“On hän kertonut minulle”, Omenahuuma sanoi. Katseeni kirkastui, ties mitä jännittäviä tarinoita punaturkilla olisikaan kerrottavana. Pettymys oli kuitenkin suuri, kun soturitar täsmensi, ettei hän varmaankaan tiennyt mitään, mitä minä en olisi jo tiennyt.
“Ei se mitään”, nau’uin varovasti hymyillen ja nousin seisomaan. Äänessäni oli pettynyt sävy ja tiesin, että Omenahuuma kuuli sen myös. Olin tavattoman kiitollinen, että soturitar oli pysähtynyt vastaamaan kysymyksiini, mutta kerta Omenahuumalla ei ollut kertoa minulle mitään uutta, en halunnut viedä enempää punaturkin aikaa. “Kiitos kumminkin.”
Juuri kun olin aikeissa lähteä, Omenahuuma avasi suunsa ja pysäytti minut niille sijoilleni. Soturitar ehdotti, että menisimme yhdessä Liljatuulen puheille kysymään Eloklaanin perustamisen yksityiskohdista. Käännyin katsomaan kanelinruskeaa naarasta pää hieman kallellaan, tämän ehdotus oli tullut täytenä yllätyksenä. En kuitenkaan pannut pahakseni, itse asiassa ilmeeni kirkastui ja käännyin soturittaren puoleen selkä suorana ja nyt jo paljon itsevarmempana. Tuntui hyvältä tietää, etten ollut ainoa, jota aihe kiinnosti. Silloin keskusteleminenkin sujui minulta paljon paremmin.
“Mennään vain!” tokaisin ehkä hieman liian innokkaasti ja luimistin hitusen korviani. Omenahuumaa näytti hymyilyttävän. “Tarkoitan, että kuulostaa hyvältä suunnitelmalta. Mennään toki.”

Omenahuuma astui edelläni hämärään pesään, jossa leijaili karvas, aavistuksen makea yrttien tuoksu. Olin vieraillut Liljatuulen luona vain kerran tai pari, joten totuttelu huumaavaan aromiin tulisi viemään tovin. Minun teki melkein mieli yskähtää saadakseni hieman helpotusta nenääni sitkeästi tunkeutuviin hajuihin, mutta vaikenin pannessani merkille pesän perällä liikehtivän tummanharmaan, pienen hahmon. Samassa parantaja käänsi meripihkaisen katseensa meitä kohti ja siristi hieman silmiään.
“Omenahuuma”, Liljatuuli tervehti soturitarta lempeästi, huomaten vasta sitten minun pälyilevän kookkaan punaturkin takana. “Ja Harhamiete. Onnittelut soturinimestä.”
Hymyilin ja nyökkäsin kiitokseksi, kun harmaavalkoinen naaras tassutti luoksemme.
“Onko jokin vialla?” parantaja kysyi ja antoi arvioivan katseensa viipyillä ensin Omenahuumassa ja sitten minussa, ikään kuin paikkaamisen tarpeessa olevia vammoja tai mahdollisen sairauden oireita etsien. Omenahuuma pudisti päätään.
“Halusimme kysyä, josko sinulla olisi jotain kerrottavaa Eloklaanin perustamisesta”, kanelinruskea soturitar selitti ja Liljatuuli kohotti kulmiaan.
“Kaikki tietävät tarinan”, sanoin väliin. “Mutta haluaisimme kuulla lisää yksityiskohtia.”
“Hmm, istukaa toki”, parantaja kehotti hetken mietittyään ja istuutui kietoen häntänsä siististi käpäliensä ympärille. “Luulen, että minulla on hetki aikaa kertoa teille.”

// Omena?
// 334 sanaa

Viime aikoina oli tapahtunut paljon, ja pääni oli edelleen pyörällä kaikesta siitä. Olin joutunut omien yksityisasioideni lisäksi keskittyä päällikön tehtäviin ja hiirenkorvan ajan suurten harjoitusten järjestelemiseen.
Jollain tapaa oloni oli helpottunut, kun Aurinkokajo oli viimein saanut tietää totuuden, joskin vahingossa surkeimmalla hetkellä. Olimme keskustelleet, ja Aurinkokajo oli päättänyt lähteä klaanista. Olin yrittänyt puhua tälle, mutta sinikilpikonnakuvioinen naaras ei sanojensa mukaan voinut enää elää Eloklaanissa. Hän oli pahoillaan joutuessaan jättämään taakseen Nokkospilven, Kaurisunen ja Rastaskukan, mutta Loistotassun omasta tahdosta harmaa oppilas oli lähtenyt emonsa mukaan. Kahden kissan lähtö oli tuntunut pahalta. Ei siksi, että Eloklaani heikentyisi, vaan siksi, että minä ihan aidosti välitin heistä. Mutta minä en rakastanut Aurinkokajoa niin, miten kumppani rakasti kumppaniaan.
Olin saatellut kaksikon Eloklaanin eteläiselle rajalle, jossa Aurinkokajo ilmoitti olevansa jälleen Daisy. Sitten he lähtivät. Noin vain kaksi minulle tärkeää kissaa olivat poissa, enkä välttämättä enää koskaan näkisi heitä. Daisy oli kertonut, että he matkaisivat kaksijalkalaan. Entinen kotikisu toivoi, että hän voisi löytää hänelle ja Loistotassulle kaksijalan, joka huolehtisi heistä. Vaikka ajatus tuntuikin inhottavalta, en voinut sanoa siihen mitään. Minä olin tehnyt Daisylle kamalan tempun, ja hän oli täysin oikeutettu tekemään elämällään mitä itse tahtoi.
Vietimme tiiviisti aikaa Minttuliekin kanssa. En tiennyt, mitä me olimme vai olimmeko mitään, mutta tunteeni varapäällikköä kohtaan kasvoivat. Minua pelotti, sillä pelkäsin tunteideni lakastuvan samalla tavalla kuin kävi Daisyn kanssa. Oli pienoinen järkytys, kun Liljatuuli kertoi Minttuliekin odottavan pentuja.
Juuri ennen suuria harjoituksia naaras oli siirtynyt pentutarhalle odottamaan pentuettamme. Minun oli yhä vaikea uskoa, että tämä oli totta. Vielä hetki sitten olin ollut Aurinkokajon kumppani, ja nyt jo Minttuliekki odotti minulle pentuja. Koin olevani maailman surkein päällikkö, mutta klaanitovereideni lohduttavat sanat helpottivat. He eivät pitäneet minua hirviönä. Kaikilla oli tunteita, joille ei vain mahtanut mitään.

Harjoitusten kolmas osio oli alkanut. Joukkueet etsivät sammalpalloja metsästä kaikessa hiljaisuudessa.
"Löytyi!" Tuulitassun hihkaisu sai muut pysähtymään hetkeksi. Kuolonklaanin soturi kävi varmistamassa asian ja totesi, että joukkue todella oli löytänyt piilotetun sammalpallon. Sitten muut oppilaat jatkoivat kiivaasti kahden muun sammalpallon etsintää. Jännittyneenä seurasin erityisesti neljännen ja viidennen joukkueen suoritusta. Vaikka en piitannutkaan voitosta, niin silti toivoin eloklaanilaisjoukkueiden pärjäävän harjoituksissa. Kuolonklaanilaisille tämä oli tuttu juttu, mutta me olimme osallistumassa ensimmäistä kertaa.
Kohtasin puolivahingossa katseellani raidallisen kuolonklaanilaissoturin katseen. Kollin kylmä katse sai miltei karvani nousemaan pystyyn, mutta siitä huolimatta päätin lähestyä tätä. Vaikka tiedostin hyvin sen, ettei eloklaanilaiset ja kuolonklaanilaiset saaneet tutustua, voisin kuitenkin yrittää saada kollin kanssa edes pienen keskustelun aikaiseksi.
"Hei", tervehdin soturia päästessäni tuon vierelle. Kissa katsoi minua ja nyökkäsi tervehdykseksi.
"Kuka heistä on sinun oppilaasi?" esitin kysymyksen ja käänsin katseeni oppilaisiin, jotka temmelsivät metsässä nuuskien ympäristöään ja kaivellen jokaisen pienimmänkin kolon sammalpallon varalta.

//Sähkö?
// 428 sanaa

Aukiolla oli epätavallisen hiljaista, sillä suurin osa klaanista ja lähes kaikki sen oppilaista olivat Kuolonklaanin järjestämissä hiirenkorvan ajan suurissa harjoituksissa. Leimutassu ei valittanut, koska ei ollut päässyt osallistumaan, mutta hän olisi kyllä mielellään ollut seuraamassa ikätoveriensa menestymistä. Juuri nyt kuitenkin häntä tarvittiin täällä.
Korppisiipi oli siirtynyt jokin aika sitten pentutarhalle odottamaan Hiilihampaan pentuja. Uutinen oli ollut toivottu, mutta Leimutassu oli aistinut ilmassa selittämätöntä haikeutta, kun he olivat Liljatuulen kanssa ilmoittaneet tiineydestä laikukkaalle sorurittarelle. Ehkä hän yhä mietti Tyrskytassua ja Lainepentua, jotka hän oli menettänyt varsin pian.
Tänään oli puolikuu, ja se tarkoitti sitä, että heidän olisi jälleen taivallettava klaanin rajojen yli Kuolonklaanin puolelle tapaamaan esi-isiä pyhään Kuuluolaan. Tämä puolikuu olisi kuitenkin hyvin erityinen. Liljatuuli oli nimittäin pari päivää sitten paljastanut Leimutassulle, että hän saisi puolikuuna parantajanimensä. Hän ei millään ollut voinut uskoa korviaan, mutta niin se vain oli: hänestä tulisi parantaja, aivan kuten Liljatuulestakin.
"Kävisitkö vilkaisemassa, miten Korppisiipi jakselee?" Leimutassu kuuli Liljatuulen pyytävän. Naaras puuhasi jotakin yrttivarastossa, ja hänen äänensä hukkui varaston kiviseiniin.
"Menossa", Leimutassu kuittasi ja otti suunnakseen pentutarhan.
Aurinko paistoi sinitaivaalla kirkkaasti ja ensimmäistä kertaa koko pitkään kestäneen lehtikadon ajan sen säteet tuntuivat lämmittävän. Kun hän lähestyi pentutarhaa, hän kuuli sen ulkopuolelle asti Nokilinnun höpötyksen. Mielessään Leimutassu rukoili Tähtiklaania sukeltaessaan karhunvatukoiden sekaan.
"Mitenkäs täällä sujuu?" hän kysyi astuessaan peremmälle. Korppisiipi makasi sammalilla suuren vatsansa kanssa, ja Nokilintu istui kumartuneena hänen yläpuolelleen. Korppisiiven katseessa näkyi huojennusta, kun hän huomasi Leimutassun.
"Kerrassaan loistavasti", Nokilintu vastasi naaraan puolesta. "Pikkuiset kasvavat hurjaa vauhtia ja ovat pian valmiita tähän maailmaan."
Leimutassu heilautti toista korvaansa. "Hienoa, mutta haluaisin kuulla tuon emolta itseltään", hän sanoi ja tassutti lähemmäksi. Hän tunnusteli kevyesti tassullaan Korppisiiven pyöreää vatsaa ja ilahtui tuntiessaan kohtalaisen tarmokkaita potkuja. "Millainen olo sinulla on? Valvottavatko pennut sinua?"
Korppisiipi nyökkäsi, ja näin läheltä Leimutassu näki kunnolla, miten väsyneeltä naaras näytti. "Kyllä vain. Aamupahoinvointi on vain voimistunut ja harjoitussupistuksia on alkanut tulemaan tiheämmin", kuningatar kertoi.
"Ymmärrän." Leimutassu paineli vatsaa vielä eri kohdista tarkistaakseen pentujen tilanteen, kunnes perääntyi ja nyökkäsi kaksikolle. "Poikimiseen ei tosiaankaan ole enää kauaa, mutta ei se vielä tänään tapahdu. Hyvä, että Nokilintu täällä pitämässä sinulle seuraa. Emme ole tänään illalla täällä, mutta Nokilintu on vakuuttanut minulle osaavansa antaa sinulle oikeita yrttejä tarpeen mukaan."
"Tänäänhän on puolikuu. Kuulin, että saat tänään parantajanimesi", Korppisiipi naukaisi.
"Niin, no, toivottavasti", Leimutassu naurahti ja valmistautui jo tekemään lähtöä. "Se nähdään sitten. Eihän sitä koskaan voi tietää, jos Tähtiklaani yhtäkkiä tuleekin toisiin aatoksiin."
Korppisiipi hymyili. "Kyllä he sinut kelpuuttavat. Mutta onnea matkaan nyt kuitenkin!"
"Niin, onnea…" Leimutassu jupisi poistuessaan pesästä. "Sitä tässä juuri tarvitaankin."

Puolikuu näkyi terävänä sirppinä sysimustaa taivasta vasten. Leimutassu kulki pari askelta Liljatuulen jäljessä ja ihasteli tähtitaivasta. Liikkuminen ei ollut enää niin hankalaa, kun osa lumesta oli jo sulanut pois auringon paistaessa lämpimästi taivaalta.
He olivat hetki sitten ylittäneet Kuolonklaanin rajan, ja Leimutassu pystyi erottamaan kivikukkulan suuren, elottoman hahmon puolikuun loisteessa. Hehkulampi oli osittain sulanut, ja sen vesi läikkyi hopeisena niissä kohdin, missä sitä ei peittänyt kova jääkerros.
Mitä lähemmäksi kivikukkula tuli, sitä hermostuneemmaksi Leimutassu tunsi olonsa. Mitä jos Tähtiklaani ei hyväksyisikään häntä? Mitä jos hän ei ollutkaan vielä valmis? Mitä jos hänen parantajanimensä olisi aivan kamala? Hänen päänsä täyttyi vastaamattomista kysymyksistä, ja siihen alkoi koskea.
Liljatuulen hännänpää hävisi maan sisään viettävään tunneliin. Leimutassu seurasi mestarinsa perässä varmoin askelin, sillä hän oli ehtinyt kulkea tämän reitin jo lukuisia kertoja parantajaoppilaana ollessaan. Hän tunsi jokaisen mutkan ja kiven matkan varrelta, eikä hänestä enää tuntunut siltä, että hän saattaisi eksyä, jos lähtisi vaeltamaan tunneleissa yksin.
Edestäpäin kajasti aavemaista valoa. Leimutassu tiesi, mitä se merkitsi: he olivat saapumassa Kuuluolaan. Kuuluolan lammen vesi lepäsi tyyneenä altaassaan. Sen pinnassa ei näkynyt minkäänlaista liikettä, aivan kuin se olisi nukkunut. Leimutassu asteli Liljatuulen viereen lammen äärelle. Hän veti käpälät allensa ja kurkotti kaulallaan kohti vettä. Hänen ympärillään alkoi pyöriä.

"Tervetuloa, Leimutassu."
Leimutassu avasi silmänsä ja näki edessään Kortelammen läpikuultavan hahmon. Parantajan haamu seisoi niityllä. Tällä kertaa hän ei ollut yksin, vaan mukana oli muitakin. Kaikilla oli tähtien täplittämä, enemmän tai vähemmän läpikuultava turkki, ja heidän katseensa olivat kohdistettuina Leimutassuun.
Liljatuuli tassutti esiin hänen takaansa. Naaraan kasvoilta paistoi ylpeys. "Oletko valmis saamaan nimesi?"
Leimutassu nyökkäsi. "Olen."
Tummanharmaa naaras korjasi asentoaan ja karaisi kerran kurkkuaan, ennen kuin alkoi puhua kuuluvalla äänellä: "Minä, Liljatuuli, Eloklaanin parantaja, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen parantajien tavat, ja teidän avullanne hän palvelee klaaniaan monien kuiden ajan.
Leimutassu, lupaatko vaalia parantajien tapoja, pysyä poissa klaanien välisistä vihoista ja suojella kaikkia kissoja tasapuolisesti, jopa henkesi uhalla?"
Kylmät väreet juoksivat Leimutassun selkärankaa pitkin. "Lupaan."
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle oikean parantajanimesi. Leimutassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Leimusilmänä. Tähtiklaani kunnioittaa sinun rohkeuttasi ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi parantajaksi."
Aavekissat alkoivat kuorossa mouruta Leimusilmän uutta nimeä.
"Leimusilmä! Leimusilmä! Leimusilmä!"
Leimusilmä tunsi voiman virtaavan sisimpäänsä. Hänestä tuntui mahtavalta! Hän seisoi ja kuunteli parantajien hurraamista, kunnes se vähitellen hiipui ja kissat alkoivat yksitellen kadota paikalta. Lopulta jäljellä oli enää vain pari kissaa, Kortelampi ja joku kolli, jonka myrkynvihreät silmät viipyilivät Liljatuulessa pitkään.
"Onneksi olkoon, Leimusilmä", Kortelampi onnitteli ja nyökkäsi hänelle kunnioittavasti. Leimusilmä vastasi nyökkäykseen ja kiitti entisaikojen parantajaa.
"Onnittelut minunkin puolestani. Liljatuuli teki hyvää työtä kanssasi", vaaleanruskea kolli asteli lähemmäksi ja katsahti lämpimästi heitä molempia. Liljatuuli seisoi Leimusilmän vieressä ja katsoi vaaleanruskeaa kissaa hymyillen. Hän selvästikin tunsi kollin.
"Kiitos, Sienikarva. Opin parhaimmalta."
Sienikarva hymyili edelleen, vielä silloinkin, kun hänen hahmonsa alkoi jo hiipua pois ja niitty ympäriltämme hävisi hiljalleen. Kortelammen hahmo himmeni, mutta hän ei ollut vielä täysin kadonnut.
"Onnea matkaan, Leimusilmä. Tähtiklaani kulkee kanssasi."

//897 sanaa

Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Juuri kun olin huomannut Aurinkokajon niin hän oli jo poissa. Saatoin kuvitella miltä tuntui kuulla nuo hirvittävät sanat oman kumppaninsa suusta, sanat, joita ei ollut tarkoitettu niin suorasukaisesti hänen korvilleen. Mesitähti katsoi minuun onnettomana. Tiesin, että kaikista vähiten hän oli halunnut loukata Aurinkokajoa ja oli katala temppu kohtalolta olla antamatta hänelle mahdollisuutta kertoa itse omalla tavallaan Aurinkokajolle totuuden.
“Sinun täytyy lähteä hänen peräänsä. Hän ei ole voinut ehtiä kauas. Sinun täytyy puhua hänen kanssaan”, sanoin ja yritin katsoa Mesitähteä rohkaisevasti, mutta hänen silmistään paistoi yhä se sama onneton olo, se pessimismi, että kaikki oli pilalla. “Mesitähti, sinä olet ainoa, joka tämän voi ratkaista. Tiedän, että se nyt tuntuu pahalta niin sinusta kuin Aurinkokajostakin ja tiedän, ettet halunnut loukata häntä. Mutta tiedä se, että sinä pystyt myös lohduttamaan häntä ja mielestäni sinun pitäisi mennä selvittämään asiat hänen kanssaan - molempien mielenrauhan vuoksi.”
Mesitähti nyökkäsi, kohensi vähän ryhtiään ja vetäisi henkeään: “Olet oikeassa.”
Kohotin suupieliäni pieneen rohkaisevaan hymyyn ja nyökkäsin.
“Kun palaat, voit tulla puhumaan kanssani jos sinusta tuntuu siltä”, muistutin vielä ennen kuin Mesitähti kääntyi kohti suuntaa, jonne sinikilpikonnakuvioinen naaras oli juuri juossut. Ja ennen kuin hän lähti, hän hymyili minulle sillä tavalla, että perhoset lehahtivat lentoon vatsanpohjassani kovemmin kuin koskaan ennen.

//Mesi?
205 sanaa

Hallavarjon kanssa puhuminen helpotti oloani heti. Vanhan kollin tuttavallinen tapa puhua ja rento asenne olivat rauhoittavia tekijöitä minulle. Kävin istumaan hänen viereensä ja kohotin katseeni korkeuksiin, aina tuikkiviin tähtiin tummalla taivaalla.
"Paremminkin voisi mennä", myönsin hieman surumielisesti, irrottamatta katsettani tähdistä. Katsoikohan Tähtiklaani poikani perään tuolta korkeuksista? Toivottavasti hän oli elossa ja voi hyvin.
Hallavarjon vihreisiin silmiin ilmestyi huolen kuvajainen. "Mikäs sinua painaa?"
Huokasin ja laskin katseeni alas valkoiseen soturiin. Tutkailin häntä katseellani, puntaroin sanojani. Olimme olleet paljon tekemisissä oppilasaikanani, sillä hän oli ollut Korppisiiven mestari, mutta olisiko meitä voinut nimittää samalla tavalla ystäviksi kuten minua ja hänen sisartaan, Utusielua?
"Muistat kai poikani, Tyrskytassun?" nau'uin hiukan epävarmasti. Hallavarjo nyökytteli hitaasti päätään.
"Muistanhan minä. Surullinen tapaus, totta tosiaan", hän myönsi, äänessään ripaus myötätuntoa.
"Niin on. Välillä huomaan jääneeni muistelemaan niitä aikoja, kun kaikki oli vielä hyvin, eikä hän ollut surmannut ketään", kerroin hiljaisella äänellä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun puhuin asiasta jonkun muun kuin Korppisiiven kanssa. Asia oli tuntunut liian henkilökohtaiselta jaettavaksi perheen ulkopuolisille, mutta toisaalta Tyrskytassun teko oli vaikuttanut koko klaaniin ja menetys oli tuntunut heissä myös.
"Mietin välillä, mitä tein väärin, että hänestä tuli sellainen." Piirsin kynnelläni lumeen ympyrää. "Ja pelkään kamalasti, että hänelle on sattunut jotakin tuolla ulkona, jossa hän on kaukana erillään perheestään, värjötellen kylmässä."

//Halla?
//207 sanaa

Yhteiset harjoitukset Kuolonklaanin kanssa häiritsivät Mahlahallaa. Niin ne häiritsivät myös minuakin, mutta halusin luottaa Mesitähden harkintakykyyn. Ei hän johdattaisi klaaniaan suden suuhun tahallaan.
"Uskon Mesitähden tiedostavan sen riskin", mau'uin rauhoittelevasti ja laskin häntäni soturin selän päälle. "Ja sitä paitsi, eikö olisi suurempi riski kieltäytyä Punatähden tarjouksesta? Henkäysvarjohan saattaisi käyttää torjumista tekosyynä käydä kimppuumme."
Kermanvärinen kolli piirteli kynnellään kovaksi tallaantuneeseen lumeen. Pystyin aistimaan hänestä huokuvan ahdistuneisuuden tunteen ilmassa. Minun pitäisi jotenkin saada hänet vakuutetuksi siitä, ettei mitään kamalaa tapahtuisi.
"Tule, olemme viettäneet pitkän päivän ulkona", sanoin ja tuuppasin ystävääni tuoresaaliskasaa kohti. "Jaetaan jotakin ja painutaan sitten yöpuulle. Mikäli harjoitukset oikeasti ovat ansa, meidän on oltava täydessä terässä."
Mahlahalla nyökkäsi hieman vaisuna, mutta hänen kasvoilleen oli muodostunut nyt jokin hymyntapainen. Hymyilin hänelle takaisin ja lähdin tassuttamaan soturin rinnalla eteenpäin.
Kasassa oli jäljellä vielä muutama hassu päästäinen ja lintu, jolta oli viety toinen siivistä. Päätimme yhdessä ottaa linnun, jonka syömisen joku oli jo aloittanut. Asetuimme aukion laidalle.
"Milloinkahan viimeksi olemme jakaneet tuoresaaliin?" ajattelin ääneen, hymyillen huvittuneesti. "Siitä täytyy olla jo ikuisuus."
Mahlahalla naurahti hiljaa. "Niin."
"Kuule, jos se yhtään helpottaa oloasi, minä voin jossain vaiheessa yrittää puhua Mesitähden kanssa asiasta ja varmistaa, että hänellä on jokin suunnitelma sen varalle, jos Kuolonklaani on järjestänyt varallemme ansan", lupaukseni oli ehkä mitätön, eikä se välttämättä pelastaisi meitä, jos jotain kamalaa sattuisikin, mutta ainakin saisin rauhoiteltua ystäväni levotonta mieltä.

//Mahla?
//222 sanaa

Lieskakajo pudisteli päätään, kun Kharon parahti että jäätyisi tänne. "Sitten sinun täytyy pitää vauhtia. Sinun ei enää tarvitse pelätä putoamista, koska koit sen jo. Pelastan sinut aina vain uudestaan ja uudestaan, kunnes pääset joen toiselle puolelle ja takaisin. En anna suosikkikissani jäätyä", kolli lohdutti hymyillen ja suki myös turkkiaan oppilaansa tehdessä samoin. Hänellä alkoi olla jo hyvinkin kylmä, olikohan hän asettanut toiselle liian vaarallisia ja vaativia tehtäviä? Ei Lieskakajo halunnut tehdä niin, pitäisi kysellä muiden mestareiden koulutusmetodeista. Hän ohjeisti Kharonia kiveltä toiselle loikkelussa, rauhallisuus oli kaiken perusta. Hän havaitsi toisessa lievää hermostuneisuutta, mutta piti itse päänsä mahdollisen kylmänä. Nyt ei saisi levittää toiselle aihetta hermostuneisuuteen, tehtävä oli hyvinkin helppo ja tavallinen, eikö? Sillähän kaikki oppilaat aloittivat. Toinen kivi, kolmaskin! Riemu alkoi yltyä kollikissan sisällä, kun hänen oppilaansa onnistui siinä. Kharon teki sen! "Hyvä Kharon, hyvä! Tiesin että onnistut, nyt voit palata takaisin! Me menemme leiriin, etteivät muut joudu pitämään meille tänään valvojaisia", Lieskakajo vitsaili leikkisästi, vaikka ei ikimaailmassa antaisi parhaan ystävänsä jäätyä elävältä. Hän katseli Kharonin menoa ja pian toinen olikin jo loikannut viimeiseltä kiveltä kuivalle maalle. Lieskakajon kurkusta kumpusi lyhyt, mutta sitäkin onnellisempi kehräys. "Onnistuit todella hyvin, noin sitä pitää! Palataan leiriin ennen kuin olemme yhtiä jääkalikoita. Muistatko mistä tulimme?" oranssiturkkinen katti kysyi ja kääntyi laikukkaan kissan puoleen, joka alkoi silmäillä metsää. Lieskakajokin katseli hetken maisemia, tähän aikaan vuodesta oli niin rumaa. Mutta pian Kharon näkisi metsän todellisen loiston, hän saisi vieläpä soturinimensä sen loistaessa. Kharon kuitenkin pudisteli päätään pettyneenä ja kysyi varovaisesti olisiko hänen pitänyt muistaa mistä he olivat tulleet. Lieskakajo kosketti toista hännällään ja pudisti päätään hieman hymyillen. "Ei, minä vain kokeilin. Siinä menee hetki, ennen kuin opit tunnistamaan reviirin ja kulkemaan täällä", Lieskakajo lupasi ja hänen hampaansa kalisivat hieman, kun hän lähti näyttämään mistä he olivat tulleet. Kollin askeleet olivat nopeita ja pyrähteleviä, sillä kylmyys alkoi todella vallata heidän molempien kroppiaan. Molemmat olivat hyvin hiljaisia, sillä Kharon keskittyi uudessa maastossa tassutteluun ja Lieskakajo taas siihen, että ei jäätyisi. Matka taittui kuitenkin nopeasti, sillä he pistivät liikettä käpäliin. Aukiolle päästyään, he kohtasivat kissojen uteliaat katseet ja sieltä täältä kuului kissojen huvittuneita tyrskähdyksiä. Lieskakajo luimisti korviaan, oliko hän nyt tyystin nolannut Kharonin? "Käydään varalta parantajan pesällä. Lehtikadon aikaan veteen putoaminen voi aiheuttaa vilustumisen", soturi selitti nopeasti ja lähti pää alhaalla kohti parantajan pesää. Lieskakajo kumartui varovaisesti, oksia varoen ja huokaisi helpotuksesta kohdatessaan pesän lämmön. "Liljatuuli, Leimutassu! Oletteko te heh, kotona?" Lieskakajo huhuili tuttuja parantajakissoja ja istahti odottelemaan. Hänen kuonoonsa kantautui yrttien hyvinkin kitkerät tuoksut ja hän nyrpisti nenäänsä lähes huomaamattomasti, hän ei halunnut vaikuttaa töykeältä. Tekiväthän parantajat tärkeää työtä, ei hän halunnut olla se nenäänsä nyrpistelevä, kiittämätön kissa. Tummanharmaa parantaja naaras asteli heidän luokseen ja katsoi kaksikkoa yllättyneesti. "Haavetassu putosi veteen ylittäessämme astinkiviä, ja pelastin hänet", Lieskakajo selitti nopeasti, niin nopeasti ettei Liljatuuli edes ehtinyt kysyä mitä oli tapahtunut. Naaraskissa nyökkäsi heille ja selitti mitä heidän kuuluisi tehdä. "Ensitöiksi teidän täytyy pestä turkkinne kuiviksi. Seurailkaa vointianne parin päivän ajan. Jos olette koko ajan kylmissänne, nenänne vuotaa, aivastelette tai yskitte jatkuvasti, tulkaa käymään uudelleen täällä. Onneksi selvisitte molemmat säikähdyksellä", Liljatuuli naukui lämpimästi.
Lieskakajo painoi ohjeet mieleensä, hän halusi pysyä terveenä näinä aikoina. Liljatuulen ehdotuksesta hän istahti siihen, sillä tummanharmaa naaras oli antanut heille luvan jäädä kuivattelemaan. Raitaturkki aloitti turkkinsa sukimisen, hän suki etukäpäläänsä nopeaan tahtiin. Pitäisi värjötellä täällä hetki, niin ei tulisi enempi vilu. Hän käänsi katseensa Kharoniin, joka kysyi kiertäisivätkö he reviirin huomenissa loppuun ja sai Lieskakajolta nyökkäyksen. "Kyllä, kierrämme sen huomenna loppuun. Sitä ennen saat levätä, voit syödä ja muista levätä, vietä aikaa muiden oppilastovereiden kanssa ja tutustu heihin. Kollisoturi nousi toisen viereltä ja tassutteli hieman kauemmas, ravistellakseen varovaisesti turkkiaan. SItten hänen vihreät silmänsä kääntyivät toisen puoleen ja Lieskakajo hymyili lämpimästi. "Minä lähden nyt soturien pesään kuivattelemaan ja siitä vielä partioimaan. Nähdään huomenna, saat nukkua pitkään! Sen minä lupaan", Lieskakajo naukaisi virne kasvoillaan ja pukkasi ystäväänsä, joka riemastui uutisista. "Heippa!" Lieskakajo toivotti toiselle ja lähti loikkimaan soturien pesälle päin. Ei hänen turkkinsa aivan vielä kuiva ollut, mutta lähellä ja hän voisi ottaa esimerkiksi pienet nokoset. Seuraavan partion lähtöön olisi kuitenkin aikaa. Lieskakajo työntyi pesään ja rojahti sammalilleen, jotka eivät onneksi olleet kaukana. Hänen suustaan pääsi onnellinen huokaisu. Vaikka heistä oli meinannut tulla jääkissoja, päivä oli ollut silti mahtava! Lieskakajo yskäisi muutaman kerran ja niiskaisi epämukavasti, olikohan hän kuitenkin onnistunut vilustumaan? Oi ei, Lieskakajo ihan todella halusi pysyä terveenä. Hän hautasi kuononsa kuiviin sammaliin ja sulki vihreät silmänsä. Uni taatusti auttaisi ja korjaisi kaiken, niin kolli ajatteli. Kolli kuunteli aukiolta kantautuvia ääniä, hän oli pesässä lähes yksin. Muilla oli päivän askareet vielä suorittamatta. Onneksi hän voisi nyt levätä ja jättääkin sen partion väliin, jos olo menisi vieläkin huonompaan suuntaan.

//Kharon?
// 761 sanaa

Hallavarjo istuskeli aukiolla yövartiossa, hänen vihertävän keltaiset silmät katselivat tuikkivaa tähtitaivasta. Tähtiklaani. Hänen koko klaanielämänsä perustui uskolle Tähtiklaania kohtaan. Hallavarjon hännänpää heilahteli hiljakseen ja Hallavarjon silmät tarkkailivat lähimaastoa tarkkaavaisina. Hän ei päästäisi ketään lähellekään Eloklaania, ketään tunkeilijaa.. Kolli värähti, kun pakkanen tuntui purevan häneen täysin. Kollilla oli lyhyt ja karkea turkki, se hylki kyllä vettä muttei todellakaan pitänyt pakkasta ulkona. Kollisoturin mahaan tuntui pistelevän, se saattoi johtua nälästä. Kun Hallavarjo söi ja hänen vatsansa tuli edes hieman täyteen, häntä alkoi väsyttää ja ruokailun jälkeen kolli menikin aina torkuille. Nyt ei sopinut torkkua, piti olla valppaana, jotta ei nukahtaisi. Tähtitaivas tuikki rauhoittavasti ja kolli oli hyvin onnellinen siitä, että hänen kaikki läheiset olivat täällä eivätkä katselleet häntä tähtitaivaan takaa. Hallavarjo yskäisi muutaman kerran ja pörhisteli onnettomasti turkkiaan. Oli sysimustaa ja pimeää, vaikka lumi loikin valoisaa efektiä. Kollisoturi henkäisi hiljaa ja käänsi katseensa kuullessaan tutun äänen. Hän näki vanhan tuttavansa hymyilevän väsyneesti ja vahdissa olevan kollin silmät olivat yllättyneet. "Totta kai saat, olemmehan me vanhoja tuttavia. Anteeksi yllättyneisyyteni, emme ole viettäneet hetkeen aikaa. Mukava nähdä sinua, mitä sinulle kuuluu Hiilihammas? Turkkisi taitaa pitää sinut lämpimämpänä, kuin omani", Hallavarjo naurahti ja taputti hännällään ystävällisesti paikkaa. Olisi mukava tutustua kolliin vielä paremmin, saada hänestä ystävä. Hiljaisena ja varautuneena kissana hänellä ei ystäviä hirveästi ollut. Toisaalta, hän halusikin pitää ystäväpiirinsä pienenä ja olla vain muutaman kissan ystävä, hän ei tosiaankaan luottanut kaikkiin, kuten siskonsa Utusielu. "Onko ilmoja pidellyt? Pian taitaakin olla paremmat kelit edessä, meidän ei tarvitse värjötellä kylmyydessä. Vaikka kieltämättä jään kaipaamaan yövartiointia tähtitaivaan alla", Hallavarjo myönsi kankealla äänellä ja venytteli etukäpäliään, jotka olivat istumisesta kankeat. Soturi ei ollut enää mikään nuori sälli.

//Hiili?
//296 sanaa

Kultapennun osoittaman kukan nimi ei pompannut Leimutassun mieleen samalla sekunnilla kun hän näki sen, vaan parantajaoppilaan oli kaiveltava hetki muistiaan ennen kuin vastasi. Kasvin voimakas tuoksu auttoi häntä saamaan mieleensä yrtin parantavat ominaisuudet ja sen nimen.
"Se on rätvänää", hän maukui lopulta. "Se pureskellaan ja levitetään haavalle."
"Auttaako se haavoja paranemaan nopeammin?" Kultapentu arvuutteli. Leimutassu nyökytteli päätään.
"Kyllä vain. Se hoitaa ne hyvin ja poistaa myrkyn kehosta."
"Hyvin muistettu." Leimutassu hätkähti takaa kuuluvaa ääntä. Hän ja Kultapentu kääntyivät yhtä aikaa katsomaan tummanharmaa parantajaa, joka oli ilmestynyt heidän taakseen. Liljatuulen meripihkanväriset silmät tutkailivat heitä molempia uteliaasti.
"Minä tässä opetin Kultapennulle joitakin perusjuttuja yrteistä", Leimutassu kiirehti sanomaan, ennen kuin naaras moittisi häntä pennun tuomisesta yrttivarastoon. Kultapentu tapitti vanhempaa kissaa silmät ymmyrkäisinä. Leimutassu ei halunnut hänen joutuvan pulaan. Hän muisti, miten uteliaisuus oli kutkuttanut hänenkin varpaitaan ihan pikkupentuna, eikä hän olisi millään malttanut olla tunkematta nenäänsä joka paikkaan.
Liljatuuli katsoi hunajanväristä naarasta hyväntuulisena. "No, opitko sinä mitään käytännöllistä Leimutassulta, Kultapentu?" hän kysyi Kultapennulta.

//Kulta?
//160 sanaa

Omenahuuma: 8kp -

Lauhalaukka: 8kp -

Kultapentu: 20kp! -

Leimutassu: 15kp -

Lieskakajo: 16kp -

Harhamiete: 7kp -

Mahlahalla: 11kp -

Mesitähti: 16kp -

Haavetassu: 18kp -

Hiilihammas: 4kp -

Pohjatassu: 25kp! -

Kuljin Lauhalaukan perässä takaisin leiriin. Vatsassani muljahteli, mitä lähemmäksi Punatähteä ja Henkäysvarjoa menimme. En tiennyt, kantoiko kuolonklaanilaispäällikkö minulle kaunaa klaanin vaihtamisesta. Hän takuuvarmasti piti minua petturina, mutta vihasiko hän minua? Jos Punatähti ei vihannut minua, niin Henkäysvarjo ainakin vihasi. Onnekseni raidallinen kolli tuntui olevan liian keskittynyt kuuntelemaan Punatähden ja Mesitähden välistä keskustelua.
En voinut uskoa korviani, kun kuulin Punatähden ehdotuksen. Päällikkö oli pyytänyt Eloklaania osallistumaan Hiirenkorvan ajan suuriin harjoituksiin. Käännyin katsomaan Lauhalaukkaa yllättyneenä vain huomatakseni, että tämäkin oli yllättynyt. Kuuntelimme päälliköiden keskustelun loppuun saakka, kunnes he viimein lopettivat. Mesitähti ja Minttuliekki tarjoutuivat ystävällisesti saattamaan kuolonklaanilaiset pois Eloklaanin reviiriltä.
Kun hälinä pääaukiolla hiljeni, käännyin taas Lauhalaukan suuntaan.
"Tämän on pakko olla jokin juoni. Ihanko oikeasti Kuolonklaani tahtoo Eloklaanin mukaan suurin harjoituksiin?" kysyin päätäni pudistellen. Pelko kasvoi mielessäni, kun edes ajattelin asiaa. Kuolonklaanilaiset olivat häijyjä, mutta voisivatko he tehdä meille sellaisen ansan? Voisivatko he tehdä Eloklaanin oppilaille niin? Punatähti oli aina ollut reilu päällikkö, mutta mitä jos Karhumyrskyn tapaus oli muuttanut häntä? mitä jos se oli tehnyt päälliköstä ylivarovaisen, ja hän tahtoisi nyt nujertaa Eloklaanin.
"Pitäisikö meidän puhua Mesitähdelle? Entä jos tämä on ansa?" kysyin Lauhalaukalta epäröiden.

//Lauha?
// 185 sanaa

Olin koko ajan vain häkeltyneempi kuulemastani. Leimutassu oli kertonut nähneensä näyn Tähtiklaanilta. Kuolleet kissat olivat kertoneet hänelle, missä klaanin pelastavaa kissanminttua kasvoi. Tuntui uskomattomalta, että Tähtiklaani tosiaan katsoi taivaalla peräämme noin. Olin hiukan kateellinen siitä, että Leimutassulla oli tuollainen yhteys Tähtiklaaniin. En voisi koskaan itse saavuttaa mitään sellaista, sillä se oli parantajien juttu.
Kissanminttu ihmetytti minua myös. Lehdet näyttivät kovin tavallisilta ja mitäänsanomattomilta siitä huolimatta, että ne tuoksuivat herkullisilta. Tiesin viheryskän olevan hyvin vaarallinen tauti, johon kissat joskus jopa kuolivat. Kissanmintulla oli kuitenkin mahdollista pelastaa heidät. Hätkähdin kun huomasin kurottautuneeni jälleen lähemmäs mintun makeaa tuoksua ja vetäydyin kiireesti taaksepäin. Jos näkisin niitä kasvamassa jossain, tietäisin nyt olla syömättä niitä. Noin tärkeitä yrttejä ei pitäisi tuhlata.
Jatkoin yrttien läpikäymistä. En niinkään keskittynyt niiden ulkonäköön, sillä hajut olivat huomattavasti mielenkiintoisempia. Pian törmäsinkin jälleen voimakkaaseen tuoksuun. Tuoksu ei ollut läheskään yhtä houkutteleva kuin kissanmintun, muttei erityisen pahakaan. Seurasin nenääni pieneen kasaan kukkia. Ne olivat keltaisia ja kukassa oli neljä terälehteä.
"Entä nuo? Niillä on vahva haju", totesin nyökäten keltaisia kukkia kohti.

//Leimu?
//168 sanaa

Metsä oli rauhallinen, kuten aina. Vaikka lihaksiani jomotti, kuljin reippain askelin Hiilihampaan perässä kohti Eloklaanin leiriä. Lehdettömät puut huojuivat tuulessa, joka kutitteli myös valkeaa turkkiani. Pakkanen oli lauhtunut, ja harjoitteleminen oli huomattavasti helpompaa kuin lehtikadon keskivaiheilla.
Olin taas tehnyt kaikkeni oppiakseni Hiilihampaan näyttämiä taisteluliikkeitä. Koulutuksen alkuvaiheessa tabbykuvioinen soturi oli yrittänyt hyväksyä minulta liikkeitä, jotka olivat vähän sinne päin, mutta minä en suostunut sellaiseen. Halusin osata kaiken täydellisesti, paremmin kuin kukaan muu. Olin onnekas, sillä Hiilihammas oli kärsivällinen. Hän ei hoputtanut minua siirtymään seuraavaan liikkeeseen, vaan odotti niin kauan, että hallitsin liikkeen täydellisesti.
"Olet edistynyt nopeasti", Hiilihammas lausahti ja vilkaisi lapansa yli minua.
"Sinä olet hyvä mestari", sanoin päätäni nyökytellen. Se oli totta. Minä pidin Hiilihampaasta ja hänen tavastaan opettaa. Hän oli sopeutunut hyvin minun tapaani oppia ja toiveisiini koulutuksen suhteen. Halusin, että kaikki meni tismalleen sääntöjen mukaan, eikä vähän sinnepäin. Olin päättänyt, että noudattaisin jokaikistä soturilain kohtaa kirjaimellisesti aina, enkä ikinä tekisi mitään kiellettyä. Toivoin kaikkien muidenkin tekevän niin. Kun kaikki noudattaisivat sääntöjä, ei tulisi ongelmia ja klaani pärjäisi paremmin.
"Pääset tänään saalistuspartioon ilman minua", tabbykuvioinen soturi sanoi ja vilkaisi taas minuun päin. Olin vähällä kompastua käpäliini kuullessani tämän sanat.
"Ilman sinuako? Miksi?" kysyin häkeltyneenä. Hiilihammas hidasti tahtiaan niin, että tämä jättäytyi vierelleni. Se tuntui minusta todella väärältä, ja olisin halunnut jättäytyä takaisin mestarini taakse. Oppilaan ei olisi pitänyt kulkea mestarinsa vierellä, vaan tämän jäljessä. En kuitenkaan kehdannut alkaa hidastelemaan, koska silloin olisimme joutuneet pysähtymään.
"Minäkin olin aluksi mukana partiossa, mutta Mesitähdellä on asiaa suuriin harjoituksiin liittyen kaikille osallistuville mestareille. Partion muut jäsenet pitävät sinusta huolta, ja minä luotan siihen, että pärjäät", Hiilihammas totesi rauhallisella äänellä hennosti hymyillen. Minä en hymyillyt, mutta se oli minulle tavallista. Soturin täytyi olla vakavailmeinen, jotta tämä voitaisi ottaa tosissaan. Tai ainakin minä tahdoin olla, en minä syyttänyt ketään siitä, vaikka he hymyilivätkin.
"Ai", totesin lapojani kohauttaen. Mesitähti oli kertonut pari päivää sitten tulevista suurista harjoituksista, joihin oppilaat osallistuisivat. Kuolonklaanin oppilaat osallistuisivat myös. Klaanien oppilaat jaettaisi joukkueisiin, ja kilpailisimme eri lajeissa muita joukkueita vastaan. Ajatus kilpailusta kuulosti houkuttelevalta. Pääsisin näyttämään kaikille taitoni. Voisin viimeinkin hyödyntää kaikkea sitä, mitä olin opiskellut ahkerasti.

Leiriin saavuttuamme Hiilihammas pyysi minua tarkastamaan, olivatko klaaninvanhimmat jo syöneet. Saisin syödä itsekin sen jälkeen. Astelin karhunvatukkapensaikon luokse. Irvistin kuullessani Nokilinnun kovan äänen jo ennen kuin pääsin sisään hämärään pesään. Tummanruskea naaras nauroi heleällä äänellään, mutta vaikeni huomatessaan minut. Hiljaisuus ei kestänyt kauaa.
"Oi! Sinähän olet meidän Hiilihampaan oppilas! Pohjatassuhan se oli? Mikä tuo sinut tänne?" kysymystulva sai pääni pyörälle, kun vanha naaras ponkaisi itsensä ylös vuoteeltaan ja työnsi kuononsa aivan minun lähelleni, "olet sinä sitten soma oppilas, mutta niin laiha! Oletko syönyt mitään koko päivänä?"
Vanhan kissan ollessa miltei turkissani kiinni, tunsin oloni hyvin epämukavaksi. Peräännyin askeleen taaksepäin, mutta pesän seinämä tuli vastaan.
"Joo, niin juuri.. Tulin kysymään, että oletteko te jo syöneet", sanoin parantaen ryhtiäni ja yrittäen olla mahdollisimman ylvään oloinen kaikin puolin, vaikka tumman naaraan läsnäolo sai minut inhoamaan jokaista hetkeä. En ymmärtänyt, miten joku noin vanha saattoi olla niin puhelias. Olisi luullut, että vanhuuden myötä sitä kyllästyisi jatkuvaan puhumiseen ja lopulta hiljenisi kokonaan. Arvelin, että Hiilloskatseelle oli käynyt niin. Tai sitten kissa oli vain ollut aina hiljainen.
"Voi kyllä, joka päivä! Koskaan elämässäni ei ole ollut tällaista palvelua! Voitko uskoa, että kaltaisesi nuoret kissat tuovat meille joka päivä monta kertaa mitä maittavinta ruokaa!" Nokilintu hehkutti mielissään ja vetäytyi viimeinkin hieman kauemmaksi minusta.
"Se on meidän tehtävämme. Oletteko te nälkäisiä?" kysyin ja annoin katseeni kiertää Nokilinnun kautta Hiilloskatseeseen ja siitä Kirsikkakuonoon. Hiilloskatse tuijotti epämukavan pistävällä katseellaan minua, mutta Kirsikkakuono näytti nukkuvan. Luiseva naaras oli ummistanut silmänsä, ja nuokkui sammalvuoteellaan pää pystyssä.
"Ei, tässä kävi äsken sellainen nuori kissa. Hiilloskatse! Mikä sen kissan nimi olikaan? Sellainen oikein hellyyttävä nuorukainen, voi.. Miten minä en nyt muista..", Nokilintu pohti ja katsoi kumppaniaan odottaen, että tämä osaisi kertoa kissan nimen.
"Uskotassu", tabbykuvioinen kolli murahti. Oli hetken hiljaista, ja se oli minun mahdollisuuteni. Nousin ylös ja kohtasin Nokilinnun katseen. Vanhus oli taas avaamassa suutaan, mutta minä ehdin ensin:
"Anteeksi, mutta minun on nyt mentävä. Keskustellaan taas myöhemmin lisää. Mukavaa päivänjatkoa!"
Pujahdin huojentuneena ulos klaaninvanhimpien pesästä. Arvostin suunnattoman paljon vanhempia kissoja, mutta Nokilintu oli.. No, hän oli Nokilintu. Pyysin mielessäni Tähtiklaanilta anteeksi sen, miten töykeästi olin liuennut pois klaaninvanhimpien luota. Mikäli loppupäiväni olisi ollut vapaa, olisin voinut jäädä kuuntelemaan Nokilinnun juttuja. Tahdoin kuitenkin vielä ennen partiota kerrata oppimiani taisteluliikkeitä. Löysin rauhaisan paikan oppilaiden pesän vierestä. Vilkaisin muita oppilaita, jotka keskustelivat rauhassa joidenkin ketunmittojen päässä minusta. Olisin halunnut liittyä heidän seuraansa, mutta harjoitteleminen tuntui nyt tärkeämmältä.

Kun olin saanut hiottua liikkeitä tarpeeksi, palkitsin itseni saaliilla, jonka Hiilihammas oli luvannut. Pian aterian jälkeen olikin jo aika lähteä partioon. Aurinko oli ohittanut huippunsa, ja paksu pilvipeite oli hiipinyt taivaalle. Olin odottelemassa partion jäsenten saapumista. Partion johtoon oli laitettu Hillasielu. En tuntenut valkeaa kollia juurikaan, mutta jo tämän olemus kertoi hänestä paljon. Soturi hymyili lämpimästi ja vaikutti malttamattomalta. Arvelin, ettei tämä ollut ollut partion johdossa kovinkaan montaa kertaa.
Hiljalleen myös muun partion jäsenet ilmaantuivat paikalle. Kun kaikki olivat koolla, lähdimme Hillasielun johdolla kulkemaan ulos leiristä. Partiossa mukana olivat Hopeaputous, Lakkakuiske, Putouslaulu ja minä tietenkin. Kaikki mukanaolijat olivat minulle täysin tuntemattomia, eikä kukaan tuntunut olevan kiinnostunut keskustelemaan, joten myös minä pysyin vaiti.
Keskityin tarkkailemaan ympäristöäni, kun kuljimme kauemmaksi leiristä. Ylitimme joen, ja Hillasielu johdatti meidät koivumetsään. Valkeat koivut kurottelivat taivasta, ja huojuivat hiljaa tuulessa. Puut kasvoivat muutamien ketunmittojen päässä toisistaan. Lehtikadon ajan maisema oli kaunis, vaikka harmaat pilvet tekivätkin tunnelmasta synkän. En malttanut odottaa, että lehtikato päättyisi ja lumi sulaisi pois. Hiilihammas oli luvannut opettaa minut uimaan, kunhan vesi olisi tarpeeksi lämmintä.
"Hajaannutaan tässä", Hillasielu sanoi pysähdyttyään ja kääntyi katsomaan partion jäseniä. En ollut koskaan ollut ilman mestariani partiossa, mutta tiesin mitä minun täytyi tehdä. Usein olimme Hiilihampaan kanssa menneet hetken samaan suuntaan ennen hajaantumista, mutta nyt lähdin yksin. Kuljin koivujen lomassa hiljaa hiipien yrittäen löytää hajujälkeä, jota voisin lähteä seuraamaan.

Olin tyytyväinen suoritukseeni, sillä olin saanut kiinni yhden hiiren, eikä aika ollut vielä loppu. Hautasin hiiren hankeen merkiten kohdan maasta löytyneellä risulla, jotta löytäisin saaliin palatessani takaisin muiden luokse. Lähdin etsimään uutta hajujälkeä toiveikkaana. Hiilihammas ja muut olisivat takuulla ylpeitä, jos saisin partion aikana kiinni useamman saaliin. Lehtikadon aikana tuntui olevan tyypillistä, että jokainen sai partion aikana kiinni vain yhden saaliin.
Lumi natisi jalkojeni alla, vaikka yritin kulkea ääneti. Sain vainun jäniksestä, jota lähdin epäröimättä seuraamaan. Mitä pidemmälle seurasin hajujälkeä, sitä voimakkaammalta se tuoksui. Mutta sitten haistoin jotakin outoa. Verta, jäniksen verta. Nostin pääni ylös ja katselin ympärilleni. Tuuli toi hajun mukanaan edestäpäin, olin siitä aivan varma. Lähdin kulkemaan ripeämmin askelin eteenpäin, yrittäen edelleen olla hiljaa. Veren haju voimistui entisestään, kunnes löysin sen lähteen. Valkea soturi kääntyi nopeasti minun suuntaani, kun tämä huomasi minun lähestyvän häntä.
"Mitä sinä oikein teet?" kysyin Putouslaululta, joka oli parhaillaan syömässä jänistä, "ei partion aikana saa syödä. Saalis pitää viedä klaanille."

//Putous?
// 1115 sanaa

"Isä, miksi sinä hylkäsit minut?" Tyrskytassu seisoi Ukkospolulla. Vaaleanvihreiden silmien syyttävät katse porautui syvälle sisimpääni, en pystynyt perääntymään. "Miksi annoit heidän karkottaa minut?" Poikani suusta putoavat sanat olivat kuin jääpuikkoja, jotka iskivät sydämeeni.
"Ei… en minä…" Yritin mennä hänen luokseen. Jalkani eivät totelleet. Paniikki valtasi kehoni. Halusin poikani luo! "En minä halunnut tällaista, Tyrskytassu! Sinä olet minun poikani, ja minä rakastan sinua!"
Ääneni hädin tuskin kuului voimistuvan jylinän alta. Tyrskytassu seisoi Ukkospolulla hievahtamatta. Vaikka tuuli ympärillämme yltyi, karvakaan ei liikahtanut hänen turkissaan. Hirviön kiiluvat silmät lähestyivät Tyrskytassun takaa…
Hätkähdin hereille. Oli pimeää ja kuulin ympäriltäni nukkuvien kissojen tuhinaa. Korppisiipi nukkui vieressäni sikeästi. Nielaisin kurkkuuni nousseen palan ja nousin varovasti naarasta herättämättä ylös.
Tähtitaivas pilkahteli sysimustien puiden latvojen takaa. Pakkanen oli pureva, mutta tässä tilassa se tuntui jopa rauhoittavalta. Huomasin aukiolla hahmon: Hallavarjo. Kollin valkoinen turkki maastoutui hyvin lumeen. Arvelin soturin olevan yövartiossa.
Tassuttelin hänen luokseen hieman kankein jaloin. Hän käänsi vihertävän keltaiset silmänsä minuun yllättyneenä.
"Saanko liittyä seuraan?" kysyin vanhalta tuttavaltani hymyillen väsyneesti. En saisi enää unta, ja Hallavarjo tuskin pahastuisi seurasta.

//Halla?
//172 sanaa

"Kissanminttua." Leimutassu katseli vihreitä lehtiä muistellen samalla sitä kertaa, kun hän ja Mahlahalla olivat lähteneet hakemaan kyseistä kasvia läheltä Kuolonklaanin rajaa. "Olet vielä niin nuori, ettet välttämättä muista sitä, mutta klaanissa jylläsi jokin aika sitten paha viheryskäepidemia. Kissanmintun avulla minun ja Liljatuulen onnistui parantaa kaikki sairastuneet, emmekä onneksi menettäneet ketään."
Kultapennun silmissä oli mielenkiintoa, mutta niihin oli ilmestynyt nyt myös pieni järkytys. Leimutassu mietti, kannattaisiko hänen kertoa pennulle enempää. Hän oli kuitenkin vielä niin kovin nuori, eikä kolli halunnut pikkuisen menettävän yöuniaan tämän vuoksi.
"Kissanminttua ei ole kovin helppo löytää", Leimutassu jatkoi sitten, yrittäen johdatella pennun ajatuksia johonkin valoisampaan. "Minä näin näyn Tähtiklaanilta, jossa näytettiin, missä kasvaa kissanminttua. Minä ja ystäväni Mahlahalla lähdimme etsimään sitä. Kun pääsimme perille, meitä odotti isot määrät vihreitä lehtiä kasvamassa hylätyn kaksijalan pesän sisällä." Hän veti varovasti kynnellään yhden lehdistä lähempää tutkittavaksi. Hän ei missään nimessä halunnut haaskata näin kallisarvoisia lehtiä. Jos uusi tautiepidemia puhkeaisi yhtäkkiä, heillä olisi edes jotain, jolla vastata siihen. "Joten jos joskus sairastut viheryskään, paras rohto siihen on kissanminttu. Muilla yrteillä voit yrittää lievittää oloasi, mutta tämä menee ylitse niiden", hän teroitti vielä.

//Kulta?
//182 sanaa

Kaikki oli sujunut hyvin siihen saakka, kun Kharon oli alkanut ylittämään jokea. Oppilas seurasi mestarinsa esimerkkiä ja loikkasi kiveltä aina seuraavalle. Se alkoi jo sujua, kunnes kaikki meni pieleen. Kun Kharon loikkasi uudelle kivelle, se ei sujunutkaan kuten aiemmin. Kiven pinta oli liukas, ja Kharon luisui pelottavan nopeasti kohti hyistä jokea.
Laikukas kolli yritti saada otetta liukkaasta kivestä, mutta yritys oli toivoton. Kolli molskahti veteen. Jäinen vesi lamaannutti oppilaan hetkessä. Hän haukkoi henkeään onnistuen vetämään vettä keuhkoihinsa. Yskänpuuskan saattelemana Kharon upposi mustaan veteen.
Hän luuli lopun tulleen jo, kunnes tunsi jonkun tarttuvan niskanahkaansa. Pelastaja heitti Kharonin astinkivelle, ja oppilas nousi ylös täristen. Hento tuuli leikitteli hänen läpimärällä turkillaan saaden hänet tuntemaan itsensä entistä kylmemmäksi. Lieskakajo nousi ylös joesta turkkiaan ravistellen. Kharon olisi halunnut takaisin leiriin, etenkin tämän jälkeen, mutta raidallinen soturi ei myöntynyt tällä kertaa.
"Palaamme leiriin, mutta sitä ennen sinä ylität astinkivet", Lieskakajo sanoi päättäväisesti, vaikka tuon leuat tärisivät puhuessa.
"Minähän jäädyn tänne!" Kharon parahti ja alkoi ripein vedoin nuolla kylmää turkkiaan, joka muuttuisi hetkenä minä hyvänsä yhdeksi suureksi jääkalikaksi.
"Sitten sinun täytyy pitää vauhtia. Sinun ei enää tarvitse pelätä putoamista, koska koit sen jo. Pelastan sinut aina vain uudestaan ja uudestaan, kunnes pääset joen toiselle puolelle ja takaisin", Lieskakajo sanoi ja väläytti oppilaalleen hymyn. Kharon ei olisi halunnut myöntyä, mutta kylmyys pakotti hänet liikkeelle. Pettymys epäonnistumisesta kalvoi nuoren kollin mieltä. Hän oli surkea oppilas! Tuskin kukaan muu oli pudonnut heti rajakierroksella jokeen. Uskotassu ei varmasti tekisi samaa virhettä.
Koko keho täristen Kharon valmistautui loikkaamaan seuraavalle astinkivelle, ja loikka sujui moitteettomasti. Muutaman kiven jälkeen vuorossa oli sama kivi, jonka päältä Kharon oli äsken liukastunut. Oppilas epäröi ja kääntyi katsomaan Lieskakajoa.
"Eikö tämä riitä jo?" kolli kysyi ääni väristen, mutta soturi pudisteli päätään.
"Kun loikkaat sille kivelle, älä ota niin paljoa vauhtia. Ihan rauhassa vain, sinä pystyt siihen!" soturi kannusti kylmissään. Kharonin sydän pamppaili, kun tämä silmäili liukasta kiveä. Sitten hän puri hampaansa yhteen ja loikkasi, tosin tällä kertaa huomattavasti varovaisemmin.
Onnistumisen riemu valtasi oppilaan, kun tämä onnistui loikkaamaan kivelle ja pysymään siinä. Itsevarmempana tämä lähti loikkimaan kivistä polkua pitkin aina joen toiselle puolelle saakka.
"Katso Lieskakajo! Minä tein sen!" kolli riemuitsi.
"Hyvä! Nyt voit palata takaisin!" Lieskakajo huusi hymyillen vastarannalta. Kharon lähti samoja kiviä pitkin takaisin mestarinsa luokse. Kolli nautti onnistumisen tunteesta täysin rinnoin.
Kharon loikkasi takaisin kuivalle maalle, ja katsoi Lieskakajoa riemuissaan.
"Se oli mahtavaa!" oppilas sanoi leveästi hymyillen. Hymy laantui nopeasti, kun tämä muisti kylmyyden ja märän turkkinsa, johon oli alkanut jo muodostumaan jääkiteitä.
"Palataan leiriin ennen kuin olemme yhtiä jääkalikoita", Lieskakajo sanoi, "muistatko mistä tulimme?"
Kharon silmäili hetken ajan metsää. Alastomat lehtipuut ja kuuset näyttivät joka puolella samalta. Hän ei ollut varma, mistä he olivat tulleet, joten kolli pudisteli päätään pettyneenä.
"Olisiko minun pitänyt muistaa?" hän kysyi varovasti.
"Ei, minä vain kokeilin. Siinä menee hetki, ennen kuin opit tunnistamaan reviirin ja kulkemaan täällä", Lieskakajo lupasi ja viittoi sitten Kharonin peräänsä, "me tulimme täältä."

Kharon seurasi parasta ystäväänsä leiriin. Matka taittui hiljaisuudessa, sillä Kharonin täytyi vain keskittyä liikkumiseen. Hänellä oli hurjan kylmä.
Kun kissat pääsivät piikkihernemuurien suojaan, pääaukiolla olevat kissat katselivat heitä. Kaksi jääkalikka-kissaa oli varmasti huvittava näky, Kharon ajatteli häpeissään.
"Käydään varalta parantajan pesällä. Lehtikadon aikaan veteen putoaminen voi aiheuttaa vilustumisen", Lieskakajo selitti ja viittoi oppilaansa kohti parantajan pesää. Kharon kulki tallotulla hangella karhunvatukkapensaikon luokse. Lieskakajo kumartui, etteivät oksat raapisi hänen turkkiaan ja soturi astui Kharonin edellä hämärään pesään. Sairasaukio oli tyhjillään, ja sen takana oli kaksi suurta kiveä, joiden väliin muodostui kolo, eli parantajien pesä. Kharon ei ollut usein käynyt parantajan pesässä, mutta Liljatuuli oli esitellyt sen hänelle kerran. Sairasaukiolle asti kantautui yrttien kitkerät tuoksut. Kharon nyrpisti nenäänsä inhoten.
"Liljatuuli! Leimutassu!" Lieskakajo huhuili parantajakissoja. Tummanharmaa naaraskissa astui ulos kivien välisestä kolosta. Tuon kasvoille muodostui yllättynyt ilme, kun tämä näki kaksikon.
"Haavetassu putosi veteen ylittäessämme astinkiviä, ja pelastin hänet", raidallinen kolli selitti ennen kuin parantaja ehti edes kysyä. Liljatuuli nyökkäsi. Kharon oli huojentunut, ettei parantaja tehnyt siitä isoa numeroa.
"Ensitöiksi teidän täytyy pestä turkkinne kuiviksi. Seurailkaa vointianne parin päivän ajan. Jos olette koko ajan kylmissänne, nenänne vuotaa, aivastelette tai yskitte jatkuvasti, tulkaa käymään uudelleen täällä. Onneksi selvisitte molemmat säikähdyksellä", parantajakissa sanoi ja hymyili lämpimästi. Kharon kuunteli tarkasti parantajan ohjeet.
"Voitte olla täällä niin kauan, että turkkinne ovat kuivia. Jos kaipaatte minua, olen järjestelemässä yrttivarastoja", tummanharmaa naaras sanoi ja poistui kaksikon luota.
Kharon kääntyi mestarinsa puoleen, kun tämä alkoi jo nuolla turkkiaan.
"Kierrämmekö me huomenna reviirin loppuun?" kolli kysyi mestariltaan.

//Lieska?
// 723 sanaa

Katselin silmät säihkyen Leimutassua, joka kertoi minulle katajanmarjojen käyttötarkoituksista. Oli outoa ajatella, että jokin pelkkä marja voisi tarjota apua useampaankin vaivaan. Nyt tiesin, että vatsakivun yllättäessä voisin vain etsiä katajan ja selvitä pälkähästä omin avuin. Nostin hetkeksi päätäni yrttien yltä saadessani hienon idean. Miksi tyytyisin vain ihmettelemään niiden vaikutuksia kun voisin samalla oppia? Yrttitietoisuudesta olisi varmasti hyötyä, vaikka olisikin soturi. Leimutassuakaan ei näyttänyt haittaavan se, että olin täällä kyselemässä.
Jatkoin yrttien läpi käymistä, kunnes yksi niistä kiinnitti huomioni. Ei siksi, että se olisi tuoksunut mielenkiintoiselta, päinvastoin; se ei tuoksunut oikein miltään. Se oli hopeista ja ohutta ja oudon säikeistä. En ollut koskaan kohdannut mitään sellaista.
"Mikä yrtti tuo on?" kysyin kurottaen kuonollani kohti salaperäistä, läpikuultavaa kasaa. Leimutassu astui lähemmäs nähdäkseen.
"Se ei ole yrtti ollenkaan, eikä oikeastaan mikään kasvi", hän kertoi ja suuni raottui hieman hämmennyksestä. "Se on hämähäkinseittiä. Sitä voidaan kietoa haavan päälle, jolloin verenvuoto tyrehtyy helpommin."
Värähdin hiukan kuullessani Leimutassun puhuvan verestä. Joskus soturit törmäsivät partioissa vaarallisiin eläimiin, jotka saattoivat satuttaa heitä. Toivoin, etten koskaan joutuisi tilanteeseen, jossa voisin hyödyntää juuri oppimaani tietoa.
Seuraavaksi nenääni osui herkullisin tuoksu, mihin olin koskaan törmännyt. Haistelin etsien hajun lähdettä ja kun sen löysin, jouduin hillitsemään itseäni, etten ahmaisisi yrttejä suihini. Tuoksu oli peräisin vihreistä lehdistä, joiden reuna oli aavistuksen sahalaitainen.
"Entä tämä? Mitä se on?" kysyin uteliaana vilkaisten mustavalkoista parantajaoppilasta. *Ja voiko sitä maistaa*, lisäsin mielessäni.

//Leimu?
//225 sanaa

Ymmärsin, mitä Mahlahalla tarkoittii: Henkäysvarjo ei ollut kuulunut minunkaan suosikkikissoihini vielä Kuolonklaanissa asuessani. Mutta sitä ei voinut kieltää, etteikö kolli olisi ollut asialleen omistautunut. Hän oli aina hoitanut soturinvelvollisuutensa hyvin ja täyttänyt kaikki klaanin asettamat odotukset. Kaiken lisäksi hän oli yhdessä Tuhkajuovan kanssa, joka oli toinen priimaluokan soturi. Heidän täydelliset ansioluettelonsa olivat kuin heijastukset toisistaan.
"Ehkä Punatähti tulee kuolinvuoteellaan toisiin aatoksiin ja valitsee seuraajakseen jonkun vähemmän jäykkiksen", tuhahdin katsellessani siihen suuntaan, johon partio oli juuri kadonnut. Takaraivossani kutkutti halu tietää, millä asialla Kuolonklaanin kissat liikkuivat alueellamme. "Tule, mennään katsomaan, mistä tässä on kyse."
Mahlahalla näytti edelleen epäröivältä, mutta nyökkäsi kumminkin ja lähti tassuttamaan vierelläni partion tassunjälkiä myötäillen leiriin päin. Pidin koko ajan korvani höröllään siltä varalta, että leirin suunnalta alkaisi kuulua metakkaa. Tuskin he hyökkäystä aikoivat niin vähäisellä joukolla, mutta koskaan ei voinut olla liian varma.
Kun saavuimme leiriin Mesitähti oli juttelemassa Punatähden kanssa aukiolla. Eloklaanin kissat olivat kokoontuneet heidän ympärilleen kuuntelemaan päälliköjen välistä sananvaihtoa. Livahdimme Mahlahallan kanssa kissajoukon sekaan ja jäimme kuuntelemaan.

//Mahla?
//163 sanaa

Valkoista kollia selvästikin jännitti, pystyin lukemaan sen soturin hienoisesti nykivästä hännänpäästä ja hieman jähmeästä asennosta. Minusta se oli lähinnä suloista. Pidin herkistä kolleista. Tai mistä minä oikeastaan tiesin, kuinka herkkä Harhamiete pohjimmiltaan oli. Ehkä häntä hermostutti muuten vain ja toiselle jutteleminen pahensi sitä.
"On hän kertonut minulle", vastasin räpäyttäen silmiäni rauhoittelevasti. Taivutin päätäni alaspäin nuolaistakseni vaivihkaa rintakarvojani samalla kun yritin mielessäni pohtia, mitä kolli halusi saada tietää Eloklaanin perustamisesta. Hänkin varmasti oli perillä tarinan pääkohdista, aivan kuten kaikki muutkin eloklaanilaiset, mutta en ollut varma, tiesinkö mitään sellaista, mitä hän ei jo ollut kuullut joltakulta. "Mutta tuskin mitään sellaista, mitä sinä et jo tietäisi."
Harhamiete näytti hieman harmistuneelta ja valmistautui ilmeisesti tekemään jo lähtöä, kun pysäytin hänet. "Minunkin mielenkiintoni asiaan heräsi, joten miksemme menisi yhdessä kysymään Liljatuulelta tarkempia yksityiskohtia tarinaan?" ehdotin ystävällisesti ja heilautin vähän korviani. Minulla ei ollut parempaakaan tekemistä juuri nyt, ja Liljatuulella saattaisi olla kerrottavana vaikka kuinka meheviä juttuja.

//Harha?
//151 sanaa

Aurinko oli jo laskemassa, kun partio saapui leiriin mukanaan kaksi kuolonklaanilaiskissaa. Punatähti ja tuon varapäällikkö silmäilivät leiriä minun saapuessani heidän luokseen.
"Mikä tuo teidät Eloklaanin leiriin?" kysyin kohdaten kuolonklaanilaispäällikön vihreät silmät. Sivusilmälläni erotin, miten tuttu punaruskean turkin omaava kissa asteli ulos sotureiden pesästä. Minttuliekin tummansinisistä silmistä paistoi yllättyneisyys, kun tämä erotti isänsä leirin pääaukiolla. Punatähti odotti siihen saakka, että Minttuliekki asteli luoksemme, ennen kuin kolli alkoi puhua.
"Meillä Kuolonklaanissa on tapana juhlistaa alkavaa Hiirenkorvaa järjestämällä kaikille oppilaille suuret harjoitukset. Ajattelimme, että tänä vuonna voisimme kutsua Eloklaanin mukaan, jos teitä siis vain kiinnostaa", kolli meni suoraan asiaan. Tuon katse kävi vähän väliä Minttuliekissä, mutta muuten päällikkö puhui minulle.
Kuolonklaanilaispäällikön pyyntö oli yllättävä. Minttuliekki oli kertonut pitkillä kävelyillämme Kuolonklaanin perinteisistä hiirenkorvan ajan harjoituksista. En ollut lainkaan odottanut, että kuolonklaanilaiset haluaisivat meidät mukaan perinteeseensä. Yleensä rajanaapurimme olivat pyrkineet pysymään mahdollisimman kaukana Eloklaanista.
"Minttuliekki onkin kertonut minulle niistä. Osallistumme mielellämme harjoituksiin", vastasin epäröimättä, väläyttäen punaruskealle kollille ystävällisen hymyn. Eloklaanilaiset olivat kokoutuneet pääaukiolle seuraamaan tilannetta. Huomasin, että Henkäysvarjo katseli ympärilleen varuillaan, valmiina hyökkäämään. Kuolonklaanilainen ei selkeästikään nauttinut vierailustaan leirissämme.
"Hienoa. Mikäli teille vain sopii, tulemme lähempänä kertomaan, mitä olemme suunnitelleet harjoituksiin. Toivon, että harjoitukset vähentäisivät kitkaa klaaniemme välillä", Punatähti sanoi kohteliaasti.
"Se kuulostaa hyvältä suunnitelmalta. Me voisimme Minttuliekin kanssa saatella teidät takaisin rajalle. Voimme samalla jutella vähän lisää", ehdotin kohteliaasti ja vilkaisin kysyvästi Minttuliekkiä, joka nyökytteli myöntymisen merkiksi.
"No, eiköhän sitten lähdetä", Punatähti totesi ja nousi ylös. Kolli kulki edellämme piikkihernetunnelin kautta ulos Eloklaanin leiristä.
Metsässä hämärsi jo, mutta kuunvalon osuessa hankeen, se sai kaiken näyttämään valoisammalta. Hiirenkorvan saapuessa lumi alkaisi sulaa, ja öinen pimeys olisi entistä synkempää. Minä olin jo aivan valmis hyvästelemään lehtikadon ja toivottamaan hiirenkorvan tervetulleeksi.
Kuljimme kaikessa hiljaisuudessa jonkin aikaa. Kun eteemme tuli joki, Punatähti lähti ylittämään sitä kaatunutta puuta pitkin määrätietoisesti.
"Montako oppilasta Kuolonklaanissa on tällä hetkellä? Kuinka monta joukkuetta olette suunnitelleet?" esitin kysymyksen Punatähdelle ja kirin nopeasti tuon kiinni.
"Kolme kolmen hengen joukkuetta riittänee", kolli vastasi viileästi vilkaisematta minua. Kävin mielessäni läpi jokaisen eloklaanilaisoppilaan. Oppilaiden määrä molemmissa klaaneissa taisi olla suurin piirtein sama.
"Meillä on edessä ainakin yhdet nimitykset, mutta kolme kolmen hengen joukkuetta taitaa meiltäkin olla tulossa", sanoin rauhallisella äänellä katsoen Punatähteä, joka ei tehnyt elettäkään kohdatakseen katsetta.

Emme ehtineet matkan aikana puhua paljoakaan, sillä keskustelu ei tuntunut lähtevän luistamaan. Henkäysvarjo ja Minttuliekki pysyttelivät koko matkan ajan hiljaa, ja Punatähti vastaili kysymyksiini lyhyesti. Tuntui, kuin kolli ei loppujen lopuksi olisi ollutkaan kovin innoissaan yhteisistä harjoituksista. Hän oli tehnyt selväksi, että joukkueissa olisi vain saman klaanin jäseniä, jotta eloklaanilaiset ja kuolonklaanilaiset eivät pääsisi vahingossakaan tutustumaan. Se sopi minullekin hyvin.
Kun olimme saatelleet vieraamme rajalle, lähdimme kulkemaan takaisin samaa reittiä Minttuliekin kanssa. Yö oli jo laskeutunut Eloklaanin metsän ylle. Tähtitaivas kimmelsi kauniisti taivaalla, eikä pakkanenkaan kiristynyt täksi yöksi.
"Oletko sinä kunnossa?" kysyin Minttuliekiltä, joka vaikutti normaali alakuloisemmalta. Varapäällikkö nosti tummanpuhuvan katseensa minuun väläyttäen hennon hymyn.
"Punatähden tapaaminen saa minut aina ajattelemaan... Asioita", naaras totesi mietteliäänä. Tiesin, mitä hän tarkoitti asioilla. En ollut vieläkään unohtanut sitä hetkeä, kun Punatähti oli katseemme alla riistänyt hengen kuolonklaanilaissoturilta. Tapahtuman ajatteleminen sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Minä en olisi ikimaailmassa voinut tappaa ketään tahallaan. Olin kerran riistänyt kissan hengen, ja se kummitteli yhä silloin tällöin mielessäni.
"Minä ymmärrän", sanoin ja laskin lohduttavasti häntäni soturin lavoille, "minäkin mietin kaikkea silloin tällöin."
Olimme pysähtyneet erään kuusen juurelle, ja Minttuliekki katsoi minua hiljaa. Katseemme kohtasi, ja istuimme hetken hiljaisuudessa katsellen toisiamme. Hiljaisuuden rikkoi vain tuuli, joka havisutti alastomien puiden oksia toisiaan vasten.
"Oletko jo päättänyt, mitä teet Aurinkokajon suhteen?" Minttuliekki kysyi varovasti, särkien tunnelmallisen hetken. Tunsin riipivän syyllisyyden tunteen rinnassani. Tässä minä vain olin Minttuliekin kanssa, kun kumppanini kaipasi minua kotiin luokseen. Tunteeni olivat enemmän sekaisin kuin koskaan. Mitä enemmän vietin aikaa Minttuliekin kanssa, sitä enemmän nautin hänen seurastaan. Päivä päivältä kaipasin hänen seuraansa yhä enemmän, vaikka olisimme vain hetken erossa toisistamme.
"Minun on kerrottava hänelle totuus. En voi olla hänen kanssaan ja valehdella itselleni, koska en minä rakasta häntä", sanoin vahvalla äänellä kohdaten jälleen Minttuliekin katseen.
Sitten kuulin rasahduksen, joka sai minut nopeasti käännähtämään ympäri. Kauhukseni näin Aurinkokajon. Kilpikonnakuvioinen kissa näytti siltä, kuin maa olisi kadonnut tämän jalkojen alta. Soturi katsoi minua epäuskoisena.
"Aurinkokajo", aloitin, mutta soturi kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan.
"Odota!" huusin tämän perään, mutta Aurinkokajo ei kuunnellut. Soturi nelisti kohti nummia. En ollut koskaan nähnyt hänen juoksevan niin lujaa.
"Olen pilannut kaiken", henkäisin ja käännyin Minttuliekin puoleen, "mitä minä nyt teen?"

//Minttu?
// 717 sanaa

Ajatukseni harhautuivat takaisin siihen aikaan, kun elin vielä Kuolonklaanissa. Ajattelin, että mikäli olisin saanut viettää enemmän aikaa Raparperipistoksen kanssa, välillemme olisi voinutkin syntyä jotakin ystävyyttä suurempaa. Kaikki oli kuitenkin mennyt toisin ja olin lähtenyt Kuolonklaanista jättäen Raparperipistoksen taakseni.
"En, minulla ei kai ole sellaista 'oikeaa' olemassakaan", virnistin Lauhalaukalle, vaikka tunsin sydämessäni piston. En ollut koskaan ollut oikeasti rakastunut kehenkään. Täytyi myöntää, että olisin halunnut tuntea sen. Lauhalaukka oli ollut rakastunut, tai ainakin oletin niin. Hän oli rakastunut Villisieluun, mutta kirjavan kollin katoamisen jälkeen suhde oli kariutunut ja Villisielu oli löytänyt toisen, Karhumyrskyn. Kastanjanruskean kollin ajatteleminen sai niskakarvani nousemaan pystyyn.
"Älä nyt. Ei sitä koskaan tiedä, jos se kävelee jo tänään sinua vastaan", oranssi kolli virnisti ja tönäisi minua hellästi. Naurahdin pienesti ja pudistelin päätäni.
"Seuraavaksi varmaan sanot, että se saattaa olla Kirsikkakuono", irvistin ajatellessani vanhaa, luisevaa naarasta, jonka parhaat päivät olivat olleet vuodenaikoja sitten. Lauhalaukka yritti olla nauramatta, mutta pieni naurahdus karkasi ulos tuon suusta.
Kolli oli sanomassa jotain, mutta takaamme kantautuvat askeleet keskeyttivät hänet. Käännyimme tismalleen samaan aikaan katsomaan taaksemme. Meitä lähestyi partio, mutta tuuli toi mukanaan kuolonklaanilaisten ominaistuoksun. Jähmetyin, kun tunnistin eloklaanilaispartion seasta Punatähden sekä Henkäysvarjon. Harmaan kollin sininen katse tuntui tunkeutuvan syvälle sieluuni, saaden minut tuntemaan itseni pieneksi pennuksi. Mieleeni muistui se, miten Kuolonklaanin varapäällikkö oli piinannut minua ja savustanut minut pois Kuolonklaanista. Soturin sinisistä silmistä paistoi inho, kun hän silmäili minua ja Lauhalaukkaa.
"Heillä on asiaa Mesitähdelle", kuulin partion johdossa olevan Salviakatseen sanovan, mutta en kyennyt irrottamaan katsettani Henkäysvarjosta. Partio kulki ohitsemme kohti leiriä. Henkäysvarjo katsoi minua kulkiessaan ohitsemme. Välissämme oli vain puoli ketunmittaa, ja ihan todella pelkäsin kollin hyökkäävän kimppuuni. Kun partio oli kadonnut puiden ja pensaiden sekaan, Lauhalaukka asteli eteeni ja katsoi minua kysyvästi.
"Oletko kunnossa?" soturi kysyi. Nyökkäsin hitaasti ja irrotin viimein katseeni suunnasta, jonne partio ja kuolonklaanilaiset olivat juuri kadonneet.
"Henkäysvarjo ei vain ole suosikkikissani. En ymmärrä, miten Punatähti on valinnut varapäällikökseen tuollaisen kissan", sanoin ja kohtasin Lauhalaukan katseen.

//Lauha?
// 317 sanaa

Tunsin syvää huojennusta, kun Omenahuuma vastasi esittämääni kysymykseen eikä suinkaan vain tuhahtanut koppavasti ja astellut tiehensä häntä ärtymyksestä heiluen. Sellaisiakin kissoja oli, töykeitä kissoja, jotka kohtelivat muita aina yhtä törkeästi ja välinpitämättömästi, ikään kuin he olisivat omistaneet kaiken maan ja taivaan väliltä. Minä en pitänyt sellaisista kissoista, en sitten piiruakaan - toisaalta, kuka olisikaan pitänyt?
Siniharmaat silmäni tuikahtivat toiveikkaasti, kun seurasin punaruskean turkin omaavaa Omenahuumaa leiriaukion laidalle. Istahdin soturittaren kanssa vastatusten ja liikautin korviani sen merkiksi, että olin valmis kuuntelemaan tarkkaavaisesti kaiken, mitä naaras minulle haluaisi kertoa. Ensiksi Omenahuuma sanoi Mesitähden olleen erittäin kärsivällinen mestari, mitä ei ollut vaikea uskoa - päällikkö oli aina vaikuttanut hyvin tyyneltä ja pitkämieliseltä kissalta. Minun oli vaikea olla hymyilemättä, kun Omenahuuma muisteli lämmöllä entistä mestariaan. Puhuessaan soturitar käänsi tummanruskean katseensa hetkeksi kohti Litteäkiveä arvatenkin muistoihinsa uppoutuneena ja niihin eläytyen. Minäkin vilkaisin olkani yli suurta kiveä leiriaukion keskellä, mutten tietenkään nähnyt mitään merkityksellistä saati osannut edes arvata muisteliko Omenahuuma nimitystään oppilaaksi tai soturiksi vai liittyikö Litteäkiveen jokin muu miellyttävä muisto. Mitä ikinä se olikin, Omenahuumalle se oli varmasti tärkeää.
Soturittaren kommenti syntyperästään kosketti minuakin sekä monia muita eloklaanilaisia. En minäkään ollut klaanisyntyinen, mutta siitä huolimatta minut oli hyväksytty Eloklaaniin ja otettu klaanikissojen toimesta hyvin vastaan. Se, että Omenahuuma oli ollut kotikisu oli hieman poikkeavaa, mutta minä en ainakaan halunnut katsoa kotikisuja kieroon, vaikka heillä huhuttiinkin olevan usein poikkeuksellisen pehmoiset oltavat ja huolenpidon ja hemmottelun täyteinen elämä.
Sitten, Omenahuuma rikkoi hetken hiljaisuuden kysymällä, josko minulla oli vielä jotain sydämellä. Sävähdin hieman, sillä en ollut lainkaan miettinyt, miten asiani soturittarelle muotoilisin.
“Ajattelin, josko Mesitähti olisi kertonut sinulle harjoitusten lomassa Eloklaanin perustamisesta tai klaanien historiasta”, kangertelin viimein ja katsoin Omenahuumaa. Mielessäni rukoilin, ettei soturitar alkaisi tuijottamaan minua kuin järkensä menettänyttä. “Aihe kiinnostaa minua, mutten ole vielä ehtinyt tuppautua Mesitähden puheille. Tai Liljatuulen. Hänkin varmasti osaisi vastata kysymyksiini.”
Pahus vieköön, en minä yleensä näin paljon sanojani tapaillut. Ehkä se johtui rintaani puristavasta hermostuneisuuden tunteesta, aiheen kummallisuudesta tai siitä, että olin vienyt Omenahuuman aikaa niinkin turhanpäiväisen asian tähden. En halunnut olla töykeä.

// Omena?
// 330 sanaa

Leimutassu kiitti Tähtiklaania mielessään siitä, ettei pentunut ollut syönyt mitään. Minkään yrteistä ei olisi pitänyt olla tappava, mutta niiden syömisestä saattoi silti seurata ikäviä sivuvaikutuksia. Sitä paitsi, yrttejä ei löytynyt tähän aikaan vuodesta juuri ollenkaan, joten jokainen turhaan syöty lehti oli suuri menetys parantajille.
"Mitä nuo siniset marjat ovat?" Kultapentu kysyi aihetta vaihtaen ja osoitti tassullaan katajanmarjoja, joista osa oli yhä kiinni oksassa. Pentu oli tunkeutunut pesälle luvatta, mutta Leimutassu ei viitsinyt vihoitella hänelle. Nyt kun hän kerran oli täällä, Leimutassu voisi opettaa hänelle pari hyödyllistä tietoa.
"Ne ovat katajanmarjoja", parantajaoppilas vastasi ja pyöritteli tassullaan pari marjaa Kultapennun eteen, jotta pentu voisi tutkia niitä tarkemmin.
Kultapennun viikset värisivät uteliaasti. "Mihin niitä käytetään?"
"Kun vatsakipuinen syö näitä, kivun pitäisi rauhoittua", Leimutassu kertoi. "Lisäksi näitä käytetään antamaan voimaan ja helpottamaan niiden kissojen oloa, jotka kärsivät hengitysvaikeuksista."
Kultapennun vihreät silmät loistivat tiedonjanosta. Ne hapuilivat katseellaan uutta kohdetta yrttivaraston monista kasveista. Leimutassua huvitti ajatus siitä, että pentu kuulusteli häntä yrteistä. Jos Liljatuuli olisi vain ollut kuulemassa!

//Kulta?
//162 sanaa

Käännyin säikähtäneenä ympäri kuullessani Leimutassun äänen. Miten ihmeessä hän oli löytänyt minut? Olin varma, että olin liikkunut hiljaisesti eikä kukaan ollut huomannut minua.
"Ethän syönyt yhtään yrttiä?" Leimutassu kysyi terävästi ja pudistin heti tarmokkaasti päätäni.
"En tietenkään! Tiedän sen verran, ettei tuntemattomia kasveja saa syödä", kerroin ja tunsin oloni hitusen ylpeäksi siitä, että olin toiminut fiksusti. Koska minulla ei ollut emoa eikä ketään muutakaan kuningatarta pitämässä minusta huolta, muutaman soturin tehtävänä oli vahtia minua. He olivat teroittaneet minulle monta kertaa, ettei yrttejä saisi syödä. Tietysti he olivat myös sanoneet, etten saisi mennä parantajan pesään ollenkaan, mutta se oli sivuseikka.
"Minä vain katsoin niitä. Ja haistelin", kerroin innokkaan hymyn palatessa kasvoilleni. "Ne tuoksuvat hyvältä! Tai ainakin osa niistä..."
Tiesin, ettei Leimutassu varmaan halunnut minun olevan niin lähellä arvokasta yrttikokoelmaa, joten astahdin vähän taaksepäin. En ollut tajunnut edes pahoitella sitä, että olin tunkeutunut sinne luvatta, mutta pennut saivat onneksi paljon anteeksi.
"Mitä nuo siniset marjat ovat?" kysyin osoittaen niitä tassullani. Osa marjoista oli kiinni piikikkäässä oksassa, kuin kuusen oksassa. Tietääkseni kuusessa ei kasvanut marjoja, mutta toisaalta ne saattoivat kasvaa sen latvassa. Sinne en ollut vielä päässyt kiipeämään.

//Leimu?
//185 sanaa

Lieskakajo hymyili hymyilevälle ja intoilevalle Kharonille. "Juuri tuollaista intoa ja tarmokkuutta odotan oppilaaltani, loistavaa Kh-, kamusein!" Lieskakajo hassutteli leikillään, mutta meinasi vahingossa lipsauttaa Haavetassun oikean nimen, onneksi hän ehti korjata virheensä ja tuskin kukaan heitä kuuntelisi. Oranssiturkkinen havaitsi, että tuore oppilas yritti etsiä veljeään katseellaan, mutta harmillisesti tummanharmaa kissa oli jo kadonnut mestarinsa Lauhalaukan kanssa.
"Ei huolta, pääset jakamaan päivän ilot ja surut veljesi kanssa illemmalla. Koska tämä on teidän ensimmäinen päivänne oppilaana, se ei ole raskas tai erityisen pitkä. Ainakaan minun opissani, Lauhalaukan opetustyylistä en valitettavasti tiedä, sillä en häntä tunne", kolli naukaisi lohduttavana ja mietti hetken. Hän ei ollut jutellut naaraan kanssa tavallisia partiojutusteluja kummempaa, entinen kuolonklaanilainen oli hänelle suoranainen mysteeri. Ei kolli mysteerinen ollut, hänhän tunnettiin sosiaalisena ja iloisena kissana eloklaanilaisten keskuudessa ja sen Lieskakajokin muisti, kun pohti millaisenhan mestarin Kharonin veli oli saanut. Kharon heilautti hänet takaisin tähän maailmaan, sillä oppilas meinasi ratketa liitoksistaan odotellessaan pohtivaa mestariaan.

"Tule jo!" Kharon naukaisi ja sai raidallisen kissan nyökkäämään. "Mennään!" kolli vastasi hänelle ja viittoi hännän heilautuksellaan nuoremman kissan mukaansa. Lieskakajo vilkaisi olkansa ylitse ja huomasi, että Kharon asteli piikkihernetunnelille mahdollisimman ryhdikkäänä. Kun he astuivat hämärään tunneliin, kolli hidasti vauhtiaan ja tassutteli nyt Kharonin rinnalla. Hän halusi olla mukana tässä ikimuistoisessa hetkessä, eikä vain kuljeskella etualalla tukkien kaikki maisemat. Lieskakajon katse havaitsi tutun suuren kiven eikä huomannut lainkaan Haavetassun pysähtyneen. Hän tassutteli kauemmas toisesta ja viittoi hännällään toista seuraamaan. "Saanen esitellä, kivi. Kivi, Haavetassu. Haavetassu, kivi", Lieskakajo vitsaili ja lähti kiertämään kiveä oppilas perässään. "Eikös luminen metsä olekin kaunis tähän aikaan? Lumi tekee maisemasta minusta kauniin, mutta odotahan vain kun hiirenkorva tulee! Silloin kaikki herää eloon ja voih, en malta odottaa että näet sen", Lieskakajo intoili tulevasta hiirenkorvasta ja ihasteli metsää. Hän pysähtyi, jotta Kharonkin voisi imeä metsän kauneuden itseensä. Kollikissa sitten kyseli kuinka kauas puut jatkuivat ja Lieskakajo mietti hetken. Ne jatkuivat taatusti loputtomiin tietyistä suunnista!
"Jos kuljemme tuonnepäin, puut loppuvat jossain vaiheessa kokonaan, ja vastaan tulee nummi. Muihin suuntiin metsä ei lopu Eloklaanin reviirillä ollenkaan, enkä ole varma, miten pitkään se jatkuu sen ulkopuolelle", kollisoturi vastasi Kharonin kysymykseen mietteliäänä ja jatkoi loikkimista laikukkaan oppilaan edellä. Lieskakajo naurahti sitten, kun Kharon rimpuili varpujen otteesta ja neuvoi sitten kannustavasti, miten olisi helpointa kävellä. He lähtivät suunnistamaan kohti Koivumetsää, nimensä mukaisesti metsä oli koivupuita täynnä. Ne puut olivat hauskan näköisiä Lieskakajosta. Kolli jolkotteli rempseästi kohti joen rantaa, jonne oppilaansa hän johdatti. Kollisoturi käänsi katseensa Kharoniin ja havaitsi toisen silmäilevän epäröivästi. Pian hän kuulikin kysymyksen menisivätkö he uimaan ja naurahtaen hän pudisti päätään.
"Emme tänään, mutta sulan tullen kyllä! Ja tietenkin pitää odottaa, että on lämpimät säät, muuten sinä jäädyt jääkissaksi", kolli naurahti ja lähti johdattelemaan Kharonia astinkiville. Kollioppilas katsoi inhoten kivipolkua, jonka avulla he ylittäisivät joen.
"Ei se ole vaikeaa, kunhan vain keskityt. Ja jos putoat, minä hyppään perään ja pelastan sinut. Näytän ensin miten se tehdään, ja saat sitten tehdä perässä, kun olet valmis", Lieskakajo selitti ja kannusti Kharonia katseellaan. Kharon kysyi sitten opettaisiko Lieskakajo hänet uimaan, johon hän nyökytteli hymyillen päätään. Oranssiturkkinen sitten pälyili ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan olisi lähistöllä
"Kharon, minä lupaan. Ja sitten mennään!" soturi hihkaisi ja lähti loikkimaan astinkiviä pitkin. Kollisoturi pääsi puoleen väliin asti ja jäi sitten odottelemaan oppilastaan, joka kulki epävarmana kivipolkua pitkin. Lieskakajo hymyili toiselle kannustavasti ja oli naukumassa kuinka hyvin kollilla sujui, kunnes Kharon astui jäiseen kohtaan ja liukastui. Tummanharmailla yksityiskohdilla varustettu kolli horjahti ja luiskahti hyisevään veteen. Lieskakajo ei epäröinyt hetkeäkään, Kharon oli uimataidoton ja hän ei antaisi itselleen ikinä anteeksi, jos kollille kävisi jotain. Oranssiturkkinen kolli syöksähti veteen ja tarttui tuoretta oppilasta niskanahasta, heittääkseen toisen kuivalle maalle. Lieskakajon nenään meni vettä ja se sai hänet yskähtelemään hiljaa. Hän heitti Kharonin astinkivien alkupään läheisyyteen ja laittoi sitten omat käpälänsä pientareelle, vilkaistaakseen oliko oppilas kunnossa. Kollin sydän hakkasi säikähtäneenä. Kollin vihreät silmät silmäilivät toista huolestuneena, kolli yski vettä nyrpeänä kurkustaan.
"En taatusti ylitä astinkiviä enää ikinä, typerät kivet!" Kharon tiuskaisi ja hänen aiempi hyväntuulisuus oli kuin pois pyyhkäisty. Edelleen vedestä kurkkivan Lieskakajon korvat lerpahtivat ja hän kömpi vedestä lumiselle maalle. Kollisoturi tärisi kylmästä eikä aluksi sanonut mitään Kharonille.
"Ky-kylmä..", Lieskakajo naurahteli ja ravisteli turkistaan ylimääräiset vesipisarat. "Palaamme leiriin, mutta sitä ennen sinä ylität astinkivet", kollisoturi yritti ja katsoi Kharonia kannustavasti. Hän ei halunnut, että toiselle jäisi kammoa vettä kohtaan, muttei hän myöskään halunnut olla parasta ystäväänsä kohtaan liian tiukka mestari.

//Kharon?
//709 sanaa