Lieskakajo askelsi Nokkospilven takana pää hieman riipuksissa. Kharon oli lähtenyt jo ties kuinka monta kuuta sitten, ei kolli edes jaksanut laskea. Hän ei kuitenkaan ollut entisellään ystävänsä lähdön jälkeen ja oli vain vetäytynyt kuoreensa. Nyt kuitenkin hänelle oli nimitetty oppilas ja Lieskakajon olisi pakko ryhdistäytyä edes vähäsen. Hän oli ajatellut, että oppilaan saaminen korjaisi taianomaisesti hänen kaikki ongelmansa, mutta niin ei kuitenkaan ollut käynyt. Kolli tiesi, että hänen olisi ryhdistäydyttävä, mutta se oli niin vaikeaa. Eihän Kharon ollut edes kuollut. Oikeastaan, hän vihasi tuota nimeä. Hänelle toinen oli yhä Haavetassu eikä mikään Kharon. Kharon oli vienyt häneltä ystävänsä, melkein kaiken. Kuiden aikainen tuntui pyyhkiytyneen hänen kasvoiltaan välittömästi ja suuttumus oli tullut sen tilalle. Kuinka toinen oli vain voinut jättää hänet? Erakkoelämä ei taatusti voittaisi klaanielämää. Lieskakajo polkaisi käpälää mutisten jotain epämääräistä Nokkospilvelle. "Nyt minä todella aion keskittyä Eloklaaniin, lupaan sen. Unohdan Kha- siis Haavetassuun. Unohdan hänet kokonaan", Lieskakajo lupasi toiselle päättäväisesti ja hieman katkerasti. "Oho, sinähän olet edistynyt. Ethän olekaan surkutellut tätä kuin öö, ikuisuuden", Nokkospilvi tuhahti, mutta hänen äänessään oli ripaus tyytyväisyyttä. "Aion kouluttaa Kultatassusta parhaan soturin", kolli julisti suurieleisesti ja röyhisti rintaansa. "Ainakin sinulla on tavoitteet korkealla. Mutta nähdään taas, minun on mentävä! Onnea Kultatassun kanssa ja toivottavasti lupauksesi todella pitää", Nokkospilvi hyvästeli toisen hiukan sarkastisesti ja Lieskakajo mutisi, ettei hän miettisi Haavetassua enää koskaan. Päätösten ja lupausten teko oli kuitenkin rankkaa eikä hän jaksaisi vielä mennä etsimään Kultatassua. Pieni lepo- ja ruokailuhetki voisi piristää häntä. Ehkäpä raidallinen voisi jopa etsiä uusia, parempia ystäviä? Sisimmässään hän tunsi pistoksen Haavetassun korvaamisesta, mutta itsepähän tuo oli hylännyt hänet! Lieskakajo havaitsi aukion laitamilla Utusielun, entisen mestarinsa. "Hei Utusielu! Mitä sinulle kuuluu? Emme ole jutelleet hetkeen, sopiiko liittyä seuraan? kolli naukaisi mahdollisimman reippaasti ja sai vastaukseksi ystävällisen hymyn. "Lieskakajo, mukava nähdä! Liity toki, ei minulla tässä ollut mitään erikoista. Oletpa sinä pirteällä päällä, viimeksi kun näimme surit vielä ystävääsi. Onhan se toki harmi, että Haavetassu ja muut lähtivät, mutta mukava nähdä että olet jo paremmalla tuulella", Utusielu naukaisi lempeästi ja taputti hännällään viereistä paikkaa, johon nuorempi kissa istahti. "Minulle kuuluu sitä samaa vanhaa, soturin hommia. Entä sinä? Teillä nuoremmilla on yleensä jos jonkinlaista menoa", hän naurahti ja sukaisi etukäpäläänsä. "Ja onhan sinulla myös nykyään oppilas, onneksi olkoon! Kultatassu vaikuttaa oikein reippaalta ja mukavalta nuorukaiselta", vanhempi naaras lisäsi ja Lieskakajo nyökkäsi hymyillen. "Kultatassu kyllä on. Ja sainhan minä oppini parhaimmalta, minulla on suorastaan etulyöntiasema muihin mestareihin verrattuna", raidallinen naukaisi osittain tosissaan, osittain vitsaillen. "Olen viettänyt myös kohtuullisen paljon aikaa Nokkospilven kanssa, hän on.. Mukava", Lieskakajo naukaisi hieman punastuen ja yritti keksiä mahdollisimman nopeasti uuden puheenaiheen, mutta huomasi jo Utusielun kasvoilla uteliaan ilmeen. Lieskakajo tuhahti, mutta naurahti itsekin. "Ehkäpä voisit tulla jonain päivänä mukaani harjoituksiin?" kollisoturi ehdotti ja hänen entinen mestarinsa nyökkäsi. "Tai sitten sinä voisit pyytää sitä Nokkospilveä mukaasi harjoituksiin?" Utusielu naurahti ja vinkkasi silmäänsä. "Pyh, lopeta! Olet aivan mahdoton", kollisoturi tuhahti. "Taidan tästä todella lähteä etsiä syötävää, kiitos juttuseurasta ja näkyillään taas!" Lieskakajo lisäsi pikaisesti ja lähti loikkimaan nopeasti kohti tuoresaaliskasaa. Kolli kuitenkin loikki liian nopeasti ja törmäsi johonkin pehmeään, klaanitoveriinsa. "Anteeksi", hän mutisi nolostuneena.

// 502 sanaa
// Jos joku haluaa joutua Lieskan tyrmäämäksi, niin toki!!

Kimalaispentu kyhjötti emonsa Korppisiiven hännän lähettyvillä. Oppilasmenot lähestyivät kaikilla muilla paitsi hänellä. Mesitähti ei taatusti antaisi hänelle oppilasnimeä, ei ainakaan vielä! Ampiaspentu ja Mehiläispentu olivat lähes jo valmiita sotureita neljän jalkansa kanssa. Hänestä oli ihan typerää, että Tähtiklaani oli unohtanut hänen jalkansa johonkin matkan varrelle. Kimalaispentu niiskaisi hiljaa ja lähti nilkuttamaan kauemmas emostaan. Hän halusi olla yksin tai ei, hän halusi löytää Irvitassun. Toisella oli kiireitä ja kaikenlaista muuta puuhaa, kerta toinen oli soturioppilas. Naaraspentu lähestyi pentutarhan suuaukkoa ja päästyään ulos, hänen silmänsä löysivät maasta heti vesilätäkön. Kimalaispentu katsoi peilikuvaansa itkuisena ja sulki silmänsä. Hän inhosi ulkonäköään yli kaiken. Tietenkin hänestä oli mukava näyttää isältään, mutta kuulemiensa mukaan hän näytti myös isosisarukseltaan, Tyrskytassulta... Toinen oli kuulemma suorastaan hirviö, sillä hän oli tappanut kissoja. Kimalaispentu pelkäsi, että muut näkisivät hänet samanlaisena. Entä jos hänen perheensä ei haluaisi oikeasti olla hänen perheensä ulkonäkönsä vuoksi. Naaras pyyhkäisi kyyneleensä ja istahti kauemmas. Ei hän halunnut olla surullinen, hän halusi olla iloinen, vaikkei hänestä tulisi koskaan soturia. Ehkä Mesitähti voisi keksiä hänelle jonkun muun tehtävän, hän voisi vaikka kerätä sammalta tai järjestellä tuoresaaliskasaa, mitä vain kunhan hän olisi hyödyksi Kimalaispentu salaa elätteli toivoa, että hänestä tulisi soturi ja hän saisi soturinimen. Tulisikohan hänestä Kimalaistoive? Tai Kimalaishammas? Se olisi hienoa, naaras pitäisi siitä. Pentu muisteli kuinka oli nuorempana ollut varma siitä, että hänestä tulisi paras soturi tai jopa päällikkö, mutta mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että hän oli unelmoinut turhia.
"Kimalaispentu? Siellä alkaa olla jo kylmä, autanko sinut takaisin pesään?"
Kimalaispentu havahtui kuullessaan tutun äänen ja hymyili varovaisesti nähdessään tutun kollikissan. Irvitassun. "Irvitassu, kiva nähdä", pentu sopersi ja pyyhkäisi loput, typerät kyyneleensä pois ja nyökkäsi. Tällä hetkellä hänestä tuntui, että hän voisi nukkua kokonaisen kuun eikä hän myöskään jaksaisi tassutella takaisin pentutarhaan. Tuntuisikohan hänestä tältä aina? Sen näkisi sitten. "Ja kyllä kiitos, se olisi kilttiä", pentu lisäisi hymyillen ja antoi kissan auttaa hänet pystyyn. Kimalaispentu tuijotti eteensä silmät lähes ummessa ja yritti kuunnella oppilaan juttuja, mutta jutut menivät ohi hänen korviensa, vaikka hän kuinka yritti pysyä kartalla. Hän ei kuitenkaan onnistunut siinä. "Äh, anteeksi. Mitä sinä sanoit? Meinaan nukahtaa", Kimalaispentu mutisi ja päästi ilmoille pienen kehräyksen, kun Irvitassu saattoi hänet Korppisiiven vierelle. Kaksikko vaihtoi muutamia sanasia, mutta pentu rojahti emonsa vierelle. Hän pelkäsi näkevänsä taas painajaisia Tyrskytassusta, ne olivat piinanneet häntä monien päivien ajan... Ehkä tänään olisi parempi yö, niin pentu ainakin toivoi.

// 391 sanaa
// Kuka vaan saa jatkaa!

Leimusilmä työnsi päänsä ulos pesästä. Ulkona oli vielä hämärää, mutta aukiolle oli kerääntynyt jo käpälällinen sotureita ja oppilaita valmistautumaan päivän askareisiin. Eri puolilta leiriä kuului heräilevien kissojen ääniä.
Pakkanen nipisti Leimusilmän nenänpäätä; hänen katsoessaan tarkemmin ympärilleen, hän huomasi leirin ylle kertyneen kuuran. Merkit lehtikadon saapumisesta olivat selvät. Klaanilla olisi edessäpäin kovat ajat, ja parantajat joutuisivat tulemaan toimeen yhä vähemmällä, sillä routa oli luultavasti jo syönyt suurimman osan metsän yrteistä.
"Onpa hiljaista", hän kuuli äänen sanovan takaansa. Katsahtaessaan lapansa yli, hän näki Liljatuulen tulleen pesän suulle. Tummanharmaan parantajan meripihkanväriset silmät hehkuivat heikossa valossa.
"Niin on", Leimusilmä myötäili. "Kunhan sataa lunta, tulee olemaan vielä hiljaisempaa."
Liljatuuli tassutti hänen vierelleen ja katsahti ulos. Naaras kohotti katseensa taivasta kohti. "Siihen ei mene enää kauaa."
"Mihin niin?" Leimusilmä kummasteli.
Liljatuuli laski katseensa takaisin oppilaansa tasolle. "Lumen tuloon. Sen pystyy aistimaan ilmasta."
Leimusilmä rypisti kulmiaan ja kääntyi sitten itsekin katsomaan taivaalle. Hän yritti havaita ilmasta jotakin, josta hän olisi voinut varmasti sanoa, että pian sataisi lunta, mutta ei onnistunut siinä. Ehkä hänellä ei ollut vielä tarpeeksi kokemusta sellaisen huomaamiseen.
"Meidän pitäisi alkaa töihin", Liljatuuli naukaisi sitten ja ojensi etukäpälänsä pitkälle eteen venyyttääkseen selkäänsä. Leimusilmä nyökkäili hiljaa.
"Tulen kohta. Nautin vielä hetken tästä hiljaisuudesta."
Liljatuuli räpäytti hänelle ymmärtäväisesti silmiään. "Ei mitään kiirettä. Yrtit kyllä odottavat." Sen jälkeen parantaja palasi takaisin pesään ja Leimusilmä jäi seisomaan itsekseen pesän suulle.

//Kuka vaan saa jatkaa!
//221 sanaa

Olisin voinut kiljua riemusta, kun Kultatassu suostui ehdotukseeni!
"En tietenkään. Ihan nopeasti vain!" hihkaisin vastaukseksi naaraalle. Käännyin katsomaan pentutarhan suuntaan. Mehiläispentu ja Kimalaispentu istuivat emomme vierellä. Mehiläispentu näytti kertovan jotakin, kun emo ja Kimalaispentu kuuntelivat niin tarkkaavaisesti. Välillä emon vaaleanvihreä katse harhautui minun ja Kultatassun suuntaan. Äh! Hän tietenkin tarkkaili meitä.
Minttuliekki oli kadonnut leirin pääaukiolta kaiketi takaisin pentutarhalle Talvikkipennun ja Laventelipennun kanssa.
"Menemmekö me nyt heti? Emo näyttää tarkkailevan meitä", sanoin kääntäen pääni Kultatassun puoleen. Huomasin, että ystäväni vihreä katse oli myös kääntynyt Korppisiiven ja sisaruksieni suuntaan.
Kultatassu ei ehtinyt vastata mitään, kun kuulin askeleiden lähestyvän takaani. Emo oli noussut paikaltaan ja käveli nyt kohti meitä. Arvasiko hän, että suunnittelimme jotain? En haluaisi kertoa suunnitelmasta hänelle, koska sitten myös Kimalaispentu ja Mehiläispentu haluaisivat mukaan. Vaikka rakastinkin heitä, halusin kokea tämän seikkailun ihan vain Kultatassun kanssa.
"Ilma alkaa viiletä, joten me menemme takaisin pentutarhan suojaan. Tuletko sinäkin?" emo esitti kysymyksen ihan kuin tilauksesta! Pudistin nopeasti päätäni.
"Menkää te vain, minä jään ulos Kultatassun kanssa", vastasin nopeasti ja käänsin katseeni Kultatassun puoleen. Naaras nyökytteli päätään.
"Hyvä on. Älä pidättele Kultatassua liian pitkään", emo naukui lämpimällä äänellään puskiessaan otsaani.
"Ei minulla ole mihinkään kiire", Kultatassu totesi. Korppisiipi käänsi meille selkänsä ja suuntasi takaisin pentuetovereideni luokse. Kolmikko katosi karhunvatukkapensaikon suojissa sijaitsevaan pentutarhaan. Käännyin taas Kultatassun puoleen.
"No, miten on? Menemmekö nyt vai joskus toiste?" kysyin riemuissani.

//Kulta?
// 223 sanaa

En oikein pitänyt Ampiaispennun ehdotuksesta. Pentuna minuakaan ei ollut päästetty leirin ulkopuolelle, siitä huolimatta, että olin melko kypsä ja vastuullinen ikäisekseni, vaikka itse sanonkin. Toisaalta syynä oli saattanut olla vain se, ettei kukaan ehtinyt näyttämään reviiriä minulle; sotureilla ja oppilaillakin oli tärkeämpää tekemistä kuin jonkun pennun opastaminen.
"Enpä tiedä", vastasin lopulta asiaa tuumittuani. "En tunne itsekään reviiriä. Mutta toisaalta, jos pysyttelisimme ihan lähellä leiriä, emme eksyisi."
En oikeastaan tiennyt, oliko klaanilla jotakin sääntöä sille, ketkä saivat poistua leiristä. Ymmärsin, ettei aivan pieniä pentuja kannattanut päästää paljoa pentutarhaa pidemmälle, mutta Ampiaispentu oli jo muutaman kuun ikäinen. Sitä paitsi, ehkä olisi hyödyllistä, että hän vähän tuntisi reviiriä jo ennen oppilaaksi pääsemistä. Minäkin voisin hiukan päästä edelle, jos kävisin tutustumassa reviiriin ennen kuin Lieskakajo veisi minut kiertämään sitä.
"Lähdetään vain, ei kai siitä mitään haittaa ole. Mutta ei mennä kauas ja sinun on pysyteltävä lähellä minua!" sanoin topakasti ja loin terävän katseen Ampiaispentuun. "Eikä olla kauaa. Emmehän halua huolestuttaa emoasi?"

//Amppari?
//157 sanaa

Hymyilin veikeästi Kultatassulle. Olin aina pitänyt häntä sellaisena ystävänä, johon pystyi tukeutumaan aina. Hän oli aina auttanut kaikkia parhaansa mukaan. Olin aika varma, että hän siirsi suuren vastuunsa nyt minun harteilleni. Se oli äärimmäisen suuri kunnia, ja tekisin kaikkeni ollakseni sen arvoinen.
"Minä lupaan huolehtia kaikista muista pentutarhalla, niin sinä voit huoletta keskittyä koulutukseesi. En kuitenkaan tiedä, miten pystyn nauttimaan tästä ankeudesta! Sinä saat vaellella metsissä ja nummilla, kun me joudumme lojumaan täällä", huokaisin turhautuneena ja laskin katseeni maahan. Samassa minulla välähti. Nostin nopeasti vihreän katseeni Kultatassuun. Kasvoilleni kohosi virne, jonka Kultatassu tunnisti. Naaraan lämmin katse muuttui nopeasti huolestuneeksi.
"Mitä sinä nyt keksit, Ampiaispentu?" hunajanvärinen naaras kysyi varovaisesti, ikään kuin ennustaen, ettei tulisi pitämään ehdotuksestani. Sellainen Kultatassu oli, hän arvasi heti, jos suunnittelin jotain. Vilkaisin nopeasti ympärilleni; ketään ei ollut välittömässä läheisyydessämme. Sitten kumarruin lähemmäs Kultatassua kuiskatakseni hänelle ideani:
"Sinähän voisit vähän esitellä minulle reviiriä, niin voisin sitten oppilaana olla vähän enemmän kartalla kaikesta."

//Kulta?
// 154 sanaa

Ampiaispennun kysymys sai hymyn nousemaan kasvoilleni. Oli mukava tietää, että minulla oli ystäviä, jotka tulisivat ikävöimään minua. Olin ollut itse asiassa hiukan huolissani siitä, kasvaisimmeko pentujen kanssa erillemme. Ainakin Ampiaispentu pysyisi ystävänäni.
"Tietysti, tulen joka ikinen päivä!" vakuutin pennulle, joka näytti helpottuneelta. "Eivätkä muut oppilaat tule ikinä korvaamaan sinua tai muita pentuja. Olette aina ystäviäni."
Muutenkaan ei menisi kuin muutama kuu ennen kuin pentutarhan asukeista tulisi oppilaita. Ampiaispennusta tuo aika kuitenkin tuntui varmasti pitkältä, sellainen oli pennun mieli. Varttuessaan hän huomaisi ajan kuluvan nopeammin, aivan kuin minäkin olin huomannut.
"Samat sanat sinulle. Älä vain unohda minua", sanoin leikkisästi ja virnistin. "Älkääkä olko harmiksi kuningattarille. Ehkä voisit pitää muita pentuja silmällä, nyt kun minä en enää asu pentutarhalla."
Minulle alkoi vasta nyt valjeta, miten oppilaaksi tuleminen muuttaisi elämääni. En tosiaan asuisi enää pentutarhalla, en voisi hakea turvaa kuningattarista. Minun olisi pidettävä huolta itsestäni. Joutuisin myös kantamaan velvollisuuteni, elämä ei olisi enää huoletonta ja vapaata. Leikit oli leikitty eikä pitkiä, laiskoja aamuja enää tulisi; herätykset aikaisiin harjoituksiin, klaaninvanhimpien auttaminen ja metsästyspartiot olivat edessä.
"Muista myös nauttia pentuna olosta, vielä kun voit. Kun minä olen harjoituksissa tai partiossa, leiki puolestani."

//Amppari?
//187 sanaa

Harhamiete: 19kp -

Pilvitassu: 13kp -

Kultatassu: 6kp -

Ampiaispentu: 5kp -

Haikea olo varjosti mieltäni, kun Mesitähti nimitti Kultapennusta Kultatassun. Vaikka olin aina tiennyt naaraan olevan meitä vanhempi, olo oli kurja. Tietenkin olin myös yhtä aikaa iloinen Kultatassun puolesta. Hän pääsisi näkemään Eloklaanin reviiriä ja harjoittelemaan ties mitä oppilasjuttuja. Sen sijaan minä mätänisin vielä lähes kuun ajan pentutarhalla, joskaan en yksin. En tietenkään halunnut pilata Kultatassun iloa, joten naaraan tullessa luokseni väänsin kasvoilleni hymyn.
"En voi kiihdyttää omaa kasvuani. Mutta pidä sinä huolta, että et ole liian hyvä oppilas!" virnistin leikkisästi hunajanväriselle naaraalle. Kultatassun ystävällisiltä kasvoilta heijastui pieni hämmennys. Ennen kuin hän ehti kysymään, minä jatkoin:
"Eihän se olisi ollenkaan kivaa, jos sinusta tulisi soturi heti kun me pääsemme oppilaiksi?"
Lempeä hymy palasi takaisin Kultatassun kasvoille.
"Lupaan, etten pääse soturiksi vielä kuihin. En malta odottaa, että olette kuusikuisia. Ehkä me kaikki pääsemme sitten yhdessä harjoituksiin", Kultatassu pohdiskeli mietteliäänä. Ajatus yhteisistä harjoituksista sai minut innostumaan. Nyt toivoin ajan kuluvan nopeasti, jotta pääsisimme mahdollisimman pian Kultatassun seuraksi oppilaiden pesään.
Ajatellessani oppilaana oloa, ajatukseni harhautui väkisinkin Kimalaispentuun. Hän oli oppinut kävelemään ja juoksemaan, mutta olin kuullut jonkun vihjailevan, ettei naaraasta ehkä olisi soturiksi. Minä kuitenkin uskoin sisareeni. Olin päättänyt jo kauan sitten antavani kaiken tukeni Kimalaispennulle, jotta tämä voisi olla mitä vain.
"Huhuu? Mihin maailmaan sinä katosit?" Kultatassun kysymys havahdutti minut pois ajatuksistani. Virnistin pahoitellakseni.
"Tulethan sinä joka päivä opettamaan meille kaiken oppimasi? Ethän korvaa meidän ystävyyttämme klaanin vanhemmilla oppilailla?" kysyin kohdaten samalla Kultatassun pyöreät, haaleanvihreät silmät. Naaras oli yksi parhaista ystävistäni, enkä halunnut menettää häntä.

//Kulta?
// 242 sanaa

Oli oletettavasti auringonhuippu, kun Mesitähti kutsui klaanin koolle. Aurinkoa ei näkynyt; se oli paksun pilvipeiton takana. Puista leijailevat punaiset lehdet toivat väriä päivän harmauteen, ja hetkeksi jäinkin ihailemaan lehtien kauniita sävyjä ennen kuin seurasin muuta pentutarhan väkeä Litteäkiven ympärille. Minulla oli toki aavistus kokouksen aiheesta, mutta en uskaltanut vielä innostua vaan istuin tyynesti Ampiaistassun viereen. Kuuden kuun ikäisenä minusta pitäisi pian tulla oppilas, joten vaikka nyt ei olisikaan aika, se koittaisi joka tapauksessa pian.
Mesitähti kiersi leiriä katseellaan varmistaakseen, että jokainen klaanin jäsen oli kuulolla. Sitten hän aloitti kokouksen.
"Kultapentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen", Mesitähti kuulutti ja höristin korviani. Oli tosiaan minun vuoroni. Mesitähti jatkoi: "Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Kultatassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Lieskakajo. Toivon, että Lieskakajo siirtää kaiken tietonsa sinulle."
Seurasin Mesitähden katsetta Litteäkiven juurella istuvaan kissaan. En ollut erityisesti toivonut saavani ketään tiettyä soturia mestarikseni, mutta Lieskakajoon olin tyytyväinen. Ainakin hän vaikutti mukavalta, vaikka en kollia paljoa tuntenutkaan.
"Lieskakajo, olet valmis ottamaan oppilaan", Mesitähti sanoi nyökäten punertavalle soturille. "Olet saanut hyvää koulutusta Utusielulta, ja olet osoittanut olevasi nokkela ja uskollinen. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle."
Tajusin nousta seisomaan paikaltani. Mesitähden nyökkäyksen rohkaisemana astelin Litteäkiven juurelle. Lieskakajo kumartui hymyillen koskettamaan nenällään omaani, minkä jälkeen nousin ylpeänä Litteäkiven päälle.
"Kultatassu! Kultatassu!"
Klaani hurrasi uutta nimeäni, enkä voinut olla hymyilemättä kun näin pentutarhan ystäväni hurraavan mukana. Seremoniaa kesti vielä hetken, kunnes klaanin jäsenet hajaantuivat omille teilleen ja laskeuduin kiveltä maahan. Suuntasin heti kohti pentutarhaa, jonka edessä näin Ampiaispennun istuvan.
"Sinun on kasvettava nopeasti, jotta voimme olla yhdessä oppilaita", hihkaisin edelleen hymyillen ja istuuduin kollikissan viereen. Ampiaispentukin oli jo kasvanut paljon, eikä kestäisi varmaan kauaakaan ennen kuin hänestäkin tulisi oppilas.

//Amppari?
//287 sanaa

Pilvitassu otti aikansa ennen kuin solahti veteen, mikä oli ollut hyvin odotettavissa. Ensikosketus veden kanssa oli monille oppilaille jännittävä hetki, eikä hoputtamisesta ollut apua. Niinpä odotin tyynenä ja hiljaa, koko ajan silmällä pitäen, kun valkoturkkinen naaras hivuttautui askel kerrallaan hitaasti ajelehtivaan jokeen.
Oppilastani katsellessani mieleeni muistui kirkkaana päivä, jona Salviakatse oli tuonut minut ensimmäistä kertaa joelle uimaan. Vesi oli tuntunut silloin niin kamalan kylmältä, mutta kunhan olin ensin hengittänyt syvään ja antanut laineiden sivellä hennosti kylkiäni, havahduin pian siihen, miten ihanalta joki oikeastaan tuntuikaan. Pohjan hieno hiekka oli kutittanut varpaitani ja lakkasin jännittämästä, rentouttaen lihakseni ja antaen joen kannatella minua. Sen jälkeen uimaan oppiminen oli ollut helppoa ja nykyään suorastaan rakastin vettä, sen rauhoittavaa olemusta.
Muisto nostatti kasvoilleni etäisen hymyn, jonka sitten tyrehdytin, kun käännyin katsomaan Pilvitassua. Oppilas näytti hivenen rentoutuneen ja napitti minua keltaisilla silmillään odottaen ohjeita.
“Näytän sinulle nyt hyvän perinteisen uintitekniikan. Katsohan tarkkaan”, nau’uin ja irrottauduin pohjahiekasta antaen virran kannatella painoani. Sitten aloin reippaasti polkea vettä käpälilläni, käyttäen etutassujani kauhomiseen ja uin pienen lenkin ennen kuin palasin Pilvitassun luokse matalaan rantaveteen ottaen taas tukea pohjasta.
“Sinun tulee oppia luottamaan veteen. Se kannattaa sinua kyllä”, sanoin ja katsoin lempeästi Pilvitassua, jonka kasvoille epävarmuus oli palannut kuikuilemaan. Samaan aikaan oppilas kuitenkin näytti mahdottoman uteliaalta ja siltä, ettei aikonut perääntyä. “Sinun vuorosi. Muista pysyä rauhallisena, pidä huoli siitä, että pääsi pysyy aina vedenpinnan yläpuolella ja potki rytmikkäästi. Äläkä mene liian syvälle.”
Pilvitassu nyökkäsi hyvin hitaasti ja otti varovasti pari askelta eteenpäin kuin vettä tunnustellen.
“Minä olen tässä ja autan, jos jotain sattuu”, muistutin vielä ja nyökkäsin oppilaalle rohkaisevasti.

// Pilvi?
// 258 sanaa

Minun piti tuuppia itseäni tänään tavanomaista enemmän. Nytkin olin jäädä aloilleni toljottamaan, kun Harhamiete oli astellut veteen. Olin odottanut tätä hetkeä, vesi kiinnosti minua valtavasti. Nyt kun ensimmäinen kastautumisen hetki oli käsillä, olinkin yllättäen epäileväinen. Mistä olisin epäillyt? Pelkäsinkö hukkuvani matalaan jokiveteen? Harhamiete oli ihan lähelläni muutenkin. Vaikka jalkani yllättäen kramppaisikin ja lamaantuisin shokista, hän saisi minut heti pelastettua. Ellei Harhamiete haluaisi minun hukkuvan. Hänen olisi helppo työntää minut pinnan alle, pitää minut siellä, ja väittää minun kadonneen tai karanneen kesken harjoitusten. Ei hänen välttämättä tarvitsisi sitäkään tehdä, tuskin kukaan voisi paljaalla silmällä katsoen sanoa, kuoliko kissa onnettomuudessa vai surmattuna.

Tassuni kaivoivat veden pintaan aukkoja, ja halkoivat sitä kahlatessani Harhamietteen luo. Tyyni pinta oli vielä hieman väreillyt Harhamietteen liikkeistä, minä sain sen vielä villiintymään. Vesi oli kirkasta, hieman vilpoista, ja kastuneista jaloistani laukesi jännittynyt aalto, joka pakeni äkkiä rankaani pitkin kehostani. Pohjan sileä hiekka yllätti minut aluksi. Tassuni kaivautuivat siihen, kun olin jännittyneisyyttäni siirtänyt koko kehoni painon niihin. Harhamiete seurasi liikehdintääni. Vedessä olo tuntui jännältä, olin kuin humaltunut siitä. Tukahdutin kuitenkin kiihtymykseni, sillä minulla oli yhä kiire oppia liikkumaan veden varassa oikeaoppisesti. Katsoin Harhamietettä, ja tällä kertaa minä todella kuuntelin, mitä hänellä oli sanottavaa, ja analysoin hänen opettamaansa mekaniikkaa, enkä mitään irrelevanttia hänessä tai ympäristössä.
//Harha?
205 sanaa

Taival uintipaikalle taittui sopuisan hiljaisuuden vallitessa. Mikäli seuranani olisi ollut joku toinen, olisin saattanut koettaa jutustella tämän kanssa, mutta Pilvitassu vaikutti pitävän hiljaisuudesta ja niin pidin minäkin. Saatoin kaikessa rauhassa ihastella maisemia ja tarkastella aarnion eloa, ja matkan aikana ehdinkin nähdä yhtä sun toista: aivan leirin ulkopuolella oli harmaaturkkinen orava viipottanut oksalta toiselle, joenvartta kulkiessamme huomioni oli kiinnittänyt rantavedessä uiskentelevat hopeakylkiset kalat ja avaralle nummelle saapuessamme oli varvikossa käyskennellyt kaksi kaarevanokkaista kuovia.

Heinämättäiden verhoamalla rantatörmällä puhalsi vieno mutta vilvoittava tuulenvire, joka kantoi mukanaan kurkien kolkkoa huutoa ja levollisesti virtaavan joen vesi liplatti soinnukkaasti vasten laineista pilkottavia astinkiviä. Aamupäivä oli kuulas, mutta alhaalla taivaanrannassa neljän kukkulan takana kohosi suuria sysimustia pilviä, jotka saattoivat enteillä illan aikana puhkeavaa rankkasadetta. Juuri nyt sää oli kuitenkin täydellinen uimiseen, ei liian kylmä eikä liian kuuma.
“Tässä on hyvä paikka. Vesi on matalaa ja virtaus on liki olematon”, tuumasin ja lähestyin rantaa Pilvitassu kintereilläni. Oppilas ei sanonut mitään, mutisi vain ja tuijotti jonnekin kaukaisuuteen.
“Ensiksi on tärkeää totutella veteen. Sen jälkeen kun olet oppinut luottamaan veteen ja itseesi, näytän sinulle oikeanlaisen uintitekniikan, jota voit sitten itse kokeilla matalassa vedessä”, selitin ja siirsin katseeni kirkkaansinisestä vedestä valkoturkkiseen soturikokelaaseen. “Ja kunhan olen vakuuttunut siitä, että osaat ja jaksat pysytellä pinnalla, voimmekin… Pilvitassu, kuunteletko sinä?”
Oppilas säpsähti kuin vasta unesta herännyt ja tuijotti minua hetken kasvoillaan vähintäänkin kauhistunut ilme. Säikähdys valui kuitenkin pian piiloon ja sen korvasi syyllisyys, joka vääristi Pilvitassun kasvot.
“Anteeksi, pääni vilisee ajatuksia”, oppilas sopersi katse maahan luotuna.
“Ei se mitään”, vastasin hymyillen. En ollut Pilvitassulle vihainen, mutta halusin kuitenkin tämän keskittyvän asiaan, jota tämä oli itse pyytänyt päästä harjoittelemaan. “Joskus on hyvä ajatella. Monia ikäviä asioita tapahtuu, koska emme ajattele tarpeeksi. Mutta joskus taas on hyvä kuunnella ja kiinnittää huomiota ympäristöön - kuten nyt, eikö niin?”
Pilvitassu nyökkäsi hitaasti.
“Hyvä. Tulehan, niin pääsemme aloittamaan”, kehotin ja astelin häntääni heilauttaen rantaveteen niin, että aallot hipoivat vatsaani ja jäin odottamaan Pilvitassun liittymistä seuraani.

// Pilvi?
// 315 sanaa

Olin odottanut Harhamietteen vastaavan minulle myöntävästi, ja niin hän oli tehnyt. Huolimatta hänen ensimmäisestä vastauksestaan olisin motkottanut hänelle jalassa roikkuen aina hänen myöntymiseensä saakka, tai ääritapauksessa mennyt omin päin harrastamaan vesijumppaa. Kuten sanoin, olin päättänyt, että tämä päivä on omistettu uimiselle. Harhamiete oli todennäköisesti tietämättään kuitenkin säästänyt minulta vaivaa ja imagoa sekä meiltä molemmilta aikaa suostumalla pyyntööni heti. Soturi oli perään kysynyt, josko lähtisimme sillä sanomalla, johon olin hänelle kepeästi sirkuttanut:
“Totta kai! Haluan oppia mahdollisimman paljon uimisesta jo tänään. Enemmän aikaa siihen tietänee enemmän oppimista.”
Olin yllättynyt, että puhuin niin pirteästi, hymy pyllyssä ja silmät tuikkien. Saattoi jopa vastenmielisyys esittämääni persoonaa kohtaan kurkata. Harhamiete katsoi minua vienosti virnuillen ja nyökkäsi. Jotain lisää hän siihen taisi sanoa lähtiessään liikkeelle, mutta se taisi lentää yli korvieni. Oli myös mahdollista, ettei hän sanonut mitään, ja äänet pääni sisältä vain karkailivat kummittelemaan korvakäytäviäni.

En voinut sanoa tunteneeni kovin tarkkaan paikkaa, missä uintia harjoiteltiin. Olin nähnyt sen kertaalleen, ensimmäisenä päivänä oppilaillehan näytettiin reviiri, mutta en minä muuten siellä lorvinut. Matka sinne venyi mielessäni, kun käytin sen minulle tavalliseen tapaan miettien jonninjoutavia. Olisin muuten uponnut ympäristöön ja maisemiin, mutta pelkäsin hukkaavani mestarini, joten jouduin kohdistamaan keskittymistäni hänen jälkiensä seuraamiseen ja hänen kannoillaan pysymiseen.

Tunnistin uintipaikan ympäristöineen, kun olimme lopulta saapuneet sinne. Ei siitä toki ollut missään nimessä kauan aikaa, kun siellä olin viimeksi käynyt, olisin silti odottanut sen muuttuneen edes jonkin verran viime näkemältä. Ei ollut, mutta mikäpä siinä. Jos jotain, tämä paikka oli tarkoitukselleen varsin otollinen. Virtaus oli lauhkeaa ja vesi ainakin näytti matalalta. Uimataidottoman pennunkin luulisi joutuvan näkevän vaivaa voidakseen tänne hukkua. Tai ehkä pieneltä pennulta se juuri ja juuri onnistuisi. Vai ei juuri ja juuri? Yltäisivätkö ne pentutarhoissa mätivät karvamytyt pohjaan? Pitäisikö kokeilla?

Yhtäkkiä Pilvitassu säpsähti. Olin tajunnut hävinneeni tästä maailmasta vasta tuntiessani mestarini töytäisevän lapaani hennosti. Hiirenpapanat… komea alku ensimmäiselle kastautumiselleni. En kyennyt näkemään Harhamietteen olemuksesta mitään, mikä olisi ilmaissut tästä ärsyyntyneisyyttä. Vähemmän hän näytti sitä kasvoistaan. Samalla, tulkitsemattomalla ilmeellään hän katsoi minua, kuten oli aina tähän asti katsonut. Puoli silmäniskua ja olin yltä päältä häpeästä märkä, vaikka olin vielä hyvän etäisyyden päässä virrasta edessäni. Kuitenkin mestarini varmasti kihisi ärtymyksestä syvällä silmiensä takana.
“Anteeksi, pääni vilisee ajatuksia..” jupisin Harhamietteelle äänellä, jonka olin yrittänyt kaikin voimin kerätä lamauttavan häpeän keskeltä kasaan, vakaaksi ja asialliseksi, vieläpä jotenkin alisteisesti, nuotiksi.
//Harha?
376 sanaa

Keskustelu Omenahuuman ja Kirpputäplän kanssa oli päättynyt hyvin ja eittämättä punaruskean soturittaren toivomalla tavalla - mustan ja valkoisen kirjava kolli oli päättänyt lähteä mukaamme, mikä oli tehnyt Omenahuuman silminnähden hyvin iloiseksi. Eikä minullakaan ollut mitään vastaansanottavaa, vaikka olin toki hieman huolissani. Sekä Kirpputäplä että Omenahuuma olivat kuitenkin molemmat hyvin tietoisia matkan vaaroista ja selviäisivät varmasti kaikista mahdollisista vastoinkäymisistä.
“Sinulla näyttäisi olevan menoa”, sanoi Omenahuuma sitten. Käänsin katseeni soturittaren osoittamaan suuntaan ja näin Pilvitassun astelemassa hitaasti meitä kohti. Oppilas katsoi hetken suoraan minuun, hänellä täytyi olla jotain asiaa. Omenahuuma ja Kirpputäplä järkeilivät samoin ja jättivätkin minut kahden Pilvitassun kanssa. Oppilaani kasvoja koristi etäinen hymyntapainen tämän saapuessa luokseni.
“Hei, Pilvitassu”, tervehdin valkoturkkista naarasta, joka vastasi vaitonaisesti myhähtäen. “Halusitko puhua kanssani?”
Pilvitassu nyökkäsi ja näytti sitten vaipuvan hetkeksi mietteisiinsä. Mieleeni muistui, että juteltuani ensi kertoja oppilaani kanssa, minulle oli käynyt melko nopeasti selväksi, että nuori naaras oli luonnoltaan sangen hiljainen ja pohdiskeleva, minkä lisäksi tämä vaikutti viihtyvän hyvin yksin, seuranaan vain omat ajatuksensa. Kaikki eivät olisi pystyneet saati sietäneet moista, mutta meidän molempien onneksi minä olin erittäin kärsivällinen. Itse asiassa, aina silloin tällöin, luulin nähneeni Pilvitassun syvänkeltaisissa, hivenen haikeissa silmissä vilauksen itsestäni ja uskoin ymmärtäväni, miten nuori naaras katseli ja ihmetteli ympärillään levittäytyvää maailmaa. En väittänyt, että olisin täysin ymmärtänyt Pilvitassua, mutta ehkäpä silti paremmin kuin muut.
“Tahtoisin harjoitella tänään uimista”, oppilas ilmoitti poikkeuksellisen itsevarmasti ja katsoi minua leuka pystyssä. Yllätyin hivenen Pilvitassun pyynnöstä, sillä olin miltei kokonaan unohtanut, ettemme tosiaan olleet käyneet vielä kertaakaan joella harjoittelemassa. Ja nyt kun viherlehtikin oli alkanut lähestyä loppuaan, vesi olisi pian aivan liian kylmää pulikoimiseen.
“Mainio idea”, nau’uin ja kirvoitin kasvoilleni kannustavan hymyn - tiesin näet, että monet oppilaat eivät olleet järin innostuneita vedestä ja jännittivät usein suuresti siihen pulahtamista. “Lähdettäisiinkö heti? Minulla on koko päivä aikaa.”

// Pilvi?
// 289 sanaa

Mahlahalla: 5kp -

Huurretassu: 8kp -

Mesitähti: 26kp! -

Omenahuuma: 5kp -

Lauhalaukka: 5kp -

Hiilihammas: 22kp! -

Hallavarjo: 6kp -

Pilvitassu: 9kp -

En tiennyt, missä olin. Jossain kummassa paikassa, joka ei näyttänyt kuuluvan minnekään Eloklaanin reviiriin. Se oli kuin avointa nummea, en ainakaan kyennyt näkemään puita maisemaa reunustavan sankan usvapeitteen takaa. Olin nähtävästi syötti keskellä aukiota, mutta oloni oli silti hyvin ahdas ja klaustrofobinen. Tuulta ei ollut. En kuullut mitään ääniä ympäriltäini, en tuntenut maata käpälieni alla.. Edes edessäni luikerteleva joki ei päästänyt ilmoille vierivän veden yleensä pitämiä, liplattavia ääniä.

Oli vain hiljaisuutta, sellaista luonnotonta. Absoluuttista, kuollutta. Sellaisessa hiljaisuudessa ei ole turvallinen olo. Eihän sellaista esiinny luonnossa. Elämästä kuuluu aina jonkinlainen ääni. Tunsin itseni kaikin puolin epämukavaksi, kuten varmasti kuka tahansa. Olin silti rauhallisempi, kuin olin koskaan eläessäni siihen asti ollut. Olin yhtä tyyni kuin eloton, hiljainen ympäristöni. Olinko minä kuollut? Saatoin ollakin. Viis siitä, jos olinkin, olin tuntenut yllättäen jotain. Jokin pieni ja pehmeä. Se kiemurteli jalkojeni välissä.

Katsoin alas. Käpälät allani olivat suuremmat, kuin muistin tassujeni olevan yleensä. Ne eivät olleet myöskään yhtä valkoiset, vaan ne olivat enemmän kylmänharmahtavat. Niissä risteili myös syvemmän värisiä raitoja. Näiden tassujen välissä taas luikerteli pentu. Tai oikeastaan pentuja, kaksi niitä oli. Toinen oli puhtaanvalkea, turkki näytti jokseenkin untuvaiselta. Se vastasi kerran katseeseeni, jolloin sen tummat, kellertävät silmät osuivat minuun. Ne kaivautuivat minuun, miltei jopa lamauttivat minut siitä tavasta, jolla se minua toljotti. Pään muoto ja muukin rakenne vaikutti hyvin tutulta. Ei siten, että olisin tavannut tämän lumipallon tai nähnyt sellaista ohimennen. Jotenkin muuten siitä huokui tuttua tunnetta. Toista pentua en ollut nähnyt aiemmin. Se oli oikein samanvärinen, kuin minua kannattelevat tassut. Sillä hetkellä se ei kiinnostanut minua yhtä paljon, kuin ensiksi mainittu lumipallo, mutta myöhemmin tulisin miettimään paljonkin sitä, miksi se oli siellä. Kun viimein tajuaisin, mistä saattoi olla kysymys sinä hetkenä.

Uneni olivat hyvin kummallisia. Olin järin hyvä muistamaan ne vielä pitkään niiden tulon jälkeen. Tykkäsin uskoa, että niillä olisi jokin merkitys, siksi analysoin ja ajattelin niitä paljon. Tietenkin, minä ajattelin aivan kaikkea. Nyt ajattelin Harhamietettä. Minun oli jo jonkin aikaa pitänyt kysyä siitä uimisesta, mutta en joko saanut siihen otollista hetkeä, unohdin asian tai sitten en vain uskaltanut. Hölmöä sanoa jälkimmäinen, mutta niin se vain oli. Nyt olin kuitenkin päättänyt tämän päivän olevan poikkeus. Etsin sinä aamuna mestariani katseellani hartaasti. En palaisi oppilaiden pesään tänään, ennen kuin olisin käynyt ensin pulikoinnilla. Se oli silloin sillä selvä.

Viimein katseeni löysi oikean kissan. Täytin itseni ilmalla, ja lähdin sitten reippaasti tallustamaan kohti tuota valkeaa soturia, mestariani. Olin jostain syystä sangen itsevarma, ja tunteeni voimistui aina vain lähestyessäni tuota viileän oloista kollia.

//Harha?
407 sanaa

"Totta kai. Mitä luulet, arvostaisikohan Korppisiipi, jos vahtisimme pentuja aamiaisen jälkeen ja päästäisimme kuningattaret jaloittelemaan?" kysyin Hiilihampaalta, antaen tämän mennä ensimmäisenä piikkihernetunneliin.
Kun Hiilihammas oli kadonnut hämärän tunnelin sisään, suuntasin hänen peräänsä. Vasta leirin pääaukiolle päästyämme, Hiilihammas vastasi kysymykseeni:
"Hän olisi varmasti ikionnellinen."
Päästimme muut partion jäsenet ohitsemme leiriin. Heistä suurin osa suunnisti heti tuoresaaliskasalle, joka näytti olevan täynnä tuoresaalista. Pian saapuva lehtisade ei vielä ollut vaikuttanut merkittävästi saaliin määrään.
Hiilihammas kulki edelläni tuoresaaliskasalle, jonka ympärillä hääri kissoja. Odotimme omaa vuoroamme aivan kuten kaikki muutkin. Kun vuoromme viimein saapui, Hiilihammas nappasi hampaisiinsa saalista itselleen, kumppanilleen ja pennuilleen. Minä tein saman hänen perässään, jonka jälkeen suuntanamme oli pentutarha.
Astuin sisään hämärään pesään, jossa jo heti sisäänkäynnillä lämmin maidontuoksu tervehti minua. Pentutarhana toimiva karhunvatukkapensaikko oli pysynyt ehjänä myrskyn jäljiltä, toisin kuin klaaninvanhimpien pesä, jota oli täytynyt paikkailla sieltä täältä.
"Huomenta", tervehdin kumppaniani pudotettuani saaliit maahan. Minttuliekki nosti tummansinisen katseensa minuun ja hymyili lämpimästi. Talvikkipentu ja Laventelipentu kömpivät ylös emonsa viereltä huomatessaan minut ja haistaessaan tuoreen saaliin tuoksun. Pennut olivat jo oppineet syömään tuoresaaliinsa itse.
"Ajattelimme, että olettekin nälkäisiä. Aamiaisen jälkeen me isät tarjoamme pennuille viihdykettä, kun te lähdette kävelylle", käskytin kuningattaria leikilläni. Minttuliekki katsoi minua hennosti hymyillen.

//Hiili, Minttu tai pennut?
// 195 sanaa

Arvostin Mesitähden sanoja todella. Viime aikoina olin tuntenut oloni hieman turhaksi ja jopa syylliseksi nähdessäni, miten Mesitähden kaksi pentua kasvoivat ilman kolmatta sisarustaan. Kenties, jos olisin ollut parempi roolimalli Tyrskytassulle, kun tämä oli ollut vielä pieni, näin ei olisi koskaan käynyt. Kuitenkin sisimmässäni tiesin, ettei tapahtunutta voinut enää muuttaa ja tämä oli se todellisuus, joka meidän olisi vain nieltävä.
"Kiitos", sanoin hieman käheästi. "Sinä todella olet hyvä päällikkö."
Mesitähti hymyili minulle kiitollisena, ja minä vastasin hänen hymyynsä aivan yhtä arvostavasti. Tämän jälkeen me jatkoimme matkaa rajan viertä pitkin, kunnes otimme jälleen suunnaksi leirin.
En ollut ehtinyt syödä vielä aamupalaa, joten vatsani kurisi. Olin kuulevinani muutaman muunkin tyhjän vatsan valituksen takaani, mikä ei ollut ihme, sillä kaikki olivat suoraan herättyään lähteneet partioon.
Aurinko kipusi taivaalla kohti lakipistettään. Sen säteet lämmittivät yhä, mutta eivät niin paljon kuin muutama neljänneskuu sitten. Kylmentynyt tuuli ja hiljalleen ruskistuvat lehdet lupailivatkin lehtisateen tuloa. Onneksi ruokaa riittäisi vielä seuraavien kuiden ajan runsaasti, ennen kuin paksu lumipeite sataisi maahan.
"Ajattelin käydä tervehtimässä Korppisiipeä ja Minttuliekkiä", sanoin Mesitähdelle ollessamme melkein piikkihernetunnelin kohdalla. "Haluaisitko tulla mukaan? Voisimme viedä heille vähän aamiaista ja syödä siinä samalla itsekin."

//Mesi?
//186 sanaa

Samat ajatukset pyörivät selkeästi myös Hiilihampaan mielessä. Kun Hiilihammas mietti ilmeisesti pitkälti Tyrskytassua, minun ajatukseni olivat Kärsämöpennussa. Tyrskytassu uusine ystävineen olivat vieneet pennun suurten harjoitusten päätteeksi. Mietin päivittäin, miten Kärsämöpentu voi tai saatika oliko hän edes elossa enää. Ajatus pennun kuolemasta tuntui pistona rinnassani.
Mutta toisaalta en tiennyt, olisiko Kärsämöpennulle parempi varttua Tyrskytassun kaltaisen kissan kasvattamana vai olla osa Tähtiklaania.
"Niin, vaikka toisaalta minä tahtoisin kohdata hänet vielä kerran. Kärsämöpennun kohtalo ei jätä minua rauhaan", huokaisin hiljaisella äänellä niin, ettei muu partio kuullut. Kun katselin rajoja merkkaavia sotureita, tiesin olevani itsekäs.
"Mutta klaanin kannalta on parempi, että hän ja hänen ystävänsä pysyvät kaukana Eloklaanista. Olen varma, että hänen paluunsa johtaisi koko Eloklaanin sekasortoon", lisäsin, ettei Hiilihammas saisi puheistani väärää kuvaa.
En voinut edes kuvitella, kuinka pahalta tabbykuvioisesta soturista tuntui. Hänen poikansa oli luopio, joka oli tahallisesti rikkonut lukuisia soturilain kohtia.
"Mutta se, mitä Tyrskytassu teki, ei liity sinuun. Sinä olet yksi Eloklaanin parhaimmista sotureista, tahdon että tiedät sen", käänsin katseeni Hiilihampaan suuntaan puhuessani. Kolli kohtasi katseeni kiitollisena. Hänen jäänsinisistä silmistään saattoi lukea, kuinka paljon hän arvosti sanojani. Se oli yksi syy, miksi Hiilihammas oli niin hyvä soturi. Hän ei pitänyt taitojaan ja itseään itsestäänselvyytenä. Hän oli ansainnut kaiken kunniansa kovalla työllä ihan itse.

//Hiili?
// 203 sanaa

Nyökkäsin Mesitähdelle kiitollisena tämän osoittamasta myötätunnosta. Päällikkö oli hyvin huomaavainen, kun oli valmis mukauttamaan Kimalaispennun soturikoulutusta siten, että hänestä voisi vielä joku päivä tulla soturi vähän matalammalla kynnyksellä. Kolmijalkaisia sotureita tuskin oli ollut kovin montaa kautta klaanien historian, ja minusta tuntui, että suurin osa heistä oli menettänyt jalkansa taistelussa tai jossakin onnettomuudessa, mutta Kimalaispentu oli syntynyt sellaisena. Naaras oli syntymästään asti saanut opetella elämään vain kolmen jalan kanssa, joten hän oli kehittynyt ketterämmäksi ja vahvemmaksi kuin ne kolmijalkaiset, joilta puuttui raaja jostain muusta syystä. Siksi uskoinkin, että Kimalaispennulla oli hyvät mahdollisuudet selvitä soturikoulutuksesta.
"Kimalaispentu on vahva, ja uskon, että hänestä voi tulla mitä vain, kunhan hän itse uskoo siihen ja tekee kovasti töitä sen eteen", sanoin Mesitähdelle, joka myötäili sanomisiani ja totesi olevansa samaa mieltä. Kuten myös minä, varmasti myös päällikkö tiesi rajat, jotka koskettivat tytärtäni tietyissä tapauksissa. Hän ei välttämättä koskaan pystyisi tiettyihin asioihin yhtä hyvin kuin hänen sisaruksensa, mutta en aikonut sanoa sitä hänelle. Naaras saisi itse koetella omia rajojaan ja selvittää, mihin hän kykeni ja mitkä hommat oli paras jättää muiden hoidettavaksi.
Matka jatkui kohti etelärajaa, matkamme päätepistettä. Mitä lähemmäksi sitä tulimme, sitä levottomammaksi ajatukseni kävivät. Mielessäni välähteli kuvia itsestäni ja Mesitähdestä saattamassa Tyrskytassua rajalle sen jälkeen, kun tuo oli karkotettu klaanista. Samalla myös viisi kuuta sitte Suurten harjoitusten yhteydessä sattunut tapaus palasi kummittelemaan tietoisuuteni rajamaille. Viisi kuuta sitten Tyrskytassu tovereineen oli kaapannut yhden Mesitähden vastasyntyneistä pennuista ilman järkevää syytä. Mysteeriksi jäi, oliko kolli halunnut vain kostaa päällikölle karkotuksensa vai oliko taustalla jokin muu syy. Oli hyvin epätodennäköistä, että niin pieni pentu olisi selvinnyt siitä hengissä. Kukaan pennun kaapannesta kolmesta kissasta poikani mukaan lukien ei ollut näyttänyt siltä, että olisi voinut tarjota pienokaiselle oikeanlaista ravintoa.
Vilkaisin sivusilmällä Mesitähteen päin, joka oli jäänyt tuijottamaan jonnekin kaukaisuuteen rajan taakse. Samat ajatukset olivat varmasti myös pyörineet hänen ja Minttuliekin päässä siitä lähtien. Tunsin omalta osaltani olevani vastuussa heidän menetyksestään, sillä olihan Tyrskytassu sentään oma pentuni.
"Toivottavasti hän ei enää palaa", sanoin osittain vahingossa ääneen ajatukseni. Mesitähden korva nytkähti suuntaani. Hän tiesi varmasti mainitsemattakin, kenestä puhuin. "Hänestä oli täällä niin paljon harmia, että klaani tuskin koskaan voi antaa sitä anteeksi."

//Mesi?
//349 sanaa

"Ehdotuksesi kuulostavat ihan varteenotettavilta vaihtoehdoilta. Lupaan harkita asiaa tosissani", vastasin tabbykuvioiselle soturille, joka kulki rinnallani rajan viertä pitkin.
Olimme siirtyneet eteläiseltä rajalta läntiselle. Jatkaisimme koivumetsään saakka, jonka jälkeen palaisimme sekametsän halki leiriin.
"Mitä sinä luulet, pärjääkö Kimalaispentu soturikoulutuksessa normaalin oppilaan tavoin?" esitin Hiilihampaalle kysymyksen, jota kolli varmasti oli itsekin miettinyt. Kolmijalkainen pentu oli ensimmäinen laatuaan Eloklaanissa. Jalan puuttuminen ei onneksi ollut hidastanut pienokaisen menoa, sillä Ampiaispentu ja Mehiläispentu tekivät kaikkensa, jotta heidän sisarensa voisi tehdä kaiken kuten muutkin pennut.
Hiilihammas näytti taas vajoavan ajatuksiinsa. Kollin katse harhautui minusta kauas nummille. Reviirin kukkulat jäivät taaksemme, ja vasta sitten Hiilihammas käänsi katseensa minuun. Kohtasin soturin jäänsiniset silmät empimättä.
"Minä luulen, että hänellä tulee olemaan omat vaikeutensa. Voi olla, ettei hänestä koskaan tule yhtä hyvää taistelijaa, saalistajaa, uimaria tai kiipeilijää kuin muista, mutta kyllä minä uskon hänen pärjäävän, jos mestari ja hän itse ovat kärsivällisiä", tummanruskea soturi sanoi hitaasti päätään nyökytellen. Väläytin Hiilihampaalle hennon, myötätuntoisen hymyn. Isänä hänelle oli varmasti vaikeaa hyväksyä se, että omasta pennusta ei välttämättä koskaan edes tulisi soturia.
"Jos siltä näyttää, koulutusta voidaan helpottaa Kimalaispennun kohdalla. Koko klaani varmasti tukee häntä ja ymmärtää, ettei kaikki ole kolmijalkaisena samanlaista kuin muilla", lausahdin lämpimällä äänellä Hiilihampaalle.

//Hiili?
// 195 sanaa

Hallavarjo istuskeli metsässä Viherkatseen vierellä, valkea häntä kiedottuna tiukasti kumppaninsa ympärillä. Kolli painautui Viherkatsetta vasten ja suki naaraan niskaturkkia rauhallisesti. Kollikissan kurkusta kumpusi kehräys, kun hän suki rakasta, tabbykuvioista naarastaan. Hallavarjo sulki silmänsä ja nautti tutun kissan tutusta tuoksusta.
"Oli sitten riehakas viherlehti...", Hallavarjo naukaisi mietteliäällä äänellä ja avasi silmänsä. Viherkatse nyökytteli kumppaninsa sanoille.
"Niin oli, vähän turhankin riehakas. Tähtiklaani varjelkoon menehtyneitä kissoja", naaraskissa naukaisi hiljaisella äänellä ja molemmat nostivat katseensa taivaaseen, joka oli harmahtava ja enteili jälleen uutta sadekuuroa. Hallavarjo värähti, pelkkä ajatus tuntui viileältä. Lehtisade teki tuloaan, pian metsän täyttäisi kaunis ruska. Soturikaksikko katseli maisemia hiljaisena, kumpikaan ei sanonut mitään, vaan nautti toisen seurasta. "Onneksi meidän perheellämme on kaikki hyvin. Sääliksi käy menehtyneiden läheisiä ja Lieskakajoa, se nuorukainen on aivan romuna ystävänsä lähdöstä, vaikka siitä on jo kulunut aikaa", Hallavarjo totesi hiljaisella äänellä ja katseli Viherkatsetta, hento hymy koristaen hänen kasvojaan. Hallavarjo rakasti kumppaniaan, hän toivoi että saisi viettää naaraan kanssa koko loppuelämänsä. Taivaslaulu ja Iltakaiku olivat lähteneet erakoiksi, Hallavarjo toivoi heidän erakkoelämänsä sujuvan hyvin. Hän oli ollut myös erakko, niistä ajoista oli aikaa... "Pitäisikö meidän lähteä takaisin leiriin? Lupasin lähteä Hillasielun kanssa metsälle iltasella", Viherkatse naukaisi lopulta ja valkeaturkkinen nousi ylös, päätään nyökytellen.
"Lähdetään vain, minäkin voisin suunnata tästä joelle", kollisoturi naukaisi päättäväisenä ja pukkasi vielä kumppaniaan hyvästien merkiksi. "Nähdään myöhemmin rakkaani, tuon sinulle jotain syötävää, niin voimme jakaa", Hallavarjo naukaisi lempeästi ja hymyili.
"Se kuulostaa hyvältä, nähdään Hallavarjosein", harmaanruskea soturi huikkasi toisella hymyillen ja Hallavarjo lähti tassuttelemaan kohti jokea. Kalastaminen ja kahlaaminen tekisi poikaa, vaikkei ilma lämmin ollutkaan.

// 252 sanaa

Olin yllättynyt ja otettu Mesitähden kysymästä kysymyksestä. Minulla oli mahdollisuus vaikuttaa pentujeni mestarieni valintaan, enkä epäröinyt tarttua siihen.
"Mehiläispennulle sopisi joku vähän kokemattomampikin mestari, sillä hän ei ole mitenkään erityisen vaikea tapaus. Kenties Lieskakajo tai Kuuvarjo voisi sopia tehtävään?"
Mesitähti nyökytteli päätään osoittaakseen kuuntelevansa. Niinpä jatkoin listaa ehdotuksistani mestareiksi kahdelle muulle pennulleni:
"Ampiaispentu on veljeään tempperamenttisempi tapaus. Hän tarvitsisi vahvaa käpälää osoittamaan suunnan. Minusta Utusielu voisi olla sopiva." Ei ollut sattumaa, että olin keksinyt ehdottaa entistä mestariani juuri Ampiaispennulle. Kollipennussa oli paljon samaa nuoremman itseni kanssa, ja Utusielu oli ollut juuri täydellinen mestari minulle. Hän oli hellä mutta luja, eikä varmasti antaisi nuorempien kissojen hyppiä kuonolleen ihan miten sattui.
"Sitten on vielä Kimalaispentu…" Pysähdyin hetkeksi vielä miettimään ehdotustani. Naaras oli monessakin mielessä erikoistapaus, mutta halusin hänen siitä huolimatta pystyvän saamaan samanlaisia kokemuksia oppilaana kuten veljensäkin ja kaikki muut hänen ikätoverinsa. "Ehdottaisin hänelle mestariksi Salviakatsetta. He molemmat ovat hyvin ujoja mutta erittäin lämminhenkisiä ja yritteliäitä kissoja, ja uskon, että yhdessä he voisivat kehittyä paremmiksi."
Muu partio oli juuri saanut rajamerkinnät tehtyä. Katsahdin vielä Mesitähteen. "Ymmärrän tietenkin, jos koet itse jotkut muut paremmaksi vastaamaan heidän koulutuksestaan. Pääasia on, että he kaikki saisivat sellaiset mestarit, jotka olisivat valmiit opettamaan heille soturiuden salat ja opastamaan heitä elämässään."

//Mesi?
//203 sanaa

"Minttuliekki ja Korppisiipi odottavat varmasti molemmat malttamattomina takaisin soturielämään pääsemistä. Pentujen kasvattaminen ei ole mitään helppoa työtä", Hiilihammas totesi viikset väpättäen, kun olimme saapuneet eteläiselle rajalle. Meidän tehtävänämme oli nyt tarkkailla ympäristöä, jotta klaanitoverimme saivat merkata rajoja rauhassa.
"Olet oikeassa. He tekevät arvokasta työtä, johon minä tuskin pystyisin. Vietin joskus hyvän tovin yksin pesällä, kun Minttuliekki ja Korppisiipi kävivät kävelyllä leirin ulkopuolella. Kuuden pennun vahtiminen tuntui mahdottomalta heti, kun ensimmäinen oli saanut silmänsä auki", naurahdin huvittuneesti samalla, kun lakaisin katseellani maastoa Eloklaanin reviirin takana. Mitään tavallisesta poikkeavaa ei näkynyt, kaikki tuntui olevan hyvin.
"Eloklaani ei pärjäisi ilman rautaisia kuningattariaan", Hiilihammas komppasi sanomaani, ja hän oli aivan oikeassa. Ilman kuningattaria ei olisi pentuja, tai jos olisi, ne olisivat varmaankin huonokäytöksisiä ja holtittomia. Kuningattaret pitivät pentutarhalla kuria ja opettivat pennut klaanin tavoille.
"Heistä tulee kuun kuluttua oppilaita. Oletko miettinyt, ketkä olisivat mielestäsi parhaimmat mestarit omille jälkikasvuillesi?" esitin Hiilihampaalle kysymyksen. Kolli katsahti minuun aluksi hieman yllättyneenä, mutta sitten kolli käänsi katseensa rajan yli ja näytti vajoavan ajatuksiinsa. Annoin hänelle aikaa miettiä. Minusta oli tärkeää, että päällikkö kuunteli vanhempien toiveita nimittäessään pentuja oppilaiksi ja antaessaan heille mestarinsa. Kaikkia toiveita ei voinut toteuttaa, mutta yritin aina tehdä niin parhaani mukaan.

//Hiili?
// 195 sanaa