Hiilihammas hymyili meille lempeästi. " Nyt rakennetaan lumikissa!" kolli naukaisi lempeästi. " Joo, rakennetaan!" minä ja Kimalaispentu naukaistiin. Hiilihammas alkoi koota lunta kasaan, Kimalaispentu alkoi koota lunta Hiilihampaan kissan viereen. Minä katsoin lunta joka oli tassujeni alla ja aloin kasata sitä tassuillani. " No, niin kissat ovat valmiina, täytyy etsiä kiviä nenäksi ja silmiksi" Hiilihammas sanoi. Hiilihammas tassutti etsimään kiviä, meidän piti odottaa hieman. Huiskautin hännälläni Kimalaispennun päälle lunta. " Hei, ei kivaa!" naaras naukaisi minulle ja huiskautti lunta päälleni. Katsoin häntä ilkikurisesti ja huiskautin naaraan päälle lunta uudestaan. Jatkoimme lumisotaa ja Hiilihammas palasi kivet suussa meidän luo. " Löysin kivet" kolli sanoi meille. Lopetimme lumisodan ja kävimme hakemassa kiviä. " Näistä tulee hienoja" sanoin Kimalaispennulle. " Niin tulee, metsän hienoimmat lumikissat" naaras kehräsi iloisena. Laitoimme kivet silmiksi ja nenäksi. " Pennut, nyt on pesun ja päiväunien aika! " Korppisiipi kutsui meidät sisälle. "Voin kertoa tarinoita kun heräätte" Hiilihammas sanoi ja lähti tassuttamaan pois päin. Katsoin Kimalaispentua ja kävelin sisälle pesään. Katselin kun Korppisiipi pesi Kimalaispentua, ja tämä katseli kun Minttuliekki pesi minua. Pian me molemmat olimme unisia ja pesästä kuului vain tuhinaa." Hei, aurinkopentu herää!" Kimalaispentu kuiskasi minulle. Katsoin naarasta unisena ja nousin istumaan. Huomasin Hiilihampaan joka istui naaraan vieressä. "Kerrotko nyt tarinoita?" Kysyin varovasti isolta kollilta. Kolli nyökkäsi ja katsoi tytärtään silmiin. "Kerron teille ensimmäisistä oppilas harjoituksista" Hiilihammas sanoi. Katsoin Kimalaispentua iloisesti silmiin. Olin odottanut tarina tuokiota kauan. Hiilihammas kertoi tarinoita pitkään, lopulta tuli pimeä ja Hiilihammas lähti. "Nyt on aika mennä nukkumaan" Minttuliekki sanoi. Katselin ulos, taivaalla tuikkivat monet tähdet. "Katsooko Tähtiklaani meitä?" kysyin Minttuliekiltä. "Katsoo, se katsoo meitä kaikkia" naaras vastasi lempeästi minulle. Katsoin Kimalaispentua kun tämä oli nukahtamassa, minusta hän oli kaunis, sinisine silmineen ja raidallisella turkillaan. Suljin silmäni uneliaasti ja ajattelin tätä päivää iloisena. Lopulta pentutarhasta kuului vain kissojen tuhinaa.

//287 sanaa
//Kimalainen?

Hallavarjo räpäytti vihertävän keltaisia silmiään kohdatessaan Huurretassun omat. Ne olivat jäänsiniset ja pistävät, Hallavarjo oli varma että ne jäivät monien mieleen. Huurretassu naukui Huurretassun olevan hänen nimensä ja naaras varmisti, että olihan toinen olevansa Hallavarjo. Valkea kolli nyökkäsi sen merkiksi, että oppilas oli oikeassa.
"Hallavarjohan minä olen", valkoturkkinen kissa nyökytteli muutaman kerran ja hän tunsi, kuinka vaivaantuneisuus kietoutui kaksikon ympärille. Hän inhosi tätä, mutta ei keksinyt mitään sanottavaa. Mitä hän edes voisi sanoa? Hallavarjo oli huono sosiaalisissa tilanteissa tuntemattomien kissojen kanssa, juttu kyllä luisti perheensä kanssa. Hänen siskonsa, Utusielu sen sijaan oli kuin kollin vastakohta. Naaras hallitsi oikein taitavasti kaikki sosiaaliset suhteet ja keksi keskustelunaiheita kenen tahansa kanssa. Lopulta Huurretassu vastasi, että hän oli saanut saalista, mutta lehtikato vaikeutti sitä ja toivoi, että lehtikadon sydänaikoinakin kaikille löytyisi saalista. Soturi oli samaa mieltä, kollikissa toivoi että kaikille riittäisi riistaa. Erakoille, kuolonklaanilaisille sekä tärkeimpänä eloklaanilaisille. Hallavarjo ei arvostanut vihanpitoa klaanien ja erakoiden välillä, ellei joku olisi oikeasti paha kissa. Eikä Hallavarjo ollut kovin varma uskoiko hän täyteen pahuuteen, ehkä niitäkin oli. Ehkä ei. Tähtiklaani sen tietäisi yksin. "Totta, saamme sen avulla helpommin saalista ja voimme näin olla oikein isoksi avuksi klaanillemme", Hallavarjo naukaisi ja vilkaisi nuoremman vaaleaan turkkiin. Sen jälkeen hän siirsi katseensa takaisin Huurretassun kasvoihin ja havaitessaan toisen kasvoilla pienen, kannustavan hymyn, hymyili hän itsekin pienesti ja varovaisesti.
"Milloin sinusta olikaan tarkoitus tulla soturi?" Hallavarjo kysyi oppilaalta, toinen näytti jo aika vanhalta. "Loukkaantumisen takia soturimenoni siirtyivät", Huurretassu kertoi soturille ja kolli katsoi toista myötätuntoisesti. "Ai, harmi. Toivottavasti saat soturinimesi pian. Oletko miettinyt, millaisen nimen sinä oikein tahtoisitkaan?" Hallavarjo kysyi, edelleen hieman varovaisesti.

// 261 sanaa
// Huurre?

Päivä oli ollut kamalan kiireinen. Aamusta olimme käyneet harjoituksissa Salamatassun kanssa. Olin arvioinut vaaleanharmaan naaraan taitoja, ja hän oli suoriutunut hyvin. Ei menisi kauaa, että saisin nimittää hänetkin soturiksi. Aurinkohuipun jälkeen olin lähtenyt partioon, joka oli ollut vailla yhtä jäsentä.
Partiosta tultuamme, leirin pääaukiolla kävi kuhina. Soturit, oppilaat ja muut klaanin jäsenet nauttivat tuoresaalista toistensa seurassa ja vaihtoivat päivän kuulumisia. Silloin oli hyvä hetki kutsua klaani koolle ja nimittää Kultapentu oppilaaksi. Olin antanut hänelle mestariksi Lieskakajon, jonka aiemman oppilaan koulutus oli jäänyt karvan verran kesken, kun Haavetassu perheineen oli lähtenyt Eloklaanista joitain kuita sitten.
Olisin halunnut yli kaiken pitää pienen hengähdystauon pentutarhalla, mutta tekemistä riitti edelleen. Kiiruhdin piikkihernetunnelin likellä oleskelevan Hillasielun luokse. Katseeni käväisi Kultatassussa ja Ampiaispennussa, jotka käyskentelivät joidenkin ketunmittojen päässä Hillasielusta.
"Hei, Hillasielu", tervehdin valkoturkkista kollia, jonka vihreä katse oli jo siirtynyt minuun. Kolli nyökäytti kunnioittavasti päätään tervehdykseksi.
"Anteeksi, tämä on hieman noloa, mutta minulla on sinulle yksi pyyntö", naukaisin vaivaantuneesti virnistäen.
"Kerro vain", Hillasielu kehotti, eikä onnekseni vaikuttanut ollenkaan pahastuneelta.
"Pystyisitkö millään johtamaan auringonlaskun rajapartiota? Olen miltei koko päivän ollut liikkeellä, ja huomennakin on edessä pitkä päivä", avun pyytäminen oli vaivaannuttavaa ja inhottavaa. En pitänyt siitä, kun jouduin sysäämään omat työni muille. Mutta kuten Minttuliekki usein sanoi, en saisi polttaa itseäni loppuun. Sen aikaa kun kumppanini oli pentutarhalla, jouduin hoitamaan omien töideni lisäksi myös varapäällikön työt.
"Totta kai! Kaipailinkin juuri tekemistä loppupäivälle, joten voisi sanoa, että pelastit päiväni", Hillasielu vastasi iloisesti. Olin huojentunut soturin reaktiosta. Väläytin tälle lämpimän, äärimmäisen kiitollisen hymyn.
"Kuten myös. Kiitos", tokaisin rauhallisesti edelleen hymyillen. Hyvästelin kollin hännän heilautuksella ja suuntasin kohti pentutarhaa. Matkalla huomasin Kultatassun ja Ampiaispennun kadonneen. Arvelin heidän palanneen pentutarhalle takaisin.
En ollut ehtinyt käymään kumppanini ja pentujemme luona pariin päivään, joten nyt viettäisin koko iltani kumppanini ja pentujemme seurassa.
Astuin sisään karhunvatukkapensaan alla sijaitsevaan pesään, jossa heti sisään astuessani maidon lämmin tuoksu toivotti minut tervetulleeksi. Minttuliekki, Korppisiipi ja pentutarhan pennut hiljenivät ja kääntyivät kysyvästi minun puoleeni.
"Hei, miten täällä menee?" kysyin kumppaniltani puskiessani kuonollani hänen korvantaustaansa. Minttuliekin kurkusta kumpusi vaimea kehräys.
"Erinomaisesti", varapäällikkö lausahti pehmeällä äänellään. Kun pikaiset hellyyden osoitukset kumppanini kanssa oli vaihdettu, istahdin hänen sammalvuoteensa vierelle ja annoin katseeni vaeltaa pentutarhassa. Yllätyksekseni Ampiaispentu ja Kultatassu eivät olleet pentutarhalla. Korppisiiven pennuista vain Kimalaispentu ja Mehiläispentu olivat paikalla.
"Eikö Ampiaispentu palannutkaan pentutarhalle?" kysyin Korppisiiveltä, joka nosti hämmentyneen katseensa minuun.
"Hän jäi pääaukiolle Kultatassun kanssa. Miten niin?" naaras tokaisi rauhallisella äänellä, mutta hänen katseestaan puski esiin kasvava huoli.
"Näin heidät äsken siellä, mutta tullessani tänne he olivat kadonneet. Luulin, että he ovat täällä teidän kanssanne", vastasin naaraalle, joka kampesi itsensä nopeasti ylös vuoteeltaan.
"Ehkä he ovat oppilaiden pesällä", ehdotin, mutta Korppisiipi pyyhälsi jo ohitseni ulos tarhalta. Vilkaisin Minttuliekkiä, jonka kasvoille oli noussut huolestunut ilme.
"Minä jään tänne muiden pentujen kanssa, mene sinä vain auttamaan Korppisiipeä etsimisessä", punaruskea naaras kehotti.
Poistuin pentutarhalta, eikä Korppisiipeä näkynyt pääaukiolla. Meni hetki, ennen kuin kuningatar putkahti esiin oppilaiden pesältä. Hän katsoi minua päätään pudistellen, selkeästi hermostuneena. Laikukas naaras ei jäänyt odottamaan minua, vaan nelisti kohti parantajan pesää. Minä kiiruhdin sotureiden pesälle. Kävin pesän molemmat kerrokset läpi, mutta turhaan. Kumpikaan kadonneista nuorukaisista ei ollut pesällä.
Leirin pääaukiolla Korppisiipi alkoi olla jo hyvin hermostunut, kaiketi parantajan pesäkin oli ollut tyhjillään.
"Ovatko he lähteneet leiristä?" naaras panikoi ja siirsi katseensa kohti piikkihernetunnelia. Huoli valtasi myös minut. Kultatassu, saatika sitten Ampiaispentu, ei ollut koskaan käynyt leirin ulkopuolella.
"Mennään etsimään heitä. Eivät he ole voineet kauas ehtiä", yritin pitää pääni kylmänä, nyt ei saanut antaa paniikille valtaa.
Korppisiipi juoksi edelläni piikkihernetunnelille ja ulos leiristä.
"Minä etsin täältä päin, mene sinä toiseen suuntaan", valkoturkkinen naaras komensi. Hän ei jäänyt odottamaan vastaustani, vaan lähti rämpimään aluskasvillisuuden seassa kohti läntistä jokea. En halunnut hätiköidä, vaan jäin piikkihernetunnelin edustalle etsimään merkkejä nuorukaisista. Kuten olin arvellutkin, löysin heidän hajujälkensä leirin ulkopuolelta. Ne johtivat leirin piikkihernemuurin viertä pitkin leirin toiselle puolelle, ja lähtivät sitten kulkemaan itään päin.
Jäljet olivat tuoreet, joten Kultatassu ja Ampiaispentu olivat menneet tästä ihan hetki sitten. Lähdin seuraamaan hajujälkiä ripeästi kävellen.
Pelkoni kävi toteen, kun hajujäljet johdattivat minua kohti jokea. Sen solina kantautui jo korviini. Koko ajan toivoin, että jäljet vaihtaisivat suuntaa ja lähtisivät poispäin joen suunnasta, mutta niin ei käynyt. Sen sijaan kuulin paniikinomaisen huudon:
"Apua! Auttakaa!" Tuttu, heleä ääni oli Kultatassun. Kiristin tahtini juoksuaskeliin, ja kiiruhdin nopeasti äänen perässä joelle. Hunajanvärinen, vastanimitetty oppilas seisoi joen törmällä ja katsoi kauhuissaan edessään virtaavaa vettä.
"Missä Ampiaispentu on?" kysyin, vaikka tiesin jo vastauksen. Kultatassu käänsi kauhistuneen katseensa minuun, mutta ei saanut suustaan muuta kuin epämääräistä mutinaa joesta ja Ampiaispennusta. Samassa hetkessä näin, kuinka jokin räpiköi pinnan alla. En jäänyt odottamaan tarkkaa vastausta, vaan epäröimättä loikkasin veteen.
Vesi oli kylmää, ja hetken ajan pelkäsin kylmyyden lamaannuttavan minut. Mutta koska nyt oli tosi kyseessä, joten pakotin itseni toimimaan. Uin niin nopeasti kuin ikinä pystyin kohti karvamyttyä, joka kävi pinnalla aina pienen hetken, mutta katosi taas veden syvyyksiin.
Virta vei Ampiaispentua eteenpäin. Potkin vimmatusti takajaloillani vauhtia lisää, jotta välimatka minun ja pennun välillä pieneni. Kylmä vesi sai koko vartaloni pistelemään. Kuin ihmeen kaupalla onnistuin pääsemään Ampiaispennun luokse. Juuri silloin hän vajosi taas pinnan alle, joten jouduin sukeltamaan hänen peräänsä.
Nappasin hampaillani pienokaisen niskanahasta kiinni ja palasin takaisin pinnalle. Yritin pitää parhaani mukaan Ampiaispennun päätä veden pinnan yläpuolella, mutta se oli haastavaa pennun räpiköidessä. Otteeni oli vähällä livetä.
Uin vaivalloisesti takaisin rantaan ja kampesin itseni ja pennun ylös jääkylmästä vedestä. Kultatassu oli juossut joentörmää pitkin peräämme. Ampiaispentu yski vettä keuhkoistaan ja tärisi kylmyyttään.
"Meidän täytyy palata äkkiä leiriin, ennen kuin jäädymme tänne", sanoin ääni väristen Kultatassulle, joka tuijotti kauhuissaan maassa tärisevää Ampiaispentua.

//Kulta?
// 904 sanaa

Avasin unisena silmäni, aurinko oli alkanut nousta. Minttuliekki ja Korppisiipi olivat jo hereillä." No, niin Aurinkopentu, aamupesun aika" Minttuliekki naukaisi lempeästi. Naaras pesi turkkini huolellisesti, Kimalaispentu heräsi jälkeeni ja sai pesun myös. "Milloin saan mennä leikkimään Aurinkopennun kanssa?" Kimalaispentu kysyi äidiltään." Saat mennä kun olemme syöneet aamupalaa" naaras naukaisi tyttärelleen. "Hei, jos minä kuvailen jotain asiaa, niin sinä arvaat?" Kysyin innoissani. " Joo! Saanko minä aloittaa?" Naaras maukui innoissaan. " Saat" vastasin.
"Se on vihreä ja useimmiten märkää" naaras aloitti. " Onko se sammal? kysyin ujosti. " On, sinun vuoro" naaras naukui iloisena. "Se on jotain mustaa ja valkoista" naukaisin." Se on varmasti Korppisiipi" naaras naukaisi toiveikkaasti. " Oikein" naukaisin iloisena. Me katsoimme ulos Soturit olivat menossa saalistamaan ja partioimaan. " Minun unelmani on olla klaanini urhein soturi, mikä on sinun? Kysyin Kimalaispennulta. " Minun unelmani on hyvä elämä ja perhe" naaras naukaisi minulle. Me odotimme sotureita, että pääsisimme leikkimään. Pian saalistus partiot olivat tulleet. Minttuliekki ja Korppisiipi hakivat pennuilleen myyrät. " Tämä on ensimmäinen myyräni!" Miukuin tohkeissani ja haukkasin myyrän mehukasta lihaa. Söimme myyrät loppuun ja menimme ulos. "Mihin me jäimme?" Kysyin. " Rakennetaan vielä pesät tikuista" naaras naukaisi minulle. Hän kasasi tassullaan tikkuja kasaan, minäkin rakensin pesiä. " Näin, nyt voidaan aloittaa" naaras sanoi iloisena. " Mesitähti lähettää partion" naukaisin. " Joo, ja sitten joku loukkaantuu" naaras maukaisi. Leikimme siinä klaania tosi kauan, sitten Hiilihammas tuli. " Nyt, kun minulla on aikaa, niin rakennetaan lumikissa ja sen jälkeen kerron tarinoita!" Kolli maukui sanoi meille lempeästi. Katsoimme toisiamme hyvin iloisina.

//235
// Kimalainen?

Kimalaispentu katsoi Aurinkopentua silmät varovaisesti sädehtien, sillä nuorempi vaikutti olevan täpinöissään ja aloittikin heti tornin kokoamisen. Naaras katsoi toisen pinoamista iloisena ja kannustavana, hän toivoi kollin onnistuvan. Hänelle kaikista tärkeintä oli muiden onnistumiset, naaras sai siitä hyvää mieltä.
"Äh, en onnistunut. Sinun vuorosi!" Aurinkopentu naukaisi ja Kimalaispentu siirsi toisella tassullaan kivet lähemmäs itseään.
"Ehkä minusta voi tulla kivisoturi", naaraspentu kikatti, kun sai neljännen kiven pinottua. Varovaisesti hän nosti hampaillaan uuden kiven maasta ja pidätteli innostustaan. Jos hän nyt kiljaisi, torni kaatuisi takuulla. Kuitenkin kun Kimalaispentu nosti kuudennen kiven, torni kaatui. Se ei kuitenkaan naarasta lannistanut, hän piti äskeistä torniaan suurimpana saavutuksenaan.
"Oletko koskaan leikkinyt kivillä klaania?" raidallinen kysyi hieman rohkaistuneena. Kollipentu kuitenkin pudisteli päätään.
"En ole, millainen leikki se on?" Aurinkopentu kysyi uteliaalla äänellä, joten Kimalaispentu alkoi keräämään kiviä yhteen kasaan ja nyhti myös hieman sammalta. Kimalaispentu siirsi vielä muutaman pienen kepin kasaan ja alkoi jakamaan niitä kahteen läjään.
"Eli me leikimme Eloklaania! Tämä voi olla Mesitähti, tämä taas Minttuliekki ja tässä on parantajat. Jos sinulle sopii?" naaras naukaisi hyväntuulisesti ja sai Minttuliekin kääntämään lempeähkön huvittuneen katseensa heihin.
"Se sopii, voisiko tämä sitten olla vaikka Korppisiipi? Ja tässä voisi olla Mehiläispentu ja tässä Laventelipentu", Aurinkopentu ehdotti itsekin innostuen leikistä ja Kimalaispentu nyökytteli. Hän oli joskus leikkinyt tätä Irvitassun kanssa ja heillä ainakin oli ollut hauskaa! "Tämä on Hiilihammas, yhtä vahva ja hyvä. Minäkin haluaisin joskus olla hänen kaltaisensa", naaras paljasti ujosti ja ravisteli sitten päätään. Näin ääneen sanottuna se kuulosti tyhmältä, miten hän voisi koskaan olla Hiilihampaan kaltainen soturi? Pennun suusta pääni pieni huokaisi, mutta Aurinkopentu havahdutti hänet tähän maailmaan. "Kimalaispentu? Sopiiko sinulle, jos tämä on Omenahuuma? Näin hänet kerran aukiolla!" Aurinkopentu kertoi ja kiharaturkkinen nyökkäsi helpottuneena. Hän ei halunnut puhua enää isästään saatikka itsestään. Pennut jakoivat loputkin kivet klaanitovereihinsa ja olivat juuri alkamassa leikkimään, kunnes Korppisiipi koppasi tyttärensä niskanahasta pesulle. "Kimalaispentu, alkaa olla jo aika myöhä. Pitäisikö teidän kahden mennä nukkumaan? Sinä ainakin tulet pesulle, niin olet sitten myöhemmin siisti", Korppisiipi puheli tyttärellään lempeästi ja sai pennun kikattamaan. "Voitte jatkaa leikkimistä sitten huomenna", kuningatar lisäsi ja suki naaraan turkkia. Kimalaispennusta pesuhetket olivat mukavia, hän oli itse aika kömpelö turkin pesijä. Kimalaispentu katsoi, kun Minttuliekki pesi Aurinkopennun turkin nopeasti ja lopulta Kimalaispentu asettui mukavasti emonsa turkin vierelle. Hän oli jo sulkemassa silmänsä, kunnes kuuli hiljaisen naukaisun.
"Sinulla on kauniin siniset silmät", Aurinkopentu kuiskasi ja sai naaraan ujostumaan. Väreet kulkivat pitkin Kimalaispennun turkkia ja lopulta hän hymyili ujosti. "Oi, kiitos.. Sinulla on hieno turkki", naaras kehui hieman ujosti ja hiljaisuus laskeutui kaksikon välille. "Sinun isäsi vaikuttaa mukavalta, vaikka minä en tunnekaan häntä", kolli naukaisi ja Kimalaispentu nyökkäsi pontevasti. Hiilihammas oli hänelle kaikista rakkain, Korppisiiven rinnalla. "Hän on maailman parhain kissa", Kimalaispentu miukaisi ja nyökkäsi, kun Aurinkopentu naukaisi Hiilihampaan näyttävän toiselta. "Niin näyttää, olen tullut häneen", Kimalaispentu naukaisi ja Tyrskytassu hiipi taas hänen mieleensä. Pentu kuitenkin ravisteli päätään saadakseen inhottavan kollin pois mielestään. Unelias tunnelma laskeutui nopeasti pesän ylle ja pian sieltä kuului vain kissojen tuhinaa.

// 484 sanaa
// Aurinko voipi jatkaa heräämisestä tms?

Olin ehtinyt jo kovin innostua retkestä Kuolonklaanin rajalle, mutta Kultatassu ei ollut samaa mieltä kanssani. Hän epäili, etten jaksaisi kävellä sinne saakka. Olin jo väittämässä vastaan, mutta Kultatassu sai lopulta pääni käännettyä. Jos en voinut nähdä Kuolonklaanin reviiriä, joki sai luvan kelvata.
"Hyvä on, lähdetään sitten heti!" hihkaisin riemuissani ja katselin hetken ympärilleni, "missä suunnassa joki on?"
Kysyvä katseeni kääntyi Kultatassuun, joka alkoi myös katsella ympärilleen.
"Täällä päin", naaras vastasi ja viittoi minut peräänsä. Kultatassu oli minua jonkin verran isokokoisempi, joten kävely aluskasvillisuuden seassa sujui häneltä helpommin. Minä astuin koko ajan jotenkin väärin, ja olin vähällä lentää kuonolleni.
Jo lyhyen varpujen seassa rämpimisen jälkeen olin aivan loppu metsässä kävelemiseen. En kuitenkaan halunnut luovuttaa, sillä olimme päässeet jo niin kauas. Kun käännyin katsomaan taakseni, leirin turvalliset piikkihernemuurit olivat kadonneet näköpiiristä. Vasta nyt minua alkoi oikeasti jännittämään. Olimme oikeasti lähteneet ulos leiristä, eikä emo tiennyt siitä mitään. Olikohan hän jo huomannut katoamiseni?
"Kultatassu", lausuin epäröiden edelläni kulkevan ystäväni nimen. Hunajanvärinen oppilas pysähtyi ja käänsi päänsä minun suuntaani.
"Katso, joki on tuolla", naaras viittoi katseellaan eteenpäin. Jännitys hävisi heti, ja unohdin hetkessä mitä olin sanomassa. Yritin seistä mahdollisimman ryhdikkäästi nähdäkseni joen, mutta aluskasvillisuus tuli näkökenttäni tielle.
Mitä muutakaan olisin voinut tehdä, kuin pinkaista juoksemaan kohti suuntaa, jossa Kultatassu kertoi joen olevan. Juokseminen metsässä oli paljon vaikeampaa kuin leirissä. Kaaduin lyhyen matkan aikana kaksi kertaa, mutta nousin heti ylös ja jatkoin juoksemista.
"Odota Ampiaispentu!" Kultatassu huusi perääni, mutta en malttanut pysähtyä. Halusin nähdä joen! Juoksu alkoi sujua paremmin heti, kun aluskasvillisuus katosi ympäriltäni. Varvut ja mättäät muuttuivat märäksi nurmeksi. Olin niin riemuissani, että unohdin katsoa eteeni.
"Pysähdy!" Kultatassu parkaisi, mutta oli liian myöhäistä. Olin saavuttanut joen törmän, ja vaikka yritin pysähtyä, se ei onnistunut. Liu'uin märällä nurmella eteenpäin voimatta tehdä yhtään mitään pysähtyäkseni.
Ennen kuin huomasinkaan, maa katosi altani ja molskahdin hyiseen veteen. Paniikki valtasi minut, kun vajosin pinnan alle.

// jatkan tästä Medellä
// 306 sanaa

Räpyttelin hämmästyneenä silmiäni Ampiaispennun ehdotuksesta. Kuolonklaanin reviiriä? Sehän oli kamalan kaukana! Sillä hetkellä tajusin, että emme ehkä olleet samalla kartalla retkemme suhteen.
"Öh... Kuolonklaanin reviiri?" naukaisin epämääräisesti. Emme todellakaan olisi menossa niin kauas leiristä. Oli sitten asia erikseen saisinko pidettyä Ampiaispennun aisoissa. Toisaalta pentu ei mitenkään jaksaisi kulkea reviirin rajoille asti. En ollut vielä kiertänyt Eloklaanin reviiriä läpi, mutta minäkin tiesin, että sen rajat olivat pitkän matkan päässä.
"Emme voi lähteä niin kauas. Minä en osaa reittiä sinne ja sitä paitsi et varmaankaan jaksaisi kävellä sinne. Joutuisin kantamaan sinut takaisin!" sanoin varoittavalla äänensävyllä ja toivoin, etten yllyttänyt Ampiaispentua vain enempää epäilemällä hänen jaksamistaan. Energiaa nuorella kollilla kyllä riitti, mutta siinä missä minä otin yhden askeleen, Ampiaispentu otti kaksi.
Vilkaisin ympärilleni. Jouduin olemaan koko ajan varuillani siitä, etteivät partiot yllättäneet meitä. Hiljalleen aloin katua sitä, että olimme ylipäätään poistuneet leiristä.
"Leirinkin ympärillä on paljon nähtävää", kerroin Ampiaispennulle hymyillen. "Voimme vaikka mennä katsomaan jokea. Kunhan lupaat totella minua. En halua, että sinulle sattuu mitään."

//Amppari?
//162 sanaa

Kimalaispentu työnsi kivet innokkaasti minulle. Olin täpinöissäni, minä tykkään leikkimisestä. Yritin mahdollisimman hyvin koota kiviä, mutta pino romahti neljännen kiven jälkeen. "Äh, en onnistunut." maukaisin harmistuneena. Kimalaispentu näytti hyvin innokkaalta, työnsin kivet hänelle. Kimalaispentu kokosi kivi pinoa hyvin, kun hän oli asettamassa kuudetta kiviä se romahti." Sinun vuoro!" hän maukui. Leikimme kivillä aurinkohuippuun asti. Me menimme pesään lepäämään, olimme hyvin väseneitä.
" Sinulla on kauniin siniset silmät" naukaisin katsellen raidallisen naaraan silmiä. "Oi, kiitos" hän vastasi minulle ujosti. Olimme hetken hiljaa muutaman silmänräpäyksen.
"Sinun isä vaikuttaa mukavalta, vaikka en tunne häntä" naukaisin lopulta. "Hän on maailman parhain kissa" naaras naukaisi minulle. "Hän näyttää sinulta paljon" sanoin. " Niin näyttää" hän vastasi. Olimme hetken hiljaa, sitten nukahdimme. Kun herään minulla on paljon koettavaa ja näettävää Kimalaispennun kanssa.

//128 sanaa
//Kimalainen?

Olin alkanut aterioimaan hiirtäni maltillisesti, pohdiskellen samalla omiani. Katselin leiriä, ja jäin hetkeksi katsomaan Hallavarjoa ja tuon kumppania Viherkatsetta. Heillä meni ilmeisesti aika hyvin. Tai siis , en tiennyt mitä he juttelivat, kuulin vain keskustelun supinaa, mutta silti heillä näytti menevän ihan hyvin..He varmasti rakastivat toisiaan syvästi. Vaikka Hallavarjolla ei ole ainakaan minun tietääkseni kovin villi seuraelämä, eikä kolli arvosta erityisemmin suuria ryhmiä kuten minäkään en, oli tuolla sentään tuon ilmeisesti rakas Viherkatse. Nuo näki usein sukimassa toisiaan. Kuten nytkin, Hallavarjo suki kumppaniaan.
Mutta ilmeisesti Viherkatseen piti lähteä johonkin, muistelin jotain että tuo oli ilmoitettu partioon. Nyt tämä hiukan omissa rauhoissaan mieluiten viettävä kissa jäi yksin, ja käänsin pääni takaisin hiireeni. Sitten tunsin selässäni kollin katseen, kun olin juuri kääntänyt selkäni tuota kohti ja alkanut keskittyä keskeneräiseen hiireeni. Näin sivusilmällä vaalean kissan saapuvan minua kohti, ja valmistauduin edessä olevaan keskusteluun.
Hallavarjo tervehti minua kohteliaasti, mutta siirsi katseensa neuvottomina tassuihinsa, hänellä on sama pulma kuin minulla. Silti minun on keksittävä keskustelulle juuret, pidättelen hiukan epäröivää huokausta ja nousen kyyrystä istumaan.
”Kyllä , Se on nimeni. Ja sinä olet Hallavarjo?” Kysyin pehmeästi vilkaisten vaaleaa kollia epävarmana. Vaikenen sen jälkeen ja ympärillemme kietoutuu vaivaantuneisuus. En saa vastausta kysymykseeni,joten oletan tuon olevan Hallavarjo, tai no tiesin sen mutta kysyin silti. Sain sen sijaan kollilta tyngän keskustelun aloituksen. Tuo ei ilmiselvästi nauttinut puhujan osasta.
”Noh, on saalistakin tullut, mutta tämä lehtikadon alku tekee tehtävänsä, toivottavasti lehtikadon sydänaikoinakin löytyisi saalista kaikille.” Vastasin . Yritin keksiä jotain, ettei kolli joutuisi tyhjän päälle ja yrittelemään epätoivoisena sanottavaa.Jatkan siis puhettani hetken päästä yrittäen kerätä puheeseeni itsevarmuutta.
” Onneksi meillä molemmilla on vaaleat turkit, soluttaudumme lumeen oikein hyvin.” Totean viitaten meidän vaaleita turkkejamme. Sitten vilkaisen Hallavarjon keltavihreisiin silmiin hivuttaen kasvoilleni pienen hymyn, yrittäen kuin kannustaa kollia rentoutumaan. Toki, en minä itsekkään ole mikään seurapiirien seikkailija, mutta silti yritin tehdä parhaani silläkin saralla. En kestä enään epäonnistumisia, myöhästymisiä sun muitakaan virheitä elämässäni, paitsi..Niitä tulee väistämättä, olkoonkin vaikka itse Mesitähti, uljas päällikkömme.

//320 sanaa
//Halla?

Katsoin tylsistyneesti pentutarhan seinään. Minulla oli niin tylsää. Ulkona satoi lunta ja minua kiellettiin menemästä sinne, etten vain tulisi kipeäksi. Olin ollut pentu vain vähän aikaa, tuntuu kuin olisin ollut jo tuhat kuuta.
"Milloin minusta tulee oppilas?" kysyin tylsistyneesti Minttuliekiltä.
"Monen kuun päästä" naaras maukaisi lempeästi.
Muut pennut olivat myös hereillä ja meillä kaikilla oli tylsää.
" Voidaanko mennä kuuntelemaan Nokilinnun tarinoita?" Maukaisin toiveikkaana.
"Joo! Mennään!" Laventelipentu maukui.
Minttuliekki näytti tosi mietteliäältä, lopulta hän maukaisi:
"No, ei ehkä tänään." naaras maukui.
Olin tosi pettynyt, kävelin pentutarhan ikkunalle ja katselin ulos. Soturit olivat menossa partioimaan ja saalistamaan, parantajat lajittelivat yrttejä, minusta on hauska katsella mitä muut tekee. Katselin siinä muita monta silmänräpäystä.
" Aurinkopentu, syömään." Korppisiipi naukui.
Minulla oli jo kova nälkä, joten menin mukisematta syömään. Kun olimme syöneet, otimme päiväunet. Nukahdin muutamassa silmänräpäyksessä, ja nukuin sikeästi.133 Heräsin pian, lumisade oli lakannut. Tassutin pesän ovelle katsomaan, maassa oli hiirenmitta lunta. Tiesin että se sulaisi pian, aurinko paistoi pilvien takaa. Tassutin takaisin makuupaikalleni, ja otin mukavan asennon. Mietin minkälaista olisi olla soturi.

//167 sanaa
// Minttu, tai pennut

Hallavarjo suki Viherkatseen turkkia ja katsoi kumppaniaan rakastunein silmin. "Tiedäthän, että rakastan sinua todella?" kollikissa kuiskasi ja painautui rakastamaansa kissaan. "Hallavarjo rakas, minun pitäisi pian jo lähteä. Lupauduin partioimaan", naaras naukaisi valkoturkkiselle kissalle ja hymyili pehmeästi. "Minäkin rakastan sinua. Katso, Huurretassu istuskelee tuolla yksinään. Mitä jos menisit vaikka tervehtimään häntä? Saisit sinäkin ystäviä", naaras naukaisi, viimeisen lauseen huumorimielessä ja Hallavarjo läpsäisi toista leikkisästi käpälällään. "Hei! Onhan minulla ystäviä, kuten vaikkapa Hiilihammas ja öhm.. On niitä monia!" kolli tuhahti huvittuneena ja nousi itsekin ylös. Hän venytteli jokaisen käpälänsä ja selkänsä tarkasti, sen jälkeen hän päästi naukaisun ja aivasti Viherkatseen hännän osuessa hänen kuonoonsa. "Nähdään myöhemmin Hallavarjosein!" naaras hymyili hyvästinsä ja Hallavarjo heilautti kumppanilleen häntää tervehdykseksi. Hallavarjo sitten katseli aukiota mietteliäänä, hän ei viihtynyt suurissa porukoissa, joten helpointa olisi aloittaa yhdestä kissasta. Kolli huomasi valkoturkkisen kissan aterioivan yksinään ja asteli nuoremman kissan luokse. Aterioitsija paljastui oppilaaksi nimeltänsä Huurretassu. "Hei, Huurretassuhan se oli? Sopiiko liittyä seuraan?" Hallavarjo kysyi nuorikolta ja hymähti toiselle kohteliaasti. Hallavarjo katseli tassujaan hiljaisena, hän ei ollut oikein varma mitä sanoisi ja lähinnä odotti, että Huurretassu keksisi jotain puhuttavaa. "Onko, öhm. Onko saalisonni ollut myötä? Lehtikadon aikaan riista kun on aika vähissä", Hallavarjo kysyi toiselta hiljaisella äänellä ja heilautti häntänsä suojakseen. Hän oli paljon parempi kuuntelija, kuin puhuja.

// 208 sanaa
// Huurre?

Kultatassu: 12kp -

Ampiaispentu: 14kp -

Leimusilmä: 10kp -

Kimalaispentu: 16kp -

Lieskakajo: 11kp -

Talvikkipentu: 18kp -

Yötassu: 13kp - 3/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Pohjaharha: 9kp -

Aurinkopentu: 4kp - 1/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Huurretassu: 6kp -

Kimalaispentu kuunteli Hiilihampaan tarinaa siitä miten hänestä ja Korppisiivestä oli tullut kumppanit. Kimalaispentu piti kovasti tarinoista, etenkin jos ne olivat onnellisia. Naaras makasi isänsä tassujen välissä ja retkotti selällään. Häntä väsytti hieman, naaraspentu seuraili katseellaan pentutarhan tapahtumia. Yötassu valisti Talvikkipentua ja Laventelipentu paini Mehiläispennun kanssa.
"Isi, löydänkö minäkin joskus oman kumppanin? Vaikka minulta puuttuu yksi tassu?" pentu kysyi hiljaa isältänsä. Kaikilla muilla oli jalat tallessa ja hän oli hukannut omansa matkan varrelle. "Totta kai, Kimalaispentu. Tosirakkaus ei välitä siitä onko sinulla kolme vai neljä jalkaa", Hiilihammas naukaisi hiljaa ja sukaisi tyttärensä päälakea. Kimalaispentu kehräsi hiljaa ja suki pienellä kielellään isänsä tassua. "Isin pitäisi nyt mennä suorittamaan soturien velvollisuuksiaan. Mitäs sanoisit, jos menisit vaikka tutustumaan Aurinkopentuun? Hän vaikuttaa mukavalta kollilta, voisit saada hänestä hyvän ystävän", Hiilihammas naukui pehmeällä ja lempeällä äänellä. Kimalaispentu katsahti pieneen, vaaleaan kolliin joka jutusteli Minttuliekille. "Tulethan taas pian takaisin? Olet takuulla minun suosikkikissani kaikista!" Kimalaispentu miukaisi ja kömpi varovaisesti pystyyn. "Tietenkin tulen, voin tuoda teille iltasella jotain syötävää. Ja kunhan lumi vain sataa kunnolla maahan, voin näyttää miten ihka oikea lumikissa rakennetaan!", raidallinen kollikissa ehdotti ja pukkasi vielä rohkaisevasti tytärtään. Pentu miukui isälleen hyvästit ja lähestyi sitten varovaisesti Aurinkopentua. "Hei", naaras tervehti varovaisesti ja istuutui Aurinkopennun viereen. "Kimalaispentu", kollipentu naukaisi ujosti ja naaraan sydämeltä vierähti kivi. Onneksi myös Aurinkopentu vaikutti hieman ujolta tapaukselta, joten hänelle ei tullut niin suuria paineita siitä, että pitäisi olla heti todella rohkea ja puhelias. Kimalaispennun viikset värähtivät ja hän huomasi myös Aurinkopennun olevan raidallinen. Naaras piti kovasti raidallisista turkeista. Paitsi omastaan, hän näytti niin paljon ilkeältä Tyrskytassulta. "Tahdotko nähdä leikin minkä minä keksin?" Kimalaispentu kysyi toiveikkaana ja Aurinkopennun nyökätessä, hän alkoi kasaamaan kiviä. "Tässä pitää koota kivistä torni", naaras kertoi leikistään ja kokosi litteitä kiviä päällekkäin. Kolmannen kiven jälkeen hänen omansa kaatui ja naaras työnsi kivet Aurinkopennulle. "Sinun vuoro kokeilla, jos siis haluat", Kimalaispentu naukaisi toiveikkaasti ja väläytti hennon hymyn Aurinkopennulle.

// 309 sanaa
// Aurinko?

Kun Hillasielun huomio siirtyi paikalle saapuneeseen Mesitähteen, Kultatassu patisteli minut liikkeelle. Hän työnsi hellästi kuonollaan minut eteenpäin, ja lähdin pinkomaan kohti piikkihernetunnelia. Tunneli oli hämärä, enkä tiennyt mitä sen päässä odotti. Juoksin sen päästä toiseen niin nopeasti kuin vain pystyin. Jouduin tekemään äkkijarrutuksen, sillä kuin tyhjästä eteeni ilmestyi valtavan kokoinen kivi. Se nökötti aivan piikkihernetunnelin ulostuloaukon edessä ja säikäytti minut.
Kultatassu oli tullut hitaampaa perässäni, joten kun minä vielä hämmästelin eteeni ilmestynyttä kiveä, naaras kiersi kiven toiselle puolelle.
"Tule, pääsemme ulos täältä", hunajanvärinen naaras viittoi minut perässään kiven taakse. En jäänyt epäröimään, vaan hylkäsin edessäni nököttävän kiven ja lähdin Kultatassun perään.
Jouduin ihan pysähtymään hetkeksi, kun katselin eteeni avautuvaa maisemaa. Puita kasvoi joka puolella ja ne jatkuivat silmänkantamattomiin saakka. Maa ei ollut tasainen ja hiekkainen kuten leirissä, vaan joka paikassa maasta esiin puski varpuja ja pensaita, joiden välissä risteili pieniä polkuja.
"Joku tulee! Seuraa minua", Kultatassu tönäisi minua pienesti katkaisten samalla ajatukseni. Ravistin päätäni ja lähdin rämpimään ystäväni perään aluskasvillisuuden sekaan. Käveleminen, saatika sitten juokseminen ei ollut yhtä sujuvaa kuin leirin tasaisella maalla. Varvut raapivat turkkiani, ja joka toisella askeleella olin kompastua jalkoihini.
Kuljimme aivan piikkihernemuurin viertä pitkin hieman kauemmaksi tunnelista, josta olimme saapuneet metsään. Kumarruin Kultatassun käskystä aivan matalaksi aluskasvillisuuden sekaan ja käännyin katsomaan partiota, joka saapui tunnelille. Tunnistin partion johtajan, hän oli Lauhalaukka. Oranssi soturi viittoi perässään kulkevat soturit suuren kiven taakse piikkihernetunneliin.
Huokaisin helpotuksesta, kun partio oli viimeistä kissaa myöten kadonnut näkyvistä.
"No, mitä me sitten teemme? Mennäänkö etsimään Kuolonklaanin reviiriä? Minä tahdon nähdä, ovatko kuolonklaanilaiset oikeasti olemassa!" keksin ehdottaa Kultatassulle. Ei kai matka toisen klaanin rajalle voinut olla kovin pitkä, ajattelin.

//Kulta?
// 265 sanaa

Istuin Eloklaanin leirissä tökkien hiirtäni. Se oli ollut aikoinaan pulskakin varmasti, mutta ensipakkaset olivat tuhonneet sen ravinnonlähteitä sen verran, että se oli laihtunut hiukan laihaksi. Syötävä se oli toki, ei siinä. Tämän vuoden säät ovat arvaamattomia. Aamulla on lunta, illemmalla vain vesilätäköitä. Kasvit kuolevat, ja vedet menevät lähes uimakelvottimiksi.
Elämäni on mennyt kuin ohitseni, olin ollut toipilaana pari kuuta sen jälkeen kun tipuin puusta. Jalkani oli murtunut, ja nimeämismenoni sekä koulutukseni myöhästyvät siksi reippaasti. Elämäni tylsintä aikaa! Minun olisi pitänyt kouluttautua ja oppia uusia asioita, kuten ikäisteni kuuluisi tehdä. Osa oli jo kunniakkaita eloklaanin sotureita, kun taas minä vasta pääsin parantajanpesästä äskettäin. Aioin silti yrittää parhaani mukaan kiriä muiden perään..Ja oppia kiipeilemään.

Tuhahdan itselleni, minulle joka aina on yliajattelemassa kaikkea..Voisi hankkia paremman harrastuksen, uuden ystävän tai ties mitä muuta. Pääkoppani samalla antoi minun ymmärtää asioita, mutta vangita omien ennakkoluulojeni varaan. Mutta, aion muuttaa elämäni suunnan, ja mahdollistaa itselleni kunniakkaan uran. Ehkä kumppaninkin voisi hankkia, paitsi se oli vielä aika etäinen asia elämmässäni. En tarvinnut ketään, tai oikeastaan en ollut kohdannut sieluntoveriniani. Mutta uskon, jos hänet kohtaisin, uskoisin silloin rakkauteen..Sitä ennen en oikeastaan. Rakkaus on tarkoitettu herkistelilöijelle, jotka latelevat rakkauden sanoja auringonlaskun alla jollain näköalapaikalla. Tuhahdan jälleen ajatukselle, naurahtaen kuivasti. Noh, saan ainakin pidettyäni itseni hereillä ajatusten kanssa.
Vihdoinkin tajuan alkaa syömään hiirtäni, haukkaan hiirestä palan myhäilen sitten sem maulle. Saan sitten ikävöidä tälläisiäkin hiiriä lehtikadon aikaan, jolloin lunta on vähintään polviin saakka. Lehtikato on kaikille haastavaa aikaa, ja siksi heti lehtikadon alettua aletaan kaipaamaan takaisin hiirenkorvaa sekä Viherlehteä.
Yhtäkkiä kuulen lähistöltä askelia, ja yritän paikantaa äänen aiheuttajaa. Saisinkohan ateriointiseuraa?


//263 sanaa, Saa heittää kenet tahansa seuraan. Pitää alkaa vähän huolehtii Huurteen suhteista.

Virnistin Ampiaispennun kysymykselle.
"Nyt heti tietty, tulet vielä katumapäälle ja jänistät jos odottelemme parempaa tilaisuutta", vastasin näpäyttäen pennun otsaa lempeästi hännälläni. Vilkaisin pentutarhan suuaukolle; Korppisiipi oli pentuineen kulkenut vain hetki sitten siitä sisään. Mitähän kuningatar ajattelisi, jos tietäisi suunnitelmastamme? En halunnut huolestuttaa häntä turhaan, joten olikin hyvä, että Ampiaispentu oli malttanut olla kertomatta asiasta emolleen. Oli parempi, ettei Korppisiipi tietäisi. Sitä paitsi Ampiaispentu olisi kanssani turvassa, emme lähtisi kauas leiristä.
Odottamatta Ampiaispennun vastausta astelin lähemmäs leirin uloskäyntiä, vilkuillen samalla varuillani leirin kissoja. Emme olleet tekemässä mitään pahaa, mutta olisi helpompi, jos muut eivät tietäisi meidän poistuvan. He saattaisivat kertoa Korppisiivelle.
Hillasielu istuskeli uloskäynnin lähelle. Vaikka soturin huomio oli kiinnittynyt jonnekin leirin toisella puolella, minulla ei ollut epäilystäkään, ettei hän huomaisi meidän kulkevan ohitseen. Kurtistin kulmiani mietiskellen ja katsahdin nopeasti taakseni Ampiaispentuun. Kumpikaan meistä ei omistanut puhetaitoja, joilla kokenut soturi oltaisiin voitu harhauttaa tai vaihtoehtoisesti suostutella pitämään suunsa kiinni pienestä retkestämme. Jotain muuta oli siis keksittävä. Vastaus saapui kuin tilauksesta Mesitähden muodossa. Valkea kolli asteli Hillasielua kohti tämän nimeä kutsuen. Soturin huomio siirtyi päällikköön, ja kun hän käänsi selkänsä uloskäynnille tälle puhuessaan, näin tilaisuutemme tulleen.
"Äkkiä, mennään nyt kun kukaan ei näe!" kuiskasin Ampiaispennulle, viittoen häntä hännälläni menemään ensin aukosta läpi. Oli parempi, että minä vanhempana menisin hänen jälkeensä, jottei nuorempi jäisi matkan varrelle.

//Amppari?
//213 sanaa

Katsoin maata peittävää valkeaa lumikerrosta haltioituneena. Tämä oli ensimmäinen lehtikatoni. Valkea lumi kimalteli auringossa. Minä tassutin varovaisesti ulos pesästä, tunsin lumen kylmyyden käpälissäni. Katsoin aukiota kohti, näin kun Vaahteratassu ja Yötassu harjoittelivat taistelu liikkeitä. "Joskus minäkin harjoittelen soturi liikkeitä, niin kuin Vaahteratassu ja Yötassu" ajattelin. " Aurinkopentu! Nyt on päiväuni aika!" Minttuliekki maukui. Katsoin pesää kohti, käännyin ympäri ja tassutin Minttuliekin viereen. Käperryin keräksi ja nojauduin naarasta päin. "Kun herään menen leikkimään Talvikkipennun kanssa" sanoin itselleni. Kun heräsin niin satoi lunta, tassutin unisena pentutarhan ovelle. Hiutaleet tippuivat hiljaa maahan, yksi tippui kuonolleni ja aivastin. Minulle tuli kylmä, joten menin takaisin Minttuliekin viereen. Laventelipentu ja Talvikkipentu nukkuivat yhä, minä nukahdin muutamassa silmänräpäyksessä. Heräsin seuraavana aamuna, nousin käpälilleni ja tassutin pesän ovelle. Katsoin aukiolle, soturit odottivat Mesitähden käskyjä. Menin takaisin pesään ja katsoin kun muut pennut nukkuivat, menin Minttuliekin luo, odottamaan että muut pennut heräisivät. Pian kaikki pennut olivat hereillä ja emot ruokkivat meidät." Milloin viherlehti alkaa" kysyin. "Täytyy odottaa hiirenkorvaan, niin tulee viherlehti" naaras vastasi minulle. Aurinkohuippuna me leikittiin pentutarhan edessä lumella.
164 sanaa

- minttu tai toiset pennut

Neljä kuuta oli vierähtänyt silmänräpäyksessä. Viherlehti oli vaihtunut lehtisateeseen ja lehtisade lehtikatoon. Joitain päiviä aiemmin Eloklaanin maille oli laskeutunut ensilumi. Valkea lumipeite oli pysynyt maassa vain puoli päivää, mutta se oli saanut monet hermostumaan.
Lehtikato oli aina vaikeaa aikaa klaanille. Mieleeni palautuivat muistot viime lehtikadosta, jolloin viheryskäepidemia oli jyllännyt Eloklaanissa. Olin ollut silloin vasta pentu, kun viheryskä oli tarttunut minuunkin. Se oli ollut vähällä tappaa minut, mutta Liljatuulen ja Leimusilmän ansiosta selvisin. Rukoilin hiljaa mielessäni Tähtiklaania, että he säästäisivät Eloklaanin tänä vuonna viheryskältä.
Säpsähdin kuullessani Mesitähden kutsun saapua klaanikokoukseen. En ollut huomannut päällikön kavunneen Litteäkiven päälle.
Nousin ylös ja siirryin oppilaiden pesän edustalta lähemmäs Litteäkiveä. Myös muut eloklaanilaiset saapuivat pääaukiolle kuuntelemaan päällikön asiaa.
"Olemme kokoontuneet nimittämään yhden ahkeran oppilaan soturiksi", ne sanat sanottuaan, tiesin heti mistä oli kysymys. Hiilihammas oli arvioinut taitojani neljäsosakuu sitten, ja siitä saakka olin odottanut, että Mesitähti antaisi minulle soturinimeni. Katseeni liukui päälliköstä Hiilihampaaseen, joka istui lähellä pentutarhaa Korppisiiven vierellä. Tabbykuvioinen kolli kohtasi katseeni ja hymyili minulle.
"Pohjatassu, tulisitko luokseni", sirorakenteinen päällikkö pyysi tehden minulle tilaa. Puikkelehdin kissajoukon takaa leirin keskustaan, jossa Litteäkivi sijaitsi. Loikkasin pienellä hypyllä kylmän kiven päälle, aivan Mesitähden eteen. Ennen kuin päällikkö aloitti seremonian, minun oli pakko etsiä isäni. Halusin hänen näkevän tämän. Katseeni kiersi pääaukiolla olevissa kissoissa, etsien isäni valkeaa turkkia. Kolli istui melko etäällä muista eloklaanilaisista, katse kohdistettuna minuun.
"Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Pohjatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?" Mesitähden puhuessa, käänsin kohteliaasti katseeni häneen.
"Lupaan", vastasin niin kovalla äänellä, että kaikki varmasti kuulivat sen. En halunnut, että kukaan koskaan epäilisi minun uskollisuuttani Eloklaania kohtaan. Olin päättänyt ajat sitten, että minusta tulisi kuuliain soturi, jota koskaan oli nähty. En koskaan rikkoisi mitään klaanien lakeja.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Pohjatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Pohjaharhana. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi", valkoturkkinen päällikkö lausui loppuun sanat, jotka hän sanoi jokaisessa soturin seremoniassa.
Kokous päättyi, kun klaani hurrasi uutta nimeäni, jota tulisin kantamaan lopun ikääni. Loikkasin Mesitähden edellä alas Litteäkiveltä. Eloklaanilaiset kiiruhtivat luokseni onnittelemaan minua soturiudesta. Myös ne kissat, joita en niin hyvin tuntenut, onnittelivat minua edes ohimennen. Tämä oli varmasti tähänastisen elämäni paras päivä. En ollut enää kenenkään holhottava, vaan ihan itsenäinen soturi.

//Kuka tahansa saa halutessaan jatkaa
// 385 sanaa

Yötassu katsoi toista hiljaa koko ajan mustansävyistä vähän huvitti pennun reaktio että ruokaa sai oppilaat viimeisenä, kunnes toinen sanoi sellaista josta toisen emo huitaisi tuota korvaan. Yötassu tuli siihen päätökseen että pentu oli vähän ylimielinen puheissaan. Yötassu katsoi kun tuon emo oikein sanallisesti läksytti pentuaan, mustansävyinen katsoi tilannetta hyvin huvittuneesti mutta pysyi vain vaiti, mustansävyinen naaras meni maate kun pentu kysyi toiselta että aikooko toinen yrittää päällikön paikkaa. "en ainakaan tällä hetkellä tavoittele sitä paikka, vai tuolla tavalla mutta se vaatii paljon enemmän kuin tuollainen. maailmassa on täynnä vastakohtia niin kuin sinussakin hyvä soturin pitää löytää tasapaino niiden väliltä, että hänestä voi tulla paras soturi." Yötassu mietti hetken aikaa "auttaisikohan tämä" Yötassu nousi ylös ja otti vähän etäisyyttä mustansävyinen alkoi laulamaan toisen ääni oli vahva mutta lempeä myös "Taivas ja maa
Valo sekä pimeys
Riitä yksi koskaan ei
Tarvitaan myös toinen
Vastakohdat toisilleen
Tiedät täsmälleen

Kovana kuin kallio
Lujana kuin tammipuu
Katkee tahdoton
Miettii peloton

Pehmyt kuin pilvi oot
Sua kuin kortta tuuli taivuttaa
Kulje rauhassa, toiset hermoilkoot
Pelkää vain jos pelottaa

Riitä yksi koskaan ei
Tarvitaan myös toinen
Vastakohdat toisilleen
Tiedän täsmälleen."
Yötassu laulun aikana muutama muukin pentu tuli paikalle kuuntelemaan tuon kaunista ääntä kun laulu tuli päätökseen mustansävyinen katsoi pentua "vaikka olisit kuinka kova niin sille pitää löytää tasapaino että pysyt pystyssä, voin tietenkin leikkiä onko sinulla jokin tietty leikki mielessäsi?" Yötassu katsoi toista ja istui alas tuon hän laskeutui hienosti naaraan viereen.

//235 sanaa
// Talvikki?

Talvikkipentu katseli haltioituneena Yötassua, olihan naaras vanhempi ja oikea oppilas. Yötassu naukaisi, että pennun katse oli hyvin itsevarma, muttei hän saisi olla liian itsevarma ympärillä tapahtuvista asioista, sillä se voisi myöhemmin kostautua. Talvikkipentu olisi halunnut kysyä mitä toinen tarkoitti kokemuksella, mutta ajatteli, ettei naaras ehkä haluaisi puhua siitä. Pentu kuitenkin päätti, että kysyisi joskus myöhemmin. Ehkä Yötassu olisi kokenut jotain siistiä. Naaras korjasi parhaansa mukaansa katsetta, mutta lysähti harmistuneena. Hän ei ollut muistanut, että oppilaat söivät lähes viimeisenä. "Entä jos mestarini on ihan hiirenaivoinen?" naaras päätti kysyä, mutta Minttuliekki läpsäisi häntä hellästi korvalle, jolloin nuorikko kääntyi katsomaan emoaan. "Talvikkipentu, tiedät että et saa puhua muista noin. Isäsi antaa sinulle hyvän mestarin, ei Eloklaanissa huonoja sotureita olekaan. Mikäli et pian lopeta niskurointia, sinusta tulee oppilas myöhemmin, kun Laventelipennusta", Minttuliekki varoitti tytärtään, mutta sukaisi pennun päätä hellästi. Talvikkipentu vilkaisi siskoaan hieman tympeästi, mutta käänsi sitten iloisemman katseen Yötassuun. "Haluan olla paras! Tai oikeastaan aion olla paras. Minusta tulee päällikkö, kuten Mesitähdestäkin. Ajattelitko sinäkin tavoitella päällikön paikkaa?" pentu uteli mustaturkkiselta ja räpäytti silmiään. "Aijaa! Mutta en aio olla lempeä vihollisille, teen niistä tälläistä silppua", pentu miukaisi ja alkoi repiä pesäsammalta vimmatusti. "Voisitkohan leikkiä jotain? Vai onko sinulla kiireitä?" Talvikkipentu uteli ja väläytti hellyyttävän hymyn vanhemmalle kissalle. Naaras toivoi, että saisi Yötassusta uuden ystävän, ainakin naaras vaikutti mukavalta.

// 214 sanaa
// Yö?

Yötassu katsoi vanhempaa naarasta joka nousi istumaan ja Yötassu nyökkäsi vanhemmalle kissalle, kun pentu vastasi mustansävyiselle tuo hymyili pienesti. Yötassu nousi ylös ja istahti pennun eteen ja laski jäänsinisen katseen pennun vaaleanvihreisiin silmiin, kuunteli vanhempaa naarasta joka sanoi että antaisi Yötassun sanoa asiansa "katseesi on hyvin itsevarma mutta älä ole liian itsevarma kaikesta mitä ympärilläsi tapahtuu. Se voi myöhemmin kostautua tiedän sen kokemuksesta" mustansävyinen naurahti toiselle kun tuo sanoi että oppilaana saa tehdä melkein mitä vaan. "Olet varsin toiveikas mutta meillä oppilailla on myös sääntöjä mitä pitää noudattaa kuten että emme saa poistua leiristä ilman mestarimme suostumusta tai mestaria, lisäksi meidän täytyy odottaa että ensin klaaninvanhimmat ja pennut syövät ensi sitten vasta oppilaat ja soturit. Eikä reviiriltä saa poistua ja ehdoton että mestaria kuunnellaan ja totellaan mukisematta." Yötassu kertoi pennulle hymyili pienesti ja odotti miten toinen oikein reakoisi, "kerro toki vähän itsestäsi mitä haluat kun pääset oppilaaksi?" Yötassu kysyi pennulta ja totesi sitten "tiesitkö että soturiksi tulemiseen tarvii olla lempeä ja samalla myös kova."

//164 sanaa
//Talvikki?

Ulkona oli tullut jo valoisaa, kun Leimusilmä viimein sai päätökseen yrttien lajittelemisen ja laskemisen. Hänen laskelmiensa mukaan ne tulisivat riittämään hiirenkorvan tuloon saakka, kunnes saatavilla olisi jälleen tuoreita kasveja. Nyt, niin kuin joka ikinen vuosi, oli vain rukoiltava, ettei Tähtiklaani koettelisi heitä tänä lehtikatona kovin pahasti. Viimeisin viheryskäepidemia oli yhä tuoreena muistissa, eikä Leimusilmä ollut vielä valmis uuteen koitokseen.
"Sinäpä olet uurastanut." Liljatuuli tuli hänen vierelleen kantaen hampaissaan pientä yrttikääröä. Hajusta päätellen sen sisällä oli kamomillaa.
"Lehtikato ei odota ketään", Leimusilmä naurahti vastaukseksi, työntäen samalla tassullaan hauraan lehtikasan kahden isomman kiven väliin, jonne hän oli asetellut muitakin yrttejä jo.
"Meidän pitää käydä tarkistamassa vielä pennut. Käy kuitenkin hakemassa jotakin syömistä itsellesi ennen sitä", parantajanaaras naukui oppilaalleen, ja se oli enemmänkin käsky kuin kehotus. Leimusilmä ei pistänyt vastaan.
Hän pakitti ulos yrttivarastosta ja suuntasi sitten pesän uloskäynnille. Astuessaan ulos hänen naamalleen iskeytyi viiltävä pakkasilma, jonka hän tunsi keuhkoissaan asti vetäessään henkeä. Mustavalkoinen kolli pörhisti karvansa ja lähti tassuttamaan tuoresaaliskasaa kohti, täysin omiin ajatuksiinsa unohtuneena.
Tuoresaaliskasa oli jo hänen näköpiirissään, kun yhtäkkiä hän tunsi jonkun törmäävän itseensä ja saavan hänet horjahtamaan.
"Anteeksi", nolostunut mutina kuului punaturkkisen kissan suusta. Leimusilmä ravisteli päätään ja katsahti tarkemmin kissaan, joka oli rynnännyt häntä päin.
"Ei se mitään, Lieskakajo", parantajaoppilas maukui hymyillen ymmärtäväisesti. "Minunkin olisi pitänyt olla tarkkaavaisempi. Teitä isoja sotureita tuppaa muutenkin juoksentelemaan aukiolla miten sattuu", hän kevensi tunnelmaa vitsailemalla ja naurahti päälle.

//Lieska?
//227 sanaa

Talvikkipentu makoili emonsa vierellä ja näykki tassukarvojaan tylsistyneenä. Hän halusi olla heti oppilas eikä odotella ikuisuutta. Hänestä tuntui, että hän olisi ollut pentuja sata kuuta, kohta hänestä tulisi klaaninvanhin. Naaraspentu nurisi itsekseen, mutta Minttuliekki tuuppasi häntä parempaan asentoon ja nousi istumaan, kun huomasi mustaturkkisen oppilaan, Yötassun lähestyvän heitä. Talvikkipentu hoki mielessään, että nyt hänen olisi käyttäydyttävä hyvin ja näytettävä paremmalta, kuin muut pennut. "Hei, Yötassu!" Talvikkipentu tervehti häntä ja Minttuliekki nyökkäsi nuoremmalle kissalle tervehdykseksi. Yötassu kysyi olisiko pennusta jo oppilaaksi ja lisäsi, että punaturkkinen varapäällikkötietäisi parhaiten. Naarasoppilas myös kertoi, että haluaisi elää pentuaikaansa uudestaan, mutta aikaa ei voinut kääntää ympäri. "Olisi! Osaan jo vaikka mitä. Pentutarhassa on ihan mälsää", Talvikkipentu nurisi turhautuneena, mutta Minttuliekki tuuppasi häntä. "Kuuntelehan mitä Yötassulla on sanottavaa, hän on sentään jo oppilas", naaras kehotti tytärtään ja hymyili hieman anteeksipyytelevästi mustalle naaraalle. "Millaista oppilaana sitten on? Eikö olekin siistiä, kun voi tehdä melkein mitä vain?" Talvikkipentu henkäisi haaveillen ja mietti mitä kaikkea voisi tehdä sitten vanhempana. Naaras ei ymmärtänyt mitä muut höpisivät siitä, että hän tulisi kaipaamaan pentuaikoja. Talvikkipentu tiesi, että hän voisi paremmin, kun kukaan ei voisi estellä häntä tai olla hänen menestyksensä tiellä. Pienestä pennusta asti hän oli tottunut voittamaan ja leikeissä naaras oli ollut raju. Etenkin jos kyseessä oli ollut leikkitappelu tai sammalpallo.

// 209 sanaa
// Yö? :3

Yövarjo tassutteli rauhassa ympäri leirin puissa ja seurasi alhaalla olevia muita kissoja, musta kissan jäänsiniset silmät tarkkailivat että mitä oikein kaikki tekivät. Eniten naarasta kiinnosti kaikki soturit joita tämä seurasi jos ei osannut katsoa tarkasti niin tuota naarasta ei edes saattaisi huomata puussa, Yövarjo jatkoi matkaansa pomppien puusta puuhun ja katseli välillä että mistä muut puhuivat oikein. Joskus tämä tuli muiden luokse puhumaan vaikka tuo onkin erittäin varautunut aluksi kaikkiin, yksi asia kuitenkin on se että naaras pitää erityisen paljon pennuista ja tykkää leikkiä heidän kanssaan. Toki tietenkin naaras halusi tulla soturiksi mutta hän ei oikein vielä tiennyt että mitä tuosta tulisi, Yövarjo laskeutui puusta alas ja venytteli itseään hetken kunnes käveli pentutarhaan jossa mustansävyinen katsoi pentuja hetken aikaa ja tuli lähemmäksi pentuja. Yövarjo kuuli pennun ja vamhemman kissanpuheet että toinen olisi jo valmis oppilaaksi, musta kissa lähestyi kaksikkoa ja hymyili pienesti "vai olisiko sinusta siis joa oppilaaksi niinkö sanot?" Naaras katsoi tuota pienempää pentua hetken aikaa "uskon että emosi taitaa tietää parhaiten milloin olet valmis oppilaaksi, olen ehkä oppilas mutta haluaisin elää pentu aikani uudestaan mutta harmi kun aikaa ei voi kääntää ympäri." Yövarjo sanoi ja istui alas ja naaraan paksu häntä oli kuin huiska.

//196 sanaa

Talvikkipentu katseli tarkkaavaisesti Tuulitassun, Pilketassun ja Salamatassun taisteluharjoituksia. Kolmikko harjoitteli leirissä, joka oli naaraspennun mielestä mainio juttu. Hän voisi oppia ja olla näin muita parempi oppilas. Kilpailuhenkisenä ja kunnianhimoisena kissana hän halusi omistaa etulyöntiaseman. Pitäisi harjoitella ahkerasti, niin hän voisi seurata isänsä tassunjälkiä päälliköksi asti. Naaras yritti matkia Pilketassun asentoa, mutta hänen tassunsa menivät solmuun ja pentu tupsahti kuonolleen. Maa oli kylmä ja kova, se tuntui pennusta inhottavalta ja hänen teki mieli potkaista sitä. Tulisipa hänestä pian oppilas, sitten kaikki olisi helpompaa! Ei tarvitsisi kykkiä pentutarhassa ja nukkua päiväunia, ne olivat pikkupennuille! Ja sellainen Talvikkipentu ei todella ollut. Naaraan vihreät silmät tapittivat harjoituksia tarkkaavaisesti ja hän yritti painaa jokaisen liikkeen muistiinsa, jotta voisi harjoitella niitä myöhemmin muiden katseilta suojassa. Hän ei halunnut näyttää muille epäonnistumisiaan, vaan pitää ne salassa. Ei ainakaan muille pennuille tai perheelleen. Etenkään Ampiaispennulle. Toinen vain liehitteli sitä Kultatassua. Juonikohan kolli jotain? Taatusti! Kultatassu takuulla opetti häntä ja näin kolli olisi Talvikkipentua parempi. Pentu murahti vihaisesti ja hänen silmissään lemusi liekit. Ne mokomat yrittivät juonia häntä vastaan... Se ei onnistuisi, ei takuulla. Kukakohan voisi opettaa häntä? Naaras päätti ottaa auringonhuipun aikaan selvää muiden oppilaiden kyvyistä, myös Kultatassun. Hän halusi oppeja vain parhaalta, keskinkertainen ei kelpaisi Talvikkipennulle. Keskinkertaisuus ei kuulunut hänen ajatusmaailmaansa. Talvikkipentu vilkaisi vielä kolmikon harjoituksia, mutta tassutteli sitten takaisin pentutarhalle. Jos hänet todella yritettäisiin rökittää, hän ei tekisi siitä helppoa. Ehkä hän ei voisi paljastaa, että tiesi muiden aikeistaan. Pentu hymyili itsekseen tyytyväisenä. Nyt hänellä olisi etulyöntiasema, ohjat olisivat hänen - Talvikkipennun tassuissa. Se helpotti hänen levotonta sieluaan. Kaikki tuntui vaikealta, jos ei saanut itse päättää asioistaan ja naaras ei tehnyt helpoksi hänen komenteluaan. Talvikkipentu oli päättänyt ihan huvikseen olla vaikea muille. Naaras käpertyi emonsa, Minttuliekin viereen ja otti otteen toisen hännästään. "Emo, miksei meistä voi jo tulla oppilaita? Olen valmis, lupaan!" naaras nurisi, mutta sai vastaukseksi vain lempeän naurahduksen. "Kultaseni, kannattaa vain nauttia pentuajoistasi. Lupaan että tulet kaipaamaan niitä vanhempana kissana", Minttuliekki vastasi hänelle lempeästi ja ojentautui sukimaan tyttärensä takkuista turkkia. Talvikkipentu nautti turkkinsa sukimisesta. Hän tiesi, että hänen emonsa suojelisi häntä, jos joku yrittäisi voittaa hänet.. Kukaan ei voittaisi Talvikkipentua, ei kukaan.

// 347 sanaa
// Kuka vain saa jatkaa, jos haluaa!