Koin ymmärtäväni hyvin Harhamietteen tarvetta päästä näkemään maailmaa klaanin ulkopuolella. Matkanteko ei tulisi varmasti olemaan helppoa, etenkin kun maasto tulisi olemaan hänelle täysin uutta ja tuntematonta. Riskit olivat suuret, mutta uskoin Harhamietteen olevan asiasta tietoinen. Hänen kanssaan käymäni keskustelun jälkeen pidin häntä kaikkea muuta kuin typeränä ja järkijättöisenä.
Ihan tahtomattani mielessäni alkoi muodostua mielikuva, jossa itsekin matkasin klaanien ulkopuolelle, kohti tuntematonta ja sen taakse. Ajatus oli kieltämättä hieman hullu, mutta samaan aikaan tunsin sitä kohtaan käsittämätöntä vetoa.
"Totta puhuen, minäkin haluaisin nähdä maailmaa", tokaisin sitten ääneen oikeastaan sen enempää ajattelematta. Harhamiete katsahti minuun selvästi yllättyneenä. Ehkä hän ei ollut olettanut minunlaiseni kissan kykenevän ajattelemaan moisia ajatuksia, jotka olivat monelle vain hupsuja haaveita, joilla viihdyttää itseään.
"Rakastan Eloklaania ja sen kissoja, mutta haluan nähdä muutakin kuin vain tämän metsän ja nummet, ennen kuin kupsahdan." Sanojen vain pulpahtaessa ulos suustani, aloin tulla tietoisemmaksi omista haluistani.
"Minähän voisin lähteä sinun mukaasi!" innostuin, mutta tajusin sitten hillitä itseni ja madaltaa ääntäni, jottemme herättäisi liiaksi huomiota. Kissoja, jotka puhuivat klaanista lähtemisestä näin innokaasti, ei varmastikaan katsottu hyvällä. "Tai siis tietenkin siinä tapauksessa, ettei se haittaa sinua."


//Harha?
//181 sanaa

En muistanut emosta juuri mitään. En tiennyt, näinkö häntä ikinä, jos näin, en muistanut hänen ulkonäköään. Emo oli ruumiiton, hänellä ei ollut kehoa. Emolla ei edes ollut nimeä. Emoa ei ole, ei ikinä ollutkaan. Minulle hän kuitenkin oli edelleen. Emo oli lämpö ja maailman ihanin tuoksu. Jos oikein keskityin, saatoin kuulla kehräyksen, josta huokui ilo ja rakkaus. Kehräys ravisteli hellästi minua, se täytti minut keveydellä ja turvalla. Olin vähällä nousta lentoon. Olisin voinut jäädä siihen tunteeseen ikiajoiksi. Vaikka emo ei ollut yhtään mitään, en olisi vaihtanut sitä mihinkään.

"Pilvipentu, nouse Litteäkivelle."

Päällikön ääni kaikui läpi mieleni. Lämpö ympäriltäni katosi, emo hälveni. Olin taas täällä.
Ennen kuin tajusinkaan, matkasin kohti Litteäkiveä. Minulla oli kylmä. En tuntenut käpäliäni, mutta askelsin päämäärääni vaivatta, suorana kuin puu. Litteäkiven pinta oli sileä. Se ei haissut miltään, se ei tuntunut oikein miltään. Tiesin, mitä päälliköllä oli mielessään. Mesitähti taisi olla hänen nimensä. Olin kuusikuinen, tiesin sen jo. Minusta tehtäisiin oppilas. Muut pennut yleensä olivat edes jokseenkin innoissaan tässä tilanteessa. Sen joko huomasi, tai sitten vain päätteli. Olisin minäkin kait voinut iloita, oli jo ollut aikakin minun vaihtaa maisemia pentutarhasta muualle. Maailma avautui, elämä todella alkaisi. Kuka nyt ei iloitsisi?

Minua itketti. Tunne värisytti kehoani, mutta vain pääni sisältä olisi ollut mahdollista tietää sen johtuvan itkuisuudesta. En itkenyt emoa niinkään, turhautuneisuutta se lähinnä vain oli. Mikä minua turhautti? En tietänyt. Lipaisin nopeasti huuliani, keskityin enemmän päällikön katsomiseen, kuin hänen juhlalliseen kaakatukseensa. Mesitähden vaaleanvihreät silmät olivat täynnä ystävällisyyttä, kun hän viimein päästi virallisen julistuksensa ilmoille:
"Tästä päivästä siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, nimesi olkoon Pilvitassu!" päällikön ääni oli voimakas, mutta hyväntahtoinen ja rento.

Mesitähti nimitti minulle mestarin, jolle hän puheli vielä jotakin juhlavaa, kun olin jo hypännyt alas Litteäkiveltä. En kestänyt sen kosketusta enää. Litteäkivi oli vastenmielinen, siinä oli jotain pahaa. Kun en enää seisonut sen päällä, kehtasin myöntää itselleni sen näyttävän varsin surkealta.

Mestarini oli astunut edemmäs kekoon kokoontuneiden klaanikissojen joukosta niin, että minä äkkäsin hänet miltei heti. Kissa ei ollut minulle ennestään tuttu. Tunnistin kyllä hänet siten, että olin ohimennen nähnyt hänet leirissä aiemmin. En tosiaan ollut kuunnellut Mesitähteä juurikaan, mutta aivoni olivat napanneet mestarini nimen ylväiden sanojen seasta.

Harhamiete oli kuulemma nimeltään. Osuva nimi. Hänessä tosiaan oli jotakin harhauttavaa, kun häntä pääsi nyt katsomaan tarkemmin. Sitä ei kävisi kuvaileminen. Hänessä yhdistyi jonkinmoinen poissaolevuus ja terävä tietoisuus. Hän oli kuin kova kivi, joka painoi yhtä paljon, kuin hento tuulenvire.

Oloni oli vakaampi jo koskettaessani neniä hänen kanssaan. Minusta tuntui, että näytin omituiselta, mutta mestarini ei sitä reflektoinut. Hänen ylenpalttinen lauhkeutensa purkautui hänen nenästään, joka kuin söi pienen kehoni. Minussa heräsi jotain uutta. Nöyryyttä. Vaikka mitä saatoinkaan näistä muista ajatella, Harhamietettä sopi totella. Joku tuntui sanovan minulle niin. Klaani hurrasi nimeäni.
“Pilvitassu! Pilvitassu!”
Kyllä, kyllä. Minä olen Pilvitassu.
//452 sanaa

Kultapentu oli liittynyt mukaan minun ja Talvikkipennun väliseen kinasteluun, yrittäen tapansa mukaan ratkaista ongelmaa. Olimme pelanneet sammalpalloa, ja ennen kuin Talvikkipentu oli saanut pallon käpäliinsä, se oli koskettanut maata. Täten minä olin ansainnut pisteen, muttei punaturkkinen naaras tietenkään sitä tajunnut. Vaikka kertasin naaraalle sammalpallon säännöt ja hän jopa myönsi pallon osuneen maahan, ei hän luovuttanut.
"Ei käy. Minä sain pisteen, koska pallo osui maahan ennen kuin Talvikkipentu sai sen kiinni", totesin kurtistaen kulmiani. Olisi ihan epäreilua yrittää pelata Kultapentua vastaan, koska hän oli meitä vanhempi ja osasi pelata paljon paremmin.
Käännyin taas katsomaan Talvikkipentua, joka ei näyttänyt tyytyväiseltä. Vaikka minua ärsyttikin se, miten sinnikkäästi pesätoverini uskotteli olevansa oikeassa, en halunnut olla riidoissa hänen kanssaan. Joutuisimme elämään toistemme seurassa koko loppuikämme, joten oli kai järkevää pitää hyvät välit häneen.
"Eikä se sitä paitsi olisi reilua, koska sinä olet pelannut paljon enemmän. Mutta ehkä me voisimme pelata jotakin muuta ja antaa tämän olla", ehdotin ja käännyin hennosti hymyillen taas Talvikkipennun suuntaan. Ennen kuin punaturkkinen kissa ehti edes vastata, käännyin heti Kultapennun puoleen:
"Olen nähnyt sinun harjoittelevan taisteluliikkeitä oppilaiden kanssa. Voisitko opettaa meille jotakin?"
Katsoin meitä vanhempaa pentua suorastaan anoen.

//Kulta tai Talvikki?
// 187 sanaa

Lehtikato oli vaihtunut viherlehteen, ja Korppisiiven ja Minttuliekin pennut olivat kasvaneet roimasti. He olivat oppineet kävelemään, sitten juoksemaan ja lopulta riehumaan ympäri pentutarhaa niin, että heidän emoillaan oli vaikeuksia hallita viittä pikku kiusankappaletta.
Minäkin olin kasvanut. Olin muita jo huomattavasti kookkaampi, ja siksi leikkiessämme olin aina varovainen, etten satuttaisi pienempiä. Viime aikoina leikkiminen ei kuitenkaan ollut kiinnostanut enää samalla tavalla - taisteluliikkeiden ja saalistustekniikoiden harjoittelu vei nyt paljon aikaani. Ehkä sekin oli osa kasvamista oppilaaksi.
En kuitenkaan ollut unohtanut leikkimistä, en tietenkään. Minusta oli mukavaa viihdyttää pienempiä pentuja. Samalla tarjosin kuningattarille mahdollisuuden rentoutua, edes hetkeksi.
Näin Leimusilmän kulkevan parantajan pesästä leirin poikki päällikön pesää kohti. Parantajaoppilas huomasi minut pentutarhan ulkopuolella ja nyökkäsi tervehdykseksi. Silloin tällöin hän opetti minulle yrteistä ja parantamisesta. Vaikka minusta tulisi soturi, ajattelin silti olevan tärkeää opetella myös parantamista. Jos vaikka jokin sairaus leviäisi koko klaaniin, olisi parantajilla tassut täynnä töitä. Tuolloin minun taidoistani olisi hyötyä.
Pentutarhasta kuuluva mekkala herätti minut ajatuksistani. Sisältä kuului riitaisia ääniä, ja pian tunnistin niiden kuuluvan Talvikkipennulle ja Ampiaispennulle. Huokaisin syvään päätäni pudistellen ja pujahdin tarhaan.
Kinastelevan kaksikon välissä makasi sammalpallo, joten oli helppo arvata, mihin riita liittyi.
"Ei sitä laskettu", Talvikkipentu selitti Ampiaispennulle, joka ei suostunut kuuntelemaan naaraan tekosyitä. "Minä sain sen kiinni! Siitä tässä koko pelissä on kyse!"
"Ei ole! Se osui maahan!" Ampiaispentu vastasi kipakasti. "Se on pelin ainoa sääntö! Pidä pallo ilmassa. Sinä et pitänyt."
Talvikkipentu oli vastaamassa jotain, mutta päätin puuttua peliin ja astua kaksikon väliin.
"Mistä te riitelette? Sammalpallostako?" kysyin vilkuillen kumpaakin vuorotellen. Talvikkipentu oli heti valmiina puolustamaan omaa kantaansa.
"Ampiaispentu ei tiedä sammalpallon sääntöjä!" naaraspentu kimitti. "Minä sain pallon kiinni, mutta se ihan pikkuisen hipaisi maata, ja nyt Ampiaispentu kuvittelee, että hän sai pisteen!"
"En kuvittele, vaan saan!" toinen naukaisi kipakasti. "Sait sen kiinni sen osuessa maahan. Piste minulle."
Sain koko ajan lisää syitä haluta päästä oppilaaksi. Minun ei tarvitsisi huolehtia tällaisista typeristä kiistatilanteista. Olisin tietysti vain voinut antaa kaksikon riidellä kovaan ääneen, mutten halunnut heidän häirirsevän emojaan.
"Ei kai yhdellä pisteellä ole väliä? Tärkeintä on, että teillä on hauskaa leikkiessä", naukaisin hymyillen yrittäen sovitella.
"Mutta se oli minun pisteeni!" Ampiaispentu sanoi, mutta minä en asettuisi kummankaan puolelle. Pienille pennuille tämä tuntui maailman suurimmalta asialta, ja niin minäkin olisin vielä pari kuuta sitten kuvitellut. Neuvottelemisessa ei olisi järkeä, sillä loppujen lopuksi jommallekummalle jäisi kuitenkin paha mieli.
"Minulla on ehdotus", sanoin ja kaksikon silmät kääntyivät heti minuun. "Pisteen saa se, kumpi saa pisteen minua vastaan. Käykö?"

//Amppari?
//400 sanaa

Oppilaani oppimisinto oli ihailtavaa. Sain olla ylpeä Pohjatassusta. Mutta joskus kieltämättä nuorukainen osasi huolestuttaa minua pakkomielteisellä asenteellaan soturikoulutusta kohtaan. Olihan toki hyvä, että hän panosti siihen, mutta hän eli parasta aikaa nuoruuttaan, jolloin oli tulevaisuuden kannalta tärkeää rakentaa luottamussuhteita muihin klaanin jäseniin ja pitää vähän hauskaa.
Pohjatassu oli kuitenkin erilainen kuin muut ikäisensä. Viime aikoina hänen koko olemuksensa oli muuttunut tyystin. Yhä harvemmin hänen kasvoillaan näkyi mitään hymyntapaista, eikä tuo tuntunut viihtyvän muiden kuin isänsä ja minun seurassa vapaa-ajallaan. Hänen mestarinaan koin velvollisuudekseni valistaa nuorta kollia muissakin elämää koskevissa asioissa kuin vain hänen soturikoulutuksessaan.
"Se vei minulta hyvin pitkään. Sitä paitsi, minä en ole koskaan viihtynyt vedessä muutenkaan, joten se otti minulta varmasti ainakin kaksinkertaisen ajan", naurahdin muistellessani omaa aikaani soturikoulutuksessa. Pohjatassun ilme ei muuttunut. Ainoastaan vaivihkaisen pilkahduksen hänen silmissään saattoi tulkita jonkinlaiseksi huvittuneisuuden merkiksi.
"Mutta sinä edistyt varsin hyvää vauhtia", lisäsin siinä toivossa, että se valaisi uskoa oppilaaseeni. "Jatka vain harjoittelua, niin ennen pitkää huomaat, että sinulle kasvaa pyrstö ja kidukset."
Kun vitsini ei saavuttanut kohdeyleisöään toivomallani tavalla, lähetin Pohjatassun uimaan uudelleen samaan kohtaan. Seuratessani hänen ponnisteluaan sivummalta, tuumin mielessäni, pitäisikö minun vaihtaa muutama sananen kollin isän kanssa. Ehkä hänkin oli huomannut pojassaan muutoksen kuluneiden kuiden aikana, olihan tuo sentään tämän isä.
Jossain vaiheessa taivaalle oli ilmestynyt synkkä pilvenreuna. Se saattoi enteillä sadetta tai ukonilmaa. Joka tapauksessa komensin Pohjatassun takaisin rantaan ja kehuin häntä mainiosta suorituksesta. Tämän jälkeen lähdimme nummen takana pilkottavaa metsää kohti, jossa leiri sijaitsi.

//Pohja?
//238 sanaa

Katselin Litteäkiven viereltä, miten eloklaanilaiset heräsivät uuteen aamuun. Minttuliekki oli yhä pentujemme kanssa pentutarhalla, joten varapäällikön tehtävät olivat siirtyneet minulle. Vapaa-aikaa oli vähän, ja vietin sen mieluiten pentutarhalla kumppanini ja pentujemme kanssa. Koin olevani onnellisempi kuin koskaan.
Partiot valmistautuivat lähtöön. Leirissä oli vielä aikamoinen hälinä, mutta se loppuisi viimeistään siinä vaiheessa, kun viimeinenkin auringonnousun partio lähtisi leiristä. Viherlehden myötä Eloklaani oli voimistunut entisestään. Pentutarhalla oli pitkästä aikaa kunnolla elämää, kun kuusi pentua opettelivat klaanin tapoja.
Ruskatassu oli ansainnut puoli kuuta sitten soturinimensä, ja tänään hänet tunnetaan Ruskalintuna. Soturi oli hymyillyt koko seremoniansa ajan. Hänen kasvoiltaan oli paistanut ylpeys ja onnellisuus, eikä se ollutkaan mikään ihme. Ruskalinnun soturinimitykset olivat viivästyneet onnettomuuden vuoksi usealla kuulla.
Viherlehden ajan ainoa murhe oli Uskotassu, joka oli murtanut etujalkansa kiipeilyharjoituksissa. Liljatuulen mukaan oppilas voi kuitenkin jo paremmin, ja pääsisi pois parantajan pesältä ennen viherlehden puoliväliä. Olimme onnekkaita, että Liljatuuli ja Leimusilmä olivat parantajinamme.
Kuolonklaaninkaan kanssa ei ollut ollut ongelmia. Naapuriklaani oli pysytellyt visusti omalla reviirillään, ja olimme hädin tuskin nähneet heitä.
Väärävarjo johdatti viimeisenkin partion ulos leiristä, ja kuten olinkin ennustanut, hiljaisuus laskeutui taas leirin ylle. Muutama kissa istuskeli yhä varjoisella pääaukiolla yksinään, mutta kaikki pysyivät vaiti. Kun aurinko kohoaisi metsän ylle, loputkin soturit heräisivät nauttimaan sen lämmöstä. Uintiharjoituksia oli järjestetty tänä viherlehtenä paljon. Miltei jokainen soturi hallitsi edes uimisen perusteet, joka oli erittäin hyvä asia.
Katseeni kääntyi pentutarhan suuntaan. Äänistä päätellen pennut olivat heränneet. Koska minulla ei ollut juuri nyt kiire minnekään, nousin ylös ja astelin rauhallisin askelin pääaukion poikki pentutarhalle. Astuin sisään hämärään, maidontuoksuiseen pesään. Kaikki pesässä olevat pennut vaikenivat ja kääntyivät katsomaan minua.
"Mitä teillä on suunnitelmissa tälle aamulle?" esitin kysymyksen lähinnä Minttuliekille ja Korppisiivelle, mutten pahastuisi mikäli joku pennuista päättäisi vastata. Mielessäni jopa arvasin, että vastaaja tulisi olemaan joko Talvikkipentu tai Ampiaispentu.

//Minttu tai joku pennuista?
// 290 sanaa

Vesi hipoi vatsakarvojani, kun astelin matalaan rantaveteen Hiilihampaan perässä. Tässä kohtaa jokea virtaus oli hyvin heikko, joten se oli harjoittelulle mitä loistavin paikka.
"Oletko saanut uusia ystäviä?" Hiilihammas kysyi ennen kuin aloitimme harjoitukset. Nostin meripihkaisen katseeni mestarini suuntaan ja pudistin epäilemättä päätäni, pitäen edelleen kasvoilla tyynen ilmeen. Ajattelin, ettei omia tunteitaan ollut hyvä paljastaa. Se saattaisi olla minun heikko kohtani, jos hymyilisin tai päästäisin kasvoilleni muita ilmeitä. En uskonut Hiilihampaan tai muiden hyötyvän heikoista kohdistani, mutta kaikkiin muihin ei vain voinut luottaa.
"Olen minä jutellut oppilaille, mutten vain ole löytänyt ystäviä. Tahdon keskittyä nyt täysillä soturikoulutukseen, jotta myöhemmin ei tarvitse katua, miten suoritin sen hutiloiden", selitin rauhallisella äänellä tabbykuvioiselle soturille, joka nyökytteli. Hiilihammas ei koskaan epäillyt sitä, miten tosissani otin soturikoulutuksen. Tiesin, että jotkut oppilaat eivät panostaneet kaikkeaan koulutukseen, vaan suorittivat sen hutiloiden. Minä halusin olla soturi, joka tiesi joka ikisen säännön ja noudatti niitä, sekä tietenkin puolusti Eloklaania viimeiseen hengenvetoonsa saakka.
"Kyllä sinulla on vielä aikaa löytää ystäviä", Hiilihammas totesi katsellessaan vedenpinnasta heijastuvaa kuvajaistaan. Minä nyökkäsin.
"Joko me aloitamme?" kysyin. En tosiaankaan ollut mikään paras uimari, mutta sentään en pelännyt vettä kuten jotkut tekivät. Minä nautin uimisesta etenkin tällaisena lämpimänä päivänä. Viileä vesi tuntui mukavalta, kun se kasteli turkkini.
"Aloitetaan vain. Jatketaan siitä, mihin viimeksi jäimme, eli vastavirtaan uimista", Hiilihammas opasti. Virtaus ei ollut tässä kohdassa kovinkaan voimakas, joten oli helpompaa keskittyä oikeisiin liikkeisiin ja uintitapaan. Hiilihammas oli sanonut, että pääsisin harjoittelemaan kovempaan virtaan, kunhan vain hallitsisin kaiken teoriassa. Astelin hieman syvemmälle ja aloin uida kauhomalla vettä käpälilläni ja potkimalla itselleni vauhtia takajaloillani. Virtaus ei ollut vielä edes voimakas, mutta silti jouduin tekemään enemmän töitä kuin virran mukana uidessa. Pelkäsin, etten pysyisi edes pinnalla, kun pääsisin voimakkaampaan virtaukseen.
Uin joitakin ketunmittoja kauemmaksi Hiilihampaasta, jonka jälkeen käännyin. Hän oli opastanut, etten saanut uida liian kauas. Palasin mestarini luokse. Hän varmasti pyytäisi minua uimaan uudestaan samaan kohtaan.
"Hiilihammas, miten kauan sinulla meni oppia kaikki uimisesta, mitä soturin tarvitsee osata?" kysyin päästyäni mestarini vierelle. Olimme harjoitelleet siitä saakka, kun jäät olivat kunnolla sulaneet. Epätoivo oli välillä iskeä, kun tuntui, etten edistynyt lainkaan.

//Hiili?
//340 sanaa

"Hyvin! He kasvavat kovaa vauhtia", vastasin Pohjatassulle äänessäni sitä kuuluisaa isällistä ylpeyttä. "Ehkä vähän turhankin kovaa. Ovathan he vielä pieniä karvapalleroita, mutta ei mene enää montakaan kuuta, kun he siirtyvät jo harjoittelemaan sotureiksi."
Pohjatassu nyökkäili ymmärtäväisen oloisena. Hän oli fiksu kissa ikäisekseen. Mielestäni hän olisi pian valmis saamaan soturinimensä. Mutta ei vielä.
"En toisaalta olisi voinut toivoa pennuilleni parempaa ajankohtaa viettää lapsuuttaan", tokaisin, viitaten sillä parasta aikaa luontoa hellivään viherlehteen. Pentuni saisivat nähdä klaanin parhaimmillaan ja maistaa monia eri saaliseläimiä, joita jokainen kolo ja rakonen metsässä oli pullollaan näinä lämpiminä päivinä.
Joki solisi iloisesti toisella puolellamme. Kävelimme kiirettä pitämättä uimapaikan suuntaan. Pohjatassun valkoinen turkki suojasi häntä varmasti hyvin lämmöltä, mutta minulla meinasi olla tukalat oltavat tummassa karvapeitteessäni. En ollut mikään kummoinen uimari, mutta nopea pulahtaminen viileään veteen piristi aina kummasti.
Saavuimme kohtaan, jossa joen virtaus oli sopiva uimiselle. Kahlasin edeltä veteen, tuntien tukalan olon liukenevan osaksi hidasta virtausta, joka ei koskaan pysähtynyt. Pohjatassu seurasi perässä. Itse en mennyt kovin kauaksi rannasta; halusin olla varma siitä, että jalkani varmasti ylsivät pohjaan.
"Oletko saanut uusia ystäviä?" kysyin oppilaaltani, vaikka oikeastaan tiesin jo vastauksen. En ollut nähnyt kollin viettävän aikaansa muiden kuin isänsä kanssa minun lisäkseni, ja se vähän huolestutti minua. Hän oli vielä nuori ja tarvitsi ympärilleen tukiverkoston, ihan kuten kuka tahansa kissa tarvitsi.

//Pohja?
//212 sanaa

"Hyvä, juuri noin. Muista pitää katse koko ajan silmissäni, jotta voit ennakoida liikkeitäni paremmin", Hiilihammas opasti, kun asetuin matalaksi valmiina hyökkäämään mestarini kimppuun. Olimme harjoitelleet paljon, eikä soturinimitykseni olisi enää kaukana. Hiilihampaan mukaan tarvitsin enää vain pientä hiomista ennen kuin olisin valmis ansaitsemaan soturinimeni.
Jännitin lihaksiani ja ponkaisin itseni juoksuun kohti tabbykuvioista soturia. Hiilihammas pudottautui matalammaksi ja katsoi minua syvälle meripihkaisiin silmiini. Kun etäisyyttä oli vähän jäljellä, kolli loikkasi sivuun pois tieltäni. Nopeasti vaihdoin suuntaa kollin perään, mutta tämä jatkoi väistelyä. Jahti kesti muutaman väistön verran, kunnes viimein olin Hiilihammasta nopeampi. Loikkasin itseäni suuremman kissan kimppuun empimättä. Tuon tasapaino petti, ja rojahdimme aluskasvillisuuden sekaan.
Hiilihammas ei jättänyt harjoitusta siihen, vaan jatkoi kamppailua kanssani. Jakelin tämän kasvoille pehmeitä iskuja kynsiä käyttämättä, ja Hiilihammas reagoi kuin ne olisivat olleet oikeita. Asetuin kollin päälle niin, että painoin toisella etukäpälälläni tämän poskea ja toinen lepäsi kissan rinnan päällä. Varmistin, ettei Hiilihammas päässyt jaloillaan potkaisemaan minua kauemmaksi.
"Se oli siinä, sinä voitit", kolli sanoi. Nousin rauhallisesti pois kissan päältä ja päästin hänet nousemaan. Hiilihammas hymyili lämpimästi, mutta minä katsoin mestariani vakava ilme kasvoillani kuten aina.
"Eiköhän tässä ollut tarpeeksi taistelemista tälle päivää. Tahdotko käydä vielä uimassa ennen kuin palaamme leiriin?" tabbykuvioinen kissa kysyi kammetessaan itsensä pystyyn. Soturi ravisteli turkkiinsa takertuneita varpuja ja näykki niitä irti hampaillaan.
"Jos se vain sopii sinulle", vastasin nyökytellen. Ei minulla muutakaan olisi loppupäivälle. Vaikka olinkin asunut koko ikäni Eloklaanissa, ei minulla liiemmin ollut ystäviä. Minä nautin lähinnä Hiilihampaan ja isäni seurasta. Heidän kanssaan opin paljon asioita, joita soturi tarvitsi elämässään.
Kun Hiilihammas oli saanut turkkinsa siistiksi, tämä viittoi minut perässään kohti jokea. Kävelimme metsänrajan yli ja jatkoimme matkaa joen vartta pitkin nummimaiseman ympäröiminä. Sininen taivas oli pilvetön, ja hento lämmin tuuli kävi nummilla. Se toi mukanaan joitakin eläinten tuoksuja, mutta sivuutin ne. Juuri nyt ei ollut saalistuksen aika.
"Miten sinun ja Korppisiiven pennut voivat?" esitin kysymyksen mestarilleni, joka kulki edelläni kohti harjoituspaikkaa. Mehiläispentu, Ampiaispentu ja Kimalaispentu olivat muutaman kuun ikäisiä. Olin käynyt muutaman kerran tervehtimässä heitä pentutarhalla, mutta sen tarkempi tutustuminen oli jäänyt tekemättä. Aina välillä kysyin Hiilihampaalta tämän jälkeläisten kuulumisia, sillä koin sen kuuluvan hyviin tapoihin. Pennut vaikuttivat olevan tärkeitä Hiilihampaalle, ja olihan hän sentään minun ystäväni. Ystävät puhuivat monista asioista, kuten esimerkiksi toisen pennuista.

//Hiili?
// 366 sanaa

Kultapentu: 4kp -

Harhamiete: 13kp -

Lieskakajo: 19kp -

Ampiaispentu: 6kp -

Haavetassu: 9kp -

Leimusilmä: 12kp -

Mehiläispentu: 6kp -

Omenahuuma: 4kp -

Laventelipentu: 10kp -

Kimalaispentu: 17kp -

Irvitassu: 7kp -

Hiilihammas: 13kp -

Huurretassu: 4kp -

Loppujen lopuksi tuntui yllättävän hyvältä kertoa pieni salaisuuteni jollekulle. Ihan kuin raskas kivi olisi juuri vierähtänyt sydämeltäni. Omenahuuma suhtautui suunnitelmaani hyvin, eikä punaruskea soturitar suinkaan pitänyt minua täysin kajahtaneena. Sen sijaan naaras ehdotti, että minun olisi hyvä puhua ensin Mesitähdelle. Kolli voisi varmasti kertoa minulle vielä hieman lisää muinaisista klaaneista ja neuvoa oikean tien niiden entisille reviireille. Minä olin miettinyt pitkään samaa, enää minun tarvitsisi vain tavoittaa päällikkö hetkenä, jona tämä ei olisi mahdottoman kiireinen ja ehtisi puhua minulle.
“Entä aiotko lähteä ihan yksinäsi? Matka on varmasti pitkä ja raskas”, Omenahuuma kysyi sitten. Joko kuvittelin omiani, tai sitten soturitar kuulosti hieman huolestuneelta. “Entä aioitko sinä palata vielä takaisin?”
“Minä… en tiedä. Ei minulla oikeastaan ole ketään, jonka kanssa tehdä matka. Sitä paitsi, en usko, että kukaan haluaisi lähteä niin pitkälle ja älyttömälle matkalle vapaaehtoisesti. Paitsi minä, tietysti”, naurahdin vaivautuneesti ja koetin hymyillä itsevarmasti. “Selviän kyllä.”
Matkakumppani kuulosti kyllä mukavalta, mutta samaan aikaan minusta tuntui, että ehkä tämä oli sellainen taival, joka minun olisi parasta taittaa yksin. Toisaalta, jos joku saisi vihiä suunnitelmastani ja haluaisi lähteä mukaani, en minä voisi tätä estääkään. Ja kuka tietää, ehkä tapaisin matkan varrella jonkun, joka päättäisi lyöttäytyä seuraani.
“Mitä tulee paluumatkaan, en tiedä sitäkään”, huokaisin ja annoin katseeni lipua leiriaukion suuntaan. “Eloklaanista on tullut kotini ja sen kissoista perheeni, mutta tavallaan toivon, että löytäisin vielä joskus paikan, joka tuntuisi vielä enemmän omalta. Samaan aikaan kuitenkin pelkään, että löydän matkan varrelta juuri sellaisen paikan. Pelkään, etten enää koskaan näe tätä metsää.”
Sitten oli vielä se kolmas vaihtoehto, jonka ajatteleminen teki oloni surulliseksi, mutta joka oli kuitenkin välttämätöntä ottaa huomioon. Oli mahdollista, että matkalla sattuisi jotakin ja minä kuolisin. En halunnut kuolla vieraalla maalla, mutta jos saavuttaisin tavoitteeni ennen sitä, olisi se sen arvoista. Olin valmis ottamaan riskin.

// Omena?
// 291 sanaa

Huurretassu kulki rauhakseen etsien aterimispaikkaa hiiri suussaan, jonka hän oli pyytänyt. Siinä oli kyllä ollut aikamoinen urakka, Saalis tuntui aina pinkaisevan viime hetkellä valkean kissan hyppysistä. Naaras ei kumminkaan ei ollut huolissaan, että ei oppisi saalistamaan. Oli hänessä pientä potentiaalia. Sitten tämä tajusikin palata maan päälle, katselemaan ympärilleen.
Tämä huomasikin nopeasti valkoisen kollin ilman ateriomisseuraa. Naaras lähtee tallustelemaan tuota kohti, Yrittäen olla säikäyttämättä. Huurretassu pian tavoittikin vihertävän keltaiset silmät. Kun tämä on saapunut vitivalkoisen kissan luo, naaras yrittää muistella hänen nimeään. Se oli joku Halla…Tuuli? No ei varmaankaan.
”Hei Halla— Halla..” Huurretassu takelteli, kun kollin nimi ei tullut millään mieleen. Hänen päässään pyöri vain muiden eloklaanilaisten nimet.
”Hallavarjo.” Valkea kolli vastasi vaisusti.
”Anteeksi, En ole vain vielä oikein tutustunut kaikkiin kissoihin täällä.” Naaras sopersi. Häntä nolotti. Eikö hän muka edes jonkun kissan nimeä voi muistaa? Onneksi Hallavarjo ei näyttänyt erityisen loukkaantuneelta, Joten naaras voi huokaista hiukan helpotuksesta. Odotellessaan, että valkea kolli sanoisi jotain, Tämä huomasi tuon karkean turkin , Joka varmaan hyvin pitää vettä.

//163 sanaa, Lyhyt mut haluan vain että Huurretta ei heitetä pihalle
Halla?

Kharon tunsi epämiellyttävän piston rinnassaan, kun hän kuunteli Lieskakajon puhuvan. Raidallisesta kollista näki, miten tämä inhosi tilannetta, mutta silti hän yritti.
"Emo, isä ja Corona opettavat meille varmasti kaiken, mitä erakon tarvitsee osata", laikukas oppilas naukaisi, "voisimmeko me keskittyä vain hauskanpitoon tämän loppuajan? Olemme harjoitelleet niin paljon, emmekä leikkineet ollenkaan sitten oppilasnimitykseni."
Lieskakajon kasvoille piirtyi hento, haikea hymy. Kolli nyökäytti päätään hitaasti.
"Voisimme kehitellä ihan uusia leikkejä, joiden avulla voimme samalla kehittää joitain sinun taitojasi", soturi ehdotti. Kharon nyökytteli tyytyväisenä päätään.
"Ja tulethan sinä sitten joskus katsomaan minua? Että näkisin kuinka sinä olet kasvanut", Lieskakajo sanoi ja kohtasi oppilaansa eriväristen silmien katseen. Tuo pörrötti Kharonin päälakea, mutta laikukas kolli perääntyi nopeasti mestarinsa luota päätään ravistellen.
"Minä lupaan, että tulen. Voin kertoa sinulle sitten kaiken, mitä olen oppinut ja nähnyt. Ehkä sinäkin voit joskus tulla käymään siellä, minne me asetumme kodiksi", Kharon ehdotti vienosti hymyillen. Hän olisi halunnut pyytää Lieskakajoa mukaansa, mutta tiesi ettei voinut. Klaanikissat olivat juurtuneet klaaniin niin, että erakon elämä voisi olla heille pelkästään ajatuksenakin mahdoton.
Kaksikko istuskeli vieretysten aivan hiljaa erään kuusen alla katsellen metsää. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, ja tunnelma heidän yllään oli varsin rauhallinen. Kharon vilkaisi mestariaan pilke silmäkulmassa. Sitten oppilas syöksähti nopeasti kohti mestariaan ja läpsäisi tätä käpälällään.
"Hippa!" kolli huudahti ja lähti samassa pinkomaan kauemmas raidallisesta soturista. Kharon väisteli eteensä tulevia puita, varpuja ja pensaita sulavasti. Hän kuuli Lieskakajon lähestyvät askeleet takaansa, joten Kharonin täytyi kiristää tahtiaan. Hän ei aikonut jäädä kiinni niin helposti kuin joskus pentuna oli aina jäänyt!

//Lieska?
// 247 sanaa

Pennut kasvoivat hurjaa vauhtia. Kun Korppisiipi oli siirtynyt pienokaistemme kanssa pentutarhalle, en ollut enää yhtään huolissani siitä, etteivätkö asiat kääntyisi parhain päin. Kimalaispennun puutteellisesta raajasta huolimatta pentu pysyi hyvin mukana sisarustensa ja muiden pentujen puuhissa, ja uskoin jopa, että hänestä saattaisi tulla soturi jonakin päivänä. Tietenkin se veisi pidemmän aikaa ja vaatisi kovaa työtä sekä häneltä itseltään että mestarilta, mutta ei se minusta mikään mahdottomuus ollut.
Olin saanut tehtäväkseni johtaa metsästyspartion nummille. Mukanani olivat Hillasielu, Lakkakuiske sekä Kirpputäplä. Lakkakuiske ja Kirpputäplä rupattelivat niitä näitä tuttavalliseen sävyyn partion hännillä. Hillasielu tassutti vierelläni. Silloin tällöin saatoimme vaihtaa kollin kanssa pari sanaa, mutta muuten molemmat keskittyivät etsimään ilmasta riistaeläinten hajuja.
"Lähistöllä taitaa olla jänis", mustavalkoinen kolli totesi samalla kun nuuhki ilmaa. Hän oli oikeassa: minäkin pystyin haistamaan sen.
"Pitäisikö meidän hajaantua?" ehdotin ja pysäytin partion hetkeksi, jotta voisimme tehdä suunnitelman eläimen nappaamiseksi.
"Mutta emmehän me edes tiedä, mistä haju tulee", Lakkakuiske huomautti.
"Se tulee tuolta suunnasta", Kirpputäplä ilmoitti ja osoitti hännällään kahden kumpareen väliin, jossa kasvoi kitukasvuisia puskia.
"Tehdään niin, että minä ja Lakkakuiske kierrämme vasemman kumpareen päälle ja te kaksi oikean. Sen jälkeen yritämme ajattaa eläimen jommankumman parin kynsiin tilanteen sopivuuden huomioon ottaen", suunnitelmani ei ollut täysin aukoton, mutta ainakin meillä oli sellainen. Nyt kun kaikki tiesivät suurin piirtein, mitä oli tehtävä, olisi helpompi improvisoida tiukan paikan tullen.
Minä ja nuorempi soturi lähdimme kiertämään hissukseen vasemmalle. Tuuli puhalsi meitä vastaan ja kuljetti jäniksen tuoksua, se ei siis ainakaan saisi tietää läsnäolostamme sen perusteella. Ryömimme kumpareen päälle ja kurkistimme alas. Jänis loikki puskien seassa nuuhkien oksia, joihin oli ilmestynyt pieniä, vihreitä lehtiä. Samaan aikaan Hillasielu oli ilmestynyt Kirpputäplän kanssa toiselle kumpareelle ja he kurkistelivat sen päältä jänistä kohti.
Annoin hännälläni heille merkin valmistautua. Sen jälkeen viitoin Lakkakuisken mukaani ja lähdin kiertämään jäniksen taakse. Hillasielu ja Kirpputäplä saisivat kiertää sen etupuolelle ja napata sen sieltä.
Oksat kutittivat turkkiani. Hiivin eteenpäin vatsanpohja maata viistäen. En ollut tarpeeksi varovainen ja astuin vahingossa kuivan risun päälle. Jäniksen pitkät korvat ponnahtivat pystyyn. Se katseli ympärilleen kahdelle jalalle nousseena ja kierteli päätään yrittäen paikantaa uhan. Sitten se paukautti valtavaa takakäpäläänsä maata vasten ja lähti juoksemaan karkuun, ilmeisesti huomaten meidät. Lähdimme perään ruoho ja multa kynsien alta lennellen.
Jänis oli hätkähdyttävän nopea! En millään meinannut pysyä sen perässä, mutta onneksi sille ei ollut tarvettakaan. Pitäisi vain saada ajettua se muiden luo.
En ehtinyt ajatella pidemmälle, kun yhtäkkiä kuului tukahtunut vinkaisu ja jänis kaatui maahan räpiköiden Hillasielu kimpussaan. Kirpputäplä tuli avuksi, ja yhdessä pienet kollit saivat surmatuksi itseään hieman isomman eläimen. Liu'uimme Lakkakuiskeen kanssa pysähdyksiin heidän eteensä. Yritin saada juoksemisessa kiihtynyttä hengitystäni tasaantumaan, mutta samalla nyökäytin päätäni hyväksyvästi tovereilleni, joiden silmät kiilsivät tyytyväisesti.
Päätimme ottaa jäniksen mukaan ja viedä sen saman tien leiriin. Kaikki olivat sitä mieltä, että siitä saataisiin hyvä ateria kuningattarille ja klaaninvanhimmille. Nyt kun aurinko paistoi, he voisivat tulla ulos syömään. Pennutkin pääsisivät näkemään päivän paisteen.

Leirissä Lakkakuiske ja Hillasielu raahasivat jäniksen lähelle pentutarhaa ja klaaninvanhimpien pesää. Kirpputäplä lähti hakemaan klaaninvanhimpia, ja minä suuntasin pentutarhalle, josta kuului pentujen innokkaita miukaisuja. Ne saivat minut kehräämään ilosta.
Työnnyin sisään maidolta tuoksuvaan pesään. Pennut harjoittelivat kovaa vauhtia kävelemään samalla kun jo leikkivät vähän keskenään. Sitä oli hauskaa seurailla. Suuntasin katseeni Korppisiipeen ja Minttuliekkiin, jotka makoilivat vieretysten omilla vuoteillaan ja katselivat pentujaan. Minttuliekki huomasi saapumiseni ensimmäisenä ja kääntyi katsomaan suuntaani sydämellisesti hymyillen. Naaras näytti hyvinvoivalta, mutta silti hänen katsettaan tuntui varjostavan jokin. Ehkä se oli menetetty pentu. En voinut olla tuntematta syyllisyyttä tapahtuneesta. Kenties, jos olisin aiemmin mennyt puhumaan Tyrskytassulle, tällaista ei olisi ehkä tapahtunut.
"Hei, ulkona olisi jänistä tarjolla. Maistuisiko?" kysyin kuningatarkaksikolta hymyillen, työntäen syrjään epämiellyttävän syyllisyydentunteen. Tekisin kaikkeni auttaakseni Minttuliekkiä ja Mesitähteä. Olin sen heille velkaa kaiken tapahtuneen jälkeen.

//Minttu ja pennut?
//599 sanaa

Kimalaispentu katseli vanhempien pentujen leikkejä emonsa tassujen juuresta ja väräytti korvaansa hennosti. Mustaraitainen kollikissa pudotti pentutarhan lattialle kaksi otusta, joiden nimeä naaras ei juuri nyt muistanut. Ainakin ne tuoksuivat hyvältä ja hän oli nähnyt emon syövän tuollaista luikerohäntää. Kimalaispennun jäänsiniset silmät suorastaan hehkuivat uteliaisuutta, kun hän katseli tuntematonta kissaa. Kolli oli suuri ja naaras ihaili suuresti toisen leukaa! Kimalaispentu höristi korviaan, kun kolli naukui emokissoille, että hän oli tuonut heille syötävää. Kimalaispentukin halusi maistaa! Mutta hänen harmikseen Korppisiipi oli kertonut, että näin pienet pennut eivät voineet syödä hiirtä. Ihan tyhmää! Kun uteliasluontoinen pentu pääsi pienen tupsahduksen kautta puolileukaisen kollin luokse, kolli tervehti häntä syvällä äänellään ja kosketti naaraan päälakea. Se tuntui Kimalaispennusta hassusta, häntä kutitti. Kimalaispentu kikatti iloisena ja hänen viiksensä väpisivät. Kissa esittäytyi Irvitassuksi ja kertoi olevansa Eloklaanin soturioppilas.
"Vaau, soturioppilas", Kimalaispentu henkäisi ihastuneena, toinen oli niin suuri, että varmasti olisi pian ihka oikea soturi. Kauaa Kimalaispentu ei ehtinyt toista ihastella, sillä Irvitassu esitti hänelle kysymyksen naaraan tulevaisuudesta. Naaras tiesi siihen vastauksen välittömästi.
"Minäkin haluan olla soturi! Kuten isäni, tiedätkö hänet? Me näytämme ihan samalta, tiedätkö... Tiedätkö hänet", Kimalaispentu puhui nopeasti, niin nopeasti että hän meinasi hengästyä viimeisten sanojen kohdalla. Irvitassu näytti hetken miettivältä, mutta nyökkäsi lopulta. "Hiilihammashan se oli? Hän on pesätoverini, Pohjatassun mestari", Irvitassu naukui syvällä äänellä, joka kuulosti pienestä pennusta hienolta. Kimalaispentu nyökki muutaman kerran, Hiilihammas oli niin hieno nimi. Tulisikohan hänestä Kimalaishammas? Tai Kimalaissiipi? Emo oli kertonut, että viherlehden aikaan olisi nähtävissä kimalaisia ja kaikenlaisia muita pörriäisiä. Kimalaispentu etsisi mielellään sellaisia.
"Minä haluaisin myös opetella tassuttelemaan, kuten muutkin", naaraspentu miukaisi pontevasti, voisikohan Irvitassu opettaa häntä?
"Voisitkohan sinä.. tassutella? Tarkoitin siis, opettaa minua? Sanat ovat ihan tyhmiä, kun menevät sekaisin", raidallinen pentu miukaisi harmistuneena, mutta katsoi toista toiveikkaasti. Toisella oli niin suuret ja vahvat käpälät, mutta häneltä puuttui yksi. Ehkä kolmesta muusta kasvaisi yhtä vahvat ja suuret, kuten toisellakin? Kimalaispentu ihaili jo nyt vanhempaa kissaa suuresti, hän halusi että heistä tulisi ystävät. Ja toivoi myös, että heistä tulisivat hyvät ystävykset. Kimalaispennun pieni kita avautui haukotukseen, pentu väsyi hyvin nopeasti, vaikka oli ollut vasta pienen hetken hereillä. Kimalaispennun kasvoilla oli iloinen hymy, kun hän katsoi suurikorvaista kollikissaa.

// Irvi :333?
// 350 sanaa

Irvitassu asteli suurine käpälinensä pentutarhan suuaukosta sisään, ensin toki mutistuaan ilmoille lupaa hakevan kysymyksen mikäli voisi tulla peremmälle. Mustaraitainen hymyili ystävällisesti, pudottaen kaksi hiirtä pentutarhan lattialle jotka oli kuningattarille ja heidän pennuilleen tuonut. Kolli oli nimittäin käynyt juuri mestarinsa kanssa saalistamassa ja ajatteli ruoan olevan enemmän kuin tarpeen pentutarhalla.
"Kas, hei. Toin hieman syötävää, toivottavasti teille maistuu", kolli naukui kohti Korppisiipeä ja Minttuliekkiä, ja lopulta istahti alas hetkiseksi antaen katseensa kiertää pentutarhassa. Muutama pentu leikki syrjemmällä, mutta erään kuningattaren vierellä liikkui karvapallo. Oppilas kallisti päätään ystävälliseen, samalla uteliaaseen sävyyn kun mustavalkoisen naaraskissan viereltä häntä kohti suuntasi raidallinen pentu. Pienellä, raidallisella naaraspennulla oli kolme jalkaa. Irvitassun suu kohosi lämpimään hymyyn, kun uteliaaksi osoittautunut pentu tupsahti mönkiessään kuonolleen.
"Hei vain, Kimalaispentu", oppilas naukui syvällä äänellään ja kosketti naaraspentua päälaelle kuononkärjellään. Kolli esitteli itsensä Irvitassuna ja jatkoi hymyilyään. Oli mukava huomata, että joku pennuista oli rohkea ja tuli juttelemaan niin suurelle kissalle irvistävällä leualla kuin hän oli.
"Minä olen Irvitassu, olen soturioppilas täällä Eloklaanissa. Mukava tutustua", kolli naukui esittäytyessään ja nosti suuren häntänsä etutassuilleen. Pikkuisen pennun hullunkurinen toteamus Irvitassun suurista tupsupäisistä korvista sai oppilaan naurahtamaan hiljaa. Olihan se totta. Kaikkihan Irvitassussa oli suurta. Korvat, silmät, keho, häntä ja tassut! Irvitassu liikautti puolikasta leukaansa ja kipristeli varpaitaan naurahtaen hiljaa. Hän piti pennuista, toden teolla piti.
"Kerrohan, Kimalaispentu.. Haluaisitko olla isona soturi.. tai kenties parantaja?", oppilas päästi kurkustaan hiljaisen kehruun asiansa kysyessään, kysyvänä pennun emoa kohti vilkaisten. Häntä toden teolla kiinnosti, mitä pentu halusi suurena kissana sitten tehdä. Irvitassu heilautti pehmeää ja isoa häntäänsä ja antoi hännänpäänsä jäädä vaappumaan vielä puolelta toiselle, kun huomasi Kimalaispennun emon nyökkäävän hyväksyvästi sille, että oppilas jutteli pennun kanssa sekä kyseli toiselta moisia. Pennun kanssa oli mukava jutella, tai ainakin näin Irvitassu viesti itselleen. Sekä Kimalaispennulta että häneltä puuttui jotakin ja kolli uskoi sen tuovan heitä yhteen. Irvitassu lupasi jo nyt itselleen, että jos koskaan kukaan sanoisi pahaa tai puhuisi pennusta ilkeästi, pitäisi hän varmasti kolmijalan puolia. Ihan varmasti pitäisi. Tämän Irvitassu vannoi esi-isiensä nimen kautta.

//326 sanaa
// Aura ja Kimmo!! tsehtseh <3

Kimalaispentu leikki emonsa Korppisiiven turkilla ja työnsi nenänsä valkean naaraan turkkiin. Hän veti sitä varovaisesti itseään päin ja tunnusteli ainoalla etutassullaan, se oli pehmeää! Toivottavasti hänenkin turkki oli yhtä pehmeää, Kimalaispentu ei ollut aivan varma oliko hänellä, ehkä pitäisi kysyä joltain, joka oli koskenut hänen turkkiinsa. Toivottavasti se ei olisi ainakaan kamalan karheaa, sillä hän nukkui emon ja veljiensä vieressä. Olisi kurjaa, jos he eivät tykkäisi hänen turkistaan. Kimalaispentu katseli, kun Ampiaispentu ja Mehiläispentu leikkivät muiden pentujen kanssa, Minttuliekin tyttären ja jonkun oranssihtavan pennun kanssa. Naaras ei muistanut aivan tarkkaan oliko toinen Kultapentu vaiko Hopeapentu. Vaiko oliko toisella jokin kasviin liittyvä nimi? Ei, ne taisivat olla Minttuliekin pennut. Naaraan nimi oli jäänyt hänelle jostain syystä mieleen. Kimalaispentu makasi vasten emonsa etukäpälää ja katseli naaraan vatsan suojista, pieni uteliaisuus alkoi vallata pienen kissan kehoa ja hän nosti päätään, jotta näkisi paremmin mitä pentutarhassa tapahtui. Hänkin halusi leikkiä muiden kanssa, harjoitella kävelyä ja tehdä siistejä temppuja. Mutta häneltä puuttui oikea etujalka, naaraspentu ei ymmärtänyt miksi. Kimalaispentu toivoi, että se kasvaisi hänelle vielä. Emo oli kertonut, että he kasvaisivat vielä isoiksi kissoiksi, joten kasvaisiko hänellekin jalka? Ehkä kasvaisi, naaras jaksoi olla toiveikas! Kimalaispentu käänsi katseensa pentutarhan sisäänkäynnille ja katseli sisään astelevaa kissaa. Kolli oli heitä paljon suurempi, ainakin naarasta suurempi ja tassutteli peremmälle saadessaan luvan kuningattarilta. Kimalaispentu piiloutui aluksi valkomustan naaraan etutassujen suojiin, mutta lopulta uteliaisuus vei lopullisen voiton. Kimalaispentu mönki toisen suojista pois ja tapitti raidallista kollia kiinnostuneena. Toisen leuka, se oli erilainen. Siitä puuttui toinen puolikas ja se kiehtoi Kimalaispentua. Hän ei ollut ainoa keneltä puuttui jotain! Naaraan suu oli uteliaisuudesta raollaan, toinen voisi ymmärtää häntä. Kimalaispentu lähti mönkimään toista kohti, mutta tupsahti kuonolleen.
"Hupsis!" Kimalaispentu kikatti hiljaa ja katsoi toista ujosti. Naaras väläytti vielä lämpimän hymyn ja kömpi paremmin pystyyn.
"Kuka olet? Minä olen...", Kimalaispentu oli esittäytymässä, mutta vilkaisi vielä emoonsa, joka nyökkäsi hänelle.
"Kimalaispentu! Olen Kimalais..pentu", naaras naukui vielä vähän haparoivasti. Kimalaispentu mietti mitä sanoisi vanhemmalle kissalle. Toisella oli raitoja, kuten naaraallakin. Ja myös suureet korvat! "Korvat suuret sinulla on", Kimalaispentu naukaisi, mutta sanat menivät tahtomatta sekaisin. "Sinulla on suuret korvat", naaraspentu korjasi ja vilkaisi emoaan ylpeänä, hän toivoi että emonsa olisi hänestä kovin ylpeä. Korppisiipi hymyili tyttärelleen, joka tapitti taas pesään ilmestynyttä oppilasta. Kimalaispentu olisi halunnut kysellä oliko toinen oppilas vaiko kenties jo soturi. Oli toinen mikä hyvänsä, kolli antoi Kimalaispennulle toivoa. Hänkin voisi olla isompana jotain.

//Irvi?
// 390 sanaa

Lieskakajo vilkaisi hämmentynyttä Kharonia, joka lausui takellellen ettei tiennyt milloin tai minne he lähtisivät. Kolli vielä lisäsi onnettomana, että ei halunnut lähtöä, mutta hänen olisi pakko. Lieskakajo katsoi toista vihreät silmät alakuloisina kiiluen, mutta lopulta hän nyökkäsi onnettomana ja niiskaisi. "Ky-kyllä minä ymmärrän... Sinulla on perheesi ja olet vasta nuori kissa, so-sopeudut varmasti erakoksi", raidallinen kolli lopulta naukaisi ja pyyhki kyyneleitä poskiltaan. Hän ei halunnut itkeä toisen nähden, mutta se oli jo myöhästä. Lieskakajon posket ja käpälät olivat jo itkusta märät, mutta kalastamisessa ne kuitenkin kastuisivat. Vai menisivätkö he enää kalastamaan? Olisikohan Kharonilla edes tarvetta tälläiselle enää? Hänen ilokseen oppilas kuitenkin kysyi, että voisivatko he vielä lähteä kalastamaan ja naukui vielä, että ei halunnut mestarinsa, parhaan ystävänsä olevan surullinen. Soturikolli nyökkäsi toiselle nopeasti ja lähti tassuttelemaan reippaasti toisen edellä, varoen oksia ja varpuja, sillä kyyneleet olivat sumentaneet hänen näkökenttäänsä. "Pitäisiköhän minun opettaa sinulle jotain erityistä? Erakkoelämä on niin vaarallista... Klaanielämää varten tarvittavat taidot voidaan jättää minimiin, ehkä taistelu- ja uintitaitoja pitää tehostaa? Pitäisiköhän minun kysellä Uskotassulta, että mitkä ovat hänen vahvuudet, että osaisitte molemmat jotain. Pitäisikö minun pitää palaveri Uskotassun mestarin kanssa, kukahan hän nyt olikaan? Täydentäisitte toisianne. Vaikka sinä tietenkin olet loistava kaikessa, en minä sillä. En vain halua, että mitään sattuu!" Lieskakajo hössötti ja huoli kajasti hänen äänestään. Hössötys saattoi olla hieman liikaa, mutta oranssiturkkinen ja raidoilla varustettu kolli halusi vain varmistaa, että toinen selviäisi klaanin ulkopuolella. "Ja tulethan sinä sitten joskus katsomaan minua? Että näkisin kuinka sinä olet kasvanut", soturi tiedusteli toiselta ja kääntyi pörröttämään Kharonin päälakea.

//Kharon?
// 250 sanaa

Minun teki jo kauheasti mieli liikkua yhtä sulavasti eteenpäin kuin muut isommat kissat ympärilläni. Halusin olla jonain päivänä yhtä taitava, mitä isänikin oli neljällä tassulla tasapainotellessaan. Käveleminen kuitenkin näytti huomattavasti paljon helpommalta, mitä se oikeasti oli. Vaikka kuinka olin aikaisemmin päättänyt, että nyt minä kävelisin, niin se ei ollut onnistunut laisinkaan. Olikohan minun tassuissani jotain vikaa, kun ne eivät toimineet samalla tavalla kuin vaikkapa Kultapennun ja Ratamopennun? Eivät hekään olleet niin isoja, mitä jotkut isot kissat olivat, ja silti he osasivat jo liikkua melkein samalla tavalla.
Kohdistin kaiken keskittymiseni siihen, että ponnistin tassujeni avulla kehoni ilmaan. Se tuntui melko raskaalta, mutta se onnistui joka tapauksessa. Tällaisessa asennossa muutkin isot kissat kävelivät! Huulilleni piirtyi hymyntapainen, kun pysyin pitkän aikaa pystyssä. Aikaisemmilla kerroilla olin väsähtänyt heti, sillä olihan tämän asennon ylläpitäminen nyt hirvittävän raskasta! Mitenköhän muut jaksoivat liikkua jatkuvasti tässä asennossa? Olin joutunut pitämään jo pariin otteeseen pienen tauon, mutta nyt olin varma siitä, että jaksaisin kävellä vaikka koko loppupäivän!
Takajalkani olivat jo hiljalleen alkaneet tärisemään, mutta en halunnut vielä laskeutua takaisin alas. Huokaisin syvään ja yritin vähentää toiselta etutassultani painoa, mutta se ei aivan onnistunut niin kuin sen oli ollut tarkoitus onnistua. Tasapainoni heilahti ja lysähdin takaisin maahan ennen kuin sain otettua askeltakaan. Hymähdin tyytymättömänä ja ponnistin itseni ylös maasta uudestaan. Ylös nouseminen tuntui sujuvan joka kerralla vaivattomammin. Takajalkani kuitenkin väsyivät edellistä kertaa nopeammin ja jouduin taas laskeutumaan vatsalleni. Sivusilmällä huomasin jonkun tulleen lähemmäksi. Tunnistin pennun valkoisen turkin ja ruosteenväristen kohtien perusteella Mehiläispennuksi. Osasin tunnistaa jo kaikki kissat - paitsi en niitä, jotka välillä ilmestyivät luoksemme tuomaan tuoresaalista. Tuoresaalis oli kuulemani mukaan kissojen ruokaa, mutta minun piti pitäytyä vielä maidossa. Se kävi hyvin, koska kuka nyt sellaisia karvaolentoja huolisi, jos olisi tarjolla niinkin hyvää nestettä kuin maito!
Mehiläispentu oli yksi Korppisiiven pennuista. Nyt kolli teki tassuillaan kummallisia liikkeitä. Hän näytti kerrassaan huvittavalta! Vasta hetken päästä ymmärsin, mitä toinen touhusi. Toivoin tosiaan, etten ollut itse näyttänyt juuri äskettäin samalta. Mutta kuinka olisin? Minun ylös nousemiseni oli ollut erittäin sulavaa ja olin melkein ottanut jo oikean askeleenkin! Mehiläispentu kuitenkin huomasi pian minun katseeni, ja hän katsahti minuun silmät apposen avoinna ja kasvot hymysuin.
“Hei, mitä me oikein teemme?” kollipentu kysyi. Suustani karkasi huvittunut tuhahdus Mehiläispennun kysymykselle. Kallistin itsekin vähän päätäni, kun kasvoilleni muodostui huvittunut hymy.
“Sitä en tiedä, että mitä sinä yrität, mutta itse tässä opettelen kävelemään, kuten näkyy!” naukaisin ja palautin kasvoilleni ylpeähkön ilmeen yrittäessäni taas nousta tassuille valmiina yrittämään ensimmäisiä askelia. Tällä kertaa yritin olla nopea ja nostaa etutassuni ilmaan siirtäen sitä eteenpäin. Menin kuitenkin yhtä nopeasti etutassuni mukana rähmälleni maahan niin, että nenäni oikein raastoi pesän pohjaa. Tuhahtaen nostin pääni Mehiläispennun suuntaan, joka nyt vuorostaan näytti huvittuneelta.
“Tein tämän ihan tarkoituksella!” sanoin nopeasti ja pudistelin päästäni siihen takertuneita sammalhippusia. “Etkö sinäkin kokeilisi? Tämä maahansyöksy oli varmasti hienon näköinen!”

// Mehiläinen?
// 457 sanaa

Katsoin valkeaa soturia yllättyneenä. Minulla ei ollut ollut aavistustakaan siitä, mitä hän oli päänsä sisällä suunnitellut - ilmeisesti jopa pidemmän aikaa. Tai no, miten olisi ollutkaan: emmehän me olleet mitään parhaita ystäviä, hyvä jos edes kunnollisia tuttujakaan.
"Ei se kuulosta typerältä", sanoin, levittäen samalla kasvoilleni suvaitsevaisen hymyn, jonka toivoin lieventävän kollin epävarmuutta asian suhteen. "Ei alkuunkaan. Minusta on hienoa, että sinulla on tuollainen unelma."
Harhamiete näytti silti edelleen vaivaantuneelta. Hänen kasvoilleen oli kuitenkin ilmestynyt jonkinlainen heikko hymyntapainen. "Kiitos."
"Oletko kertonut tästä suunnitelmastasi vielä kellekään muulle? Mesitähdelle?" jatkoin varovaista utelua. Minua oikeasti kiinnosti tietää, kuinka pitkälle soturi oli valmis menemään haaveensa saavuttamiseksi. Hänhän oli nyt soturi, eikä kukaan voinut estää häntä lähtemästä, jos hän niin halusi.
Harhamiete pudisti päätään. "En ole."
"Sinun olisi hyvä puhua siitä vaikka Mesitähden kanssa", kannustin. "Hän osaisi ehkä auttaa sinua neuvomalla reitin tai jotain."
"Niin", Harhamiete huokasi.
"Entä aiotko lähteä ihan yksinäsi? Matka on varmasti pitkä ja raskas", aloin vasta nyt tajuta, että jos kolli oli oikeasti lähdössä, hänen olisi selviydyttävä matkasta yksinään. Hän oli nuori kissa, mutta oliko hänellä tarpeeksi kokemusta siihen? "Entä aiotko sinä palata vielä takaisin?"

//Harha?
//182 sanaa

Suuni aukesi leveään haukotukseen ja kurkustani pääsi pienen pieni vingahdus. Räpyttelin vielä väsyneeltä tuntuvia silmiäni tiheästi ja yritin saada päiväunista johtuvan verkkaisuuden karistettua liikkeistäni. Katselin hetken maailmaa ympärilläni - tai emo kutsui sitä ‘pesäksi’ - silmät niin suurina, kuin vain millään pystyin. Olin ihan varma, että mitä enemmän silmäni olivat auki, sitä paremmin näin. Vaikka saattoi olettaa, että se ympärilleni auennut suuri maailma olisi se kaikista kiinnostavin juttu, niin ei se ollut, vaan maailmamme asukkaat. Meidän kodikkaassa maailmassamme asui monta kissaa, joiden nimiä olin yrittänyt painaa parhaani mukaan mieleeni. Tiesin ainakin Minttuliekin, Talvikkipennun, Laventelipennun, Kultapennun, Ratamopennun, Ampiaispennun, Kimalaispennun, emon ja isän. Emo oli varmasti ylpeä siitä, että minä huomasin aina kun maailmaamme ilmestyi aivan uusi kissa, jota emme vielä tunteneet. Se kuulemma vaati tarkkaavaisuutta. Ajatus emon antamista kehuista sai karvani pörhistymään tyytyväisenä.
Aloin liikuttelemaan kehoani vähän ja aloin liikkumaan hitaasti eteenpäin. Näin vähän matkan päässä jotain kummallista touhuavan Laventelipennun. Naaras oli helppo tunnistaa hänen nätin väristen silmiensä ja vaalean turkkinsa ansiosta. Uteliaisuuteni pennun touhuiluun heräsi, enkä malttanut olla menemättä vähän lähemmäksi. Matkassa aloituspisteestäni Laventelipennun luokse kuitenkin tuntui kestävän ikuisuus, mutta loppujen lopuksi saavutin kuin saavutinkin sammalvuoteen reunan ja jäin kököttämään siihen. Avasin silmäni taas aivan ammolleen nähdäkseni jokaisen naaraan liikkeen ja jäin tarkkailemaan, kuinka naaras suoristeli jalkojaan ja kokeili kestäisivätkö ne hänen painoaan. Mietin, osaisinkohan minäkin tehdä noin. Aloin vääntelehtiä paikallani ja yrittää samaa, mitä vanhempi pentu teki. Vähän ajan päästä Laventelipennun sininen katse osui kesken liikehdinnän minuun ja hän pysähtyi. Silloin myös minä lopetin kiemurtelemasta epämääräisellä tavalla - sillä siltä se minun yrittämänäni näytti - ja päätin avata suuni ja nostin kasvoilleni reippaan hymyn:
“Hei, mitä me oikein teemme?” Kallistin vähän päätäni ja katsoin minua vanhempaa pentua.

//Laventeli?
274 sanaa

Leimusilmä reagoi sairasaukiolta kuuluvaan askelten ääneen. Hän työnsi päänsä ulos yrttivarastosta ja kohtasi Uskotassun vähintäänkin yhtä yllättyneet kasvot. Parantajaoppilas astui kunnolla esiin varjoista ja tassutti oppilaan eteen ystävällisen ilmeen naamalleen ottaen. Vaikka oppilas oli häntä nuorempi, oli hän silti Leimusilmää huomattavasti isompikokoisempi. Ei sillä, että siihen olisi paljoa vaadittu, koska kolli oli muutenkin melko vajaakasvuinen ja pienempi kuin useimmat eloklaanilaiset.
"Kuinka voin olla avuksi?" hän kysyi reippaalla äänellä nuoremmalta kissalta. Uskotassu väräytti toista korvaansa sen näköisenä, ettei ollut täysin varma, kehtasiko sanoa ääneen asiaansa. "Anna tulla vain. En minä pure", Leimusilmä vitsaili, vaikka huomasi heti, ettei se tehnyt oppilaaseen vaikutusta. Hän oli aina pitänyt itseään hauskana, mutta ilmeisesti se oli vain luuloajatus.
"No kun ajattelin, että voisiko jompikumpi teistä opettaa minulle vähän yrteistä", tummanharmaa kolli maukui hieman hermostuneesti. "Tietenkin ymmärrän, jos se ei sovi tai jos teillä on niin paljon kiireitä, että ette ehdi opettaa."
"Liljatuuli on keräämässä ulkona yrttejä", Leimusilmä sanoi samalla kun otti pari askelta takaisin yrttivaraston suuntaan, "eikä täällä näyttäisi olevan erityistä ruuhkaakaan hoitoon, joten miksipä ei. Minä voin näyttää sinulle pari yrttiä, joista on sinulle varmasti hyötyä tulevaisuudessa, kun tiedät, miten niitä käytetään."
Uskotassun korvat ponnahtivat pystyyn. Leimusilmä pyysi häntä odottamaan sairasaukiolla, koska he molemmat eivät mitenkään voineet mahtua yrttivarastoon ilman, että heitä alkaisi huimata tilanpuutteesta. Niinpä hän haki kaikki opettamista varten tarvitsemansa yrtit ja palasi sitten takaisin oppilaan luo.
Ensin hän asetti näytille kepin, jossa oli hämähäkinseittiä. Uskotassu katsoi sitä tarkkaan, eikä hänen selvästikään tarvinnut miettiä kahta kertaa, mikä oli kyseessä.
"Se on hämähäkinseittiä."
"Aivan oikein. Sitä käytetään tyrehdyttämään verenvuoto ja pitämään haavan puhtaana. Se pitää vain kietoa haavan ympärille. Yllättävän helppokäyttöinen siis. Muista kuitenkin, että jotkin haavat tarvitsevat myös tulehdusta ehkäiseviä yrttejä lisäksi."
Seuraavaksi Leimusilmä työnsi kollin eteen vahvalta tuoksuvan vihreän kasvin. Uskotassu nyrpisti nenäänsä siitä lehahtavalle hajulle. Leimusilmää huvitti, sillä hän muisteli oman reaktionsa olleen samansuuntainen, kun Liljatuuli oli ensimmäisen kerran näyttänyt hänelle yrttejä.
"Tämä on karhunlaukkaa. Se poistaa myrkyt haavoista ja estää erittäin hyvin esimerkiksi rotanpuremia tulehtumasta. Haavoittuneen on kierittävä niiden päällä."
Seuraava kasvi tuoksui huomattavasti makeammalta ja sillä oli tuuheat, saniaisen kaltaiset lehdet. "Tämä tässä on kirveliä. Lehdistä pureskeltu mehu parantaa jo tulehtuneita haavoja sekä pureskellut juuret vatsakipua. Sitä voidaan käyttää myös synnytyksen aikana. Erittäin tärkeä kasvi siis."
Leimusilmä ihaili sitä, miten keskittyneesti Uskotassu kuunteli häntä. Jos hän olisi klaanin ainoa parantaja, hän olisi tahtonut juuri Uskotassun kaltaisen kissan oppilaakseen. Miksei jopa itse Uskotassua. Mutta onneksi Liljatuuli oli vielä hänen mestarinsa ja toimisi varmasti monen monta vuodenaikaa Eloklaanin parantajana. Leimusilmä ei olisi millään pystynyt ottamaan sellaista vastuuta, mitä Liljatuuli parhaillaan kantoi, yksin vastaan.
Leimusilmä laski laventelin kollin ihasteltavaksi. "Laventeli parantaa kissan kuumeesta ja vilustumisesta. Se sijoitetaan potilaan nenän alle ja hänen annetaan hengittää sen tuoksua jatkuvasti."
Uskotassu oli aikeissa esittää kysymyksen, kun karhunvatukat tärähtivät ja Taivaslaulun valkoinen pää työntyi sisään. Naaras nyökkäsi minulle kohteliaasti ja katsahti sitten poikaansa.
"Deimos, tulisitko tänne?"
Uskotassu nyökkäsi nopeasti emolleen ja kääntyi vielä Leimusilmän puoleen. "Kiitos, kun opetit minulle nämä. Pistän ne tarkkaan muistiin."
"Hieno juttu", Leimusilmä kehräsi tyytyväisenä ja huiskaisi kollille häntäänsä hyvästeiksi. "Tule taas joku päivä käymään, niin voin opettaa lisää!"
Uskotassu väläytti hänelle hymyn, ennen kuin livahti emonsa perässä aukiolle. Leimusilmä huokaisi ja rupesi sitten siivoamaan pesän lattialle leviteltyjä yrttejä.

//527 sanaa

Lieskakajon reaktio sai Kharonin hämilleen. Oppilas tapitti hämmentyneenä raitaturkkista soturia, joka oli pillahtanut itkuun kuin pieni pentu. Hämmennystä seurasi suunnaton suru, kun hän ymmärsi, miten iso asia tämä oli hänen mestarilleen. Nyt lähtö tuntui vieläkin pahemmalta, Kharon ajatteli mielessään.
"Milloin te lähdette? Nyt? Vasta myöhemmin?" Lieskakajo esitti kysymykset monien muiden kysymysten perään. Kharon kohautti lapojaan onnettomana.
"En minä tiedä. Isä vain sanoi, että me olemme lähdössä. En tiedä milloin tai minne", Kharon lausui takellellen ja katsoi onnettomana mestariaan, "minä en haluaisi, mutta minun on pakko.. Ymmärräthän sinä?"
Kharon kohtasi Lieskakajon vihreän katseen. Nyt myös oppilaan silmiin oli ilmestynyt kyyneleitä. Hän todella kaipasi mestarinsa ymmärrystä asiaan, koska Kharon pelkäsi tekevänsä väärän ratkaisun. Lieskakajo nyökkäsi onnettomana ja niiskaisi. Kharon käänsi katseensa poispäin, koska hän ei halunnut itkeä. Oppilas katseli kyyneleiden sumentamin silmin hiirenkorvan ajan metsää, joka heräili eloon pitkän lehtikadon jälkeen. Puut ja taivas sekoittuivat toisiinsa ja koko maailma tuntui vääristyvän. Kun Kharon räpäytti silmiään, kyynel lähti silmäkulmasta liikkeelle ja näkökenttä muuttui taas normaaliksi. Laikukas oppilas niiskaisi hiljaa ja käänsi katseensa Lieskakajoon.
"Voisimmeko me kuitenkin harjoitella sitä kalastamista? En tahdo, että sinä olet surullinen", Kharon lausui hiljaisella äänellä, "sinä olet kuitenkin minun paras ystäväni."

//Lieska?
// 192 sanaa

Elämäni oli vasta alkanut, mutta minä nautin jokaisesta hetkestä. Aluksi kaikki oli ollut kovin kummallista ja outoa, mutta hiljalleen siihen tottui.
Minulla oli emo, isä ja kaksi sisarusta. Kimalaispentu oli kuulemma erilainen kuin muut, koska häneltä uupui jalka. Mutta kun katselin sisartani, ei hän minun silmiini näyttänyt erilaiselta. Miksi täydellisyys vaati neljä jalkaa? Minun mielestäni Kimalaispentu oli paras sisko, jota pentu saattoi toivoa. Olimme hänen ja Mehiläispennun kanssa painineet monet kerrat.
Joitain päiviä sitten uusi maailma oli avautunut, kun olimme sisarteni kanssa oppineet liikkumaan. Osasin jo kiivetä meidän vuoteemme reunan yli pentutarhan kovalle pinnalle. Se oli kylmä, mutta siihen tottui nopeasti.
Emme olleet pentutarhan ainoita asukkaita, sillä pesässä asui myös toinen kuningatar, joka ei ollut meidän emomme, vaan Laventelipennun ja Talvikkipennun emo. Isä oli kertonut, että kuningattaren nimi oli Minttuliekki, ja että punaruskeaturkkinen kissa oli klaanin varapäällikkö. He puhuivat paljon klaanista, mutten oikein ymmärtänyt kaikkea. Me asuimme siellä, ja meillä oli iso reviiri. Eikö pentutarha ollutkaan meidän kotimme?
Kun kiipesin taas sammalvuoteen laidan yli, joku tassutti luokseni. Nostin katseeni hunajanväriseen naaraaseen, joka katsoi minua vihreillä silmillään. Kultapentu oli meidän pesätoverimme, ja hän oli meitä hieman vanhempi. Vihreäsilmäisen pennun jalat kantoivat jo, ja tämä osasi paljon enemmän kuin me.
"Hei Ampiaispentu! Minne olet matkalla?" Kultapentu kysyi hymyillen. Ampiaispentu, se oli minun nimeni. Aluksi en ollut tiennyt tai muistanut sitä, mutta nyt minä tunnistin jo oman nimeni. Kaikilla oli erilaiset nimet, jotta heidät tunnistaisi helpommin toisistaan. Minä pidin omasta nimestäni. Se oli sähäkkä ja vahva, juuri kuten isä oli sen kuvaillut.
"Ajattelin vain tutkiskella", totesin leveästi hymyillen, "minä aion tulla yhtä hyväksi kävelijäksi kuin sinä, joten on harjoiteltava paljon."

//Kulta?
// 267 sanaa

Lieskakajo nukkui pedillään hiljaa tuhisten, häntä rauhallisesti heilahdellen ja tassut nykien. Hän uneksi seikkailuista parhaan ystävänsä kanssa, hän odotti innolla että voisi viedä toisen katsomaan kaikkia hienoja paikkoja. Kolli ei halunnut unen päättyvän koskaan, sillä oikeassa maailmassa odotti karu totuus ja kurjat velvollisuudet. Onneksi hänellä ei ollut mihinkään kiire, hän oli luvannut viedä Kharonin harjoituksiin vasta myöhemmin. Lieskakajo kuitenkin nosti päätään unisena kuullessaan jonkun naukuvan nimensä. Kolli räpytteli silmiään väsähtäneenä ja hieraisi unihiekkoja silmistään. Kharon kysyi toiveikkaana harjoitusten aikaistamisesta ja se sopi kollisoturille, joka toisaalta olisi halunnut jatkaa pitkiä uniaan. Raidallinen kolli nousi ylös ja venytteli koipiaan pitkään, häntä väsytti edelleen. Lieskakajo pyysi Kharonia odottamaan ulkosalla ja naukaisi tulevansa pian. Kolli sukaisi vielä rintaansa ja asteli sitten ulos soturien pesästä, jossa hän kohtasi oppilaansa hymyillen.
"Hyvää huomenta ystäväiseni! Oletpas sinä innokas lähtemään harjoituksiin, minä olisin mielelläni jatkanut uniani. Väsyttää", kolli hekotti vitsaillen.
"Mennäänpäs sitten, me voisimme kokeilla kalastamista. Vesi on vielä aika kylmää, mutta jos aurinko sattuisi lämmittämään oikein kunnolla, niin saat sinä kastautuakin. Mutta ei ole mikään pakko, me ehdimme kyllä pulikoida kunnolla viherlehden tullen. Minä ajattelin, jos lähtisimme viherlehtenä kunnon seikkailulle! Voisimme jopa yöpyä ulkona leiristä, käydä uimassa, seikkailemassa! Miltä se kuulostaisi? Hei, mehän voisimme rakentaa jopa oman pesän! Tai yöpyä tähtien alla? Saat valita, olen suunnitellut tätä seikkailua jo pitkään!" Lieskakajo hihkaisi iloisena ja tuuppasi oppilastaan leikkisästi. Tummanharmaa laikukas kolli hymähti hieman alakuloisesti mestarinsa suunnitelmille eikä yhtynyt toisen ilakointiin. Se hämmensi Lieskakajoa, kolli pohti, että täyshäviö oli loogisin syy toisen alakuloisuuteen.
"Oletko sinä kunnossa? Hei, meidän kahden pesämme tulee olemaan hiirenkorvan harjoitusten pesää parempi. Ja häviö ei ollut sinun vikasi, älä sitä murehdi. Vai onko kyse jostain muusta?" oranssiturkkinen kollikissa kyseli huolestuneena ja katsoi toista varovaisesti. Lieskakajo hidasti tahtiaan ja katsoi toista vihreät silmät järkyttyneinä, suurina ja pelokkaina, kun Kharon täräytti uutisensa ilmoille.
"Mi-minne sinä olet lähdössä? Sano että kuulin väärin..." Lieskakajo sopersi ja ravisteli päätään, sen toivossa että olisi kuullut väärin. Ehkä kollioppilas olikin sanonut jotain muuta? Ehkä hän oli ymmärtänyt jotain väärin. Laikkuturkki kertoi, että hänen perheensä oli lähdössä klaanista ja kysyi onnettomana, että miksi hänen vanhempansa olivat tehneet sellaisen päätöksen. Lieskakajo tunsi siinä hetkessä vihaa Taivaslaulua ja Iltakaikua kohtaan, eiväthän he voisi viedä hänen ystäväänsä pois! Lieskakajo laski katseensa, mitä hän voisi sanoa? Soturikolli pidätteli itkuaan silmät kiinni, mutta lopulta hän pillahti itkuun.
"E-e-en minä itke", punaturkki ulisi ja heilautti käpälällään ilmaa. "Miten minä ikinä selviän tästä?" Lieskakajo kysyi ja pyllähti maahan istumaan. Lopulta hän huutoitki suureen ääneen ja vikisi kyymelien kastellessa poskensa.
"Onko teidän pakko lähteä? Entä meidän seikkailumme...?" Lieskakajo miukui hiljaa ja katsoi toista alakuloisena. Kuinka toisen vanhempansa voisivat tehdä näin? Auttaisikohan jos hän puhuisi heille? Entä jos Kharon jäisi tänne?
"Meidän piti lähteä viherlehtenä seikkailemaan...", Lieskakajo niiskaisi kyyneleet silmissä ja pyyhkäisi tassullaan silmiään. "Milloin te lähdette? Nyt? Vasta myöhemmin?" kolli jatkoi kyselyään. Lieskakajo ei ollut varma kumpi olisi pahempi, kestäisikö kolli elää sen kuita sen tiedon kanssa, että toinen lähtisi kuitenkin pois? Siihen kolli kuitenkin tiesi vastauksen, sen tiedon kanssa eläminen tulisi olemaan vaikeaa. Entä mitä tapahtuisi Kharonin lähdön jälkeen? Lieskakajo ei halunnut elää yksin, ei elää ilman toista. Näkisivätkö he sitten Tähtiklaanissa? Lieskakajo siirsi taas katseensa tassuihinsa ja siirteli pikkukiviä hiljaisina. Tunteet kuohuivat kollin sisällä, hän ei tiennyt mitä ajatella tai sanoa. Jatkaminen tästä tulisi olemaan hyvin vaikeaa. Hänestä tuntui kuin Kharon olisi ilmoittanut olevansa kuolemansairas. Käytännössähän se olisi sama asia, Lieskakajo ei välttämättä näkisi toista enää koskaan. Minneköhän Iltakaiku ja Taivaslaulu perheineen lähtisivät? Varmasti johonkin todella kauas.

//Kharon?
// 568 sanaa