"Herätys", ääni repi minut pois viherlehden aikaisesta metsästä takaisin hämärään sotureiden pesään. Raotin hitaasti silmiäni ja erotin vaalean hahmon seisovan edessäni. Väärävarjon meripihkainen katse tuntui porautuvan suoraan syvälle sieluuni, kun katsoin kollia unenpöpperöisenä.
"Lähdetään saalistamaan", soturi tokaisi hiljaa, jottei herättäisi muita pesässä nukkuvia sotureita, "odotan sinua pesän ulkopuolella."
Nousin hartaasti venytellen ylös kehoni lämmittämältä sammalvuoteelta. Ilma sotureiden pesässä oli melko viileää, mutta lähekkäin nukkuvien sotureiden ruumiinlämpö lämmitti toinen toistaan. Oma vuoteeni sijaitsi pesän sisäänkäynniltä katsottuna vasemmalla, ei kuitenkaan aivan pesän laidassa, muttei myöskään sen keskellä. Enemmistö Eloklaanin sotureista tuhisi yhä omilla vuoteillaan, joka kertoi, etteivät partiot olleet vielä lähteneet.
Miksi Väärävarjo oli herättämässä minua saalistamaan näin aikaisin? Lähdin ottamaan siitä selvää lähtemällä liikkeelle kohti pesän uloskäyntiä. Jouduin kulkemaan muutaman soturin ohitse, yritin ohittaa heidät mahdollisimman hiljaa.
Astuin ulos sotureiden pesästä kylmään pakkasilmaan. Kehoni tärisi kylmästä, ja olisin enemmän kuin mielelläni palannut takaisin lämpimään pesään, ellei Väärävarjo olisi odottanut minua. Valkea kolli istui pesän sisäänkäynnin lähellä ja viittoi minut perässään kohti leirin uloskäyntiä.
Pääaukio oli lähes autio, vain yövartiossa olleet Salamataivas ja Tuulikuiskaus istuivat hiirenhiljaa aloillaan. He vartioivat leiriä puhumatta, kuten vastanimittyjen sotureiden kuuluikin tehdä.
Totuttuani kylmyyteen, pesän ulkopuolella oleminen ei ollut enää niin kamalaa. Kuljin ripein askelin isäni jalanjäljissä piikkihernetunneliin. Yöllä oli satanut lunta, ja lumisade jatkui yhä. Onneksemme hiutaleet leijailivat maahan kaikessa rauhassa, eli sää oli ihan hyvä saalistamiselle. Muiden tekemät polut erottuivat kohtalaisen hyvin vastasataneen lumen alta, joten kuljimme niitä pitkin.
"Leirissä ei ollut lainkaan tuoresaalista", Väärävarjo vastasi kysymykseeni, jota en ehtinyt edes esittää, "Okraviiksi ja Kaurisuni sairastuivat eilisiltana viheryskään. Ajattelin olla hyödyksi ja saalistaa klaanille hieman ylimääräistä tuoresaalista."
Olin yllättynyt kuullessani nuo sanat juurikin Väärävarjon suusta, mutten sanonut sitä ääneen. Koin, ettei minulla ollut mitään oikeutta epäillä isääni, hänen tekojaan ja niiden tarkoitusperiä.
"Se on hyvä ajatus, klaani tarvitsee kaiken ylimääräisen tuoresaaliin", totesin päätäni tyytyväisenä nyökytellen. Käytin mielelläni vapaa-aamuni saalistamiseen, sillä tiesin siitä olevan klaanille paljon hyötyä. Lehtikadon myötä myös tuoresaaliin määrä oli vähentynyt. Vaikkei Mesitähti ollut antanut käskyä säännöstellä ruokaa, olin vähentänyt omaa syömistäni jonkin verran. Söin nykyään vain silloin, kun olin oikeasti nälkäinen ja korkeintaan kaksi kertaa päivässä. Minä pärjäsin vähemmällä, toisin kuin nuoret kissat, jotka tarvitsivat kaiken riistan kasvaakseen.
Väärävarjo johdatti meidät joen yli kohti Koivumetsää. Matkan aikana silmäilin koskematonta lunta, yrittäen etsiä tuoreita eläinten jälkiä. Kuten sanottu, kaikki saalis oli nyt tarpeen. Epäonnekseni en nähnyt lainkaan tuoreita jälkiä, ainoastaan sellaisia, jotka hädin tuskin erottuivat tuoreen lumen alta. Ei ollut järkeä lähteä seuraamaan vanhoja jälkiä, sillä ne saattoivat viedä ties kuinka kauas.

Olimme hajaantuneet Koivumetsässä omille teillemme saalistamaan. Olin löytänyt nopeasti tuoreet hiiren jäljet ja seurannut niitä, kunnes olin löytänyt pitkähäntäisen, pienen metsäneläimen. Hiiri oli kaivellut jotakin pähkinäpensaan juurella niin keskittyneesti, ettei se huomannut lähestyvää vaaraa, eli minua. Hiiri oli ollut helppo saalis, mutta siihen oli kuin olikin hyvä saalisonneni päättynyt. Kuten olimme isän kanssa sopineet, jatkoimme saalistusta aina auringonnousuun saakka. Löysin muutamat potentiaaliset jäljet, mutta kun olin löytänyt jäljittämäni eläimet, kaikki kolme olivat aivan väärällä hetkellä huomanneet minut ja päässeet karkuun.
Lumisade ei tuntunut hellittävän, ennemminkin se vain voimistui koko ajan. Nyt hiutaleet putoilivat taivaalta miltei vaakatasossa, eikä sitä enää voinut kutsua kauniiksi leijailuksi. Uskoin sen olevan Tähtiklaanin merkki siitä, että saalistus oli minun osaltani nyt tässä. Palasin takaisin aukiolle, jossa olin viimeisen kerran nähnyt Väärävarjon.
Kolli oli odottanut minua rähjäisen oravan kanssa. Kehuin hänen saalistaan, vaikkei se ollutkaan kummoinen. Koko paluumatkan isä valitti siitä, miten vähän saalista metsässä oli ja miten huono onni Eloklaanilla oli ollut tänä lehtikatona. En voinut kieltää, etteikö hän olisi ollut negatiivisten puheidensa kanssa oikeassa. Pelkäsin, että huono saalistilanne ja viheryskä olivat jonkinlainen merkki Tähtiklaanilta, että olimme tehneet jotakin väärin.
"Noh, ei saa vaipua synkkyyteen. Olen tyytyväinen niin kauan, kun minun perheelläni on kaikki hyvin", valkea kolli oli sanonut juuri ennen kuin saavutimme leirin piikkihernetunnelin. Tiesin, että hän oli viitannut perheellään niin myös minuun kuin Mesitähteen, hänen perheeseensä ja Liljatuuleen. Oli outoa ajatella, että Eloklaanin päällikkö oli minun isäni pentu, minun velipuoleni. Vaikka olimmekin sukulaisia, en olettanut saavani koskaan mitään erityiskohtelua, enkä sitä ollutkaan saanut.
Leiriin saavuttuamme olimme vieneet saaliimme tuoresaaliskasaan, joka edelleen huusi tyhjyyttään. Kaksi saalista ei ollut paljoa, mutta se oli edes jotakin. Ainakin kolme kissaa saisi vatsaansa täytettä niistä, jotta jaksoi seuraavaan ateriaan saakka. Vaikka nälkä oli kurninut vatsassani, jätin saaliit joillekin muille. Olin jakanut myöhään eilen illalla Hillasielun kanssa varpusen, joten seuraava ateria sai vielä odottaa.
Väärävarjo oli hetken seurassani, mutta lähti nopeasti omille teilleen. Kolli kertoi vain, että tällä oli jotain tärkeää tehtävää. Kuten tapoihini kuului, en kysellyt turhia, vaan hyvästelin isäni ja annoin hänen lähteä tekemään tehtäviään.
Paikalla ollessa kylmä pureutui ohuen turkkini läpi ja sai minut palelemaan. Kylmyyteen ei helpottanut lumisade, joka olisi varmasti peittänyt minut alleen, ellen olisi lähtenyt liikkeelle. En halunnut vilustuttaa itseäni turhaan, joten palasin vielä hetkeksi lepäämään sotureiden pesään. Se oli tyhjentynyt, ja enää vain muutama soturi nukkui sammalvuoteillaan ympäri pesää. Minttuliekki oli ilmoittanut minut aurinkohuipun partioon Hiilihampaan, Kuuvarjon ja Ruskalinnun kanssa.

En saanut unen päästä kiinni, mutta loikoilin sammalvuoteellani partion alkuun saakka. Ennen partioon lähtöä suin pesässä vielä turkkini siistiksi.
Leirin pääaukiolle päästyäni sain huomata, että lumisade oli taas hellittänyt. Taivas oli pilvien peitossa ja sää oli varsin harmaa. Valkeat lumihiutaleet leijailivat taas tanssien taivaalta kohti maata. Suunnatessani piikkihernetunnelia kohti, huomasin Hiilihampaan odottavan siellä jo. Kohtasin entisen mestarini kohteliaasti nyökäten, johon Hiilihammas vastasi pienellä hymyllä.
"Tervehdys, miten sinä voit?" esitin kohteliaan kysymyksen entiselle mestarilleni, "olen rukoillut Tähtiklaania, että mahdollisimman moni säästyisi tänä vuonna viheryskältä."

//Hiili?
// 888 sanaa

Herääminen oppilaiden pesästä onnistui aina antamaan energiapiikin. Olin niin innoissani siitä, että minut ja sisareni sekä pentutarhan muutama muu toveri oli vihdoinkin nimitetty oppilaiksi. Olin kieltämättä jo alkanut kyllästymään pentutarhassa kykkimiseen päivästä toiseen. Oppilaana oli niin paljon kiinnostavampaa, kun aamulla harvemmin tiesi, minne tassut lopulta kuljettaisi päivän mittaan.
Ainut huono puoli, mitä pystyin miettimään, oli tällä hetkellä vallitseva kylmä sää. Oppilaiden pesässä sitä harvemmin huomasi, kun sai nukkua lähellä toisia ja hyötyä heidän lämmöstään, mutta heti pesän ulkopuolella kylmyys iski syvälle luihin. Turkkini oli turhan ohut tällaisiin pakkasiin.
Oppilaiden pesässä nukkuvien rauhallinen tuhina olisi voinut pitää minut lämpimällä sammalvuoteella pidempään, mutta takaraivossani kaikuivat mestarini sanat aamuharjoituksista. Kampesin itseni ylös ja ulos pesästä, jonka ulkopuolella mestarini jo odotti minua.
“Lähdetään heti niin ehditään ennen aurinkohuippua takaisin”, Salviakatse sanoi ja lähti jo kohti leirin uloskäyntiä. Mestarini oli kovin hiljainen tapaus. Hän ei tuntunut haluavan puhua minulle mistään muusta kuin koulutuksestani. Aluksi hänestä oli tullut jopa koppava kuva, kun hän ei ollut malttanut edes vastata kysymyksiini. Nyt hän kuitenkin vaikutti jo ihan mukavalta. En minä hänestä mitään pahaa, mutta kävi aika silloin tällöin pitkäksi, kun joutui olemaan tuppisuuna hänen seurassaan.
Leirin ulkopuolella oli ihmeellistä. En missään vaiheessa voisi saada tarpeeksi kasvoihin kajoavasta tuulenvireestä tai polkuanturoita kipristelevästä valkoisesta lumipeitteestä. Tuntui oudolta nauttia niinkin ikävästi kehoani kohtelevista asioista, mutta ne saivat oloni tuntumaan vapaalta. Kaikki ympärillämme oli Eloklaanin. Tai no, rajalle asti. Mutta se mikä oli Eloklaanin, oli vapautta minulle - ja siitäkös minä nautin.
Yritin parhaani mukaan pysytellä Salviakatseen perässä. Hopeanharmaa tabbykuvioinen häntä oli monta askelta edellä. Kirpeä ilma tuntui polttavan keuhkoissa, kun yritin kiriä mestariani kiinni. Huomasin naaraan välillä hidastavan vauhtiaan, jotta pääsin lähemmäs, mutta sitten jatkavan taas normaalia nopeuttaan. Hidas minä olin kuin mikä. Se oli tullut selväksi jo ensimmäisenä päivänä, kun Salviakatse oli tutustuttanut reviirin.
“Minne asti olemme matkalla?” huohotin eteenpäin. Jouduin siristelemään silmiäni, sillä uusi lumisadekuuro oli alkanut. Valkoista höttöä tuntui tipahtelevan taivaalta vähän väliä.
“Hieman edempänä on puu, mistä on helpoin aloittaa kiipeämisen harjoittelu”, toinen hiukkasi ja katsahti nopeasti suuntaani.
“Eikö mikä tahansa puu kelpaisi? Tässähän olisi useampiakin vaihtoehtoja. Tarvitsisi lähteä reviirin toiselle laidalle jonkin yksittäisen puun takia”, tokaisin huvittuneena. Salviakatse kuului vain hymähtävän. Tai sitten naaras mumisi jotain, mitä en sattunut kuulemaan. Tästä osasta mestariani en pitänyt. Tylsäksihän aika kävisi hänen kanssaan, jos koko oppilasaikana saisin kestää näin paljon hiljaisuutta. Salviakatse oli kuitenkin osoittautunut eteväksi mestariksi, ja tiesin, ettei ollut minun paikkani kyseenalaistaa isäni päätöstä valikoida juuri hänet siirtämään tietonsa minulle. En ikinä voisi syyllistää Mesitähteä sellaisesta, en ikinä. Tiesin, ettei isäni antaisi minulle, eikä kenellekään muullekaan kanssaklaanilaiselle epäpätevää mestaria. Se nyt oli selvä.
“Noin, olemme perillä. Nyt kun puiden rungot ovat jäässä tämä saattaa olla astetta hankalampaa. Näytän sinulle ensin mallia, niin pääset sitten kokeilemaan.” Salviakatse ei paljoa odotellut, sillä hetkessä hän oli jo kynsin kiinni puun rungon uurteissa. Puu näytti vanhalta ja uskoin naaraan valinneen sen juuri uurteiden vuoksi. Ne näyttivät auttavan häntä kipuamaan ensimmäiselle oksalle, seuraavalle ja rynnistämään runkoa pitkin takaisin alas.
“Näyttää varsin helpolta”, irvistin, vaikka todellisuudessa koko homma enemmänkin hirvitti minua.
“Selvä sitten, ole hyvä. Muista, että kyntesi auttavat sinut ylös. Käytä tasapainoasi hyväksi ja kerää voimia ensimmäisen oksan kohdalla. Kolmannelta voit jo palata takaisin”, keltasilmä neuvoi. Syvään huokaisten lähdin suorittamaan tehtävää. Ensin kokeilin upottaa kynteni puuhun takatassut tukevasti maassa. Jäiseen kaarnaan oli kuitenkin vaikeaa upottaa kynsiä. Toistin mielessäni, että Salviakatse oli juuri onnistunut kiipeämisessä, joten tulisin onnistumaan minäkin. Ponnistin takajaloillani ja kipusin ensimmäiselle oksalle. Se vaati hurjasti voimaa. Katsoin seuraavaa oksaa. Olin jo melko korkealla, sillä puun oksat alkoivat vasta ylempää. Lähdin kapuamaan runkoa pitkin, mutta en enää jaksanut pitää kynsillä kiinni. Ponnistin kohti oksaa ja kuulin samalla alhaalta Salviakatseen huudon:
“Älä hyppää!”
Kynteni eivät edes ehtineet hipaista oksaa, kun huomasin paiskautuvani voimalla lumiseen maahan. Nousin nopeasti ylös säikähtäneenä ja aloin köhimään lunta ulos suustani.
“Oletko kunnossa?” mestarini kuulosti jopa hieman huolestuneelta. Vasta naaraan sanojen jälkeen tulin tietoiseksi kehostani ja siitä, kuinka etutassuani alkoi kolottamaan. Nostaessani sen ylös en kuitenkaan tuntenut sen enempää kipua.
“Pystytkö liikuttamaan sitä?” Salviakatse kysyi. Ojensin jalkaa, eikä se tuntunut pahalta. Helpottunut olo ympäröi kehoni.
“Se taisi vain ottaa vähän enemmän osumaa. Ei siihen satu. Ajattelin vain tässä katsos alkaa linnuksi, kun niillä tuntuu olevan niin hauskaa lennellä ympäriinsä”, sanani saivat mestarini pudistelemaan päätään. Hän kuitenkin vaikutti vähän huvittuneelta tai sitten se oli vain helpotus siitä, ettei hän ollut laittanut oppilastaan telomaan itseään heti ensimmäisissä kiipeilyharjoituksissa.
“Eiköhän tämä riitä tällä kertaa, niin saat levätä kunnolla ennen huomisia harjoituksia. Tämä jäi vähän lyhyeksi, mutta jatketaan sitten seuraavalla kerralla.”
Minulla oli jälleen vaikeuksia pysyä Salviakatseen perässä. Naaras oli kuitenkin paljon hitaampi ja vilkuili aina välillä taakseen etutassuani. Liikkuessa se vertyi, eikä leiriin saavuttua siihen koskenut lähes ollenkaan. Se tuntui osakseen vain hieman jäykähköltä. Pudotus ei onneksi ollut ollut suuri.
“Mitä teemme huomenna?” kysyin ennen kuin eroaisin toisesta.
“Näet sen sitten huomenna. Ja käy näyttämässä sitä jalkaasi parantajalla, jos se tuntuu poikkeavalta”, mestarini sanoi, “huomiseen.”
Astelin kohti oppilaiden pesää. Ennen suuaukkoa ravistelin enimmät lumihiutaleet turkistani. Halusin päästä lämpimämpään koloon, missä voisin sukia turkkini kuivaksi. Sen jälkeen keksisin jotain muuta kivaa, kun kerta olin saanut loppupäivän vapaaksi.

// 834 sanaa

Oli kulunut muutama päivä Lumihiutaleen kuolemasta. Voin jo paljon paremmin. Toivoin että pääsisin tänään takaisin pentutarhalle, minulla oli jo kova ikävä ihanaa pesää. Liljatuuli teki päivän tsrkastuksia ja minä hyppäsin pois vuoteesta.
"Katso Liljatuuli minä olen ihan terve!" sanoin ja pompin ylös ja alas. Naaras nosti minut vuoteelle ja tutki minut ja kysyi kusymyksensä.
"Pääset huomenna takaisin pentutarhaan" naaras totesi lopulta ja antoi vielä vähän yrttejä. Popsin yrtit ja menin takaisin sänkyyn. Olin hiukan pettynyt kun en päässyt takaisin. Pyörittelin palloa jälleen, koska ei ollut muutakaan tekemistä. Minulla oli hyvin tylsää. Halusin mennä temmeltämään Hiilihampaan ja Kimalaistassun kanssa. Se oli tämän hetkinen unelmani. Pesässä oli minun lisäkseni vielä kaksi potilasta, pesä oli tyhjentynyt aika pian. Minusta oli tylsää olla ainoa pentu joka sairastui. Ampiaistassu oli ollut sairaana, mutta olin silloin liian heikko puhumaan hänen kanssaan. Nyt kolli oli päässyt oppilaaksi ja oli varmasti ylpeä itsestään. Kun minä pääsen oppilaaksi, niin näytän kuinka hyvä olen. Kunhan harjoittelen hiukan ennen sitä.

//159 sanaa

Samana päivänä kun Lumihiutale kuoli, Omenahuuma pääsi pois parantajien pesästä. Milloinkohan minä pääsen täältä pois? En halunnut kuolla, olin liian nuori. Odottelin innolla Liljatuulen seuraavaa tarkastusta, halusin tietää olinko terveempi. Olo oli yhä kamala, päätä särki ja kurkku oli yhä kipeä mutta yskä oli loppunut. Onneksi! Mietin leikkiikö Kimalaistassu enää kanssani? Hän oli jo oppilas ja kaiken lisäksi vielä Mesitähden oppilas! Moni haluaisi päällikön oppilaaksi. Katselin pesässä ympärilleni, täällä oli yhä väkeä mutta vähemmän kuin silloin kun tulin tänne. Toivoin ylikaiken parantuvani yön aikana! Halusin niin kovasti päästä takaisin pentutarhaan ja nähdä Hiilihampaan! Kolli oli minulle tisi tärkeä, hän oli minun paras leikkitoveri. Niin kuin Kimalaistassu. Painoin pääni sammaliin, mieleni teki ottaa päiväunet. Mutta minua ei väsyttänyt yhtään. Näin vatukkaverhon läpi hiukan. Näin Ampiaistassun ja Kultatassun poistuvan leiritä. Huokaisin suureen ääneen, miksi vain oppilaat saivat tehdä siistejä juttuja. Nypin vuoteestani sammalta ja tein pallon. En poistunut vuoteesta, pysyin siellä ja pyörittelin sammalta jaloissani. Minulla ei ollut silloin mitään tekemistä, kai pallon pyörittely on jo jotain. Nukahdin kesken pyörittelyn ja toivoin kovasti paranevani pian.

//173 sanaa

Rangaistukseni oli viimein ohi. Neljäsosakuu ei ollut aluksi kuulostanut pitkältä ajalta, mutta päivien kuluessa ajatukseni olivat yhä useammin karanneet tuleviin harjoituksiin ja aika oli alkanut kulua hyvin hitaasti. Pidin kyllä klaaninvanhimpien ja pentujen auttamisesta, mutta pidemmän päälle se kävi tylsäksi. Lisäksi huomasin uppoutuvani auttamiseen hiukan liikaa: se söi kaiken energiani ja päivän päätteeksi en muuta jaksanut kuin lysähtää makuusijalleni nukkumaan.
Nyt soturikoulutukseni oli kuitenkin jo kunnolla käynnistynyt, ja olin käynyt jo muutamissa harjoituksissa Lieskakajon kanssa. Ensimmäisenä päivänä olimme kiertäneet reviirin, ja Lieskakajo oli korostanut paljon sitä, ettei oppilailla ollut asiaa leirin ulkopuolelle yksin. Ymmärsin kyllä miksi, ja kuuntelin mestarini opetusta hiukan häpeissäni.
Korppisiiven pennut oli myös nimitetty pari päivää sitten. Ampiaistassu oli kaikkien helpotukseksi parantunut viheryskästä. Minusta oli mukavaa, että saatoin nyt viettää ystäväni kanssa enemmän aikaa. Olin kuitenkin alkanut käyttäytyä hänen kanssaan varovaisemmin, enkä oikein tiennyt miksi. Ampiaistassu ei vaikuttanut olevan minulle vihainen, eivätkä myöskään Korppisiipi tai Hiilihammas. Välillä minusta kuitenkin tuntui siltä, ettei minulla ollut oikeutta nauttia hänen seurastaan. Toivoin, että pääsisin nopeasti yli näistä ajatuksistani. Vieläkin enemmän toivoin, ettei vahinkoa olisi koskaan tapahtunutkaan.

Aurinko oli vasta nousemassa kun Lieskakajo herätti minut harjoituksiin. Nyt kun rangaistukseni oli ohi olin alkanut nukkua paremmin, eikä aikaisin herääminen tuntunut enää yhtä vaikealta. Joskus kuitenkin ikävöin pentuaikojani, jolloin minulla oli ollut lupa nukkua vaikka koko päivä.
Räpsytellessäni unta silmistäni huomasin, että Ampiaistassun makuusija oli tyhjä. Väsymykseni katosi nopeasti; oliko hän lähdössä kanssani harjoituksiin? Kiiruhdin ulos oppilaiden pesästä ja ulkona aavistukseni varmistui. Lieskakajon luona seisoivat odottamassa myös Ampiaistassu ja tämän mestari Minttuliekki. Huomattuaan minut oppilas virnisti.
"Huomenta, unikeko", Ampiaistassu sanoi ja hymyilin hänelle takaisin.
"Pidämme teille tänään yhteiset taisteluharjoitukset", Minttuliekki ilmoitti ja petyin hiukan. Olisin mieluummin harjoitellut saalistamista. Toivoin, ettei meitä laitettaisi taistelemaan toisiamme vastaan, vaikka se olikin todennäköistä. En uskonut pystyväni parhaaseeni, jos taistelukumppaninani olisi ystäväni. Toisaalta minun parhaani taistelussa ei ollut kummoista muutenkaan.
"Eiköhän sitten lähdetä", Lieskakajo sanoi ja pujahti ensimmäisenä uloskäynnistä. Seurasin mestariani ja Ampiaistassu otti paikkansa minun takaani Minttuliekin jäädessä joukon hännille. Järjestyksemme jonossa tarjosi oivan mahdollisuuden juttelulle.
"Millainen vointi sinulla on?" kysyin Ampiaistassulta ennen kuin ehdin estämään sanoja pääsemästä suustani. Olin ottanut pahaksi tavakseni tuon kysymyksen toistelun oppilaan toipumisen jälkeen. Ymmärsin kyllä, että se saattoi olla ärsyttävää, mutta en voinut olla huolehtimatta hänestä.

//Amppari?
//365 sanaa

Olin hereillä, kun kuulin Mesitähden kutsuhuudon kajahtavan aukiolla. Minua turhautti, etten ollut saanut vielä Liljatuulelta lupaa poistua pesästä, ja jouduin pinnistelemään kuuloaistiani, jotta sain päällikön sanoista selvää edes jotenkuten. Ilmeisesti Mesitähti oli nimittämässä Korppisiiven ja Minttuliekin pennuista oppilaita. Pentutarhalle tulisi taas vaihteeksi hiljaista - paitsi, no, olihan Aurinkopentu vielä jäljellä. Mikäli pentu selviäisi, hänestäkin tehtäisiin varmaan pian oppilas.
Oppilasmenoja ajatellessani mieleeni muistui oma oppilaani, Koivutassu. En ollut edes tajunnut kaivata häntä - saati ketään muutakaan tuttavaani - sinä aikana, jonka olin joutunut viettämään sairasaukiolla, sillä sairastaminen oli vienyt kaikki voimani. Uskoin kuitenkin, että muut soturit pitivät huolen siitä, ettei nuori kolli jäänyt toimettomaksi ollessani toipumassa.
Kun menot olivat ohi, ulkona tuli taas hiljaista. Huokasin syvään ja rupesin pesemään turkkiani - jo kolmatta kertaa saman päivän sisällä. Ainakin näyttäisin hyvältä, kun pääsisin pois täältä.

Meni taas jonkin aikaa, ennen kuin alkoi tapahtua mitään mainitsemisen arvoista. Lähes tulkoon kaikki potilaat nukkuivat, paitsi tietty minä. Yhtäkkiä Lumihiutaleen vuoteen suunnasta alkoi kuulua kummaa ääntä. Yritin kuikuilla naaraan pedin suuntaan, ja onnistuin näkemään hänen siniharmaan hahmonsa, joka kouristeli vähän.
Soturin kurkusta kuului korisevaa yskää, joka lopulta lakkasi ja loppui kokonaan. Tuli aivan hiljaista. Liljatuuli tassutti kiireesti yrttivarastolta, hänkin ilmeisesti ääneen havahtuneena. Parantajakissa pysähtyi Lumihiutaleen vuoteen eteen ja katsoi naarasta surullisena. Hänen ilmeestään osasin tulkita, ettei mitään ollut enää tehtävissä - Lumihiutale oli kuollut.
Samaan aikaan Aurinkopentu havahtui hereille uniltaan. Pentu näki myös kuolleen soturin ja esitti varovaisen kysymyksen parantajalle, joka vastasi takaisin tukahtuneella äänellä. Jutellessaan yhä pennun kanssa Liljatuuli antoi tälle lisää yrttejä. Sen jälkeen naaras katosi taas matkoihinsa. Arvelin hänen valmistelevan Lumihiutaleen hautaamista. Viheryskäepidemian vuoksi tavallisia valvojaisia ei voitu järjestää, mikä tuntui minusta epäreilulta.
En saanut katsettani irrotetuksi Lumihiutaleen liikkumattomasta hahmosta. Oli vaikea uskoa, että naaras oli todella poissa. Ennen viheryskäepidemiaa olimme olleet viimeisen kerran yhdessä samassa partiossa. Emme me mitään ylimpiä ystäviä olleet, mutta hänestä oli tullut minulle tuttu, aivan kuten monista muistakin klaanissa. Luonnon kiertokulku oli julmaa peliä, joka ei erotellut ketään.

Illemmalla, kun Lumihiutaleen hautaaminen oli suoritettu, Liljatuuli tuli päästämään minut takaisin soturien pesälle. Naaras suoritti minulle ensin tavanomaisen tarkastuksensa, jonka jälkeen hän totesi minut terveeksi.
"Muista ottaa seuraavat pari päivää ihan rauhallisesti", parantaja muistutti vielä, kun olin jo astumassa ulos pesästä. Heilautin hänelle häntää merkiksi siitä, että olin kuullut hänet. Sen jälkeen lähdin tassuttamaan makaamisesta hieman kankein askelin soturien pesää kohti.

//376 sanaa

Olin ollut kauan hereillä, kuulin Mesitähden kutsuhuudon. Nousin istumaan ja kuulostelin mitä Mesitähti sanoi. Liljatuuli oli pistänyt päänsä karhunvatukka verhon läpi ja kuulosteli päällikköään. En saanut puheesta selvää, joten menin takaisin makuulle. Liljatuuli käveli ohitseni.
"Mitä hän sanoi? Kysyin ja kallistin päätäni.
"Hän teki muista pennuista oppilaita" tummanharmaa naaras sanoi ja haki yrttejä. Katsoin hänen peräänsä kauhistuneena, oppilaita? Ei voi olla, leikkivätkö he enää kanssani? Painoin pääni surullisena sammaliin, välittikö Kimalaistassu enää minusta? Hän oli jo oppilas. Kuulin viereisestä vuoteesta raskasta hengitystä, jos muistan oikein, niin hänen niminsä oli Lumihiutale. Nukahdin hitaasti ja nukuin pitkään. Heräsin vierestäni kuuluvaan käpälien tömistelyyn. Nostin pääni ja näin Liljatuulen kauhistuneen ilmeen. Katsoin Lumihiutaletta, hän oli ihan veltto.
"O-onko hän kuollut" kysyin varovasti. Liljatuuli käänsi surusta sumeat silmänsä minua kohti ja nyökkäsi. Painoin kasvoni sammaliin, ei voi olla totta en kai minä kuole?
"Kuolenko minä?" Kysyin mumisten sammalista.
"En tiedä, riippuu onnesta" naaras sanoi ja työnsi minulle lisää yrttejä. Naaras öähti hautaamaan juuri kuollutta kissaa. En ollut ikinä kokenut tällaista. En halunnut ajatella kuolemaa enää, halusin vain parantua ja nähdä Minttuliekin ja muut. Hymyilin itsekseni kun ajattelin sitä. Pian varmaan minusta tulee oppilas ja pääsen tekemään siistejä juttuja. Nukahdin ajatuksiini, mutta kuolema hiipi uniini.


//199 sanaa

Viheryskäepidemia oli jatkunut Eloklaanissa jo miltei puolen kuun ajan, eikä helpotusta ollut näkyvissä. Leimusilmän sairastumisen jälkeen uusia tartuntoja ei ollut, mutta tilanne oli edelleen vakava. Pilketassu oli kuollut viheryskään, ja ainoa tervehtynyt oli Ampiaispentu, joka itse asiassa oli hetki sitten ansainnut oppilasnimensä.
Koska en halunnut vajota synkkyyteen, olin järjestänyt nimitysseremoniat tänään ja nimittänyt kaksi oppilasta soturiksi ja pentutarhan asukkaat oppilaiksi. Nyt kun Minttuliekki palaisi takaisin varapäällikön tehtäviinsä, minun työni vähenisivät roimasti. Toivoin ja uskoin, että ajat muuttuisivat pian helpommiksi.
Istuin leirin pääaukiolla ja katselin, kuinka vastanimitetyt oppilaat valmistautuivat siirtämään vuoteensa oppilaiden pesään. Seurasin erityisen tarkasti Kimalaistassua, joka poikkesi muista klaanitovereistaan. Naaraalla oli syntymästään saakka ollut vain kolme jalkaa. Siitä huolimatta hän oli aina ollut osa porukkaa, eikä jäänyt koskaan ulkopuolelle, ei edes nyt. Kolmijalkainen kissa pysyi muiden menossa mukana, kun he siirsivät sammaleita oppilaiden pesälle.
Olin nimennyt Kimalaistassun omaksi oppilaakseni, sillä tiesin hänen koulutuksensa olevan haasteellinen. Halusin antaa nuorukaiselle mahdollisuuden tulla soturiksi, jonka vuoksi otin koulutuksen omalle vastuulleni.
"Mesitähti!" huudahdus leirin sisäänkäynniltä sai huomioni siirtymään pois tuoreista oppilaista. Käännyin katsomaan tulijoita. Hiilihammas partioineen oli tuonut leiriin kaksi kissaa, jotka eivät kuuluneet Eloklaaniin. Tunnistin molemmat tulijat nopeasti Punatähdeksi ja Henkäysvarjoksi. Nousin rauhallisesti ylös säikähtämättä kuolonklaanilaisten saapumista leiriin. Olin osannut odottaa heidän tulevan. Lauhalaukka ja Mahlahalla olivat kertoneet minulle käyneensä tutkimassa Kuuluolaan johtavia tunneleita ja kohdanneensa epäonnisesti Kuuluolassa Kuolonklaanin partion. Nyt Punatähti oli kaiketi tullut tänne selvittämään, miksi eloklaanilaiset olivat paikassa, jonne he eivät kuuluneet.
"Tervehdys", tervehdin kohteliaasti Kuolonklaanin päällikköä, "taidatte olla täällä sen takia, mitä Kuuluolassa tapahtui jokin aika sitten. Ehdottaisin, että käännytte pikimmiten ympäri ja poistutte Eloklaanin leiristä, ellette tahdo saada viheryskää. Se löysi tänäkin lehtikatona tiensä Eloklaaniin, ja on kiusannut meitä jo jonkin aikaa."
Punatähti siristi silmiään, enkä ollut lainkaan varma mitä naapuriklaanin päällikön mielessä oli. Kolli ei kuitenkaan tehnyt elettäkään lähteäkseen, vaan istui alas minua vastapäätä.
"Olemme jo täällä asti, joten turha meidän on heti lähteä. Hoidetaan tämä vain nopeasti. Ilmeisesti klaanilaisesi löysivät tien Kuuluolalle, eli sinunkaan ei enää pidä kulkea meidän reviirimme halki mennessäsi tapaamaan esi-isiäsi", punaruskea kolli aloitti kylmällä, mutta rauhallisella äänellä, "se käy minulle paremmin kuin hyvin, mutta Kuuluola on pyhä paikka, eikä mikään leikkipaikka. Pidäkin huoli, etteivät eloklaanilaiset koskaan käytä tunneleita aiheuttaakseen Kuolonklaanille ongelmia. Tästä lähtien, kun sinulla tai parantajallasi on asiaa Kuuluolalle, ette saa enää astua Kuolonklaanin reviirille, onko selvä?"
Punatähden tapa puhua oli arvostettava. Hän ei korottanut lainkaan ääntään ja äänensävy oli rauhallinen, mutta siitä huolimatta sanoma tuli selväksi. Kolli oli tosissaan ja tarkoitti kaikkea sanomaansa. Minä nyökkäsin.
"Olen kanssasi täysin samoilla linjoilla", totesin ja nyökkäsin vielä uudemman kerran. Punatähti nousi ylös ja lähti leiristä varapäällikkönsä edellä hyvästelemättä. Kun kaksikko oli hävinnyt piikkihernetunneliin, kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni myöten. Vaikka tiesin, ettei Kuolonklaanista ollut uhkaa Eloklaanille, heidän käyminen leirissämme sai aina aikaan epämukavan olon.

// 451 sanaa

En osannut edes sanoin kuvailla, kuinka ihanaa oli nukkua omassa pedissä emon, Mehiläispennun ja Kimalaispennun kanssa! Kolme yötä sitten olin tervehtynyt viheryskästä ja päässyt takaisin pentutarhalle perheeni luokse. Mesitähti oli asettanut klaaniin väliaikaisia sääntöjä, joiden mukaan kukaan ei saanut vierailla luonamme toistaiseksi. En siis ollut nähnyt isääni sitten sairastumiseni, ja kaipasin häntä kovasti.
Onnekseni Mesitähti oli määrännyt Kultatassun huolehtimaan klaaninvanhimpien sekä pentutarhan väen ruokinnasta. Hunajanvärinen naaras toi meille useaan kertaan päivässä tuoresaalista, ja vaikkei hän voinutkaan jäädä leikkimään, oli piristävää nähdä hänet edes ohimennen. Aurinkopentu oli yhä sairaana parantajan pesällä, mutta muuten kaikki oli pentutarhalla aivan kuten ennenkin.
Olin loikoillut ties kuinka kauan pesän uloskäynnillä ja silmäilin karhunvatukkapensaan alta leirin tapahtumia. Emo ei päästänyt meitä ulos tarhalta, joten tämän lähemmäs pääaukiota en voinut päästä. Korvani nousivat pystyyn, kun näin Mesitähden loikkaavan Litteäkiven päälle. Päällikkö kajautti ilmoille kutsuhuudon, jolla hän pyysi kaikki eloklaanilaiset kokoontumaan pääaukiolle. Peruutin emon ja muiden pentujen luokse.
"Kuulitteko tuon? Mesitähti kutsui klaanin koolle! Voimmeko me mennä kuuntelemaan?" kysyin ja katsoin vuorotellen Korppisiipeä ja Minttuliekkiä. Kaksikko vilkaisi toisiaan hymyillen.
"Mennään vain", Korppisiipi sanoi ja nousi ylös sammalvuoteeltaan. Kimalaispentu, Mehiläispentu, Talvikkipentu ja Laventelipentu kiiruhtivat kuningattarien edellä ulos pentutarhalta leirin pääaukiolle.
Päivä oli pitkällä jo, sillä aukio oli ollut valoisa jo pitkän aikaa. Paksu pilviverho oli peittänyt auringon alleen, ja taivaalta tuprutti valkeaa lunta. Innoissani yritin napata ilmasta muutaman lumihiutaleen käpäliini. Myös muut pennut vaikuttivat olevan innoissaan siitä, että he olivat pitkästä aikaa päässeet ulos pentutarhalta.
"En voi olla huomaamatta, miten huolestuneita katseita teidän kasvoillanne on. Voin vakuuttaa, että tämän kokouksen aihe on sellainen, joka ylentää kaikkien mieltä. On nimittäin aika nimittää kaksi oppilasta soturiksi ja viisi pentua oppilaiksi", sen sanottuaan ilmapiiri leirissä kohosi heti. Vilkaisin innostuneesti vierelläni seisovaa Mehiläispentua. Kollin kasvoilla oli rauhallinen ilme, mutta edes hän ei voinut peittää innokkuuttaan; kollin suupieli nyki hänen katsoessaan Litteäkivellä seisovaa päällikköä. Vilkaisin myös toisella puolellani istuvaa Kimalaispentua, joka käänsi samaan aikaan innostuneen katseensa minuun.
Tuulitassun ja Salamatassun nimitykset tuntuivat kestävän ikuisuuden ajan. Vihdoin heidän seremoniansa oli ohi, kun Mesitähti antoi heille soturinimensä. Tuulikuiskaus ja Salamataivas astuivat molemmat sivummalle, kun Mesitähti pyysi meidät Litteäkiven eteen. Yksitellen hän kutsui jokaisen luokseen Litteäkivelle nimitystä varten. Ensin oppilasnimensä sai Laventelipentu, jonka mestariksi tuli Salviakatse. Talvikkipentu sai mestarikseen Korppisiiven.
Hengitystäni pidätellen odotin, kenet Mesitähti seuraavaksi kutsuisi luokseen.
"Mehiläispentu", ja niin veljeni loikkasi päällikön luokse Litteäkiven päälle. Mesitähti lausui samat sanat kuin Laventelitassun ja Talvikkitassunkin kohdalla, ja antoi Mehiläispennulle oppilasnimensä. Veljeni sai mestarikseen Nokkospilven. Kimalaispentukin sai nimensä ennen minua, ja seisoin nyt ainoana pentuna Talvikkitassun, Laventelitassun ja Mehiläistassun ympäröimänä. Sisareni sai mestarikseen itse Mesitähden. Olin hieman pettynyt, sillä minäkin olisin halunnut mestarikseni itse Mesitähden. Yritin kuitenkin olla iloinen Kimalaispennun puolesta, sillä tämä oli hänelle suuri mahdollisuus oppia vaikka ja mitä.
Vihdoin ja viimein Mesitähti pyysi minut seisomaan Litteäkiven päälle. Loikkasin tärisevin jaloin päällikön eteen ja katsoin häntä suoraan silmiin. Mesitähden kasvoilla oli lämmin ja tuttavallinen hymy, se sai minut unohtamaan jännityksen. Kolli lausui voimakkaalla äänellä seremonian tutut sanat ja teki minusta oppilaan. Mestarivalinta oli mieleinen, sillä olin saanut mestarikseni Minttuliekin. Vilkaisin pentutarhan liepeillä seisovaa naarasta, joka hymyili minulle lämpimästi. Olin huojentunut, ettei mestarini ollut kukaan täysin tuntematon kissa, vaan juurikin Minttuliekki.
Kokouksen päätyttyä klaani alkoi hurrata kaikkien nimitettyjen nimiä. Olin äärimmäisen ylpeä uudesta nimestäni, Ampiaistassu kuulosti erittäin hyvältä.
Loikin riemuissani ympäri muita vastanimitettyjä oppilaita.
"Tästä alkaa ihan uusi elämä!" riemuitsin kovaan ääneen. En malttanut odottaa kaikkea sitä, mitä oppilaana oleminen toi meille. Saisimme lähteä ulos leiristä - tällä kertaa ihan luvan kanssa - ja oppia kaikkea kivaa!

//Saa halutessaan jatkaa
// 568 sanaa

Olin viettänyt parantajan pesällä jo useamman päivän, ja totta puhuen jossain vaiheessa kadotin kokonaan ajantajuni, enkä ollut enää perillä vuorokaudenajasta. Kun on nukkunut monta päivää putkeen, on hankala erottaa yötä illasta ja niin edespäin. Oloni oli kuitenkin jo paljon parempi kuin pari päivää sitten, enkä enää yskinytkään niin pahasti.
Ampiaispentu oli päässyt eilen pois parantajan pesältä. Olin tietenkin iloinen pennun puolesta - olisi ollut aivan kamalaa, jos hän ei olisi selvinnytkään. Toivoin vain, etten joutuisi virumaan sairasaukiolla enää kovin pitkään, sillä paikallaan oleminen alkoi käydä turhauttavaksi.
Liljatuuli tuli suorittamaan minulle päivittäistä tarkistusta. Yritin olla niin terveen ja valppaan näköinen kuin vain pystyin, mutta tiesin kyllä, että Liljatuuli näki esitykseni läpi. Tummanharmaa parantajakissa teki minulle tavanomaiset testinsä ja tarkasti, oliko minulla kuumetta. Kun hän oli valmis, kysyin häneltä:
"Olenko minä melkein terve?"
"Melkein", Liljatuuli vastasi painottaen sanaa. Hän laski eteeni tukon yrttejä. Lehtiä oli tällä kertaa vähemmän kuin tavallisesti ja ne näyttivät kärsineemmiltä kuin ne, joita oli aiempina kertoina saanut. Mietin, olivatko parantajien yrttivarannot hupenemassa. "Joudut luultavasti olemaan täällä vielä pari päivää, ennen kuin uskallamme siirtää sinut soturien pesälle."
"Hyvä on", huokaisin ja kurkotin kaulaani sen verran, että yletyin nuolaisemaan lehdet suuhuni. Ne rapisivat suussani, kun jauhoin niitä hampaideni välissäni sopivammaksi niellä. Liljatuuli väläytti minulle väsyneen hymyn ja siirtyi seuraavan potilaan luo.
Katselin häntä samalla, kun mutustelin yrttejä. Parantaja oli varmasti uupunut, eikä hänen taakkaansa keventänyt yhtään se, että Leimusilmäkin oli sairastunut viheryskään. Kauankohan hän mahtaisi jaksaa hoitaa kaikkia sairastuneita alivoimalla?

//239 sanaa

Olin kuullut hyviä uutisia Liljatuulelta, kun tämä oli matkalla aukion poikki pysähtynyt vaihtamaan kanssani pari sanaa: Ampiaispentu oli päässyt pois sairasaukiolta! Ilmeisesti parantajakissa oli käynyt juuri saattelemassa pennun takaisin Korppisiiven ja sisarustensa pariin, sillä hänen lumeen jääneet tassunjälkensä näkyivät tulevan pentutarhan suunnalta.
Olin niin iloinen, että olin vähällä rynnätä pentutarhan seinän läpi tervehtimään poikaani, mutta tiesin, että se oli mahdotonta juuri nyt. Pentutarha ja klaaninvanhimpien pesä oli edelleen eristyksissä muusta klaanista viheryskän vuoksi, minkä takia en ollut päässyt tapaamaan perhettäni moneen päivään. Olin kyllä käynyt juttelemassa kumppanini ja pentujeni kanssa karhunvatukkapensaan oksien läpi, mutta ei se ollut sama kuin olla fyysisesti heidän kanssaan samassa tilassa. Ampiaispentuakin olin käynyt tervehtimässä muutamaan otteeseen parantajan pesän suulta, mutta yleensä tämä oli ollut liian väsynyt vastatakseen tai Liljatuuli oli tullut hätistelemään minua kauemmaksi pesältä.
Ilmeisesti vain Ampiaispentu oli päässyt pois sairasaukiolta, sillä parantaja ei ollut maininnut puolella sanallakaan Aurinkopennusta. Raidallinen pentu huoletti minua aivan yhtä paljon kuin minua oli huolettanut Ampiaispennun hyvinvointi - olivathan he sentään pentuja ja huomattavasti heikompia verrattuna isompiin, täysikasvuisiin kissoihin. Yleensä en vaivautunut uhraamaan ajatusta Tähtiklaanille, mutta tällaisina hetkinä sitä tahtoi uskoa johonkin ylempään tahoon, joka piti huolta meistä. Rukoilin hiljaa mielessäni tähtikissoja säästämään nuoren Aurinkopennun hengen. Klaani tarvitsisi häntä vielä, olin siitä varma.

//203 sanaa

Olin makoillut parantajan pesässä muutaman päivän. Ampiaispentu oli tervehtynyt ja päässyt takaisin pentutarhaan. Minä olin hieman kateellinen, olisin halunnut jo mennä takaisin pentutarhaan. Kun Liljatuuli tutki minut tämä totesi, etten ole vielä tarpeeksi terve. Minua ärsytti, mit muuta täällä voi tehdä kuin makoilla? Mietintöni keskeytyi kun aloin yskimään, joka loppui onneksi pian. Päätä alkoi särkea ja mieleni teki vain makoilla paikallaan. Liljatuuli toi minulle taas yrttejä, söin yrtit vaivalloisesti.
"Hyi, kitjerää!" sanoin naamaa irvistäen. Liljatuuli naurahti ja antoi minulle sammalta jossa oli vettä ja meni omiin puuhiinsa. Nuolin sammalta hitaadti ja lopetin. Suljin silmäni ja ajattelin nukkua, nukkuessa ei voi tuntea kipua. Nukahdin pian. Avasin silmäni ja näin kissan jonka turkissa oli tähtiä, säikähdin kauheasti.
"Missä olen? Olenko kuollut?" Kysyin hitaasti.
Tähtikissa nyökäytti päätään ja yhtäkkiä heräsin. Nousin istumaan ja hengitin nopeasti. Onneksi se oli vain paha uni! En uskaltanut enää nukkua joten tuijottelin pesän seinää loppupäivän. En enää ikinä halua nähdä pahoja unia!

//154 sanaa

Istuin levottomasti sairasaukiolla sijaitsevalla sammalvuoteella, joka oli tullut minulle tutuksi vietettyäni sillä aikaa neljäsosakuun verran. Liljatuuli oli eilen luvannut, että mikäli tämän päivän tarkastuksessa ei ilmenisi enää mitään erityistä, pääsisin heti aamusta takaisin pentutarhalle. Hermostuksissani painoin kynteni vasten pehmeää sammalta ja odotin, että tummanharmaa parantajakissa astelisi pian ulos kahden kiven välissä sijaitsevasta pesästään.
Sairasaukiolla oli yhä runsaasti väkeä, vierelläni pari yötä nukkuneen oppilaan jälkeen pesästä ei ollut hävinnyt ketään, päinvastoin. Leimusilmäkin oli sairastunut viheryskään. Myös Aurinkopentu oli sairastunut. Olin toivonut saavani keltaisesta pesätoveristani itselleni seuraa, mutta kolli oli liian väsynyt leikkiäkseen. Hän oli lähinnä vain nukkunut nämä pari päivää, mitä oli viettänyt pesällä.
Viimein kuulin lähestyviä askeleita hämärästä kivenkolosta, kun Liljatuuli käveli sairasaukion puolelle. Naaraan katse oli rauhallinen, kun hän silmäili ensin läpi jokaisen pesässä olevan. Suurin osa nukkui sikeästi, mutta muutaman soturin silmät olivat auki. Parantaja katsahti minuun hymyillen, ja tassutti aukion poikki luokseni.
"Huomenta Ampiaispentu, millainen vointi sinulla on tänään?" parantaja kysyi päästyään luokseni.
"Erinomainen! Olen ihan terve jo!" vakuuttelin ja pomppasin pois sammalalustan päältä näyttääkseni parantajalle, miten hyvässä kunnossa olin. Pesän lattia oli kylmä, mutta se ei enää haitannut, koska minua ei enää palellut kuten aiempina päivinä. Parantaja hymyili yhä lämpimästi ja asetti käpälänsä eteeni pysäyttääkseni minut.
"Katsotaas sitten", naaras tokaisi ja alkoi kysellä minulta kysymyksiä voinnistani. Liljatuuli luetteli erikseen kaikki viheryskän oireet ja kysyi, oliko minulla niitä. Vastasin jokaiseen valehtelematta, että ei ollut. Kun tarkastus oli viety loppuun, Liljatuuli nyökytteli tyytyväisenä päätään.
"Onneksi olkoon Ampiaispentu, sinä olet nyt terve. Odota siinä vielä hetki, niin tarkastan muutkin pesässä olevat. Sen jälkeen sinä pääset takaisin pentutarhalle", tumma naaras sanoi ja passitti minut takaisin sammalvuoteelle. En olisi halunnut totella, mutten voinut riskeerata mahdollisuuttani päästä ulos pesästä, joten tottelin parantajaa mukisematta.

Muiden tarkastus tuntui kestävän kokonaisen ikuisuuden, mutta odottaminen palkittiin lopulta. Liljatuuli asteli luokseni ja viittoi minut perässään ulos sairasaukiolta. Malttamattomana tassutin parantajakissan perässä. Olin viettänyt päiviä hämärässä pesässä, joten pääaukion kirkkaus sokaisi minut hetkellisesti. Pysähdyin silmiäni siristellen. Leirin maata peitti nyt valkea lumikerros, joka sai kaiken näyttämään entistä kirkkaammalta. Liljatuuli odotti kärsivällisesti, että näin taas eteeni, ja vasta sitten lähdimme kulkemaan kohti pentutarhaa.
Olin nähnyt lunta kyllä aiemmin ennen sairastumistani, mutta nyt sitä oli enemmän. Siellä täällä lumessa risteili polkuja pesiltä pesille ja ulos leiristä. Lehtikato oli saapunut ryminällä, ajattelin.
Liljatuuli pysähtyi pentutarhan sisäänkäynnin edessä. Hän huusi emoni nimeä ja perääntyi sitten hieman kauemmaksi. Olin pakahtua ilosta, kun näin emoni tutut kasvot. Kuningatar oli aluksi säikähtäneen oloinen, mutta minut tunnistettuaan hänen kasvoilleen levisi hymy. Naaras riensi luokseni ja painoi päänsä turkkiini alkaen samalla kehrätä.
"Voi Ampiaispentu! Ikävöin sinua niin kovasti! Oletko sinä kunnossa?" Korppisiipi kysyi ja nuolaisi muutamalla pitkällä vedolla sotkuista turkkiani puhtaammaksi. Kuningatar nosti päänsä ylös ja kääntyi Liljatuulen puoleen.
"Onko hän nyt ihan terve?" emo kysyi. Käänsin pääni takanani seisovaan Liljatuuleen ja näin parantajan nyökkäävän.
"Kannattaa ottaa muutama päivä vielä ihan rauhallisesti, mutta muuten Ampiaispentu on aivan terve", tummanharmaa naaras totesi rauhallisella äänellään. Korppisiipi kiitteli Liljatuulta moneen otteeseen, ennen kuin parantaja palasi takaisin pesäänsä. Emo kumartui minun tasolleni ja painoi kuononsa taas turkkiini.
"Haiset ihan parantajakissalta", Korppisiipi naurahti huvittuneesti. Nostin kysyvän katseen emooni.
"Miten niin?" kysyin huolestuneena. Minä halusin olla soturi, en parantaja. Tarkoittiko tämä, että Tähtiklaani olikin päättänyt tehdä minusta parantajakissan?
"Koska olet ollut parantajan pesällä, yrttien hajut ovat tarttuneet turkkiisi. Ne katoavat kuitenkin nopeasti, älä huoli", emo lohdutti huomatessaan minun säikähtäneen. Hän viittoi minut perässään pentutarhalle, jossa sisarukseni ja Minttuliekin pennut olivat. En ollut koskaan ollut niin onnellinen kuin nyt, kun kohtasin pitkästä aikaa kaikki minulle niin rakkaat kissat!

// 574 sanaa

Seuraavat kolme päivää vietin kooman kaltaisessa tilassa, josta minut elvytettiin aina silloin tällöin ottamaan yrttejä tai juomaan vettä. Koska oloni oli ollut niin kurja, en ollut kyennyt tekemään mitään muuta kuin nukkumaan kivun pois. Yskä oli edelleen paha, mutta muuten tunsin olotilani kohentuneen huomattavasti ensimmäisestä päivästä, jolloin olin ollut vähällä nuukahtaa aukiolle kesken klaanikokouksen.
Vei paljon voimia yrittää pitää turkki puhtaana kipeänä, mutta en kestänyt vain katsella kauniin ulkokuoreni murenemista taudin sivussa. Saatoin sentään edes hidastaa prosessia ja pitää turkkini siedettävän näköisenä. Erityisesti kiinnitin huomiota häntääni, johon kaikki pikkurisut ynnä muut sellaiset tuppasivat takertua helposti.
Sairasaukiolla oli ahdistavan täyttä. Joka puolella oli yskiviä ja korisevia kissoja, jotka varmaan rukoilivat Tähtiklaania pelastamaan heidät. Minähän en mitään pelastusta kaivannut - en etenkään miltään henkikissoilta. Sairastuneiden joukossa oli myös pari pentua, joista toisen tiesin olevan Hiilihampaan jälkeläisiä. Kuulemani mukaan kollipentu oli karannut leiristä Kultatassun kanssa, tipahtanut vahingossa jokeen ja oli miltei päässyt hengestään. Mieleeni nousivat muistot omista oppilasajoistani, jolloin olin yhtenään ajautunut ongelmiin. Mesitähdellä oli varmasti ollut kestämistä kanssani - olihan hän menettänyt takiani yhden hengistään. Onneksi päällikkö ei ollut katkeroituvaa sorttia, eikä hän muistellut menneitä pahalla. Olimme vielä nykyäänkin hyvät ystävät.
Nyppäisin hännästäni yhden harhautuneen neulasen ja viskasin sen lattialle. Minulla oli sudennälkä, sillä olin viimeksi syönyt kunnon aterian ennen viheryskään sairastumista, ja siitä oli jo hyvä tovi aikaa. Huokaisin liioitellun suurieleisesti, mutta dramatisoiva esitykseni katkesi koko kroppaa ravistelevaan yskänpuuskaan. Kun se viimein loppui, niiskaisin nenääni vähän loukkaantuneena ja laskin pääni takaisin sammalille.

//239 sanaa

Mahlahallan sanat saivat minut hymyilemään. Minulla oli aivan huikea ystävä, joka oli valmis jakamaan kanssani rangaistuksen teosta, jossa hän ei ollut päätekijä. En voinut kieltää häntä enää toista kertaa, sillä olisin toiminut hänen sijassaan aivan samalla tavalla.
"Niin, olet oikeassa. Oikeastihan tämä koko sotku on sinun syytäsi", tokaisin vitsikkäästi. Katsoin Mahlahallaa hymyillen. "Ei olisi reilua, jos joutuisin ottamaan kaiken vastuun yksin niskaani, vai mitä?" Tuuppasin kollia leikkisästi tassullani, mihin soturi vastasi päätään huvittuneesti pudistellen.
"Ei tietenkään olisi", Mahlahalla vastasi pilke silmäkulmassaan, mutta hänen äänensävystään kuuli, että hän oli osittain tosissaan. Vaikka olinkin yhä sillä kannalla, että minun olisi kuulunut vastata virheestäni yksin Mesitähdelle, en voinut olla tuntematta huojennusta siitä, että Mahlahalla oli tukenani. Häntä parempaa ystävää sai hakea.
"Kiitos vielä", naukaisin hiljaisella äänellä, jonka Mahlahalla kuuli. "Olet paras ystäväni."
Mahlahalla hymyili minulle, ja jatkoimme lopun matkaa hiljaisuudessa, joka ei kuitenkaan tuntunut yhtään vaivaannuttavalta tai painostavalta. Olisimme vähän ajan kuluttua leirissä, ja ensimmäiseksi meidän olisi raportoitava tapahtuneesta Mesitähdelle, vaikka minua vähän kauhistutti ajatus siitä, miten tämä uutisen ottaisi. Olimmehan toki tunteneet päällikön kanssa jo Eloklaanin perustamisajoista asti, mutta ei se oikeuttanut minun rikkoa klaanien välistä rauhaa ylläpitäviä lakeja. Olin valmis ottamaan vastaan rangaistuksen, jonka hän parhaaksi näki.

//Tästä varmaan skipataan siihen kun klaanissa on puhjennu jo viheryskäepidemia ja Punatähti tulee Mesitähden juttusille xd
//197 sanaa

Klaanissa oli puhjennut viheryskäepidemia sen jälkeen, kun Ampiaispentu oli pudonnut jokeen karattuaan leiristä Kultatassun kanssa ja vilustunut. Kollipentu oli kiidätetty leiriin suorinta tietä, ja aluksi Leimusilmä ja Liljatuuli olivat ehtineet toivoa pennun selvinneen säikähdyksellä, mutta kun ensimmäiset oireet viheryskästä ilmenivät, painajainen oli jo päässyt valloilleen.
Uusia tartuntoja tuntui tulevan koko ajan lisää eri puolilla leiriä. Liljatuuli oli onneksi käskenyt Mesitähteä määräämään klaaninvanhimpien pesän ja pentutarhan karanteeniin vanhusten ja pentujen suojelemiseksi. Myöskin pääsy parantajan pesälle oli evätty terveiltä kissoilta, vaikka sillä tuskin enää tässä vaiheessa oli mitään merkistystä, sillä suurin osa klaanista näytti jo altistuneen taudille.
Leimusilmä ja Liljatuuli olivat tehneet kaikkensa pitääkseen epidemian kurissa, mutta heidänkin voimavaransa olivat rajalliset. Heidän kissanminttuvarastonsa alkoivat käydä vähiin, ja he olivat menettäneet jo yhden nuoren kissan taudille. Leimusilmän pitäisi lähteä hakemaan lisää yrttejä lähipäivinä, tai muuten tilanne saattaisi riistäytyä käpälistä täysin.
Leimusilmä astui sisälle parantajan pesään, jossa häntä oli vastassa yskivien ja niiskuttavien kissojen kuoro. Suurin osa potilaista nukkui, mutta viheryskä ei jättänyt heitä rauhaan edes unissaan. Ainoastaan Ampiaispentu näytti olevan hereillä, ja pentu suorastaan pursusi energiaa. Se ei ollut mikään ihme, olihan Ampiaispentu ollut ensimmäinen tartunnan saajista.
Raidallinen kolli valui venytyksestä liikkeelle ja lähti tepastelemaan Leimusilmää kohti. Parantajaoppilas katsoi pentua hiukan huvittuneena. Oli mukava nähdä kerrankin jotain positiivista tämän synkkyyden keskellä.
"Minun oloni on paljon parempi tänään, katso vaikka!" Ampiaispentu hihkui loikkiessaan Leimusilmän ympärillä. Leimusilmän oli myönnettävä, että pentu näytti jo paljon terveemmältä. "Voisinko jo mennä leikkimään muiden pentujen ja Kultatassun kanssa?" pentu kysyi heti perään.
Leimusilmä pudisteli päätään. "Valitettavasti se ei käy vielä", hän maukui. "Olet kuitenkin toipunut sen verran hyvin, että ei varmasti mene enää kauaa, kunnes voimme päästää sinut takaisin pentutarhalle", hän lisäsi nähdessään pennun pettyneen ilmeen. Sairastuneiden kissojen paras lääke oli toivo, eikä Leimusilmä tahtonut viedä sitä heiltä, ellei ollut aivan pakko. Kaikkia ei voitu pelastaa - se oli ikävä tosiasia, joka parantajan oli vain pakko hyväksyä.
"Menehän vielä lepäämään", Leimusilmä patisteli Ampiaispentua ja tuuppasi kuonollaan kollia takaisin sammalien suuntaan. "Mitä enemmän saat kerättyä voimiasi takaisin, sitä nopeammin pääset lähtemään täältä", hän naukaisi rohkaisevasti. Vastahakoinen pentu nurisi jotakin vastaukseksi ja raahusti takaisin vuoteelleen.
Leimusilmä jäi hetkeksi katsomaan pennun perään, kunnes keräsi taas ajatuksensa ja jatkoi tehtäviensä parissa. Hän haki potilaille lisää kuivaa sammalta varastosta, jotta heidän olisi mukavampi olla. Sen jälkeen hän kävi yrttivaraston kimppuun ja kaapi viimeisetkin kissanmintun rippeet kiven kolosta.
Yhtäkkiä häntä alkoi huimata kovasti. Hän haukkasi henkeä ja lysähti takamukselleen hetkeksi. Meni jonkin aikaa, ennen kuin huimauskohtaus meni ohi, mutta Leimusilmä aavisteli, ettei se tulisi jäämään pelkästään siihen.
"Mitä nyt?" Liljatuuli tassutti hänen vierelleen suussaan tukko kamomillaa. Naaraan meripihkanväriset silmät tuikkivat huolestuneesti.
"Olen tainnut saada tartunnan", Leimusilmä vastasi tukahtuneella äänellä, ja juuri silloin häntä ravisteli heikko yskänpuuska, joka laantui nopeasti. Liljatuuli laski yrtit maahan ja saattoi Leimusilmän omalle pedilleen lähelle sairasaukiota.
Leimusilmä katsoi mestariinsa ahdistuneena. Parantajan pesällä oli aivan liikaa töitä hoidettavaksi vain yhdelle käpäläparille. Liljatuuli tarvitsisi apua.
"Voisitko hakea Kultatassun tänne?" Leimusilmä pyysi, ja Liljatuuli suostui. Hän jäi odottelemaan mestarinsa paluuta omalle paikalleen.
Jonkin ajan kuluttua parantaja palasi takaisin Kultatassun kanssa. Hunajanvärinen oppilas katsoi kysyvästi Leimusilmää, joka makasi sammalilla.
"Kissanminttu on miltei loppu, eikä Liljatuuli voi lähteä hakemaan sitä vallitsevan tilanteen vuoksi. Siksi lähetän sinut etsimään lisää yrttejä läheltä Kuolonklaanin reviiriä Mahlahallan kanssa. Hän tietää reitin sinne, ja sinä tiedät jonkin verran yrteistä." Leimusilmän toivo oli tässä nuoressa naaraassa. Hän ei itse olisi selvinnyt matkasta tässä kunnossa, eikä Liljatuuli todellakaan voinut jättää pesää vaille parantajaa edes hetkeksi, vaikka Leimusilmä olisikin pystynyt tekemään jotain potilaiden hyväksi. Hänen olonsa saattaisi pahentua pian, eikä hänestä silloin olisi apua kenellekään.
"Onnistuuko se?" Leimusilmä kysyi, kun ei saanut oppilaalta heti minkäänlaista reaktiota.

//Kulta?
//591 sanaa

Kultatassu: 18kp -

Minttuliekki: 16kp -

Aurinkopentu: 47kp! - Aurinkopennulla on nyt tarvittavat pisteet oppilaaksi. Nimitys voidaan suorittaa Aurinkopennun toivuttua ja vanhempien pentujen nimitysten jälkeen. Ilmoitan mestarin vaikka chatissa.

Mesitähti: 18kp -

Lauhalaukka: 9kp -

Ampiaispentu: 28kp! -

Hiilihammas: 46kp! -

Omenahuuma: 8kp -

Mahlahalla: 6kp -

Jännitys ja pelko laukesivat vasta, kun pääsimme ulos tunneleista takaisin maan pinnalle. Lauhalaukka kiiruhti edelläni tunnelin sisäänkäynnistä ulos ja jäi odottamaan minua. Oranssinkirjava soturi katsoi minua pahoillaan, ennen kuin jatkoimme matkaamme kohti leiriä.
Aaltotassu ei koskaan ollut saapunut paikalle, vaan sen sijaan olimme kohdanneet Kuolonklaanin partion. Onneksemme he päästivät meidät menemään, kun Lauhalaukka selitti tilanteen. Ruusutuike oli halunnut suojella pojantytärtään, joten olimme sopineet, ettemme mainitsisi Aaltotassusta sanaakaan. Ystäväni oli ottanut kaikki syyt niskoilleen, enkä tiennyt mitä ajatella siitä. Toisaalta en halunnut hänen joutuvan ongelmiin yksin, mutten kaivannut itsellenikään enempää ongelmia, en etenkään kuolonklaanilaisten kanssa. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni myöten, kun edes ajattelin sitä, miten Henkäysvarjo oli systemaattisesti piinannut minua ja lopulta ajanut minut pois synnyinklaanistani.
"Meidän on kerrottava Mesitähdelle tästä ennen kuin kuolonklaanilaiset tekevät sen", sanoin, kun lähdimme kävelemään rinnatusten hämärässä metsässä kohti leiriä. Lauhalaukka nyökäytti päätään ja käänsi kirkkaansinisen katseensa minun suuntaani. Hän vaikutti vähintään yhtä huolestuneelta kuin minäkin.
"Ei ole reilua, että sinä otat kaikki syyt omille niskoillesi", kerroin mielipiteeni Lauhalaukalle niin suoraan kuin vain osasin. Lauhalaukka pudisti päätään.
"Loppujen lopuksi tämä koko sotku on minun syytäni. Aaltotassu on sisareni ja hän halusi tavata ja lopulta myös pettää minut. Sinä olet vain sijaiskärsijänä tässä, joten ihan turhaan ottaisit syitä harteillesi", oranssinkirjava soturi totesi vakavalla äänellä. Niinpä tietenkin, Lauhalaukka oli aivan yhtä jääräpäinen kuin aina. Se varmaan tekikin hänestä niin hyvän ja uskollisen ystävän, sillä hän oli moneen kertaan laittanut läheisensä itsensä edelle.
"Mutta ilman minua et varmaankaan olisi tavannut Aaltotassua. Minä olin se, joka vei sinut hänen luokseen alun perin", huomautin ehkä hieman turhankin koppavasti. Lauhalaukka oli aina ollut niin hyvä ystävä, että oli minun vuoroni uhrautua. Jos Mesitähti alkaisi jaella rangaistuksia, myös minä ansaitsisin omani.

//Lauha?
// 278 sanaa

Räväytin silmäni auki, tunsin kovan kivun. Kurkku oli kipeä, päätä särki ja maailma kieppui silmissä. Räpäytin silmiäni, yritin tarkentaa katsettani, mutten onnistunut.
"Minttuliekki" vaikersin kivusta.
"Mikä hätänä" hän kysyi ja käänsi huolestuneen katseen minuun.
"Sattuu kurkkuun ja päähän" vaikersin vastaukseksi. Naaras nousi ylös ja nappasi niskanahkastani. Hän käveli pikavauhtia parantajan pesälle. Leimusilmä pisti päänsä ulos pesästä ja nappadi minut. Minttuliekki ja Leimusilmä juttelivat jotain ja minut laskettiin pehmeään sammalpetiin. Parantaja hakki varastosta muutaman yrtin ja laski ne eteeni, söin yrtit vastahakoisesti ja nyrpistin nenääni. Kolli käski minun levätä ja nukkua, päässä kieppui joten ajatus ei kuulostanut kamalalta. Suljin silmäni hitaasti, nukahtaminen ei onnistunut niin hyvin kuin toivoin, mutta nukahdin. Kun seuraavan kerran heräsin minusta tuntui kamalalta. En ennen ollut missään vaiheessa kipeä, ja ensimmäisen kerran sairastuin viheryskään. Niiskautin nenääni, kipeänä oleminen oli tylsää ja kamalaa, milloin tulen terveeksi? Nukahdin pian uudestaan, olin tosi väsynyt ja minulla oli kamala olo, toivottavasti aamulla olisi parempi olo.
//154 sanaa (anteeksi jos hittasin Minttuliekkiä tai Leimusilmää liikaa)

Ampiaispentu oli sairastunut viheryskään ja toteuttanut pahimman pelkoni. Viheryskä oli kuolemanvaarallinen tauti, ja Ampiaispentu oli vielä nuori. Tietysti syytin asiasta itseäni, mutta kun olin jonkin aikaa rypenyt katumuksessani tajusin, ettei siitä ollut mitään hyötyä. Siispä olin päättänyt tarjota apuani Liljatuulelle ja Leimusilmälle, olihan minulla hiukan parantajan taitoja. Sitä paitsi Mesitähti oli rankaissut minua viivyttämällä soturikoulutukseni alkua neljäsosakuulla. Minulla ei siis olisi koulutustakaan, ja vaikka tehtävänäni olisi klaaninvanhimpien ja pentutarhalaisten hoitaminen ja ruokkiminen, löytäisin varmasti aikaa parantajien auttamiseen.
"Kas noin", sanoin asetellessani viimeisiä sammalpaloja Kirsikkakuonon uuteen makuusijaan. Olin yrittänyt tehdä siitä mahdollisimman mukavan, jotta vanha naaras pystyisi rentoutumaan sen päällä kunnolla. Saman olin jo tehnyt Nokilinnun ja Hiilloskatseen makuualusille.
"Kiitos, Kultatassu", Kirsikkakuono naukaisi hymyillen ja asettui sammalille lepuuttamaan raajojaan. Hymyilin lämpimästi ja vilkaisin ympärilleni. Mitä seuraavaksi? Olin jo ehtinyt aamusta auttaa pentutarhalla. Minua oli hiukan pelottanut kohdata Korppisiipi, mutta kuningatar ei onneksi ollut vaikuttanut kovin vihaiselta. Tietysti olisin ymmärtänyt jos naaras olisi ollut minulle vihainen. Olin silti helpottunut siitä, etten lopullisesti ollut menettänyt hänen luottamustaan - arvostin Korppisiipeä paljon ja se olisi viimeinen asia mitä halusin tapahtuvan.

//jatkan ehkä itse, saa nähdä :)
//176 sanaa

En ollut enää lainkaan varma, montako päivää olin viettänyt parantajan pesällä. Olin neljän päivän jälkeen mennyt sekaisin laskuissa, sillä en tiennyt kauanko olin nukkunut. Välillä tuntui, että koko ajan oli vain yö ja pimeys.
Jossain hetkessä oloni oli ollut aivan surkea, enkä ollut jaksanut edes nousta istumaan. Mutta nyt oloni oli sen verran hyvä, että olin saanut syötyä miltei puolikkaan hiiren.
Istuskelin sammalvuoteellani ja silmäilin pesää. Päivä oli kai jo pitkällä, sillä pesän ulkopuolelta oli tullut valoa jo hyvän aikaa. Katsahdin viereiselle pedille, jossa makasi kanelinruskea naaraskissa. Hän oli Eloklaanin soturi, jota Liljatuuli ja Leimusilmä olivat kutsuneet Omenahuumaksi. Vierustoverinani oli aiemmin ollut tabbykuvioinen naaras, joka kuitenkin oli kadonnut pari päivää sitten minun nukkuessani. Kukaan ei ollut kertonut minulle, minne oppilas oli viety, joten päättelin hänen tervehtyneen jo.
Omenahuuma nukkui sikeästi vuoteellaan, aivan kuten hän oli tehnyt lähes koko päivän. En ollut saanut yhdestäkään sairastuvalla olevasta kissasta seuraa, sillä kaikki vain nukkuivat tai sitten olivat niin väsyneitä, etteivät jaksaneet muuta kuin yskiä ja niiskuttaa. Nytkin siniharmaa naaraskissa, joka oli saapunut pesään hieman ennen Omenahuumaa, yski armottomasti vuoteellaan minua vastapäätä.
Ikävöin emoa, sisaruksiani, muita pentutarhan asukkeja ja erityisesti Kultatassua. En ollut nähnyt heitä lainkaan sairastumiseni jälkeen, ja pelkäsin heidän jo unohtaneen minut.
Käänsin pääni pesän sisäänkäynnille. Laikukas parantajaoppilas käveli pesään ja hidasti tahtiaan. Kissa silmäili hetken aikaa aukiolla olevia kissoja. Vasta viimeisenä hänen katseensa osui minuun. Venytysten kera lähdin kulkemaan kohti Leimusilmää.
"Minun oloni on paljon parempi tänään, katso vaikka!" hihkaisin ja loikin kollin ympärillä, "voisinko jo mennä leikkimään muiden pentujen ja Kultatassun kanssa?"

//Leimu?
// 252 sanaa

Heräsin aamulla vilunväristyksiin. Päätäni särki, kun nostin sen ylös ja vilkaisin ympärilleni. Oli yhä hämärää, ja suurin osa pesätovereistani nukkui. Pesässä näkyi olevan kuitenkin useampi tyhjä peti - kaiketi osa sotureista oli ehtinyt lähtemään jo partioon. Olin liian väsynyt ajatellakseni asiaa enempää, joten annoin pääni vajota takaisin sammaliin ja nukahdin saman tien uudestaan.
Seuraavan kerran avasin silmäni, kun joku tuli tökkimään minua kylkeen. Katsahdin närkästyneenä Kirpputäplään, joka oli tullut petini viereen.
"Mesitähti kutsui klaanin koolle", pienikokoinen soturi ilmoitti. "Meidän pitäisi mennä kuuntelemaan."
Suoraan sanottuna oloni oli niin kamala, ettei minua huvittanut nousta vuoteestani vain raahautuakseni ulos pakkaseen törröttämään kokouksen ajaksi. Kirpputäplän katseessa käväisi huoli.
"Oletko kunnossa? Näytät aika kipeältä", kolli maukui varovasti. Nenästäni vuoti räkää, jonka pyyhkäisin vaivihkaa pois.
"Olen täysin kunnossa", töksäytin vastauseksi ja rupesin punnertamaan itseäni ylös. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty; jalkani tuntuivat heikoilta kuin linnunluut, ja minua särki joka paikkaan. "Mennään nyt vain kuuntelemaan, mitä asiaa Mesitähdellä tällä kertaa on."
Seurasin hieman haparoiden Kirpputäplän perässä aukiolle. Istahdin lähelle soturien pesän sisäänkäyntiä, jotta minun ei tarvitsisi kulkea kovin pitkää matkaa takaisin vuoteeseeni.
Mesitähti oli jo valmiina seisomassa Litteäkiven päällä. Päänsäryn vuoksi näin hänen hahmonsa kahtena. Joku puhui päällikön äänellä viheryskästä ja Ampiaispennusta, mutta minun oli vaikea erottaa, mistä ääni kantautui. Jossain vaiheessa olin kuulevinani myös Liljatuulen äänen, mutta hänen sanoistaan en meinannut saada enää mitään tolkkua. Korvissani sirisi.
"Omenahuuma." Joku kosketti minua lapaan. Käänsin päätäni ja erotin Kirpputäplän hahmon sumeasti. Hänen vieressään oli toinen kissa, mustavalkoinen niin kuin hänkin.
"Sinun pitäisi tulla mukaani", onnistuin tunnistamaan Leimusilmän äänen, vaikka se kuulosti vähän oudolta. Aivan kuin olisin itse ollut vedenpinnan alla.
En vastustellut, kun minua ruvettiin tuuppimaan parantajan pesää kohti. Tai ainakin siihen suuntaan oletin olevamme menossa. Oli vaikea sanoa, kun maailma kieppui ympärillä.
Lopulta lysähdin pehmeille, kuiville sammalille, joihin sekottui yrttinen tuoksu. Käperryin sammaliin lopenuupuneena, ja silmäni lipsuivat kiinni. En millään saanut pidettyä niitä auki. Olin aivan liian väsynyt, ja halusin vain nukkua.

//315 sanaa

Käänsin katseeni Hiilihampaaseen, kolli naukui rohkaisevasti minulle. En halunnut mennä sisälle, en saisi tulla ulos ennen kuin viheryskä oli nitistetty.
"Mutta kun en halua" sanoin Hiilihampaalle suru silmissä. Hiilihammas katsoi rohkaisevasti minua.
"Voimme leikkiä kun viheryskä on voitettu" hän sanoi. Katsoin kollia silmiin pieni hymy suulla. Kävelin karhunvatukkaverhon läpi pentutarhaan Minttuliekin viereen. Naaras nuolaisi päälakeani rohkaisevasti, katsoin häntä silmiin kiitollisena. Hän pesi Talvikkipennun ja Laventelipennun ja minut. Olin väsynyt tästä päivästä, ja suljin silmäni uneliaana. Heräsin aamulla ja huomasin muiden nukkuvan yhä. Hymyilin itsekseni ja revin sammalta vuoteesta. Pyörittelin sitä pikkuisilla tassuillani pallon muotoiseksi. Nousin ylös vuoteesta ja kannoin palloa suussani. Laskin sen maahan ja hyppäsin sen päälle, aloin painia pallon kanssa. Se oli minusta hauskaa, tunsin niskassani pienen piston ja valahdin veltoksi. Minttuliekki nosti minut suittavaksi.
"Minulla oli leikki krsken" sanoin punaruskealle naaraalle närkästyneenä. Naaras suki minut ja ruokki. Kehräsin tyytyväisenä hänen vieressä. Vaikka ei saanut mennä ulos, niin Hiilihammas lupasi leikkiä kanssani.

//154 sanaa

Leikimme Aurinkopennun kanssa pitkälle iltaan asti kiviklaanin parissa, kunnes Korppisiipi tuli kutsumaan pennun sisälle. Raidallinen kolli hyvästeli minut hymy kasvoillaan, ennen kuin katosi karhunvatukkapensaan oksien taa. Kumppanini sen sijaan ei palannut takaisin sisälle, vaan tuli luokseni vakavahkon näköisenä.
"Meidän pitää keskustella Mesitähden kanssa Kultatassun rangaistuksesta", naaras puhui tasaisella äänellä, mutta hänen jännittynyt kehonkielensä kertoi kireydestä. Nyökkäsin, ja kurkotin kuonollani koskettamaan kumppanini poskea lohduttavasti. Korppisiipi vilkaisi minua kiitollisena ja lähti sitten tassuttamaan Litteäkiveä kohti. Seurasin häntä omiin ajatuksiini vaipuneena.

Kaksi päivää oli kulunut. Ampiaispentu oli yhä parantajan pesällä toipumassa, ja Kultatassu oli saanut rangaistuksensa. Tilanne vaikutti jotakuinkin rauhoittuneen, ja minusta tuntui pitkästä aikaa siltä, että uskalsin hengittää vapaammin. Olin saanut vakuutettua itseni siitä, että asiat kääntyisivät vielä parhain päin.
Oli aamupäivä, ja olin tuttuun tapaan tervehtimässä pentuja pentutarhalla. En malttanut odottaa, että Ampiaispentu saisi palata parantajan pesältä takaisin oman perheensä pariin.
Aurinkopentu halusi siirtyä ulos leikkimään, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. Korppisiipi ja Minttuliekki jäivät rupattelemaan pesään sillä välin, kun minä paimensin pentuja uloskäyntiä kohti.
Puiden takaa pilkistävä aurinko häikäisi silmiä, mutta siihen tottui nopeasti. Aurinkopentu johdatti muut kivileirinsä luo, ja minä seurasin perässä vähän hitaammin. Nautin leirin tutuista, arkisista äänistä. Yhtäkkiä olin kuulevinani jostain etäältä vaimeaa yskintää. Pysähdyin kuulostelemaan ääntä korvat höröllään, mutta sitä ei kuulunut enää.
Astelin pentujen viereen ja kävin istumaan. Jonkin ajan kuluttua leiriin palasi pari partiota, jotka olivat lähteneet auringonnousun aikaan tarkistamaan rajoja. Aukiolla oli vilkasta.
Yllättäen Mesitähti loikkasi Litteäkiven päälle ja kutsui klaanin kokoukseen. Korppisiipi ja Minttuliekkikin olivat ilmeisesti kuulleet kutsun pentutarhalle asti, sillä kaksikko työntyi peräkanaa ulos pesästä. Panin merkille, että valkoturkkinen päällikkö vaikutti levottomalta. Aavistelin, että hänen uutisensa eivät olleet kovin hyviä.
Mesitähti aloitti kokouksen tervehtimällä ensin klaanitovereitaan mutta siirtyi sitten suoraan asiaan. Päällikön ilmoitus iski päin naamaani: Ampiaispennulla oli viheryskä. Hetkeen en saanut ajatuksiani järjestykseen, kun huoli ja paniikki kamppailivat pääni sisällä johtavasta asemasta. Vilkaisin sivullepäin, ja näin Korppisiiven olevan yhtä tolaltaan uutisesta.
Seuraavaksi Liljatuuli nousi Mesitähden vierelle Litteäkiven päälle ja alkoi luetella viheryskän oireita. Hän myös sanoi, että vanhusten ja pentujen turvallisuuden takaamiseksi klaaninvanhimpien pesä ja pentutarha tulisi eristää. Mesitähti vahvisti sisarensa sanat. Kissojen keskuudesta alkoi kuulua hermostunutta supinaa. Käännyin katsomaan kumppaniini, jonka huolestunut katse kohtasi omani. Kokouksen päätyttyä minä ja Korppisiipi kutsuimme Kimalaispennun ja Mehiläispennun luoksemme vielä viimeisen kerran, ennen kuin kuningatar ja pennut suljettaisiin pentutarhaan muun klaanin ulottumattomiin.
"En halua, että meidät erotetaan", Kimalaispentu miukui ja painoi päänsä jalkaani vasten. Sydäntäni riipaisi, kun kumarruin nuolaisemaan tyttäreni pörröistä päätä.
"Ei hätää, Kimalaispentu", mau'uin hänelle rauhallisesti, "pian olemme taas yhdessä. Lupaan sen."
Kolmijalkainen pentu katsahti minuun sinisillä silmillään, jotka olivat kuin kaksi murheen lampea. Yritin pysyä vahvana hänen vuokseen, ja kurkotin kohti Mehiläispentua, joka myöskin oli allapäin eristyksestä. Nuolaisin hänenkin päälakeaan yhtä hellästi ja rakastavaisesti kuin olin nuolaissut Kimalaispennunkin. Vedin heidät sen jälkeen lähelleni ja rutistin kumpaakin oikein lujasti.
"Olkaapa reippaina, älkääkä kiusatko emoa ja Minttuliekkiä liikaa", sanoin sitten mukamas tiukasti pennuille, ja he nauroivat vähän.
Kun olin hyvästelyt pennut, käännyin Korppisiiven puoleen. Painoin pääni vasten hänen poskeaan ja hengitin hänen tuttua tuoksuaan oikein syvään. Korppisiipi sukaisi korvaani ja kehräsi hiljaa. Kiedoimme häntämme hetkeksi yhteen.
"Älä huoli Ampiaispennusta, minä käyn kyselemässä parantajan pesän ovelta, mitä hänelle kuuluu", lupasin kumppanille hiljaa. Korppisiipi nyökkäsi vähän.
"Toivotaan, että tämä ei kestä kauaa." Naaras katsahti ympärilleen kuin olisi katsonut näkymää viimeisen kerran. "Pidä itsestäsi huoli", hän sanoi minulle ja kurkotti vielä koskettamaan nenääni omallaan. Väläytin hänelle lämpimän hymyn.
"Kuin myös", naukaisin takaisin, ja jäin katsomaan, miten Korppisiipi patisteli pentuja kohti pentutarhaa. Huokaisin haikeasti, ja ajatuksissani katsahdin pentujen kyhäämän kivileirin suuntaan. Yllätyksekseni näin Aurinkopennun kököttävän yhä sen yllä.
Tassuttelin pennun luo ja kosketin tämän korvaa hellästi nenälläni. "Hei, Aurinkopentu, teidän on mentävä sisälle. Voimme jatkaa leikkiä sitten, kun viheryskä on taltutettu", mau'uin pennulle rohkaisevasti.

//Aurinko?
//609 sanaa

En pitänyt rangaistusten antamisesta, mutta keskusteltuani Korppisiiven, Hiilihampaan ja Lieskakajon kanssa, olimme nähneet parhaaksi antaa pienen rangaistuksen Kultatassulle karkaamisesta. Vaikka uskoin naaraan oppineen jo läksynsä, en voinut sivuuttaa muiden asiaan osallisten mielipiteitä. Korppisiipi ja Hiilihammas olivat olleet vähällä menettää poikansa karkaamisen vuoksi. Rangaistus ei tietenkään ollut iso, vaan Kultatassun soturikoulutuksen aloitusta lykättiin neljäsosakuulla.
Ampiaispentu oli ollut pari päivää parantajan pesällä, ja tänäaamuna Liljatuuli oli tullut pesälleni mukanaan ikäviä uutisia. Hän oli kertonut, että Ampiaispennun nuha oli muuttunut viheryskäksi. Pelkkä taudin nimi sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Viime lehtikatona viheryskä oli riepotellut Eloklaania ja myös minua. Olin menettänyt siihen kurjaan tautiin yhden hengistäni. Parantajat olivat eristäneet pesänsä, jotta viheryskä ei pääsisi leviämään. Olin luvannut tiedottaa klaanille asiasta pikimmiten, kunhan aamun partiot saapuisivat leiriin.
Istuin hermostuneena leirin pääaukiolla, Litteäkiven lähellä. Katsoin, kuinka Hiilihammas leikki pentujen kanssa pentutarhan edustalla. Kolli vaikutti iloiselta, joten päättelin ettei hän vielä tiennyt poikansa sairastumisesta.
Kun viimeinen auringonlaskun aikaan leiristä lähtenyt partio oli saapunut takaisin, odotin vielä hetken. Vedin syvään henkeä ja loikkasin Litteäkiven päälle. Ikävien uutisten kertominen klaanille ei ollut koskaan mukavaa. Kutsuin eloklaanilaiset koolle. Puheensorina lakkasi, ja kissat asettuivat Litteäkiven ympärille. Huomasin myös Liljatuulen ja Leimusilmän astuvan ulos parantajan pesältä, joskin kaksikko jäi etäälle muista.
"Hyvät eloklaanilaiset", aloitin voimakkaalla äänellä, jotta kaikki aukiolla olevat kuulisivat puheeni, "joudun kertomaan ikäviä uutisia." Siihen väliin pidin pienen tauon, kun etsin helpointa tapaa kertoa viheryskästä pelottelematta klaanilaisia liikaa.
"Toivoimme selviävämme tämän lehtikadon yli ilman sairauksia, mutta nyt näyttää siltä, että Ampiaispentu on sairastunut viheryskään. Hänen vointinsa on toistaiseksi vakaa, mutta sairaus on otettava vakavasti. Tästä eteenpäin parantajan pesälle saavat mennä vain sairastuneet ja parantajat. Liljatuuli, tulisitko tänne kertomaan viheryskän yleisimmistä oireista, jotta muut eloklaanilaiset voivat tarkkailla oireitaan", käänsin katseeni sisareeni, joka lähti heti sanani kuultuaan kävelemään kohti Litteäkiveä. Kissat väistivät tummaturkkista naarasta. Liljatuuli loikkasi vierelleni Litteäkiven päälle, ja alkoi kertoa viheryskän yleisimmistä oreista. Hän painotti, miten pienetkin oireet voivat olla merkki alkavasta viheryskästä, joten niistäkin olisi hakeuduttava nopeasti parantajan pesälle.
Parantajakissa myös kertoi, että pennut ja klaaninvanhimmat olisi hyvä pitää turvassa taudilta.
"Mielestäni olisi parasta, että kukaan ei toistaiseksi vieraile myöskään klaaninvanhimpien pesällä tai pentutarhalla, ellei ole aivan pakko", parantaja ehdotti ja käänsi kysyvän katseensa minuun. Vaikka ajatus tuntuikin inhottavalta, tiesin Liljatuulen olevan oikeassa.
"Eli tästä lähtien myös pentutarha ja klaaninvanhimpien pesä eristetään", pidin pienen tauon etsiessäni katseellani Kultatassua, joka istui melko lähellä oppilaiden pesää, "Kultatassu, sinun tehtäväsi olkoon klaaninvanhimpien, kuningattarien ja pentujen ruokkiminen. Huolehdi, että he saavat riittävästi tuoresaalista päivän aikana."
Hunajanvärinen naaraskissa kohtasi katseeni ja vastasi nyökäten. Päätin kokouksen siihen, mutta lupasin vielä vastata kysymyksiin, jos joillain sellaisia oli.

//422 sanaa