Olin ottanut vastuulleni johtaa partion Eloklaanin etelärajalle. Mukaani oli lähdössä Pehmoturkki, Lakkakuiske sekä entinen oppilaani Nokkospilvi, ja olinkin parasta aikaa odottelemassa heitä piikkihernetunnelilla, kun Mesitähti yllättäen lähestyi minua.
Vastasin valkoisen kissan tervehdykseen kohteliaasti, enkä voinut olla hymyilemättä kuullessani tämän nimittävän itseään raihnaiseksi. "Ainahan tilaa löytyy raihnaiselle päällikölle, vaikka minun mielestäni te ette vastaa yhtään sitä kuvausta."
Mesitähti hymyili minulle takaisin. "Keitä me odotamme?"
"Pehmoturkkia, Nokkospilveä ja Lakkakuisketta", vastasin ja katsahdin samalla puhuessani soturien pesän suuntaan, ikään kuin nimien mainitseminen olisi maagisesti voinut tuoda kyseiset kissat paikalle. "Eivätköhän he kohta ole valmiita. Kaikki kolme olivat kyllä jo hereillä, kun lähdin ulos."
Päällikkö nyökytteli päätään ymmärtäväisesti ja istuutui viereeni odottamaan. Ehti kulua vain tovi, kun kolmikko tupsahti yksitellen ulos aukiolle. Nokkospilven kasvoille piirtyi ilahtunut hymy tämän huomatessa isänsä seurassani.
"Tuletko sinäkin partioon?" naaras kysyi tullessaan kohdallemme.
"Kyllä vain", Mesitähti vastasi hyväntuulisesti ja hymyili tyttärelleen.
Kun partio oli koossa, lähdin viemään sitä ulos leiristä. Suunnistin piikkihernetunnelin läpi metsään ja otin sen jälkeen suunnaksi eteläisen rajan, joka oli määränpäämme tänä aamuna. Muut seurasivat perässäni edelleen hieman aamu-unisen oloisina, mutta kuitenkin parhaansa mukaan valppaina pysytellen.
Jonkin ajan kuluttua pysähdyimme ensimmäiselle rajamerkkauspisteelle. Sillä välin kun Nokkospilvi ja Pehmoturkki ottivat asian hoitaakseen, päätin liittyä Mesitähden seuraan.
"Minttuliekki ja Korppisiipi odottavat varmasti molemmat malttamattomina takaisin soturielämään pääsemistä", tokaisin hiukan huvittuneena kuvitellessani kumppanini ja ystäväni pentutarhalla pentujen kanssa. "Pentujen kasvattaminen ei ole mitään helppoa työtä."

//Mesi?
//226 sanaa

"Kyllä me voimme", vakuuttelin hermostuneelle ystävälleni. Mahlahalla katsoi minua edelleen epäluuloisena. "Ei Aaltotassulla ole syytä pettää meitä. Sitä paitsi, jos hän ilmiantaisi meidät, hänhän jäisi itsekin siinä kiinni ja joutuisi yhtä lailla ongelmiin ellei jopa karkotetuksi - tai pahempaa."
"Niin kai", kermanvärinen kolli huokaisi, vilkaisten vaivihkaa vaalenevalle taivaalle. Kohta olisi aamu, ja meidän olisi oltava ennen sitä leirissä. Vaikka kukaan tuskin epäilisi meitä mistään, en halunnu ottaa turhia riskejä. Halusin kaiken vaikuttavan normaalilta muiden silmissä. Kunhan seuraava tapaaminen olisi hoidettu pois päiväjärjestyksestä, loppuisi samalla salailu klaanitovereilta. Palaisimme Mahlahallan kanssa tavanomaiseen soturinarkeen, ilman mitään salamyhkäisiä tapaamisia naapuriklaanin kissojen kanssa.


Kolme päivää kului yllättävän nopeasti. Kuten aikaisemmalla kerralla, livahdimme leiristä ulos juuri ennen hämärän tuloa ja suuntasimme tunnelille. Varmistimme, ettemme vahingossakaan törmänneet partioimassa oleviin klaanitovereihimme, jotta meidän liikkumisiamme ei pantaisi niin tarkasti merkille.
Tunnelin luokse päästyämme oli jo myöhä. Sukelsin jälleen edeltä pilkkopimeään, tällä kertaa liikkuen eteenpäin jo melkeinpä pelkän lihasmuistin varassa. Tunnelin kohoamista ja mutkista oli tullut minulle lähes tuttuja, enkä enää pelännyt kompastuvani, vaikka en olisi koko aikaa ollutkaan tietoinen siitä, missä kohtaa kävelin.
Kun tupsahdimme luolaan, oli hiljaista. Aaltotassusta ei näkynyt merkkiäkään. Mahlahalla tuli seisomaan viereeni jännittyneenä. Jokainen säie soturin olemuksessa kielivät kasvavasta epäilyksestä, joka tarttui minuunkin.
Yhtäkkiä toiselta puolelta luolaa alkoi kuulua ääniä. Eikä vain yhden kissan ääntä, vaan monen! Luolaan oli tulossa vähintäänkin partiollinen kissoja. Pakokauhu heitti kuperkeikkaa sisälläni, kun käännyin katsomaan ystävääni silmät apposen auki levinneinä. Olin johdattanut meidät suoraan ansaan!

//Mahla?
//234 sanaa

Kirpputäplän olemuksesta oli vaikea tulkita, mitä tämän mielessä oikeastaan liikkui. Hän ei vaikuttanut kuitenkaan siltä, että olisi täysin torpannut ehdotuksen mukaan lähtemisestä.
"Kuulostaa kyllä kieltämättä vaaralliselta", kolli sanoi hitaasti, ikään kuin viivytellen. Katsoin häntä malttamattomana. Halusin jo tietää hänen vastauksensa.
"Kuulostaa, tietenkin kuulostaa - ei seikkailu ole seikkailu ilman vaaroja", sanoin napakasti takaisin, yrittäen samalla hillitä kärsimättömästi huiskivaa häntääni. En tahtonut olla se ystävä, joka painosti toisia, mutta tässä tapauksessa en yksinkertaisesti kyennyt malttamaan mieltäni. Olin aivan liian kiihdyksissäni koko asiasta. "Joten tuletko mukaamme vai et?"
Kirpputäplä vilkaisi minuun epävarman oloisena. Yritin hymyillä hänelle rohkaisevasti, ja se tuntui toimivan, sillä pienikokoinen soturi näytti tekevän lopulta päätöksensä.
"Tulen mukaanne."
Olin vähällä kiljaista riemusta. "Mahtavaa!"
Harhamietekään ei näyttänyt pettyneeltä Kirpputäplän päätökseen, jokseenkin hieman huolestuneelta kyllä.
Näkökenttäni laidalla huomasin liikettä. Käännyin katsomaan valkoiseen Pilvitassuun, joka tassutti varovasti meitä kohti. Väläytin oppilaalle ystävällisen hymyn, ennen kuin käännyin jälleen Harhamietteen puoleen.
"Sinulla näyttäisi olevan menoa. Keskustellaan matkan yksityiskohdista sitten kun aihe on olennaisempi", mau'uin hyväntuulisesti ja kutsuin hännän liikkeellä Kirpputäplän mukaani. "Me kaksi taidammekin tästä lähteä etsimään partiota, johon meidät otettaisiin mukaan. Nähdään!"
Sen jälkeen suuntasimme ystäväni kanssa kohti leiriaukion keskustaa, jossa Mesitähti kokosi pentutarhalla olevan Minttuliekin sijaisena partioita päivän tehtäviä varten. Harhamiete jäi kaksin oppilaansa kanssa aukion toiselle laidalle.

//204 sanaa

Eloklaanin leirin pääaukio oli miltei autio, lukuun ottamatta yhä yövartiossa olevaa Hallavarjoa. Valkoturkkinen soturi istui piikkihernemuurien kupeessa ja silmäili herkeämättä leiriä. Hetki sitten hän oli tullut alas vartiopuusta, jossa soturit usein tarkkailivat lähestyvien vihollisten varalta.
Olin noussut hetki sitten, koska uni oli loppunut. Painajaiset kiusasivat minua jo ties kuinka monetta yötä putkeen. Myrsky ja siihen liittyvät kuolemat saivat mieleni levottomaksi. Lohtua levottomuuteen olivat tuoneet Minttuliekki ja miltei viisikuiset pentumme. Talvikkipentu ja Laventelipentu olivat kasvaneet hurjaa vauhtia, ja kuun kuluttua olisi heidän oppilasseremoniansa.
Huomasin päivittäin Minttuliekin katseesta, kuinka tämä kaipasi jo omiin tehtäviinsä. Vaikka hän rakastikin pentujamme, oli naaras pohjimmiltaan soturi ja varapäällikkö. En minäkään haluaisi pysyä erossa päällikön tehtävistä, mikäli sellainen pakko tulisi.
Taivas oli jo vaihtanut värinsä tummansinisestä vaaleammaksi, ja aurinko nousisi hetkenä minä hyvänsä. Kissat alkoivat hiljalleen siirtyä pesistään pääaukiolle. Sää oli melko viileä verrattuna edellisiin. Se oli muistutus siitä, että lehtisade saapuisi pian.
Soturit päästivät Hallavarjon nukkumaan, ja valkea kissa poistui ripein askelin sotureiden pesään.
Tuttu aivastus sai minut kääntämään pääni kohti Liljatuulta, joka mitä ilmeisimmin oli yrittänyt säikäyttää minut. Parantajan kasvoilla oli hyväntuulinen virne epäonnistumisesta huolimatta.
"Huomenta", naaras lausahti esittäen, että oli vain yrittänyt tulla luokseni normaalisti. Kissan virne kuitenkin kertoi, että tällä oli ollut suunnitelma, joka olisi johtanut minun säikäytykseeni. Hymyilin lämpimästi, mutta huomattavan väsyneesti sisarelleni. Tuon kasvoille nousi huolestunut ilme.
"Etkö saanut taaskaan unta? Voisin antaa sinulle jotain yrttejä avuksi", harmaa kissa ehdotti istuessaan vierelleni. Pudistin päätäni.
"Kyllä minä pärjään", vakuutin, mutta Liljatuuli ei luovuttanut.
"Eli laitan Leimusilmän tuomaan sinulle jotain ennen kuin alat nukkumaan", naaras vastasi päättäväisesti. Hän tiesi heikkouteni. En voisi kieltäytyä, mikäli parantajaoppilas toisi yrtit minulle. Se olisi epäkohteliasta ja kiusallista Leimusilmälle. SIispä Liljatuuli taisi saada taas kerran tahtonsa läpi.
"Millainen päivä sinulla on tänään?" vaihdoin sulavasti puheenaihetta ja käänsin katseeni kirkastuvalle taivaalle.
"Lähdemme pian keräämään yrttejä Leimusilmän ja Salviakatseen kanssa. Tiedämme yhden aika hyvän paikan, josta aiempana viherlehtenä löytyi paljon tähän aikaan kukkivia yrttejä", Liljatuuli sanoi hyväntuulisesti. Nyökyttelin hitaasti päätäni.
"Se kuulostaa hyvältä", vastasin kuitenkaan kääntämättä katsettani naaraasen.
"Liljatuuli! Tulisitko käymään täällä?" Leimusilmän huuto keskeytti keskustelumme. Liljatuuli käännähti parantajan pesän suuntaan ja oli jo lähdössä. Ennen sitä hän kuitenkin katsahti minuun.
"Nähdään taas, minun täytyy mennä", parantaja virnisti lämpimästi ja suuntasi kohti pesäänsä.
Jäin taas pääaukiolle yksin. Aukiolle oli kerääntynyt jo kymmenkunta kissoja, jotka valmistautuivat aamun ensimmäisiin partioihin. Päätin kantaa korteni kekoon, joten nousin ylös ja suuntasin kohti Hiilihammasta, joka näytti odottelevan partion saapumista piikkihernetunnelilla.
"Huomenta. Olisikohan partiossasi tilaa yhdelle raihnaiselle päällikölle?" kysyin leveästi hymyillen tabbykuvioiselta soturilta.

//Hiili?
// 407 sanaa

Istuskelin vaitonaisena nojaten koivuin, jonka lehdet varjostivat minua muuten aurinkoisessa metsässä. Lehdet kahisivat rauhalliseen tahtiin ja lehtipilvien raoista työntyi lehtien vastustelusta huolimatta maahan hivelemään vaaleahkoa turkkiani. Paikka oli täydellinen - tai olisi, jos saisin ajatukseni kasaan. Päässäni vyöryi vain vähän aikaa sitten tapahtunut myrsky, joka oli kohtalokkaasti raivonnut eloklaanin reviirillä. Tuo tapahtuma ei ollut jättänyt minua rauhaan, ja saapui luokseni jopa öisin. Olin lähtenyt huolimattomasti kohti myrskyä, koska olin muka nähnyt ”näyn” omasta mielestäni. Tällä tavalla johdin mestarini ja Lauhalaukan turhaan vaaroihin, jotka olisivat aiheuttaa pahimmillaan kaikkien kuoleman! Onneksi sentään niin ei käynyt. Kumminkin olin aiheuttanut aivan turhaan vaivaa ja ongelmia. Onhan minulle tuosta hiukan motkotettu, mutta ei kovin paljoa. Muut vaan tyytyvät siihen että me selvisimme eivätkä sanoneet yhtään siitä, että minä olin aiheuttanut tuon kaiken! Pääni täyttyi itseeni kohdistuvista syynnöksistä ja koin riittämättömyyttä itseäni kohtaan jatkuvasti. Siksi olenkin ollut mahdollisimman ahkera koulutustani kohtaan, enkä ole yrittänyt vain laiskotella. Olenkin edennyt, ja ehkä lehtisateella saattaisin jopa saada koulutukseni hoidettua! Se olisi kyllä upeaa, että minusta tulisi vihdoin soturi! Silloin olisin loputtoman uskollinen klaanilleni enkä koskaan hylkäisi sitä! Enkä osottaisi samanlaista typeryyttä kuin nyt, totesin pudistaen päätäni kuin ravistellakseni itseni pois pilvilinnoista.

Minun pitäisi varmastikkin palata jo leiriin, jos siellä on vaikka tarvetta jonkinlaiseen apuun.. Itseasiassa minua myös hiukoo, joten voisin napata hiiren, niitähän täällä varmasti kuljeksii. Tokihan jos saalistan, saalis pitäisi viedä leiriin ja katsoa että kuningattaret ja heidän pentunsa saisivat ateriansa. Ainakin näin minulle ollaan sanottu, ja olenkon tyytytynyt siihen, vaikka joskus itseottamani mehevä saalis olisikin mielummin jäänyt itselleni. Tuumasin hetken aikaa, että pitäisiköhän minun olla kunnollinen oppilas ja mennä leiriin mehevä saaliseläin hampaissa…Tai sitten jäisin tänne somaan koivumetsikön kauneuteen lepuuttelemaan mieltäni, joka ei saisi rauhaa leirin hulinassa. Päädyin jälkimmäiseen, ja nousin venyttelemään puutuneita raajojani. Samalla mieleeni tunki, että olisikohan näin ihanaa olla erakkona?
Pudistin säikähtäneenä ajatuksistani päätäni. Ei, en minä tahdo olla petturi! Lupaan että minusta vielä tulee mahtava eloklaanin soturi, joka on Mesitähdelle kunniaksi! Silti nuo asiat tuntuvat jotenkin kaukaiselta, ja mietin että ovatko nuo edes mahdollisia. Tähän mennessä minusta on ollut vai harmia, ja olen aiheuttanut ihanalle mestarilleni Mahlahallalle ongelmia, vaikka kuinka yrittäisin muuttua. Mutta siihen on tulemassa muutos, ehkä.


//354 sanaa
//Jatkan ite ehkä.

Aaltotassu käänsi meille selkänsä ja katosi samaan pimeään tunneliin, josta oli tullutkin. Seisoimme hetken hiljaa vieretysten Lauhalaukan kanssa, kunnes pimeys oli nielaissut kokonaan Aaltotassun punertavan turkin.
Käännyin ystäväni puoleen jännittyneenä.
"Onkohan tämä kovin järkevää? Pitäisikö meidän kertoa Mesitähdelle, kun on kuitenkin laitonta tavata kuolonklaanilaista tällä tavalla", naukaisin Lauhalaukalle hermostuneesti. Hännänpääni nyki ja turkkiani kihelmöi. Minä pelkäsin, että joutuisin lähtemään Eloklaanista omien virheideni vuoksi. Mesitähti oli toki ymmärtävä päällikkö, mutta varmasti hänen ymmärtäväisyytensä päättyisi jossain kohdin.
"Vielä yksi tapaaminen. Kukaan ei saa tietää", Lauhalaukka lupasi kohdatessaan katseeni. Soturin siniset silmät kiiluivat hämärässä.
"Hyvä on. Yksi tapaaminen, ja sen jälkeen tämä salailu loppuu", sanoin vakavalla äänellä. Lauhalaukka nyökkäsi. Minua lohdutti tässä tukalassa tilanteessa se, etten ollut yksin. Jos jotakin kävisi, vastaisimme molemmat seurauksista.
Käännyimme ympäri. Ennen kuin suuntasimme oikean tunnelin luokse, annoin katseeni kiertää luolan ympäri. Kuunvalo valaisi viileää luolaa sen verran, että erotin seinustalla olevat tunnelit. Niitä oli laskujeni mukaan kaiken kaikkiaan viisi. Meidän tunnelimme oli kolmas vasemmalta, aivan vastapäätä Kuolonklaanin reviirille vievää tunnelia.
Annoin Lauhalaukan kulkea edeltä. Mitä pidemmälle kuljimme, sitä pimeämmäksi tunneli kävi. Lopulta kuljimme täysin viiksiemme varassa. Huomasin alkavani muistamaan mutkat, joita vastaan tuli. Osasin väistää tunnelin seinämää ennen kuin viikseni hipoivat sitä.
Viimein saavutimme uloskäynnin. Tunnelissa seikkailu ei tuntunut enää yhtä jännittävältä kuin ensimmäisellä kerralla. Nyt jännitystä aiheutti vain pelko kiinnijäämisestä.
"Minä toivon, että voimme luottaa Aaltotassuun", sanoin Lauhalaukalle päästyämme takaisin metsään. Yö oli hiljalleen kääntymässä aamuksi, ja taivaan kirkkaat tähdet himmenivät hetki hetkeltä. Pian aurinko nousisi ja eloklaanilaiset heräisivät.

//Lauha?
// 243 sanaa

Omenahuuma: 8kp -

Leimusilmä: 5kp -

Lauhalaukka: 20kp! -

Mahlahalla: 26kp! -

Harhamiete: 11kp -

Pilvitassu: 7kp -

Kultapentu: 4kp -

Aaltotassun tapa puhua, tai pikemminkin huutaa, sai niskavillani nousemaan pystyyn. Hämärässä kuunvalossa punaruskea kissa näytti entistä kammottavammalta, kun hänen oranssit silmänsä kiiluivat valon osuessa niihin. Aaltotassu oli esittänyt minulle kysymyksen, joten rohkaisin itseni pystyäkseni vastaamaan siihen. Katsoin oppilaaseen päin, mutta en suoraan hänen silmiinsä. Silloin olisin jäätynyt täysin, kun mieleeni olisi palannut niin aidosti Karhumyrsky ja hänen hirviötekonsa.
"Vastaus jokaiseen kysymykseesi on Karhumyrsky, teidän velipuolenne. Meistä kumpikaan ei jättänyt Kuolonklaania omasta tahdostaan. Karhumyrsky oli kiero kuin käärme. Onnistuttuaan ajamaan Lauhalaukan pois klaanista, hän tuli luokseni ja esitti ystävääni. En nähnyt hänen lävitseen, eikä muuten nähnyt kukaan muukaan. Luulin hänen olevan ystäväni, mutta totuus oli kaikkea muuta", puhuessani Karhumyrskystä, tunsin vihaa kuollutta kissaa kohtaan. Aaltotassu pysyi vaiti, hän katsoi minua mitäänsanomattoman kylmällä ilmeellä, odottaen minun jatkavan. Vilkaisin kysyvästi Lauhalaukkaa, joka nyökkäyksellä kannusti minua jatkamaan.
"Karhumyrsky piinasi metsää kuiden ajan. Hän vaani pimeydessä omia klaanitovereitaan, odotti oikean hetken saapuvan ja riisti heidän henkensä. Hän jopa tappoi oman poikansa", pidin pienen tauon, antaen kuolonklaanilaiselle aikaa sulatella sanojani. Olin varma, että edes Aaltotassu ei voisi sivuuttaa velipuolensa tekoja. Halusin avata oppilaan silmät, jotta hän voisi nähdä, että kaikki ei aina ollut niin yksinkertaista.
"Mitä sitten tapahtui?" Aaltotassu esitti kysymyksen. Yritin etsiä hänen äänestään edes pientä värinää, joka kertoisi epävarmuudesta, kauhusta tai pelosta, mutta mitään sellaista ei kuulunut. Ääni oli ihan normaali, kuin olisin kertonut mitä tahansa tarinaa.
"Lukuisten murhien jälkeen hän yritti tappaa eloklaanilaisoppilaan partiossa. Punatähti, Jyrkänneloikka ja silloin vielä oppilaita olleet Sähkötuho ja Sulkavirta saivat pysäytettyä hänet. Sitä ennen sinun veljesi riisti Jyrkänneloikan hengen, samalla vieden yhden hengen Punatähdeltä. Sen jälkeen hänet vangittiin ja tuomittiin kuolemaan. Kaikki näkivät, kun Punatähti riisti Karhumyrskyn hengen leirin pääaukiolla", selostaessani tapahtumien kulkua, muistot palasivat elävinä mieleeni. En koskaan voisi unohtaa virnettä, joka kastanjanruskean soturin kasvoilla oli ollut, kun hän oli kertonut parantajan pesällä teoistaan. Hän oli meinannut tappaa myös minut.
"Minä kysyin, miksi sinä olet Eloklaanissa", Aaltotassu tokaisi närkästyneen oloisena. Nostin katseeni kivisestä maasta oppilaaseen.
"Henkäysvarjo ja moni muu kuolonklaanilainen piti minuakin petturina, koska olin ollut Karhumyrskyn ystävä. En tiedä miksi, mutta heidän mielestä minun olisi pitänyt nähdä hänen valheidensa läpi, vaikka he eivät edes itse nähneet. En saanut hetken rauhaa, minua piinattiin. Olin hermoromahduksen partaalla, kun lähdin Kuolonklaanista. Minut savustettiin ulos synnyinklaanistani", totesin nyt itsekin ärsyyntyen. Häntäni piiskasi ilmaa muutaman kerran, kun edes ajattelin sitä, miten Henkäysvarjo oli minua kohdellut.

//Aalto tai Lauha?
// 384 sanaa

Katsoin ystävääni syrjäsilmällä samalla kun asetuin seisomaan tunnelin suuaukolle. Se näytti nyt vähemmän uhkaavalta kuin viime kerralla, kun olimme joutuneet pakenemaan sinne myrskyä.
"Suoraan sanottuna en tiedä vielä", tunnustin ja käännyin katsomaan Mahlahallaa hiukan hermostuneena. Olin pyytänyt sisartani tulemaan Kuuluolalle siinä toivossa, että saisimme tällä kertaa puhua asiat läpi rauhassa.
"Etköhän sinä löydä oikeat sanat sitten kun pääsemme sinne", Mahlahalla yritti kannustaa, mutta kuulin hänen äänestään, että kolliakin epäilytti tämä tapaaminen. Asetin meidät molemmat vaaraan tuomalla meidät tänne. Jos olisin ollut viisas, en olisi pyytänyt Mahlahallaa mukaan, mutta tiesin, etten pystynyt kohtaamaan häntä ilman ystäväni tukea.
"Niin, varmasti löydän", tokaisin yrittäen kuulostaa luottavaiselta, ja sujahdin sitten edeltä tunneliin. Valo ympärillämme väheni joka askelella. Minun oli turvauduttava viiksiini silmien sijaan, vaikka ei sillä, että olisin saattanut eksyä yksisuuntaisessa tunnelissa. Yleensä minusta tuntui vain helpommalta, kun pystyin näkemään, mihin olin seuraavaksi käpäläni laskemassa.
Jonkin ajan kuluttua tunneli leveni, kunnes se yhdistyi Kuuluolaan. Maanalaisen lammen vedenpinta hehkui aavemaista valoa. Toisella puolella lampea istui kissan hahmo, joka ei voinut olla kukaan muukaan kuin Aaltotassu, sisareni. Katsahdin nopeasti ystävääni, joka räpäytti minulle silmiään rohkaisevasti. Vetäisin terävästi henkeä ja lähdin tassuttamaan naarasta kohti Mahlahalla kannoillani.
"Luulin sinun tulevan yksin", Aaltotassu sanoi jäisesti. Hänen oranssit silmänsä liikkuivat minun ja Mahlahallan välillä, eikä naaras selvästikään ollut iloinen siitä, että olin tuonut mukanani seuralaisen.
"Ei hänestä ole haittaa. Mahlahalla tuli mukaan, koska pyysin hänet", mau'uin niin rennosti kuin suinkin vain osasin. "Hän on paras ystäväni."
Aaltotassun katse oli niin terävä, että sillä olisi voinut vaikka tappaa. "Kysyinkö minä muka, mitä hän on sinulle?"
Mielessäni käväisi häijy muisto Karhumyrskystä niiltä ajoilta, kun olin itse ollut vielä vasta oppilas. Kolli oli äksyillyt minulle tuon tuosta, useimmiten ilman mitään syytä.
"Mahlahalla on entinen kuolonklaanilainen, niin kuin minäkin", jatkoin tunnustelevaan tyyliin. Jos saisin naaraan uskomaan, ettemme olleet hänelle mikään uhka, hän ehkä suostuisi puhumaan kanssamme avoimemmin. Siten välttyisimme turhalta draamalta. "Olimme Kuolonklaanissa aivan erottamattomat."
Aaltotassun karvat pörhistyivät. "Olette siis molemmat loikkareita. Olette pettäneet klaaninne!" hän sihisi hampaittensa takaa.
"Ei se niin mennyt", ähkäisin, mutta Aaltotassu ei vaikuttanut halukkaalta kuuntelemaan.
"Miksi sitten olette molemmat Eloklaanissa? Miksi tuo on Eloklaanissa? Mitä hän teki?" naaras tiukkasi, ja tällä kertaa hänen hurjistunut katseensa jäi viipymään Mahlahallan kohdalle.

//Mahla?
//360 sanaa

Myrskystä oli kulunut jo puoli kuuta. Leiri ja muu reviiri oli ottanut hieman osumaa, mutta Mesitähti oli hoitanut nopeasti sotureita korjaamaan pesät ja vaurioituneet piikkihernemuurit. Mekin olimme kuin olimme selvinneet ehjin nahoin myrskystä. Olimme löytäneet jotain äärimmäisen arvokasta, nimittäin tien Kuuluolalle. Mesitähti oli ollut hyvillään löydöstämme. Enää Liljatuulen tai Mesitähden ei tarvitsisi kulkea Kuolonklaanin reviirin halki mennessään tapaamaan esi-isiään.
Myrskystä ei oltu selvitty ilman kuolemia. Valokyönnöksen lisäksi myös Vadelmanenä ja Ratamotassu olivat menettäneet henkensä. Heidät oli löydetty joen rannasta myrskyä seuraavana päivänä. Partion mukaan näky oli ollut lohdutan. Vadelmanenä oli pitänyt hampaissaan Ratamotassua kuolemaansa saakka, ilmeisesti yrittäen pelastaa veteen pudonneen oppilaan.
Ravistelin synkät ajatukset pois mielestäni. Aurinko oli laskenut, ja leiri oli hiljentynyt kissojen siirryttyä nukkumaan. Vain muutama yksinäinen eloklaanilainen istuskeli hämärässä leirissä aivan hiljaa. Istuimme vieretysten Lauhalaukan kanssa. Jossain vaiheessa huomasin kollin katsovan minua. Se oli sanaton merkki, joka sai molemmat nousemaan ylös yhtä aikaa. Lauhalaukan johdolla kuljimme piikkihernetunnelille.
Ennen kuin astuin ystäväni perässä uloskäyntitunneliin, vilkaisin taakseni. Kukaan ei seurannut meitä, olimme toistaiseksi turvassa. Hännänpääni nyki, kun kirin Lauhalaukan kiinni ja jatkoimme matkaa metsän halki rinnatusten. Lauhalaukka oli sattumalta kohdannut Aaltotassun rajalla joitain päiviä sitten, ja kaksikko oli sopinut tapaamisen Kuuluolalle. Ystäväni oli tahtonut minut mukaansa, ja olin ollut siitä otettu. Kuitenkin minua huolestutti kiinnijäämisen mahdollisuus. Kukaan ei katsoisi hyvällä, jos saisi tietää touhuistamme.
"Mitä aiot sanoa Aaltotassulle?" kysyin, kun saavutimme viimein tunnelin sisäänkäynnin, joka johdattaisi meidät Kuuluolalle.

//Lauha?
// 229 sanaa

Olin juuri ehdottamassa meille uutta tekemistä, kun taivas räjähti jälleen. Vaistomaisesti luimistin korviani ja seisoin jännittyneenä karvat pystyssä; en pitänyt ukkosesta. En kuitenkaan halunnut näyttää pelkoani nuoremmille pennuille, joten keräsin itseni nopeasti.
"Mitä sinä olit sanomassa, Kultapentu?" Ampiaispentu kysyi. Räpäytin silmiäni hitaasti miettiessäni. Yhtäkkinen ukkonen oli melkein saanut minut unohtamaan asiani.
"Olin ehdottamassa, että voisimme mennä kysymään, josko klaaninvanhimmat kertoisivat meille tarinoita", vastasin hymyillen muistettuani. Samalla voisin ehkä siivoilla pesää ja tarkistaa tarvitsivatko vanhukset jotain. Se oli käsittääkseni oppilaiden hommaa, ja minä olin pian oppilas. Klaaninvanhimpien auttaminen oli kunniakas tehtävä, he olivat kriittinen osa klaania ja he olivat nähneet enemmän kuita kuin kukaan.
Ukkonen jyrähti jälleen ja kuului kovempana kuin aiemmin. Säpsähdin jälleen. Ehkä klaaninvanhimpien tarinat myös rauhoittaisivat mieltäni. En kuitenkaan ollut varma kiinnostaisiko ehdotukseni Ampiaispentua ja Talvikkipentua. Tiesin, että jotkut pennut pitivät klaaninvanhimpien kertomuksia turhana jorinana, eivätkä ymmärtäneet niiden arvoa. Minulle tarinat olivat olleet tärkeitä pienestä pennusta asti, sillä minulla ei ollut vanhempia kertomassa niitä. Klaaninvanhimmat opettivat minulle paljon Tähtiklaanista, Kuolonklaanista ja elämästä muutenkin.

//Amppari? Talvikki?
//165 sanaa

Pohjatassu oli jäänyt mieleeni joksikin aikaa keskustelumme jälkeen. Ei niin, että olisin ajatellut häntä koko ajan, ei suinkaan. Kuva hänestä vain oli kaivertunut pääni takaosaan, jossa se pitkälti pysyikin, mutta välillä se hiipi tietoiseen mieleeni. Hänen varsin yksinkertainen profiilinsa, yksinkertaista ajateltavaa. Ne hassut silmien kuikerot kiinnostivat minua erityisesti. Ne olivat kuin Pohjatassun silmien alta luikertelevat tummat, pienet käärmeet. En muistanut, että olisin nähnyt sellaisia kellään aiemmin. En ollut hänen satunnaisesta ajattelustaan niinkään pahoillani.

Oli outoa, etten ollut pahoillani. Hänen seurassa oltuani olin ollut jatkuvasti hyvinkin pahoillani. Olin pettynyt itse keskustelun laatuun ja sisältöön, se ei lukeutunut parhaisiin töihini sosiaalisuuden saralla. Tai no, eihän sellaisia ollut lainkaan. Lahjattomuuteni oli niin ilmenevää, että pystyin haistamaan itsestäni sen löyhkän. Sen oli pakko olla sosiaalinen kömpelyyteni hajun lähteenä, minä pidin erittäin hyvää huolta turkistani ja hygieniastani. Minä tuoksun taivaalliselta, uskokaa pois vaan. Turkkini ei ole vain näyttämistä varten. Se on enemmän, kuin nimeni veroinen.

Kuitenkin, keskustelu oli ollut laadultaan köyhä ja tuntunut ankealta. Pohjatassusta itsestään ei ollut mahdollista määrittää, nauttiko hän keskustelussa olosta. Hänestä ei voinut määrittää mitään. Hänen kikkarakoristeiset silmänsä varmasti nauroivat minulle iiriksen takana. Vai nauraisiko Pohjatassu? No vähintään tuomitsi, katsoi minua alaspäin. Olin säilönyt keskustelusta mieleeni yhden asian erityisesti:

Minun piti puhua Harhamietteen kanssa uimisesta.

Pohjatassu oli kysynyt, olinko saanut vielä opetusta uimisesta. En ollut, enkä aiemmin ollut liiemmin ajatellut asiaa. Olin kuullut toisten oppilaiden toisinaan jupisseen siitä, milloin motkottaen, milloin täpinöissään. En ollut mielestäni osoittanut vastauksellani mitenkään erityistä kiinnostusta aihetta kohtaan, mutta Pohjatassu oli päättänyt jatkaa uinnista puheenaiheena. Hän oli kuulemma käynyt pulikoimassa. Siinä oli jotain, joka sai korvani hieman pystyyn. Ennen tätä Pohjatassu oli alkanut puhua yllättäen isästään, joka oli keikauttanut elimeni paikoiltaan aivan uudella tavalla. Kuin silmäniskusta olin kauttaaltani ärsyyntynyt Pohjatassuun, kynteni olivat liukuneet esiin, muuttaen jäljellä olevan syötäväni epämääräiseksi karva-mömmö-kasaksi. Olin taas alkanut liikehtiä.

Juuri, kun olisin hypännyt Pohjatassun päälle, hän oli vaihtanut puheenaihetta. Uiminen oli saanut minut tosissaan kiinnostuneeksi, hiljalleen unohdin verenhimoni ja silmittömän raivoni, enkä enää toistaiseksi palannut sen äärelle.

325 sanaa

Sukelsin ensimmäisenä pimeyteen, joka vietti oletettavasti yhä syvemmälle maan uumeniin. Takaraivossani soivat varoituskellot. Oliko todella turvallista lähteä tutkimaan jotakin outoa tunnelia tällaisella säällä? Mitä jos vesi pääsisi tunneliin ja kaikki hukkuisivat? Mitä jos se oli umpikuja tai sen päässä odotti jotakin aivan kamalaa? Yritin parhaani mukaan hiljentää sisäiset äänet ja näytellä, että kaikki oli hyvin. Kaikki olivat väsyneitä, eikä johtaja saanut antaa tunnelman latistua omilla huolillaan.
Tunnustelin tietä viiksilläni, jotka hipoivat kylmiä kiviseiniä. Tässä kohtaa tunnelia oli ahdasta, ja tunsin, miten maan paino yläpuolellamme lisääntyi koko ajan. Huurretassun lämmin henkäisy häntääni kertoi minulle, että kaksikko tuli yhä perässäni, sillä näin pienessä tilassa taaksepäin vilkuili ei ollut mitenkään erityisen kannattavaa. Sitä paitsi, tässä pilkkopimeydessä olisin tuskin edes nähnyt mitään saati ketään.
Oli mahdotonta arvioida, kuinka pitkälle olimme tulleet tunnelissa tai kuinka kauan aikaa siihen oli mennyt. Paikka paikoin tunneli leveni ja kapeni, ja välillä pakokauhu läikähti sisälläni, kun jo pelkäsin, että jäisimme jumiin tänne. Jossakin vaiheessa matkaa tunsin kuitenkin viiksissäni lupauksen avarammasta tilasta, kun havaitsin ilmavirrassa pienen muutoksen. Huolimatta halustani rynnistää eteenpäin hillitsin itseni ja jatkoin matkaa varovaisen päättäväisesti, sillä en halunnut ottaa sitä riskiä, että syöksyisimme kaikki kuolemaamme innostuksissamme.
Tunnelin päässä näkyi harmaata kajastusta. Silmäni olivat jo ehtineet tottua pimeyteen, joten jouduin hetken aikaa räpyttelemään niitä saadakseni ne taas tottumaan valoon astuessani viimein pois ahtaasta käytävästä. Huurretassu ja Mahlahalla pujahtivat perässäni ulos tunnelista, ja siinä me kaikki kolme räpyttelimme silmiämme tajuamatta, mihin paikkaan oikein olimme tupsahtaneet.
Edessämme oli pieni lampi, jonka pinta väreili hennosti katosta tipahtavien vesipisaroiden pudotessa veteen. Luolaan tuli jostain heikko valonkajastus.
"Mikä tämä paikka oikein on?" henkäisin ääneen ajatukseni, jota varmasti myös seuralaiseni miettivät parhaillaan. Minulla ei ollut harmainta aavistustakaan, miten kauas tunneli oli meidät tuonut.

//Mahla ja Huurre?
//279 sanaa

Omenahuuma ja Kirpputäplä olivat siis ystäviä. Todella hyviä ystäviä, kuten Omenahuuma oli sanonut, ja siitä huolimatta punaturkkinen naaras ei aikonut perua päätöstään. En oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella. Minusta tuntui pahalta kaksikon puolesta, mutta samaan aikaan tunsin hivenen ylpeyttä siitä, ettei Omenahuuma pitänyt suunnitelmaani typeränä vaan itse asiassa niin kiehtovana, että oli valmis jättämään kaiken tuntemansa ja itselleen tärkeän taakseen.
Ja sitten soturitar tuumasi, että ehkäpä Kirpputäplä haluaisi lähteä mukaamme. Silmäni levisivät ja katseeni käväisi ensin Omenahuumassa ennen kuin siirtyi pieneen mustavalkoiseen kolliin, joka oli äskettäin jutustellut partion muiden jäsenten kanssa lähellä piikkihernetunnelia, mutta joka nyt tassutti meitä kohti. Kirpputäplä tervehti ensin Omenahuumaa ja sitten minua, ja minä tervehdin kohteliaasti takaisin.
“Anteeksi, mutta minä taidan tästä lähteä peseytymään”, sanoin kiireesti, ennen kuin mustavalkoinen kolli ehti sanoa mitään muuta, ja käännyin kannoillani lähtien jolkottamaan kohti sotureiden pesää. Ei tämän näin pitänyt mennä! Olin huolestunut jo, kun Omenahuuma oli tarjoutunut asettamaan itsensä vaaraan, ja nyt Kirpputäpläkin saattaisi päätyä tekemään saman ratkaisun, ehkä koska haluaisi seurata ystäväänsä. Lysähdettyäni omalle sammalpedilleni pesän hämärässä aloin kuumeisesti miettiä asiaa. Ehkäpä kolmisin matkaaminen olisi loppujen lopuksi turvallisempaa kuin kahdestaan, ja Kirpputäplän lyöttäytyminen retkellemme teksi varmasti Omenahuuman iloiseksi. Ja lisäksi olin varma siitä, että Omenahuuma osaisi kertoa ystävälleen matkaan sisältyvät riskit ja että mustavalkoinen kolli tiedostaisi ne itsekin. En tuntenut Kirpputäplää, joten en osannut sanoa oliko tämä ollenkaan seikkailijaluonne, mutta lopulta tulin siihen lopputulokseen, että mikäli soturi haluaisi lähteä mukaamme, hän olisi vapaa niin tekemään.

Seuraavan päivän auringonhuippuna istuskelin sotureiden pesän edustalla ja paistattelin kelmeässä auringonvalossa. Eikä aikaakaan, kun Omenahuuma liittyi seuraani. Kirpputäplää sen sijaan ei näkynyt vielä missään.
“Minä kerroin Kirpputäplälle suunnitelmastasi”, punaruskea soturitar aloitti. “Ja siitä, että aion lähteä mukaasi. Ja että hänkin voisi.”
“Mitä hän sanoi?” kysyin kulmat varovasti koholla ja katsoin Omenahuumaa. En osannut lukea naaraan kasvoilta mitä pieni kolli oli vastannut, joten odotin kärsivällisesti, että tämä selostaisi toisen soturin kanssa käymänsä keskustelun.
“Hän sanoi miettivänsä asiaa”, Omenahuuma sanoi. “En ole aivan varma, mitä mieltä hän asiasta oli. Ajattelin, että ehkä sinä osaisit perustella paremmin, miksi me aiomme lähteä ja miksi hänen ehkä kannattaisi tulla mukaan.”
“Voinhan minä yrittää”, tokaisin nyökytellen. En aikonut taivutella saati painostaa Kirpputäplää, mutta saatoin toki puhua hänelle. Ja kuin tilauksesta, mustan ja valkoisen kirjava kolli putkahti sotureiden pesästä aukiolle ja tassutti hitaasti luoksemme. Vaikka kollin hontelo olemus kieli hivenen epävarmuudesta, olisin voinut miltei vannoa nähneeni vilpittömän kiinnostuksen pilkahtavan soturin syvänruskeissa silmissä tämän istahtaessa Omenahuuman vierelle ja hymyillessä meille tervehdykseksi. Alkuun välillämme vallitsi aavistuksen kireä hiljaisuus, jonka lopulta päätin rikkoa.
“Sinä tiedätkin jo, että minä ja Omenahuuma aiomme jonakin päivänä lähteä matkalle klaanien reviirien ulkopuolelle”, aloitin ja katsoin Kirpputäplää, joka nyökkäsi hitaasti ja vilkaisi Omenahuumaa. “Ajatus oli alunperin minun, olen jo pitkään halunnut löytää ne klaanit - tai niiden vanhat reviirit - joiden pohjalta Eloklaani on perustettu. Leimusilmä kertoi minulle kerran näistä muinaisista klaaneista. Haluan tietää, mistä me olemme oikein tulleet, minkä lisäksi haluamme tietenkin nähdä maailmaa, vaaroista huolimatta. Omenahuuma ajatteli, josko tahtoisit lähteä mukaamme, mutta päätös on sinun.”

// Omena?
// 489 sanaa

Sade ei päässyt pensaiden tiheiden oksien läpi, mutta sen pohja oli märkä. Metsässä ei varmasti ollut yhtäkään kuivaa paikkaa tällä hetkellä. Pensas heilui voimakkaassa myrskytuulessa kovasti. Pelkäsin, että se lähtisi juurineen päivineen tuulen mukaan, tehden meistä taas suojattomia.
En ollut koskaan ollut myrskyn armoilla tällä tavalla. Olin nähnyt myrskyjä, mutta niiden aikoihin olin onnistunut pysyttelemään visusti Kuolonklaanin tai Eloklaanin leireissä. Tämä oli aivan erilaista. Minua pelotti, sillä tiesin, että hetkenä minä hyvänsä voisimme kuolla, eikä meitä välttämättä löydettäisi päiväkausiin. Kukaan ei tiennyt, miten kauan myrsky kestäisi.
Vilkaisin Huurretassua, joka nuoli pitkin, mutta väsynein vedoin valkeaa turkkiaan kuivaksi. Olisin halunnut sanoa jotakin mieltä ylentävää naaraalle, mutta en jaksanut alkaa huutamaan myrskyn yli.
Salama iski taas lähelle. Tällä kertaa lähemmäksi meitä kuin koko myrskyn aikana. Maa tärähti allamme. Kuin vaistomaisesti nousin ylös valmiina juoksemaan ulos suojapaikastamme.
Salamaa seurasi rytinä, joka ei takuulla ollut ukkonen. Se kuulosti siltä, kuin oksan päälle olisi astuttu hidastetusti.
"Juoskaa!" Lauhalaukka parkaisi, kun hän ymmärsi hetkeä ennen minua, mistä oli kyse. Puu oli kaatumassa aivan tässä lähellä. Lauhalaukka rynnisti edeltämme ulos pensasrykelmästä, ja Huurretassu kompuroi soturirn perään. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa, kun jouduin odottamaan kahden muun kissan poistumista. Olin varma, että kuolisin. Kun Huurretassu oli viimein päässyt ulos, juoksin hänen peräänsä. Oksat repivät tukkoja irti paksusta turkistani, mutta juuri nyt minä halusin vain välttyä kuolemalta.
Tunsin, kuinka maa tärähti taas jalkojemme alla.
Siinä me seisoimme, keskellä kaatosadetta kolmistaan. Käännyin kohti pensasrykelmää, jossa olimme hetki sitten olleet. Se oli hävinnyt, tilalla oli vain kaatunut mänty. Silmissäni musteni, kun tajusin kuinka lähellä kuolema oli ollut. Istuin alas ja suljin silmäni. Keskityin hengittämiseen, jotten menettäisi tajuntaani ja joutuisi Lauhalaukan ja Huurretassun taakaksi.
"Oletko sinä kunnossa, Mahlahalla?" Huurretassun ääni kuului vaimeana sateen yli. Nyökyttelin päätäni, mutta pidin hetken vielä silmiäni kiinni rauhoittaakseni itseäni.
Avasin metsänvihreät silmäni hitaasti ja käännyin sitten klaanitovereideni puoleen.
"Mitäs nyt sitten?" kysyin valehtelematta hieman huvittuneesti. Ties kuinka monta kertaa tämän myrskyn aikana olimme vaihtaneet paikkaa. Se taisi olla jonkinlainen puolustusmekanismi, kun pääni käänsi nämä asiat huvittaviksi.
Kumpikaan vierelläni seisovista kissoista ei hymyillyt. Sen sijaan Lauhalaukka viittoi meitä peräänsä. Hän tuntui olevan myrskyn ajan johtajamme, ja olin siitä kiitollinen. Itse en olisi pystynyt yhtä kylmänviileästi etsimään koko ajan uutta suojaa tai pelastamaan pulaan joutuvia oppilaita.
Rämmimme metsässä eteenpäin, vaikka sade piiskasi kasvojamme En juurikaan nähnyt eteeni, mutta seurasin vain Huurretassua, jonka häntä hipoi kuonoani.
Aivan yllättäen Huurretassu pysähtyi, ja olin vähällä törmätä oppilaaseen. Vältin sen astumalla askeleen sivuun ja pysähtymällä Huurretassun viereen. Oppilas näytti hieman hämmentyvän tästä, mutta antoi asian olla ja kääntyi Lauhalaukan puoleen.
Nyt vasta huomasin, että olimme pysähtyneet pensaikon eteen.
"Emme me kaikki mahdu tuonne!" huudahdin Lauhalaukalle, joka kääntyi katsomaan minua päätään pudistellen.
"Tulkaa katsomaan", kolli pyysi viittoen meidät luokseen. Katsoin pensasta lähempää, enkä edelleenkään ymmärtänyt mitä soturi tarkoitti. Hän nyökkäsi päällään pensasta kohti, joten työnsin omani oksien välistä pensaaseen. Sitten minäkin näin sen. Pensaan alla oli jonkinlainen onkalo. Pimeä, kivinen sisäänkäynti jonnekin.
Myös Huurretassu näki sen.
"Mihin se vie?" kysyin ystävältäni, joka kuitenkin pudisteli päätään.
"En tiedä. Otetaanko selvää?" Lauhalaukka kysyi suoraan. Niinpä tietenkin, en yllättynyt ollenkaan. Siellä missä oli Lauhalaukka, oli varmasti myös jonkinlainen seikkailu. Emmin hetken miettien vaihtoehtojamme. Voisimme jäädä myrskyn silmään etsimään sateensuojaa, tai sitten voisimme astua kuivalta vaikuttavaan, pilkkopimeään onkaloon, josta emme tienneet mitään.
"Kai se on parempi vaihtoehto kuin täällä sateessa seisoskelu. Näytä tietä, arvon johtaja", totesin virnistäen samalla tehden tietä Lauhalaukalle.

//Lauha tai Huurre?
// 553 sanaa

Sydämeni takoi hullun lailla ja hengitykseni kulki katkonaisesti kavutessani oksaa pitkin takaisin maalle. Huurretassu makasi maassa kyljet kiihtyneesti kohoillen, mutta ainakin hän oli elossa. Lysähdin istumaan oppilaan viereen ja yritin tasata hengitykseni.
"Oletko kunnossa? Meidän pitäisi etsiä jostakin sateensuojaa", Mahlahallan ääni tunkeutui tajuntaani myrskyn pauhun ja veden kohinan yli. Nostin uupuneen katseeni ystävääni, joka vastasi siihen huolestuneen näköisenä.
"Olen kunnossa", sanoin hieman vinkuvalla äänellä. Nieleskelin kuivalta tuntuvaa kurkkuani ja yritin samalla kammeta itseni ylös.
Juuri silloin Huurretassu tuli takaisin tajuihinsa ja räpsäytti varoen silmänsä auki. Naaras nosti päätään ja katsoi meitä ilmeisesti monien tunteiden vallassa.
"Kiitos… kun pelastitte henkeni", tämä huohotti. Sitten hän keräsi hetken itseään ja sanoi huomattavasti tomerammalla äänellä samat sanat kuin mestarinsa: "Meidän pitäisi löytää suojapaikka."
Nyökkäsin sen merkiksi, että olin samaa mieltä heidän molempien kanssa asiasta. "Pystytkö kävelemään?"
"Voin kokeilla." Huurretassu nousi huojuen ylös ja horjahti vähän läpimäräksi kastuneen turkkinsa painosta. Mahlahalla tuli tueksi hänen toiselle puolelleen. Kermanvärinen kolli katsahti minuun epäröivän oloisena.
"Entä pystytkö sinä?"
"Kyllä minä pärjään", vakuuttelin hänelle samalla kun lähdin hitaasti kävelemään vastatuuleen. Kovan tuulen yli en kuullut, tulivatko Mahlahalla ja Huurretassu perässäni, mutta taakse vilkuileminen tuntui aivan liian ylivoimaiselta juuri nyt.
Johdatin meidät erään karhunvatukkapensasryteikön luo ja ryömin sen alle ensimmäisenä. Maa pensaan alla oli kosteaa yhtä lailla kuin missä tahansa muuallakin sateen vuoksi, mutta oli se parempi kuin seisoa suojatta ulkosalla.
Mahlahalla ja Huurretassu kömpivät perässäni peremmälle.
"Yrittäkää nuolla turkkinne niin kuiviksi kuin vain saatte ne, jottette vilustu", neuvoin heitä, ja rupesin esimerkkiä näyttääkseni nuolemaan turkkiani kyljestä vastakarvaan, jotta se kuivuisi nopeammin.


//Mahla ja Huurre?
//252 sanaa

"Jaa-a, siinäpä hyvä kysymys", Leimusilmä hymähti ja istuutui lähelle pesän seinää, jonne pesän oviaukosta sisään pärskivät pisarat eivät yltäneet. Laventelipentu luimisti jälleen korviaan, kun ukkonen järisytti maata ja metsää heidän ympärillään sellaisella voimalla, että se sai jopa Leimusilmän hiukkasen säikyksi. Hän ei kuitenkaan aikonut näyttää huoltaan pennulle, jotta tämä ei pelästyisi kahta kauheammin ukonilmaa. "Ehkä taivaskin haluaa välillä muistuttaa meitä olemassaolostaan", hän totesi lopulta, kohdistamatta katsettaan mihinkään tiettyyn paikkaan tai asiaan.
Laventelipentua Leimusilmän vastaus vaikutti kummastuttavan suuresti. Hänellä olisi ollut varmasti vaikka kuinka paljon kysymyksiä, mutta Leimusilmä päätti tukahduttaa tulvan ennen kuin se edes alkoikaan keksimällä pennulle jotakin muuta tekemistä.
"Hei, haluaisitko leikkiä jotain?"
Laventelipennun korvat pompahtivat pystyyn. "Joo! Mitä?" Pennun pieni pää kallistui vähän, kun tuo katsoi odottavasti parantajaoppilasta.
Leimusilmä mietti hetken. "Leikitään sellaista leikkiä, että minä kuvailen sinulle jotakin asiaa tai paikkaa tästä leiristä ja sinun on yritettävä arvata, mikä se on."
"Joo! Leikitään!" Laventelipennun silmät syttyivät innostuksesta ja tämä kiersi eteeni istumaan, ilmiselvästi valmiina haasteeseen. Jälleen kerran jyrinä järisytti tannerta, mutta pentu ei säikähtänyt sitä yhtä paljon kuin aiemmilla kerroilla - kenties siitä syystä, että oli juuri nyt liian keskittynyt uuteen leikkiin.
"Saanko minäkin osallistua?" Tuulitassu kuikuili vuoteestaan heidän suuntaansa. Leimusilmä nyökäytti hymyillen päätään oppilaalle hyväksyvästi ja rupesi sitten pohtimaan ensimmäistä asiaa.
Viimein hän keksi sen: "Se on suuri ja harmaa. Päivisin sen päällä toimitetaan tärkeät menot ja öisin sen alla nukkuu merkityksellinen kissa." Leimusilmä rakasti sitä, että hän sai keksiä arvoituksia. Hän odotti jo mielenkiinnolla, minkälaisia ajatuksia nuo sanat saisivat kahdessa naaraassa aikaan.

//Laventeli?
//246 sanaa

Harhamietteen kysymys havahdutti minut ajatuksistani. Käännyin harmaavalkoisen kissan puoleen.
"On hän", vastasin, vilkaisten jälleen Kirpputäplän suuntaan. Pienikokoinen soturi oli jäänyt juttelemaan muiden partion jäsenten kanssa lähelle leirin sisäänkäyntiä, mutta huomasin hänenkin katseensa hapuilevan minun suuntaani välillä. "Todella hyvä ystävä", lisäsin aavistuksen haikeana.
"Ymmärrän kyllä, jos tulet vielä toisiin aatoksiin." Harhamiete katsoi minua tyynenä, mutta hänen silmistään heijastui lukemattomia tunteita ja ajatuksia, joita kaikkia en kyennyt tulkitsemaan yhdeltä istumalta.
Pudistelin päätäni. Aioin lähteä, sanoisipa Kirpputäplä siihen mitä tahansa. "Minä puhun hänen kanssaan asiasta. Kenties hän haluaa lähteä mukaamme."
Kuin ajatukseni lukeneena Kirpputäplä lähti tassuttamaan meitä kohti. Mustavalkoinen kolli katsoi minua hymyillen ja maukui sitten Harhamietteelle kohteliaan tervehdyksensä, johon Harhamiete vastasi vähintäänkin yhtä huomaavaisesti. Tämän jälkeen Harhamiete sanoi menevänsä siistiytymään, minkä saattoi tulkita siten, että kolli taisi aavistaa, mitä tuleman piti. Minun olisi käytävä Kirpputäplän kanssa kenties elämäni vaikein keskustelu. Olimmehan kollin kanssa sentään niin läheiset, että päätös vaikuttaisi myös häneen.
Vein hänet kauemmaksi muista, leirin ulkopuolelle. Istuuduimme erään nuoren koivun juurelle, ja Kirpputäplä selosti samalla, miten hän oli ollut vähällä saada kiinni jäniksen, joka ollut isompi kuin tämä itse. Kuuntelin tämän juttuja hymyillen, vaikka kävin koko sen ajan pääni sisäistä kamppailua.
"Kuule, Kirpputäplä", aloitin hieman epäröiden, mikä ei ollut minun tapaistani. Kirpputäplä katsahti minuun terävöityneenä, ikään kuin aistien hermostuneisuuteni pirteän hymyni takaa.
"Niin?"
Päätin mennä suoraan asiaan: "Harhamiete kertoi minulle tänää suunnitelmistaan lähteä matkalle klaanien ulkopuolelle. Innostuin ajatuksesta niin, että lupauduin lähtemään hänen mukaansa."
Kirpputäplä tuijotti minua epäuskoisena. "Mitä? Minne? Milloin?" kysymykset tulvivat ulos hänen suustaan vuolaana virtana, mikä sai minut entistä levottomammaksi. En halunnut tehdä tästä liian vaikeaa meille kummallekaan.
"En tiedä vielä." Piirsin kynnelläni maahan puolikaaren, jonka sotkin heti saman tien hännälläni. "Mutta eikö sinustakin olisi hienoa nähdä edes kerran, millaista jossain muualla on? Mieti nyt! Kokonainen maailma odottaa tutkimista ja me vain pyörimme pientä ympyrää täällä!"
Sanani eivät näyttäneet tehoavan ystävääni toivotulla tavalla, mutta havaitsin kyllä hänessä hienoisen muutoksen, kuin merkin siitä, että kolli todella oli pysähtynyt ajattelemaan asiaa. Juttelimme asiasta vielä lisää. Kirpputäplän kanta pysyi ulottumattomissani, mutta en aikonut luovuttaa sen suhteen. Lopulta soturi lupasi miettiä asiaa, mihin minä tyydyin siinä tilanteessa.
Palasimme molemmat leiriin. Suurin osa oli siirtynyt pesiin lepäämään pitkän, kuuman päivän jälkeen. Huomenissa etsisin Harhamietteen käpäliini ja kertoisin hänelle juttutuokiostamme Kirpputäplän kanssa. Ehkäpä Harhamiete osaisi kertoa ystävälleni paremmin, miksi tuon kannattaisi lähteä mukaan matkalle.

//Harha?
//380 sanaa

Mahlahalla: 47kp! -

Omenahuuma: 4kp -

Lauhalaukka: 37kp! -

Kultapentu: 4kp -

Pilvitassu: 6kp -

Laventelipentu: 16kp -

Leimusilmä: 7kp -

Harhamiete: 7kp -

Pohjatassu: 5kp -

Huurretassu: 20kp! -

Ampiaispentu: 5kp -

Roikuin heiveröisen oloisesta oksasta sylkiessäni vettä siinä välissä kun sain pääni pienen sukelluksen jälkeen veden pinnalle. Kirosin itseäni ja sitä, että miksi edes lähdin leiristä. Siellä olisin sentään turvassa, enkä pian tähtiklaanin mailla. Vaikka toki Tuulitassun höpinä oli ankeaa kuunneltavaa, silti olisin hengissä kuin pian kuollut.Masentuneen ajatteluni keskellä oksani alkoi heikentyä ja se alkoi narisemaan kuin se katkeaisi. En ehtinyt sanomaan kissaakaan, kun oksa katkesi käpälieni ympäriltä ja ajauduin virran mukaan. Suuhuni auki ollessaan syöksyi kokoajan joen kiihtyneiden myrskypyörteiden vettä. Syljin vettä vielä rivakammin ja haukoin henkeäni siinä välissä kun ehdin. Silmäni alkoivat lumpsahtelemaan kiinni, kun näin raivoisan joen varrella kaksi kissan näköistä….Mitähh?! Tajusin toisen kissoista olevan ehkä mestarini Mahlahalla! Oranssista kissasta minulla ei kyllä ollut arvauksia, mutta silti! Valitettavasti en kyllä ehtinyt jäädä puimaan mielessäni asiaa kun pääni sumeni.

Tunsin kelluvani jossakin. Tuntuiko tältä olla tähtiklaanissa? Mietin kun avasin silmiäni.
”Ei tämä kyllä tähtiklaanilta näytä, paitsi en ole kyllä kovin hyvä sanomaan asiaan mitään.” Totesin avatessani silmiäni. Paikka missä olin, oli niin valoisa että jouduin siristelemään silmiäni. Taivaalta tuleva valo häikäisi minua, ihme kyllä aurinkoa ei näkynyt.Makasin selälläni vedessä, joka ei ollut kylmää tai raivoisaa kuten joella. Se oli melkein yhtä kirkas kuin taivaskin, vaaleaa ja siitä näki pohjaan asti. Siitä ei heijastunut oikein mitään.Tosin pohja ei ollut kovin syvällä, vaan seisoissani vesi ei yltänyt hädin tuskin edes jalkojeni puoliväliin. Vesi oli täynnä kauniin valkoisia lunpeita, jotka keräsivät ääretöntä valoaan itseensä. Olin ajatunut rantaan, jossa hiekka oli vaaleaa ja mukavan tuntuista. Tassu painoi sitä mukavasti, ja se lämmitti käpääläni. Edessäni huomasin olevan metsän, joka ei kyllä näyttänyt tavalliselta ja tutulta metsältä eloklaaninreviiriltä. Lähdin tallustelemaan kohti metsikköä, mistä tuli hurmaava tuoksu. Metsikön laitaan saapuessani huomasin mukavan näköisen polun.Metsikössä oli hämärämpää kuin rannalla, mutta siellä silti näki hyvin. Vaikka alue näyttäisi kuin nakutetulta erilaisille eläimille, siellä ei kuulunut minkäänlaisia elämän ääniä. Vain lehtien hiljainen kuiske.Ajauduin koko ajan syvemmälle metsään, ja paikka tuntuiniin taivaalliselta, että mieleeni ei syntynyt minkäänlaisia vaaran kuvia. Kaikkialla oli vain kauniita kukkia. Metsä alkoi tulla yhä varjoisammaksi, mutta hälytysmerkkini eivät soineet. Sitten kuulin kuin joku tassutteli lähellä. Mikä tai kuka se oli? Olisiko täällä edes kissoja? En tiedä, mutta uskoisin heidän olevan rauhanomaisia, täällähän on niin ihanaa! Mietin päässäni kun lähdin etsimään äänen tekijää. Ääni alkoi lähestyä kokoajan, ja pian näkisin sen tuottajan…
Yhtäkkiö joku tarrasi jalastani, ja se alkoi hivuttaa minua maata kohti. Maa ei enään ollut mukavan pehmoista, vaan se upotti minua. Huusin apua säikähtyneenä.
Ja sitten kaikki pimeni jälleen.

Avasin silmiäni varovasti. En ollut kuollut, vaan olin saapunut takaisin tosielämään! Sivusilmällä näin mestarini ja oranssin kissan. He olivat pelastaneet minut! Vaikka oloni oli heiveröinen ja myrsky pauhusi, nousin ylös. En tiedä mitä sanao, haluaisin kiittää mutta samalla pyytää anteeksi heiltä tätä vaivaa pelastaa minut.
”Kiitos..Kun pelasitte henkeni” Huohotin kissoille. Nopeasti kumminkin ryhdistäydyin, vaikka häpeä sivalsi minua.
”Meidän pitäisi löytää suojapaikka.” Yritin sanoa tomerasti, vaikka oloni oli epävarma.

//479 sanaa

Kun Lauhalaukka sai otteen oksasta, tunsin valtavaa helpotusta. Meillä oli vielä mahdollisuus onnistua. Oranssi kolli ei kuitenkaan päässyt kapuamaan oksaa pitkin rantaan.
Minulta meni hävettävän kauan tajuta, että kissa selässä oli takuulla vaikea tehdä yhtään mitään. Siispä kurottauduin kohti ystävääni ja oppilastani veden ylle. Pelkäsin joka hetki putoavani virtaavaan veteen, mutta yritin työntää pelon sivuun. Huurretassu täytyi pelastaa. Kiitin ties kuinka monetta kertaa Tähtiklaania, kun sain otteen oppilaan valkeasta turkista. Aloin vetämään kissaa hitaasti pois Lauhalaukan päältä. Kaikki sujui yllättävän hyvin, vaikka olinkin vähällä liukastua kylmään veteen. Kiskaisin Huurretassun nopeasti rantaan ja käännyin katsomaan Lauhalaukkaa. Kolli pääsi ylös vedestä. Olimme selvinneet.
Käännyin Huurretassun puoleen. Naaraan silmät olivat ummessa, mutta luojan kiitos hän oli elossa. Valkean kissan kylki liikkui nopean hengityksen tahdissa.
Myrsky pauhasi yhä ympärillämme, ja märkä turkki alkoi taas tuntumaan epämukavalta.
"Oletko kunnossa? Meidän pitäisi etsiä jostain uusi sateensuoja", sanoin Lauhalaukalle kovalla äänellä, sillä sade, ajoittain jyrisevä ukkonen ja voimakkaasti virtaava joki peittivät alleen normaalin puheen.

//Lauha tai Huurre?
//157 sanaa

En ollut eläissäni nähnyt mitään vastaavaa. Välillä oli saattanut tihkuttaa ja sataa kovemminkin, mutta tällainen oli ihan uutta. Pystyin vain tuijottamaan eteenpäin sateeseen ja katsomaan, kuinka leiriaukio nopeasti tyhjentyi, kun kissat ryntäsivät pesiin karkuun turkkia kastelevia pisaroita. Kauempana kumahtava jyrähdys sai minut tuntemaan kuin jokainen karva kehossani olisi noussut silmänräpäyksessä ylös. Yritin ravistella iljettävän tunteen pois kehostani, mutta se pysyi ja sai minut hermostuneeksi. En pitänyt tuosta kovasta äänestä. Enkä pitänyt siitä, että Minttuliekki oli pentutarhalla ja minä täällä parantajan pesällä.
Leimusilmä mainitsi, että nyt oli kyse myrskystä. Valitettavasti hänen suustaan pääsi myös sanoja, joita en olisi halunnut kuulla. Joutuisin odottamaan täällä pistävän hajuisessa yrttikammiossa, ja kuinka huolissaan emokin olisi! Toivottavasti hän tajuaisi, ettei minua tarvitsisi tulla noutamaan mistään. En uskoisi emon pitävän siitä, että hän joutuisi myrskyn armoille minun takiani. Ehkä hän luotti siihen, että osaisin hakeutua suojaan. Tuskin emo nyt minua ihan typeräksi luuli!
Yltynyt tuuli alkoi heitättää pisaroita parantajan pesän suuaukosta jopa sisälle asti, jonka vuoksi lähdin perääntymään sisäänkäynniltä. Ravistelin päätäni, jotta ne muutamat pisarat, jotka olivat ehtineet viiksiini tarttua, singahtelivat pois. Huokaisten istuin jälleen alas ja katsoin, kuinka Leimusilmä hänkin tuli kauemmas sisäänkäynnin luota.
“Ei kai sinua suinkaan pelota?” Leimusilmän sanat olivat hukkua sateen ropinan ja kohinan alle, sillä hän ei korottanut ääntään. Pudistelin rajusti päätäni. Minuako olisi muka pelottanut!
“Ei pelota! Ei sitten ollenkaan!” hihkaisin nostaen nenääni ylemmäs. Kauempana jyrähtävä ääni sai kuitenkin korvani luimuun. “Ellei tämä sitten kestä liian kauan? Ja miksi myrskyn pitää olla noin kovaääninen?”

// Leimu?
// 243 sanaa

Minun ei tarvinnut miettiä kahta kertaa, kun näin oksan pettävän Huurretassun alta ja virran vetävän hänet mukaansa, vaan loikkasin samalla hetkellä oppilaan perässä veteen. Synkkä vesi imi minut sisäänsä, ja hetkeen en ollut varma, missä suunnassa pinta oli. Kuitenkin kun sumeaan näkökenttääni osui pilkahdus jostain valkoisesta, lähdin uimaan sitä kohti määrätietoisesti.
Uin Huurretassun alapuolelle, jolloin hän ikään kuin makasi selkäni päällä. Tartuin hampaillani kiinni naaraan toisesta etutassusta ja pidin siitä tiukasti kiinni pyristellessäni kohti pintaa. Veden alla vallinnut utuinen kohina voimistui lasinsirpaleen teräväksi mylvinnänksi pääni pulpahtaessa pintaan. Pärskin vettä sieraimistani ja yritin saada selvän siitä, mihin asti virta oli meidät ehtinyt kuljettaa.
Pyörittyäni hetken ympyrää huomasin Mahlahallan jonkin matkan päässä yläjuoksulla päin. Voimani olivat hiipumassa, mutta oman ja oppilaan hengen tähden en voinut antaa periksi. Lähdin kauhomaan vedessä puolittain kelluvaa oksaa kohti, jonka me olimme Mahlahallan kanssa siihen raahanneet.
Sillä hetkellä ystävänikin huomasi meidät ja juoksi meidän kohdallemme. Hän yritti huutaa meille jotakin, mutta vedenpauhun yli sitä oli mahdoton kuulla. Adrenaliini virtasi suonissa ja antoi minulle lisää energiaa ponnistukseeni, vaikka tunsinkin jalkojeni potkujen tehon heikkenevän joka hetki.
Uin oksaan kiinni ja tartuin kynsilläni siitä. Virta oli vahva, ja se yritti koko ajan vetää meidät mukanaan alajuoksulle. Mahlahalla juoksi oksan toisen päähän, joka oli yhä rannalla. Toivoin ystäväni tajuavan, etten voinut kiivetä turvaan, ennen kuin hän olisi nostanut Huurretassun ensin ylös. Jos yrittäisin kiivetä oppilas selässäni, oksa saattaisi valua kokonaan veteen, eikä meillä enää sen jälkeen olisi toivoa pelastumisesta.

//Mahla? Huurre?
//239 sanaa

Olimme saapuneet joelle. Kiitin hiljaa mielessäni Tähtiklaania siitä, että Lauhalaukka oli suorastaan painostanut minulle joelle vasten tahtojani. Myrsky oli vaatinut jo yhden uhrin, ja nyt se oli ottamassa toisenkin. Minä jähmetyin, kun katsoin Huurretassua, joka oli takertunut oksaan. Vesi virtasi nopeasti, yrittäen saada valkoturkkisen kissan mukaansa. Oksa ei ollut mistään vahvimmasta päästä, joten olisi vain ajan kysymys, milloin se pettäisi.
"Meidän täytyy saada hänet pois vedestä!" Lauhalaukka huudahti. Sade, joen pauhu ja ajoittain jylisevä ukkonen pitivät kovaa meteliä, tehden ajattelusta vaikeaa. Tämä päivä muuttui hetki hetkeltä kauheammaksi.
"Pystytkö sinä uida tuossa virrassa? Huurretassu täytyy pelastaa, eikä minun uintitaidoistani ole mitään hyötyä, sillä en pysy pinnalla lainkaan", sanoin ja käännyin Lauhalaukan puoleen suorastaan epätoivoisena. Vaikka sade piiskasi vasten kasvojani ja turkkini oli läpimärkä, se oli nyt murheistani pienimpiä. Vähät välitin siitä miten epämukavalta nyt tuntui. Huurretassu oli pelastettava. Lauhalaukka mietti hetken ja silmäili ympäristöä.
"Jos minä menen veteen, en välttämättä pääse sieltä pois, joten sinun täytyy auttaa siinä. Etsitään paksumpi oksa, jonka voit syöttää minulle, jotta pääsen pois vedestä", Lauhalaukka ehdotti vilkaisten Huurretassun suuntaan. Oppilas sinnitteli edelleen kiinni oksassa, joka näytti katkeavan aivan pian.
Käännyin nopeasti metsän puoleen etsien katseellani oksaa, joka kestäisi Lauhalaukan ja Huurretassun.
"Tule auttamaan!" huudahdin ystävälleni, kun sopiva oksa oli löytynyt. Se oli pudonnut tuulen voimasta aluskasvillisuuden sekaan. Oksa näytti kestävältä ja sellaiselta, jonka jaksaisimme kahdestaan raahata joen rantaan. Tartuin kiinni oksasta törröttäviin pienempiin oksiin, ja lähdimme yhteistuumin raahaamaan sitä kohti joen rantaa. Se vaati hurjasti voimia, koska oksa ei tosiaankaan ollut mikään helpoin tai kevyin kannettava. Pudotimme sen puoleksi jokeen toivoen, ettei virta vie sitä mukanaan. Kiitin jälleen Tähtiklaania, kun suunnitelma toimi ainakin tähän asti. Oksa jäi paikoilleen, vaikka virta yrittikin viedä sen mukanaan.
Käännyin katsomaan Huurretassua. Ikäväkseni huomasin, että juuri sillä hetkellä oksa napsahti poikki ja virta vei Huurretassun mukanaan. Se vetäisi valkean oppilaan pinnan alle. Lauhalaukka ei epäröinyt, vaan syöksyi sulavalla loikalla virtaavaan veteen. Purin hampaitani yhteen. Nyt kaikki olisi kiinni Lauhalaukasta. Minä pystyin vain rukoilla, että molemmat kissat selviäisivät. Katumus kolkutti takaraivossani. Miksi olin päästänyt Lauhalaukan veteen? Oliko hänellä oikeasti edes mahdollisuuksia selvitä tuollaisesta virrasta?

//Lauha?
// 342 sanaa

En ehtinyt vastata Kultapennun kysymykseen, kun taivaalle ilmestyi kirkas valojuova, joka valaisi koko taivaan. Myös Talvikkipentu ja Kultapentu huomasivat sen. Välähdystä seurasi miltei välittömästi kova jyrähdys, joka ei tällä kertaa säikäyttänyt minua. Kun ensimmäistä kertaa olin kuullut ukkosen, olin pelännyt sitä kuollakseni. Mutta nyt tiesin, ettei sitä pitänyt pelätä. Taivas oli täyttynyt tummista pilvistä, jotka liikkuivat nopeasti eteenpäin. Pian ne peittäisivät auringon.
"Täällä alkaa satamaan! Mennään sisälle", Kultapentu sanoi huomatessaan, kuinka vesipisarat alkoivat putoilla leirin pääaukiolle. Sade yltyi tihkusateesta kaatosateeksi ennen kuin pääsimme sisään pentutarhaan. Olin jättäytynyt joukon perälle, joten pääsin viimeisenä sateen suojaan.
Silmäilin nopeasti pentutarhalla olijat läpi, kuin varmistaakseni kaikkien olevan paikalla. Kimalaispentu ja Mehiläispentu makoilivat emomme vierellä, mutta Minttuliekki oli yksin. Laventelipentua ei näkynyt missään.
"Ulkona alkoi satamaan", kerroin emolle ravistellessani kastunutta turkkiani. Valkoturkkinen naaras hymyili minulle lämpimästi.
"Olimme juuri alkamassa leikkimään sammalpalloa. Mitä me nyt sitten teemme? Emme voi pelata sisällä", Talvikkipentu kysyi ja katsoi vuorotellen minua ja Kultapentua. Olin juuri päässyt vauhtiin, enkä millään halunnut vain kököttää pesässä tekemättä mitään. Mutta nyt paikalla olivat myös Mehiläispentu ja Kimalaispentu. Olisi epäreilua jättää heidät pois leikistä. Pentutarhassa oli kuitenkin vähän tilaa, joten leikkimahdollisuudet olivat rajallisia.
Juuri kun Kultapentu oli avaamassa suunsa ehdottaakseen jotain, alkoi taas jyristä. Ukkonen kesti pidempään kuin aiemmin, ja ääni oli voimakkaampi. Se sai karvani nousemaan pystyyn inhosta. En pitänyt tuosta kovasta äänestä lainkaan.
"Mitä sinä olit sanomassa, Kultapentu?" kysyin hunajanväriseltä pennulta, kun jyrinä viimein lakkasi.

//Kulta tai joku muu pentu?
// 232 sanaa