En pitänyt rangaistusten antamisesta, mutta keskusteltuani Korppisiiven, Hiilihampaan ja Lieskakajon kanssa, olimme nähneet parhaaksi antaa pienen rangaistuksen Kultatassulle karkaamisesta. Vaikka uskoin naaraan oppineen jo läksynsä, en voinut sivuuttaa muiden asiaan osallisten mielipiteitä. Korppisiipi ja Hiilihammas olivat olleet vähällä menettää poikansa karkaamisen vuoksi. Rangaistus ei tietenkään ollut iso, vaan Kultatassun soturikoulutuksen aloitusta lykättiin neljäsosakuulla.
Ampiaispentu oli ollut pari päivää parantajan pesällä, ja tänäaamuna Liljatuuli oli tullut pesälleni mukanaan ikäviä uutisia. Hän oli kertonut, että Ampiaispennun nuha oli muuttunut viheryskäksi. Pelkkä taudin nimi sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Viime lehtikatona viheryskä oli riepotellut Eloklaania ja myös minua. Olin menettänyt siihen kurjaan tautiin yhden hengistäni. Parantajat olivat eristäneet pesänsä, jotta viheryskä ei pääsisi leviämään. Olin luvannut tiedottaa klaanille asiasta pikimmiten, kunhan aamun partiot saapuisivat leiriin.
Istuin hermostuneena leirin pääaukiolla, Litteäkiven lähellä. Katsoin, kuinka Hiilihammas leikki pentujen kanssa pentutarhan edustalla. Kolli vaikutti iloiselta, joten päättelin ettei hän vielä tiennyt poikansa sairastumisesta.
Kun viimeinen auringonlaskun aikaan leiristä lähtenyt partio oli saapunut takaisin, odotin vielä hetken. Vedin syvään henkeä ja loikkasin Litteäkiven päälle. Ikävien uutisten kertominen klaanille ei ollut koskaan mukavaa. Kutsuin eloklaanilaiset koolle. Puheensorina lakkasi, ja kissat asettuivat Litteäkiven ympärille. Huomasin myös Liljatuulen ja Leimusilmän astuvan ulos parantajan pesältä, joskin kaksikko jäi etäälle muista.
"Hyvät eloklaanilaiset", aloitin voimakkaalla äänellä, jotta kaikki aukiolla olevat kuulisivat puheeni, "joudun kertomaan ikäviä uutisia." Siihen väliin pidin pienen tauon, kun etsin helpointa tapaa kertoa viheryskästä pelottelematta klaanilaisia liikaa.
"Toivoimme selviävämme tämän lehtikadon yli ilman sairauksia, mutta nyt näyttää siltä, että Ampiaispentu on sairastunut viheryskään. Hänen vointinsa on toistaiseksi vakaa, mutta sairaus on otettava vakavasti. Tästä eteenpäin parantajan pesälle saavat mennä vain sairastuneet ja parantajat. Liljatuuli, tulisitko tänne kertomaan viheryskän yleisimmistä oireista, jotta muut eloklaanilaiset voivat tarkkailla oireitaan", käänsin katseeni sisareeni, joka lähti heti sanani kuultuaan kävelemään kohti Litteäkiveä. Kissat väistivät tummaturkkista naarasta. Liljatuuli loikkasi vierelleni Litteäkiven päälle, ja alkoi kertoa viheryskän yleisimmistä oreista. Hän painotti, miten pienetkin oireet voivat olla merkki alkavasta viheryskästä, joten niistäkin olisi hakeuduttava nopeasti parantajan pesälle.
Parantajakissa myös kertoi, että pennut ja klaaninvanhimmat olisi hyvä pitää turvassa taudilta.
"Mielestäni olisi parasta, että kukaan ei toistaiseksi vieraile myöskään klaaninvanhimpien pesällä tai pentutarhalla, ellei ole aivan pakko", parantaja ehdotti ja käänsi kysyvän katseensa minuun. Vaikka ajatus tuntuikin inhottavalta, tiesin Liljatuulen olevan oikeassa.
"Eli tästä lähtien myös pentutarha ja klaaninvanhimpien pesä eristetään", pidin pienen tauon etsiessäni katseellani Kultatassua, joka istui melko lähellä oppilaiden pesää, "Kultatassu, sinun tehtäväsi olkoon klaaninvanhimpien, kuningattarien ja pentujen ruokkiminen. Huolehdi, että he saavat riittävästi tuoresaalista päivän aikana."
Hunajanvärinen naaraskissa kohtasi katseeni ja vastasi nyökäten. Päätin kokouksen siihen, mutta lupasin vielä vastata kysymyksiin, jos joillain sellaisia oli.

//422 sanaa

Olin viettänyt parantajan pesällä nyt kaksi yötä ja kaksi päivää. Aika tuntui lyhyeltä, sillä olin nukkunut suurimman osan ajasta. Ylitsepääsemätön väsymys ja säryt joka paikassa saivat oloni heikoksi. Oli vaikeaa saada ruokaa alas, mutta tänä aamuna olin saanut syötyä muutaman suullisen Liljatuulen tuomasta hiirestä.
Parantaja oli katsonut minua säälien. Olin kuullut hänen puhuvan Leimusilmälle viheryskästä. Kaiketi se oli tauti, joka oli tehnyt minusta niin voimattoman. Kukaan parantajakissoja lukuun ottamatta ei ollut käynyt luonani tänään.
"Se on vain varotoimenpide, jotta viheryskä ei tartu muihin", Leimusilmä oli kertonut minulle aamulla. Minä ikävöin emoa, isää, sisaruksiani ja Kultatassua. Olin aivan yksin hämärässä pesässä ja minua pelotti. Tiesin, että viheryskään saattoi kuolla, mutta minä en pelännyt kuolemaa. Olin selvinnyt jokeen putoamisesta, joten selviäisin myös tästä. Minä vain pelkäsin olla yksin. Pelkäsin, että kaikki unohtaisivat minut sillä välin, kun olin parantajan pesällä. Muistaisivatko Kimalaispentu ja Mehiläispentu minua edes enää, kun viimein pääsisin pois tästä kurjasta loukosta?
Askeleet pesän sisäänkäynniltä havahduttivat minut ajatuksistani. Pääni kääntyi automaattisesti tulijaan. Hopeanharmaa tabbykuvioinen naaras käveli sisään pesään ja huhuili Liljatuulta ja Leimusilmää. En muistanut kissan nimeä, mutta tiesin hänen olevan joku soturioppilaista. Hän oli tuonut meille pentutarhalle usein saalista.
Leimusilmä saapui parantajan pesältä sairasaukiolle kuultuaan oppilaan kutsun. Mustavalkoinen kolli pysähtyi kohdalleni huomatessaan, kuinka huonovointiselta nuori naaraskissa näytti. Oppilaan meripihkan värisistä silmistä paistoi väsymys, ja nenä vuosi vihreää limaa. Leimusilmäkin näytti tietävän, mistä oli kyse.
"Halavaviiksi käski minun tulla tänne, oloni ei ole kovin hyvä", sen sanottuaan oppilas alkoi yskiä. Yskänpuuska kesti hetken, jonka jälkeen Leimusilmä ohjasi kissan vieressäni sijaitsevalle sammalvuoteelle.
"Hyvä kun tulit, sinullakin taitaa olla viheryskä. Sattuuko sinua jonnekin?" parantajaoppilas alkoi tutkia kissaa. Tässä vaiheessa minua alkoi taas väsyttää niin paljon, etten jaksanut enää pitää silmiäni auki. Päätin sulkea ne hetkeksi ja kuunnella, mitä Leimusilmä puhui oppilaalle. Mustavalkoisen kollin sanat olivat aluksi selkeät, mutta jossain vaiheessa ne sekoittuivat äänimössöksi, josta ei saanut enää mitään selvää.

Kuulin jonkun yskivän. Raotin hitaasti väsyneitä silmiäni nähdäkseni, kuka se oli. Pesässä oli pimeää, ilmeisesti yö oli saapunut. Siitä huolimatta Liljatuuli ja Leimusilmä olivat yhä jalkeilla. Yllätyksekseni sairasaukion laidoilla olevilla sammalvuoteilla makasi useampi kissa. Aiemmin pesälle tullut oppilas nukkui edelleen oikealla puolellani, mutta myös aukion vastakkaisella laidalla oli kissoja. Tunnistin heistä siniharmaan naaraan, hän oli Lumihiutale. Lisäksi olin aiemmin nähnyt tummanharmaan, pitkäturkkisen naaraan ja sinisilmäisen valkean naaraskissan, mutten tiennyt heidän nimiään. He olivat joitain sotureita. Liljatuuli ja Leimusilmä antoivat parhaillaan heille joitain yrttejä.
Miten ihmeessä pesälle oli tullut niin lyhyessä ajassa näin monta sairasta kissaa? Hyvä puoli tässä taisi olla se, ettei minun ainakaan tarvinnut olla täällä yksin. Aika kuluisi nopeammin, kun oli juttuseuraa.

// 420 sanaa

Tervehdin klaaninvanhimpia ujosti. En ollut ennen jutellut heidän kanssaan. Nokilintu ja Hiiloskatse olivat Hiilihampaan vanhemmat. Katselin kummastuneena näitä kahta vanhaa kissaa.
"Käy etsimässä sitä kiveä klaaninvanhimpien pesästä" nokilintu sirkutti kehräten. Katsoin vanhaa naarasta ujosti ja aloin kävellä klaanin vanhempien pesälle. Kurkistin sisälle ja tassutin pesään. Katselin ympärilleni, pesässä oli hieman tunkkaista ja yskäisin pari kertaa. Haistelin maata ja etsin kiveä. Huomasin yhden vuoteen vieressä litteän kiven, kävelin sen luo. Haistelin kiveä ja kokeilin nostaa sitä. Poimin kiven suuhuni ja tassutin ulos pesästä Hiilihampaan luo.
"Hienoa, löysit sen!" Nokilintu maukaisi. He olivat ilmeisesti jutustelleet sillä aikaa kun hain kiveä. Laskin kiven maahaan ja katsoin Hiilihammasta.
"Mennäänkö takaisin leikkimään?" Kysyin jo hieman reippaammalla äänellä.
"Toki, mennään vaan" kolli vqstasi lempeästi naukaisten. Nostin kiven ja lähdin viemään sitä kivileirille. Hiilihammas hyvästeli vanhempansa ja tuli perässäni. Laskin kiven leiriin ja asetin kiven sen päälle.
"Tämä siis oli Mesitähti" sanoin kun asettelin Mesitähti kivea Litteäkiven päälle. Hiilihammas istahti viereene ja nyökäytti päätään. Kolli asetteli kiviä oikeille paikoille jotta voitaisiin aloittaa leikkiminen.
"Vihdoin voidaan aloittaa" hihkuin kun sain viimeisenkin kiven paikoilleen.

//175 sanaa
//Hiili?

"Mennään vain", vastasin itsekin leikistä innostuneena ja rupesin katselemaan ympärilleni. Aurinkopentu kulki melkein kuono lumisessa maassa kiinni etsiessään sopivaa kiveä kivileiriinsä.
Päätin itsekin lähteä liikkeelle, jotta kivi löytyisi nopeammin. Ehdin tassuttaa eteenpäin muutaman askeleen verran, kun yhtäkkiä tunsin törmääväni johonkin pehmeään. Peruutin häkeltyneenä taaksepäin, ja näin Nokilinnun iloiset kasvot edessäni. Aavistuksen hänen takanaan seisoi aina yhtä yrmeä Hiilloskatse.
"Hei", tervehdin vanhempiani hymyillen hieman vaivaantuneesti. Nokilintu vastasi tervehdykseen kurkottamalla sukimaan korviani. Se tuntui hiukan oudolta, sillä vaikka kaksikko oli ollut klaanissa jo hyvän tovin, he eivät siitä huolimatta tuntuneet kovin läheisiltä. Tunne taisi tosin olla yksipuolinen - ainakin, mitä tuli emooni.
"Mitä sinä oikein puuhaat, kultaseni?" tummanruskea naaras kysyi uteliaana ja vilkaisi takanani olevia pikkukiviä.
"Leikin Aurinkopennun kanssa", vastasin ja osoitin hännälläni raidallista pentua, joka yhä keskittyneesti tutkaili maata.
"Mitä hän tekee?" yllätyksekseni kysymyksen esittäjä oli isäni, joka harvoin avasi sanaista arkkuaan seurassani. Jykevä kolli seurasi pennun puuhastelua kivettynyt ilme naamallaan.
"Etsii sopivaa kiveä Litteäkiveksi leiriinsä", nau'uin lapojani kohauttaen. "Ette ole sattuneet näkemään yhtään sellaista?"
Nokilinnun silmät kirkastuivat. "Pentu, käypä katsomassa klaaninvanhimpien pesältä sitä kiveäsi! Siellä pitäisi olla ainakin yksi littana kivi!" klaaninvanhin kailotti Aurinkopennulle, joka pysähtyi ja kääntyi katsomaan meidän suuntaamme kummastuneena.
Kutsuin kollipennun hännän heilautuksella luoksemme. "Aurinkopentu, tässä ovat vanhempani, Nokilintu ja Hiilloskatse. Olet saattanutkin nähdä heidät joskus - he asuvat nimittäin aivan pentutarhan naapurissa", mau'uin. Vanhukset tervehtivät pentua - Nokilintu iloisesti hyristen, Hiilloskatse murahtamalla lyhyesti.
"Käy etsimässä sitä kiveä klaaninvanhimpien pesältä!" Nokilintu jatkoi hössötystään. Katsoin Aurinkopentua hymyillen hieman huvittuneesti, odottaen pennun seuraavaa siirtoa.

//Aurinko?
//242 sanaa

Heräsin yhtäkkiä ja näin Hiilihampaan pesän suulla.
"Hei, nukuitko hyvin?" Kolli kysyi lempeästi hymyillen. Katsoin Hiilihammasta unisena.
"Joo, nukuin hyvin" vastasin kollin kysymykseen. Hiilihammas istahti pesän suulle ja nuolaisi pari kertaa rintakarvojaan.
"Mistä näit unta?" Hän kysyi hieman uteliaana. Räpäytin kollille silmiäni.
"Näin unta viherlehdehdestä, oli lämmin ja istuin ruohikolla." selitin Hiilihampaalle innoissani. Kolli katsoi minua ja hymyili. Minun teki mieli pyytää Hiilihammadta leikkimään, epäröin hetken ja rohkaisin mieleni.
"Voitaisiinko mennä leikkimään ulos?" kysyin häneltä varovasti. Hiilihammas katsoi minua ja sanoi.
"Voidaan, jos haluat niin" hän sanoi ja nousi ylös ja tassutti ulos pesästä. Nousin kömpelösti ylös Minttuliekin viereltä ja kömmin pesästä pois. Kun astuin karhunvatukkaverhon läpi tunsin kylmyyden tassuissa. Värähdin ja tassutin Hiilihampaan eteen.
"Leikitäänkö klaania? Leikin sitä aina Kimalaispennun kanssa." mau'uin raidalliselle kollille varovasti. Hiilihammas nyökäytti päätään ja näytin hänelle leirin jonka olimme rakentaneet.
"Tässä on pentutarha, ja tässä on sinä, ja minä. Nämä ovat Minttuliekki ja Korppisiipi. Tässä on muut pennut. Tämä on Mesitähti ja tämä Omenahuuma" esittelin kiviä kollille ylpeänä. Hiilihammas hymyili.
"Teiltä puuttuu Litteäkivi" kolli naukaisi lempeästi. Katsoin leiriä ja huomasin saman.
"Mennäänkö etsimään pieni kivi joka näyttää litteäkiveltä?" Kysyin reippaasti Hiilihampaalta.

//187 sanaa
//Hiili?

Palasin takaisin soturin tehtävien pariin pentujen kömpiessä kuningattarien käskystä päiväunille. Astuin lämpimästä pesästä kirpeään pakkasilmaan, joka sai silmäni kirvelemään. Leiriaukiota peittävä ohut lumipeite kimalteli heikkenevässä valonkajossa.
"Hiilihammas!" ääni kutsui minua piikkihernetunnelin luota. Käänsin katseeni sen suuntaan ja näin Omenahuuman seisomassa sisäänkäynnin tuntumassa oppilaansa ja Lumihiutaleen kanssa lähtövalmiin näköisinä. Nostin häntäni tervehdykseen ja tassuttelin kolmikon tykö kuulemaan, mitä asiaa näillä oli.
"Et kai satu olemaan kiireinen juuri nyt?" Omenahuuma kysyi, kun tulin heidän luokseen. Pudistelin päätäni.
"Enpä kyllä. Pennut menivät juuri päiväunille, eikä minulla ole oikein muita suunnitelmia tämän päivän varalle. Kuinka niin?" Katsoin ruskeaturkkista soturia pää vähän kallellaan.
Naaraan kasvoille levisi ilahtunut hymy. "Hieno juttu! Sittenhän sinä voit tulla Hillasielun paikalle partioon."
Kurtistin kulmiani hieman ihmeissäni. "Miksi Hillasielu ei voinut osallistua partioon?" kysyin.
"Hän kai sai tikun tassuunsa tai jotain", Omenahuuma vastasi lapojaan kohauttaen. "Käymme uusimassa Kuolonklaanin puoleisen rajan hajumerkit ja tulemme palaamme sitten. Ehdit kyllä takaisin siihen mennessä, että pennut heräävät."
Nyökkäsin vähän, ja nau'uin sitten: "Selvä on. Mennään."
Seurasin kolmikkoa ulos leiristä, syvälle kuuraisaan metsään, jonne hämärä oli jo ehtinyt kurkottaa kohmeiset kyntensä.

Partion jälkeen oli tullut miltei pimeää. Leirissä oli vilkasta, sillä moni oli palaamassa samaan aikaan saalistamasta tai harjoituksista oppilaidensa kanssa. Hyvästelin Omenahuuman ja muut nopeasti, ennen kuin livahdin paikalta.
Työnnyin oksien välistä sisälle pentutarhaan, jossa oli edelleen yllättävän hiljaista. Ehdin jo ajatella, että pennut nukkuivat yhä, kun Aurinkopentu yhtäkkiä nosti päänsä ylös sammaleista ja katsahti suuntaani silmät hämärässä kiiluen. Kurkustani pääsi huvittunut kehräys.
"Hei", tervehdin oranssiturkkista pentua hymyillen, "nukuitko hyvin?"

//Aurinko?
//245 sanaa

Hiilihammas suostui ehdotukseemme ja kävi makuulle. Kävin makuulle ja kietaisin häntäni siististi käpälilleni. Hiilihammas kertoi tarinan kanista joka oli tehnyt jotain kiellettyä. Minusta tarina oli hieman pelottava, kävi sääliksi sitä kani raukkaa joka häädettiin kotilaaksosta. Kun hiilihammas kertoi tarinaa huomasin minttuliekin ja korppisiiven huolestuneet katseet, ihmettelin asiaa mutta en jaksanut ajatella asiaa. "Minusta tarina oli kauhea
" sanoin Hiilihampaalle. Kolli katsoi minuun hieman surullisen näköisenä ja sanoi:
"niin se varmasti oli" kolli maukui meille. Olimme hetken hiljaa ja hiilihammas nousi seisomaan. Minäkin nousin ylös ja katsoin kollia.
"Voidaanko leikkiä vielä jotain? Kysyin varovasti tummanruskealta kollilta.
"Ette takuulla leiki! Nyt on päivä unien aika" kuulin pentutarhan suulta. Korppisiipi seisoi siellä ja viittoi meidät sisälle. Jatsoin hiilihammasta ja sanoin:
"Tuletko vielä meidän kanssa leikkimään?" Kysyin silmät säihkyen.
"Totta kai, tulen kun olette heränneet" kolli maukaisi lempeästi ja käveli pois. Köpöttelin sisälle pesään minttuliekin pestäväksi. Naaraan karhea kieli puhdisti turkkini hetkessä.
"Olipas sinulla likainen turkki" punaruskea naaras puheli minulle. Kehräsin hänelle onnellisena ja otin mukavan asennon naaraan vierestä. Suljin silmäni uneliaana ja ajattelin: hiilihammas tulee leikkimään kun heräämme. Nukahdin hyvillä ajatuksilla, mutta näin kamalaa painajaista siitä kanista joka häädettiin laaksosta.

//186 sanaa
//Hiili?

Katsoin säikähtäneenä ääntään korottanutta Kultatassua, joka tuijotti minua yhä vihreillä silmillään. Hunajanvärisen naaraan lämmin ja lempeä olemus oli tiessään, ja se jopa hieman pelotti minua. En ollut koskaan nähnyt Kultatassua sellaisena. Mutta vaikka hän vaikuttikin vihaiselta, pelko ja suru puskivat esiin oppilaan särkyvästä äänestä. Olin sanaton, en tiennyt lainkaan mitä sanoa. Kultatassun purkaus oli tullut minulle täytenä yllätyksenä, ja nyt minullakin oli paha mieli.
Halusin lohduttaa ystävääni ja saada hänet paremmalle tuulelle, mutta en tiennyt miten.
"Anteeksi", oli ainoa mitä sain sanottua. Katsoin Kultatassua, mutta naaras ei enää kohdannut katsettani.
Hetki keskeytyi, kun pesän sisäänkäynniltä kuului askeleita. Mesitähti ja Lieskakajo astelivat sairasaukiolle vakavailmeisinä. Kultatassu vilkaisi päällikköä ja mestariaan.
"Täällähän sinä olet", Mesitähti tokaisi rauhallisella äänellä. Hän katsahti minua huomatessaan ilmassa olevan kireän ilmapiirin.
"Tulisitko käymään pesässäni, Kultatassu? Olemme päättäneet mestarisi kanssa rangaistuksestasi", valkoturkkinen kolli totesi ja vilkaisi vierellään seisovaa Lieskakajoa, joka nyökäytti päätään kohdatessaan päällikön katseen. Kultatassu vilkaisi nopeasti minua. Yritin välittää hänelle katseellani, että olin ihan oikeasti pahoillani siitä, mitä hän oli minun takiani joutunut kokemaan. En ollut osannut ajatella asiaa lainkaan Kultatassun näkökulmasta.
Oppilas katosi sairasaukiolta kahden täysikasvuisen kissan kanssa, ja minä jäin yksin taas. Painauduin vasten sammalia, sillä pesässä oli kylmä. Olin kovin väsynyt. Riitti vain, että painoin pääni sammaliin ja nukahdin saman tien.

Herätessäni seuraavan kerran, tunsin kurkussani epämiellyttävän tunteen. Nielaiseminen tuntui kaamealta, kuin jokin olisi repinyt kurkkuani sisältä päin. Nenä vuosi ja päätä särki, oli kylmä. Pesässä oli hämärää, mutta saatoin kuulla lähestyvät askeleet. Ne eivät tulleet pesän sisäänkäynniltä päin, vaan parantajien pesältä. Tunnistin tulijan Liljatuuleksi, kun hän istuutui eteeni.
"Millainen olo sinulla on?" harmaaturkkinen parantaja kysyi lempeällä äänellä. Pudistin päätäni:
"Ei kovin hyvä." Ääneni oli karhea, ja puhuminen sai kurkun tuntumaan entistä kipeämmältä. Parantaja katsoi minua huolestuneena.
"Taidat olla vilustunut. Käyn hakemassa sinulle muutamia yrttejä, joiden pitäisi parantaa oloasi", naaras sanoi ja katosi takaisin pesään, josta oli hetkeä aiemmin tullut.

// 306 sanaa

Seuraavaksi pennut halusivat kuulla tarinoita. Asetuin makaamaan ja vedin käpälät alleni samalla, kun yritin keksiä, mistä kertoisin.
"Olipa kerran jänis, joka asui yhdessä perheensä kanssa laaksossa", aloitin tarinani tavanomaiseen tapaan - tähän tarinaan oli kuitenkin upotettuna synkkä muisto, josta en halunnut pentujen saavan tietää ennen kuin nämä olisivat tarpeeksi vanhoja sen kuulemaan. "Eräs nuori jänis oli luonteeltaan hyvin rohkea mutta äkkipikainen, ja hän ajautui ongelmiin tuon tuosta. Hän kuitenkin selvisi niistä yleensä hyvin vähällä.
Laaksossa, jossa he asuivat, oli pieni valkokukkainen puu, josta jäniksiä oli kielletty syömästä. Nuori jänis oli kuitenkin utelias ja päätti kokeilla onneaan. Hän vei yhden puun valkoisista kukista siinä uskossa, että kukaan ei nähnyt häntä. Kuitenkin jäniksen viedessä kukan puusta, kaikki muutkin kukat lakastuivat ja putosivat maahan. Ruoho puun ympärillä alkoi muuttua mustaksi ja levitä kulovalkean tavoin laaksoon. Hätääntynyt nuorukainen palasi omiensa luo väittäen nähneensä rusakoiden vievän puusta kukan, kun yllättäen eräs nuorelle jänikselle läheinen henkilö astui esiin ja kertoi kaikille tietävänsä totuuden. Tämä jänis kertoi kaikille nähneensä nuoren jäniksen vievän kukan puusta omaa typeryyttään.
Teostaan kiinni jäänyt nuori jänis karkotettiin armotta laakson ulkopuolelle, ja häntä kiellettiin koskaan palaamasta takaisin. Laakso jatkoi edelleen hiljaista kuolemaansa, mutta kukaan ei enää puhunut siitä. Kaikki olivat vain päättäneet jatkaa elämäänsä."
Sivusilmällä näin Korppisiiven pään olevan kääntyneenä minun suuntaani. Kun vilkaisin nopeasti häntä päin, näin hänen silmissään murhetta. Myös Minttuliekki tuntui tajunneen, kenestä tarinassa pohjimmiltaan oli ollut kyse.
"Tarinan opetus on se, että vaikka olisit tehnyt jotakin kamalaa tai anteeksiantamatonta, älä yritä salata sitä muilta, sillä lopulta voit joutua maksamaan virheestäsi kahta kalliimman hinnan", lopettaessani tarinaa soin naamalleni nousevan lämpimän hymyn, jonka tarkoituksena oli lieventää kertomukseni synkeää sävyä. En halunnut pelästyttää pentuja ulos turkeistaan syyttä suotta.

//Aurinko?
//275 sanaa

Hiilihammas ehdotti meille että voitaisiin pelata sammalpalloa. En ollut ennen nähnyt tai kuullut sammalpallosta, onneksi hiilihammas selitti meille pelin idean. Kolli koukkasi maasta sammalta ja pyöritteli sen suunnilleen pallon muotoiseksi. Kolli kertoi että meidän pitäisi muodostaa rinki. Peruutimme ja saimme muodostettua ringin, hiilihammas aloitti ja heitti pallon minua kohti. Hyppäsin ilmaan ja nappasin pallon käpälieni väliin. Katsoin innoissani kenelle heittäisin seuraavaksi, käänsin katseeni mehiläispentuun. Heitin pallon kollipentua kohti, tämä hyppäsi ilmaan ja nappasi pallon sujuvasti. Hän heitti pallon laventelipennulle joka yllättyi ja pomppasi liian myöhään. Pallo tömähti maahan ja laventelipentu katsoi palloa päin. "Taisin pudota" hän sanoi ja siirtyi emonsa viereen katsomaan peliä. Talvikkipentu nappasi pallon ja heitti sen kimalaispennulle. Naaraspentu sai pallon kiinni kolmesta jalasta huolimatta. Hän näytti yllättyneeltä kun sai sen kiinni. Kimalaispentu katsoi isäänsä ja heitti pallon hänelle. Kolli nappasi pallon ja heitti sen minulle. Yritin hypätä ja saada pallon kiinni mutta se lipesi tassuista. Katsoin palloa jaka tömähti vierelleni ja peruutin minttuliekin viereen. Naaras katsoi minuun ja nuolaisi päälakeani. Pelissä oli jäljellä vain neljä pelaajaa, ensimmäiseksi putosi talvikkipentu. Hänen jälkeen kimalaispentu putosi ja viimeisenä putosi hiilihammas. Mehiläispentu katsoi ihmeissään ympärilleen, ja röyhisti rintaansa kun onnittelimme häntä voitosta. "Sinä saat päättää seuraavan leikin" sanoin kollipennulle. Mehiläispentu käänsi katseensa isäänsä joka vaikutti iloiselta. "Kertoisitko meille tarinoita isi?" Pentu kysyi silmät säihkyen. Katsoin hiilihammasta toiveikkaana, minäkin halusin kuunnella hiilihampaan tarinoita. Minusta hiilihammas oli mukava, kunpa hän olisi isäni.

//229 sanaa
//Hiili?

Aurinkopentu oli tullut kysymään minua mukaan leikkiin. Aluksi pennut olivat halunneet leikkiä hippaa. Keskenkasvuisilta kissoilta pesässä juoksentelu sujui kuin luonnostaan, mutta minä jouduin koko ajan varomaan, etten tallaisi heidän päälleen tai löisi päätäni kattoon. Kun Aurinkopentu lopulta ehdotti jotain rauhallisempaa leikkiä, olin enemmän kuin hyvilläni.
"Miten olisi vaikka sammalpallo?" ehdotin puolestani, kun Aurinkopentu kysyi minulta, mitä seuraavaksi leikittäisiin. Kollipentu kallisti päätään kysyvästi. Omat pentuni tiesivät tämän leikin, sillä olin leikkinyt sitä heidän kanssaan aiemminkin, mutta en ollut varma Aurinkopennusta. Aioin joka tapauksessa kertoa kaikille ääneen pelin säännöt kertauksen vuoksi.
Repäisin tyhjästä sammalpedistä tukun sammalta ja pyörittelin sen etutassujeni välissä suurin piirtein pallonmuotoiseksi. "Tämä tässä on sammalpallo", mau'uin ja esittelin palloa pennuille. "Pelin ideana on pitää pallo niin kauan ilmassa kuin mahdollista. Se, jonka vuorolla pallo osuu maahan, häviää. Peli jatkuu niin kauan, kunnes jäljellä on enää yksi pelaaja." Viskasin pallon kerran ilmaan kokeiluksi ja nappasin sen kiinni. "Ymmärretty?"
"Joo!" kuului vastaus pentujen suunnasta.
"Hienoa. Eiköhän sitten pistetä peli käyntiin", virnistin iloisesti ja peruutin vähän. "Asettukaa kaikki pieneen piiriin, niin kopittelu on helpompaa. Välttäkää heittämästä palloa piirin ulkopuolelle."
Pennut nyökkäilivät ymmärtämisen merkiksi ja ottivat kukin paikkansa piirissä. Kun kaikki oli valmista, avasin pelin ja viskasin pallon kohti Aurinkopentua.

//Aurinko? Muutkin pennut saa halutessaan jatkaa :)
//197 sanaa

Korppisiipi ja Hiilihammas kävelivät pentutarhalle huolestunut katse silmissään. Hiilihammas meni puhumaan Minttuliekin kanssa jotain Ampiaispennusta. Kolli istahti ja nuolaisi rintakarvojaan, katsoin kollia iloinen pilke silmissäni, voisimmeko leikkiä jotain. Lähestyin kollia reippaasti ja istahdin tämän eteen. Ruskea kolli käänsi sinisen katseensa minuun. "Haluatko leikkiä kanssamme?" kysyin häneltä reippaasti. "Totta kai, voimme leikkiä jotain" kolli naukaisi minulle. Katsoin muita pentuja iloisena, hekin näyttivät yhtä innostuneilta. "Leikitäänkö hippaa?" Kysyin toiveikkaana Hiilihampaalta. "Voidaan, ja ainä aloitat" kolli sanoi lempeästi ja kosketti tassullaan minua. Hymyilin ja kävelin muita pentuja kohti, he katsoivat minuun ja hajaantuivat eri suuntiin. Juoksin Talvikkipennun perässä ja kosketin hännällä. Naaras irvosti minulle ja juoksi Hiilihampaan perään ja uritti koskettaa tätä hännällään. Talvikkipentu sai kosketettua hiilihammasta ja kolli käveli kimalaispennun luo ja kosketti hänen päälakea hännällään. Leikimme hippaa ja pian väsyimme. "Leikitäänkö nyt jotain rauhallisempaa?" Kysyin ja katsoin muihin. He nyökyttelivät kiivaasti ja katsoivat toiveikkaina hiilihammasta. Kolli katsoi meihin ja nyökäytti päätään. "Mitä leikittäisiin?" Kysyin Hiilihampaalta ja katsoin häntä iloisena.

//158 sanaa (anteeksi jos hittasin)
//Hiili? Muut pennut?

Hiiri rapisteli osittain lakastuneiden lehtien päällä autuaan tietämättömänä sitä vaanivasta vaarasta. Olin äkännyt pikkuotuksen vasta hetki sitten ja jäänyt pitämään sitä silmällä. Jyrsijä kulki pikkuruinen nenä maassa kiinni ja pysähtyi välillä tonkimaan lehtien ja maa-aineksen seasta jotakin, jonka se sitten tunki suuhunsa. Lehtikato puski päälle voimalla, joka sai kaikki metsän eliöt varuilleen. Mikäli ei ollut hyvin varustautunut, saattaisi kokea karmean nälkäkuoleman hyytävässä pakkasessa.
Syöksähdin eteenpäin etukäpälät ojennettuina, kynnet vilkkuen varpaiden päissä, ja iskin hiiren tainnoksiin. Päästin sen päiviltä tottuneella puraisulla niskaan. Minä onneksi olin hyvin varustautunut, eikä perheeni joutuisi näkemään nälkää tänäkään lehtikatona. Nappasin saaliin hampaisiini ja lähdin tallustelemaan takaisin leirin suuntaan.
Pohjatassusta oli tullut pari päivää sitten soturi: Pohjaharha. Olin kollista ylpeä - hän oli toinen koskaan kouluttamani oppilas. Pohjaharhan kaltaisten kissojen avulla klaani selviäisi mistä vain, siitä olin varma, ja kunhan omat pikkuiseni pentutarhalla olisivat sopivan ikäisiä, hekin pääsisivät aloittamaan oman koulutuksensa kohti soturiutta. Tai ainakin kaksi kolmesta, ajatus synkensi mieleni. Kolmijalkainen Kimalaispentu yritti kovasti päästäkseen samalla tasolle veljiensä kanssa, mistä en voinut kuin vain ihailla naarasta. Halusin Mesitähden antavan hänelle yhdenvertaiset mahdollisuudet elämään, ja mikäli myöhemmin kävisikin ilmi, ettei naaras pystyisi suoriutumaan häneltä vaadituista asioista, tulisi koulutusta katsoa uudestaan yksilöllisemmästä näkökulmasta ja miettiä, miten seuraavaksi edetään. Uskoin tyttäreeni koko sydämestäni, enkä epäillyt hetkeäkään sitä, etteikö hänestä voisi tulla jotakin suurta jonakin päivänä.
Korviini kantautui huomiota herättävää hälinää, joka sai minut pistämään rivakammin askelta toisen eteen. Sujahdin piikkihernetunnelin läpi aukiolle, jossa muutama kissa liikahteli hermostuneesti paikallaan ja vilkuili parantajan pesän suuntaan huolestuneesti. Jostain syystä minulle tuli ikävä tuntemus. Vein saaliini tuoresaaliskasalle ja olin aikeissa kysyä asiaa joltakulta aukiolla olijoista, kun Korppisiipi syöksyi luokseni jostakin. Naaraan silmät olivat pelosta soikeat.
"Ampiaispentu putosi jokeen!" naaras henkäisi, ja hänen kaikki karvansa olivat pörrössä. "Hän on parantajan pesällä."
Jäämättä viivyttelemään riensimme suorinta tientä parantajan pesälle, jossa poikamme makasi sammalilla turkki sekaisin ja yhä hieman märkänä. Pentu näytti surkealta.
"Mitä ihmettä oikein tapahtui?" kysyin järkyttyneenä kumartuessani nuolemaan poikani korvia. Korppisiipi suki pennun poskea ja kyseli kysymyksiä vähintäänkin samalla vimmalla, jolla hän nuoli tämän turkkia.
"Oletko kunnossa? Sattuuko mihinkään?"
Ampiaispentu olisi varmastikin hukkunut kysymysten virtaan, ellei Liljatuuli olisi tullut paikalle ja kertonut meille hänen tilansa olevan vakaa toistaiseksi.
"Lepo on tällä hetkellä kaikista parhain lääke", tummanharmaa parantajakissa naukui ja painoi hännällään Ampiaispennun sammalia vasten. "Voin antaa hänelle joitain yrttejä, mikäli tilanne sitä vaatii, mutta juuri nyt emme voi tehdä muuta."
Nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi. Luotin Liljatuuleen ja tämän oppilaaseen, Leimusilmään, koko sydämeni pohjasta. Heidän ansiostaanhan suurin osa oli parantunut viime lehtikadon aikana jyllänneestä viheryskästä.
"Hyvä on. Tulemme taas pian katsomaan sinua", Korppisiipi naukaisi Ampiaispennulle, joka nuokkui säälittävän näköisenä paikallaan. Kosketin pennun päälakea hellästi kuonollani, ennen kuin seurasin kumppaniani aukiolle.
Saavuimme hetken kuluttua pentutarhalle, johon Minttuliekki oli jätetty paimentamaan kiitettävän kokoista pentulaumaa. Omien pentujemme sekä Minttuliekin ja Mesitähden pentujen lisäksi joukossa oli mukana yksi uusi tulokas, Aurinkopentu. Kollipentu oli varsin vilkas tapaus, ja hän vaikutti viihtyvän Kimalaispennun seurassa.
"Miten hän voi?" Minttuliekki kääntyi katsomaan meitä huolestunut kiilto silmissään.
"Hän on uitettu ja väsynyt, mutta tulee kyllä kuntoon", Korppisiipi maukui vastaukseksi ja tassutti omalle paikalleen lähelle Minttuliekin vuodetta. Mustavalkoinen kuningatar tervehti Mehiläispentua ja Kimalaispentua kehräten.
Istahdin alas ja rupesin nuolemaan rintakarvojani. Olin viettänyt pentutarhalla paljon aikaani soturin tehtävien ohella. Nyt kun Pohjaharha oli soturi, minulla ei kulunut niin paljon aikaa harjoitusten vetämisessä. Halusin nauttia yhteisestä ajasta jälkikasvujeni kanssa niin paljon kuin vain suinkin pystyin.

//Pentutarhan väki?
//546 sanaa

Katsoin Ampiaispentua uskomatta korviani. Miten hän saattoi suhtautua tilanteeseen noin kevytmielisesti? Oli pelkästään tuurista kiinni, että hän oli selvinnyt. Niin moni asia olisi voinut mennä pieleen, ja Ampiaispentu vain käyttäytyi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kuin minä en olisi ollut huolesta suunniltani.
"Miten voit sanoa noin?" kysyin ääni murtuen. Tunsin kaiken huolen ja katumuksen joita olin yrittänyt hallita purkautuvan raivokkuutena. Tiesin, että tulisin katumaan puheitani, mutta en kyennyt pitämään kieltäni kurissa.
"Huikea seikkailu? Tajuatko, että sinä olit kuolla! Olit uskomattoman onnekas, kun selvisit ehjin nahoin. Ja nyt käyttäydyt kuin tapahtuneessa olisi ollut jotain ihailtavaa!"
Kuvittelin, miltä Korppisiivestä oli mahtanut tuntua, kun hän oli huomannut Ampiaispennun kadonneen. Tai kun hän oli nähnyt poikaansa kannettavan leiriin vettä valuvana ja kakoen. Pelkästään Mesitähden huolestuneisuus hänen kiirehtiessään Ampiaispennun kanssa parantajien luo oli kertonut tarpeeksi tilanteen vakavuudesta.
"Kuvittele miltä vanhemmistasi tuntui, kun he kuulivat mitä oli tapahtunut. Meidän - tai minun - typerän idean takia he eivät välttämättä olisi nähneet sinua enää koskaan. Ja mieti miltä minusta tuntui, kun näin sinun uppoavan veteen, enkä voinut muuta tehdä kuin katsoa miten olit hukkua!"

//Amppari?
//177 sanaa

Viimeinen asia mitä muistin, oli minua syleilevä jääkylmä vesi ja vedestä syntyvä kohina korvissani. Ollessani vedessä, olin pelännyt kuolemaa.
Raotin hitaasti silmiäni tietämättä missä olin. Pelko oli hävinnyt, mutta minua paleli yhä. Meni hetki, ennen kuin heräsin kunnolla. En ollut enää vedessä, mutten myöskään omalla vuoteellani emoni ja pentuetovereideni luona. Olin aivan yksin paikassa, jota en aluksi tunnistanut.
Nousin ylös ja katselin hämilläni ympäristöäni. Oli hämärää, hädin tuskin erotin pensaasta rakennetun pesän seiniä. Kun silmäilin hämärää pesää, helpotuksekseni erotin tutun hahmon. Kultatassu katsoi minua silmät suurina.
"Millainen olo sinulla on?" hunajanvärinen naaras kysyi ennen kuin ehdin sanomaan mitään. Naaras näytti huolestuneelta ja silmäili minua tarkasti, aivan kuin olisi yrittänyt etsiä minusta jotakin vikaa.
"Ihan hyvä. Missä me olemme? Miten pääsin pois vedestä?" kysyin hämmentyneenä, edelleen silmäillen ympäristöäni. En ollut varma, olimmeko edes Eloklaanin leirissä. Pesä haisi kummalliselle, enkä osannut yhdistää hajua mihinkään.
"Parantajan pesällä. Mesitähti sattui paikalle ja pelasti sinut. Etkö muista siitä mitään?" Kultatassu kysyi päätään kallistaen, "tai no niin, sinä olit kyllä aika heikossa hapessa eilen."
Pudistin päätäni, yrittäen kaivella mielestäni eilisen tapahtumia. Edelleen viimeinen muisto oli se, kun olin pudonnut veteen ja yrittänyt päästä pois, mutta turhaan. Sitten jossain vaiheessa vain pimeni, enkä muistanut mitään.
Olin oikeastaan aika innoissani siitä, että olin selvinnyt hengissä, vaikka olo olikin nyt väsynyt ja hieman heikohko.
"Onko sinulla nälkä? Voin hakea jotakin syötävää", ystäväni tarjoutui, mutta annoin taas vastaukseksi vain pään pudistelua. En ollut syönyt eilisen jälkeen, mutten ollut lainkaan nälkäinen. Ennemminkin ajatus syömisestä vain inhotti ja sai olon entistä heikommaksi. Kultatassun ilme muuttui entistä huolestuneemmaksi.
"Älä näytä tuolta! Eikö meillä kuitenkin ollut ihan huikea seikkailu? Mieti nyt! Minä vastaan kuolema, ja minä voitin!" hihkaisin riemuissani, mutta väsynyt ja heikko olo tuntuivat ja selvästi kuuluivat puheestani.

//Kulta?
// 285 sanaa

Olin suunnattoman helpottunut siitä, että Ampiaispentu selviäisi, vaikka pelkäsinkin hänen sairastuvan. Leimusilmä oli kertonut minulle, että riski sairastua vaarallisiinkin tauteihin kasvoi kylmettymisen seurauksena. Jos Ampiaispentu sairastuisi, en antaisi itselleni ikinä anteeksi huonoa arviointikykyäni. Toisaalta en tiennyt, kykenisinkö siihen muutenkaan. Olin ollut uskomattoman vastuuton, ja toivoin, että Mesitähti rankaisisi minua kunnolla - vaikka kyllä minua tuleva pelottikin. Olin melkein kysynyt päälliköltä rangaistuksestani kun tajusin, ettei tässä ollut kyse minusta. Miten saatoinkaan suoda ajatustakaan sille, miten minun kävisi, kun Ampiaispentu oli käynyt vain hetki sitten hyvin lähellä kuolemaa? Kuinka itsekästä.
Astelin häpeissäni oppilaiden pesään. Huomasin, että muutamien kissojen katseet kääntyivät minuun. He kaiketi tiesivät jonkin verran tapahtuneesta ja pystyivät päättelemään loput. Pesän rauhassa huomasin, miten uupunut olinkaan. Päivän aikana oli ehtinyt tapahtua paljon. Mielenikin tuntui huolehtimisesta väsyneeltä. En jaksanut uskoa, että Lieskakajo enää tänään veisi minua kiertämään reviiriä. Ei ainakaan tapahtuneen jälkeen. Päätin noudattaa Mesitähden ohjetta ja levätä, ja asetuttuani makuualusilleni vaivuin heti levottomaan uneen.

Heräsin säpsähtäen pimeydessä. Vilkaistuani nopeasti ympärilleni huomasin, että suurin osa muista nukkui yhä. Pesästä puuttuivat ainoastaan aamupartiolaiset.
Nousin venytellen ylös. Näin Lieskakajon nukkuvan omalla paikallaan, mistä olin helpottunut. En halunnut kohdata mestariani nyt. Muiden häntiä ja jalkoja varoen astelin pesän suuaukolle ja sieltä aamun hämärään. Aurinko ei ollut vielä näkyvissä, mutta taivas näytti vaalenevan. Hetkeäkään epäröimättä riensin parantajan pesälle katsomaan Ampiaispentua. Luotin kyllä Liljatuulen ja Leimusilmän parantajataitoihin, mutta halusin omin silmin nähdä, että pentu tosiaan oli kunnossa.
Astuin hiljaa sisälle yrtintuoksuiseen parantolaan. Ampiaispentu nukkui sikeästi; uni varmasti maistui tapahtuneen jälkeen. Päätin jäädä odottamaan pennun heräämistä.

//Amppari? Mesi?
//248 sanaa

Avasin unisena silmäni ja näin auringon nousevan. Taivas punersi ja pilvet näyttivät pehmeiltä. Hymyilin elämälleni itsekseni, eilinen tieto siitä ettei Minttuliekki olekkaan emoni järkytti minua yhä, muistan sen ikuisesti. Odittelin että muut heräisivät, minulla oli suden nälkä. Minttuliekki heräsi ja katsoi minuun lempeästi. "Eikö sinun pitäisi vielä nukkua?" Minttuliekki sanoi minulle. "Ei minua nukuta, odotan vain että muut heräisivät" vastasin naaraan kysymykseen. Minttuliekki katsoi minuun ja alkoi sukia turkkiani huolellisesti, minusta Minttuliekin huolen pito oli mukavaa. Vaikka naaras ei ollut emoni, hän oli minusta maailman mukavin kissa. Kehräsin kun Munttuliekki suki minua, suljin silmäni onnellisena. Pian Minttuliekki suki laventelipennun ja talvikkipennun. Korppisiipikin oli herännyt ja alkanut sukia pentujaan. Sen jälkeen meidät ruokittiin. Katselin kimalaispentu kun tämä istuskeli tksinään pesän suulla, hän olisi jo pian oppilas. Minua harmitti kun hän pääsisi oppilaaksi ennen minua, halusin olla oppilas samaan aikaan. Voisimme tehdä kaikkea kivaa yhdessä jos olisimme saman ikäisiä. Huokaisin syvään ja pettyneenä, ei hän varmastikaan halua enää leikkiä kanssani kun hänestä tulee oppilas. Päätin pyytää häntä leikkimään klaania, kävelin hänen luo ja istahdin viereen. "Hei, leikitäänkö taas klaania?" Kysyin häneltä varovasti. "Joo, leikitään vaan" hän vastasi minulle. Kävelin meidän klaanille istahdin sen viereen. Laventelipentu tuli sisältä meidän luo. "Saanko minäkin leikkiä klaania?" Hän kysyi meilta innoissaan. "Totta kai saat" vastasin hänelle. Naaras istahti ja työnsi Mesitähteä esittävän kiven litteä kiven päälle. "Nyt isä määrää päällikkö juttuja" naaras sanoi innoissaan. Työnsin muutaman soturin litteä kiven vuereen. "Omenahuuma ja Hiilihammas menevät kuuntelemaan" sanoin innoissani. Leikimme klaania aurinkohuippuun asti, ja olimme väsyneitä. "Pennut! Nyt päiväunille, voitte leikkiä päiväunien jälkeen!" Korppisiipi kutsui. Katsoimme pettyneinä toisiimme ja kävelimme sisälle pesään. Minttuliekki suki minut uudestaan, se tuntui mukavalta ja kehräsin. Kun meidät oli suittu käperryimme vuoteelle. Minua alkoi väsyttää kamalasti ja katsoin kimalaispentuun unisena. "Voidaanko olla ystäviä ikuisesti?" Mumisin unisena. "Voidaan olla" naaras vastasi minulle unisena. Pian me nukahdimme ja näimme hyviä unia. Heräsin ja kuulin sotureiden ääniä, nousin unisena ylös ja katsoin pihalle. Soturit olivat tuoneet saalista. Vesi nousi kielelleni, olin syönyt myyrän vain kerran. "Minttuliekki! Voitko käydä hakemassa meille myyrät?" Kysyin hiukan ujosti. Naaras nosti päänsä ylös ja käänsi katseensa minuun. "Voin käydä jos haluat" hän sanoi lempeästi ja katsoi omia pentujaan. Naaras nousi ylös ja talvikkipentu ja laventelipentu avasivat äkkiä silmänsä. "Minne menet emo?" Talvikkipentu kysyi. "Menen hakemaan teille myyrän" naaras vastasi lempeästi. Talvikkipennun silmät säkenöivät innosta. Minttuliekki käveli kasalle ja nappasi neljä myyrää. Hän antoi kaksi pennuille ja itselleen ja Korppisiivelle yhden. Söin samaa myyrää laventelipennun ja talvikkipennun kanssa. Myyrän maku maistui mukavasti suussa. Nuolin huuliani kun myyrä oli syöty, aloin pestä itseäni, olin nähnyt sotureiden tehneen niin. Makoilin tyytyväisenä pentutarhassa, mahassa tuntui hyvältä ja suussa maistui myyrä. Kehräsin itsekseni, siinä oli mukava makoilla. Kimalaispentu istuskeli hiirenmitan päässä minusta. "Oliko hyvää?" Hän kysyi minulta, selkeästi mielenkiintoisena. "Se oli maikasta" vastasin kehräten. "Niin se on" naaras vastasi ja alkoi myös kehrätä kun auringon valopaistoi häneen. Katsoin naarasta joka paistatteli auringossa. Vaikka hänellä oli vain kolme jalkaa, minä pidin hänestä paljon. Minä pidin hänen jään sinisistä silmistä ja ruskeasta raidallisesta turkista. Hänen häntänsäkin oli kuin pilvi. Hänen luonne oli ihana, minusta hän oli täydellinen. En viitsinyt sanoa sitä hänelle, kuitenkin hän vain nauraisi minulle, olin niin paljon nuorempikin. Masennuin kun ajattelin sitä, halusin siltikin katsella häntä. Naaras oli vain niin kaunis, mutta hän itse ei varmaan pitänyt itseään kauniina. Huokaisin syvään, kun olen isompi niin sanon häntä kauniiksi. "Mitä nyt?" kimalaispentu kysyi yhtäkkiä minulta. "Ei mikään" vastasin äkkiä ha nolona. Ajattelin vain häntä, enkä mitään muuta. Käänsin katseeni parantajan pesää kohti. Ampiaispentu oli joutunut sinne, mutten tuennyt miksi. Ajattelin asiaa hetken, mutten keksinyt syytä. En jaksanut miettiä asiaa pitempään, npusin ylös ja kipitin Minttuliekin viereen makaamaan. "Hei, minusta sinä olet maailman parhain kissa" sanoin minttuliekille reippaasti. Minttuliekki käänsi katseensa minuun ja sanoi. "Oletko sitä mieltä?" Naaras kysyi lempeästi. "Olen todella sitä mieltä" sanoin kehräten. Minttuliekki ruoesi kehräämään ja lipaisi päälakeani. Tunsin onnen kuohuvan sisälläni ja rupesin kehräämään kovaan ääneen.

//644 sanaa
//Minttu? Kimalainen?

Luolaan asteli kolmen kissan joukko. Hämärässä en ensin erottanut kunnolla, keitä he olivat tai oliko Aaltotassu itse edes mukana, mutta kun yksi heistä avasi suunsa ja kysyi kysymyksen, kylmät väreet liikkuivat aaltoina selkäpiitäni pitkin. Ruusutuikkeen ääni palautui mieleeni kristallin kirkkaana. Ilmeisesti myös Mahlahalla oli tunnistanut naaraan, sillä aistin levottomuuden kasvavan hänessä koko ajan enemmän ja enemmän. Olimme pulassa.
"Ruusutuike", astuin eteenpäin rauhallisesti, yrittäen vakuuttaa kissat siitä, että kyseessä ei ollut hyökkäys. "Onpa mukava nähdä sinua pitkästä aikaa."
Savunharmaa naaras siristi silmiään. "Lauhalaukka? Sinäkö siinä?" Hänen äänensävynsä ei ollut uhkaava, mutta aistin siinä hienoista jännitettä, mikä toisaalta tilanteen huomioon ottaen oli ihan ymmärrettävää. Olimmehan sentään tunkeutuneet Kuolonklaanin alueelle, tai tarkemmin ottaen sen alapuolelle.
"Minäpä hyvinkin", sanoin ja kosketin hännälläni Mahlahallan kylkeä osoittaakseni kollille, että hoitaisin tämän. "Mahlahalla on mukanani."
Ruusutuikkeen katse siirtyi vieressäni seisovaan ystävääni, joka nyökäytti pienesti päätään tervehdyksen eleenä. Jännite välillämme kipinöi ilmassa kuin näkymätön sähkövirta, enkä tiennyt, oliko meillä keinoa purkaa sitä. Vaikka Ruusutuike oli isäni emo, en ollut varma, kuinka suopeasti hän suhtautui klaaninsa jättäneeseen pojanpoikaan. Tiesin nimittäin, että naaras oli Kuolonklaanille uskollinen henkeen ja vereen.
"Tiedostatte kai olevanne Kuolonklaanin reviirillä", Ruusutuike murahti hieman varoittavaan sävyyn. "Teillä on paras olla hyvä selitys tälle."
Mielessäni vilisi lukematon määrä erilaisia tapoja, miten tämä keskustelu voisi päättyä. Useaan niistä liittyi jonkin asteinen väkivalta ja verenvuodatus, kun taas osassa selvisimme pelkillä nuhteilla - ja kaikki se riippui täysin siitä, miten vastaisin naaraalle. Voisin olla rehellinen ja kertoa tulleeni tapaamaan siskoani, tai sitten sepittää omasta päästäni jonkin pätevän selityksen. Oli miten vain, kumpaankin vaihtoehtoon sisältyi omat riskinsä, jotka minun oli otettava huomioon. Kaikista eniten kaduin sitä, että olin ottanut Mahlahallan mukaan - en olisi sotkenut häntä tähän, jos olisin tiennyt Aaltotassun aikovan pettää meidät. Tai niin ainakin oletin hänen tehneen, vaikkakin oppilas itse ei näkynyt olevan paikalla.
Lopulta totuus voitti. Pelissä oli liikaa - en tiennyt, keille kaikille Aaltotassu olisi voinut kertoa tapaamisestamme saati sitä, oliko partion saapuminen Kuuluolalle ollut järjestetty juttu vai pelkkä sattumankauppa.
"Tulimme tänne, koska halusin tavata siskoni. Hän ei kuitenkaan näy olevan täällä, joten tulomme tänne taisi olla virhe", yritin pitää ääneni vakaana puhuessani. Minua kauhistutti edes ajatella, miten kuolonklaanilaiset suhtautuisivat tähän uutiseen. Se tietäisi kosolti vaikeuksia sekä minulle että Mahlahalla kuin myös Aaltotassulle. Valehtelemalla kaivaisin kuitenkin vain itselleni kuoppaa.
"Tiedän, että oli väärin tulla tänne, mutta halusin vain niin kovasti tavata hänet. Mahlahalla on täällä mukanani painostukseni johdosta, sillä en halunnut tulla yksin, eikä hän liity tähän muuten millään tavalla." Aioin puhua Mahlahallan ulos tästä pussista niin hyvin kuin osasin. En halunnut hänen joutuvan kärsimään tekemästäni virhearviosta sisareni kohdalla.

//Mahla tai Sulka?
//419 sanaa

Olin juossut leiriin Ampiaispennun kanssa niin nopeasti kuin olin suinkin pystynyt. Luotin siihen, että Kultatassu tuli perässäni, sillä hetkellä ei ollut aikaa jäädä odottamaan vastanimittyä oppilasta. Leirin pääaukiolle päästyäni juoksin suoraa tietä parantajan pesälle. Kiitin onneani, että Liljatuuli oli pesällä. Sisareni katsoi hetken ajan hämillään minua ja pentua, jota roikotin yhä hampaissani. Laskin läpimärän Ampiaispennun varovasti läheiselle sammalvuoteelle ja selitin ääni väristen Liljatuulelle koko tapahtumaketjun lyhyesti samalla, kun naaras tutki kylmästä tärisevää pentua.
Ampiaispennun hengitys oli raskas ja rohiseva, ja kolli yski edelleen. Kaiketi vettä oli jäänyt hänen keuhkoihinsa. Liljatuuli alkoi nuolla pitkin vedoin raidallisen pennun turkkia. Hetken nuoltuaan tumma naaras kohotti katseensa minuun.
"Ellet tahdo vilustua, sinunkin olisi hyvä kuivata omaa turkkiasi", parantajanaaras sanoi viitaten turkkiini, josta yhä tihkui vesipisaroita sairasaukion kuivalle maalle, "Ampiaispentu selviää kyllä. Pidän häntä parin päivän ajan tarkkailussa siltä varalta, että hän vilustuu."
Sisareni sanat kuultuani, olin todella huojentunut. Aloin sukia omaa turkkiani pitkin vedoin. Pakkanen oli saanut valkean turkkini jäätymään joistain kohdin. Kylmyys tuntui inhottavana pistelynä koko kehossani. Saatoin vain kuvitella, miltä se tuntui Ampiaispennusta, joka edelleen tärisi onnettomana sammalvuoteella.
Kun Liljatuuli oli saanut pennun kutakuinkin puhtaaksi, hän katosi kiven kolossa sijaitsevaan pesäänsä. Ennen kuin parantaja palasi takaisin, kuulin jonkun lähestyvän minua vauhdilla sisäänkäynnin suunnalta. Käännyin nopeasti katsomaan tulijaa, jonka tunnistin Kultatassuksi. Naaraan kasvoilla oli huolestunut ilme, kun hänen katseensa siirtyi minusta vierelläni makaavaan Ampiaispentuun.
"Onko Ampiaispentu kunnossa? Eihän hän kuole?" hunajanvärinen naaras kysyi. En voinut olla tuntematta sääliä nuorta naarasta kohtaan. Toki hän oli rikkonut sääntöjä poistuessaan leiristä ilman lupaa, mutta hän oli juuri ollut vähällä menettää ystävänsä.
"Hän selviää. Liljatuuli sanoi pitävänsä hänet parin päivän ajan täällä tarkkailussa", kerroin rauhallisesti naaraalle, joka sanojeni seurauksena näytti helpottuneelta. Sen kuultuaan oppilas nosti vihreiden silmiensä katseen minuun.
"Anteeksi, emme-", naaras keskeytettiin, kun parantajan pesään ryntäsi kaksi kissaa lisää. Hiilihammas ja Korppisiipi suorastaan syöksyivät pentunsa luokse ja esittivät vuorotellen kysymyksiä siitä, mitä pennulla oli käynyt ja oliko tämä kunnossa. Pelastuksekseni Liljatuuli palasi takaisin sairasaukiolle ja kertoi pennun tämänhetkisestä voinnista.
Käännyin Kultatassun puoleen ja kosketin hellästi kuonollani oppilaan otsaa.
"Nyt on tärkeintä, että te molemmat olette elossa, eikä pahempaa sattunut. Mene lepäämään nyt. Keskustelemme tästä lisää huomenna, kun kaikkien ajatukset ovat selkeämmät", lausahdin pehmeällä äänellä Kultatassulle. Vaikka hän olikin tehnyt väärin, en kokenut järkeväksi alkaa torumaan nuorukaista. Jokainen teki virhearvioita, erityisesti nuoret kissat. Olin varma, että hän ei tekisi samaa virhettä toiste.

//Kulta? Halutessaan myös Hiili
// 385 sanaa

Katsoin Minttuliekki hämmästyneenä. "Mutta kun sinä olet emoni" sanoin hieman surullisena. "Aurinkopentu, en ole oikea emosi" hän sanoi hiukan epävarmalla äänellä. Suru sumensi silmäni, oliko koko elämäni valetta. Katsoin minttuliekkiä surullisesti silmiin. Nousin ylös ja kävelin pois hänen vierestään, menin istumaan pesän nurkkaan. Miten voi olla mahdollista, minun elämäni oli ollut tähän asti valetta. Tunsin riipaisun sydämmessäni, kuin joku olisi viiltänyt sitä kynsillä. Tämä tuntui todella pahalta. Tulenko koskaan toipumaan tästä tiedosta. Minkäköhänlainen oikea emoni on? Olikohan hän kaunis? En jaksanut miettiä tuollaisia asioita, olin niin surullinen ja väsynyt. Minttuliekin sanat olivat saaneet minut hyvin surulliseksi. Aloin vuodattaa kyyneliä, tämä tuntui niin pahalta,eikä kukaan ymmärrä minua.Minttuliekki tuli minun luo, ja nosti minut vuoteelle. "En halua, et ole emoni, kaikilla muilla on emo paitsi minulla" miukuin hänelle itkien. Minttuliekki huokaisi, ja sanoi: "Sinuakin pitää hoitaa vaikka en ole emosi". Katsoin minttuliekkiä silmät vetisinä, naaraan silmistä näin hänen olevan huolestunut. Naaras otti minua niskasta, ja asetti syliinsä. Tämä alkoi pestä minua, olin hieman harmissani ja nurisin hänelle kokoajan. Minttuliekki huokaisi monta kertaa, hän ei jaksanut kuunnella nurinaa. Naaras kutsui muut pennut sisään ja laittoi heidät kaikki nukkumaan. Minä nukuin Minttuliekin vieressä yhä surullisena hänen sanoistaan. Sitten nukahdin olin tosi väsynyt. Heräsin keskellä yötä, nousin ylös ja kipitin hiljaa pentutarhan ovelle. Näin kauniin tähtitaivaan, oliko emoni tuolla ja katseli minua. Sitten näin tähdenlennon, se oli kaunis näky. Tunsin emoni läsnäolon ja minulle tuli parempi mieli. Kipitin takaisin minttuliekin viereen ja suljin silmäni, minä selviän vaikka hän ei ole emoni.

//249 sanaa
//Minttu?

Pimeys ei laskeutunut yhtäkkisesti, yönmustan verhomaisesti taivaalta putoavan esteen lailla, vaan se täytti ilman hiljalleen, kuin pesään salakavalasti hiipivä savu. Sen äänetöntä saapumista ei huomaa, ennen kuin ilta on pimentänyt taivaan ja kirkastanut sen tähdet. Silti yritin pitää silmällä pentutarhan suulta virtaavaa haaleaa päivänvaloa, josta yritin saada kiinni katseellani ja näin estää sitä karkaamasta. En halunnut ajatella, mitä saattaisi tapahtua jos yö kietoisi kadonneen pennun sisäänsä.
Laskin pesään käpertyneet pennut aivan liian usein. En pystynyt vakuuttumaan siitä, että muistin ja näin kaiken oikein. Tuntui kuin olisin ajautunut ikuiseen kyseenalaistamisen silmukkaan, josta luulin pentujen lukumäärän tarkistuksen olevan tie ulos, mutta joka se ei kuitenkaan ollut. Se oli vain työntö uuteen kierrokseen.
Ampiaispennun poissaolo toi mieleeni selkeästi Kärsämöpennun kohtalon, mutta työnsin sen alati syvemmälle ja syvemmälle padottujen tunteideni onkaloon aivan olevuuteni perukoille. Minä käsittelisin niitä ajatuksia myöhemmin. Tai niin ainakin väitin itselleni joka kerta.
En väittänyt, että minä en olisi emomateriaalia, ehkä olinkin. Eri olosuhteissa kaikki olisi toisin, mutta aisat Mesitähden kanssa olivat edenneet niin nopeasti, että tunsin olevani asetettuna aivan väärään paikkaan. Pennut olivat olleet yllätys, odottamattomuus. Rakastin heitä koko sillä emon rakkaudella, joka minulla oli tarjottavana, mutta silti tunsin, etten osannut olla heille se emo tässä pisteessä elämääni, jonka he olisivat ansainneet. Varjelisin Talvikkipentua ja Laventelipentua hengelläni, mutta silti tunsin oloni kahlituksi pentutarhan varjoissa. Sydämeni oli soturiudessa, varapäällikkyydessä. Taistellessani klaanin puolesta, vertauskuvallisesti tai todellisesti, tunsin olevani elossa enemmän, kuin minään muina hetkinä. Mutta silti rakkaus velvollisuuksiin, kumppaniin ja pentuihin eivät olleet millään tavalla verrattavissa keskenään. Jokainen niistä oli omalla tavallaan kaikista sykähdyttävin tunne, se paras asia. Kolme eri elementtiä, joiden kauneutta ei voinut keskenään vertailla.
“He löytyivät.”
Säpsähdin rajusti. Niskakarvani olivat nousseet vaistomaisesti pystyyn, kunnes ymmärsin tilanteen. Mesitähti.
“Tähtiklaanin kiitos!” kuiskasin helpottuneena. Vasta kun ajatukseni olivat käyneet muutaman tyhjäkierroksen ja yrittäneet tottua tilanteeseen, jossa kaikki oli taas hyvin, ymmärsin, ettei heidän löytyminen merkinnytkään automaattisesti kaiken olevan kunnossa.
“Ovathan he kunnossa?” kysyin. Sydämeni pamppaili kiivaasti, kuin se olisi ponnahtamassa rinnastani läpi.
“Ampiaispentu oli pudonnut veteen. Saimme hänet pelastettua ja hän on nyt parantajanpesällä”, Mesitähti sanoi ja olin kuulevinani hänen äänensä taustalla pienen kireyden. Eikä hän ollut ainoa, ketä epätietoisuus stressasi. Päällikön vastuu oli aivan omanlaisensa taakkaa kannettavaksi.
“Asiat ovat siis niin hyvin, kuin ne tässä vaiheessa voivat olla.”
Mesitähti nyökkäsi ja näin kuinka päällikön rooli valui hänen kasvoiltaan. Kolli hymyili väsyneesti.
“Onneksi katoaminen huomattiin ajoissa. En halua ajatella, mitä olisi voinut tapahtua”, Mesitähti huokaisi.
Yritin välittää hänelle rohkaisevan hymyn: “Tärkeintä on se, että Ampiaispentu ja Kultatassu ovat nyt turvassa. Sillä ei ole väliä, mitä olisi voinut käydä. Voit olla ylpeä itsestäsi.”
Nyt vasta huomasin kumppanini vieläkin kostean turkin.
“Ja sinun täytyy muistaa pitää itsestäsi huolta”, sanoin noustessa ylös ja luoden Mesitähteen tiukan katseen. Aloin sukia tämän turkkia rivakasti.
Pysähdyin kielenvetojen välissä ja kohtasin kumppanini katseen, joka lopulta antoi minulle äänettömän hyväksynnän.

Heräsin aamulla tavallista myöhempään. Oikeastaan en tiedä olisinko nukkunut vieläkin pidempään, jos en olisi kuullut pentujen melskettä heidän touhutessa keskenään. Hätkähdin äkkiä, kun edellispäivän tapahtumat kirkastuivat mielessäni ja aloin hätäisesti laskemaan katraan lukumäärää. Helpotus valtasi kuitenkin nopeasti mieleni.
Vähän aikaa pentujen leikkimistä keskenään tarkkailtuani pienen pieni Aurinkopentu vaappui luokseni.
“Emo? Voisitko tulla leikkimään kanssamme. Meidän klaani tarvitsee kiven, josta päällikkö voi ilmoittaa tärkeitä juttuja!” pentu sanoi reippaasti. Sydämeni särkyi Aurinkopennun sanoista. Pennun oli niin vaikea käsittää vanhempiensa menetystä. En olisi halunnut olla se, joka keskustelee Aurinkopennun kanssa asiasta, mutta hänen oli parempi kuulla asiasta yksinkertaisesti ja hänen tunteitaan varjellen, kuin kuulla se joltakulta vahingossa.
“Aurinkopentu kulta”, aloitin hieman vaikeasti, mutta silti lämpimästi. Samalla sydäntäni riekaloitiin koko ajan pienemmäksi silpuksi, “tule tänne aivan viereeni istumaan.”
Keltainen pentu asettui viereeni ja kiedoin häntäni hänen ympärillensä, sitten kohdistin katseeni hänen silmiinsä.
Miten ihmeessä sanoisin tämän?
“Kun siis kun…”, yskäisin, “Sinun tulee tietää, että tulen aina pitämään sinusta huolta ja suojelemaan sinua, mutta.. en ole oikea emosi. Lupaan kuitenkin, että kohtelen sinua aivan samanlailla kuin sinun oma emosi kohtelisi sinua. Minusta sinun on kuitenkin hyvä tietää.”
Aurinkopentu ei sanonut heti mitään.
“Sinun oikea emosi on tähtiklaanissa ja kävelee koko ajan rinnallasi, vaikka et häntä näekään. Hän on taianomainen ja turkkinsa kimaltelee kuin taivaan tähdet. Voit tuntea hänen läsnäolonsa sydämessäsi.” Toivoin todella, että olin esittänyt asian tarpeeksi pehmeästi. Nyt vain odotin pennun reaktiota kynnet sammaleeseen puristettuna ja toivoin, että Aurinkopennun sydän ei saisi pysyviä vammoja tästä musertavasta pennuille aivan liian suuren tiedon käsittelystä.

//Aurinko?
(Toivottavasti ei haittaa et hittasin Mettä!)
708 sanaa

Katsoin hätääntyneenä miten Mesitähti nosti vettä keuhkoistaan kakovan ja kylmästä tärisevän Ampiaispennun maasta. Ressukka oli pudonnut jokeen takiani. En ollut osannut pysäyttää häntä enkä pelastaa häntä vedestä. Ylipäätään oli minun vikani, että tällainen oli edes mahdollista. Meidän ei ikinä olisi pitänyt lähteä leiristä yksin. Minun vanhempana kissana olisi pitänyt tajuta se.
Olin Mesitähdelle suunnattoman kiitollinen siitä, että hän oli saapunut apuun. Ja Tähtiklaanille siitä, että se oli ohjannut apua paikalle.
Mesitähti lähti juoksemaan leiriä kohti Ampiaispentua kantaen. Päällikön tahti oli niin kova, etten pysynyt hänen perässään. Olisin halunnut pitää pennun katse-etäisyydellä, varmistaakseni hänen olevan kunnossa, mutta minun oli luotettava Mesitähteen. Hän osaisi huolehtia Ampiaispennusta paremmin. Paniikkini ei silti lieventynyt, vaikka tiedostinkin nuoren kollin olevan hyvissä tassuissa, ja rukoilin mielessäni Tähtiklaania suojelemaan Ampiaispentua.
Ehdittyäni leiriin riensin parantajan pesää kohti. Kuulin sydämeni hakkaavan korvissani ja jalkani tuntuivat lyijynraskailta. Pelkäsin kuollakseni, että astuttuani sisään parantolaan kohtaisin Ampiaispennun elottoman ruumiin. Parhaimmassakin tapauksessa hän todennäköisesti saisi jonkin taudin, vesi kun oli hyvin kylmää lehtikadon aikaan. Sekin olisi silti parempi kuin kuolema.
Parantajan pesässä olin törmätä Mesitähteen, joka seisoi Ampiaispennun vierellä. Minun olisi ehkä ensin pitänyt selitellä tapahtumia, mutta en malttanut olla kyselemättä pennun voinnista.
"Onko Ampiaispentu kunnossa? Eihän hän kuole?"

//Mesi tai Amppari?
//195 sanaa

Hallavarjo: 11kp -

Aurinkopentu: 15kp -

Huurretassu: 14kp -

Kultatassu: 4kp -

Ampiaispentu: 7kp -

Kimalaispentu: 11kp -

Mesitähti: 20kp! -

Olin ajautunut keskusteluun Hallavarjon, joka ei ilmeisesti ollut mikään seurapiirien höylä..Kuten minäkään en ollut, mutta Hallavarjon sisko Utusielu oli, tuo voisi mennä varmaan keskustelemaan niille Kuolonklaanilaisillekkin, Kun taas Hallavarjo vaikutti aika omiin piireihinsä kääriytyneenä. Koitin saada keskusteluamme sujumaan tökeröillä keskustelun aiheillani. Onneksi aiheeni ei ollut sentään niin umpisurkea, ettei siihen voisi vastata, vaikka niin vastata.
Hallavarjo vastasikin että toivoisi että kaikille jäisi riistaa, ja nyökkäilin samanmielisenä. Ovathan ne Kuolonklaanilaiset, erakot ynnä muut erilaiset kissoja..Ellei sitten kuolonklaanilaiset olleet koiria kissan puvussa, epätodennäköistä se on.
”Onhan tämä klaani jo aika iso.” Totesin Hallavarjolle , monia en tuntenut kovin kummoisesti, ja osan nimeäkään edes muistanut, niin paljon klaanissa kissoja oli. Mutta olihan se totta, että harvalle uskalsin aloittaa keskustelua, en halua sanoa mitään väärä ja saada hullun mainetta.
Sitten kolli kysyi soturinmenoistani, ja yritin pitää tasaisen hymyn kasvoillani. Vaikka asia pännikin minua, tokihan kolli ei voi tietää näiden kymmenien kissojen seassa minun sielunelämääni, joten annan tuolle sanattomasti anteeksi ja vastaan tuolle.
”Nimitysmenoni myöhästyivät loukkaantumiseni takia, mutta aion kiriä mahdollisimman lähelle muita.” Vastaan hiukan kuivakalla äänellä katsoen kollia viileänä. Hallavarjo pahoittelee sanomistaan ja hymähdän tuolle leppeämmin.
”Ei se mitään, et sinä voinut tietää.” Lohdutin.
”Mutta hyvä että nyt tiedät, ettei satu enempää erehdyksiä.” Naukaisen kollille nielaisten viimeisen palan myyrästä. Sukaisen kielelläni huuliani nielaistuani loput hiirestä. Nostan päätäni hiukan ylöspäin, kuin kurkottaen katseellani Hallavarjoa korkeammalle, taivaalle. Valahdan hetkeksi ajatuksiini, mutta sitten havaitsen lähelläni puhetta. Hallavarjo aloitti uudelleen keskustelun tynkämme.Kuuntelen Valkeaa kollia laskien pääni takaisin tuon tasolle.
”Mm en oikeastaan tiedä, haluan kauniin, mutta arvokkaan nimen, joka kuulostaa sellaiselta, joka sopisi kunniakkaalle soturille.” Vastasin leppeänä, vaikka Hallavarjo kysyikin tuota hiukan varovaisesti. Ettei sattuisi enään tuollaisia hiukan ikäviä välikohtauksia, mutta en ole hänelle vihainen, päinvastoin. Olen iloinen että hän tajusi virheensä. Ennen kuin hiljaisuus menee jälleen huolestuttavaksi, vilkaisen kollia nostaen kulmiani hiukan.
” Oliko sinulla toiveita nimestäsi silloin, kun sinusta tuli soturi?” Utelin katsoen Hallavarjon kasvoja.




///310 sanaa, JA LEIKITÄÄN ETTÄ KISSAT OMISTAA KULMAKARVAT TAI SEN TAPAISET :-:
//Hallavarjo?

Hiilihammas hymyili meille lempeästi. " Nyt rakennetaan lumikissa!" kolli naukaisi lempeästi. " Joo, rakennetaan!" minä ja Kimalaispentu naukaistiin. Hiilihammas alkoi koota lunta kasaan, Kimalaispentu alkoi koota lunta Hiilihampaan kissan viereen. Minä katsoin lunta joka oli tassujeni alla ja aloin kasata sitä tassuillani. " No, niin kissat ovat valmiina, täytyy etsiä kiviä nenäksi ja silmiksi" Hiilihammas sanoi. Hiilihammas tassutti etsimään kiviä, meidän piti odottaa hieman. Huiskautin hännälläni Kimalaispennun päälle lunta. " Hei, ei kivaa!" naaras naukaisi minulle ja huiskautti lunta päälleni. Katsoin häntä ilkikurisesti ja huiskautin naaraan päälle lunta uudestaan. Jatkoimme lumisotaa ja Hiilihammas palasi kivet suussa meidän luo. " Löysin kivet" kolli sanoi meille. Lopetimme lumisodan ja kävimme hakemassa kiviä. " Näistä tulee hienoja" sanoin Kimalaispennulle. " Niin tulee, metsän hienoimmat lumikissat" naaras kehräsi iloisena. Laitoimme kivet silmiksi ja nenäksi. " Pennut, nyt on pesun ja päiväunien aika! " Korppisiipi kutsui meidät sisälle. "Voin kertoa tarinoita kun heräätte" Hiilihammas sanoi ja lähti tassuttamaan pois päin. Katsoin Kimalaispentua ja kävelin sisälle pesään. Katselin kun Korppisiipi pesi Kimalaispentua, ja tämä katseli kun Minttuliekki pesi minua. Pian me molemmat olimme unisia ja pesästä kuului vain tuhinaa." Hei, aurinkopentu herää!" Kimalaispentu kuiskasi minulle. Katsoin naarasta unisena ja nousin istumaan. Huomasin Hiilihampaan joka istui naaraan vieressä. "Kerrotko nyt tarinoita?" Kysyin varovasti isolta kollilta. Kolli nyökkäsi ja katsoi tytärtään silmiin. "Kerron teille ensimmäisistä oppilas harjoituksista" Hiilihammas sanoi. Katsoin Kimalaispentua iloisesti silmiin. Olin odottanut tarina tuokiota kauan. Hiilihammas kertoi tarinoita pitkään, lopulta tuli pimeä ja Hiilihammas lähti. "Nyt on aika mennä nukkumaan" Minttuliekki sanoi. Katselin ulos, taivaalla tuikkivat monet tähdet. "Katsooko Tähtiklaani meitä?" kysyin Minttuliekiltä. "Katsoo, se katsoo meitä kaikkia" naaras vastasi lempeästi minulle. Katsoin Kimalaispentua kun tämä oli nukahtamassa, minusta hän oli kaunis, sinisine silmineen ja raidallisella turkillaan. Suljin silmäni uneliaasti ja ajattelin tätä päivää iloisena. Lopulta pentutarhasta kuului vain kissojen tuhinaa.

//287 sanaa
//Kimalainen?