirin laidalla Nokilinnun kanssa. Tuttuun tapaan vanha naaras pälpätti menemään omia juttujaan, ja Metsähalla kuunteli häntä yllättävän kiinnostuneen näköisenä. Hänen terävä katseensa siirtyi klaaninvanhimmasta minuun, kun hän näki minun tassuttavan heitä kohti. Jokin tavassa, jolla hän katsoi minua, sai kylmät väreet juoksemaan selkääni pitkin, mutta en aikonut antaa sen näkyä ulospäin. Jos Metsähalla juonitteli jotakin, en saanut osoittaa heikkouden merkkejä.
"Kas vain, huomenta, Lauhalaukka", Nokilintu visersi, kun seisahduin heidän viereensä. Naaras oli Hiilihampaan emo, entinen erakko, aivan kuten kolli itsekin. Hänet tunnettiin klaanin lörppösuuna, mikä oli varmasti käynyt jo tässä kohdin ilmi myös Metsähallalle.
"Me juuri juttelimme sinusta ja Mahlahallasta Metsähallan kanssa. Kerroin, miten erottomatom parivaljakko te olette!" Nokilintu kehräsi ja katsoi Metsähallaa hyväntuulisena. Metsähalla hymyili naaraalle takaisin ystävällisesti.
"On oikein mukava kuulla, miten pojallani on noin hyvä ystävä. Kiitos, Nokilintu. Tämä auttaa minua varmasti löytämään uudelleen yhteyden pentuni kanssa", kermanvärinen kissa naukui hunajaisesti. Nokilintu heilautti häntäänsä vähättelevästi.
"Voi, ei se mitään! Tiedän, miten vaikealta se voi tuntua aluksi. Minäkään en ollut nähnyt Hiilihammasta kuin vasta viimeksi pentuna, ja nyt olemme jälleen kuin olisimme olleet yhdessä aina", klaaninvanhin selitti ja nauroi. Hymy ei kadonnut Metsähallan kasvoilta. Katsoin häntä epäluuloisesti - en luottanut häneen sitten vähääkään.
"Nyt minun on kyllä mentävä", Nokilintu sanoi yllättäen ja kääntyi katsomaan klaaninvanhimpien pesän suuntaan. "Minun on käytävä herättämässä Hiillos aamukävelylle. Onnea vielä, Metsähalla!"
Metsähalla nyökkäsi takaisin. "Kiitos kovasti."
Kun Nokilintu oli lylleränyt matkoihinsa, jäimme jälleen kahden Metsähallan kanssa. Vaikka ilma oli tyyni, saatoin tuntea näkymättömän jännitteen rätisevän välillämme sähkön lailla. Entinen kuolonklaanilainen tiesi, etten pitänyt hänestä, ja minä tiesin, ettei hän pitänyt minusta. Kuitenkaan kumpikaan ei voinut alkaa rähinöimään.
"Sinuna pysyttelisin erossa Mahlahallasta. Hän ei halua puhua sinulle", murisin hiljaa naaraalle, jonka silmissä välähti jotakin synkkää, joka kuitenkin oli poissa yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin.
"Älä nyt, Lauhalaukka. Minähän haluan vain tutustua paremmin poikaani, jonka menetin kauan sitten", hän kehräsi äänellä, johon tuntui olevan piikki kätkettynä. Ennen kuin ehdin vastata hänelle, joku kutsui minua nimeltä piikkihernetunnelin luota.
"Lauhalaukka! Tarvitsisimme kipeästi lisäkäpäliä metsästyspartioon", Utusielu huudahti. Huiskaisin hännälläni hiukan ärsyyntyneenä huonosta ajoituksesta, mutta en voinut antaa Metsähallan haitata soturin tehtäviäni. Klaani tarvitsi tähän aikaan vuodesta ruokaa kiperästi, enkä voinut laiminlyödä velvollisuuksiani.
"Jätä hänet rauhaan", sihahdin Metsähallalle vielä, ennen kuin lähdin tassuttamaan Utusielun ja muiden luo. En irrottanut varoittavaa katsettani hänestä ennen kuin vasta olin päässyt tunneliin. Toivoin vain, että Mahlahalla tajuaisi pysyä soturien pesässä ja Metsähalla poissa sieltä.

//Mahla?
//514 sanaa

Hiilihammas: 6kp -

Aurinkopentu: 4kp -

Kultatassu: 12kp -

Mahlahalla: 55kp! - Onnea kokeneelle soturille!

Huurresiipi: 23kp! -

Lauhalaukka: 17kp -

Ampiaistassu: 6kp -

Leimusilmä: 11kp -

Pohjaharha: 5kp -

Oli mukavaa kuulla, että Hiilihammas oli voinut hyvin. Hän ansaitsi elämäänsä vain hyvää, sillä Hiilihammas oli sellainen soturi, jollaisia Eloklaani kaipasi. Mieleeni muistui viime lehtikato, jolloin olin sairastunut viheryskään ja joutunut parantajan pesälle sairastamaan. Hiilihammas oli viihdyttänyt ja lohduttanut minua, vaikka oli itsekin ollut heikossa hapessa. Harva kissa olisi tehnyt niin itselleen ennestään tuntemattoman kissan vuoksi. Hiilihammas oli aina valmis auttamaan apua tarvitsevia, ja sitä minä hänessä eniten arvostin.
"Onko soturina oleminen ollut sellaista kuin olet sen kuvitellut olevan?" tabbykuvioinen soturi kysyi, muttei antanut minulle aikaa vastata hänen jo jatkaessaan:
"Huomaan, että olette tänään ahkeroineet Väärävarjon kanssa." Kollin jäänsininen katse siirtyi minusta tuoresaaliskasan suuntaan.
"Niin, kävimme aikaisin etsimässä saalista, joskaan saalisonni ei ollut tänään erityisen suotuisa. Soturina oleminen on ollut mielekästä, mutta haastavampaa kuin kuvittelin. Eloklaanissa on paljon sotureita, jotka eivät ota soturiutta tosissaan. On mukavaa, että he haluavat tutustua minuun, mutta minun mielestäni partioidessa on keskityttävä ympäristöön, eikä klaanitovereihin", vastasin mietteliäänä. Vaikka arvostinkin klaanitovereitani suuresti, en arvostanut jokaisen tapaa toimia. Minun mielestäni partioidessa oli keskityttävä täysillä partiointiin, eikä mihinkään muuhun. Ruskalintu oli jo saapunut paikalle, mutta odotimme yhä Kuuvarjoa, joten minun ja Hiilihampaan keskustelua ei vielä tarvinnut päättää.
"Tiedätkö sinä, miten soturit saataisiin suhtautumaan tehtäviinsä enemmän tosissaan?" esitin entiselle mestarilleni vilpittömän kysymyksen. Rakastin Eloklaania, jonka vuoksi halusin tehdä kaiken mitä pystyin, että sillä menisi hyvin. Hyvät ja tunnolliset soturit vaikuttivat asiaan paljon.

//Hiili?
// 223 sanaa

Olin onnistunut jotenkuten rauhoittumaan, mutta edelleen mieleni oli synkkä. Koin olevani maailman surkein ystävä, kun olin jättänyt Lauhalaukan Metsähallan kanssa kaksin. Kukaan ei tiennyt, miten arvaamaton entinen kuolonklaanilaisnaaras saattoikaan olla. Olin liian väsynyt ja surullinen noustakseni ylös ja lähteäkseni etsimään Lauhalaukkaa ja Metsähallaa.
Olin huojentunut, kun kuulin pesän sisäänkäynniltä askeleita, jotka lähestyivät sammalvuodettani. Lauhalaukan hiljainen kuiskaus rikkoi pesässä vallinneen hiljaisuuden, kun soturi kyyristyi viereeni. Käänsin surkean katseeni oranssinkirjavaan kolliin, jonka sinisistä silmistä heijastui huoli.
"Oletko kunnossa?" soturi kysyi. Kampesin itseni hitaasti pystyyn ja nyökkäsin pienesti. Kävin katseellani läpi Lauhalaukan koko kehon varmistaakseni, ettei hän ollut joutunut uudestaan taisteluun Metsähallaa vastaan.
"En ymmärrä, miksi hänen piti tulla takaisin niin monen vuodenajan jälkeen. Juuri kun elämässäni kaikki oli täydellisesti, hän vain saapui kuin mitään ei olisi tapahtunut", kuiskasin hiljaa, jottemme häiritsisi muita pesässä olevia sotureita. Kuulin jonkun liikahtavan lähistöllä ja käänsin katseeni Hiilihampaaseen. Kolli nosti unisena päätään ja katsoi meitä kysyvästi.
"Anteeksi, Hiilihammas. Me menemme muualle juttelemaan", Lauhalaukka lupasi ja viittoi minut perässään ulos puun alla sijaitsevasta pesästä. Pysähdyimme pensaikkoon, joka toimi ikään kuin pesän molempien tasojen eteisenä. Lauhalaukka kääntyi taas minun puoleeni.
"Missä hän on nyt?" kysyin ennen kuin oranssinkirjava kolli ehti sanoa mitään.
"Juttelemassa Mesitähden kanssa", soturi kertoi, "en tiedä, mitä Mesitähti aikoo tehdä hänelle."
"Mesitähden tuntien hän antaa Metsähallan jäädä klaaniin ainakin toistaiseksi, jos Metsähalla niin pyytää. Mutta Lauhalaukka, minä en tahdo nähdä häntä. En, ennen kuin tiedän, mitä hänellä on mielessään. Voisitko sinä yrittää selvittää, mitä Metsähalla yrittää?" pyyntöni tuntui kohtuuttoman suurelta. Se saattaisi asettaa Lauhalaukan vaaraan, koska kukaan meistä ei tiennyt, miten kermanvärinen naaras suhtautui yhtään mihinkään.

//Lauha?
// 260 sanaa

Viimeiset puoli kuuta olivat olleet yhtä painajaista, eikä sille tuntunut vieläkään näkyvän loppua. Leimusilmä oli ollut vuoteenomana jo monta päivää, ja vasta nyt hänen olotilansa oli kohentunut sen verran, että hän pysyi tolpillaan. Liljatuuli oli joutunut työskentelemään ylityöllistettynä hänen oppilaansa ollessa toipumassa, ja naaraasta näki, miten uupunut tämä oli.
Vaikka kissoja oli kaikeksi onneksi parantunut, oli heitä myös menetetty - Pilketassu ja Lumihiutale matkasivat nyt Tähtiklaanin mukana Hopeahäntää pitkin. Ilmeisesti tällä hetkellä sairasaukiolla huonoimmassa kunnossa olivat Paatsamakuu sekä Kaurisuni. Liljatuulen katse oli ollut synkkä, kun hän oli tullut tuomaan Leimusilmälle lisää yrttejä. Parantajan ei ollut tarvinnut kertoa hänelle, että he eivät ehkä selviäisi, sillä Leimusilmä oli aistinut kuoleman läsnäolon pesässä jo hyvän tovin, mutta ei ollut vain osannut yhdistää sitä kehenkään tiettyyn. Kuolema osasi löytää tiensä aina sinne, missä viheryskä jylläsi.
Kun Leimusilmä viimein oli siinä kunnossa, että hän oli kykeneväinen palaamaan takaisin parantajan tehtäviensä pariin, hän ei vitkastellut. Hän pyrki tekemään niin paljon hommia kuin vain pystyi, sillä Liljatuuli näytti olevan jo aivan nuupahtamaisillaan. Hän oli menossa viemään Paatsamakuulle lisää yrttejä, mutta löysikin sammalten päältä makaamasta naaraan pienen, liikkumattoman hahmon, jonka suu oli hieman raollaan. Leimusilmän rintaa puristi, kun hän kääntyi ympäri ja vei yrtit takaisin varastolle, jossa Liljatuuli oli jo kokoamassa uutta annosta.
"Paatsamakuu on poissa", hän naukaisi hiljaa mestarilleen, jonka suusta pääsi raskas huokaus.
"Minä vien ruumiin pois leiristä", Liljatuuli murahti väsyneesti ja katsahti sitten oppilaaseensa. "Vie sinä loput annokset muille potilaille."
Leimusilmä ei väittänyt vastaan, vaan jatkoi siitä, mihin Liljatuuli oli jäänyt. Kun hän oli saanut kaikki yrttiniput valmiiksi, hän palasi takaisin sairasaukiolle, josta Paatsamakuun ruumis oli jo ehditty viedä. Menetyksestä raskain mielin hän jatkoi työskentelyä ja yritti parhaansa pelastaakseen jäljellä olevat toipilaat.

Kului taas pari päivää, eikä uusia kuolemia tai tartuntoja ollut ilmaantunut. Leimusilmä oli pitänyt sitä hyvänä merkkinä, mutta sitten eräänä yönä he heräsivät Liljatuulen kanssa hirvittävään ääneen. He ryntäsivät sairasaukiolle, jossa Kaurisuni sätki pedissään silmät lasittuneina kauhusta ja ilmaa haukkoen. Liljatuuli yritti saada ilman kiertämään nuoren kollin keuhkoihin, mutta oli jo liian myöhäistä.
Pörröinen soturi veti viimeisen, rahisevan henkäyksensä ja valahti veltoksi. Hänen silmänsä jäivät tuijottamaan tyhjyyteen. Leimusilmä katsoi näkyä järkyttyneenä ja vihaisena - miten Tähtiklaani saattoi antaa tällaisen tapahtua? Olivatko esi-isien henget heille jostain suutuspäissään ja sen takia koettelivat heitä näin? Leimusilmä ei ymmärtänyt sitä ja kaipasi kipeästi vastauksia.
Liljatuuli sulki hellästi tassullaan Kaurisunin avonaiset silmät. Parantaja näytti kaikin puolin lannistuneelta. Leimusilmä tiesi Kaurisunin olevan Mesitähden poika ja Liljatuulen veljenpoika. Vaikka parantajan ei kuulunutkaan suosia sukulaisiaan tai läheisiään työssään, oli silti varmasti kamalan raskasta naaraalle nähdä oman veljenpoikansa kuolevan aivan silmiensä edessä. Vielä raskaampaa hänen olisi kertoa suru-uutiset Mesitähdelle, joka oli useita kuita sitten menettänyt toisen poikansa, Karpalonenän, kun Tyrskytassu oli tappanut tämän.
Leimusilmä auttoi Liljatuulta kantamaan ruumiin pois leiristä. Hänestä oli epäreilua, että Mesitähti ei saanut edes hyvästellä omaa pentuaan, mutta klaanilla ei ollut varaa sairastuttaa omaa päällikköään. Leimusilmä kirosi hiljaa mielessään Tähtiklaanin ja viheryskän, ennen kuin alkoi kaivaa maahan uutta kuoppaa muiden haudattujen kissojen viereen.

//483 sanaa

Suunnitelmani varjostajan nappaamiseksi oli toiminut paremmin kuin olin odottanut. Heti kun Mahlahalla oli lähtenyt vaeltelemaan yksinään nummien suuntaan, hänen peräänsä oli ilmestynyt outo hahmo, joka ei mitenkään voinut olla kukaan Eloklaanista.
Olin seurannut kissan jalanjäljissä jonkin aikaa ääneti, kunnes olin päättänyt tehdä siirtoni ja loikata hänen kimppuunsa takaapäin. Sitä oli seurannut lyhyt taistelu, joka oli loppunut siihen, että olin saanut painettua muukalaisen maata vasten ja kutsunut Mahlahallan paikalle.
Tapahtui kuitenkin odottamaton juonenkäänne, jonka aikana kävi ilmi, että Mahlahallaa seuraillut kissa olikin tämän kauan sitten Kuolonklaanista lähtenyt emo, Metsähalla. Ilmeisesti emon näkeminen kaikkien näiden vuodenaikojen jälkeen oli avannut uudelleen Mahlahallan sisäisen pennun haavat ja sai tämän karkaamaan paikalta. Jäimme siis kaksin Metsähallan kanssa.
Nopealla silmäyksellä kissassa näkyi olevan paljon samaa näköä Mahlahallan kanssa: heillä molemmilla oli vaalea kermanvärinen turkki sekä tummempia kohtia kasvoissaan ja käpälissään. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että hän olisi yhtä kiltti ja lempeä kuin Mahlahalla. Muistin yhä elävästi, miten rikki Mahlahalla oli ollut emonsa lähdön jälkeen silloin, kun olimme olleet vasta pentuja Kuolonklaanissa. En ollut koskaan tavannut kollin emoa henkilökohtaisesti ennen tätä hetkeä saati kuullut hänen nimeään. Ensivaikutelmani hänestä ei ollut mitenkään positiivinen.
"Sinä tulet mukaan", murisin naaraalle tylysti ja huiskaisin hännälläni siihen suuntaan, johon Mahlahalla oli juossut. "Eikä mitään temppuja - pystyn kyllä juoksemaan sinut uudestaan kiinni tarvittaessa."
"Voi, ei tulisi mieleenkään", Metsähalla tuhahti ja pyöritteli silmiään. Mulkoilin häntä vihaisesti ja odotin, että tämä saisi laitettua tassua toisen eteen ja pääsisimme pikavauhtia leiriin. Toivoin vain, että Mahlahalla olisi siellä ja kunnossa.

Kun tulimme leiriin, vastanimitetty Huurresiipi istui yhä yövartiossa. Tuore soturi katsoi minua ja mukanani tullutta vierasta kissaa hämmentyneenä.
"Pidä häntä silmällä, niin minä käyn hakemassa Mesitähden", mau'uin Huurresiivelle ja hölkkäsin aukion poikki Litteäkivelle, jonka alla Mesitähden pesä sijaitsi. En tiennyt, oliko viisasta jättää Metsähallaa niin nuoren kissan vastuulle, mutta muitakaan ei ollut näkyvissä tällä hetkellä.
"Mesitähti?" huhuilin pesän suulta ja yritin kurkkia tunnelin peittävän sammalverhon toiselle puolelle. Pimeästä kuului liikehdintää, ja pian Mesitähden pää työntyi verhon läpi. Päällikkö katsoi minua kysyvästi - selvästi edelleen hieman unenpöpperöisenä.
Selitin hänelle tilanteen niin lyhyesti kuin osasin: "Löysimme Mahlahallan kanssa tunkeilijan alueeltamme. Hän on Mahlahallan emo, Metsähalla, ja on tarkkaillut Mahlahallaa jo useiden päivien ajan reviiriltämme käsin."
Unisuus karisi Mesitähden silmistä, kun tämä kuuli uutiset. Hän työntyi kokonaan ulos pesästään ja seurasi perässäni Huurresiiven ja Metsähallan luo.
Sillä välin, kun Mesitähti jäi puhumaan Metsähallan kanssa, lähdin etsimään ystävääni. Suunnistin ensitöikseni soturien pesälle, jossa arvelin kollin olevan - bingo! Kermanvärinen soturi kyyhötti vuoteessaan surkean näköisenä. Lähestyin ystävääni yrittäen olla säikäyttämättä häntä.
"Mahlahalla?" kuiskasin hiljaa. Kyyristyin hänen viereensä ja katsoin häntä huolestuneena. "Oletko kunnossa?"

//Mahla?
//420 sanaa

Harjoitukset olivat lähteneet ryminällä käyntiin, kun Lieskakajo ja Minttuliekki olivat esitelleet meille taisteluliikkeitä. Sen jälkeen saimme itse kokeilla niitä Kultatassun kanssa. Hunajanvärinen naaras oli ensin ollut hyökkääjänä, mutta Lieskakajon sanojen mukaan suoritus ei ollut ollut aivan täydellinen. Tähän asti olin pitänyt harjoituksista erittäin paljon. Olin pentutarhallakin nauttinut taisteluleikeistä, mutta silloin olimme vain riehuneet ja kierineet maassa. Nyt meille sentään opetettiin ihan oikeita liikkeitä, joka teki leikistä haastavampaa.
Tuli minun vuoroni hyökätä Kultatassun kimppuun. Otin Minttuliekin kehotuksesta hieman välimatkaa Kultatassusta, jottemme olleet ihan vieretysten. Kultatassu ei koskaan ollut pärjännyt kovinkaan hyvin taisteluleikeissä, vaikka hän olikin meitä muita miltei kuun vanhempi.
Katsoin leikkisästi ystävääni valmistautuessani hyökkäykseen. Kumarruin matalammaksi ja painoin kynteni kylmään hankeen. Heilautin häntääni pari kertaa puolelta toiselle, ennen kuin syöksähdin kohti Kultatassua. Päästyäni kyllin lähelle hunajanväristä naaras, ponkaisin itseni loikkaan ja kohti Kultatassun selkää. Olin mielessäni urhea soturi, joka kamppaili vihollista vastaan. Tartuin kynsilläni Kultatassun selkään aivan kuten Minttuliekki oli näyttänyt. Näykkäsin nopeasti vihollista niskasta, kunnes tunsin hänen liikahtavan allani. Kuten soturit olivat ohjeistaneet, loikkasin nopeasti pois hunajanvärisen kissan selästä. Pudottauduin maahan ja liu'uin hiirenmitan verran taaksepäin, ennen kuin hyökkäsin taas mielissäni kohti vihollista. Kultatassu ei ehtinyt nousta ylös, kun loikkasin jo käpälät ojossa tätä kohti. Pudottauduin nauraen ystäväni päälle, ja kierimme hetken aikaa hangessa toistemme kimpussa, kunnes Kultatassun onnistautui läimäistä minua kasvoille toisella etukäpälällään. Iskun ansiosta minun hyökkäykseni teho loppui, ja Kultatassu pääsi irrottautumaan taistelusta.
Makasin hetken hangessa aivan äimistyneenä, ennen kuin pomppasin takaisin pystyyn.
"Se oli mahtavaa!" riemuitsin leveästi hymyillen. Minusta tuntui kuin olisin ollut voittamaton! Ravistelin lumista turkkiani ja katsoin Kultatassua. Riemuni hälveni huomatessani, ettei vaalea oppilas näyttänyt olevan aivan yhtä mielissään kuin minä.
"Etkö sinä pitänyt siitä?" kysyin häkeltyneenä kallistaen päätäni.

//Kulta?
// 275 sanaa

Oli helpotus kuulla, että myös Lauhalaukalla oli ollut samanlainen olo kuin minulla viime päivinä. Vaikka epäilykseni hulluksi tulemisesta olivat hävinneet, en voinut olla murehtimatta. Jos joku tai jotkut todella seurasivat vain minua ja Lauhalaukkaa, he tuskin olivat ystäviämme. Oli iso riski olla kertomatta suunnitelmastamme Mesitähdelle, mutta emme uskoneet, että päällikkö olisi uskonut meitä. Klaanin reviirillä ei ollut merkkejä vieraista kissoista, joten vaikuttaisimme molemmat vain vainoharhaisilta.
Minä halusin olla syöttinä, koska siinä oli isommat riskit.

Päivä kului armottoman hitaasti. Mesitähti nimitti Huurretassun soturiksi ja kävin auringonlaskun aikaan rajapartiossa. Joka hetki leirin ulkopuolella sai sydämeni laukkaamaan. Mielikuvitukseni teki minut hulluksi. Olin koko ajan näkevinäni tai kuulevinani jotain. En ollut lainkaan varma, mikä oli mielikuvitukseni tuotosta ja mikä ei. Säikähdin jokaista pientäkin ääntä, ja partiossa olevat kissat vilkuilivat minua huolestuneena.
Partion päätyttyä istuin leirin pääaukiolla, odottaen malttamattomana Kuuhuipun hetkeä. Kuuvarjo oli pyytänyt minua jakamaan kanssaan saaliin, johon olin suostunut. Vaikka normaalisti pidin jäniksestä, nyt sen alas saaminen tuntui vaikealta. Aivan kuin liha olisi ollut hiekkaa, joka jäi jumiin kurkkuuni. Tummanharmaa klaanitoverinikin ehti huolestua aterioinnin aikana voinnistani. Olin vakuutellut soturille, että mieltäni painoi vain Huurresiiven soturiksi tulo. Kuuvarjo oli ostanut selitykseni, eikä kysellyt sen enempää.
Aterian jälkeen kolli ilmoitti menevänsä nukkumaan, joten hän hyvästeli minut ja suuntasi kohti sotureiden pesää. Minä jäin istumaan leirin pääaukiolle ja odottamaan saapuvaa yötä. Aurinko oli jo laskenut, ja pilvetön taivas paljasti kirkkaina hehkuvat tähtensä meille. Sirppimäinen kuu hiipi kohti huippuaan.
Leiri hiljeni, kun kissat suuntasivat yöpuulle. Huurresiipi istui hiljaa yövartiossa pääaukiolla, aivan kuten jokaisen Eloklaanin tuoreen soturin täytyi tehdä ensimmäisenä yönään soturina. Sääntöjen mukaan naaras ei saanut puhua sanaakaan, ellei joku esimerkiksi hyökkäisi leiriin. En vieläkään oikein ymmärtänyt, mikä merkitys puhumattomuudella oli. Kuolonklaanissa vastanimetty soturi ei joutunut tekemään niin.

Vaikka paksu turkkini suojasi kohtuullisen hyvin pakkaselta, pitkään hangessa istuminen sai myös minut palelemaan. Onnekseni kuuhuipun hetki koitti viimein, ja oli aika lähteä leiristä. Lauhalaukkaa ei näkynyt missään, mutta kuten olimme sopineet, tapaisimme leirin ulkopuolella.
Astellessani piikkihernetunneliin, vilkaisin vielä kerran taakseni. En halunnut ulkopuolisten seuraavan minua, sillä tämä tehtävä ei välttämättä ollut turvallisimmasta päästä.
Kun astuin ulos pimeästä tunnelista, säikähdin toden teolla törmätessäni johonkin pehmeään. Törmäyksen kohteeksi joutunut kissa painoi häntänsä suulleni vaatien minua olemaan hiljaa. Tähtiklaanin kiitos, olin törmännyt vain Lauhalaukkaan.
"Suuntaa kohti nummia, niin minä varjostan sinua. Jos näen jonkun, yritän saada hänet kiinni", oranssinkirjava kolli kuiskasi vilkuillen samalla ympärilleen, "huudan sinut apuun tarvittaessa."
Vastasin ystäväni suunnitelmaan vain päätä nyökäyttäen ja lähdin matkaan. Kiersin suuren kiven ja lähdin astelemaan partion tekemää polkua pitkin kohti etelää, jossa nummet sijaitsivat. Kuljin rauhallisin askelin, vilkuillen vähän väliä ympärilleni. Yritin olla mahdollisimman rentona. Jos joku vakoilisi minua nyt, en halunnut herättää hänessä mitään epäilyksiä. Olin vain ihan tavallisella iltakävelyllä, nauttimassa tähtitaivaasta.
En ehtinyt kävellä edes joelle asti, kun takaani alkoi kuulua taistelun ääniä, jotka vaikenivat nopeasti. Sydämeni jätti varmastikin useamman lyönnin välistä, kun hiljaisuus laskeutui metsään. En uskaltanut liikkua, vaan yritin etsiä katseellani edes vilausta Lauhalaukan oranssista turkista tai vihollista, jonka kanssa ystäväni oli taistellut. Pelkäsin, että Lauhalaukka oli hävinnyt lyhyen taistelun ja menettänyt henkensä. Uskalsin hädin tuskin edes hengittää, kun odotin tilanteen raukeavan jotenkin.
"Mahlahalla! Tule tänne!" kollin ääni kantautui melko läheltä, mutten edelleenkään nähnyt soturia. Lähdin kulkemaan samaa polkua pitkin, jota olin tänne saakka tullutkin. Lumen narahdus polun vasemmalla puolella paljasti ystäväni sijainnin. Jouduin poikkeamaan pois tallotulta polulta koskemattomaan hankeen. Upposin vatsakarvojani myöten lumeen, mutta jo muutaman askeleen jälkeen näin Lauhalaukan ja vaalean karvamytyn hänen jalkojensa alla. Kissa ei pyristellyt lainkaan irti soturin otteesta, vaan makasi hangessa tyytyen kohtaloonsa. Ilmassa leijaili kitkerä tuoksu, joka kaiketi tuli tunkeilijasta.
"Miksi sinä seuraat meitä?" Lauhalaukka kysyi, "onko täällä muita sinun lisäksesi?"
Katsoin kissaa pitkään, sillä jokin hänessä tuntui tutulta. Hän ei vastannut Lauhalaukan kysymykseen, jolloin kolli esitti samat kysymykset uudelleen, mutta nyt paljon tiukemmalla äänensävyllä. Vasta nyt kissa nosti päänsä ylös hangesta. Se käänsi katseensa suoraan minuun, saaden hengitykseni salpautumaan. Tunsin kylmien väreiden kulkevan selkäpiitäni pitkin, kun kohtasin tunkeilijan tummanruskeiden silmien katseen. Vaikken ollut enää kylmissäni, kehoni alkoi täristä.
En ollut uskonut, että olisin enää ikinä kohdannut kissaa, joka nyt makasi Lauhalaukan käpälien alla.
"Mahlahalla?" Lauhalaukka kysyi huomatessaan, miten tolaltaan kermanvärinen kissa oli minut saanut, "tunnetko sinä tämän kissan?"
"Lauhalaukka hyvä, olisitko kiltti ja irrottaisit likaiset käpäläsi minun turkistani", naaraskissa ärähti. Hänen äänensä oli juuri sellainen kuin muistinkin. Lauhalaukka vilkaisi kysyvästi minua, ja minä nyökkäsin. Ystäväni astui varovasti pois naaraan päältä ja perääntyi vielä askeleen kauemmaksi. Kermanvärinen kissa ravisteli lumista turkkiaan noustessaan ylös. Sitten hän otti askeleen lähemmäs minua.
"Sinä olet kasvanut isoksi kissaksi", kermanvärinen naaras huokaisi katsoessaan minua. Vilkaisin kissaa, mutta katseeni siirtyi nopeasti hänen takanaan seisovaan Lauhalaukkaan. Soturin ilme oli edelleen hieman hämmentynyt, mutta näytti siltä, että hänkin oli saanut mielessään palaset loksahtamaan paikoilleen.
"Lauhalaukka, tässä on minun emoni, Metsähalla", kerroin ääni väristen ja käänsin sitten katseeni takaisin entisen kuolonklaanilaisen tummanruskeisiin silmiin, "mitä sinä teet täällä?"
Muistikuvat emostani olivat hatarat, sillä hän oli lähtenyt klaanista minun ollessani vasta pentu. En kuitenkaan koskaan ollut unohtanut hänen ääntään tai katsettaan. Ennen isäni kuolemaa, hän oli pitänyt minusta hyvää huolta, mutta pian sen jälkeen hän oli jättänyt klaanin ja minut taakseen ja lähtenyt selittämättä. Olin kaivannut häntä paljon sen jälkeen, mutta jossain kohdin kaipaus oli hävinnyt, kun olin ystävystynyt Lauhalaukkaan. Naaraan paluu herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Samaan aikaan olin helpottunut huomatessani hänen olevan elossa, mutta myös vihainen siitä, että hän palasi näin monen vuodenajan jälkeen, kuin mikään ei olisi muuttunut.
"Tulin katsomaan poikaani, tietenkin", naaras sanoi kuin se olisi ollut itsestäänselvyys, "täällä on tapahtunut paljon minun ollessani poissa. Mistä tämä Eloklaani on ilmestynyt, ja miksi sinä olet jättänyt synnyinklaanisi?" Nyt Metsähallan ääni muuttui arvostelevaksi. Kurtistin kulmiani sen merkiksi, etten pitänyt entisen soturin äänensävystä lainkaan. Hänellä ei ollut mitään oikeutta arvostella minua siitä, että olin jättänyt Kuolonklaanin ja liittynyt Eloklaaniin.
"Sinulla ei ole oikeutta kysyä tuollaista, kun itse lähdit ja jätit oman pentusi siihen samaiseen klaaniin aivan yksin. Et sinä voi vain tulla tänne niin pitkän ajan jälkeen leikkimään jotakin emoa!" ärähdin suutuspäissäni ja käännyin ympäri. En ajatellut ihan loppuun asti, vaan lähdin vain juoksemaan kohti polkua.
"Mahlahalla! Odota!" Lauhalaukka yritti huutaa perääni, mutta en totellut. Juoksin takaisin leiriin niin nopeasti kuin jaloistani pääsin ja kiiruhdin suorinta tietä sotureiden pesään omalle vuoteelleni. Tasasin hengitykseni vasta pesässä. Nyt vasta ymmärsin, että olin juuri jättänyt parhaan ystäväni Metsähallan kanssa kahdestaan metsään. Painoin pääni sammaliin ja kirosin mielessäni. Olin maailman surkein ystävä, kun jätin Lauhalaukan sellaiseen tilanteeseen.

//Lauha?
// 1040 sanaa

Olin ollut aamulla partion mukana tarkastamassa Kuolonklaanin puoleiset rajat. Kaikki oli ollut normaalisti, eikä ollut merkkejä siitä, että kukaan kuolonklaanilainen olisi yrittänyt rajan runsaamman saalin toivossa. Lehtikato oli kuluttavaa aikaa jokaiselle elävälle olennolle, ja nälkä ajoi kissat epätoivoisiin tekoihin.
Partion aikana minulle oli kuitenkin tullut outo olo - aivan kuin joku olisi tarkkaillut minua. Haistellessani ilmaa ja tähyillessäni lumiseen metsään en ollut kuitenkaan havainnut mitään tavallisesta poikkeavaa, ja kun kukaan muukaan partiossa ei ollut maininnut asiasta mitään, kuittasin sen oman mielikuvitukseni piikkiin.
Leiristä löysin parhaan ystäväni istuskelemassa pääaukiolla. Kermanvärinen kolli näytti jokseenkin poissaolevalta. Lähestyin häntä rennosti.
"Huomenta", toivotin ystävälleni tuttuun tapaan. Soturi säpsähti ja kääntyi katsomaan minua silmät säikähdyksestä pyöreinä. Pysähdyin ja jäin tuijottamaan häntä vähän ymmälläni - mistä moinen reaktio?
"Oletko kunnossa?" kysyin, ja vastaukseksi sain vain hirvittävän näköisen irvistyksen, jonka ilmeisesti oli tarkoitus olla hymy. Katsoin häntä nyt todella huolissani ja odotin hänen kertovan, mistä tässä oli kyse. Lopulta Mahlahalla huokaisi päätään pudistellen ja alkoi kertoa, miten uskoi olevansa sekoamassa. Kuuntelin tarkkaan, miten kolli kuvaili tuntevansa, että joku seurasi häntä leirin ulkopuolella liikkuessaan. Hän mainitsi oudot äänet ja sen, miten ketään ei näkynyt missään, vaikka hän kuinka yritti katseellaan etsiä. Vuodatuksensa päätettyä kolli oli hermostuksissaan kuopinut kuopan maahan.
Mieleeni muistui oma kokemukseni tältä aamulta, jolloin minusta oli tuntunut aivan siltä kuin joku olisi tarkkaillut minua. Laskin häntäni tyynnyttelevästi ystäväni selän päälle ja katsoin häntä lempeästi.
"Et sinä ole sekoamassa", sanoin rauhallisesti. Mahlahalla näytti epäilevältä. "Minustakin tuntui nimittäin tänään siltä, että joku seurasi minua", jatkoin madaltaen ääntäni sen verran, että koko aukio ei kuullut keskusteluamme.
Mahlahallan ilmeestä oli vaikea tulkita, oliko hän tiedosta enemmän huojentunut vai entistä kauhistuneempi. "Oikeastiko?"
Nyökkäsin ja vilkaisin vaivihkaa ympärilleni, ikään kuin salamyhkäinen varjostaja olisi tarkkaillut meitä parasta aikaa. "Kyllä, oikeasti. Ja tiedän yhden keinon, millä saamme selville, onko tuntemuksissamme perää", mau'uin hiljaa. Mahlahalla huokaisi ja värähti.
"Taidan tietää, mitä mielessäsi liikkuu."
Virnistin hänelle vain. "Hyvä. Tavataan leirin ulkopuolella tänä iltana kuuhuipun aikaan. Toinen meistä saa toimia syöttinä, ja toinen kulkee perässä ja yrittää havaita tarkkailijan." Suunnitelmani tuskin oli aukoton, mutta parempiakaan ideoita ei ollut. Sitä paitsi Mahlahalla ei kestäisi tällaisen jatkuvan näkymättömän painostuksen alaisena elämistä enää kauaa.

//Mahla?
//351 sanaa

Henkäisin uupuneena , puhisten silti tomerana..Arviointini oli ohi, ja Mahlahalla oli testannut taitojani monella alalla. Ensin uimisessa, sitten saalistuksessa ja lopuksi taistelussa. Olin omasta mielestäni selvinnyt ihan kelvosti, mutten toki tiedä lopullista päätöstä, se oli vielä vain Mahlahallan pään sisällä. Tuo oli mennyt edeltä, kertomaan Mesitähdelle ajatuksiaan. Olin jäänyt hetkeksi huilaamaan ja miettimään omiani aukiolle, jossa olimme kokeen viimeisen vaiheen suorittaneet. Uiminen oli nippa nappa siedettävä. Vaikka olinkin oppinut uimaan, se ei ollut siltikään hirveän sulavaa. Tärkeintä varmaan olisi että pysyisin pinnalla edes jokusen hetken. Ei minusta tulisi muutenkaan mitään saukkoa. Saalistus sujui loistavasti, kuten saatoinkin olettaa. Saalistus onkin solakkuuteni ansiota vahvuuteni. Olen ylpeä vahvuudestani, ja aionkin panostaa siihen, sekä muihin taitoihinkin, tietty. Taistelukin sujui yllättävän sujuvasti, upean mestarini ansiota.
Mahlahalla on selvinnyt teiniangstistani, ynnä muusta teinien tyypillistä niskuroinnista. Minusta oli kasvanut ajan saatossa suhteellisen vakaa ja ammattitaitoinen nuori aikuinen. Toki loukkaantumiseni takia valmistumiseni myöhästyi, mutta nousin silti nopeasti jaloilleni päästyäni yllättävän pitkälle. Olisin luullut tässä kestävän paljon kauemmin…Ehkä muilla olisi jo pentuja kun olisin täysivaltianen soturi? Mutta nyt, minusta tulee soturi, aito oikea sellainen. Minä suojelisin klaaniani viimeiseen hengenvetoon, pelkäämättä mitään. Näin olen tehnyt aina, enkä usko asiaan muutosta.
Paitsi..Onkohan minusta edes tulossa soturia?.. entä jos Mahlahalla ei ollut tyytyväinen minuun? Mieleni alkoi surisemaan kauhukuvista, mutta sitten kohotin katseeni maasta pudistaen päätäni. Minä uskon, että pärjäsin. Ja jos en, yritän pian uudestaan vielä ehompana, niin taitavana, että on pakko päästä.. Entä jos en silloinkaan onnistu? Varmasti onnistun, ei ole vaihtoehtoja! Mielessäni surisi jo tuleva maailman sota, mutta muistin sitten sen seikan, että minunkin pitäisi palata joskus kotiin, kotiklaanini, Eloklaaniin. Käännyn aukiolla siihen suuntaan, mistä tulimme ja lähdin aukiota ympäröiviin pusikoiden suojaan. Siellä kulkisi polku, jota pitkin kulkisin leiriin. Tunsin polun soraiset pikkukivet tassuissani, se oli silloin nuorena, ensimmäisinä kertoina ulkona käydessäni teräviltä kynsiltä, ja silloin mietin, miten kissat tallaavatkaan näitä polkuja vuodesta toiseen. Nyt ne eivät enään häirinneet minua, ja matkani soljui mukavasti kohti eloklaanin leiriä. Tyhjensin mieleni kaikesta turhasta, ja keskityin ympäristööni ja siihen, että milloinkohan hiirenkorva saapuisi takaisin. Tämä lehtikato alkoi pikkuhiljaa kyllästyttää nämä. Ainahan se alkuun on hauskaa, kun tassuissa tuntuu kylmä lumimassa, mutta sitten tulee kaikki maailman ruokapulat, taudit ynnä muut ärsyttävät asiat. Miksiköhän semmoisia on? Ovatko ne pimeyden metsän kirous, vai tähtiklaanin rangaistus lakeja rikkoinelle. Mutta mitäköhän lakia vastasyntynyt pentu on rikkonut? Ehkä se tuli vanhempien mukana, nämä taudit. Että heidän vioistaan ja synneistään pennut saisivat kokea kauheita. Huokaisin itseeni turhautuneena. Mikä jumala minäkin luulen olevani? Olen vain ollut äkäinen , elämäänsä kyllästynyt teini, jolla on ongelmia klaanielämään tottumisessa. Mutta, voinhan aina muuttua. Vai voinko? Uskon muutoksen voimaan.
Nyt, jos olen kelvannut, vihdoin minusta tulee eloklaanin täysivaltainen jäsen. Mieleni lämpeni ajatuksesta ja vaikesin itsekseni kulkiessani reviirillä vienoon kehräykseen.
Minä teen sen, nyt tai en koskaan.


Palaan leiriin talsittuani sinne rauhallisesti. Leirissä on rauhaisaa, ja kaikki vaikuttaa olevan suhteellisen hyvin. Pennut kirmailevat ulkona iloisena, ne pennut joiden nimiä en muista. Oikeastaan muistan harvojen nimiä täysin oikein, ja vielä harvinaisempaa on se että tuntisin hyvin. Pitäisi varmaan laajentaa sosiaallista elinpiiriä, mutta en tiedä kestäisikö introvertin luonteeni sellaista.
Sitten, näen litteäkiven päällä liikettä. Henkäisen innostuneena.
Ehkä se olen minä? Ehkä on aikani. Mieleni teki pomppia kuin nuo pikkupennut täällä leirissä, mutta muistan että kysehän saattaa olla vaikka mistä muusta. Vaikka kuolonklaanin uhkauksesta sotaan? No epätodennäköistä se ehkä, mutta mistä sen tietää?
”Saapukoon jokainen Litteäkiven luo!” Kuulen mesitähden ulvaisun ja kirmaan lähemmäs litteäkivellä. Katselin ympärilleni täynnä lapsellista intoa, jonka yritän pitää hallinnassa. Sitten Mesitähden katse kohtaa minut, ja nostan pääni litteäkiven harjannetta kohti, missä päällikkö ylväästi seisoi. Kipitin arka hymy kasvoillani ylös kohti mesitähteö, varmentaen ilmeeni. Nyt ei olisi aikaa pelleillä.
”Minä Mesitähti eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi” mesitähti julisti tavalliseen tapaansa, mutta joka kerta se kuulosti niin kihelmöivältä, erityisesti kun itse olet kyseessä. En uskalla lähestulkoon hengittää.,Onko tämä totta? Onko? Onko? Ehkäpä…
Sitten kolli jatkaa juhlallisesti puhettaan
:” lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
Hetkeäkään odottamatta henkäisen sanat suustani varmana.
”Lupaan” julistan. Tassuissani virtasi iloinen energia, vaikka olinkin juuri saapunut auringonkierron pahimmasta hikilöylystä, jos ei sitä melkein hukkumista lasketa. Se oli melko noloa.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Huurretassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Huurresiipi Tähtiklaani kunnioittaa yritteliäisyyttäsi, ja päättäväisyyttäsi, joiden avulla olet osoittanut olevasi oiva tuleva soturi ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi.”

Olen euforisessa tilassa, kun kuulen kissojen alkaavan hurraavan. Hiivin pois litteäkiveltä tajuamatta oikein mistään mitään. Olin niin…. Niin.. Onnellinen. Suurin unelmani. Pienestä Jää-pennusta varttui eloklaanin Huurresiipi-Soturi. Ja nimeni oli kaunis, ei liian femiininen muttei myöskään aivan omituisen kuuloinen. Huurresiipi, se sointuin kauniisti korviini.
Kuulenkin kehuja uudesta nimestäni, ja yritän tavoittaa katseellani mahlahallaa, joka kissalauman seasta hymyilee minulle sillä ylpeydellä, mikä yleensä on mestareilla nähdessään oppilaansa nousevansa soturiksi. Aurinko alkoi laskemaan, ja naamalleni saapuvat viimeiset auringonsäteet kaunistivat kasvojani. Siniset silmäni loistivat kuin tyyni ja kirkas vesi joessa poutasäänä. Kissoja parveili ympärilläni kysellen kaikenlaista. Mitä ajattelen siitä sun tuosta, mitä aion tehdä nyt näin isona, entä pennut, entä tuo ja tämä tämä. Vastasin kysymyksiin pirteästi, vaikkein oikein ollut kysymysten vastauksista varma. Mitä minä aion? Menestyä soturina ja näyttää taitoni ja älyni. Entä pennut…Noh en nyt tiedä, pitäisi olla aikamoinen kissaprinssi jos semmoiseen jaksaisin aloittaa. Pennut ovat vain hankalia, vaikka ovatkin ihan söpöjä. Noin suoraan en sentään vastannut ,mutta lähellä oli. Lopulta , vihdoinkin sain rauhan. Ja katsoin suruissani hetken aikaa lähistöäni. Missään ei ollut sukulaisia..ei minulla ole sellaisia, vaikka haluaisin. Oksakin on elämän hennon verhon toisella puolella..toivottavasti hän sai ikuisen rauhan. Sitten Mahlahalla tuli onnittelemaan minua. Nyökkäilin tuolle kunnioittavasti.
Vastailin iloisena tuollekkin, ja hetken aikaa juttelimme niitä näitä. Sitten tuokin lähti. Ja jäin yksin..Katsoin leirin suuta tietäen velvollisuuteni, minun täytyisi jaksaa valvoa. No, kyllä minä sellaisesta pärjäisin. Kävin hakemasta riistakasalta yhden särjen , ja aloin mutustelemaan sitä tyynenä. Joen jäähän pystyi kaivertamaan koloja, mistä kaloja sai napattua ovelasti mukaansa. Olin itsekkin kokeillut tälläistä taktiikkaa, ja ihan kätevää. Tykkäsin kalan mausta suuresti, vaikka ehkä haju voisi olla parempi. Noh, ketkään maalaistollot eivät ymmärrä kaloista mitään. Näin voi tunnistaa tollon ja järkevän kissan. Toki kaikilla on omat mieltymyksestä, myönnän.
Syön kalani ja lähden vartioon yöksi.


///1014 sanaaa!!!!!!! Tai 1013 en ole varma..Tai 1015

Olimme kertoneet Mesitähdelle seikkailustamme Kuuluolaan, mainitsematta tietenkään todellista syytä, joka oli vienyt meidät alunperin luolaan. Onneksemme päällikkö oli ollut ymmärtäväinen, eikä antanut meille rangaistusta. Toki hän oli maininnut, että mikäli Punatähti tulisi leiriin ja vaatisi tunkeilijoille - eli tässä tapauksessa meille - rangaistusta, hän joutuisi jotain pientä antamaan. Minulla eikä Lauhalaukalla ollut mitään sitä vastaan.
Kuten olimme arvelleet, Punatähti varapäällikköineen olivat käyneet Eloklaanin leirissä. En itse ollut ollut paikalla, mutta Lauhalaukka oli nähnyt koko tilanteen. Kuolonklaanin päällikkö ei ollut vaatinut meille rangaistusta. En tiennyt, olivatko kuolonklaanilaiset tietoisia siitä, että juuri minä ja Lauhalaukka olimme olleet Kuuluolalla. Enkä oikeastaan välittänyt tietääkään. Mitä vähemmän jouduin olemaan tekemisissä tiettyjen kuolonklaanilaisten kanssa, sitä parempi minun oli olla.
Viheryskä jylläsi yhä Eloklaanissa, muttei uusia sairastuneita ollut tullut neljsäsosakuuhun. Putouslaulu ja Aurinkopentu olivat parantuneet, ja enää pesässä oli vain muutama sairastunut. Olin huolissani Leimusilmästä, sillä olin kuullut parantajaoppilaan sairastuneen viheryskään. Viime lehtikatona meistä oli tullut ystäviä, ja hänen ansiostaan olimme taas Lauhalaukan kanssa väleissä. Oikeastaan oli myös Leimusilmän ansiota, että olin löytänyt uskon Tähtiklaaniin. Olin rukoillut esi-isiä, etteivät he ottaisi parantajaoppilasta luokseen. Se olikin ainoita kertoja, jolloin olin koskaan rukoillut Tähtiklaanilta apua.

Ravistelin päätäni palatakseni takaisin tähän hetkeen. Olin vajonnut kesken partion ajatuksiini. Vilkaisin nopeasti muita partion jäseniä. Sain huokaista helpotuksesta, kun kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota siihen, miten ajatuksissani olin ollut sitten leiristä lähdön jälkeen.
Minttuliekki oli nimennyt Lauhalaukan metsästyspartion johtoon, joten kolli kulki joukon edellä kohti nummia aivan koivumetsän rajaa pitkin. Lisäksemme varapäällikkö oli laittanut partioon Pehmoturkin, Hillasielun, Salamataivaan ja Yötassun. Saalisonni ei ollut viime aikoina ollut klaanimme sotureiden puolella. Mesitähti ei ollut rajoittanut toistaiseksi kenenkään syömisiä, mutta osa sotureista teki sitä oma-aloitteisesti. Minä mukaan lukien pyrin syömään vain silloin, kun olin oikeasti nälkäinen. Useina päivinä jaoin saaliin Lauhalaukan kanssa. Olimme viettäneet viime aikoina paljon aikaa toistemme seurassa, ja se tuntui hyvältä.
Ennen metsänrajaa Lauhalaukka pysäytti partion ja kääntyi puoleemme.
"Hajaannutaan tässä ja nähdään samassa paikassa viimeistään auringonlaskun aikaan. Toivotan teille kaikille hyvää saalisonnea", oranssinkirjava kolli sanoi päätään nyökäyttäen. Kaikki lähtivät tämän jälkeen omille teilleen eri suuntiin. Seisoimme hetken kahdestaan vastakkain Lauhalaukan kanssa.
"Onnea myös sinulle", totesin ja väläytin ystävälleni leikkisän hymyn, johon Lauhalaukka vastasi virnistäen. Kuin olisimme lukeneet toistemme ajatuksia, käännyimme molemmat yhtä aikaa ja lähdimme omiin suuntiimme.
En tosiaankaan ollut mikään hyvä saalistaja, joten jo pelkkä vainun saaminen tuntui tänään erityisen vaikealta. Tiesin, että minun olisi helpompaa saalistaa nummilla kuin metsässä. Vaikka lunta oli satanut viime aikoina paljon ja se vaikeutti juoksemista, metsässä saalistaminen vain tuntui haastavalta pelkkänä ajatuksenakin. Siellä edessä oli pensaita, juurakkoja, kiviä, varpuja ja ties mitä muuta, kun nummilla esteitä ei juurikaan ollut.
Kuljin kohti nummia, etäämmälle koivumetsästä. Eloklaanin raja oli oikealla puolellani melko kaukana. Ei tarvitsisi pelätä, että ylittäisin sen vahingossa, kun matkaa rajalle oli niin paljon. Uutta lunta ei ollut satanut muutamaan päivään, ja lämpötila oli hetkellisesti kohonnut eilen yllättävän korkealle. Se oli saanut pumpulimaisen hangen muuttumaan kovaksi. Koskemattoman hangen pinnalla oli ohut jääkerros, joka rikkoutui sen päälle astuessa, ainakin minun painostani. Kevyimmät oppilaat pystyivät kulkemaan hangen päällä uppoamatta. Minä tyydyin kulkemaan polkua pitkin, joka oli kaiketi jonkun aiemman partion tekele.
Lunta riitti silmän kantamattomiin, mutta yhtäkään saaliseläintä ei näkynyt. Lehtikadon aikaan jänikset olivat vaihtaneet ruskean turkkinsa valkoiseen. Ne maastoutuivat yllättävän hyvin lumeen. Haistelin ilmaa, mutten saanut kiinni yhtäkään tuoretta hajujälkeä.
Rasahdus jostain takaapäin sai minut säpsähtämään. Pysähdyin ja käännähdin nopeasti ympäri nähdäkseni, mikä tai kuka rasahduksen aiheutti. Se oli kuulostanut juuri siltä, kuin jokin olisi rikkonut jääkerroksen hangen päällä. Sydämeni takoi jännityksestä, enkä uskaltanut hievahtaakaan. Mikäli kyseessä olisi ollut jänis, se olisi varmasti jo jatkanut matkaansa. Mutta ketään tai mitään ei näkynyt. Yhtäkkiä oli aivan hiirenhiljaista. Hiljaisuuden rikkoi vain tuulen humina, kun se pyyhälsi nummien halki, pysähtyi hetkeksi leikittelemään turkillani, ja jatkoi taas matkaansa.
"Onko siellä joku?" huhuilin ääni väristen, mutten saanut vastausta.
Seisoin vielä hetken hievahtamatta paikoillani, ennen kuin jouduin toteamaan, ettei lähettyvillä ollut ketään. Siitä huolimatta jokin sai oloni hyvin epämukavaksi. Käännyin taas ympäri ja jatkoin matkaa eteenpäin. Vilkaisin vielä kerran taakseni, mutta ketään ei edelleenkään näkynyt.
Ravistelin päätäni ja naurahdin itsekseni. Olin kai tulossa vainoharhaiseksi ja kuulin vain omiani.

Metsästyspartio ei päättynyt toivomallani tavalla. Auringonlaskun hetki koitti, enkä ollut saanut kiinni ainuttakaan saalista. Olin vaellellut nummilla etsien vainua eläimistä, mutta niitä oli tänään harvinaisen vaikea löytää. Yhtä jänistä olin seurannut hyvän matkaa, mutta kuin tyhjästä eteeni oli ilmestynyt Hillasielu, joka oli saanut jäniksen kiinni. Valkea kolli oli pahoitellut huomattuaan minut, mutten ollut ollut hänelle lainkaan vihainen. Pääasia oli, että jänis oli saatu kiinni. Siitä riittäisi syötävää monelle kissalle.
Istuin paikassa, jossa olimme kaikki lähteneet eri suuntiin. Minua ennen paikalla oli ollut Hillasielu, joka oli vielä kerran pahoitellut aiempaa kohtaamistamme. Vaikkei kollilla ollut syytä pahoitella, se tuntui melko hyvältä. Eloklaanissa kissat välittivät muiden tunteista, toisin kuin Kuolonklaanissa. Synnyinklaanissani tällaisessa tilanteessa olisin varmasti saanut vain vihaisen katseen ja valitusta siitä, miten surkea saalistaja olinkaan. Vaikka se olikin totta, ei sen kuuleminen koskaan ollut tuntunut hyvältä.
Odotimme enää vain Pehmoturkkia ja Yötassua, kaikki muut olivat saapuneet kohtaamispaikalle. Olin toistaiseksi ainoa, joka ei ollut saanut kiinni mitään. Lauhalaukka oli saanut kiinni oravan, ja Salamataivas hiiren ja varpusen. Odotellessamme Pehmoturkkia ja hänen oppilastaan, jutustelimme nelistään niitä näitä viheryskästä, lehtikadosta ja huonosta saalisonnesta.
Viimein kaksi jäljellä olevaa partiolaista saapuivat. Heidän saalisonnensa oli selkeästi ollut parempi kuin muiden, sillä soturi oppilaineen olivat saaneet kaiken kaikkiaan viisi saalista, vaikkakin kaikki olivat pieniä metsän eläimiä, mutta se oli kuitenkin enemmän kuin muilla.
Paluumatka leiriin kävi nopeasti. Minä kuljin partion perällä. Olin taas aivan varma, että kuulin oksan rasahtavan jossain lähistöllä. Mutta kun pysähdyin ja yritin etsiä, mikä äänen oli aiheuttanut, mitään ei näkynyt. Muu partio pysähtyi, muttei kukaan tuntunut piittaavan kuulemastani. He kuittasivat sen olleen vain jokin eläin, joka oli astunut oksan päälle. Siitä huolimatta, jokin sai oloni epämukavaksi. Olin aivan varma, että joku seurasi meitä tai sitten olin vain tulossa hulluksi.

Kului taas muutama päivä. Päiväni kuluivat lähinnä Huurretassun harjoituksissa, partioidessa tai Lauhalaukan kanssa aikaa viettäen. Oppilaani oli siinä pisteessä koulutustaan, että hän ansaitsisi soturinimensä lähiaikoina. Hän hallitsi kaikki ne taidot, mitä soturi tarvitsi. Nykyään harjoitukset olivat olleet lähinnä vain saalistamista ja taistelutaitojen parantamista.
Lähes aina leirin ulkopuolella ollessani, minusta tuntui siltä, kuin joku olisi seurannut minua. Kuitenkaan jälkiä reviirillä olevasta tunkeilijasta ei ollut. Yksikään partio ei ollut ilmoittanut vieraan kissan hajujäljistä Eloklaanin reviirillä. Aloin jo oikeasti kuvitella, että olin tulossa hulluksi. Jokainen oksan rasahdus sai minut varpailleni, en tuntenut enää oloani lainkaan turvalliseksi leirin ulkopuolella.
"Huomenta", Lauhalaukka tokaisi astellessaan luokseni leirin pääaukiolla. Se sai minut säpsähtämään. Käännyin minua takaapäin lähestyneen soturin puoleen säikähtäneenä.
"Onko kaikki hyvin?" oranssinkirjava kolli kysyi ja kurtisti kulmiaan. Olin häpeissäni. En koskaan ollut ollut näin säikky, ja nyt olin sitä aivan turhasta. Yritin hymyillä kollille, mutta kasvoilleni noussut ilme muistutti lähinnä irvistystä, kuin olisin syönyt jotain pahanmakuista. Kun Lauhalaukan kasvoille nousi huolestunut ilme, lakkasin yrittämästä ja huokaisin päätäni pudistellen.
"Olen aivan varma, että olen sekoamassa. Minusta tuntuu, kuin joku seuraisi minua lähes aina, kun astun ulos leiristä. Kuulen askeleita, oksien rasahtelua ja vaikka mitä, mutta aina kun katson, ketään ei näy", huokaisin samalla, kun kaivoin hermostuksissani käpälälläni kuoppaa maahan.

//Lauha?
// 1151 sanaa

Lieskakajo kertoi, että harjoittelisimme tänään helppoja liikkeitä. Se oli helpotus, toisaalta se olikin odotettavissa - emme tietenkään harjoittelisi mitään kovin vaikeaa, vaikka olinkin sitä pelännyt.
"Kuvitellaan tilanne, jossa klaanitoverisi on jäämässä alakynteen vihollista vastaan", Lieskakajo aloitti. "Sinun ensisijaisena tehtävänäsi on keskeyttää tilanne ja antaa näin aikaa toverillesi joko valmistautua jatkamaan taistelua tai vetäytymään pois tilanteesta."
"Koska vihollisen huomio on muualla, suuremman kissan on helppoa yksinkertaisesti syöksyä häntä kohti ja kaataa hänet", Minttuliekki jatkoi ja asettui seisomaan vähän matkan päähän Lieskakajosta. Seurasin katseellani, miten mestarini ponnisti loikkaan kohti punertavaa naarasta ja onnistui kaatamaan tämän kyljelleen. Minttuliekki nousi ketterästi seisomaan pudistellen lunta turkiltaan ja kiinnitti katseensa minuun.
"Tämä liike ei onnistu helposti pienikokoiselta kissalta kuten sinulta, Kultatassu. Vastustajasi on todennäköisesti sinua suurempi, joten sinun on vaikeaa saada hänet nurin", Minttuliekki selitti ja vilkaisi sitten Ampiaistassua. "Sinulle liike on hyödyllisempi, mutta harjoittelemme tänään toista liikettä, jota voitte käyttää kohdatessanne itseänne suuremman vastustajan. Tämä liike on tehokas suurenkin vastustajan kanssa. Käytän nyt liikettä Lieskakajoa vastaan."
Mestarimme siirtyivät taas toisiaan vastapäätä aukiolla. Hetken päästä Minttuliekki otti vauhtia ja hyppäsi Lieskakajoa kohti. Sen sijaan, että hän olisi yrittänyt kaataa mestarini, Minttuliekki tarrasi kiinni Lieskakajon selkään kynsillään. Ennen kuin varapäällikkö ehti tehdä vahinkoa, Lieskakajo kierähti selälleen, jolloin Minttuliekki hyppäsi kauemmas.
"Noin. Siinä näitte myös liikkeen, jolla vastata tällaiseen hyökkäykseen", Lieskakajo sanoi turkkiaan ravistellen. "Hyökkääjä hyppää toista kohti ja tarraa kynsillään tämän turkkiin. Tällöin hänelle avautuu tilaisuus kynsiä tai purra vastustajaansa. Puolustaja voi torjua tämän liikkeen kyyristymällä ja kierähtämällä vastustajansa päälle."
"Molempien on oltava nopeita onnistuakseen toisen voittamisessa. Jos et ehdi vastustajasi alta pois, voit pahimmillaan tukehtua hänen painonsa alle. Toisaalta, jos ehditkin väistää pois hänen altaan ja vastustajasi on hidas, pääset käsiksi hänen vatsaansa."
En pitänyt siitä, miten väkivaltaiselta mestarien puhe kuulosti. En uskonut, että tässä metsässä oli ketään, joka tosissaan haluaisi tukehduttaa vihollisensa, vaikka olinkin kuullut kuolonklaanilaisten olevan armottomia. Pelkäsin myös, että satuttaisin Ampiaistassua kynsilläni.
"Olette suunnilleen saman kokoisia, joten molempien pitäisi onnistua harjoittelemaan sekä hyökkäävää että puolustavaa liikettä", Minttuliekki sanoi mietiskellen. "Kultatassu aloittakoon hyökkääjänä. Ota hiukan vauhtia mutta älä kuitenkaan liikaa, jotta tilanteen realistisuus säilyy. Ensimmäisellä yrityksellä riittää, että yrität selviytyä Ampiaistassun kierähtämisestä. Ampiaistassu, muista nousta nopeasti kierähdettyäsi."
Nyökkäsin hiukan hermostuneena ja astelin Ampiaistassua vastapäätä aukiolle. Leikeistämme tiesin Ampiaistassun olevan minua nopeampi, joten minun oli todellakin tehtävä parhaani onnistuakseni liikkeessä. Henkäisin syvään keskittyneenä ja syöksähdin eteenpäin oppilastoveriani kohti. Ponnistin loikkaan ja tarrasin Ampiaistassun turkkiin hellästi kynsilläni. En kuitenkaan ehtinyt harkitakaan väistöliikettä, kun tunsin kollin jo kaatuvan allani. Päästin yllättyneen huudahduksen, mutta ennen kuin jäin oppilaan alle, ehdin kuin ehdinkin hypähtää kömpelösti pois hänen altaan. Nousin ripeästi ylös, mutta niin nousi Ampiaistassukin, enkä olisi enää kerennyt aloittamaan uutta hyökkäystä. Vilkaisin nopeasti oppilaan turkkia varmistaakseni, etten ollut tarrannut häneen liian kovasti, ja käännyin sitten mestarien puoleen odottavaisena.
"Hyvä yritys", Lieskakajo kehaisi, mutta kuulosti siltä, että oli odottanut hiukan sujuvampaa suoritusta. "Seuraavalla kerralla älä jää epäröimään, Kultatassu. Ampiaistassu oli kyllä nopea, mutta jos olisit itse ollut terävämpänä, olisit ehkä ehtinyt tehdä iskun tai pari. Selvisit kuitenkin tilanteesta ehjin nahoin, joten sanoisin, että tämä oli ensimmäiseksi yritykseksi onnistunut."
Nyökyttelin ja tunsin oloni hiukan paremmaksi kuultuani mestarini palautteen. Hän oli kuitenkin oikeassa myös puutteistani; olin tosiaan hyökätessäni harkinnut liikaa liikkeitäni ja etenkin sitä, etten satuttaisi Ampiaistassua.
"Seuraavaksi on Ampiaistassun vuoro hyökätä", Minttuliekki opasti ja istui taas aukion laidalle antaen meille tilaa. Asetuimme jälleen vastakkain ja katsoin ystävääni keskittyneenä. Minun oli oltava aiempaa nopeampi, jos halusin selvitä Ampiaistassun hyökkäyksestä kunnialla.

//Amppari?
//559 sanaa

Nukuin yön kärsimättömästi, olin niin innoissani siitä kun pääsen vihdoin pois parantajanpesältä. Aamulla idotin kärsimättömädti Liljatuulen tarkastusta. Kun naaras saapui kohdalleni, vastasin kaikkiin kysymyksiin rehellisesti.
"Saatan sinut oesällesi" hän maukaisi minulle lempeästi.
Nousin vuoteelta ja köpöttelin naaraan peräässä kun hän saattoi minut pesälle. Tiirailin ympärilleni ja etsin katseellani Hiilihammasta, mutta kollia ei näkynyt missään. Kai hän oli mennyt partioimaan tai jotain. Tunsin ilon kuohahtavan sisälläni kun näin tutun ja rakkaan oentutarhan. Kävelin sisälle ja katselin ympärilleni. Tyhjää… Liljatuuli oli jo kiirehtinyt muiden potilaiden luo ja tuijotin taakseni hölmistyneenä. Käperryin vuoteelle, mutta minulle tuli vilu. Pörhistin ohutta karvapeitettäni ja tassutin klaaninvanhimpien pesään. Kuljin määrätietoisesti Kirsikkakuonon viereen ja kävin makuulleni. Naaras näytti hiukan yllättyneeltä, mutta rauhoittui. Hiilloskatse katseli minua kylmästi ja Nokilintu iloisesti. Minua hiukan harmitti, kun muut pääsivät oppilaiksi. Mutta olin paljon nuorempi kuin he. Kirsikkakuono nuolaisi päälakeani ja otti mukavamman asennon. Minusta tuntui mukavalta makoilla pitkästä aikaa toisen kissan lämmössä. Vaikka se kissa ei ollutkaan Minttuliekki. Hän oli varmaan päässyt mestariksi. Suljin silmäni onnellisena. Oli ihanaa olla terve!

//168 sanaa

Lunta oli satanut koko aamun, ja itse kullakin oli ollut vaikeuksia suoriutua askareistaan sen vuoksi. Minttuliekki oli laittanut minut aurinkohuipun partioon Kuuvarjon, Ruskalinnun ja Pohjaharhan kanssa. Koska minulla ei ollut parempaakaan tekemistä, olin jo siirtynyt piikkihernetunnelin lähistölle odottelemaan muita partion jäseniä.
Jonkin ajan kuluttua Pohjaharha kömpi ulos soturien pesästä ja lähti tulemaan minua kohti. Nuori kolli nyökkäsi minulle kohteliaan tervehdyksensä, mihin vastasin pienellä hymyllä. Entinen oppilaani kysyi vointiani ja kertoi rukoilleensa Tähtiklaania säästämään mahdollisimman monta viheryskältä tänä vuonna. Pohjaharhasta oli kasvanut varsin huomaavainen soturi. Edessäni ei ollut enää se sama surkean näköinen pentu sairasaukiolta, vaan raavas kolli. Olin hänestä todella ylpeä.
"Voin oikein hyvin, kiitos kysymästä", vastasin takaisin samalla kohteliaalla tavalla, jolla hän puhutteli minua. "Tänä vuonna Tähtiklaani on vaatinut jo valitettavan monta uhria, mutta eiköhän tämä tästä. On vain uskottava, että parantajamme saavat taudin pian taltutettua."
Pohjaharha nyökytteli päätään myötäilevästi. "Niin."
Vilkaisin vaivihkaa soturien pesän suuntaan: ei vieläkään merkkiä kahdesta muusta partioon tulijasta. No, ainakin minulla olisi enemmän aikaa vaihtaa kuulumisia Pohjaharhan kanssa. Siitä asti, kun kolli oli nimitetty soturiksi, emme olleet ehtineet juuri juttelemaan. Toisaalta hänen nimityksensä jälkeen oli ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä: Ampiaispentu oli pudonnut jokeen, pentutarha ja klaaninvanhimmat olivat joutuneet eristyksiin ja klaanissa jylläsi epidemia.
"Onko soturina oleminen ollut sellaista kuin olet sen kuvitellut olevan?" kysyin Pohjaharhalta ja katsahdin jälleen häneen. "Huomaan, että olette tänään ahkeroineet Väärävarjon kanssa", lisäsin heti perään ja nyökkäsin tuoresaaliskasaa kohti, tai paremminkin kohti paikkaa, jossa sen olisi pitänyt olla. Siinä oli vain kaksi saalista, joiden tiesin olevan Väärävarjon ja Pohjaharhan varhaisen metsästysretken tulosta.

//Pohja?
//253 sanaa

Leimusilmä: 13kp -

Lauhalaukka: 4kp -

Omenahuuma: 18kp -

Ampiaistassu: 34kp! -

Aurinkopentu: 15kp -

Hiilihammas: 5kp -

Mesitähti: 10kp -

Kultatassu: 8kp -

Laventelitassu: 19kp -

Pohjaharha: 20kp! -

Oppilasnimityksistäni oli kulunut jo muutama päivä. Minttuliekki oli esitellyt minulle toisena oppilaspäivänäni reviirin rajat. Saman päivän aikana hän oli pitänyt ensimmäiset harjoituksemme. Olin aina pitänyt saalistamista yksinkertaisena ja helppona hommana, mutta totuus sen helppoudesta oli valjennut nopeasti. Oli hirveästi muistettavia asioita, jotka vaikutttivat kaikki lopputulokseen. Oikean asennon ja kävelytavan löytäminen oli ollut haastavaa, mutta kun ne alkoivat sujua, koko homma tuntui taas helpommalta. Minttuliekki oli kehunut minua, kun olin ymmärtänyt jäljittämisen salat niin nopeasti. Sinä päivänä en ollut saanut ainuttakaan saalista kiinni, mutta olin päässyt aivan lähelle hiirtä, joka loppujen lopuksi oli päässyt karkuun. Armollinen mestarini oli vakuuttanut, että olin kuitenkin suoriutunut harjoituksista hyvin.
Eilen olin päässyt ensimmäiseen partiooni ja Minttuliekki oli opettanut taistelun perusteita. Päivät oppilaana olivat olleet rankkoja, ja tänä aamuna herätessäni lihaksiani oli jomottanut inhottavasti. En tietenkään voinut kertoa siitä kenellekään, sillä olimme lähdössä yhteisharjoituksiin Lieskakajon ja Kultatassun kanssa!
Mestarimme johdattivat meidät ulos leiristä. Kultatassu pysytteli mestarinsa kintereillä, ja Minttuliekki antoi minun kulkea oppilastoverini takana. Ilokseni hunajanvärinen naaras oli kääntynyt minun puoleeni ja esittänyt kysymyksen voinnistani. Olin kuullut kysymyksen Kultatassun suusta monta kertaa parantumiseni jälkeen, viimeksi eilen iltapalan aikaan. En ottanut nokkiini ystäväni huolehtivaisuudesta, vaan hymyilin Kultatassulle leveästi.
"Aivan yhtä terveesti kuin eilenkin, ei sinun tarvitse huolehtia", vakuuttelin, vaikka todellisuudessa Kultatassun huolehtiminen tuntui erittäin hyvältä. Oli mieltä lämmittävää huomata, miten hunajanvärinen naaras oli kiinnostunut minun voinnistani.
"Olen niin hyvässä kunnossa, että aion voittaa nämä harjoitukset!" rehvastelin isoon ääneen niin tohkeissani, etten huomannut Lieskakajon ja Kultatassun pysähtyneen. Olin vähällä törmätä ystävääni, mutta onnistuin juuri ja juuri väistämään hänet astumalla ulos hankeen tehdyltä polulta. Kompastuin jalkoihini ja lensin nurin koskemattomaan hankeen.
"Oletko kunnossa?" Kultatassun kysymys ei yllättänyt. Rämmin takaisin polulle ja ravistelin lumet turkistani ja käännyin naaraan puoleen virnistäen.
"No niin, eiköhän sitten aloiteta harjoitukset. Olette molemmat soturikoulutuksen alussa, joten harjoittelemme tänään yksinkertaisia, mutta erittäin toimivia liikkeitä, joilla voitte tarpeen tullen puolustaa itseänne ja muita. Tarkoituksena on, että molemmat pääsevät vuorotellen hyökkäämään ja puolustamaan", Lieskakajo totesi ja viittoi meidät perässään edessämme olevalle aukiolle. Seurasin riemuissani Kultatassua, joka vaikutti hyvin rauhalliselta minuun verrattuna. En pitänyt taistelusta, mutta halusin ajatella harjoitukset lähinnä leikkinä, aivan kuten olimme leikkineet pentutarhallakin.

//Kulta?
// 347 sanaa