''Et ansaitse paikkaa klaanista. Olet itsekäs ja tyhmä pieni murhaaja!'' Korpikasteen aivot näemmä olivat sitä mieltä, että pikkusisaruksen kiusaaminen oli sallittua ja kivaa.
''Et ansaitse paikkaa tästä perheestä, minun perheestä. Toivon, ettet olisi ikinä syntynytkään!'' Siskoni sanat humisivat korvissani.
''Miksi olet noin ilkeä?'' Tiuskaisin takaisin Korpikasteelle, kun kyynel valui poskeani pitkin.
Olinko oikeasti turha? Mitä jos kukaan ei tykännyt minusta? Entä jos olin vain turha roska kaikkien muiden silmissä?
''Ja nyt sinä vielä itketkin. Voi pientä lapsosta. Mitä Kuusihäntä olisi ajatellut?'' Korpikaste jatkoi minun henkistä satuttamista.
''Onko sinun pakko olla noin huono sisko?'' Miten Korpikaste saattoi olla niin ilkeä. Eikö hän tajunnut edes lähteä pois? Minä olin käytännössä Korpikasteen alla puolet ajasta, joten en voinut itse olla järkevämpi. Eikö hänellä ollut tunteenhallintataitoja?
''Sinä olet vain olematon karvamöykky minun elämässä. Jos kukaan ei saisi tietää mitään, satuttaisin sinua nyt oikein kunnolla!'' Korpikaste murisi korvaani. Miten hän edes saattoi ajatella tuollaista?
Sähähdin siskolleni ja liu'uin hänen altaan sopivana hetkenä ja juoksin pois pesästä.
''Varpulaulu!'' Huomasin veljeni kävelemässä leirin poikki. ''Korpikaste-'', en saanut lausettani sanottua loppuun, ennen kuin kaaduin ja liukastuin veljeni jalkoihin.
''Hä-n ei ty-kkää m-inu-s-ta'', jäin maahan makaamaan ja aloin itkemään.
''Mitä kävi?'' Varpulaulu sai sanottua hetken päästä.
''H-än sa-no-i e-tt-ä e-n ansai-tsi-si paik-kaa täst-ä perhee-stä'', sain sanottua juuri ja juuri.
Kun olin saanut lauseen loppuun, aloin itkemään vielä kovempaa ja kollapsoiduin Varpulaulun syliin.

//Korpi? Varpu?

Haikea hymy oli noussut kasvoilleni, kun kuuntelin Leimusilmää. Parantaja puhui niin viisaasti, että se sai minut liikuttumaan.
"Kiitos Leimusilmä, ihan oikeasti. En tiedä, mitä tekisin ilman sinua", naukaisin ja puskin hellästi kuonollani kollin lapaa kiitokseksi. Hän katsoi minua ystävällisesti hymyillen ja nyökäytti päätään.
"Minun tehtäväni on auttaa sinua ja olen kiitollinen siitä, että olen onnistunut siinä", mustavalkea kolli totesi rauhallisella äänellä.
"Todellakin olet, Eloklaani saa olla kiitollinen kaltaisestasi parantajasta", nau'uin aidosti kiitollisena. Olin hyvilläni siitä, miten hyvät välit olin onnistunut pitämään klaanini parantajaan. Vaikka Liljatuulen kuolema suretti minua toisinaan edelleen, olin onnellinen siitä, että juuri Leimusilmä oli ollut hänen oppilaansa.

Päivät kuluivat, ja päätökseni päällikkyydestäni luopumisesta vain vahvistui. Olin ottanut asian puheeksi eilen auringonlaskun aikaan Korppisiiven kanssa. Varapäällikkö oli ollut asiasta yllättynyt, mutta lopulta ottanut sen hyvin. Hän ymmärsi päätökseni ja lupasi tukea minua loppuun saakka. Minäkin lupasin olla hänen tukenaan sitten, kun lopulta olisi aikani luopua jäljellä olevista päällikön hengistäni.
Oloni oli levoton, enkä halunnut vain istuskella tyhjänpanttina leirin pääaukiolla. Korppisiipi oli jo järjestänyt partiot, eikä hän ollut tänään laittanut minua mukaan yhteenkään. Kai varapäällikkö ajatteli, että tarvitsin lepoa. Koska yksin ulos lähteminen ei myöskään houkutellut, päätin etsiä itselleni seuraa. Katseeni pysähtyi mustaturkkiseen soturiin, joka istuskeli yksin leirin aukiolla ja silmäili aurinkoista, pilvetöntä taivasta. Kävelin Nopsaliekin luokse, ja tämä laski keltaiset silmänsä välittömästi minuun.
"Hei Nopsaliekki", tervehdin kollia ystävällisesti, "kaipaatko seuraa? Ajattelin lähteä ulkoilemaan, mutta se ei tunnu houkuttelevalta yksin."

//Nopsa?

Vereni tuntui kiehuva, kun Mustikkapyörre kieltäytyi lähtemästä sillä tavoin. Toki, inho toisiamme kohtaan mahtoi olla melko molemminpuolista, mutta olisi hän voinut edes esittää, että edes sieti seuraani ja sen lisäksi hänen ei olisi tarvinnut olla niin lapsellinen. Sekin, että hän epäkunnioitti omaa emoaan kutsumalla häntä heikoksi. Voi kuinka olisinkaan halunnut antaa hänelle kunnon selkäsaunan.
“Käyttäytyisit nyt niin kuin kunnon soturi! Ei soturilla ole aikaa surkutella pesänsä perukoilla ja esittää masentunutta! Meillä on klaani ruokittavana ja paljon tekemistä ennen lehtikadon tuloa! Olet vain ylimääräinen taakka, jos et poistu pesästä edes yksinkertaiseen rajapartioon! Viekö se todella sinulta niin paljon elämän energiaa!” sihisin pikkusisarelleni karvat pörhistyen. Painelin kynsiäni maahan ja yritin pitää itseni kiehumasta yli, vaikka mielestäni Mustikkapyörre ei oikeastaan olisi edes ansainnut pidättelyäni. Hän olisi ansainnut vain suoraan kynsistä kuonolle - tai vaikka suoraan kurkkuun sillä hetkellä.
“Et ansaitsisi soturin titteliä klaanista tai edes paikkaa perheestäni! Olet niin itsekäs ja typerä pieni murhaaja! Et osaa edes kunnioittaa oman emosi muistoa tai itseäsi vanhempia kissoja! Toivon vain, ettet olisi koskaan syntynytkään!” murisin valkomustalle naaraalle silmiäni siristäen. “Voi kuinka sinua pitäisi tirvaista!”

//Mustikka?

Kärpäspentu ilmeisesti halusi, että minä pitäisin sen kiven sillä hän työnsi sitä minulle hiljaa. Se oli mielestäni niin suloista. Hän lahjoi minulle kauniin kiven jonka löysi. Kai tämä tarkoitti sitä, että hän piti minusta, eikä ajatellut minun olevan huono emo!
Ehdotin tyttärelleni, että siirtyisimme sisään, koska ulkona alkoi olla viileä ja tuuli pörrötti pennun turkkia rajusti. Pennun turkki ei muutenkaan ollut erityisen hyvä pitämään kylmää ja tuulta enkä halunnu, että Kärpäspentu jäätyisi ulkona täysin. Kai häntä ei myöskään sisälle siirtyminen haitannut, koska hän siirtyi sisään ja kiehnäsi selkäänsä maahan. Siirryin hänen luokseen ja kutittelin häntä kuonollani hieman vatsastaan, jota hän oli pesemässä.
Kuljetin samalla myös tyttäreni antaman kiven ja asetin sen petimme vierelle. Siinä se saisi muistuttaa minua tästä hetkestä ja elämäntilanteesta. Ehkä siirtäisin sen myöhemmin myös mukanani sotureiden pesään, kun muuttaisin takaisin sinne?
“Haluaisitko, että kerron sinulle tarinan siitä, miten olin mukana pelastamassa Eloklaania Kuolonklaanin ilkeiltä kissoilta? Vai onkohan se liian jännittävä tarina vielä sinulle…?” kysyin ja katsoin mustaturkkista pentua hellästi. En halunnut antaa hänelle painajaisia ilkeistä Kuolonklaanilaisista, jotka yrittivät vallata ja tuhota Eloklaanin.

//Kärpsy <3

Kuljeskelin leirissä yksinäni. Jostain syystä minua ei huvittanut lähteä yksin kävelylle. Halusin mieluummin jutella jolle kulle. Sitten mieleeni muistui, että Käärmekulta oli poikinut pari auringonnousua sitten. Päätin tassuttaa pentutarhalle katsomaan hänen pentuaan. Olin kuullut Sädesäihkeeltää heidän saaneen kolme pentua, mutta kaksi niistä oli lähtenyt Tähtiklaaniin ennen aikaisesti. Olin puhunut siitä jonkin aikaa Sädesäihkeen kanssa edellisiltana, mutta kolli ei vaikuttanut liian surulliselta. Toki hän kaipasi kahta pienokaista ja oli surullinen heidän menettämisestään, mutta ylpeili tyttärestään kaikille minkä kerkesi. Ymmärsin kollin innon, sillä tämä oli hänen ja hänen kumppaninsa ensimmäinen pentue. Työnnyin sisään karhunvatukkapesään. Ympärilläni oli hämärää. Muut pennut taisivat olla ulkosalla, sillä muu pesä oli aivan tyhjä. Tassuttelin hiljaa Käärmekullan pesän viereen. Kuningatar nosti päätään.
“Hei, Käärmekulta”, nau’uin hiljaisesti. En tiennyt heräsikö pieni musta mytty, jos puhuisin liian kovaa. En ollut ollut kauheasti tekemisissä pentujen kanssa. Katselin pentua, joka inahti ja kiemurteli lähemmäs emonsa vatsaa.
“Hei vain”, Käärmekulta vastasi suojaten pentuaan hännällään. Hymylin ja astuin taaksepäin kunnioittaen kuningattaren omaa tilaa ja suojelunhalua pentuaan kohtaan. Ymmärsin, ettei Käärmekulta varmaan halunnut vierasta kollia liian lähelle ainutta eloon jäänyttä pentuaan.
“Miten teillä on mennyt?” kysyin lempeästi. Käärmekulta vilkaisi pentuaan ja sitten minua.
“Hyvin, kiitos kysymästä. Hänen nimensä on Kärpäspentu”, naaras kertoi. Hänen kasvoillaan ei ollut ilmettäkään. Hän tarkkaili minua kuitenkin tarkasti. Nyökkäsin.
“Tervetuloa Eloklaaniin, Kärpäspentu”, sanoin kyyristyen pennun tasolle edelleen pitäen kunnioittavan etäisyyden välillämme.

Kuut kuluivat nopeasti ja pian Kärpäspentua näkyikin jo aukiolla. En ollut vielä pysähtynyt tervehtimään heitä, mutta halusin kyllä kovasti. Nyt kuitenkin halusin metsälle. Törmäsin soturien pesän edessä Perhopuroon.
“Hei, haluatko lähteä saaliille metsään?” kysyin naaraalta iloiseen sävyyn. Klaanitoveri näytti yllättyneeltä, mutta suostui kuitenkin.

Istuskelin tuoresaaliskasan vieressä mietteliään oloisena, olin ollut juuri harjoituksissa tupsutassun kanssa ja olin antanut tälle loppupäiväksi vapaata luvaten että veisin tämän huomenna taisteluharjoituksiin. En kauheammin osannut ilakoida taistelu harjoitusten pitämisen ideasta sillä itse en ollut siinä kovinkaan hyvä mutta tupsutassun piti oppia taisteluliikeitä ja muita, ehkä voisin pyytää jotakuta auttamaan minua oppilaan harjoituksissa huomenna. No väliäkö sillä oli nyt harjoitukset olisivat huomenna, voisin stressata niistä kaikessa rauhassa sitten ajallaan. Nousen siis pystyyn ja etsiskelen katseellani jotakuta jonka luokse voisin mennä juttelemaan, päädyin sittemmin tassutamaan säihkesammaleen luokse.
"Hei Säihkesammal, miten menee?" Nauun hymyilen kysyvästi ja istuudun nuoremman naaraan viereen. Säihkesammal katsahti minua iloisen oloisena.
"Minulla menee loistavasti! Entä sinulla? Onko sinusta hauskaa olla mestari? Tupsutassu ainakin tuntuu mukavalta kissalta itsessään joten tunnet itsesi varmasti onnekaaksi saada hänestä oppilaan, ei siis millään että tuntisin häntä tai mitään juttelin hänen kanssaan kerran ja hän tuntui mukavalta kissalta", naaras maukui heilautaen häntäänsä kerran ilmassa ennenkuin laski sen maahan.
"Ihan hyvin minulla menee, ja kyllä kai mestarina olo on hauskaa", mauun. Säihkesammal nyökkäsi nousten pystyyn.
"Kiva kuulla että sinulla menee hyvin Syreenisumu, mutta minun pitäisi nyt mennä olen osa letsästyspartiota joka on alkamassa juuri nähdään myöhemmin", naaras maukui silmät loistaen ja tassuti matkoihinsa, katsoin hetkisen pikkusiskoni perään mutta siirsin kuitenkin mielenkiintoni pois hänestä melko nopeasti.
"Hei", kuulin jonkun naukuvan viereltäni ja kääntyessäni katsomaan näin nopsaliekin seisovan edessäni.
"Ai hei nopsaliekin", mauun lempeällä äänellä ja nousen pystyyn.
//Nopsa?

Tupsutassu alkoi vastailla kysymyksiini ja kertoilemaan kaikkea reviiristä, kun olimme ensiksi siirtynyt hieman sivummalle, jottemme olisi muiden kissojen tiellä. Kuuntelin oppilaan selitystä silmät suurina ja innoissani. Jonakin päivänä minäkin voisin kertoa muille rutkasti tarinoita siitä, millaista oli ulkona!
“Jonain päivänä minä vielä tutkin ulkomaailmaa ja palatessani takaisin Eloklaaniin voin kertoa muille aivan kaiken seikkailustani! Taistelen kaikkia petoja vastaan aivan yksin ja löydän hienoja uusia paikkoja, jossa kukaan kissa ei ole vielä käynyt!” nau'uin Tupsutassulle innoissani. Hän kehräsi hieman minulle. Hymyilin hänelle leveästi.
“Ja ehkä voin myös ottaa sinut mukaan matkoilleni ja näyttää sinulle millaisia oikeat seikkailut ovat! Kaukana klaaneista ja tutuista maisemista! Kaukana kotoa jännityksen tunne koko ajan sisällä! Eikö se kuulostaisi aivan mahtavalta?!” sanoin vielä innoissani. Vielä joku päivä näyttäisin kaikille mistä minut oli todella tehty ja olisin ensimmäinen kissa, joka olisi nähnyt kaiken maailmalla! Sitten voisin kertoa urotöistäni kaikille kissoille Eloklaanissa. Ehkä silloin Käärmekultakin uskoisi, että pystyn pitämään muut kissat turvassa, enkä “rajuilla leikeilläni” satuttaisi Kärpäspentua vaan ennemmin näyttäisin hänellekin millaisia seikkailuja kissa saattoi kohdata, jos vain uskalsi ottaa ensimmäisen askeleensa!
Ehkä urhollisten retkieni jälkeen klaanikin toteaisi, että minusta tulisi mainio päällikkö ja saisin loikata suoraan päällikön virkaan! Toki en kyllä täysin tiennyt, jos se todella oli jotain, mitä halusin. Silloin minun pitäisi pysyä klaanini luona, enkä voisi lähteä seikkailulle niin kuin halusin.

//Tupsu?

Isäni kuolema teki seuraavan viikon päivistäni seitsemän kertaa huonompia. Olin enimmäkseen omassa pesässäni enkä halunnut keskustella kenellekkään.
Yhtenä aamuna Korpikaste tuli kiusaamaan minua ja päätti omatoimisesti, että lähtisimme rajapartioon.
''En jaksa, ja en halua tulla sinun kanssa'', tuiskaisin takaisin. Tiesin etteivät välini olleet kovinkaan hyviä siskoni kanssa, joten niiden huonontaminen ei oikein haitannut.
''Ole kerrankin kunnon soturi ja tule. Korppisiipi sitä paitsi vaati, että menemme kahdestaan'', huomasin Korpikasteen katseen muuttuvan, joten en ollut varma puhuiko hän totta.
''Ei kyllä voisi vähempää kiinnostaa. Ja sinun pitäisi olla kerrankin hyvä isosisko ja lohduttaa minua. Eikös sisarukset ole sitä varten?''
Korpikaste näytti ottavan ison osuman sanomisistani.
''Ei se minun vika ollut, että tapoit äitimme'', Korpikaste sylkäisi oman mielipiteeni suoraan naamaani kohti.
''MINÄ EN VOINUT SILLE MITÄÄN!'' Huusin siskolleni. ''EI OLLUT MINUN VIKANI, ETTÄ LEHTOMYRSKY OLI HEIKKO!'' Jatkoin huutamista, varmistaen että muutkin huomaisivat.
''Ai hän heikko? EI MEIDÄN ÄITI OLLUT HEIKKO!'' Huutokuoro jatkui, tällä kertaa se vain tuli siskoni suusta. ''Sinä et ikinä nähyt häntä tai ole ollut hänen kanssaan'', Korpikasteen ääni hiljentyi. ''Ja nyt Kuusihäntäkin on kuollut.''

//Hirveän huono ja 'nopea' töksäys
//Korpikaste?

Kuuntelin emon puhetta ja työnsin kiveä häntä kohti. Halusin, että emo saisi sen. Rakastin emoa paljon. Toivoin, että emo jossain kohtaa antaisi minun mennä muiden pentujen mukaan. Haluaisin nähdä miten he leikkivät. Käännyin katsomaan taas puita. Olivatkohan ne aina noin värikkäitä?
“Pian puista tippuu lehdet ja lehtikato alkaa”, emo kertoi. Käänsin päätäni hänen suuntaansa ja katsoin suurin silmin tätä. Odotin jatkoa lauseelle, mutta sitä ei tullut. Käänsin pääni pois ja tarkkailin taivasta. Pilvet kulkivat taivaan halki kovalla vauhdilla. Aurinko pilkahteli aina välillä esiin niiden takaa. Puutkin taipuivat tuulessa. Tunsin, kun tuuli osui turkkiini ja sai minut horjahtamaan. Emo ryntäsi pitelemään minua pystyssä.
“Pitäisikö meidän mennä sisään? Ettei vain tule liian kylmä”, kuningatar naukui hätäisenä. Katsoin häneen ja päätin mennä sisään pentutarhaan. Tekisin kuten tuo tahtoi, sillä en halunnut tehdä emoa surulliseksi. Tassutin pesän reunalle ja annoin silmieni tottua hämärään. Tiputtauduin maahan ja kiehnäsin turkkiani multaiseen maahan. Haukottelin selälläni maaten ja rupesin pesemään vatsaani.

//Käärmes?

Kärpäspentu oli minulle tärkein asia maailmassa sillä hetkellä. Tuntui, että millään muulla ympärillämme ei ollut väliä. Hän oli rakkain pienokaiseni, jolle en koskaan antaisi tapahtua mitään. Hän pysyisi aina turvassa minun luonani, eikä kukaan taittaisi karvaakaan häneltä. En antaisi sellaista tapahtua. En ikinä.
Katsellessani hänen temmeltämistään sydämeni oli pakahtua rakkaudesta. Hän oli ehkä lähellä kompurointia, jolloin koko kehoni jännittyi, mutta hänen saadessaan tasapainonsa takaisin en voinut muuta kuin rakastaa häntä. Hän oli niin ihana. Niin tärkeä minulle. Jos kukaan koskaan uskaltuisi satuttamaan häntä, pitäisin huolta siitä, että hän saisi siitä ansaitsemansa seuraumukset.
Kärpäspentu oli temmeltänyt mielestäni jo tarpeeksi, joten paimensin hänet päiväunille. Hän kasvoi vielä, joten hän tarvitsi paljon lepoa. Pitäisin myös huolta, että hän saisi tarvitsemansa levon.
Tyttäreni ei niskuroinut vastaan vaan siirtyi heti pedille makuulle. Katsoin pientä pentua kuin se olisi ollut ainoa asia maailmassa. Vaalisin häntä kuin haurasta kukkaa. Se hän minulle olikin. Hauras ja kaunis kukkanen, jota täytyi vaalia ja suojella koko hengellään.
Kärpäspentu nukahti suhteellisen nopeasti. Tai ainakin luulisin niin. Ajantaju tuntui menevän pentutarhalla, kun ei pitänyt poistua partioihin tai lähtenyt leiriin paljoa vaihtamaan kieliä, enkä myöskään lähtenyt ulos kävelylle Sädesäihkeen kanssa niin kuin meillä oli monesti tapana tehdä. Kuningattarena eläminen oli niin paljon erilaisempaa kuin soturina. Se oli melkein yllättävääkin.

Sädesäihkeen saapuessa pentutarhalle hymyilin hänelle leveästi. Hän toi minulle hiiren aamiaiseksi ja kiitin häntä siitä. En itse uskaltanut päästää Kärpäspentua silmistäni mennäkseni hakemaan itselleni jotain syötävää. Jos hänelle sattuisi jotain, en antaisi sitä itselleni ikinä anteeksi.
Söin hiiren nopeasti ja kuuntelin, kun kumppanini kertoi minulle hieman siitä, mitä oli tehnyt viime aikoina ja mitä muuta klaanissa oli tapahtunut pentutarhan ulkopuolella. Mitään sen ihmeelisempää hän ei kertonut. Riistaa tuli vielä riittävästi ja muutenkin oli rauhallista. Ei mitään petoja reviirillä, ei mitään kiistoja Kuolonklaanin kanssa, ei uhkia, jotka odottivat heti nurkan takana.
Kun Sädesäihke sitten esitti huolensa siitä, että tyttäremme ei puhunut vieläkään, vaikka oli jo niin iso, että hänen olisi tavallista jo puhua, olisin halunnut sättiä hänelle, ettei minun pennussani mitään vikaa ollut. Tosin, hänen huolessaan oli jotain juurta. Siihen ikään mennessä pennut yleensä puhuivat jo oikein mieluusti. Oli ehkä hieman kummaa, ettei Kärpäspentu ollut vielä sanonut sanaakaan.
Lupasin kumppanilleni, että ottaisin asian puheeksi vielä parantajan, Leimusilmän kanssa, mutta halusin silti uskoa kovasti, että minun tyttäreni kyllä puhuisi vielä. Ehkä hän ei vain ollut vielä valmis. Ehkä hän ei vain vielä kokenut puhumista tarpeelliseksi. Kyllä hän vielä ääntä myöhemmin päästäisi.
Sädesäihke jäi vielä vaihtamaan kieliä kanssani hetkeksi, ennen kuin lähti partioimaan. Pyysin häntä tuomaan minulle jonkin lahjan metsästä, koska kaipasin jo sinne niin kovasti ja hän lupasi etsiä minulle jotain hienoa tuomista partionsa aikana. Hymyilin. Hän oli aina minulle niin huomaavainen.

Olin jutellut Leimusilmän kanssa Kärpäspennun puhe asiasta ja mikään ei vaikuttanut ilmeisesti olevan pielessä. Ei Kärpäspentu kuurokaan ollut, koska hän kyllä reagoi ääniin, jos niitä kuului.
Katsoin tytärtäni, joka katseli aukiolla aurinkoa, joka esittäytyi pilvien takaa. Muistelin kuinka ihmeellinen maailma oli ollut silloin, kun minä olin ollut vasta pienen pieni pentu itsekin. Silloin, kun sota oli ollut vielä käynnissä ja Eloklaanin leiri oli ollut väliaikaisesti nummella. Vaikka ne ajat olivat omalla tavallaan olleet masentavat ja kurjat, välillä niitä tuntui jopa kaipaavan.
“Haluatko leikkiä jotain?” kysyin Kärpäspennulta. Hän katsoi minua, muttei vieläkään vastannut mitään. Olinko tehnyt jotain väärin hänen kasvatuksessaan, jonka takia hän ei vieläkään puhunut?
Pentu katseli leiriä edelleen ihmeissään. Antaisin hänelle aikaa tutkia uutta ympäristöä kyllä, kunhan hän ei tekisi mitään typerää. Hän ei saisi kadota silmistäni hetkeksikään tai pian en löytäisi häntä enää. Sellaisia pennut tuppasivat monesti olemaan. Arvaamattomia jekkuilijoita.
Katselin itsekin ympärilleni ja huomasin muut klaanin pennut leikkimässä aukiolla kukin omassa porukassaan ja omia leikkejään. Pitäisikö minun päästää Kärpäspentu leikkimään heidän kanssaan? Tiesin, että muiden pentujen kanssa kasvaminen vähensi eristäytymistä, mutta en halunnut päästää tytärtäni muiden pentujen leikkeihin vain siitä periaatteesta, että hän voisi satuttaa itsensä, jos leikit kävisivät rajuiksi.
Kärpäspentu toi tassujeni juureen kiven. Katsoin vuoron perään pentua ja kiveä. Yrittikö hän viestiä minulle sillä jotain? Haluisko hän leikkiä kivellä kanssani? Mitä kivellä voisi edes leikkiä? En ainakaan ryhtyisi heittelemään sitä. Mitä jos se osuisi vaikka Kärpäspentua suoraan päähän, ja hänelle tulisi siitä haava tai vaikka aivotärähdys?!
“Se on kivi, rakas. Oikein nätti sellainen. Onko se minulle vai haluatko pitää sen itse? Voimme keksiä sille hyvän paikan, jossa sen säilyttää”, nau’uin mustalle pienelle pennulle, joka tapitti edelleen kiveä suurin silmin kuin se olisi ollut lumottu. Jos puhuisin hänelle rutkasti, ehkä se saisi hänetkin viimein puhumaan? Olin ainakin kuullut, että pennut ottivat paljon esimerkkiä vanhemmistaan.
“Minä en itse koskaan oikein keräillyt asioita, mutta olen kuullut paljon muista kissoista, jotka tykkäsivät jemmata itselleen erilaisia asioita, kuten kiviä, keppejä, kasveja tai vaikka käpyjä. Se vaikuttaa ihan oivalta puuhalta, jos on kiinostunut kaikenlaisesta hienosta ja uudesta, mitä tulee vastaan”, selostin vielä.

//Kärpänen?

Kolli oli kysynyt oliko mitään paikkaa johon haluaisin mennä, en ollut ajatellut yhtään sitä... Ehkäpä joelle? Tykkäsin olla joella aika paljon... Tai no en oikeastaan... En ollut kovinkaan hyvä uimari enkä osannut kalastaa.. mutta tiesin että Säihkesammal piti joesta ja minusta oli ollut mukavaa käydä siellä kun olin jonkin aikaa sitten käynyt hänen kanssaan joella.
"Ehkä voisimme mennä joelle? Siis.. en osaa sanoa miksi mutta jostain syystä tuntuu oikealta mennä joelle! Minun mielestäni joki on melko kaunis jäässä ollessaan.. ja se on jo osittain jäässä..", mauun hivenen hermostuneen oloisena, en oikein osannut sanoa oliko joelle meno hyvä idea vai ei. Heilauttelin häntääni hivenen edes takaisin lähellä maata. Nopsaliekki tuntui hyväksyvän ehdotuksen joelle menosta joka sai minut huokaisemaan helpotuksesta, vaikka en edes tiennyt täysin mikä oli saanut minut hermostumaan, ehkä vain hermoilin siitä että nopsaliekki ei suostuisi menemään joelle? Tai sitten jostain muusta.. menimme kuitenkin yhdessä joelle, joelle päästyämme istuuduin maahan ja katselin sitä, joki näytti jotenkin kauniilta sillä hetkellä. Nopsaliekkikin tuntui pitävän siitä, tai no mitäs minä hänen mielipiteestään tiesin, jotenkin hän vain näytti.. iloiselta? Ehkä siksi että olimme menneet joelle tai jotain. Olimme hetken joella tekemättä kauheammin mitään, lopulta kuitenkin päädyimme palamaan leiriin. Leiriin pääsimmekin melko nopeasti, ja erosimme sitten toisistamme sinne päästyämme, en ollut varma mitä nopsaliekki oli aikeissa tehdä mutta minä ainakin menin soturien pesään omille maakualusilleni, istuuduin maahan sukimaan turkkiani.


olin yllätynyt kuullessani että tupsutassusta tulisi minun oppilaani, en osannut odottaa saavani oppilasta, en missään määrin! En ollut tuntenut itseäni täysin valmiiksi mestarin asemaan, enkä tunne kyllä vieläkään täysin olevani mutta kuitenkin yrittän parhaani mukaan olla hyvä mestari tupsutassulle. Tällä hetkellä itse asiassa mietiskelin mitä voisin tehdä kollin kanssa tänään, ehkä voisin viedä tämän saalistamaan taas? Olinhan hänet jo vienyt saalistamaan pari kertaa aiemmin.. tai ehkä minun kannattaisi opettaa hänelle taistelu liikkeitä? Istuskelin vain leirin reunamilla pyöritelen kaikkia mahdollisuuksia siitä mitä voisin tehdä tämän kanssa, tai ehkä minun kannattaisi vain Antaa tälle vain vaapaatta ainakin alku päiväksi, varmasti päähäni putkahtaisi jotain päivän aikana!

Kimalaistoive oli kysynyt viihdyinkö parantajana, mutta ennenkuin ehdin edes vastata hän kysyi haluaisinko kertoa pennuille jotain parantajuudesta, hän myös mainitsi että solapentu ja puropentu ainakin saattaisivat kiinnostua. Katselin kimalaistoivetta hetken ennenkuin siirsin katseeni Pentuihin ja sitten taas kimalaistoiveeseen.
"No tykkään minä parantaja oppilaana olosta, se tuntuu minun oikealta kutsumukseltani ja on se mukavaakin en kauheammin pitänyt soturioppilaana olosta se ei vain tuntunut oikealta minulle", mauun vastauksen naaraan ensimmäiseen kysymykseen. Katsahdin taas nopeasti pentuja, kimalaistoive oli kyllä oikeassa pennut olivat rasavillejä ehkä tosiaan olisi parasta jos kertoisin heille jotain parantajuudesta.
"Ja tottakai voin kertoa pennuille parantajuudesta jos se vain auttaa sinua mitenkään", mauun kääntäen katseeni vielä kimalaistoivetta kohti ennenkuin tassutin pentujen luo.
"Hei, pennut.. haluaisitteko että kerron teille vähän parantajuudesta?", mauun lempeällä äänellä. Pennut lopettivat hetkeksi mitä olivat tekemässä ja käänsivät katseensa minuun. Katselin heitä samalla toiveikkaan ja samalla vähän hermostuneen oloisena. Pennut kuitenkin suostuivat siihen ja huokaisin helpotuksesta. Kerroin heille vähän parantajan velvollisuuksista ja ihan vain parantajana olemisesta itsessään.
"Kuulostaa tylsältä, itse en ainakaan haluaisi vain hoitaa muita ja homehtua yrttien kanssa, soturina olo on varmasti paljon kiinnostavampaa", yksi pennuista maukui kun olin saanut lopettettua, en kuitenkaan osannut täysin sanoa kuka, eikä sillä ollut kauheammin väliäkään varmasti lähes jokainen pentu haluaisi olla enemmin soturi kuin parantaja.
"niin, soturina olo on kyllä varmasti kiinnostavaa pakko myöntää, mutta itse pidän enemmän parantaja oppilaan työstäni", naurahdan hivenen maukuessani.
//Kimalainen? Ehkä?

Leimusilmä tunsi olonsa arvostetuksi, kun Mesitähti halusi kuulla hänen mielipiteensä tällaisessa asiassa. Toisaalta juuri tällaisissa asioissa päällikköä neuvominen oli parantajan tehtävistä tärkeimpiä itse parantamisen ohella. Samalla se kuitenkin tarkoitti, että hänenkin oli pohdittava asiaa ensin hetki mielessään, ennen kuin kykeni antamaan viisaan vastauksen.
“Minusta se antaisi klaanille aikaa valmistautua edessä olevaan muutokseen”, Leimusilmä sanoi lopulta hitaasti, yhä asiaa aprikoiden. “Varmasti on kissoja, jotka eivät suostu hyväksymään sitä ajatusta, että et johtaisikaan heitä viimeiseen henkeesi asti. Mutta on myös niitä, jotka ymmärtävät taatusti syysi jättäytyä sivummalle näin rasittavasta tehtävästä ja haluavat, että saat viettää loppuelämäsi ihan rauhassa.”
Eloklaanin kissat olivat hyvin jaloa väkeä. Toki joukkoon mahtui aina muutama kuumakalle huutelemaan vastaväitteitä, mutta Leimusilmä uskoi jokaisen eloklaanilaisen olevan pohjimmiltaan oikeamielinen ja osaavan kuunnella järkipuhetta. Mesitähti oli perustanut Eloklaanin, tehnyt valtavan työn sitä rakentaessaan ja tuodessaan kaikki nämä kissat yhteen. Kaikki Eloklaanin kissat olivat saaneet kutsua Mesitähteä päällikökseen, mutta tulevaisuuden sukupolvia tulisi johtamaan aivan toinen kissa. Siinä olisi monelle sulateltavaa, mutta jokainen tajuaisi lopulta, että muutos oli osa elämää eikä sitä voinut estää.
“Mielestäni voisit kertoa asiasta vasta kun se on ajankohtaisempi”, mustavalkoinen parantaja naukui lopulta ja katsahti päällikköään silmiin. “Valmistelet ensin Korppisiiven uuteen tehtäväänsä, valmistelet sitten itsesi ja lopuksi kerrot muille olevasi jättäytymässä tehtävistäsi sivuun piakkoin. Tai niin minä ainakin ajattelen, että se olisi järkevin. Mutta sinä teet lopullisen päätöksen sydäntäsi seuraten - se kyllä tietää, mikä on oikea ratkaisu.”

//Mesi?

Kalla istui tyynenä Eloklaanin leirin aukion laidalla. Vietettyään monen monta kuuta Eloklaanissa, oli Mesitähti sekä hän itse päätynyt siihen tulokseen, että klaanielämä sopi hänelle erinomaisesti. Kalla oli rakastunut metsään, sen raikkaaseen ilmaan ja pehmeisiin sammalmättäisiin. Hän nautti täysin rinnoin siitä, ettei joutunut joka päivä taistelemaan elääkseen, vaan klaani piti hänestä huolta. Vähemmän hän piti siitä, että tämä suhde oli vastavuoroinen, ja hänenkin oli pidettävä klaanista huolta. Kalla oli kuitenkin huomannut, että eloklaanilaiset eivät vaatineet häneltä tavattomasti. Hän saattoi metsästyspartiossa hieman pidätellä itseään ja ottaa vain yhden hiiren kiinni, mikä näytti riittävän heille mainiosti. Välillä hän sai jopa kehuja niinkin vähäisestä esityksestä.
Mesitähti astui esiin Litteäkiven alla olevasta kolosta. Hän kohtasi Kallan katseen ja hymyili nyökäten. Kalla hymyili takaisin. Sekin oli asia, mikä hänen oli pitänyt opetella: eloklaanilaiset olivat kohteliaita toisilleen ja osoittivat lähimmäisenrakkautta pienin elein. Roolin esittäminen ei ollut Kallalle vaikeaa, mutta toisinaan hän oli lähellä unohtaa sen.
Eloklaanin päällikkö loikkasi Litteäkivelle ja kutsui klaanin koolle. Moni kissa oli ollut paikalla jo valmiiksi, he selvästi osasivat jotenkin vaistota, kun klaanikokous oli tapahtumassa. Loputkin saapuivat ympäröimään Litteäkiveä milloin mistäkin, ja Kalla seurasi katseellaan, kuinka jopa pennut ja klaaninvanhimmat astelivat paikalle. Aivan uusi tunne otti tilaa Kallan rinnassa: ylpeys. Hän tunsi eloklaanilaisten arvostuksen ja ilon hänen puolestaan; odottavat katseet viipyilivät Kallan tummassa hahmossa. Kalla ei ollut koskaan saanut Kielolta kiitosta, nyt häntä juhlittiin.
"Olemme kokoontuneet nimittämään uuden soturin", Mesitähti kajautti ja Kalla ryhdistäytyi. Hän viritti kasvoilleen hennon hymyn. Mesitähden vaaleanvihreät silmät tuikkivat, kun hän suuntasi katseensa Kallaan. "Kalla on tutustunut klaanimme tapoihin ja nyt on hänen aikansa tulla osaksi Eloklaania. Kalla, astuisitko eteen."
Kalla nousi jaloilleen, eikä tuntenut jännityksen häivähdystäkään. Hän oli riemuissaan: hänen paikkansa metsässä olisi pian sinetöity. Hän asteli tyynesti Litteäkiven eteen ja katsoi odottavasti Eloklaanin päällikköä. Häntä ei rehellisesti voinut tippaakaan kiinnostaa Tähtiklaanin hyväksyntä ja pian seuraavien ikiaikaisten sanojen merkitys, mutta hän nautti tilanteen juhlallisuudesta.
"Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän kissaan. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi."
Mesitähti piti pienen tauon, jonka aikana hänen eloklaanilaisten rivejä kiertänyt katseensa pysähtyi jälleen Kallaan.
"Kalla, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?"
Kalla ei epäröinyt, vaan sanoi oitis, mitä Mesitähti häneltä odotti.
"Lupaan."
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kalla, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kallahämynä. Tähtiklaani kunnioittaa ahkeruuttasi ja omistautumistasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi."
Seuraavaksi klaani puhkesi hurraamaan Kallan uutta nimeä. Musta naaras oli kuvitellut, ettei klaanikissojen hänen puolestaan kokema ilo voisi merkitä hänelle mitään, mutta sillä hetkellä hän tunsi ensi kertaa olevansa osa jotain.

Mesitähti oli alentanut Talvikkitakun oppilaaksi ja antanut tälle jopa mestarin, jonka tehtävä oli opettaa punertavalle naaraalle hyvän klaanitoverin käytöstapoja. Kuutamolaine muisteli, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun päällikkö oli antanut kyseisen rangaistuksen kurittomalle tyttärelleen. Hän arveli, että Talvikkitakku ei ollut asiasta erityisen mielissään; oli kova paikka kenelle tahansa soturille joutua alennetuksi takaisin oppilaaksi.
“Sinulla on jotain roskaa tuossa”, Virnakukka sanoi Kuutamolaineen viereltäja pyyhkäisi tassullaan hänen poskeaan. Ele sai Kuutamolaineen nahan kihelmöimään hassusti, ja hänen oli välteltävä naaraan katsetta, jotta hänen hämmennyksensä ei paistaisi ulospäin niin selvästi.
“Kiitos”, mustavalkoisen naaraan onnistui mumista, “se varmaankin tarttui turkkiini tarpeidentekopaikalta.” Hän katui sen sanomista saman tien.
Virnakukka hymähti, mutta ei sanonut mitään. Kuutamolaine harkitsi keskustelun aloittamista, kun yhtäkkiä joku - epäilemättä Talvikkitakku - tuppautui heidän väliinsä. Virnakukka ja Talvikkitakku aloittivat heillä tavanomaistuneen naljailemisen, ja Kuutamolaine joutui puremaan hammasta, ettei olisi sanonut jotakin ikävää. Hän ei jaksanut tällaista juuri nyt - tai oikeastaan milloinkaan.
Juuri kun hän oli aikeissa tiuskaista kaksikkoa lopettamaan, hän huomasi Salviakatseen lähestyvän heitä. Talvikkitakun korvat painuivat luimuun.
“Meillä on partio”, Salviakatse naukui Talvikkitakulle päästyään heidän luokseen. Soturin katse kohdistui seuraavaksi Kuutamolaineeseen. “Korppisiipi käski ottaa sinut mukaan lisäksi.”
Kuutamolaineen ja Talvikkitakun katseet kohtasivat. Virnakukka tuhahti ja katsoi poispäin. “Selvä”, Kuutamolaine sanoi ja nousi seisomaan, “ei anneta muun partion odotella turhaan.” Hän lähti tassuttamaan uloskäynnin suuntaan Salviakatseen perässä ja kuuli Talvikkitakun loikkivan heidän jälkeensä. Siitä oli aikaa, kun he olivat olleet samassa partiossa, ja totta puhuen Kuutamolainetta hermostutti se. Hän ei ollut vielä täysin antanut anteeksi ystävänsä aiempaa temppua.
“Onko tämä raja- vai metsästyspartio?” hän kysyi Salviakatseelta ja Irvikidalta, jotka olivat mukana partiossa hänen ja Talvikkitakun lisäksi.
“Raja”, Salviakatse vastasi.
“Mihin päin kuljemme?”
“Käymme itärajalla ja uusimme hajumerkit Kuolonklaanin rajan tuntumassa”, Irvikita täydensi.
Kuutamolaine nyökytteli ymmärtämisen merkiksi ja käänsi sitten katseensa eteenpäin. Hän tunsi Talvikkitakun aivan vieressään ja häntä alkoi tympäännyttää.
“Voisitko kävellä hitusen kauempana? Täällä on tilaa vaikka muille jakaa”, hän murahti naaraalle.

//Tale?

“Kortetuike, se tulee sinne päin! Ota se kiinni!”
Käpäläni liikahtivat liian myöhään minua kohti rynnistävän jäniksen suuntaan. Jänis tönäisi minua ohi mennessään, ja tömähdin maahan ähkäisten. Kun sain kammettua itseni takaisin tassuilleni, oksat heiluivat yhä siinä kohtaa, mistä jänis oli pinkonut karkuun.
Rastaskukka liukui pysähdyksiin viereeni hengästyneenä ja silminnähden harmistuneena. Naaras heitti minuun terävän katseen. “Minähän käskin sinua olemaan valmiina!”
Laskin katseeni tassuihini häpeissäni. Oli minun syytäni, että saalis oli päässyt menemään. Sillä jäniksellä olisi ruokittu koko pentutarhan väki ja klaaninvanhimmat. Minun oli kuitenkin ollut vaikea pitää ajatukseni järjestyksessä viime aikoina, ja se heijastui vahvasti toimintakykyyni.
“Olen pahoillani”, naukaisin vaisusti ja painoin päätäni. “Ensi kerralla olen valppaampi.”
Kuulin Rastaskukan huokaisevan syvään, mutta kun nostin katseeni takaisin häneen, hän ei näyttänyt enää niin tuohtuneelta. “Ei se mitään. Ehkä joku toinen partiosta saa sen kiinni muualla päin metsää.” Sinikilpikonnakuvioinen naaras viittasi hännällään minulle merkin seurata. “Kokeillaan vielä tuolta päin. Olin haistavinani siellä fasaanin.”

Palattuani metsästyspartiosta olin suunnannut miltei suorinta tietä parantajan pesälle tarkistamaan ystäväni voinnin. Varpulaulu vaikutti olevan menossa parempaan päin, eikä hän ollut enää yhtä poissaoleva tai sekava kuin joitakin auringonnousuja sitten.
Istuskelimme Varpulaulun kanssa ulkona aukion laidassa. Olin väsyneempi kuin sallin myöntää edes itselleni. Halusin olla hyvä ystävä ja hyvä soturi, mutta se oli viime aikoina vaatinut minulta suuria ponnistuksia. Mieleni oli niin uupunut, että leirin ulkopuolella partioissa olin suoriutunut kehnosti ja saanut kuulla siitä. Leirissä yritin kuitenkin kaivaa sisältäni viimeisetkin energian rippeet, jotta jaksaisin auttaa ja kannustaa Varpulaulua. En halunnut, että hän alkaisi ajatella olevansa syypää väsymykseeni ja ryhtyisi syyttämään itseään siitäkin. Hänellä oli jo aivan riittämiin murheita ja huolia.
“Oletko käynyt tänään jo partiossa?” Varpulaulun ääni havahdutti minut ajatuksistani. Katsahdin ystävääni silmiäni räpytellen. Naamalleni levisi pieni hymy.
“Olin aamulla metsästyspartiossa”, kerroin ja vilkaisin tuoresaaliskasaa, josta tuomamme saaliit olivat jo huvenneet. “Menetin yhden tosi ison jäniksen, jolla olisi ruokkinut useamman kissan. En ollut tarpeeksi hereillä.” Siirtelin käpäliäni edelleen häpeä turkissani kihisten. “Me kuitenkin löysimme Rastaskukan kanssa fasaanin. Nokilintu ja Viherkatse olivat siitä oikein mielissään!”
“Oletko sinä syönyt jo tänään?” tajusin yhtäkkiä kysyä ja katselin ystävääni valpastuneempana.

//Varpu?

Tupsutassu hölkötteli leiriin suuri kottaraineen tuomisinaan. Kollin naamalla oli leveä hymy, hän oli onnistunut nappaamaan ensimmäisen saaliinsa! Kolli nyökäytti päätään muille partion jäsenille, hän ei meinannut pysyä nahoissaan. Hiilihammas oli antanut hänelle hyviä neuvoja vaanimisasennon suhteen ja niillä opeilla hän oli onnistunut! Tupsutassu oli Hiilihampaalle ikuisesti kiitollinen. Kolli ei halunnut valittaa, sillä Syreenisumu oli todella mukava, mutta.. Mestarina naaras ei ollut ihan paras. Tupsutassusta tuntui, että Syreenisumu ei oikein osannut opettaa. Mutta kolli oli varma, että naaras kehittyisi siinä! Eikä hän halunnut ajatella Syreenisumusta mitään pahaa. Olihan naaras sentään hänen klaanitoverinsa. Tupsutassu oli laskemassa kottaraisensa tuoresaaliskasaan, kunnes Syreenisumun ääni kuului hänen takaataan:
“Mitä jos vaikka veisit sen pentutarhalle? Siellä on varmasti paljon nälkäisiä suita.”
Tupsutassu nyökkäsi muutaman kerran pontevasti ja otti muutaman askeleen kohti pentutarhaa, kunnes yksi sen asukeista loikki häntä vastaan ja hukutti Tupsutassun kysymystulvaan. Kolli laski kottaraisensa maahan ja hymyili leveästi. Tupsutassu piti pennuista todella kovasti. Eihän siitä nyt ollut kovinkaan kauaa, kun hän ja hänen siskonsa Kiurutassu olivat olleet itsekin pentuja. Kaikki leikit ja temmellykset olivat tiukasti hänen muistissaan.
“Hei, Sielupentuhan se oli, eikö niin? Onpa hauska nähdä! Mitä jos me mennään tuonne sivummalle, niin ei olla soturien tiellä?” Tupsutassu ehdotti ja Sielupentu nyökytteli päätään innokkaana. Kolli tarttui kottaraiseensa ja loikki Sielupentu mukanaan sivummalle. Syreenisumu oli opettanut hänelle, että leirissä oli hyvä viettää aikaa hieman sivummalla, jotta leiriin palaavat ja sieltä lähtevät soturit saisivat olla rauhassa.
“Olin saalistuspartiossa Syreenisumun ja Hiilihampaan kanssa. Ja katso, minä sain ensimmäisen saaliini! Haluatko maistaa?” Tupsutassu naukui pirteästi ja työnsi saaliinsa Sielupennulle. Tupsutassu oli niin ylpeä. Jatkossa hänkin voisi osallistua klaanin ruokkimiseen, kuinka mahtavaa! Kolli mietti olikohan Kiurutassu saanut vielä saalista. Kolli ei ollut päässyt hetkeen vaihtamaan kuulumisia siskonsa kanssa. Heillä molemmilla piti niin pahasti kiirettä.
“Ja ulkona kaikki on niin suurta! Olemme kiertäneet reviirin, mutta Syreenisumu kertoi, että sen jälkeen on reviiritöntä aluetta ja se jatkuu loputtomiin. Kuulemma kukaan kissa ei ole koskaan nähnyt kaikkea”, Tupsutassu henkäisi silmät tuikkien ja mietti mitä kaikkea nähtävää hänellä vielä olisi. Joka kerta kun hän kulki Eloklaanin reviirillä, hän näki jotain uutta.
“Ja viherlehden aikaan metsä on kuulemma vieläkin hienompi! Vihreä, täynnä kukkia ja tuoresaalista”, kolli jatkoi selittämistään. Pentuna hän oli nähnyt leirissä kukkia, mutta kolli ei malttanut odottaa, että näkisi metsän kukkaloistossaan.
“Kunhan minusta tulee soturi, niin minä ainakin aion nähdä kaiken”, Sielupentu naukaisi päättäväisesti ja tapitti vanhempaa kissaa silmät hehkuen. Tupsutassu hymyili Sielupennun innolle.
“Ja minä en ole vielä nähnyt kuolonklaanilaisia tai petoja, mutta siskoni kertoi, että hänen mestarinsa on taistellut useamman kerran kuolonklaanilaisia vastaan! Mutta olen kyllä nähnyt Kuolonklaanin reviirin, se on hieno. Vaikka Eloklaanin reviiri on tietysti kaikista hienoin”, Tupsutassu kertoi ylpeästi.

//Sielu?

“Hippa, yritähän saada minut kiinni!”
Lieskakajo lähti pinkomaan karkuun hihkaisten. Tuijotin hänen peräänsä muutaman silmänräpäyksen ajan hieman hölmistyneenä, ennen kuin aivoni onnistuivat prosessoimaan, mistä oli kyse. Naamalleni levisi leveä virnistys, kun ampaisin vauhtiin innokkaasti ulvahtaen.
Me emme Lieskakajon kanssa kumpikaan olleet erityisen nopeita. Itse asiassa olimme melko tasaväkisiä. Punertavaturkkinen kolli juoksi edelläni häntä perässään hulmuten, ja minä seurasin heti hänen kannoillaan, kuitenkaan pystymättä kirimään häntä täysin kiinni. Siitä huolimatta minulla oli hirmu hauskaa. En muistanut, milloin viimeksi olin tällä tavalla leikkinyt jonkun kanssa. Soturina sitä monesti kai unohti pohjimmiltaan olevansa vain kissa.
Huomatessani etten saisi Lieskakajoa kiinni tällä tavoin päätin vaihtaa taktiikkaa. Yhtäkkiä aloin tahallani hidastamaan vauhtiani ja jäämään jälkeen. Hitaasti ja oikein dramaattisesti minä lysähdin ensin maahan vatsalleni ja sen jälkeen kyljelleni. Jäin makaamaan paikoilleni liikkumatta, vaikka kylkeni kohoilivatkin edelleen rasittuneen hengitykseni tahtiin.
Pian tunsin maan tömähtelevän Lieskakajon palatessa takaisin päin, arvatenkin tarkistamaan, oliko minulla jokin hätänä. Kun suurikokoinen soturi ilmestyi näköpiiriini, minä ponkaisinkin äkkiä ylös ja hyppäsin hänen päälleen. Me kierimme kuurasta karhealla nurmikolla ja painimme kuin pikkupennut.
“Taisit jäädä nalkkiin”, sanoin hengästyneenä, kun pääsin niskan päälle ja painoin soturia maata vasten etutassuillani. Minua hymyilytti niin paljon, että ihan naamaan sattui.

//Lieska? >:D

Heräsin viereiseltä pediltä kuuluvaan mekastukseen, kun Nokkospilven pennut painivat keskenään. Kohta ruskeavalkoinen kuningatar pisti leikille lopun ja tuli taas hiljaista, mutta minä en saanut enää unen päästä kiinni. Nousin venytyksen kautta istumaan ja maiskuttelin nokosten aikana kuivunutta suutani. Puropentu ja Solapentu tuhisivat yhä sikeästi emon vatsakarvoja vasten.
Yhtäkkiä tunsin jonkun hyppäävän viereeni. Katsahdin yhä hieman unenpöpperöisenä Hellepentua, joka oli pyllähtänyt istumaan viereeni ja alkoi saman tien höpötellä isoon ääneen. Luimistin korviani tympääntyneenä. En tosiaankaan olisi jaksanut kuunnella kollin loputonta puheenvirtaa heti ensimmäisenä silmät avattuani.
Hellepentu sohaisi yllättäen typerillä kysymyksillään arkaan paikkaan. Tunsin karvojeni pörhistyvän, kun kollipentu alkoi kysellä, miksi minun emollani ei ollut yhtä jalkaa. Minusta siinä ei ollut mitään kummallista, mutta tapa jolla Hellepentu esitti asian sai sen kuulostamaan kuin se olisi ollut jotenkin huono juttu. Käytännössä siis tämä karvapallo oli juuri haukkunut minun emoani. Ihan kuin se ei olisi vielä riittänyt, sillä Hellepentu ryhtyi seuraavaksi ylpeilemään omista neljästä jalastaan. Nokkospilvi kuulosti toruvan pentuaan, mutta minä en kyennyt erottamaan naaraan sanoja korvissani kasvavalta kohinalta. Näin pelkkää punaista Hellepentua katsoessani.
“Aijaa”, minä murisin uhkaavasti ja nousin hitaasti seisomaan, “arvaa mikä muu näyttää oudolta? Sinun naamasi sen jälkeen kun olen antanut sinulle köniin!” Heittäydyin ruskeavalkoisen kollipennun päälle ulvaisten ja ryhdyin takomaan tätä pikkutassuillani.
Hellepentu ei ollut niin heikko vastus kuin muut pentutarhan pennut. Kolli oli samaa kokoluokkaa minun kanssani, ja voimamme olivat miltei tasaväkiset. Siitä huolimatta minä aioin näyttää tälle kirpputurkille, ettei minun emoni kustannuksella vitsailtu!

//Helle? >:(

Usva pyörteili ympärilläni kuin suuri käärme. Katselin ympärilleni hämilläni. Missä minä olin? Tämä ei ollut Eloklaanin pentutarha ainakaan. Mitä tein siellä? Miten olin päätynyt sinne? Ja tärkeintä, kuinka pääsisin pois?
“Huhuu? Onko täällä ketään? Kimalaistoive? Emo?” huhuilin loputtomasti jatkuvaan usvaan hermostuneena, mutta samaan aikaan kumman innostuneena. Pentutarhalla oli tylsää. Muiden pentujen leikit eivät aina oikein kiinnostaneet minua ja minusta tuntui, että monesti pennut leikkivät ennemmin pentuetovereidensa kanssa kuin minun, mutta en toki voinut sanoa varmaksi. Nyt minulla oli jokin kiinnostava seikkailu edessäni!
Tassutin eteenpäin vilkuillen ympärilleni jatkuvasti. Jännitys kupli sisälläni kovempaa kuin koskaan ennen. Olipa se siistiä! Suuri pelottava maailma ja pienen pieni pentu! Mitä kaikkea voisikin tapahtua?!
Ennen kuin kerkesin kamalan syvälle unimaailmaan, liike vierelläni herätti minut. Nostin päätäni kärttyisenä. Kuka oli kehdannut herättää minut tutkimusmatkaltani! Kuinka törkeää!
Huomasin, että kukaan muu pentutarhalla ei sen suuremmin luonani liikkunut kuin Kimalaistoive, joka vaihtoi vain asentoaan vierelläni unissaan. Niinpä tietysti. En voisi edes tehdä selväksi, että ensi kerralla koettaisi olla hieman varovaisempi, jotta ei herättäisi minua hyvältä uneltani! Hän pääsisi siis tällä kertaa pälkähästä.
Nousin jalkeille ja tassutin kohti Käärmekultaa, joka makasi omalla makuusijallaan ja katseli pentuaan rakkauden täyteisin silmin. Jos muistin oikein, olin kuullut hänen ja Sädesäihkeen nimenneen pennun Kärpäspennuksi. Kuinka hassu nimi!
Kurotin kaulaani naaraan pedille nähdäkseni hänen pentunsa paremmin, mutta kuningatar vain kietoi häntänsä pennun ympärille tiiviimmin ja katsoi minua tiukasti. Mitä minä nyt olin muka tehnyt!?
“Mitä?” tivasin naaraalta.
“Kärpäspentu on vielä pieni. Hän ei voi tulla leikkimään rajuja leikkejä kanssasi. Hänen täytyy levätä paljon ja kasvaa”, Käärmekulta naukaisi. Katsoin häntä ihmeissäni.
“Minä tulin vain katsomaan häntä! Enkö saa edes sanoa hänelle hei!?” naukaisin kovaan ääneen hieman turhautuneena.
“Hyvä on, mutta ole varovainen, äläkä herätä häntä”, kuningatar myöntyi. Hymyilin heti leveästi ja astuin hänen makuusijalleen varovasti etutassuillani ja kurotin kaulaani. Nätti pieni musta pentu makasi kuningattaren vatsaa vasten ja uinui siinä.
“En malta odottaa, että hän on vahempi ja pääsee leikkimään kanssani!” naukaisin innokkaasti ja katsoin Käärmekultaan silmät kimaltaen. Hän näytti hieman epävarmalta.
“Siihen kestää vielä. Ja pentutarhalla on paljon muitakin pentuja. Voit aina leikkiä heidän kanssaan”, hän naukaisi. Katsoin häntä hämilläni. Eikö hän halunnut, että Kärpäspentu saisi ystäviä? Kummaa…
“Niin kai”, naukaisin vain ja lähdin suuntaamaan toisaalle pentutarhalla. Ehkä saisin jonkun suostuteltua kanssani leikkimään.

Katselin ulos pentutarhan suulta. Mietin haluaisinko mennä ulos, vaikka siellä olikin hieman kylmä. Huomasin yhden klaanin senhetkisistä ainoista oppilaista, Tupsutassun, saapuvan leiriin mestarinsa kanssa. Hän oli tainnut olla harjoituksissa.
Loikin pentutarhalta kollioppilasta vastaan. Voisin kysellä häneltä, millaista leirin ulkopuolella oli ja mitä kaikkea jännittävää oppilaat pääsivät kokemaan. Siinä olisi minulle ainakin jonkin verran tekemistä.
“Hei, Tupsutassu! Olitko harjoituksissa?” kysyin oppilaalta innokkaasti, kun saavutin hänet. “Millaista ulkona on? Oletko vielä törmännyt Kuolonklaanilaisiin? Entä oletko tapellut vielä kettuja ja mäyriä vastaan? Jos olet, millaista se on?!”

//Tupsu?

Katselin vanhempien pentujen menoa pentutarhalta ulos. Jäin katsomaan heidän peräänsä miettien. Mitäköhän he leikkivät? Millaista oli leikkiä? Miksi emo luuli, että pennut satuttaisivat minua? Käännyin emoon päin, kun tämä pyysi minua näyttämään liikkumistani. Heilautin häntääni ja tasapainottelin tassuillani. Loikin eteenpäin, mutta en pysynytkään tasapainossa ja helahdin melkein kyljelleni. Keikahtelin hetken ennen kuin pääsin takaisin jaloilleni ja jatkoin tepsuttelua. Sitten pysähdyin ja katselin emoa. Hänen kullanvärinen turkkinsa oli niin erilainen kuin minun. Mietin miksi se oli sen värinen. Miksei se ollut musta? Huomasin maassa lehden ja loikkasin sen kimppuun. Löin lehteä käpälälläni ja raastoin sen pienillä terävillä hampaillani palasiksi.
“Hienoa!” Käärmekulta sanoi. Käänsin taas päätäni häntä kohta ja hymyilin, vaikkei hymy yltänyt silmiinikään asti.
“Olisikohan päiväuni aika?” emo sanoi ja taputti pesää. Menin sinne kuuliaisesti. Ei minua haitannut levätä. Uneksiminen oli minusta mukavaa. Sain olla maailmoissa, joissa ei ollut muita kissoja. Olin yksin ja sain miettiä. Painoin pääni tassuilleni. Ne olivat pienet. Tulisikohan niistä yhtä isot kuin emon tassut? Tai yhtä isot kuin isän tassut? Olikohan päälliköllä vielä isommat tassut, ajattelin. Käärmekulta oli kertonut päälliköstä, joka piti huolta klaanista. Meidän klaanimme nimi oli Eloklaani ja toisella puolen rajaa oli Kuolonklaani, hän oli kertonut. Pidin tarinat mielessäni siltä varalta, kun joskus pääsisin temmeltämään metsässä ja tutkimaan Kuolonklaanin hajua ja meidän klaanimme aluetta. Emo sanoi, että olin vielä liian pieni poistumaan pentutarhasta, mutta kun olisin tarpeeksi iso menisin seikkailuille ja tutkisin kaiken. En tiennyt vielä miltä metsässä näytti, mutta emo kertoi että siellä oli isoja pitkiä puita joissa oli viherlehden aikaan vihreät lehdet. Vihreät kuten emon ja minun pesä. Hän oli myös kertonut, että maa oli täynnä sammalta ja lehtiä ja kaikkea kivaa. Halusin jo päästä katsomaan kaikkea. Emo oli kertonut, että joskus taivaasta tuli vettä. Mietin, miltä se mahtoi näyttää.

Heräsin seuraavana päivänä. Suljin silmäni heti, kun heräsin koska halusin takaisin uneen. Siellä oli niin rauhaisaa.
“Minusta tuntuu, että ei ole normaalia ettei hän puhu vieläkään”, kuulin isän äänen sanovan.
“Voin pyytää Leimusilmältä hänen mielipiteensä, mutta ei Kärpäspennussa mitään vikaa ole. Hän puhuu varmasti, kun on valmis”, Käärmekullan ääni sanoi suojelevasti. Kyllä minä puhuisin, jos haluaisin. En kyllä tiennyt toimisiko ääneni. Ehkä kokeilisin sitä joskus, mutta tähän astisen elämäni aikana minulla ei ollut ollut mitään sanottavaa. En kuunnellut isän ja emon keskustelua enempää. Ei minua kiinnostanut. Nukkuisin mieluummin vielä.

***

Katselin leiriä ja kissoja, jotka kulkivat edes takaisin. Kaikki näyttivät niin kovin kiireisiltä. Osalla oli saaliita suussaan, osalla pesätarpeita. Käärmekulta tuli takaisin toisen kissan kanssa. Kissa oli musta valkoinen.
“Hei, Kärpäspentu”, kolli naukaisi. Katsoin tätä ilmeettömästi tutkaillen.
“Olen parantaja, Leimusilmä”, hän kertoi ja istuutui eteeni.
“Hän puhu lainkaan. En ole vieläkään kuullut yhtään sanaa, vaikka hän on jo yli kuun ikäinen ja käveleekin jo hyvin”, emo kertoi. Huoli kuului hänen äänessään. Katselin kahta kissaa, ja kun kyllästyin siirsin katseeni muualle. Katselin pesiä ja puiden latvoja.
“Selvä. En usko, että meillä on syytä huoleen. Kuuleeko hän sinut, jos kutsut häntä?” parantaja naukui mietteliäästi.
“Luulisin niin”, emo naukui. Katsoin häneen. Emo hymyili minulle.
“Kärpäspentu, voisitko mennä hetkeksi pentutarhalle? Kutsumme sinut sitten, kun olen jutellut emosi kanssa”, Leimusilmä sanoi. Nousin ja tottelin. Menin pentutarhaan ja keksin itselleni tekemistä. Taittelin minun ja emon pesän sammaleiden varsia kynsilläni. Kynteni olivat hyvin pienet ja terävät. Olin oppinut, että pystyin tehdä niillä paljon.

“Kärpäspentu”, Leimusilmä huikkasi pesän suulta. En nähnyt tätä lainkaan. Nousin ja kipitin äänen suuntaan. Tupsahdin ulos pentutarhasta siristellen silmiäni auringon valossa. Se oli pilkahtanut esiin pilvien välistä ollessani sisällä. Olisivat edes kutsuneet minut katsomaan aurinkoa. Olisin halunnut nähdä, kun se valaisi leirin vähitellen, kun pilvet siirtyivät sen tieltä.
“Haluatko leikkiä jotakin?” Käärmekulta kysyi. Huomasin, että Leimusilmä oli poissa. Ehkä hänellä ei ollutkaan minulle mitään asiaa. Katsoin vain emoa hetken ja sitten aloin tutkimaan ympäristöäni. Näin pienen kauniin kiven maassa ja kiiruhdin hakemaan sen. Nostin sen hampaisiini ja tassutin emon luo. Laskin kiven tämän käpäliin ja katsoin sitä.

//Käärmes?

Yritin potkaista siskoni pois päältäni, mutta Ahvenpentu roikkui selässäni itsepintaisesti. Leikimme Eloklaanin ja Kuolonklaanin päällikköä, ja parhaillaan oli käynnissä suuri taistelu. Mutta koska olin viimeksi saanut olla Eloklaanin päällikkö, jouduin nyt tyytymään Kuolonklaanin päällikkyyteen. Olin aivan varma, että pelkästään leikkimällä sellaista minuun tarttuisi heidän löyhkä. Tosiasiassa minä en tiennyt mitä se ‘löyhkä’ oli, mutta Lieskakajo oli kertonut siitä ja minun isäni oli aina oikeassa!
“Varokaahan nyt. Hellepentu, herätät koko pentutarhan, jos jatkat tuota rääkymistä. Eiköhän tämä leikki ole nyt tässä. Koittakaahan keksiä jotain rauhallisempaa”, Nokkospilvi naukaisi tiukasti ja kaappasi Ahvenpennun pesuhetkeen. Livistin kauemmaksi, en halunnut joutua emoni pestäväksi. Minun turkkini näytti siistimmältä, kun se oli sotkussa. Se sai minut näyttämään aivan oikealta taistelijalta, kuten isini oli sanonut. Ja sellainen minä halusin olla! Mutta nyt kun leikkimme oli keskeytetty, minulla oli tylsää. En halunnut päiväunille, mutta en myöskään halunnut leikkiä yksin. Huomioni kiinnittyi toisen kuningattaren pentuun. En muistanut hänen nimeään, mutta olimme leikkineet muutamia kertoja. Pörriäispentu, nyt se nimi muistui mieleeni. Kollin emo, Kimalaistoive oli kuitenkin omaa emoani paljon suojelevampi ja ei antanut pentujensa leikkiä niin hurjia leikkejä. Sen takia Pörriäispentu vaikutti aika nössöltä. Tassuttelin Pörriäispennun luokse ja pyllähdin ikätoverini viereen. Tapitin tabbykuvioista kollikissaa silmät suurina.
“Miksi sinun emoltasi puuttuu yksi jalka? Aika outoa, menetätkö sinäkin jalkasi joskus?” hölötin ja pystyin tuntemaan Nokkospilven tiukan katseen niskassani. Emo oli niin tarkka kaikista käytöstavoista ja se oli minusta niin tylsää.. Isi oli paljon rennompi ja kertoi kaikkia hienoja taistelutarinoita! Suosikkini oli kertomus taistelusta missä Kujakissayhteisö oli hyökännyt Eloklaaniin. Lieskakajo oli kertonut sen monia kertoja, mutta siitä huolimatta halusin kuulla sen aina uudelleen ja uudelleen. Se oli niin hyvä! Halusin olla isona samanlainen taistelija, vaikka en tiennytkään miksi kissat taistelivat. Oletin, että he tekivät sitä hauskuudesta. Minulla ainakin oli hauskaa, kun haastoin Ahvenpennun tai isin painiin! Onneksi olin aloittanut harjoittelun alussa, se oli ainoa tie parhauteen! Ojensin etutassuni suuriksi ja työnsin ne Pörriäispennun eteen esitelläkseen niitä.
"Minullapa onkin kaikki tassut ja en aio kenenkään ottaa niitä pois", selitin Pörriäispennulle ja kuulin emoni tuhahtavan.
"Hellepentu! Käyttäydy tai tulet emon syliin jäähylle", Nokkospilvi sihahti ja pyöräytin silmiäni. Enhän minä ollut edes sanonut mitään!

//Pörri? :)

Talvikkitakku tapitti Kuutamolainetta silmät roihuten.
“Väistä, minulla on kani kynittävänä tämän kirppusäkin kanssa”, Talvikkitakku sähähti Kuutamolaineelle ja yritti ohittaa naaraan, mutta Kuutamolaine peilasi Talvikkitakun liikkeitä.
“Sinä pysyt siinä. Eikö päässäsi liiku mitään? Luuletko, että Leimusilmä haluaa tuhlata yrttinsä klaanitoverien välisiin nahinoihin? Ainiin, eihän sinua kiinnosta mihin meidän yrtit käytetään, kun kuvittelet voivasi käyttää niitä meidän tuoresaaliiden mausteina”, naaras sihahti Talvikkitakulle selkeästi jo ärsyyntynenä. Talvikkitakku siristeli silmiään ja väläytteli hampaitaan Virnakukalle, kuka sukaisi muutaman kerran sotkuun mennyttä rintaturkkiaan.
“Pyh, tämä uusi ystäväsi tässä ei taida olla kovin kummoinen taistelija, kun ei edes uskalla vastata haasteeseeni”, naaras naukaisi silmiään muljauttaen ja liu’utti kyntensä jälleen ulos. Vielä hän tuon katin muiluttaisi. Naaraan aikeet kuitenkin keskeytti kovaääninen jyrähdys.
“Seis! Mitä täällä taas Tähtiklaanin nimeen tapahtuu?” Mesitähti jyrähti vihaisena ja silmäili kolmea naarasta kysyvänä.

Kahakasta oli kulunut muutama auringonnousu ja Talvikkitakun mieliala ei ollut kohonnut niiden aikana lainkaan. Mesitähti oli nimittäin alentanut hänet oppilaaksi ja saanut “mestarikseen” Salviakatseen, kuka oli Talvikkitakusta vielä tylsistä tylsin kissa. Naaras ei kuitenkaan suostunut käyttämään itsestään nimeä Talvikkitassu ja hän oli valmis kynsimään jokaisen kissan kuka kehtaisikin kutsua häntä -tassuksi. Naaras pujahti oppilaiden pesästä aukiolle ja hänen katseeseensa osui heti Virnakukka, kuka istui Kuutamolaineen vieressä. Ja jos naaraalta kysyttiin, he istuivat turhankin lähellä toisiaan. Talvikkitakku kohitti kuonoaan ja lähti tassuttelemaan kohti naaraita. Hänen onnekseen he istuskelivat selin Talvikkitakkuun. Naaras änkesi itsensä väkisin kaksikon väliin ja ryhtyi sukimaan turkkiaan.
“Talvikki_tassu_, sinua ei tietääkseni oltu kutsuttu meidän seuraan”, Virnakukka sanahti lyhyesti ja mittaili naarasta katseellaan. Talvikkitakun suusta pääsi tuhahdus. Että hän sitten inhosi tuota virnuilevaa Virnakukkaa! Jos Talvikkitakku olisi saanut päättää, hän olisi jo karkoittanut moisen kissan mahdollisimman kauaksi Eloklaanista.
“Tietääkseni tämä on vapaata reviiriä. Menkää te muualle, jos seurani ei kelpaa”, punaturkkinen naukaisi olevinaan huolettomasti, mutta samalla hän tunsi sydämessään muljahduksen. Se oli hänen suurin pelkonsa. Että hänen seuransa ei kelpaisi.

//Kuutti? >:)

Lämmin hymy piirtyi kasvoilleni, kun Hiilihammas lupasi mainita nimeni, jos Korppisiipi kysyisi kumppaninsa mielipidettä asiaan. Tuntui hyvältä, kun joku seisoi tukenani.
“Tietenkin, pitäähän varapäällikön olla sellainen kenet Korppisiipi haluaa”, naukaisin nopeasti. En halunnut kivuta arvoasemaan suhteilla. Se ei tuntunut oikealta. Hiilihampaan vastaus ei yllättänyt. Olin arvellutkin, että toverini ei varapäällikkyyden suuntaan haikaillut. Nyökäytin päätäni. En itse pystynyt samaistumaan kollin sanoihin. Eloklaani tietenkin tarvitsi sotureitakin, mutta minä… Sydämessäni tiesin, että minua ei oltu luotu pelkäksi soturiksi.
“Minä en rehellisesti tiedä mitä minä tekisin, jos minä en pääsisi varapäälliköksi. Se on ollut unelmani pennusta asti”, myönsin Hiilihampaalle. Jätin kuitenkin mainitsematta sen, että en tiennyt voisinko elää sen pettymyksen kanssa, jos en olisikaan tarpeeksi hyvä päästäkseni varapäälliköksi.

Hymähdin kollille. Toisen myötätuntoiset sanat tuntuivat hyvältä ja minua lohdutti, että Hiilihammas ei kuulostanut tuomitsevalta. Pysyin kuitenkin hiljaa ja annoin kollin puhua. Ei minulla oikein ollut enää mitään lisättävää Hiilihampaan sanoihin. Olin kuullut kissojen sanovan, että puhuminen helpottaa, mutta hiirenpapanat sentään! Jokainen sana tuntui yhtä vaikeammalta saada ulos suusta, kuin joku näkymätön voima olisi solminut ne kurkkuuni kiinni. Jo Hiilihampaan yksinkertaiseksi tarkoitettu kysymyskin tuntui vaikealta.
“Minä… Minä… En rehellisesti tiedä. Kuiden ajan, mutta kuinka pitkään tarkalleen? Vain Tähtiklaani tietäköön”, huokaisin raskaasti ja kohautin olkiani. Olin jo tullut aikoja sitten siihen tulokseen, että tunne-elämäni oli jokseenkin mahdoton vyyhti. Ennen kuin Hiilihammas ehti naukua mitään, lisäsin:
“Kiitos kun kuuntelit, todella. Jos sinulle tulee ikinä mitään murheita, niin minä kuuntelen kyllä. Mutta puhutaanko jostain muusta, jooko?”
Hiilihammas vastasi pyyntööni pienellä hymyllä ja nyökkäyksellä.
“Pidän tuon mielessä. Ja totta kai minä nyt hyvän klaanitoverini murheita kuuntelin, sitä varten toverit on olemassa”, kolli vastasi hymyssä suin ja yritin kaivaa jostain sisältäni sen aurinkoisen, hymyilevän Lieskakajon ja onnistuinkin löytämään edes jonkinlaisen version siitä. Jännitin takajalkojani ja läpsäisin Hiilihammasta etutassuillani kylkeen.
“Hippa, yritähän saada minut kiinni!” hihkaisin ja pinkaisin sitten karkuun. Minun käpälilläni ei hippaleikkejä yleensä voitettu, joten ainoa toivoni oli, ettei Hiilihammastakaan oltu nopeudella siunattu.

//Hiltsu? ;)

Katsoin ainokaista elävää pentuani. Valvoin häntä kuin hän olisi voinut hetkenä minä hyvänsä vain kupsahtaa siihen paikkaan. En antaisi sen tapahtua. En antaisi hänenkin mennä. Pitäisin huolen siitä, että rakkaani pysyisi kanssani. Että häntä ei koskaan satuttaisi mikään. Koskaan.
Sädesäihke oli vienyt Hyttyspennun jo mukanaan. Hän oli lähtenyt hautaamaan tyttäremme. Tuntui niin väärältä oikeasti myöntää, että pentuni oli menehtynyt sillä tavoin. Minun vierelläni. Minusta tuntui siltä, että olin jo epäonnistunut emona. Olisi vain ajan kysymys, kun Kärpäspentukin jättäisi meidät ja matkaisi tähtiklaaniin. Pudistelin päätäni. Ei. En antaisi sen tapahtua.
Kumppanini palatessa pentutarhalle hän asettui minun ja pentumme vierelle ja tervehti tytärtään. Hän oli niin mainio isä. Tiesin sen jo nyt. Miksen minä vain voinut olla yhtä hyvä emo? Tunsiko Sädesäihke samanlaisia omantunnon tuskia kuin minä? Tuntuiko hänestä, että hän oli epäonnistunut tehtävässään suojella ja kasvattaa pentujaan, koska kaksi heistä oli jo kuollut?
“Miten voit?” oranssi kolli kysyi katsoen minuun. Hymyilin hänelle hennosti.
“Paremmin nyt, kun sinä olet täällä”, totesin hänelle ja kosketin varovasti hänen poskeaan nenälläni. Hän kehräsi.
“Hyvä kuulla, että voin olla avuksi”, hän naukaisi. Hänen lempeä äänensä muistutti minua juuri siitä, miksi häntä rakastin. Näinä rankkoinakin aikoina hän piti minusta huolta ja lohdutti minua. Hän välitti minusta oikeasti.

Katsoin Kärpäspentua tarkkaan. Hän tassutti varovasti petimme lähellä yrittäen pysyä tasapainossa. Jos hän meinaisi kaatua, syöksyisin heti hänen avukseen. Minun pentuani ei satuttaisi enää ikinä mikään!
Kärpäspennun ohitse telmivät sisään saapuvat Sielupentu, Hellepentu ja Ahvenpentu. Pelästyin, että he kaataisivat rakkaan tyttäreni kumoon samalla,joten siirryin heti lähemmäs häntä.
“Kärpäspentukin on jo tassuillaan! Voiko hänkin tulla leikkimään?” Sielupentu kysyi. Pudistelin päätäni rivakasti. En varmasti antaisi hänen mennä vanhempien pentujen rajuihin leikkeihin mukaan!
“Hän on vielä aivan liian pieni! Ei hän voi leikkiä teidän kanssanne! Satuttaisitte häntä vielä vahingossa rajuissa leikeissä!” naukaisin häntääntyneenä ja kiedoin heti häntäni pentuni ympärille. Hän katsoi minua ehkä hieman hämillään. Sielupentu sen sijaan näytti turhaantuneelta.
“Hyvä on, mutta muista päästää hänet mukaan, jos hän vain haluaa leikkiä kanssani!” pieni naaras naukaisi ja lähti loikkimaan muiden pentujen perään. Huokaisin hiljaa. En halunnut olla äksy tai ilonpilaaja pennuille, mutta vielä vähemmän halusin, että rakkaalle Kärpäspennulleni tapahtuisi mitään.
“Noniin Kärpäspentu. Näytähän emolle kuinka taitavasti pystyt jo telmimään”, naukaisin mustalle pienokaiselle hymyillen ja väistin hieman, että hän saisi tilaa liikkua. Hän oli niin pieni ja hauras. Niin suloinen ja ihana. Kukaan ei saisi ikinä satuttaa häntä mitenkään.
Pennun kulkeminen alkoi jo näyttää melko luontevalta, joten annoin itseni rentoutua hieman, vaikka toki edelleen pidin häntä tiukasti silmällä, jotta hän ei yhtäkkiä kaatuisi maahan kuonolleen.

//Kärpsy?
//Voit tehä myös uuden aikaskipin jos haluut et Kärpsy on vielä tätäkin vanhempi