Ajatukseni olivat sekaisin. Niin sekaisin, että tiedostin vain osittain Omenahuuman esittämän kysymyksen, josko menisimme syömään. Nyökkäsin hajamielisesti ja seuraavaksi huomasinkin tassuttavani lähelle piikkihernetunnelia paikkaan, johon kalvakat auringonsäteet ihanasti paistoivat. Punaruskea naaras tuli perässä roikottaen leuoissaan harmaaturkkista myyrää, jonka tämä oli käynyt tuoresaaliskasasta noutamassa. Jyrsijä oli niin iso, että siitä riittäisi hyvin meille molemmille. Omenahuuma laski sen paljaaseen maahan väliimme ja antoi ystävällisesti minun ottaa ensimmäisen haukun. Myyrän liha oli kyllä mehevää, mutta ajatukseni laukkasivat siihen malliin, että minun oli vaikea keskittyä nautiskelemaan ateriaa.
Mietteeni keskeytyivät hetkeksi, kun piikkihernetunnelista alkoi kuulua kovaa rapinaa ja Mesitähti syöksyi käytävästä aukiolle. Valkoturkkinen kolli katseli hetken hieman vauhkona ympärilleen ennen kuin jolkotti ripein askelin pentutarhalle. Arvelin, että joku oli käynyt kertomassa päällikölle Minttuliekin poikivan, jolloin kolli oli karannut suurista harjoituksista kuin tuli hännän alla ja juossut metsän poikki leiriin. Mesitähden sisääntulon olivat ilmeisesti muutamat muutkin huomanneet, sillä monen aukiolla maleksivan kissan katse näytti viipyilevän hetken pentutarhassa ennen kuin kukin palasi takaisin omien askareidensa pariin. Minä mukaan lukien, aloin jälleen pohtia suunnitelmaani.
“Mitä sinä ajattelet?” kysyi samassa ääni viereltäni. "Näytät siltä, että korvistasi voisi kohta tulla savua, kun pohdit jotakin niin kovasti mielessäsi."
Katsahdin punaruskeaa soturitarta hieman vaivautuneesti.
“Niin, luulen, että minun täytyy kertoa joskus jollekulle”, huokaisin ja vedin sitten syvään henkeä.
“Kerro ihmeessä”, Omenahuuma kehotti. Ainakaan kanelinruskean soturittaren äänensävy ei ollut ivallinen.
“Leimusilmä kertoi minulle kerran muinaisista klaaneista, joiden pohjalta Eloklaani perustettiin”, aloitin, tapaillen kuumeisesti oikeita sanoja. “Minä haluan löytää ne klaanit.”
Omenahuuman tummat silmät suurenivat hiukan ja minä luimistin korviani. Samalla käänsin katseeni sivuun ja työnsin loput puoliksi syödystä tuoresaaliista lähemmäs vanhempaa soturia - minun ei ollut enää nälkä.
“Tai niiden vanhat reviirit. Kissoja siellä ei varmaankaan enää ole, vaan he ja heidän lähiperillisensä ovat kaikki kuolleet”, jatkoin hapuillen ja pakotin itseni katsomaan taas Omenahuumaa. “Tiedän, että se kuulostaa typerältä, mutta oikean paikan löytäminen merkitsisi minulle paljon.”

// Omena?
// 302 sanaa

Minttuliekin pentujen syntymästä oli kulunut jo jonkin aikaa. Myös Korppisiiven pennut olivat nyt syntyneet ja kuningatar oli siirtynyt parantajan pesältä pentutarhaan. Tarha oli täysi, nyt sitä asutti yhteensä seitsemän pentua ja kaksi kuningatarta, eikä klaaninvanhimpia sopinut unohtaa. Minttuliekillä ja Korppisiivellä oli tassut täynnä töitä pentujen kanssa, eivätkä pienokaiset olleet vielä läheskään villeimmässä iässään. Olin siis ottanut kuningatarten ja pentujen auttamisen tehtäväkseni; halusin olla kuin isosisko. Minulla ei vielä ollut paljoa tekemistä, mutta pentujen kasvaessa voisin vaikka leikkiä heidän kanssaan ja tarjota samalla lepotauon heidän emoilleen. Voisin hakea riistaa syötäväksi ja tuoretta sammalta makuualusiin.
Korppisiipi oli kumppaninsa Hiilihampaan kanssa nimennyt pentunsa Mehiläispennuksi, Ampiaispennuksi ja Kimalaispennuksi. Viimeisenä mainitulta puuttui yksi jalka, ja häpesin sitä, miten olin kavahtanut sen ensimmäisen kerran nähdessäni. Tiesin kuitenkin, että Kimalaispentu oli aivan yhtä täydellinen kuin sisaruksensa.
Nyt kolmikko hääri emonsa ympärillä. He eivät osanneet vielä kävellä, mutta ryömivät sinne tänne senkin edestä. Nousin kiinnostuneena makuusijaltani Ampiaispennun ryömittyä hiukan kauemmas Korppisiiven viereltä.
"Hei Ampiaispentu!" naukaisin istuuduttuani pennun lähelle. "Minne olet matkalla?"

//Amppari?
//163 sanaa

Leimusilmä: 24kp! -

Hallavarjo: 12kp -

Lieskakajo: 40kp! -

Lauhalaukka: 5kp -

Hiilihammas: 27kp! -

Minttuliekki: 28kp! -

Mesitähti: 42kp! -

Harhamiete: 15kp -

Omenahuuma: 12kp -

Putouslaulu: 19kp -

Laventelipentu: 12kp -

Talvikkipentu: 5kp -

Iltakaiku: 10kp -

Taivaslaulu: 8kp -

Mehiläispentu: 7kp -

Kultapentu: 7kp -

Valoköynnös: 5kp -

Haavetassu: 9kp -

Iltakaiku oli lyönyt Kharonin eteen odottamattoman uutisen. Se oli ollut kuin isku vasten nuoren kollin kasvoja. Isä oli kertonut lähtevänsä emon, Deimoksen ja Coronan kanssa klaanista erakoksi. Nuori kolli tunsi sisällään suunnatonta vihaa ja surua. Miksi vanhemmat tahtoivat repiä hänet pois klaanista, jossa Kharon nautti elämästään? Kolli ei voinut kuvitella elämäänsä ilman perhettään, joten vastaus oli selvä. Hänen olisi lähdettävä, mikäli perhe niin aikoisi.
Kolli tepasteli turhautuneena, hännällään ilmaa piiskaten sotureiden pesälle. Hän asteli sen edustalla olevaan pensaikkoon ja kurkisti pesän alimmalle tasolle.
"Lieskakajo?" kolli naukaisi mestarinsa nimen. Raidallinen soturi nukkui vuoteellaan ja nosti unisena päätään.
"Voisimmeko lähteä harjoituksiin jo nyt?" Kharon kysyi toiveikkaana. Oikeasti harjoitusten olisi pitänyt alkaa vasta aurinkohuipun hetken jälkeen, mutta Kharon toivoi mestarin olevan joustava aikataulun suhteen. Leirissä yksin maleksiminen ei ollut Kharonin mieleen.
"Joo, totta kai", mestari sanoi ravistellen päätään, "odota minua pesän ulkopuolella. Tulen ihan pian."
Kharon peruutti takaisin pääaukiolle ja istuutui lähelle sotureiden pesänä toimivaa puuta. Kolli nosti katseensa siniselle taivaalle. Hiirenkorva oli saapunut ja sää lämpeni päivä päivältä. Lieskakajo oli luvannut viedä oppilaansa uimaan heti kun vesi olisi kyllin lämmintä. Ajatus uimisesta jännitti Kharonia. Hän oli jo kerran pudonnut veteen, ja se oli ollut yksi hänen elämänsä kamalimmista kokemuksista. Vedessä hän oli ollut toimintakyvytön. Mikäli Lieskakajo ei olisi auttanut häntä, hän olisi kuollut hetkessä.
Viimein raidallinen soturi astui ulos sotureiden pesästä ja kohtasi hymyillen oppilaansa katseen. Lieskakajo johdatti Kharonin ulos leiristä.
Mietteliäs oppilas kulki mestarinsa perässä häntä maassa laahaten. Eiliset harjoitukset ja täyshäviö ei enää harmittanut Kharonia yhtä paljon mitä aiemmin, vaan isän uutiset pyörivät oppilaan päässä. Lieskakajo vilkaisi takanaan kulkevaa oppilastaan.
"Oletko sinä kunnossa?" soturi kysyi huomatessaan, miten alakuloinen Kharon oli. Oppilas nosti katseensa mestariinsa ja pysähtyi.
"Minä lähden klaanista", hän kertoi onnettomana kohdaten Lieskakajon katseen. Raidallisesta kollista oli tullut hänelle ystävä, ja eniten Kharonia satuttikin Lieskakajon jättäminen klaaniin. Lieskakajon kanssa kaikki oli hauskempaa, ja ajatus elämästä ilman soturia tuntui sietämättömältä. Hämmennys paistoi soturin ilmeestä.
"Mi-minne sinä olet lähdössä?" soturi kysyi ja ravisteli päätään, kuin olisi kuullut harhoja.
"Isä ja emo aikovat lähteä klaanista erakoiksi, enkä minä tahdo jäädä tänne ilman heitä. Minusta tuntuu todella pahalta, eikä tämä ole oikein. Miksi he tekivät sellaisen päätöksen?" Kharon kysyi onnettomana mestariltaan vaikka tiesi, että tämä tuskin osaisi vastata hänen kysymykseensä. Kharon painoi onnettomana päänsä alas ja katseli maasta ponnistavia, pieniä varpuja. Miksi elämän täytyi olla niin epäreilua?

//Lieska?
// 384 sanaa

"Minä voin puhua Kharonille, jos sinä hoidat Deimoksen", tarjouduin kohdaten taas Taivaslaulun kuvankauniin katseen. Valkea naaras väläytti minulle mitä lämpimimmän hymyn.
"Kiitos", hän vastasi. Tiedostimme molemmat, että lähtö olisi Kharonille takuulla vaikeampaa kuin Deimokselle, joka tottui nopeasti uuteen ja ajatteli aina perheensä parasta. Tulinen Kharon varmasti suuttuisi. Pelkäsin, ettei hän haluaisikaan lähteä mukaamme, vaan joutuisimme jättämään hänet ypöyksin Eloklaaniin.
Nousin ylös ja kosketin kuonollani hellästi Taivaslaulun poskea, kun erotin Kharonin astuvan venytellen ulos oppilaiden pesästä. Kiiruhdin karhunvatukkapensaikolle väistellen vesilammikoita, joita oli siellä täällä Eloklaanin leirin pääaukiolla. Laikukas kolli nosti heti emoltaan perityn katseensa minuun, kuin olisi arvannut, että minulla on huonoja uutisia. Se varmasti paistoi kasvoistani metsän laitaan saakka.
"Mitä asiaa? Minulla olisi kiire harjoituksiin. Lieskakajo lupasi viedä minut saalistamaan", Kharon kertoi ja piiskasi hännällään ilmaa malttamattomana.
"Tämä vie vain hetken", totesin vakavalla äänellä ja viitoin poikani perässäni etäämmälle muista. Kharon tassutti jäljessäni lähelle piikkihernemuuria.
"Me olemme emosi kanssa miettineet.. Olemme olleet klaanissa kauan ja saaneet täältä turvaa, mutta sinä tiedät, että minä en ole syntyjäni klaanikissa. En ole koskaan sopeutunut samalla tavalla kuin sinä tai Deimos. Me olemme päättäneet jättää klaanin taaksemme ja siirtyä takaisin erakoiksi ja toivoisimme, että lähtisit mukaamme"; sanoin niin rauhallisesti kuin suinkin vain saatoin ja katsoin Kharonia silmiin. En tiennyt, mitä nuori kolli mietti. Hän katsoi minua pitkään aivan hiljaa. Sitten hän nousi ylös. Odotin Kharonin sanovan jotakin, mutta hän pysyi vaiti. Tuosta noin vain poikani käänsi minulle selkänsä ja suuntasi kohti sotureiden pesää. Jäin istumaan aloilleni hyvin hämmentyneenä tietämättä lainkaan, mitä Kharon ajatteli koko asiasta.

// 251 sanaa

Valoköynnös yritti tunkea jokaiseen partioon mutta jokaisessa oli jo paljon kissoja. Turhaantunut naaras päätti mennä katsomaan nopeasti pentuja. Pentutarha oli kaukana siitä paikasta mutta naaras lampsi kohti sitä. Valoköynnös ujuttautui pentutarhaan, ja huomasi että kaikki pennut pitivät mekkalaa ja kitisivät hyvin paljon. Täällä naaras ei tulisi olemaan kauaa. Minttuliekki oli juuri juottamassa omia pentujaan ja Korppisiiven pennut nukkuivat joten Valoköynnöksellä ei ollutkaan mitään katsottavaa. Naaras tyytyi vain vilkaisemaan nukkuvia pentuja ja käveli sitten pois pentutarhasta. Valoköynnös oli tylsistynyt, hyvin tylsistynyt jo nyt. Hän oli ollut leirissä pienen aikaa toimettomana, mutta silti naaraalla oli tylsää, kuin tuo olisi ollut nyppimässä klaaninvanhempien punkkeja.
-Menen vain ulos metsästämään, Valoköynnös ajatteli ääneen. Yhtäkkiä naaraan viereen tupsahti Putouslaulu.
-Oletko menossa metsästämään? Putouslaulu kysyi Valoköynnökseltä, ja naaras pani merkille naaraan ujouden.
-Joo, miksi kysyt? Valoköynnös kysyi Putouslaululta toivoen että naaras ei haluasi mukaan. Tietenkään Valoköynnöksen ajatuksia ei kuunneltu ja Putouslaulu kysyi juuri sitä:
-Pääsenkö mukaan? Valoköynnös tuhahti naaraan ujoudelle, mutta tajusi että voisi käyttää hyväkseen Putouslaulun kohtalaista saalistustaitoa. Naaras osasi ainakin saalistaa paremmin kuin Valoköynnös ja ujoutensa takia ei kertoisi vaikka Valoköynnös esittelisi tuon saalista omanaan. Siitä Valoköynnös saisi hyvää saalistusmainetta. Oikeastaan Valoköynnös ei tiennyt naaraasta melkein mitään joten ehkä hän olisi ihan mukavaa seuraa.
-Voit tulla. Seuraa minua niin näytän missä saalistamme, Valoköynnös sanoi naaraalle hetken mietittyään ja ohjasi tuota hännällään eteenpäin.

Valoköynnös oli vienyt kaksikon sekametsän osaan jonne pääsi leiristä katsoen menemällä kahden joen yli.
-Hajaannutaanko? Valoköynnös kysyi naaraalta.
//235 sanaa
//Putous? (miks ees kysyn ku oma hahmo on)

En ollut nukkunut koko yönä, ja edelleen vaeltelin vieraassa metsässä epätoivoisesti etsien jälkiä Kärsämöpennun kidnapanneista kuolonklaanilaisista. Väsymys teki minusta heikon ja hajamielisen. Hajut tuntuivat sekoittuvan toisiinsa ja kävellessäni olin vähällä kompastua jalkoihini. Katselin hiljaista metsää, jossa ei näkynyt ristin sielua. Epätoivo oli vallannut minut. Miten voisin palata leiriin ja kertoa Minttuliekille, että en löytänyt pentuamme? Lyyhistyin maahan epätoivoisena ja väsyneenä. Nälkä kurni vatsassani. Oloni oli heikko. Olin epäonnistuja.
"Onko kaikki hyvin, Mesitähti?" ääni kysyi takaani. Käänsin korviani, mutta olin liian väsynyt kääntyäkseni puhujan puoleen. Tunnistin hänet äänestä Väärävarjoksi. Valkea kolli asteli eteeni ja katsoi minua vaalean meripihkaisilla silmillään. En osannut tulkita soturin rauhallista katsetta. Se saattoi joko olla täynnä sääliä tai inhoa.
Pudistin päätäni onnettomana.
"En voi palata leiriin ja kertoa Minttuliekille, etten löytänyt Kärsämöpentua", naukaisin hiljaisella äänellä laskien katseeni maassa oleviin varpuihin.
"Ei se ollut sinun vikasi. Sinä yritit estää heitä, mutta ei yksi soturi voi voittaa kolmea", Väärävarjo vakuutteli rauhallisella äänellä istuen alas kosteaan maahan. Lintujen laulu kantautui korviini, aurinko oli noussut ja sen valo heijastui puiden oksien lävitse metsään. Normaalisti olisin rakastanut auringonsäteitä ja linnun laulua, mutta nyt mieleni oli synkkä. Epätietoisuus kaiversi sydäntäni, kun en tiennyt, missä pentuni oli. Mitä he aikoivat tehdä Kärsämöpennulle? Oliko pentu edes elossa enää?
"Minäkin olen menettänyt pentuni", Väärävarjo totesi yllättäen. Nostin katseeni soturiin, joka oli kohottanut meripihkasilmänsä kohti sinistä taivasta, joka pilkisti puiden oksien takaa.
"Ai, en tiennyt. Mitä tapahtui?" kysyin varovasti. Väärävarjo oli saapunut Eloklaaniin Pohjapennun kanssa. Hän oli hyvin salaperäinen kaikesta, eikä kukaan tiennyt, kuka Pohjapennun emo oli. Moni arveli sen olevan erakko tai joku kuolonklaanilaissotureista, mutta varmaa tietoa ei ollut. Väärävarjo tuntui kertovan itsestään muille hyvin vähän.
"Ennen klaaneja minulla oli kumppani, joka odotti pentuja. Vain hetki ennen kuin pentujen piti syntyä, kotimetsämme syttyi palamaan. Olin heikko, minä pelkäsin, joten pakenin jättäen pentuja odottavan kumppanini sinne. Minä menetin kaiken sinä päivänä", Väärävarjon äänestä paistoi suru. Jälleen kerran huomasin, miten kenenkään kokemuksia ei pitänyt väheksyä ennen kuin tiesi niistä. Olin aina ajatellut, että Väärävarjo oli ollut oman tiensä kulkija, joka tuskin oli koskaan rakastanut ketään. Vaikka olin itsekin sisältä rikki, tunsin sääliä valkeaa soturia kohtaan. En voinut edes kuvitella, miten raskasta oli menettää kaikki niin pienessä hetkessä, ja syyttää itseään kaikesta tapahtuneesta.
"Millainen sinun kumppanisi oli?" kysyin hiljaisella äänellä, yrittäen saada katsekontaktin soturin kanssa. Väärävarjo laski katseensa metsään, mutta tuijotti suoraan ohitseni. Aivan kuin hän olisi ajatuksissaan palannut jonnekin kaukaiseen hetkeen kauas täältä.
"Hän oli kaunis ja hauska, lämmin ja hyväsydäminen. Muiden mielestä hieman kajahtanut, mutta minun mielestäni hän oli täydellinen. Orkidea arvosti kaikkea elämää. Hän opetti minulle, kuinka paljon toista voi rakastaa", Väärävarjon kasvoille piirtyi hento hymy. Minä sen sijaan säpsähdin, kun kuulin soturin mainitsevan Orkidea-nimen. Nousin ylös varpujen seasta, saaden viimeinkin Väärävarjon kanssa katsekontaktin. Soturin ilme muuttui vakavaksi.
"Niin minä arvelinkin", valkea kolli lausui, kuin olisi osannut lukea ajatukseni. Se tuntui pelottavalta ja hämmentävältä, kun yritin saada palaset kohdalleen.
"Hän ei siis kuollutkaan siinä tulipalossa", Väärävarjo sanoi. Silloin kaikki palaset loksahtivat paikoilleen, ja tuntui kuin koko maailmankuvani olisi muuttunut. Edessäni ei ollutkaan enää entinen kuolonklaanilainen, joka oli saapunut pentunsa kanssa Eloklaaniin, vaan minun isäni.
"Minun täytyy.. Minun täytyy mennä", takeltelin ja lähdin peruuttamaan, törmäten samalla takanani kasvavaan kuusentaimeen. Käännyin nopeasti ympäri ja lähdin nelistämään aluskasvillisuuden seassa kohti Eloklaanin reviiriä.
Väsymys, nälkä ja suru saivat ajatukseni entistä enemmän sekaisin. Väärävarjo oli minun isäni. Hän oli minun ja Liljatuulen isä.

Kun viimein saavuin leiriin, olin aivan poikki. Jalkojani särki, vatsani huusi tyhjyyttään ja pääni oli sekaisin. Joku taisi sanoa minulle jotain, mutta en kuunnellut. Kuljin suorinta tietä Litteäkiven alla sijaitsevaan pesääni ja asetuin omalle sammalvuoteelleni. Heti kun pääsin makaamaan ja suljin silmäni, minä nukahdin.

Kun taas heräsin, ulkona oli jo hämärää. Säpsähdin tajutessani, miten kauan olinkaan nukkunut. Nousin nopeasti ylös ja astuin leirin pääaukiolle. Taisin olla aikamoinen näky, sillä karvani olivat takuuvarmasti sekaisin ja näytin kaikin puolin kamalalta. Tuoresaaliskasan kautta kuljin pentutarhalle, vieden mukanani oravan. Minttuliekki lepäsi vuoteellaan, ja kaksi pientä pentua loikoilivat emonsa vatsan suojassa. Näky lämmitti mieltäni. Punaruskea naaras havahtui unesta ja kohtasi hämmentyneenä katseeni.
"Onko mitään uutta?" hän kysyi toiveikkaana. Huomatessaan synkän ilmeeni, Minttuliekin toivo katosi. Pudistin päätäni.
"Toin ruokaa. Sinun täytyy syödä, jotta jaksat", kuiskasin hiljaa ja laskin oravan kumppanini eteen, "voimme jakaa sen, jos se vain sopii sinulle."
Jaoimme saaliin kaikessa hiljaisuudessa. Päässäni pyörivät vain Väärävarjon sanat ja kaikki se, mitä hän oli kertonut. Miten en ollut tajunnut sitä aiemmin?
"Oletko sinä kunnossa?" Minttuliekki kysyi hiljaisella äänellä, kun olimme syöneet, ja olin vajonnut syvälle ajatuksiini. Kohtasin katseellani varapäällikön tummansiniset silmät. En halunnut antaa hänelle yhtään enempää huolen aihetta, joten nyökkäsin.
"Olen vain kovin väsynyt ja huolissani Kärsämöpennusta", kerroin ja väläytin naaraalle hennon, epäaidon hymyn, "minun täytynee nyt mennä."
Nousin ylös ja peruutin ulos pentutarhalta. Tuntui kuin happi olisi loppunut kesken. Olisin halunnut huutaa. Minun oli saatava puhua jollekulle. Jalkani veivät minut parantajan pesälle. Astuin sisään hämärään pesään, kulkien hiljaa nukkuvan Korppisiiven ja tämän vatsasyntyneiden pentujen ohitse.
"Liljatuuli?" lausuin sisareni nimen päästessäni pois sairasaukiolta. Tummanharmaan naaraan pää pilkisti esiin yrttivarastolta. Hän katsoi minua haikea ilme kasvoillaan.
"Kärsämöpentu on ilmeisesti vieläkin kadoksissa?" tumma parantaja varmisti. Minä nyökkäsin.
"Tahdotko puhua siitä?" sisareni kysyi ja viittoi minut peremmälle pesään. Asetuin Liljatuulen sammalvuoteen vierelle istumaan. Pyyhin etukäpälilläni pesän kivistä maata, jonka pinnalla oli hienoa tomua. Se sotki käpäläni.
"Minä löysin meidän isämme. Tai oikeastaan hän löysi meidät", lausuin hiljaisella äänellä nostaen katseeni Liljatuuleen. Tuon meripihkaisista silmistä hehkui puhdas hämmennys.
"Kuka? Mistä sinä hänet löysit? Missä hän on?" Liljatuuli pommitti minua kysymyksillään.
"Hän on Väärävarjo. Hän kertoi minulle tänään. Ilmeisesti hän on epäillyt sitä jo kauemmin. Hän oli meidän emomme kumppani, meidän isämme. Eikö Tähtiklaani ole puhunut siitä sinulle lainkaan?" kysyin toivoen, että Liljatuuli osaisi auttaa minua. Naaras vaikutti aidosti hämmentyneeltä ja yllättyneeltä. Parantaja pudisti päätään.
"Ei minulla ollut mitään aavistusta."

Jatkoimme Kärsämöpennun etsimistä neljäsosakuun ajan, mutta sitten meidän oli luovutettava. Kidnappaajat olivat varmasti jo kaukana. Olisi yhtä tyhjän kanssa lähteä sokkona etsimään heitä jostakin, kun emme edes tienneet, mistä kissat olivat alun perin klaaneihin saapuneet. Tyrskytassu tietenkin oli suunnitellut kaiken, epäilemättä. Hän halusi kostaa minulle karkotuksensa, niin minä asian järkeilin päässäni.
Puoli kuuta tapahtuneesta, ja Eloklaanin arki jatkui jo normaalisti. Osa kissoista tuntui unohtaneen sen, miten harjoitukset olivat päättyneet. He olivat jatkaneet elämäänsä, mutta minulle se oli vaikeaa. Tuntui pahalta seurata Laventelipennun ja Talvikkipennun varttumista, kun Kärsämöpentu oli tuolla jossain tuntemattomien kissojen ympäröimänä. Joka päivä rukoilin Tähtiklaanilta, että Kärsämöpentu löytäisi vielä tien takaisin luoksemme.
"Huomenta", kehräsin astuessani sisään pentutarhalle. Pesä oli täyttynyt, kun Korppisiipi oli siirtynyt kolmen pentunsa kanssa sinne. Nyt pentutarhalla oli seitsemän pentua, jotka kasvoivat kovaa vauhtia. Kultapentu ja Ratamopentu olivat muita huomattavasti vanhempia. Olin huolissani Kimalaispennusta, joka oli syntynyt ilman toista etujalkaansa. Pennusta tuskin koskaan tulisi soturia. Toivoin, että hän löytäisi oman paikkansa Eloklaanista, vaikka ei voisikaan puolustaa sitä muiden soturien tavoin.
"Huomenta", Minttuliekki ja Korppisiipi vastasivat yhteen ääneen.
"Miten pennut voivat?" kysyin kumppaniltani istuessani tämän vierelle. Laventelipentu ja Talvikkipentu olivat molemmat avanneet silmänsä, ja nyt kaksikko totutteli vasta-alkaneeseen elämäänsä. He osasivat jo ryömiä. Kun he varttuisivat, vauhti vain kasvaisi ja kuningattarille tulisi vaikeuksia pitää aisoissa kaikki seitsemän pentua. Olin luvannut auttaa heitä niin paljon kuin vain omilta kiireiltäni ehdin. Päällikön ja varapäällikön velvollisuuksien hoitaminen sekä oppilaan kouluttaminen yhtä aikaa oli varsin raskasta. Vapaa-aikaa oli vähän, ja sen käytin kumppanini ja pentujeni parissa.

//Minttu tai pennut?
// 1188 sanaa

Toistin mielessäni jatkuvasti samaa lausetta. *Mitä ihmettä oli oikein tapahtunut?* Kaikki tapahtunut tuntui utuiselta ja niin epätodelliselta, että olisin epäillyt tapahtumia todeksi, jos minulla ei olisi ollut mitään keinoa todistaa itselleni kaiken todellisuutta. Mutta oli minulla. Kolmen pennun sijasta vatsani vierellä makoili enää kaksi. Kaikki oli kaaoksessa ympärilläni, mutta sisälläni leijui outo, rauhallinen tyhjyys. En saanut sisäistettyä kaikkea sitä vielä. Kaikki kyselivät vuorotellen minulta olinko kunnossa ja vastaukseni oli aina sama.
“Olen.” Ääneni oli vahva, eikä värissyt, mutta siinä ei ollut havaittavissa mitään tunnetta. Pelkästään se puutunut tyhjyys, joka leijui ympärilläni. Kaiken tämän täytyi olla unta.
Tunsin kuinka kehoni poltteli kaikista niistä iholleni vedetyistä naarmuista ja viilloista, sekä satunnaisen vaiston varaisen sävähdyksen Liljatuulen hoitaessa niitä yrteillä. Mutta minusta tuntui, kuin se kaikki kipu olisi ollut niin kaukana. Tuntui, kuin minut olisi irrotettu kehostani ja nyt leijailin pelkkänä tiedostavan sieluna ja kaiken tarkkailijana. Jonain, joka ei tuntisi kosketusta, mutta olisi myös aivan kuuloaistin rajamailla. Liljatuulen puhe kuului kuin suuren vesimassan alta. Hiljaisena ja epäselvänä. Silti mekaanisesti tein kaiken, mitä hän pyysi varsinaisesti tiedostamatta sitä.
“Minttuliekki”, kuulin minua kutsuttavan. Käänsin katseeni tyhjästi Liljatuulen kasvoihin ja hänen huolestuneisiin meripihkasilmiinsä.
“Olet shokissa. Syö nämä. Sinun kannattaa levätä nyt.”
Nyökkäsin ponnettomasti ja tein niin kuin käskettiin.

Seuraavana päivänä oloni oli aivan yhtä turta. Tuntui siltä, kuin olisin yhä tehnyt suuren urheilusuorituksen henkisesti.
Hätkähdin, kun pieni hunajanvärinen Kultapentu saapui luokseni ja pyysi saada katsoa pentuja. Nostin katseeni pennun vihreisiin silmiin, jotka olivat niin lempeät ja viattomat. Väkisinkin kasvoilleni nousi pieni hymy:
“Katso vaan. He nukkuvat nyt.”
Nuoren naaraan silmissä kimalteli ihastuneisuus kun hän tapitti pentuja silmät auki suurina.
“Mitkä heidän nimensä ovat?” pentu kysyi varovasti ja nosti katseensa ystävällisenä minuun. Naaraan innostus uusia pentuja kohtaan oli herttaista. Olimme Mesitähden kanssa nimenneet pennut ennen.. tapahtumia. Jokainen pentu oli saanut itselleen nimen yrtin mukaan.
“Tämä punaruskea on Talvikkipentu, vaalea Laventelipentu ja kol- tai niin”, esittelin pehmeästi pennulle, “kun he avaavat silmänsä, saat heistä leikkikavereita.”

//Kulta?
316 sanaa

Harhamiete näytti vaipuneen syvälle mietteisiinsä Liljatuulen tarinan jälkeen. Oli minustakin tarina ollut mielenkiintoinen ja avannut uusia näkökulmia Mesitähden ja hänen ystäviensä matkasta Eloklaanin uudelle reviirille, mutta minä itse henkilökohtaisesti en aikonut menettää yöuniani asian vuoksi.
"Mentäisiinkö syömään?" ehdotin Harhamietteelle, ja hän ihan hätkähti tajutessaan minun puhuvan hänelle. Kolli nyökkäsi nopeasti, ja minä lähdin tassuttamaan edeltä kohti tuoresaaliskasaa, johon oli alettu saada täytettä näin hiirenkorvan alkaessa.
Valikoin meille pulskan myyrän ja kehotin sitten nuorempaa soturia valitsemaan meille paikan, johon voisimme asettua syömään sitä. Harhamiete suuntasi lähelle leirin sisäänkäyntitunnelia, mihin paistoi aurinko.
Annoin Harhamietteen aloittaa, ja revin vasta hänen jälkeensä itselleni mehevän suullisen myyrän lihaa. Jännä juttu kyllä, mihin kaikkeen sitä entinen kotikisu saattoikaan tottua. Ennen olisin kieltäytynyt syömästä tapettua jyrsijää viimeiseen asti, enkä missään nimessä olisi suostunut jakamaan sitä kenenkään kanssa. Kuitenkin Kirpputäplän seurassa olin oppinut jakamaan omastani ja ajattelemaan enemmän klaanikissan tavoin.
Yhtäkkiä piikkihernemuuri takanamme heilahteli, kun Mesitähti pyyhälsi aukiolle kovaa vauhtia. Päällikkö pysähtyi aukiolle hetkeksi vilkuilemaan ympärilleen, kunnes otti suunnakseen pentutarhan. Hän oli arvatenkin saanut kuulla Minttuliekin poikimisesta ja oli lähtenyt harjoituksista kesken kaiken.
Kun valkoinen kolli oli kadonnut karhunvatukkapensaaseen, käännyin taas Harhamietteen puoleen. Jos halusin oppia tuntemaan hänet paremmin, minun olisi tietenkin yritettävä tutustua häneen.
"Mitä sinä ajattelet?" kysyin spontaanisti. Harhamiete katsahti minuun yllättyneenä. "Näytät siltä, että korvistasi voisi kohta tulla savua, kun pohdit jotakin niin kovasti mielessäsi."

//Harha?
//220 sanaa

Yhtäkkiä pentutarhalla olikin paljon elämää. Minttuliekki ja Korppisiipi olivat muuttaneet pentutarhalle. Kun he olivat kertoneet odottavansa pentuja, olin ollut onnesta soikeana: viimein saisin lisää leikkitovereita! Ratamopentukin oli oikein kelpo ystävä, mutta joskus kaipasin muidenkin kissojen seuraa. Mitä enemmän ystäviä, sitä parempi. Pelkästään Minttuliekin ja Korppisiiven saapuminenkin oli ollut hyvä asia, sillä nyt he pystyivät huolehtimaan meistä. Aiemmin muutama soturi oli katsonut peräämme vuorotellen, mutta nyt joku oli koko ajan tarhassa kanssamme.
Edellisenä päivänä se oli viimein tapahtunut; Minttuliekin pennut olivat syntyneet. Minut ja Ratamopentu oli paimennettu ulos, emmekä muuta voineet kuin odottaa ja kuunnella pentutarhasta kantautuvaa mekkalaa. Olin muutamaan otteeseen yrittänyt salaa kurkistaa sisään tarhaan, mutta aina joku oli muka huomannut minut ja käskenyt pois. Viherkatse oli sanonut, ettei poikiminen ehkä ollut vielä pennun silmille sopivaa, ja että Minttuliekki tarvitsi rauhallisen ympäristön ilman uteliaita pentuja.
Edellisenä iltana, kun synnytys oli jo ollut ohi, olimme viimein Ratamopennun kanssa päässeet takaisin pentutarhaan. Olin ollut tavattoman väsynyt; jännitys oli vienyt kaiken energiani. Olin kuitenkin ehtinyt nähdä pari karvapalloa Minttuliekin punaisen turkin suojissa. Muuta en illasta muistanut, olin kaiketi simahtanut heti sen jälkeen.
Nyt olin kuitenkin täynnä energiaa. Aamu oli koittanut kirkkaana ja aiempaa lämpimämpänä. Aluksi en ollut muistanutkaan pentutarhan uusia tulokkaita ja olin herännyt kuin mihin tahansa tavalliseen päivään. Sitten tajusin mitä eilen oli tapahtunut ja pomppasin ylös makuusijaltani.
Minttuliekki makoili edelleen siinä, missä oli eilen maannut, samoin pennut. He eivät siis olleet pelkkää unta. Paloin jo halusta mennä tutkimaan noita pieniä karvakasoja, mutta muistin Viherkatseen eiliset sanat. Naaras oli kehottanut minua ennen pentutarhaan menemistä olemaan rauhallinen ja varovainen pentujen kanssa, ja kuuntelemaan Minttuliekkiä. Tietysti tottelisin häntä; halusin ehdottomasti pentujen parasta. En siis rynnännyt suoraan tuhisevien karvapallojen luo, vaan pysyin kauempana heitä vilkuillen. Jokin vaisto suojella ja hoivata nuorempiani oli kuitenkin hyvin vahva, enkä voinut mitään itselleni, kun astelin Minttuliekin luo. Kuningatar oli sentään hereillä, hän hymyili ystävällisesti minut huomattuaan.
"Anteeksi", sanoin hellällä äänelläni, "saanko katsoa pentujasi? Lupaan etten tee muuta kuin katson!"

//Minttu perheineen?
//320 sanaa

Mahdoin näyttää ihan pieneltä pennulta kuunnellessani silmät suurina ja suu supussa Liljatuulen kertomusta. Seikkailu kaksijalkalassa oli aina yhtä jännittävä tarina, vaikka olinkin hieman tympääntynyt siihen, että jonkun oli täytynyt kuolla ennen kuin kujakissayhteisö oli päästänyt sisarukset menemään. Olof-niminen kissa, joka oli väittänyt tietävänsä paljon yrteistä ja osoittautunut myöhemmin valehtelijaksi, oli täysin uusi yksityiskohta, joten hänestä oli mukava kuulla kerrottavan. Huijariparantajankin tapauksessa minua harmitti suuresti se, ettei tämä ollut selvinnyt mukana Eloklaanin reviirille vaan kuollut kauan sitten viheryskään. Odotin kuumeisesti tummanharmaan naaraan kertovan vielä lisää, mutta samassa Korppisiipi rynni sisälle pesään ja huudahti, että Minttuliekin synnytys oli käynnistynyt.

Astuttuani ulos parantajan pesästä siniharmaa katseeni lipui vaivihkaa pentutarhan suuntaan. Olin syvästi pettynyt, ettei Liljatuuli ollut ehtinyt kertoa meille enempää ja että tarina oli jäänyt niin pahasti kesken, mutta ymmärsin kyllä, että niin kuin hyvän parantajan kuului, Liljatuuli oli rientänyt sinne, missä häntä eniten tarvittiin. Olin pettynyt, mutten katkera ja toivoin, että varapäällikön poikiminen sujuisi hyvin ja että pennut olisivat terveitä.
"Antoiko Liljatuulen tarina sinulle uutta perspektiiviä?" Omenahuuma kysyi viereltäni. Käänsin hieman hölmistyneen katseeni naaraan puoleen. Olin vajonnut hetkeksi niin syvälle ajatuksiini, että olin kokonaan unohtanut kanelinruskean soturittaren olevan yhä läsnä.
“Kyllä, luulen niin”, vastasin tuijottaen kaukaisuuteen. Itse asiassa Liljatuulen kertomus oli herättänyt vain lisää kysymyksiä, eikä se ollut vastannut kaikkiin alkuperäisiin kysymyksiinikään, mutta se oli kuitenkin onnistunut antamaan hieman erilaisen näkökulman kaikkien tuntemaan tarinaan Eloklaanin perustamisesta. Halusin kuitenkin yhä tietää, minkä pohjalta Mesitähti ja Liljatuuli olivat klaanin perustaneet. Missä muinaiset klaanit olivat oikein asustaneet ja millaisia niiden kissat olivat olleet? Muun muassa niihin kysymyksiin minä halusin palavasti saada vastauksen.
Salakavalasti mieleeni luikerteli suunnitelma, jota olin hautonut siitä päivästä lähtien, kun Leimusilmä oli kertonut minulle Tähtiklaanista ja menneiden aikojen klaaneista. Minä halusin lähteä Eloklaanista etsiäkseni tassuihini noiden klaanien entiset reviirit. Idea saattoi kuulostaa typerältä, sillä metsät ja nummet olivat siellä varmasti aivan samanlaisia kuin täälläkin, mutta minulle kyse ei ollut niinkään tassuinkosketeltavista asioista vaan siitä, millainen merkitys paikalla oli. Halusin edes kerran astella siellä, missä kauan sitten edesmenneet esi-isämme olivat aikoinaan kulkeneet. En kuitenkaan tiennyt mistä etsiä, joten minun tulisi vielä hieman kysellä asiasta joko Mesitähdeltä tai Liljatuulelta. Toiseksi en tiennyt pitäisikö minun pyytää lupaa lähteä vaiko vain lähteä, sillä en oikeastaan uskonut päällikön arvostavan suunnitelmaa niin älyvapaasta retkestä. Huokaisin hiljaa ja vilkaisin Omenahuumaa. Olisin myös halunnut kertoa mietteistäni jollekin.

// Omena?
.// 377 sanaa

Yhtäkkinen kylmä viima alkoi pörröttää märkää turkkiani ja sai koko pienen kehoni tärisemään horkassa. Suustani pääsi säälittävä miukaisu, toinen ja kolmaskin. Halusin kääriytyä takaisiin minua ympäröineeseen lämpöön. Jatkoin miukumista, vaikka jatkuva ääntelehtiminen tuntuikin rankalta. Sitten viimein huutoihini vastattiin ja tunsin, kuinka minut aseteltiin lämmönlähteen vierelle. Kurotuin vaistojeni varaisesti lähemmäs lämpöä ja yritin painautua niin lähelle sitä kuin suinkin vain pystyin. Siitä huolimatta, että lämpö alkoi hiljalleen valua kehooni toisesta lämpimältä tuntuvasta möykystä, tuntui, että olin jotain vailla. Tarvitsin jotain tunteakseni oloni kylläiseksi. Sitten kuulin, kuinka vieressäni kiemurteleva toinen möykky alkoi pitää outoa maiskuttavaa ääntä. Yritin siirtyä lähemmäs äänen lähdettä saadakseni tietää, mistä moinen ääni kuului. Tungin pienen ja huonosti hallitsemani pään lähemmäs ja yritin ymmärtää, jotain mikä tuntui olevan niin kaukana minun ymmärryksestäni. Tuntui kuin tämä uusi ärsykkeiden vyöry olisi täysin sekoittanut käsitykseni kaikesta, sillä vastahan oli ollut vain hiljaista ja lämmintä. Sitten tunsin pääni päällä märän ja lämpimän lipaisun, joka ohjasi pääni aivan eri paikkaan. Tällä kertaa kuitenkin löysin sen, mitä vierustoverinikin oli ilmeisesti löytänyt. Löysin paikan, mistä sain suuhuni lämmintä nestettä, jonka syöminen tuntui juuri siltä, kuin minun olisi tarkoitus tehdä juuri niin. Jokaisella nielaisulla, jolla vedin nestettä sisääni, unen painava tunne alkoi kasvaa. Päässäni alkoi tuntua painavalta ja pian se alkoi levitä koko kehooni. Päätin asettua maahan, sillä jospa lepäämisen jälkeen jaksaisin taas aivan uudella tavalla tätä niin vieraalta tuntuvaa paikkaa. Ehkä silloin olisin palannut jo takaisin siihen pysyvään hiljaisuuteen ja lämpöön, josta olin tänne joutunutkin.

//Muut?
239 sanaa

Ramppasin hermostuneena edestakaisin parantajan pesän edustalla. Sisältä kuului voimakasta huohotusta ja tuskaisia huutoja. Leiri oli täydessä kaaoksessa, eikä se ainakaan auttanut tilannetta. Osa oli lähtenyt ajamaan takaa Tyrskytassua ja tämän tovereita, jotka olivat kaapanneet yhden Mesitähden vastasyntyneistä pennuista. Olisin itsekin lähtenyt heidän peräänsä, ellei Korppisiipi olisi yllättäen alkanut supistella voimakkaasti. Olimme juuri ja juuri saaneet autettua hänet Leimusilmän ja Liljatuulen kanssa parantajan pesälle, jossa kumppanini oli yhä tälläkin hetkellä.
Huudot jatkuivat. Tuntui kuluneen jo ikuisuus. Ei viimeksi ollut kestänyt näin pitkään. Oliko jokin vialla? Entä jos kumppanini ei selviäisi? Mitä jos menettäisin sekä hänet että pentumme? En kestänyt edes ajatella moista. Rukoilin Tähtiklaania antamaan voimia Korppisiivelle.
"Hiilihammas", jonkin ajan kuluttua Leimusilmä työnsi päänsä ulos pesästä, "voit tulla sisään."
En aikaillut seuratessani parantajaoppilaan perässä peremmälle hämärään pesään. Lattialla oli paljon verta, mutta Korppisiiven kyljet kohoilivat tasaisesti. Naaras makasi veren tahrimalla sammaleella kolmen pennun kanssa. Astelin varovasti lähemmäksi, ikään kuin olisin jotenkin voinut rikkoa tämän ainutlaatuisen hetken läsnäolollani.
Korppisiipi ei nostanut päätään tullessani hänen vierelleen. Naaraan silmät olivat tiukasti kiinni. Huoli puristi rintaani.
"Hän nukkuu", Liljatuulen rauhoitteleva ääni kuului takaani. "Poikiminen oli pitkä ja raskas. Hän herää kyllä pian."
Nyökkäsin parantajanaaraalle ja jäin istumaan kumppanini viereen. Katsoin hänen vatsansa viereen käpertyneitä pentuja haltioituneena. Yksi oli lähes kokonaan valkoinen, mutta sen turkissa oli haaleita ruosteenvärisiä täpliä harvakseltaan. Toinen oli harmahtavan tummanruskea ja tabbykuvioinen. Kolmannessa pennussa oli kuitenkin jotakin surullisen tuttua: se näytti aivan Tyrskytassulta.
Hetken aikaa kurkkuani kuristi ahdistavasti, mutta päätin sitten syrjäyttää ikävän ajatuksen mielestäni. Vaikka tuo pentu näytti ihan vanhemmalta pojaltani, ei se tarkoittanut, että hänestä tulisi samanlainen.
"He ovat kauniita, eikö?" Korppisiipi kohotti päätään ja katsahti minuun vaaleanvihreillä silmillään. Kurkussani hyrisi onnellinen kehräys.
"Ovat", mau'uin hiljaisella äänellä, "juuri täydellisiä."
"Tämä valkoinen on kolli", Leimusilmä tuli esittelemään meille. "Samoin tuo harmahtavan tummanruskea. Pörröturkkinen pentu on naaras."
"Kaksi kollia ja naaras", tokaisin ilahtuneena. "Minulla on kaksi poikaa ja tytär!"
Leimusilmä hymyili. "On kuitenkin yksi juttu, mikä teidän kannattaisi tietää." Kolli nosti Tyrskytassulta näyttävää pentua, ja vasta silloin näin, että siltä puuttui oikea etujalka. Tuijotin parantajaoppilasta kauhistuneena.
"Onko hän kunnossa?"
"On. Jalan puuttumisesta huolimatta pentu on hyvin reipas ja hyvinvoiva", Leimusilmä maukui laskettuaan ensin pennun takaisin Korppisiiven viereen.
"Voiko hänestä koskaan tulla soturia?" Korppisiipi kysyi epäileväisesti.
"Sen näyttää vain aika", Leimusilmä kohautti lapojaan.
"Meidän pitäisi varmaan antaa heille nimet", tuumasin mustavalkoisen kollin jätettyä meidät keskenämme. Korppisiipi nyökkäsi, mutta hän ei kyennyt irrottamaan katsettaan kolmijalkaisesta pennusta.
"Minusta meidän pitäisi nimetä hänet Kimalaispennuksi", sanoin, katsoen kumppaniani hieman leikkisästi. "Hän on raidallinen ja pörröinen, niin kuin kimalainen!"
"Haluatko tosissasi nimetä pentumme Kimalaispennuksi?" Korppisiipi katsahti minuun kulmat kurtussa, mutta hänen huulilleen oli sulanut hymy.
"No, miksipä ei?"
"Siinä tapauksessa tuo toinen on Ampiaispentu", naaras päätti ja osoitti kuonollaan toista tabbykuvioista pentua.
"Ai koska hän on raidallinen?" vitsailin. Korppisiipi virnisti.
"Sittenhän meillä ei jää muuta vaihtoehtoa kuin nimetä viimeinen Mehiläispennuksi", maukaisin lopulta ja nuolaisin valkoisen pennun selkää.
"Mehiläispentu, Ampiaispentu ja Kimalaispentu", Korppisiipi hymähti katsoessaan pentujamme. "Ne ovat hyvät nimet."
Naurahdin ja puskin naaraasta hellästi. Vedin sen jälkeen käpälät alleni ja jäin ihastelemaan pieniä pentujani. Rakastin heitä kaikkia jo nyt niin kovasti.

//Pennut?
//503 sanaa

Klaanissa oli käynnissä täyskaaos. Päivä oli saanut lohduttoman käänteen, kun Kuolonklaanissa majaillut erakkojoukko oli kaapannut Mesitähden ja Minttuliekin lähes vastasyntyneen pennun. Sydäntäni särki niin pennun kuin vanhempienkin kohtalo. Tiesin omasta kokemuksestani, miltä tuntui menettää oma pentunsa ja se oli hirveää. Siitä ei koskaan toipuisi. Mietin pientä nyyttiä, joka oli tällä hetkellä ties missä ja niin kaukana emostaan. Minua ahdisti, sillä tiesin, ettei tuon ikäinen pentu selviäisi ilman ravintoa kovin kauaa ja epäilin kovasti, että erakoilla saattaisi olla pienokaiselle maidonlähde. Toivoin koko särkevästä sydämestäni, että pentu saataisiin takaisin tai vähintäänkin, että tähtiklaani olisi suopea ja antaisi pennun elää kaikesta huolimatta tervettä ja hyvää elämää. Muuta emme tässä tilanteessa voineet tehdä, kuin vain luottaa.
Klaanin tämän hetkinen turvaton tila oli hätkähdyttävä ja kumppanini oli selkeästi huomannut saman. Merkurius ehdotti, että me lähtisimme pois. Aivan ikioma elämä klaanien ulkopuolella ei ollut ainoastaan turvallisuussyistä houkutteleva, vaan myös sen tuoman vapauden takia. Saisimme itse valita miten eläisimme, missä eläisimme ja miten toimisimme erilaisissa tilanteissa. Se oli sellaista vapautta, mitä sieluni kaipasi ja olin enemmän kuin valmis lähtemään klaanista, joka ei enää vastannut mielikuvaani hyvästä ja onnellisesta elämästä niin kuin nuorempana olin ajatellut. Eniten minua satutti ajatus jättää isäni uudestaan. Olin kuitenkin hyvilläni siitä, että hän oli nyt Eloklaanissa, sillä en tiedä millaiset vainot Kuolonklaanissa alkaisi kaikkia erakkoja ja heihin liitettäviä kissoja kohtaan. Hopeaputous olisi varmasti paljon onnellisempi Eloklaanin palveluksessa - tai niin ainakin toivoin.
“Lähdetään. Sitten saamme olla Taivaslaulu, Merkurius, Kharon ja Deimos niin kuin olemme aina halunneet. Ilman mitään rajoitteita”, sanoin ja leirissä vallitsevasta hullunmyllystä huolimatta suupieleni nykivät pieneen hymyyn, kun katsoin Merkuriuksen meripihkaisia silmiä. Niissä oli ollut aina jotain niin kaunista lempeyttä, mikä sai sydämeni vavahtelemaan rinnassani aivan erilaisella tavalla.
“Meidän olisi hyvä lähteä pian - niin pian kuin mahdollista”, ehdotin ja katselin kollin kasvoja, kuin etsien hyväksyntää sanoilleni, “mutta meidän täytyisi varmaankin puhua ensin Kharonin ja Deimoksen kanssa. En tiedä miten he suhtautuvat ajatukseen muutosta.” Poikamme olivat eläneet koko lyhyen elämänsä klaanissa, eivätkä tienneet muusta. Minua hieman jännitti heille suunnitelmistamme kertominen. Entä jos he eivät haluaisikaan mukaan? Kyseinen ajatus sai sisuskalujani kylmäämään. Entä jos perheemme hajoaisi?

//Mer?
342 sanaa

Suuret harjoitukset olivat ohi, ja Eloklaanin leirissä oli sekasorto. Kissat säntäilivät sinne tänne, kun Mesitähti laittoi partioita liikkeelle sekä Eloklaanin reviirille, että sen ulkopuolelle. Kuolonklaanilaisoppilaat olivat kidnapanneet Mesitähden ja Minttuliekin vastasyntyneen pennun ja päässeet pakenemaan sen kanssa. Taivaslaulu saapui luokseni väistellen säntäileviä kissoja. Valkean soturin katse oli vakava.
"Aikamoinen päätös harjoituksille", naaras huokaisi raskaasti ja käänsi eriväristen silmiensä katseen pentutarhalle, "Minttuliekki ja Mesitähti ovat varmasti huolesta sekaisin."
Minä vain tyydyin nyökyttelemään. Oli varmasti kova paikka menettää oma pentunsa tuolla tavalla. Kaiken kukkuraksi Mesitähti oli mitä ilmeisimmin menettänyt yhden hengistään, sillä kun olimme saapuneet takaisin leiriin, päällikkö oli maannut pentutarhan liepeillä elottoman oloisena.
"Minusta tuntuu, ettei klaanissa ole enää turvallista asua. Pitäisiköhän meidän lähteä Kharonin ja Deimoksen kanssa?" kysyin hiljaisella äänellä, vaikka tuskin kukaan olisi kiinnittänyt puheisiini huomiota, vaikka olisin puhunutkin normaalisti. Hälinä oli sen verran voimakasääninen, että kaikki keskittyivät vain omiin tehtäviinsä. Coronan tuttu, kastanjanruskea turkki ilmestyi sotureiden pesältä. Kolli katseli hämillään ympärilleen, kun kissat säntäilivät sinne tänne kuin päättömät.
"Mitä täällä tapahtuu?" yhä uniselta vaikuttava kolli kysyi silmiään räpytellen.
"Mesitähden pentu on kidnapattu", kerroin lyhyesti ja käänsin sitten katseeni veljestäni kumppaniini, "mitä sanot Taivaslaulu, lähdetäänkö etsimään omaa, uutta elämäämme klaanien ulkopuolelta?"

//Taivas?
// 192 sanaa

Talvikkipennun pienet käpälät leipoivat isomman, lämpimän karvakasan vatsaa. Hänellä oli nälkä ja naaras osoitti sen vikisemällä kimeästi. Muut mytyt toivat toki lämpöä, mutta yrittivät myös varastaa lämpimän ja herkullisen nesteen, ja siitä naaraspentu ei pitänyt. Ei sitten yhtään! Naaraskissa yritti kiivetä ja töniä muita, kun he tunkeutuivat samalle nesteelle. Talvikkipennun suusta kuului protestoiva ininä, mikseivät muut voineet mennä pois? He olivat lämpimiä ja heidän vieressään oli mukava nukkua, mutta keitä he edes olivat? Ainakin veivät kaiken, mikä täytti hänen vatsaansa. Talvikkipentu tunsi jonkun, tarkemmin isomman karvakasan ja ruoanlähteen koskettavan jollain karhealla asialla turkkiaan. Punaruskea naaras jatkoi vatsan painelua ja imi ahnaasti, mutta hätäisesti maitoa. Olisi oltava nopea, että muut eivät ehtisi. Eikö? Jokaisella kerralla, kun isompi karvakasa kosketti hänen turkkiaan karhealla kielellään, pennun suusta kuului vinkaisu. Kun Talvikkipentu sai omasta mielestään syötyä tarpeeksi, hän lähti möngertämään vailla päämäärää. Talvikkipennusta alkoi jo tuntua uneliaalta, kun isompi karvakasa oli siirtynyt silittelemään naaraspentua pehmeällä, karvaisella hännällään. Talvikkipennun suusta tuli röyhtäisy, kun hän asettui osittain toisen karvamytyn päälle makaamaan. Toivottavasti lämpö ei lähtisi enää koskaan, aiemmin se oli jo lähtenyt ja aiheuttanut pienokaisessa paniikkia. Tässä oli hyvä olla, lämpimässä ja masu täynnä maukasta nestettä. Talvikkipennusta ajattelu oli väsyttävää, olisi aika nukkua. Ei kulunut kauaakaan, kun pieni, punaruskea naaras vaipui syvään uneen.

// 207 sanaa

Havahduin hereille. Nälkä oli yltynyt unen aikana paljon pahemmaksi, mitä se oli missään vaiheessa aikaisemmin ollut. En tuntenut lämpöä hehkuvaa isoa karvakasaa lähelläni. En herännyt pelkästään nälkään vaan myös ympäröivään kylmyyteen. Tämä uusi paikka ei ollutkaan niin mukava, miltä se oli aluksi vaikuttanut. Ainoa lämmönlähde oli karkea asia alapuolellani, josta lämpö tuntui haalenevan pois sitä mukaa kun aikaakin kului sekä vierelläni oleva mytty, joka tuntui jollain tavalla liikehtivän. Ihan kuin se olisi tärissyt niin kuin huomasin pian omankin kehoni reagoivan tähän koleuteen. Minulle tuli suunnaton tarve avata suuni ja inistä. Missä se kaikki lämpö ja se karkea asia ja se erittäin maukas neste oli? Mihin kaikki oli ehtinyt kadota nukkuessani? Vatsani kurniessa yritin hapuilla uloketta, josta olin aikaisemmin saanut vatsantäytettä, mutta sitä ei löytynyt kerta kaikkiaan mistään, vaikka kuinka yritin sitä kaikin voimin etsiä. Vierelläni mytty mönki minun mukanani. Tunsin sen liikkeet toisella puolella kylkeäni, kun se ajoittain kallistui kohti ja kosketti vartaloa.
Kesti jonkin aikaa, kunnes isompi ja karvainen mytty palasi. Tungin heti ensimmäisenä itseni juomaan lämmintä nestettä, vaikka vierelläni möngertävä mytty tuntui tekevän täysin samaa. Samassa myös hiljenin, kun hätä ei enää ollutkaan niin läsnä, mitä se oli vasta hetki sitten ollut. Turvallisuuden tunne täytti niin kehon kuin mielen, eikä minun enää tarvinnut palata takaisin kokemiini kauhunhetkiin. Kunhan niin ei vain enää kävisi ja tämä karvamytty pysyisi luonani! Karkea asia palasi luomaan painetta vartalooni. Aiemmin liikkeet olivat olleet varmempia ja sulavampia. Nyt ne olivat osittain melko hätäisiä ja nopeampia. En nauttinut tästä alkuunkaan! Liikkeen mukanaan tuoma lämpö sai kuitenkin olon uneliaaksi. Karkea asia lopetti käsittelyni ja siirtyi seuraavaksi vierelläni hötkyvään myttyyn. En kerta kaikkiaan jaksanut enää ajatella selkeästi ja hetken päästä vaivuinkin jo syvään uneen.

// 277 sanaa

Lieskakajo lysähti Eloklaanin sisäänkäynnin viereen, harjoituksista väsähtäneenä ja turkki pölyn sotkemana. Suuret harjoitukset olivat olleet väsyttävät, etenkin kollikissalle, joka oli stressannut voitosta. Ja he eivät olleet saaneet edes yhtä pistettä! Lieskakajo oli niin pettynyt joukkueensa - Haavetassun joukkueeseen. Hänen oppilas oli suoriutunut mainiosti, Pilketassulla ja Koivutassulla taas oli ollut paljon petrattavaa. Pyh, typerät harjoitukset. Kolli lotkautti korvaansa metelille, mistähän kissat tällä kertaa hälisi? Liittyivätkö nämä harjoituksiin vai oliko leirissä tapahtunut jotain sillä välin, kun osa kissoista oli ollut harjoittelemassa. Lieskakajo oli alkamassa sukimaan turkkiaan, mutta hälinä ei vaikuttanut normaalilta. Kissat pyörivät pentutarhan ympärillä ja lopulta oranssi kissa nousi ylös, venytteli koipiaan ja haki katseellaan lähintä kissaa, joka voisi selittää hänelle mitä oli tapahtunut. Hänen katseensa osui Nokkospilveen, joka pyöri hänen lähettyvillään. Haukotus purkautui väkisin huonosti nukkuneen kissan suusta, mutta hän havaitsi naaraassa paniikkia. "Nokkospilvi? Mitä täällä... Haaauh. Tapahtuu?" väsähtänyt Lieskakajo kysyi toiselta kummastuneena ja sai naaraan hätkähtämään. "Seurailetpa sinäkin tarkkaan leirin tapahtumia", Nokkospilvi tuhahti pisteliäästi ja pyöräytti silmiään. "Kärsämöpentu vietiin ja pentutarhaan hyökättiin, pentuvarkaat katosivat jo", Nokkospilvi kuitenkin kertoi hermostuneella äänensävyllä ja yhtäkkiä Lieskakajoa hävetti. Hän oli kadonnut ennen voittajien julkistamista, sillä kollia huonompaa häviäjää oli vaikea löytää eikä hän ollut kestänyt joukkueensa häviötä. Kolli oli palannut tovin myöhemmin leiriin, jolloin harjoituksissa olleet eloklaanilaiset olivat jo palanneet leiriin. Kolli luimisti korviaan ja oli avaamassa suunsa kysyäkseen ketkä he olivat olleet. "Tyrskytassu ja kuolonklaanilaiset, he hyökkäsivät. Mesitähti ja muutama muu haavoittui", Nokkospilvi kertoi lyhyesti ja Lieskakajo vain kykeni nyökkäämään huolestuneena. Voisikohan hän tehdä mitään? Oliko joku kuollut? Lieskakajo ei usein jäänyt sanattomaksi, mutta nyt hän jäi. Huoli muiden hyvinvoinnista kaiversi kollin mieltä, oliko tämä ollut henkilökohtainen hyökkäys Kuolonklaanilta vai joidenkin kissojen oma päähänpisto? Lieskakajo ei ollut varma, Tyrskytassun liikkeet eivät olleet toiselle tuttuja. Toisaalta, hän oli tappanut Karpalonenän, joka oli Mesitähden poika. Raidallinen kolli olisi halunnut spekuloida tapahtumia tai kysellä tiesikö Nokkospilvi jotain, mutta toinen oli kuitenkin Mesitähden tytär ja hän ei halunnut loukata toista. Lieskakajo nosteli käpäliään ja piti lähinnä katseensa käpälissään. Hän ei oikein tiennyt mitä sanoa tai tehdä. "Taidan mennä etsimään Kärsämöpentua, en halua vain istua toimettomana leirissä. Ehkä löydän heistä jotain vihjeitä", Lieskakajo lopulta naukaisi hiljaa ja vilkaisi vielä aukiota, jossa kissat olivat paniikissa. Lieskakajoa karmi, jos he kykenivät varastamaan pennun, mihin muuhun he kykenisivät? Entä mitä Kärsämöpennulle tapahtuisi.. Lieskakajo heilautti Nokkospilvelle hyvästeiksi häntäänsä ja lähti pää alhaalla talsimaan ulos leiristä. "Odota! Olisi typerää lähteä yksin ulos leiristä, minä tulen mukaasi. Kaksi silmäparia löytää enemmän, kuin yksi", Nokkospilvi naukaisi hetken päästä ja lähti tassuttelemaan oranssihtavan kollin perään. Kolli vilkaisi naarasta kiitollisena, yksin olisikin ollut ikävä mennä. Normaalisti Lieskakajo olisi luultavasti haastanut toisen juoksukilpaan tai kertonut kaikkea hölmöä. Kärsämöpennun katoaminen veti kuitenkin hänen mielensä matalaksi eikä kolli halunnut olla leirissä. Hän tunsi siellä olonsa hyvinkin hyödyttömäksi, hän ei osannut parantaa tai lohduttaakaan järin hyvin. Hyvässä lykyssä hän vaikka saisi riistaa, saalistaminen tuskin oli kenenkään mielessä tänä hetkenä.

Kaksikko askelsi kauemmas leiristä hiljaisuuden vallitessa heidän välillään. Kollin vihreät silmät tarkkailivat ympäristöä ja hän oli varuillaan. Kolli epäili, etteivät varkaat tyhmiä olleet. He tuskin olivat Eloklaanin reviirillä, sillä paljastumisen vaara olisi heille liian suuri. Tai mistäpä sitä tiesi, kenties he olisivat täysiä typeryksiä. Lieskakajo vilkuili aina välillä naarasta, joka kulki hänen sivullaan. Hän ei tuntenut vanhempaa soturia, ruskeavalkoinen kissa oli Mesitähden tytär. Se oli oikeastaan ainoa asia minkä hän toisesta varmaksi tiesi, he olivat ainoastaan muutamia kertoja kohdanneet partiossa. "Minulla ei ole kyllä aavistustakaan mihin he olisivat menneet.. Toivottavasti Kärsämöpentu on kunnossa..", Lieskakajo naukui hiljaisella äänellä, rikkoen piinaavan hiljaisuuden. Lieskakajo katsoi puhuessaan Nokkospilveä, joka nyökkäsi hänen sanoilleen. "Anteeksi, en ole oikein juttutuulella. Jos hajaannutaan, mutta pysytään kuitenkin kuuloetäisyydellä? Vaikka en minä usko, että he enää täällä olisivat. Eloklaani ei kuitenkaan kaipaa enempää haavoittuneita. Vaikka hiirenaivoja he olisivat, jos täällä lymyilisivät", Nokkospilvi totesi toiselle ja raidallinen soturi nyökkäsi; hajaantuminen kuulosti hänestä hyvältä. Lieskakajo lähti toiseen suuntaan ja katsahti vielä Nokkospilveen, jotta tietäisi mihin suuntaan naaras meni. Sen tehtyään kollisoturi lähti hieman reippaammin kulkemaan päinvastaiseen suuntaan, hän oli edelleen harjoituksista väsynyt ja ärtynyt, kolli inhosi häviötä. Taivaslaulu oli joutunut useaan otteeseen pidättelemään häntä, ettei hän laukonut katsomosta jatkuvaa kommentteja tai valmistautunut itse kisaamaan. Kolli tuhahti, jos hän olisi ollut kilpailemassa, niin hän olisi kyllä voittanut jokaisen lajin. Jopa ne missä ei kilpaillut. Lieskakajo potki maata tassutellessaan, kaikki tuntui menevän pieleen. Onneksi hänellä oli Haavetassu, mitä hän tekisikään ilman tuota kollia? Soturin kurkusta kumpusi lyhyt, mutta sitäkin ytimekkäämpi kehräys. Toivottavasti hän olisi vielä klaaninvanhimpienpesässä oppilaan paras ystävä ja he voisivat yhdessä käskyttää sen aikaisia oppilaita. "Lieskakajo! Palataan leiriin, eivät ne täällä ole. Minä en ainakaan löytänyt mitään", kuului huuto, joka sai kollin höristämään korviaan. Oranssi katti käännähti ympäri ja etsi vihreällä katseellaan naarassoturia. Havaittuaan Nokkospilven, hän nyökkäsi ja lähti tassuttelemaan toista kohti. Onneksi hiirenkorva oli täällä, ei tarvitsisi kärvistellä lehtikadon tuulissa ja tuiskuissa. "Sinäkään et tainnut Kärsämöpentua löytää?" ruskeavalkoinen naaras kysyi ja sai vastaukseksi vaisuhkot pään pudistelut. "Voisin nukkua kokonaisen kuun. Häviö otti voimille", Lieskakajo mutisi, mutta hekotti sanojensa päälle. Luonteeltaan kolli oli sellainen, ettei jaksanut kauaa velloa negatiivisuudessa. Hän lähti hieman vanhemman kissan perässä, aikeinaan talsia mahdollisimman nopeasti leiriin. Lieskakajo oli ajatellut ottaa pienet torkut ja sen jälkeen katsoa voisiko olla jossain avuksi. Kollisoturi järkeili, että väsyneenä hänestä ei olisi lainkaan hyötyä. Jos esimerkiksi tarvittaisiin enemmän silmäpareja vahtiin. Siinä pitäisi olla tarkkana eikä vahtiin nukahtanutta kissaa hyvällä katsottaisi. Molemmat olivat aika hiljaisia, mitä nyt mumahtelivat tasaisin väliajoin ja vilkuilivat toisiaan hieman kiusaantuneesti. Hiljaisuus toi vain kiusallisuutta ja vaivaantuneita hetkiä. Sen vuoksi Lieskakajo inhosi hiljaisuutta ja vakavia hetkiä, jos hän vain saisi sen Tyrskytassun kumppaneineen käsiin.. Kolli tuhahti itsekseen ja jatkoi matkaansa reippaammin, sillä Nokkospilvikin oli kiristänyt tahtia.

Pian soturikaksikko saapui leiriin ja punaturkki vilkaisi toista kiitollisesti, sillä yksin hän olisi ollut vain enemmän säikkynä. "Kiitos, kun tulit mukaani. Kaksin oli parempi etsiä, vaikkemme me mitään hyödyllistä löytäneetkään. Taidan mennä tästä torkuille, jotta en nukahda pystyyn", soturi naurahti ja hymyili hivenen vaivaantuneesti. "Hyviä päiväunia", Nokkospilvi huikkasi toiselle suunnatessaan aukiolle. "Kiitos!" Lieskakajo naukaisi väsähtäneellä äänensävyllä ja lähti tassuttelemaan soturien pesälle. Kolli todella voisi nukkua kokonaisen kuun, mutta kenties tällä kertaa hän tyytyisi vain torkkuihin. Kolli suunnisti pehmeille sammalilleen ja pyöri muutaman ympyrän, etsiessään sopivaa nukkuma-asentoaan. Kolli haukotteli suu ammollaan ja hautasi kuononsa sammaliinsa. Hän kietaisi häntänsä ympärilleen ja sulki vihreät silmänsä. Lieskakajo haukotteli vielä toisen kerran, kunnes hän alkoi hitaasti lipua kohti unisaaria.

//1028 sanaa
// Seuraan saapi heittää kisulin

Puhuminen Hallavarjolle oli keventänyt lastia, joka oli viimeiset kuut painanut sydäntäni. Tyrskytassun menettämisestä toipumista oli myös auttanut uutinen uudesta pentueesta, jota Korppisiipi oli siirtynyt odottamaan pentutarhalle. Sisimmässäni pelkäsin edelleen, että toistaisin samat virheet uusien tulokkaiden kanssa, mutta luotin Hallavarjon sanomaan siitä, että se mitä aiemmin oli tapahtunut, oli ollut väistämätöntä, enkä olisi voinut tehdä mitään toisin estääkseni sitä.
Eloklaani oli osallistunut Kuolonklaanin järjestämiin hiirenkorvan ajan suuriin harjoituksiin, joissa oppilaat kilpailivat joukkueissa toisiaan vastaan. Ajatus oli minusta hieman arveluttava, mutta ehkä yhteinen tekeminen lämmittäisi kahden klaanin jokseenkin koleita välejä. Eloklaanin osallistuminen saattaisi saada kuolonklaanilaisetkin näkemään, että me olimme vain kissoja, aivan kuten hekin. Meillä oli vain erilaiset arvot, siinä kaikki.
Kuitenkin kun harjoitukset olivat alkaneet, oli tapahtunut jotakin odottamatonta ja dramaattista. Kilpailun toisen osion aikana minä ja Mesitähti olimme nähneet Tyrskytassun kuolonklaanilaisten joukossa. Kolli oli kasvanut isoksi ja rotevaksi nuorukaiseksi sitten viime näkevän, ja hänen toinen korvansa oli repaloitunut ties mistä syystä, mutta Tyrskytassu se oli ollut. Minun oma poikani.
Hän oli luikkinut hyvin nopeasti takaisin tovereidensa sekaan, enkä saanut tilaisuutta jututtaa häntä. Arvatenkin myös Mesitähdellä oli sanottavaa kollille, sillä olihan tämä karkottanut hänet. Päällikkö oli lopulta todennut, että odottaisimme suurten harjoitusten loppumiseen asti, ennen kuin asia otettaisiin käsittelyyn. Ei ollut mitään syytä aiheuttaa turhaa hämminkiä kesken kuolonklaanilaisten perinteen. Sitä paitsi, Punatähti varmasti telottaisi hänet heti paikalla, jahka saisi kuulla totuuden kollista.
En ollut maininnut Tyrskytassua sanallakaan Korppisiivelle, koska en ollut halunnut huolestuttaa häntä turhaan. Hän odotti minun pentujani, enkä halunnut riskeerata niiden tai hänen itsensä turvallisuutta stressaamalla häntä moisen asian vuoksi. Kun aika olisi kypsä, kertoisin hänelle varmasti.
Tyrskytassu oli edennyt pitkälle kaksintaistelussa. Hän taisteli raivokkaasti ja pelottavalla varmuudella vastustajiaan vastaan. Pojasta oli tullut voimakkaampi kuluneiden kuiden aikana. Ei se ollut mikään ihmekään, olihan hän jo miltei täysikasvuinen kissa. Hän oli helpostikin minua isompi, enkä uskonut pärjääväni hänelle enää yhteenotossa.
Lopulta Tyrskytassu voitti koko kaksintaistelun, enkä voinut olla tuntematta pelon lisäksi pientä ylpeyttä hänestä. Poikani oli elossa ja hyvinvoiva. Ja jos hän oli yhtään oppinut mitään viime kerrasta, hän voisi ehkä anoa Mesitähdeltä armoa ja palata takaisin klaaniin. Toisaalta, vastaanotto ei tulisi olemaan mitenkään erityisen lämmin tai riemuisa. Tyrskytassua pidetään kajahtaneena ja murhaajana, mikä sattui yhtä lailla minuun, sillä olihan hän minun verisukuani. Mutta jos Tyrskytassu tulisi takaisin, hän pääsisi tapaamaan uudet sisaruksensa sekä isovanhempansa. Voisimme olla taas perhe.
Viimeinen osio alkoi. Istuin Eloklaanin leirin lähettyvillä yhdessä muiden mestarien sekä klaanitoverieni kanssa. Yritin etsiä katseellani Tyrskytassua, mutta tämä näytti kadonneen väenpaljouteen. Tänään minun olisi kuitenkin puhuttava hänen kanssaan, ennen kuin tämä palaisi yhdessä muiden kuolonklaanilaisten kanssa takaisin omalle puolelleen.
Varistassu-niminen Kuolonklaanin oppilas juoksi maaliin ensimmäisenä. Yleisö alkoi hurrata isoon ääneen. Hurrasin mukana, mutta hieman vaisummin, sillä keskityin edelleen löytämään Tyrskytassun raidallista turkkia. Yhtäkkiä takaani kuului hätäisten käpälänaskelten rummutus. Käänsin päätäni äänen suuntaan ja näin hengästyneen Korppisiiven, jonka silmät olivat laajenneet täysikuun kokoisiksi.
"Tyrskytassu ja kuolonklaanilaiset!" naaras puuskutti. "Pentutarhassa!"
Tajusin saman tien, mistä oli kyse. Syöksyin hänen ohitseen leirin sisäänkäynnille ja pujahdin aukiolle, jossa näytti ainakin toistaiseksi rauhalliselta. Sitten yhtäkkiä Mesitähti paiskautui pentutarhan seinän läpi ja jäi makaamaan maahan liikkumattomana.
Paniikki valtasi mieleni. "Hyvä Tähtiklaani, mitä täällä tapahtuu?"

//Pentuvarkaat? :)
//507 sanaa

Hallavarjo nyökkäsi toiselle huolestuneesti ja siirtyi hieman lähemmäs Hiilihammasta, joka myönsi surumielisesti että paremminkin voisi mennä. Hallavarjo siirsi katseensa toiseen ja arveli, että kolli haki tähdistä kuollutta tytärtään.
"Mikäs sinua painaa?" valkoinen kolli kysyi hiljaisella äänellä, huoli silmistään tuikkien. Raidallinen kolli ei aluksi vastannut mitään, tutkaili valkeaa soturia katsellaan ja puntaroi sanojaan. Hallavarjon hännänpää vääntelehti hermostuneena ja hän vilkaisi rintaturkkiaan, oliko karvat huonosti tai oliko hän sanonut jotain hassua? Toisaalta, jakaisiko Hallavarjo omia, henkilökohtaisia asioitaan tuttavalle? Hallavarjo ei nimittäin ollut varma olivatko he ystäviä vaiko tuttavia. Niiden välillä oli häilyvä väli vanhan kollin mielestä. Hiilihammas naukui sitten hieman epävarmasti muistiko Hallavarjo tuon elossa olevan poikansa, Tyrskytassun, "Muistanhan minä. Surullinen tapaus, totta tosiaan", Hallavarjo naukui myötätuntoisesti, hänestä tuntui pahalta raidallisen kissan puolesta. Hallavarjon korvat lerpahtivat hieman sen merkiksi, että tarina oli hänestä tosiaan surullinen. Hiljainen kolli kuunteli nuoremman kissan mietteitä Tyrskytassusta ja puntaroi mitä vastaisi toiselle. "En usko, että sinä teit mitään väärää, Hiilihammas. Se taisi olla vain väistämätöntä.. Ja minä uskon, että Tyrskytassu on kunnossa. Hän on nokkela kolli. Jos haluat, voin pitää silmäni auki hänen varaltansa?" valkoturkki naukui hiljaisella, rauhallisella äänellä ja käänsi kellertävät silmänsä tummemman kollin suuntaan. "Kiitos kun kuuntelit Hallavarjo", Hiilihammas sanahti hänelle ja Hallavarjon kasvoille muodostui hento hymy. Hallavarjon valkoinen, pitkä häntä hakeutui vanhan ystävänsä selälle ja kolli silitti toista hännällään varovaisesti.

//Hiili?
// 216 sanaa

Paniikki valtasi kehoni, kun tuttu kohinan ja turvallisuuden tunne katosi ympäriltä. Kolea kylmyys iski kiinni kehooni. Tuntui siltä, ettei sitä pääsisi millään keinolla pakoon. Se tuntui jääneen riesakseni pidemmäksi aikaa. Tiesin myös, että en tulisi todennäköisesti enää milloinkaan palaamaan tuohon lämpöä tulvivaan paikkaan, jossa olisin voinut viettää aikani turvassa. En tiennyt, mitä pitäisi tehdä, jotta tämä hirvittävä kylmyys väistyisi!
Pian tunsin painetta kehossani ja kohta ympärilläni oli kasoittain jotain pehmeää. Vierelläni tuntui liikettä molemmilla puolilla. Seuraavaksi joku karkea asia loi painetta päälakeeni ja selkääni. Sen liikkeet saivat kehoni lämpenemään, eikä tämä uusi paikka tuntunut sen jälkeen enää niin pahalta. Tai sitten aloin tottumaan tähän erilaiseen tunteeseen. Kun liike loppui, minuun iski suunnaton nälkä. Nälkä yltyi niin suureksi, että vaistonvaraisesti kurottauduin imemään edessäni odottavasta ulokkeesta. Suuhuni virtasi lämmintä ja makeaa nestettä, jota parempaa en ollut saanut maistaa ikinä! Aika pian tulin kuitenkin täyteen, vaikka neste olikin niin hyvää, ettei sen juomista olisi malttanut lopettaa. Lämmin neste oli lämmittänyt kehoani entisestään. Samoin vierelläni olevat mytyt, jotka olivat painautuneet minua vasten. Hakeuduin yhä tiiviimmin niiden väliin. Ne tuntuivat vierelläni samanlaisilta kuin minä. Olivatkohan ne? Karkea asia palasi takaisin ja ensin se käsitteli karvamytyn toiselta puoleltani. Mytty liikahteli liikkeiden mukaisesti. Seuraavaksi se siirtyi minuun. Karkea asia ei itsessään tuntunut houkuttelevalta, mutta sen liike sai lämmön virtaamaan kehoon. Muutuin hetkessä uneliaaksi ja painauduin paremmin vasten lämmintä alussijaa. Tunsin jälleen oloni lämpimäksi ja minusta tuntui, että pystyin luottamaan tähän uuteen paikkaan. Minulle ei ollut sattunut mitään pahaa, joten paikka ei voinut olla niin kamala! Oikeastaan nyt tuntui taas turvalliselta. Niin turvalliselta, ettei minulle voisi tapahtua mitään pahaa. Pian ajatukseni muuttuivat sekaviksi, enkä jaksanut enää keskittyä ympärillä tapahtuvaan. Vaivuin uneen.

// 273 sanaa
// Muut pentutarhalla?

Sanotaanko näin, että asiat olivat viimeaikoina ottaneet hyvin yllättävän suunnan. Aurinkokajon ja Loistotassun lähdön jälkeen olimme lähentyneet päivä päivältä Mesitähden kanssa enemmän. En oikein osannut sanoa, mikä suhteemme tila varsinaisesti oli, mutta tiesin, että pidin Mesitähdestä ihan eri tavalla kuin kenestäkään muusta. Asiat olivat kuitenkin edenneet odotettua nopeammin ja vähän aika sitten Liljatuuli oli kertonut minulle jotain odottamatonta. Minä odotin pentuja. Mesitähden ja minun pentuja. Sen kuullessani olin rehellisesti ottaen tuntenut oloni vähän ahdistuneeksi. Siis ei se johtunut Mesitähdestä tai siitä mitä meillä oli, vaan en ollut koskaan ehtinyt ajatella pentujen hankkimista. Halusinko edes pentuja tai entä jos olisin huono emo? Ei minusta ihan oikeasti varmaan olisi emoksi. Olimme kuitenkin puhuneet asiat halki vaalean kollin kanssa ja oloni oli paljon optimistisempi, vaikka silti takaraivossani kuiskutteli se pieni epäilyksen ääni vähän väliä.
Olin jokin aika sitten muuttanut pentutarhalle ja ahdistukseni emoudesta puhkesi taas kukkaan. Korppisiipi kuitenkin yritti vakuutella minulle, että se tulisi kyllä luonnostaan ja kertoi omista kokemuksistaan. Olin kiitollinen ystävälleni siitä henkisestä tuesta, mitä hän minulle tarjosi. Ja muutenkin, oli mukavaa, ettei tarvinnut kököttää pentutarhalla ihan itsekseen omien ajatuksiensa keskellä, vaan minulla oli ystävä seuranani. Hiilihammaskin poikkesi välillä pesällä tarkistamassa kumppaninsa voinnin ja siitä lähtien, kun minäkin asetuin tänne, niin myös minun vointini. Olin onnellinen, kun minulla oli tällaisia ystäviä.
Tällä hetkellä olivat käynnissä oppilaiden suuret harjoitukset, joten ainoastaan puolet klaanista oli leirissä, joka sai aukion näyttämään tyhjältä.
Viime päivinä sisälläni oli ollut jatkuvasti kasvava levottomuus ja pieni jatkuva hermostuneisuus, joka sai silloin tällöin minut tiuskaisemaan turhankin terävästi. Vaikka liikkuminen olikin hieman hankalaa kasvaneen vatsani takia, minun oli vähän väliä pakko lähteä kävelemään ympäriinsä. Se ei oikeastaan auttanut, mutta silti nousin ylös yhä uudestaan ja yritin purkaa negatiivista tunnetta sisälläni. Liljatuuli oli sanonut, että pennut syntyisivät lähiaikoina ja sellainen käyttäytyminen oli ihan normaalia. Parantajakissa oli käskenyt yrittämään ottamaan rennosti ja antanut minulle muutamana yönä unikonsiemeniä, sillä muuten en olisi todennäköisesti saanut nukuttua. Tänään kuitenkin oloni oli vielä edellisiä päiviä hermostuneempi ja minun oli vaikea pysyä aloillani ollenkaan. Yritin keskittyä muuhun kuin omaan kiihtyneeseen tilaani ja aloin sukimaan punaruskeaa turkkiani. Minusta tuntui, että halusin puhua jollekulle, mutta samaan aikaan halusin kuitenkin olla yksin. Oli kuin olisin ollut yksi suuri elävä ristiriita eikä mikään tuntunut hyvältä.
Vähän myöhemmin päivällä olin todennut, että levottomuus ei ottaisi hellittääkseen ajan mitään, päinvastoin. Sitten, aivan yhtäkkiä kehoani väristeli kipuaalto. Tiesin heti, että pennut olisivat tulossa, vaikka kipu ei ollutkaan vielä tuntunut voimakkaalta. Nousin ylös pediltäni ja kuljin muutaman askeleen kohti suuaukkoa kurkistaakseni ulos. Korppisiipi oli hetki sitten lähtenyt jaloittelemaan ja olin pesässä ihan yksin. Olin huikkaamassa vähän matkan päässä tassuttavalla Korppisiivelle jotain pentujen tulosta, mutta sitten uusi, entistä voimakkaampi polttelu lävisti minut ja löin hampaani yhteen. Lopulta sain kuitenkin naaraan huomion ja hän kävi noutamassa Liljatuulen pikimmiten. Parantajakissa oli saapunut paikalle oppilaansa kanssa ja mukanaan joitain yrttejä ja ihme kyllä myös jonkinnäköinen keppi. Pian Leimutassu selosti jotain siitä, kuinka voisi olla helpottavaa purra keppiä kivuliaina hetkinä, mutta totesin nuorelle kollille vain: “Ei kiitos.”
Hermoni olivat jotenkin niin kireällä, etten halunnut mitään ylimääräistä.
Kaikki eteni nopeasti ja helposti ja pian kylkeäni vasten oli kolme pientä pentua, jotka kiemurtelivat juodessaan maitoa. Kun olin nähnyt heidät ensi kertaa, sisälläni oli läikähtänyt jotain hyvin lämmintä. Katsellessani pentujani tunsin suurta ehdotonta rakkautta heitä jokaista kohtaan. Vaikka yhä tuntui siltä, etten ehkä osaisi olla sellainen emo, jonka he ansaitsisivat, silti en vaihtaisi heitä mihinkään. Pian Mesitähti saapui paikalle kiireellä, mutta huomatessaan kaiken olevan hyvin hän rauhoittui. Kollin silmät olivat nauliutuneet pentueeseemme hänen ihaillessaan heitä jokaista vuorollaan. Hymyilin kollille ensin varovasti ja kun hän lopulta vastasi hymyyn, nousivat minunkin suupieleni korkeammalle. Kyllä tästä selvittäisiin, olihan Mesitähti jo kokenut isä.
Vaikka tämä hetki oli jotain, mikä herkisti monet emot ja isät kyyneliin asti, minulle tuli ensimmäisenä mieleen kysyä Mesitähdeltä miten harjoituksissa oli mennyt - jota en kuitenkaan tehnyt. Suhteemme varapäällikkönä ja päällikkönä oli kestänyt niin paljon pidempään, että se tuli luonnollisemmin, kuin tunteita tihkuvilla adjektiiveilla täytetyt lauseet pentujen täydellisyydestä. Jotenkin ehkä halusin karata tästä herkältä tuntuvasta tilanteesta tai rikkoa jäätä jotenkin, sillä oloni oli jotenkin outo ilmasta aistittavan tunteellisuuden takia. Olinhan minä totta kai onnellinen perheenlisäyksestämme, mutta minusta tuntui vaikealta se, että juuri nyt minun pitäisi jollain tavalla reagoida tähän tapahtumaan asiaan kuuluvalla tavalla. Siksipä vain sanoin:
“Pitäisikö meidän keksiä heille jotkut nimet?”

//Mesi tai pennut?
698 sanaa

"Mesitähti! Sinun täytyy tulla leiriin! Minttuliekki synnyttää!" Nokkospilven ääni kantautui korviini puiden lomasta. Ruskeanvalkea kolli kiiruhti hengästyneenä luokseni. Tämä oli mitä ilmeisimmin juossut tänne leiristä saakka. Katsahdin poikaani ja aloin etsiä katseellani kissan, jolle voisin ilmoittaa lähdöstäni. Joutuisin jättämään harjoitukset tähän, sillä Minttuliekki tarvitsi minua juuri nyt.
"Voisitko sinä ilmoittaa jollekin harjoituksissa mukana olevalle soturille, että minun täytyy lähteä?" pyysin poikaani, joka nyökkäsi. Nokkospilvi oli ottanut suhteeni Minttuliekkiin parhaiten kolmesta klaaniin jääneestä pennustani. Rastaskukka ei ollut puhunut juurikaan minulle Daisyn lähdön jälkeen, ja Kaurisunikin vaikutti olevan poissa tolaltaan. Toivoin, että kaksikko sopeutuisi tilanteeseen, vaikka se oli varmasti heillekin vaikea.
Kun Nokkospilvi oli antanut myöntävän vastauksen, en jäänyt odottelemaan. Lähdin juoksemaan niin nopeasti kuin suinkin vain pääsin kohti Eloklaanin leiriä. Jokea ylittäessäni olin varovainen, koska joen yli kaatuneen puun runko oli yhä liukas yökosteuden jäljiltä.
Vatsassani muljahteli, kun ajattelin syntyviä pentujani. Toivoin voivani olla heille parempi isä kuin Karpalonenälle, Nokkospilvelle, Rastaskukalle, Kaurisunelle ja Loistotassulle.

Kun saavuin leiriin, kiiruhdin suoraan pentutarhalle. Ratamopentu ja Kultapentu olivat Utusielun kanssa pesän ulkopuolella. Kuljin heidän ohitseen tervehtimättä.
Puskin sisään pesään, löytäen nopeasti vuoteellaan makaavan punaruskean kuningattaren. Kaikki näytti olevan hyvin. Katseeni kiinnittyi nopeasti pieniin, kiemurteleviin pentuihin, jotka tarmokkaasti painelivat emonsa vatsaa piipittäen hiljaa.
"Ne syntyivät jo", huokaisin hiljaa ja istuin alas. Enää minulla ei ollut kiire minnekään. Ihailin vain maailman kauneinta ihmettä.
"Niin tekivät. He ovat kaikki terveitä ja hyvinvoivia", Liljatuuli naukaisi pehmeällä äänellään ja kohtasi katseeni, "onnea."
"Kiitos", kuiskasin sisarelleni liikuttuneena. Halusin hoitaa tämän pentueen paremmin kuin aiemmat. En ollut ollut tarpeeksi läsnä vanhempien pentujeni ollessa pieniä, ja Loistotassua edes tuskin tunsin. En antaisi näille pennuille koskaan tapahtua mitään.

//Minttu tai pennut
// 264 sanaa

Putouslaulu nukkui soturien pesässä nälssään. Naaras ei oikeastaan nukkunut vaan yritti nukkua. Hänen vieressään Kuuvarjo nukkui sikeästi. Koko muu pesä nukkui sikeästi. Putouslaulun oli vaikea saada unta sekä nälkänsä ja muiden kuorsauksen takia, joten naaras hiipi pois pesästä. Koko klaani oli kuullut suurista harjoituksista ja jokainen, myös pennut olivat innoissaan. Putouslaulun oli vaikeampi olla innoissaan, koska hänellä ei ollut osaa eikä arpaa koko juttuun, mutta esimerkiksi tuota vain vähän nuorempi Huurretassu pääsisi sinne. Niitä ei kuulemma edes saanut katsoa. Putouslaulu vilkaisi ylös taivaalle jossa kuu loisti kirkkaana. Lumi tai loska, miten sitä nyt kutsuisi olisi maassa vielä jonkun aikaa. Naaras lähti hiljaa pois leiristä metsään päin.

Metsässä oli hiljaista ja rauhallista. Putouslaulu rentoutui hiljalleen ja kuunteli rauhallisen yön ääniä. Pöllö huhuili hiljaa jossain ja metsän yöeläimet olivat liikkeellä. Putouslaulu ei kuitenkaan saalistanut, vaan kiipesi yhteen puista, ja katseli metsää sieltä käsin. Pöllö huhuili taas ja pieni sade ropisi puissa. Putouslaulu istui puussa väsyneenä, voipuneena koko lehtikadosta, joka oli onneksi loppunut, sillä puissa näkyi jo silmuja. Metsän yölliset äänet saivat naaraan melkein nukahtamaan, mutta hän pysyi hereillä. Pöllö lensi Putouslaulun ohi ja naaras kiinnitti huomiota sen kokoon. Pöllö oli iso, eikä sitä olisi ollut helppo saalistaa. Putouslaulu vilkaisi alas, ja häntä pelotti, jos tuo putoisi. Niin ei kuitenkaan käynyt ja naaras pääsi turvallisesti alas, ja pesään ennen aamunkoittoa.

Soturit alkoivat heräilemään, juuri sopivasti sen jälkeen kun Putouslaulu oli tullut metsästä ja valahtanut sängylleen. Aukiolle alkoi kerääntymään väkeä ja Minttuliekki lähetti partioita matkaan.
''Putouslaulu, mene Hallavarjon, Väärävarjon ja Harhamietteen kanssa rajapartioon. Merkitkää tarvittaessa rajamerkit'' naaras ohjeisti, ja Putouslaulu vilkaisi sakkia. Hallavarjo oli iloisena partion johdossa ja Putouslaulu liittyi siihen.
''Aloitetaan ylhäältä, ja edetään alas uintipaikkaa päin'' Hallavarjo ehdotti ja partio seurasi hiljaa johtajan perässä. Partio merkitsi normaalisti hajumerkkejä eika kukaan juuri puhunut mitään. Harhamiete saalisti näkemänsä oravan ja nelikko hautasi sen odottamaan. Kun he palasivat oravan luo, oli jo keskipäivä.
''Viedään se leiriin'' Väärävarjo sanoi silmäillen pulskaa oravaa. Harhamiete nyökkäsi ja nelikko lähti leiriin.

Leirissä keskipäivän aikaan jokainen oli vaihtamassa kieliä, ja jokainen joka oli leirissä. Riistakasa ei ollut iso, mutta siitä riitti kaikille. Siltikään Putouslaulu ei hallunnut ottaa mitään ennenkuin kaikki saivat ruokaa. Nälkä painoi vatsaa mutta naaras sinnitteli, eikä sitten jäänytkään mitään. Hopeaputous nappasi viimeisen saaliin ja lähti jonnekkin sitä syömään. Kuuvarjo ehdotti jos he jakaisivat sen mutta Putouslaulua pelotti että tuota pelotti että kolli ei saisi syödäkseen, joten hän tyytyi käpertymän kollin kylkeen joka lämmitti naarasta suuresti. Kuuvarjo söi laihan varpusensa ja kietaisi häntänsä kylmissään olevan Putouslaulun ympärille. He olivat siinä hetken ja sitten Minttuliekki ilmoitti että Putouslaulu menisi saman tien metsästyspartioon. Putouslaulu vilkaisi partioon päin, ja näki Pohjatassun, Hopeaputouksen, Hillasielun ja Lakkakuiskeen. Johdossa oli Hillasielu. Kolli oli itsevarma ja heti kun Putouslaulu saapui paikalle hän lähti johdattamaan partiota kohti sopivaa saalistuspaikkaa. Nälkäinen Putouslaulu yritti pysyä kovassa tahdissa.

He pääsivät jonnekkin, kun Hillasielu jo ilmoitti että hajaannuttaisiin. Putouslaulu lähti seuraamaan kanin hajujälkeä ja muut menivät minne menivät. Kani ei ollut nopea, se oli pullea ja hyvin syönyt. Kani liikkui hitaasti maastossa ja Putouslaulu alkoi vaania, hiljaa hiipien, asettaen jalkansa juuri oikeaan kohtaan. Jossain kauempana räsähti, mutta se ei ollut niin lähellä että jänis olisi kiinnostunut tai pelästynyt. Putouslaulu hyppäsi sen kimppuun, ja kani valahti veltoksi naaraan käpäliin. Nälkäinen Putouslaulu tunsi kanin lämmön ja hänen oli pakko maistaa. Kani oli pehmeää ja hyvää, ja Putouslaulu söi niinkuin ei olisi syönyt pitkän aikaan. Kuitenkin Pohjatassu tupsahti aukiolle. Putouslaulu kääntyi salamana tuon suuntaan. Pohjatassu näytti hämmentyneeltä.
''Mitä sinä oikein teet? Ei partion aikan saa syödä. Saalis pitää viedä klaanille?'' Pohjatassu sanoi naaraalle. Putouslaulu vilkaisi nolona kissaan.
''Anteeksi, olin vain nälkäinen!'' hän selitti.
''Se ei kyllä auta enään, partion jälkeen menen kertomaan Mesitähdelle'' Pohjatassu tuhahti ja jatkoi matkaansa.
''Ja muuten se on soturilain vastaista, toki kerron heti Mesitähdelle'' tuo huusi vielä olkansa takaa.
''Tiedän'' Putouslaulu sanoi muttei jaksanut enää syödä. Hän yritti vain saalistaa jotain, ja pian partio lähti takaisin.Hillasielu vilkaisi Putouslaulu vihaisen näköisenä, mutta luultavasti hän ei tarkoittanut sitä.

''Tule, Mesitähti haluaa varmasti kuulla tästä!'' Pohjatassu intoili, koska olihan kiva saada kertoa tollaista päällikölle.
''Joo kyllä'' Putouslaulu sanoi ja asteli Meditähden pesään.
''Mitä asiaa?'' Mesitähti kysyi. Hän istui yksin, suunnitteli kai jotain.
''Putouslaulu saalisti partiossa, mutta hän söi sen'' Pohjatassu selitti.
''Kiitos, voit nyt varmaan mennä'' Mesitähti sanoi Pohjatassulle sitten. Putouslaulu oli jännittynyt, hyvin jännittynyt. Häntä alkoi pelottamaan, ja tuo käänsi katseensa pois.
''Jos sinulla on joku hyvä syy, voin ehkä jättää rangaistukset sikseen. Eikä se edes ole kovin paha juttu, joten rangaistuskaan ei olisi paha, vaikkei sinulla olisi syytä'' Mesitähti naukaisi. Putouslaulu kääntyi kolliin päin.
''Itseasiassa jos syyni on hyvä, olen Lehtikadon aikaan ollut hyvin nälissäni. Olen aina ottanut viimeisenä riistaa, enkä ole vastannut, jos joku haluaa jakaa riistaa kanssani. Minusta tuntuu että olin hyviin nälissäni silloin, enkä osannut ajatella järkevästi. Kani oli niin pullea ja lämmin, ja se oli täydellisen ja maukkaan näköinen'' Putouslaulu selitti pitkän selityksensä.
''Kyllä, vaikka se onkin soturilain vastaista, siis syödä riistaa eikä viedä sitä klaanille, tämän voin hyväksyä. Muista kuitenkin ettet tee sitä uudestaan.''Kolli vastasi. Putouslaulu nyökkäsi ja palasi aukiolle, josta tuo työntyi soturien pesään, koska ilta oli jo pitkällä. Kuuvarjo hymyili pimeässä ja Putouslaulu asettui kumppaninsa viereen.

"Tiedätte varmaan jo, mitä kaksijalkalassa tapahtui? Mesitähti tappoi kujakissayhteisön johtajan ja meidän onnistui jatkaa matkaa." Liljatuuli silmäili meitä tyynesti puhuessaan, ilmeisesti odottaen meidän huomauttavan, jos oli väärässä. Istuin Harhamietteen vieressä, ja tunsin itseni pikkupennuksi, joka kuunteli tarinaa. Nyökyttelimme pienesti kollin kanssa, ja Liljatuuli jatkoi: "Päästyämme pois kaksijalkalasta, ilmat olivat jo kylmenemään päin. Mesitähti vilustui, ja meidän oli hiljennettävä vauhtia. Kuten olin pelännyt, pöpö äityi viheryskäksi ja jouduimme jäämään paikoillemme pitkäksi aikaa, kunnes hänen olonsa helpottaisi."
"Samaan aikaan kun olimme jumissa Mesitähden sairastumisen takia, eräs Olof-niminen kissa liittyi seuraamme. Hän kertoi olleensa loukussa siinä kujakissayhteisössä, jonka johtajan veljeni oli tappanut. Kolli oli päättänyt seurata meitä etäältä jonkin aikaa, kunnes uskaltautui tulemaan esiin tarjotakseen apuaan. Hän tiesi paljon yrteistä ja parantamisesta, ja ajattelin, että hänestä voisi olla apua meille. Olof sai luvan jäädä." En ollut koskaan aiemmin kuullut mainittavan ketään Olof, kun oltiin puhuttu Mesitähden ja muiden matkasta tänne. Aloinkin pohtimaan, mitä hänelle oli tapahtunut.
"Kului pari kuuta. Olof opetti minulle muutamia hyödyllisiä niksejä, mutta ennen pitkään paljastui, että hän oli sepittänyt suurimman osan yrttitietoutensa laajudesta, eikä hänestä viime kädessä ollut paljoa apua", Liljatuuli kuulosti enemmänkin huvittuneelta kuin katkeralta puhuessaan tästä muukalaisesta. "Hän on oli kyllä mukavaa seuraa. No, lopulta Mesitähti parani ja pääsimme taas matkaan. Olof-parka sen sijaan ei selvinnyt. Hänkin sai viheryskän, mutta tauti ei millään ottanut parantuakseen, vaikka kuinka yritin kaikkea. Lehtikato oli raskas meille kaikille."
Pesän suulta kuului hälinää. Korppisiipi pelmahti sisään ison vatsansa kanssa. Käännyimme Harhamietteen kanssa katsomaan häntä yllättyneinä.
"Minttuliekki! Hän poikii nyt!"
Liljatuulen silmät syttyivät ja hän nyökkäsi terävästi. Hänen katseensa käväisi meissä nopeasti. "Toivottavasti nautitte tarinasta. Minun on nyt mentävä."
Poistuimme parantajan pesältä vaivihkaa, sillä emme halunneet olla parantajan tiellä, kun hän valmistautui auttamaan varapäällikköä synnyttämään.
Käännyin Harhamietteen puoleen. "Antoiko Liljatuulen tarina sinulle uutta perspektiiviä?" kysyin tältä.

//Harha?
//293 sanaa