"Minä varmaankin kuolen!" Nokilintu huokasi dramaattisesti pitäessään koholla toista etukäpäläänsä, jota Leimutassu yritti tutkia. Naaras oli saanut polkuanturaansa tikun, joka oli uponnut melko syvälle. Sen pois saaminen olisi vaikeaa, mutta ei sentään täysin mahdotonta.
"Rauhoitu, Noki, et sinä mihinkään ole kuolemassa", Hiilloskatse jyrähti kumppaninsa takaa vuoteeltaan. Tummanruskea kolli oli käpertynyt sammaliin ja kääntänyt selkänsä heihin päin, mutta hän selvästi kuunteli tarkoin parhaillaan olevaa sessiota. Tuskin sitä tarvitsi edes kovin tarkkaan kuunnella, sillä Nokilintu antoi valituksensa raikaa kaikille eläville olennoille metsässä.
"Se on vain tikku", Leimutassu sanoi rauhoittelevasti ja yritti samalla painella anturaa tikun ympäriltä saadakseen sen tulemaan ulos. Nokilintu ulahti kivuissaan ja veti tassunsa pois parantajaoppilaan luota.
"Se sattuu liikaa! En pysty!" vanha naaras vaikersi ja nilkutti kauemmaksi. Leimutassu tukahdutti huokauksen. Tuo kissa ajaisi hänet ennen pitkää hulluksi.
"Se alkaa sattua enemmän, jos sitä ei saada poistettua", hän naukaisi yrittäen pitää äänensävynsä hillittynä, vaikka hänestä ulospäin tihkuvaa ärtymystä ei varmastikaan voinut olla huomaamatta. "Jos sitä ei poisteta, se mätänee tassusi sisään ja se tulee sieltä ulos kivuliaasti ja ällöttävän mädän kera."
Nokilintu haukkasi happea järkyttyneenä ja näytti siltä, että oli pyörtymäisillään aivan juuri. Kirsikkakuono tassutti tummaturkkisen naaraan viereen ja antoi tälle tukea.
"Ehkä sinun kannattaisi tulla myöhemmin uudelleen", hän maukui Leimutassulle, joka seurasi lavat luovuttaneesti lysyssä esitystä. "Minä puhun hänelle, niin saat sen sitten helpommin otettua pois."
"Hyvä on. Kiitos, Kirsikkakuono", Leimutassu mumisi ja sukelsi ulos karhunvatukkapensaikosta. Viiltävä pakkasilma iski hänen kasvoihinsa, ja hän luikki vikkelästi aukion poikki takaisin suojaan parantajan pesälle. Turha reissu. Mitä järkeä hänen oli olla parantajaoppilas, jos hän ei voinut auttaa edes yhtä vanhusta?
Hän oli niin uppoutunut omiin murheisiinsa, että kun hän astui sisään yrttivarastoon, hän säikähti pientä, hunajanväristä karvapalloa, joka oli kumartuneena yrttien ylle. Hetkeen hän ei tiennyt, miten reagoida, kunnes ymmärsi tilanteen: yrttivarastossa oli luvaton vierailija.
"Kultapentu! Miten sinä tänne pääsit?" Leimutassu naukaisi ensin yllättyneenä, mutta hänen ääneensä tuli kärkevämpi sävy, kun hän tajusi kysyä: "Ethän syönyt yhtään yrttiä?"

//Kulta?
//316 sanaa

Kultapennulla oli tylsää. Hän ei ollut kissa, joka koko ajan tarvitsi tekemistä, mutta hänelläkin oli rajansa. Pentutarhassa oli nimittäin loputtoman pitkästyttävää. Kultapennun lisäksi tarhassa asusti ainoastaan Ratamopentu, joka nukkui nyt sikeästi omalla sammalpedillään. Kultapennusta tuntui, että Ratamopentu oli jo nukkunut koko päivän, ja hän aavisti, ettei pentu heräisi vielä hetkeen.
Jos pentutarhassa oli tylsää, oli lähdettävä muualle. Kultapentu kurkisti pentutarhan karhunvatukkaseinämän aukosta. Aurinkoa ei näkynyt, ainoa merkki sen olemassaolosta oli pilvien takaa loustava haalea hehku. Ilma tuntui kostealta ja lehtikadon ajaksi lämpimältä.
Kultapentu vilkaisi ympärilleen. Hän ei ollut varma, kuinka sallittua hänen oli poistua pentutarhasta. Siellä pysyminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto, joten hän astui rohkeasti pesästä ulos. Pentu tiesi vieressä olevan klaaninvanhimpien pesä. Kultapentu ei kuitenkaan halunnut tylsistyä yhtään enempää vanhusten tarinoita kuunnellessaan, joten hän lähti vaivihkaa astelemaan eri suuntaan. Hän näki edessään kaksi suurta puuta, jotka muodostivat soturien pesän. Sen verran Kultapentukin tiesi, vaikka olikin vielä nuori - hän myös tiesi, ettei pennulla ollut sinne mitään asiaa. Sen vieressä oleva pesä näytti lupaavammalta. Yrttien samalla makea että karvas tuoksui kantautui kahden kiven välissä sijaitsevasta parantajan pesästä. Se herätti Kultapennun kiinnostuksen, ja vaikka parantajan pesä oli niinikään kiellettyä aluetta pennuilta, ei hän voinut vastustaa kiusausta hipsiä sisään karhunvatukkapensaikkoon.
Sairasaukiolla ei näkynyt ketään. Toisinaan Kultapentu näki, miten kissat kulkivat sisään ja ulos parantajien pesästä, mutta nyt aukio oli tyhjä. Sen takana kuitenkin häämötti kenties leirin mielenkiintoisin paikka: parantajan yrttivarasto. Jokin yrteissä kiehtoi Kultapentua. Hän ei voinut käsittää, miten pelkillä kasveilla pystyi parantamaan joskus vakavastikin sairaita kissoja. Hän ihaili parantajia ei pelkästään heidän taitavuutensa ja tietävyytensä vuoksi, vaan myös heidän auttamisenhalunsa takia.
Kultapentu kipitti aukion halki kohti aarretta. Hän ei nähnyt ketään lähistöllä; parantajat olivat kaiketi hoitamassa muita asioita. Yrttivarastoon päästyään Kultapentu oli pyörtyä hämmästyksestä. Yrttejä oli paljon, ja ne olivat kaikki erikokoisia ja -värisiä. Oli lehtiä, marjoja, kukkia ja ties mitä. Vaikka Kultapentu oli ehkä liian utelias, hän ei ollut tyhmä, eikä siis alkanut maistelemaan tuntemattomia kasveja. Tuoksut olivat kuitenkin liian houkuttelevia, joten pentu kumartui nuuhkimaan erästä yrttikasaa.

//Leimu?
//327 sanaa

Liu'uin pysähdyksiin höttöinen pakkaslumi ilmaan pöllyten. Haukoin hetken henkeä, kunnes käännyin kohtaamaan Mahlahallan nauravat silmät. Kolli tönäisi minua leikkisästi ja huomautti olemattomasta nopeudestani. Mitä juoksemiseen tuli, Mahlahalla oli siinä monin verroin parempi. Oli aina ollut. Katkonaisen hengityksen lomassa nauroin.
"Etkä sinä näemmä ole laiskotellut niin paljon kuin luulin", pistin takaisin ja huiskaisin hännälläni lunta soturin päälle. Kermanvärinen kolli hörähti ja käänsi päänsä poispäin välttyäkseen lumipesulta.
Loppumatkan leiriin me kävelimme. Päivä oli jo alkanut kääntyä ilmaan, ja taivas loisti sinisen ja vaaleanpunaisen eri sävyissä. Se oli kaunista. Sellaista näkyä ei saanut nähdä joka päivä. Hanki ympärillämme hohti sen vaikutuksesta, ja niin tuntui ystävänikin tekevän. Hänen kasvoillaan viipyili hento hymy. Minuakin alkoi hymyilyttää.
"Missä vaiheessa meistä tuli näin isoja?" kysyin ääneen, vaikka en oikeastaan osoittanut kysymystä kellekään. Mahlahalla vilkaisi minua syrjäsilmällä.
"Niin, aika tuntuu kulkevan kuin siivillä", hän vastasi hymähtäen, ja huomasin hänen äänessään hivenen haikeutta. Kyllä minäkin tunsin sitä. Tuntui kuin aivan vasta me kaksi olisimme olleet vielä pentuja ja ainoat murheemme olivat olleet, mitä leikkiä leikittäisiin mihinkin aikaan päivästä.
Kokosin itseni ja vedin sierainteni kautta sisään kirpeää pakkasillaa. "Löysitkö sinä koskaan Kuolonklaanissa sitä 'oikeaa'?" töksäytin kysymykseni ilmoille. En osannut sanoa, oliko se oikea aihe keskustella tällaisella hetkellä, mutta menetettävää tässä olisi?

//Mahla?
//201 sanaa

Olin palaamassa leiriin epäonnistuneelta metsästysreissulta, kun törmäsin leirin sisäänkäyntitunnelin edessä juuri soturinimensä saaneeseen Harhamietteeseen. Nuori kolli antoi kohteliaasti minun kulkea ensin tunnelin läpi, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Menetetty saalis pisteli yhä takaraivossa.
Olin aikeissa mennä soturien pesälle lepäämään, mutta heti perässäni aukiolle putkahtanut Harhamiete ei päästänytkään minua lähtemään, vaan alkoi kysellä kysymyksiä mestaristani. Koska kolli oli sanoissaan niin huoliteltu eikä selvästikään tarkoittanut pahaa, päätin vastata hänen uteluihinsa.
"Mesitähti oli hyvin kärsivällinen mestari", sanoin viiksiäni väräyttäen ja kävelin hieman syrjempään tunnelilta, olettaen tietenkin Harhamietteen seuraavan perässä. Istuuduin tasaiseksi tallatulle leirinpohjalle ja kietaisin tuuhean, kanelinruskean häntäni etukäpälieni päälle. Harhamiete istahti minua vastapäätä. Hänen siniharmaat silmänsä tutkailivat minua tarkasti.
"Kuten jo sanoin, hänellä oli äärimmäisen pitkä pinna, vaikka olin varmasti yksi koko metsän haastavimmista oppilaista", mrrau-naurahdin ääneen ja vilkaisin puhuessani Litteäkiven suuntaan, kuin olisin voinut nähdä siellä nuoren itseni ja mestarini seisomassa vieretysten seremonian päätyttyä ja kissojen hurratessa uutta nimeäni. "Hän suhtautui minuun ymmärtäväisesti, sillä en ollut klaanisyntyinen ja olin kotoisin kaksijalkojen luota, entinen kotikisu siis. Aiheutin hänelle paljon hämminkiä - ongelmia jopa." Muistelin sitä kertaa, kun olin juossut jahdin huumassa Kuolonklaanin puolelle rajaa ja partio oli nähnyt ylitykseni. Mesitähti oli joutunut selittämään partiota johtaneelle Kuolonklaanin varapäällikölle, että olin vasta tullut klaaniin, enkä ymmärtänyt kaikkia rajoituksia. "Mutta sinun tulee ainoastaan tietää, että hän mestarina hän oli kaikista klaanin kissoista paras", lisäsin lopulta silmissäni hivenen ilkikurinen pilke.
"Oliko sinulla vielä jotakin muuta, mistä halusit kysyä?" kysyin kallistaen samalla päätäni aavistuksen. En uskonut, että kolli oli tullut juttelemaan minulle muuten vain. Tai mistä sitä koskaan tiesi. Mutta nykymaailmassa kaikki halusivat aina jotakin: tietoa, ystäviä, valtaa… Lista jatkui loputtomiin.

//Harha?
//246 sanaa

Minttuliekki: 7kp -

Lieskakajo: 19kp -

Lauhalaukka: 11kp -

Mahlahalla: 7kp -

Mesitähti: 11kp -

Valoköynnös: 4kp -

Haavetassu: 20kp! -

Huurretassu: 6kp -

Harhamiete: 11kp -

Hallavarjo: 16kp -

"Aivan varmasti jaksan! Mennään jo!" Kharon intoili ja katsoi hymyillen Lieskakajoa. Soturi hymyili takaisin tuoreelle oppilaalleen.
Kolli yritti etsiä katseellaan Deimosta hyvästelläkseen tämän, mutta tummanharmaa kolli oli hävinnyt jonnekin Lauhalaukan kanssa. Kharonin mieli oli haikea, mutta hän kääntyi sitten mestarinsa puoleen.
"Mennään", Lieskakajo naukaisi ja viittoi hännän heilautuksella laikukkaan Kharonin peräänsä. Kharon asteli mahdollisimman ryhdikkäästi raidallisen kissan perässä leirin pääaukion halki aina piikkihernetunnelille asti.
Jännitys tuntui vatsanpohjassa muljahteluna, kun Kharon astui hämärään tunneliin. Hän oli varma, ettei unohtaisi tätä hetkeä ikinä. Täysin uusi maailma avautuisi hänelle, kun hän pääsisi ensimmäistä kertaa koskaan ulos leiristä. Pettymys valtasi oppilaan, kun tunnelin päässä näkyikin vain suuri kivi. Oppilas pysähtyi hetkeksi, mutta huomasi sitten Lieskakajon katoavan ulos tunnelista. Kharon käveli tunnelin päähän saakka ja huomasi, ettei kivi suinkaan tukkinut sitä. Kolli kiersi kiven Lieskakajon perässä ja katseli ympärilleen. Hän ihasteli lumista metsää, jossa kasvoi paljon puita. Kharon oli nähnyt puiden rungot ja latvat leirissä, mutta muurit olivat peittäneet taakseen paljon.
Silmänkantamattomiin jatkui puita ja lisää puita. Kharon pyörähti ympäri ja katseli metsää.
"Kuinka kauas puut oikein jatkuvat?" kolli kysyi ja kipitti Lieskakajon vierelle. Lumessa liikkuminen oli vaikeaa, sillä toisin kuin leirissä, sen ulkopuolella lunta ei oltu tallottu kovaksi. Siellä täällä oli kissojen jälkiä, mutta selkeää polkua ei ollut.
"Jos kuljemme tuonnepäin, puut loppuvat jossain vaiheessa kokonaan, ja vastaan tulee nummi. Muihin suuntiin metsä ei lopu Eloklaanin reviirillä ollenkaan, enkä ole varma, miten pitkään se jatkuu sen ulkopuolelle", raidallinen soturi kertoi Kharonille, joka yhä silmäili kaikkea ihmeellistä, mitä metsästä löytyi.
Hangesta pilkisti esiin varpuja, jotka takertuivat Kharonin vatsakarvoihin tuon kävellessä eteenpäin Lieskakajon perässä. Tuore oppilas rimpuili itsensä irti varpujen otteesta.
"Miten täällä pitäisi oikein kävellä?" Kharon kysyi ja iski käpälällään yhtä varvuista. Lieskakajo naurahti.
"Kyllä sinä vielä opit. Yritä vältellä oksia ja varpuja", soturi kannusti.
"Minne päin me menemme ensiksi?" Kharon kysyi vaihtaen aihetta. Lieskakajo silmäili hetken metsää, jonka jälkeen soturi viittoi Kharonin peräänsä.
"Käydään Koivumetsässä ja jatketaan siitä eteläiselle rajalle", soturi päätti ja lähti suunnistamaan eteenpäin oppilas perässään.
Kharon oli kuullut koivumetsästä emolta. Se oli metsä, jossa kasvoi vain ja ainoastaan koivuja. Taivaslaulu oli kertonut niiden olevan valkoisia puita, joita koristivat tummemmat pilkut. Laikukas kolli höristi korviaan, kun hän kuuli täysin uuden äänen. Joen solina ei kantautunut leiriin saakka, eikä Kharon osannut nimetä, mistä ääni oli peräisin. Lieskakajo johdatti oppilaansa joen rantaan, ja Kharon silmäili sitä epäröiden.
"Menemmekö me uimaan?" kolli kysyi ja kurottautui katselemaan virtaavaa vettä. Joki oli yhä osittain jäässä, mutta suurilta osin jo sula. Lieskakajo naurahti ja pudisti päätään.
"Tule, minä näytän sinulle astinkivet! Ylitämme joen niitä pitkin", Lieskakajo sanoi ja viittoi jälleen Kharonin peräänsä kohti kivipolkua, joka kulki joen yli. Kharon katseli sitä irvistäen.
"Pitäisikö minun hypätä tuonne?" hän kysyi inhoten viitaten joessa oleviin kiviin, "en varmasti mene."
"Ei se ole vaikeaa, kunhan vain keskityt. Ja jos putoat, minä hyppään perään ja pelastan sinut. Näytän ensin miten se tehdään, ja saat sitten tehdä perässä, kun olet valmis", Lieskakajo sanoi ja katsoi kannustavasti Kharonia, joka epäröi yhä. Kolli pelkäsi putoavansa veteen. Hän oli kuullut siitä, miten vaarallinen vesi oli uimataidottomalle kissalle.
"Aiotko sinä opettaa minua uimaan?" Kharon kysyi Lieskakajolta.
"Aivan varmasti opetan. Mutta ensin täytyy opetella astinkivillä loikkiminen", Lieskakajo vastasi hymyillen.
"Hyvä on. Minä yritän, jos sinä lupaat pelastaa minut, jos putoan!" Kharon lupasi.

//Lieska?
// 533 sanaa

Hallavarjo istuskeli leiriaukiolla tallautuneella lumipolulla. Hänen valkoinen turkkinsa sulautui maisemaan suorastaan täydellisesti, sillä lähestyvästä hiirenkorvasta huolimatta lumet eivät olleet sulaneet. Kolli oli kieltämättä helpottunut, että pian hiirenkorva koittaisi. Hallavarjo rakasti erityisesti hiirenkorvaa ja sen tuomia tuoksuja, sekä maisemia. Niitä hän odotti aina eniten. Soturi luimisti hieman korviaan, pääaukiolla oli paljon kissoja. Hän oli toki sopeutunut klaanielämään kuluneiden kuiden aikana, mutta leiriaukio oli edelleen hankala paikka, sillä siellä oli aina kissoja. Ja Mesitähti oli äsken pitänyt kokouksen eikä aukio ollut vielä tyhjentynyt kissoista. Kolli värähti ahdistuksesta, mutta henkäisi syvään ja puhalsi ilmaa ulos. Hallavarjo odotteli siskoaan Utusielua, sillä he olivat sopineet menevänsä tervehtimään Kirsikkakuonoa. Kolli tiesi, että Kirsikkakuono viihtyi klaanissa etenkin tällä hetkellä erittäin hyvin, sillä hänellä oli klaaninvanhimpienpesässä seuraa. Siitä huolimatta, ettei naaras ollut enää yksin, Hallavarjo tunsi sydämessään pienen piston. Hänen olisi pitänyt käydä katsomassa kilpikonnalaikkuista naarasta useammin. Viime aikoina valkea kolli oli lähinnä viettänyt aikaa itsekseen ja Viherkatseen kanssa. Aina välillä kollisoturi ihmetteli miten hänen siskonsa oli aina niin sosiaalinen ja kaikkien kaveri, Hallavarjon kissakiintiö tuli helposti täyteen. Soturi oli vältellyt partioita aika tehokkaasti, sillä niistä hän ei pitänyt. Mesitähti oli onneksi ymmärtäväinen kissa, Hallavarjo luotti siihen, että kollipäällikkö ymmärtäisi tuntemuksiaan. Saalistihan hän kuitenkin itsekseen, Hallavarjo ei tosiaan ollut laiskottelijatyyppiä.

"Hallavarjo! Olet ihan ajatuksissasi, etkö kuullut kun huusin?" Utusielu maukaisi äänekkäästi ja näin ollen havahdutti veljensä ajatuksistaan. Valkea kollisoturi vilkaisi siskoaan ja hymyili hieman.
"Taisin tosiaan olla ajatuksissani, pahoittelut. Mennäänkö? Kirsikkakuono taatusti ilahtuu", karheaturkki pahoitteli haukotellen ja väräytti korvaansa noustessaan ylös. Hän venytteli koipiaan nopeasti, istuskelu oli saanut hänen käpälänsä kankeaksi. Kolli huomasi, että naaras kantoi mukanaan mustarastasta ja päätteli, että he veisivät Kirsikkakuonolle myös riistaa.
"Kävin partioimassa Hillasielun ja Salviakatseen kanssa. Salviakatseellakin on nyt enemmän vapaata, kun Harhatassusta tuli soturi. Välillä kieltämättä on tyhjää, kun Lieskatassu on ollut jo ties kuinka kauan soturi! Toivottavasti Mesitähti antaa minulle pian uuden oppilaan. Viherkatseellakin taitaa olla kiire, jos hän vahtii Kultapentua ja Ratamopentua?", naaras kertoili päivästään ja uteli Hallavarjon kumppanin kiireistä, kun he kulkivat pitkin lumipolkua. Kolli nyökkäsi, onneksi hänen kumppaninsa jakoi vahtivuorot kahden muun naaraan kanssa. Viherkatseen oleilu pentutarhalla oli tuntunut kollista hyvältä ja hän olikin alkanut miettimään haluaisiko Viherkatse lisää pentuja.. Valkea kolli oli tullut siihen tulokseen, ettei asiasta olisi ainakaan haittaa ja, että hän puhuisi Viherkatseen kanssa mahdollisimman pian.
"Viherkatse pitää pennuista, hän viihtyy siellä", Hallavarjo nyökki muutaman kerran hyväntuulisena. Lumipolku johti vei klaaninvanhimpienpesän suulle ja Utusielu kurkisti ensimmäisenä sisään.

"Kirsikkakuono, oletko täällä?" naaras huhuili ja ilahtui, kun hänen katseensa osui emonsa huonokuntoiseen turkkiin.
"Me tulimme Hallavarjon kanssa tervehtimään ja katso! Toimme sinulle tuomisia", naaras naukui iloisena ja Hallavarjo tuuppi siskoaan muutaman kerran, jotta hän tajuaisi mennä pesään sisälle. Valkea kolli katsoi emoaan lämpimästi ja hymyili toiselle tervehdykseksi. Kirsikkakuono haukotteli väsyneesti ja nosti katseensa pediltään, selvästi ilahtuneena. Vanha naaras kääntyi parempaan asentoon, jotta näkisi pentunsa paremmin.
"Utusielu, Hallavarjo! Miten mukava nähdä", Kirsikkakuono raakkui lempeästi ja Utusielu kurottautui koskettamaan lempeästi emonsa korvaa kuonollaan. Hallavarjokin siirtyi lähemmäs emoaan ja istahti toisen vierelle. Utusielu laski mustarastaan toisen sammalille ja työnsi sitä ystävällisesti lähemmäs.
"Kuinka voit Kirsikkakuono? Olethan pysynyt terveenä, tarvitsetko jotain?" Hallavarjo huolehti ja tarkkaili naaraskissaa, joka ravisteli pontevasti päätään sen merkiksi, ettei tarvinnut mitään.
"Minusta pidetään täällä hyvää huolta, ei huolia! Lehtikatokin on väistymässä, kyllä tästä elossa selvitään. Kuinka te voitte?", Kirsikkakuono naukui ääni rahisten ja katseli pentujaan pää kallellaan. Valkea kolli oli juuri vastaamassa emonsa kysymykseen, kunnes Lumihiutale kurkisti klaaninvanhimpienpesään.
"Täällähän sinä olet, sinun pitäisi tulla partioon. Pahoittelut, jos keskeytin jotain", siniharmaa naaras naukaisi ja räpäytti silmiään katsellessaan pesän sisällä olevia kissoja. Kollin teki mieli huokaista, mutta tyytyi vain nyökkäämään naarassoturille.
"Hyvä kuulla, että voit hyvin. Minun pitää kuitenkin mennä, pahoittelut emo. Utusielu huolehtii sinusta", soturi naukaisi ja kosketti nopeasti vanhan kissan poskea kuonollaan. Sen tehtyään hän kääntyi ja lähti seuraamaan Lumihiutaletta, joka johdatti hänet partion muiden kissojen luokse.

//621 sanaa + käytän joulukalenterista saadun KP-boostin Hallalle.

Katsoin hymyillen Lauhalaukkaa, joka oli jo valmistautumassa juoksukilpailuun. Lauhalaukka tiesi varmaankin häviävänsä, muttei se tuntunut hidastavan oranssivalkoista kissaa. Kolli ei tosiaankaan ollut nopea, vaikka tällä olikin juoksijan jalat.
"Totta kai! Sinä saat kunnian aloittaa lähtölaskennan", naukaisin ja asetuin itsekin valmiiksi.
"Kolme.. Kaksi", Lauhalaukka ei ehtinyt loppuun, kun tämä otti varaslähdön ja pinkaisi juoksuun.
"Hei! Tuo on epäreilua!" huusin kollin perään ja lähdin nelistämään eteenpäin lumella. Minä nauroin, ja myös Lauhalaukan kasvoilla oli iloinen hymy. Se lämmitti sydäntäni. Olin niin kovasti kaivannut Lauhalaukan hymyä ja naurua. Se sai minut aina paremmalle tuulelle.
Sain Lauhalaukan kiinni nopeasti, sillä kolli ei tosiaankaan ollut nopea juoksija. Emme juosseet leiriin saakka, sillä välillemme syntyvä välimatka alkoi kasvaa. Hidastin tahtiani niin, että Lauhalaukka sai minut kiinni. Kolli jarrutti niin, että liukui muutaman hiirenmitan verran hangessa eteenpäin jarrutuksen jälkeenkin.
"Et sinä ainakaan ole muuttunut nopeammaksi sitten viime kerran", tönäisin Lauhalaukkaa leikkisästi. Kolli hengitti raskaasti, mutta nauroi silti.

//Lauha?
// 150 sanaa

Harhamiete. Minä pidin siitä. Se oli hyvä nimi, joka mielestäni sopi minulle kuin nenä päähän. Tosin, oli tuntunut hieman kummalliselta kuulla uutta nimeäni hurrattavan kilpaa, kun Mesitähti oli päättänyt klaanikokouksen. Kummalliselta, mutta samaan aikaan kutkuttavan jännittävältä. Uskoin, että poskeni olivat ihan punehtuneet hallavan turkkini alla, kun klaanitoverit olivat käyneet onnittelemassa minua. Minua, joka olin nyt Eloklaanin soturi. Tuntui haikealta ajatella, ettei Salviakatse tulisi enää pitämään minulle harjoituksia. Harmaankirjava soturitar oli hyvin vähäpuheinen, mutta minä pidin hänestä siitä huolimatta - hän oli hyvä opettaja.

Makustelin uutta nimeäni, kun luikahdin ulos leiristä piikkihernetunnelin kautta. Koska olin syntynyt erakoksi, minun oli yhä hieman vaikea käsittää, miksi klaanikissat vaihtoivan nimeään niin kovin usein. Ensin, kun pennusta tuli oppilas ja sitten, kun oppilaasta tuli soturi. Myös sotureiden, jotka nousivat päälliköiksi tuli vaihtaa nimensä. Toisaalta, en minäkään olisi halunnut olla Harhatassu lopunikääni. Olin kyllä pitänyt ensimmäisestä nimestäni, erakkonimestäni, mutta koska se ei ollut ollut klaanikissalle sopiva, Mesitähti oli keksinyt minulle uuden nimen. Olin ottanut klaaninimen vastaan ylpeydellä, mutta luvannut samalla itselleni, etten koskaan unohtaisi ensimmäistä nimeäni - se oli kuitenkin osa minua.
Vedin keuhkoni täyteen raikasta pakkasilmaa, kun saavuin metsästä avaralle nummelle. Hohtava hanki häikäisi silmiäni ja lumosi minut kauneudellaan. Kylmässä ja kosteassa lumessa harjoitteleminen oli ollut kamalaa, mutta siitä huolimatta rakastin lehtikadon puhtautta ja rauhallista hiljaisuutta - edes linnut eivät juuri sirkuttaneet ja sain olla yksin ajatusteni kanssa. Soturina sain poistua leiristä ilman kenenkään lupaa, mistä olin erittäin kiitollinen. Minulla olisi koko päivä aikaa kuljeskella pitkin poikin reviiriä ja miettiä yhtä sun toista. Halusin ottaa uudesta vapaudestani kaiken ilon irti. Siispä suuntasin nummen yli kohti neljää kukkulaa, tuuli turkissani ja kimaltava lumihanki tassujeni alla.

Vilpoisen viiman alettua kaivautua jäseniini olin päättänyt palata takaisin leiriin. Lähestyessäni piikkihernemuureja panin sivusilmällä merkille punaruskean turkin, joka ilmaantui vastakkaisesta suunnasta aluskasvillisuuden lomasta ja kiiruhti yhtä lailla kohti leiriin viettävän tunnelin suuta. Tunnistin tuuheaturkkisen kissan Omenahuumaksi, Mesitähden entiseksi oppilaaksi. Soturitar oli kaiketi juuri palaamassa saalistusretkeltä, muttei tyhjistä leuoista päätellen ollut saanut mitään napattua. En oikeastaan tuntenut kanelinruskeaa naarasta, mutta olin kuullut tämän olevan hyväntuulinen ja energinen, vaikkakin hieman ajattelematon ja suorapuheinen.
Osuimme piikkihernetunnelin suulle tismalleen yhtä aikaa ja erehdyin katsomaan Omenahuumaa tämän tummanruskeisiin silmiin yhden tuskastuttavan kiusallisen hetken ajan.
“Sinä ensin”, sopersin sitten ja nyökkäsin kohti tunnelin suuta. Samalla otin askeleen taaksepäin tehden soturittarelle tilaa. Omenahuuma hymyili melkein aurinkoisesti ja änkesi piikkihernetunneliin, minä aivan naaraan kannoilla.
“Sinähän olit Mesitähden oppilas?” töksäytin varoituksetta ennen kuin Omenahuuma ehti livistää omille teilleen tultuamme leiriaukiolle. Tiesin kyllä vastauksen esittämääni kysymykseen, mutta vilpitön kysymys tuntui sopivalta tavalta aloitella keskustelua ja rikkoa aavistuksen painostava hiljaisuus. “Millainen mestari hän oli?”
En ollut varma, mihin pienellä juttutuokiolla oikein pyrin, ennen kuin mieleeni juolahti ajatus siitä, että Mesitähden oppilaana Omenahuuma oli saattanut kuulla yhtä sun toista Eloklaanin perustamisesta. Kyllä minäkin tiesin tarinan pääkohdat, mutta suorastaan paloin halusta kuulla lisää. Ennen kuin tavoittaisin Mesitähden, joka osaisi kertoa Eloklaanin historian pienintäkin yksityiskohtaa myöten, toivoin voivani kysellä hieman Omenahuumalta, mitä soturitar tiesi. En tietenkään voinut olla varma kiinnostiko moinen menneisyyden jauhaminen kanelinruskeaa naarasta, mutta yrittänyttä ei laitettu. Sen lisäksi mielestäni oli aina yhtä mukavaa kuulla toisten kissojen kuulumisia.

// Omena?
// 502 sanaa

Siirsin katseeni Mahlahallasta takaisin Kuolonklaanin reviirille, jota tunnuimme katsovan näkymättömän seinän takaa. Vaikka kuinka kovasti olisin halunnut astua rajan yli ja käydä katsomassa vanhaa kotiani, en olisi pystynyt. Klaanien väliset rajat ja säännöt sitoivat ihan jokaista, enkä minä tulisi olemaan mikään poikkeus.
"Kaksijalat veivät minut mukanaan kaksijalkalaan. Olin suljettuna yhden niistä pesään ties kuinka monta päivää, kunnes erään kerran onnistuin livahtamaan karkuun", kerroin vakavahko ilme kasvoilleni laskeutuneena. Mahlahalla kuunteli hiljaa. Hänen katseessaan oli sanatonta myötätuntoa. "Harhailin kaksijalkalan kapeilla kivipoluilla jonkin aikaa. Yritin löytää reitin kotiin. Se ei kuitenkaan ollut aivan niin helppoa kuin olin luullut. Ei etenkään enää silloin, kun minut liitettiin vasten tahtoani osaksi kulkukissayhteisöä, jolla oli tapana napata kaduilla harhailevat yksinäiset kissat mukaansa."
Mahlahalla kurtisti kulmansa. "Kulkukissayhteisö? Niin kuin jonkinlainen klaani?"
Nyökkäsin. "Niin, melkein ainakin. Sitä johti yksi kissa", mau'uin ja jatkoin sitten: "Mesitähti kumppaneineen sattui eksymään matkallaan samaan kaksijalkalaan, ja kuten saatat ehkä arvata, hekin jäivät loukkuun. Tein heidän kanssaan parempaa tuttavuutta, ja minulle kävi nopeasti selväksi, etteivät he olleet aikeissa jäädä yhteisön vangeiksi."
"Karkasitteko te?" Mahlahalla henkäisi aivan tarinani pauloissa.
"Ei ihan. Mesitähti haastoi yhteisön johtajan kaksintaisteluun ja voitti tämän. Sen seurauksena Mesitähdestä tuli uusi johtaja, mutta sen sijaan, että hän olisi jäänyt täyttämään tyhjilleen jääneen valtaistuimen, hän otti ystävänsä mukaan ja jatkoi matkantekoa. Minä lähdin heidän matkaansa, sillä kerroin osaavani viedä heidät klaanien reviirille. Ja no… loput sinä jo tiedätkin."
Kermanvärinen kolli näytti häkeltyneeltä. Kuin hän ei olisi voinut osata arvatakaan, kuinka pitkän mutkan olin käynyt jossakin kaukana, ennen kuin olin löytänyt tieni takaisin kotiin. Hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun huomasin Kuolonklaanin reviirin puolelta lähestyvän tumman täplän valkeudessa. Se oli partio.
"Meidän on varmaan lähdettävä pois rajan tuntumasta. En usko entisten klaanitoveriemme ilahtuvan löytäessään kaksi luopiota näin läheltä omaa reviiriään", sanoin, nyt jo hieman kepeämmin. Naamalleni oli noussut leikkisä virne. "Juostaanko kilpaa?"

//Mahla?
//298 sanaa

Lieskakajo katsoi alkavaa kokousta ylpeänä. Kissajoukosta kuulunut hälinä alkoi hälventyä, sillä Mesitähti valmistautui aloittamaan kokouksen. Kolli nosteli käpäliään hermostuneena, saisiko Kharon hyvän mestarin? Jos ei saisi, niin kolli kyllä nostaisi asiasta mekkalan. Hänen parasta ystäväänsä ei kukaan.. huono kouluttaisi. Raitaturkki kohensi ryhtiään, kun kollipäällikkö pyysi pentukaksikkoa astumaan eteen. Lieskakajo väisti ja hymyili toiselle kannustavasti. Nyt se olisi menoa, laikukas pentu saisi oppilasnimensä ja hänet nimitettäisiin Haavetassuksi. Kollin tekemän paljastuksen jälkeen hän ei ollut nähnyt toista enää Haavepentuna. Lieskakajolle toinen tulisi olemaan aina Kharon. Kollin vihreät silmät seurasivat nimitystä tarkkaavaisena, kun Mesitähti naukui uuden kollin oppilasnimen. Sitten vanhempi kolli naukui jotain, suorastaan hämmentävää, mutta iloista! Lieskakajon leuka suorastaan loksahti auki, kun Mesitähti antoi Kharonin hänen oppilaakseen. Leveä hammashymy alkoi piirtyä kollin punertaville kasvoille, kun Mesitähti naukui hyveitään ja innosta värähtelevä kolli asteli oppilaansa, parhaan ystävänsä luokse. He koskettivat neniään ja kollisoturi pukkasi sen jälkeen Kharonia huomaamattomasti. Hän oli sanomassa tuoreelle oppilaalle jotain, mutta muisti samassa, että olisi aika nimittää Uskopentu -tassuksi. Olikohan Uskopennullakin tuollainen salanimi? Kolli seuraili hieman laiskahkosti, kun Kharonin veli sai oppilasnimensä. Kollin mestariksi tuli Lauhalaukka, vanhempi ja kokeneempi soturi. Lieskakajo vilkaisi hermostuneena Kharonia, olisikohan laikkuturkki halunnut ennemmin kokeneen soturin? Raidallinen mietti asiaa omasta näkökulmastaan, hän olisi ennemmin ottanut parhaan ystävänsä mestarikseen, kun kokeneen kissan. Mesitähti nosti häntänsä pystyyn sen merkiksi, että kokous olisi viimein ohi ja kissat saisivat hurrata vastanimitettyjen oppilaiden oppilasnimiä.
"HAAVETASSU, HAAVETASSU!! Uskotassu!" Lieskakajo hurrasi ääni raikuen ja hänen häntänsä alkoi heilumaan innostuneena, kun Kharon avasi suunsa. Kollioppilas intoili tulevista harjoituksista ja loikki mestarinsa ympärillä iloisena.
"Mitäs sanoisit, jos lähtisimme katsastamaan Eloklaanin reviiriä ja rajat? Sen jälkeen jos jaksat, voisimme käydä läpi saalistuksen perusteita", Lieskakajo ehdotti iloisena ja katsellessaan hajaantuvaa kissajoukkoa, hänen katseensa kohtasi Utusielun kanssa. Vanhempi naaras hymyili hänelle kannustavasti, kollisoturi sai siitä turvaa ja luottoa. Nyt se olisi menoa, hänen ensimmäinen oppilaansa! Hän kouluttaisi Kharonista soturin, josta Eloklaani ja tärkeimpänä - kolli itse olisi ylpeä.
"Ja sitten mennään, tätä on odotettu, eikö?" Lieskakajo naukaisi ja viittasi heidän ensitapaamiseensa, kun silloinen Haavepentu olisi halunnut lähteä ulos leiristä. Uskotassu oli jo kadonnut Lauhalaukan kanssa pois Litteäkiven läheisyydestä, soturi ei ollut seuraillut heidän menoaan sen tarkemmin. Raitaturkki lähti johdattamaan kohti leirin uloskäyntiä, hänen viiksensä värähtelivät ja hän kääntyi uteliaana tuoreen oppilaan puoleen.
"Voisimme käydä puolet reviiristä läpi tänään ja puolet huomenissa? Sitten sinulle jää myös aikaa tutustua uusiin pesätovereihisi ja tehdä myös peti valmiiksi", Lieskakajo ehdotti hyväntuulisena, voisiko päivä mennä tästä enää paremmin? Kolli oli täysin varma, ettei mikään pilaisi hänen päiväänsä tai pyyhkisi iloista hymyään soturin huulilta.

//Kharon?
//410 sanaa + KP-boosti

Kasvoilleni levisi lämmin hymy huomatessani, miten mielellään Valoköynnös oli kuulemassa Eloklaanin historiasta. En pysynyt enää laskuissa mukana, miten monelle kissalle olin kertonut Eloklaanin perustamisesta. Yritin huolehtia, että jokainen eloklaanilainen oli tietoinen siitä, miten klaani on saanut alkunsa.
"Synnyimme siskoni Liljan kanssa kauas täältä. Emomme kasvatti meidät yksin, mutta vesi koitui hänen kohtalokseen ollessamme kuusikuisia, kun emo putosi jokeen. Emon kuoleman jälkeen saimme Liljan kanssa saman unen, jossa kohtasimme Minttuliekin - silloisen Minttutassun - ensimmäisen kerran. Tähtiklaani oli lähellä tuhoaan, ja meidän tehtävämme oli pelastaa se perustamalla Eloklaani", aloitin ja huiskaisin hännälläni ilmaa. Puheen lomassa seurasin ympäristöämme kutsumattomien vieraiden varalta. En halunnut, että partio joutuisi yllätetyksi.
"Me kolme olimme silloin ainoat kissat koko maailmassa, jotka uskoivat Tähtiklaaniin. Emomme oli kertonut meille siitä, ja Minttuliekki löysi uskonsa tavattuaan tähtiklaanilaisia unissaan. Minä ja Lilja aloitimme pitkän taipaleemme kohti Eloklaanin reviiriä. Tähtiklaanin kissat opettivat meitä kaikkia unissamme. Matkalla oli monta mutkaa, mutta selvisimme niistä lopulta ja löysimme tien uuteen kotiimme. Onnistuimme keräämään hyvin väkeä, jotka tahtoivat liittyä uuteen klaaniimme, ja tässä me nyt olemme. Eloklaani on voimistunut vuodenaikojen saatossa hurjasti", totesin rauhallisella äänellä muistellessani menneitä aikoja. Tiedostin sen, miten vaikeaa monelle oli uskoa kuolleisiin kissoihin ja kuoleman jälkeiseen elämään. Eloklaanissa oli joitakin sellaisia kissoja. Vaikka toivoin jokaisen löytävän uskonsa Tähtiklaaniin, en voinut syyttää heitä. Minulle Tähtiklaanin olemassaolo oli todistettu, mutta ilman todisteita siihen uskominen olisi varmasti vaikeaa.
"Olen iloinen, että löysit tiesi Eloklaaniin", lisäsin vielä hymyillen lämpimästi Valoköynnökselle, "toivon, että viihdyt täällä."

//Valo?
// 236 sanaa

———————-
Vitivalkoinen kolli istahti lumeen eteeni ja tutki minua katseellaan. Katselin tätä
myös tutkiskellen. Ilme tällä oli täysin ilmeetön, Tai no vakavan näköinen. Kolli näytti kuin valvojaisista tullut. Tiesin jäänsinisisten silmieni porautuvan häneen. En kyllä halunnut että hän saisi minusta vääränlaista kuvaa, Mutta en voinut itselleni mitään. Kumminkin yritin hillitä itseni, Etten karkottavat ruokaseuraani.
"Sepä kiva. Minun nimeni on Pohjatassu, kuka sinä olet?” Pohjatassuksi esittäytyvä kissa kysyi minulta.
”Olen Huurretassu” vastasin hänelle ja vilkaisin tämän vaalean meripihkan värisiin silmiin, Joita reunustavat mustat viivat. Yritin pitää katseeni ystävällisenä, Vaikka olin hiukan ärtynyt viimeisimmästäni tunnistani. Olin epäonnistunut totaalisesti.
"Hauska tutustua. Kuka sinun mestarisi on?” Valkeaturkkinen kolli kyseli. Kaikki täällä tuntuivat kysyvän tuota samaa, Mutta kai se on joku tapa.
”Mahlahalla, Entä sinun? Utelin kollilta,Enkä itseasiassa tiennyt edes tuon mestaria. Tai no en tiennyt Pohjatassusta yhtään mitään.
"En taida tuntea tätä Mahlahallaa. Minun mestarini on Hiilihammas, hän on ihan loistava mestari. Millainen Mahlahalla on?” Kolli kertoi Hiilihampaasta, Josta olin kuullut mutta en tuntenut häntä.
"Ehkä voisimme joskus lähteä yhdessä harjoituksiin". Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Kolli jatkoi puhettaan. Sitten hän hiljeni.
”Mestarini on mielestäni mahtava, Olen onnellinen kun tämä on mestarini.” Sanoin hiukan kylmähkösti, Vaikka ei ollut tarkoitin. Kolli ei ehkä huomannut tätä, Vaan nyökytteli. Olin hiukan väsynyt, Joten päätin lähteä keskustelusta.Otin viimeisen palan hiirestä ja nousin.
”Kiitos paljon seurasta, Oli mukava keskustella. Mestarini vain sanoi että minun pitää levätä.” Sanoin tyynesti, En halunnut kuulostaa loukkaavalta.
Pohjatassu nyökkäsi ja lähdin omille teilleni. Menin eräälle kivelle ajatuksena viettää pienet torkut. Nukahdinkin nopeasti.

//249 sanaa

Kharon istui selkä suorassa pentutarhan edessä, kun Mesitähti kutsui koko Eloklaanin koolle. Pentu vilkaisi innoissaan veljeään, joka tapitti silmillään Litteäkivelle noussutta päällikköä. Kharon ei voinut olla miettimättä sitä, kuinka hän varmasti jäisi veljensä varjoon kaksikon ansaitessa oppilasnimensä. Deimos tuntui olevan kaikessa paljon Kharonia parempi, ja se sai laikukkaan kollin tuntemaan toisinaan olonsa aivan surkeaksi epäonnistujaksi. Hän rakasti olla kaksin Deimoksen kanssa, mutta joukossa Kharon tunsi olevansa aina se tyhmempi ja huonompi, vaikka Deimos pyrkikin toisinaan olemaan huono vain veljensä tunteita säästelläkseen.
"Haavepentu ja Uskopentu ovat täyttäneet kuusi kuuta ja on heidän vuoronsa tulla oppilaiksi. Astukaa eteen ja Haavepentu, aloitetaan sinusta. Nouse Litteäkivelle", päällikkö pyysi rauhallisella äänellä. Kharonin turkkia kihelmöi, kun kissajoukko väistyi hänen tieltään päästäen pennut Litteäkivelle. Laikukas Kharon vilkaisi emoa, joka hymyili lämpimästi. Pennun mieli oli haikea. Hän ei palaisi nimityksen jälkeen pentutarhalle, vaan muuttaisi oppilaiden pesälle niin kauaksi aikaa, että ansaitsisi viimein soturinimensä.
Pentu loikkasi Litteäkiven päälle jättäen veljensä maan tasolle. Pienokainen kohtasi itseään huomattavasti kookkaamman päällikön katseen.
"Haavepentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Haavetassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Lieskakajo. Toivon, että Lieskakajo siirtää kaiken tietonsa sinulle", Mesitähti lausui sanat, jotka Kharon oli kuullut aiemminkin. Pentu mietti, voisiko hän itse oppia kaikki seremoniat ulkoa. Hän havahtui siihen, kun päällikkö kutsui Lieskakajon Litteäkiven luokse. Vasta silloin pentu tajusi, että päällikkö oli antanut hänen mestarikseen Lieskakajon! Pentu käänsi katseensa raidalliseen soturiin. Innokkuus välittyi varmasti jokaiselle, joka istui leirin pääaukiolla katsellen nimitysseremoniaa.
"Lieskakajo, olet valmis ottamaan ensimmäisen oppilaasi. Olet saanut hyvää koulutusta Utusielulta, ja olet osoittanut olevasi lojaali ja kaikkien kanssa toimeentuleva. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle", Mesitähti sanoi ja antoi Kharonille merkin siirtyä mestarinsa seuraan. Pentu loikkasi alas Litteäkiveltä ja oli vähällä menettää tasapainonsa. Sitten tämä kääntyi virnistäen Lieskakajon puoleen, ja kaksikko kosketti toistensa neniä omillaan. Kharon olisi halunnut heti alkaa keskustella uuden mestarinsa kanssa, mutta hän malttoi mielensä, kun päällikkö pyysi Deimoksen Litteäkivelle.
Kharon kuunteli nimitystä malttamattomana. Deimos sai mestarikseen Lauhalaukan. Vaikka Kharon tiesi Lauhalaukan olevan kokenut soturi, hän ei ollut lainkaan kateellinen. Kharon oli sentään saanut mestarikseen kissan, joka oli hänen paras ystävänsä.
Kun kokous viimein oli ohi ja klaani hurrasi vastanimitettyjen oppilaiden klaaninimiä, Kharon pääsi aloittamaan keskustelun Lieskakajon kanssa.
"Voi miten jännittävää! Joko lähdemme harjoituksiin? Voitko näyttää minulle kuinka taistellaan? Vai menemmekö ensin saalistamaan? Ehkä sittenkin partioon!" Kharon intoili malttamattomana ja loikki Lieskakajon ympärillä.

// Lieska?
// 398 sanaa

Mesitähti jättäytyi pois porukasta ja käännähti minua päin.
-Hei! Miten olet sopeutunut klaanielämään? kolli kysyi iloisena. Katsoin häntä ja mietin miksi hän oli edes valittu päälliköksi. Joku komeampi, en väittänyt ettei hän olisi, sopisi paremmin.
-Ihan hyvin. Täällä on tietysti paljon partioita ja kaikkea mitä pitää erikseen tehdä. Mutta uskon pärjääväni, totesin,
-Hyvä! Toivottavasti viihdyt täällä vielä jatkossakin, Mesitähti sanoi.
-Onko sinulla jotain kysyttävää, kolli jatkoi sitten . Hän nähtävästi luuli että tästä tulisi pitkäkin keskustelu. Mutta ainakaan minulla ei olisi tylsää.
-Itseasiassa on. Mietin että miten valitset kissojen nimet? Tai siis nimen päätteet? Eikö se oli vaikeaa? kysyin koska sitä halusin tietää.
-No, helppoa se ei aina ole. Kaipa he saavat esittää toiveita. Kukaan ei tosin vielä ole, joten mietin silloin heille sopivaa nimeä, Mesitähti vastasi kysymykseen.
-Mesitähti! Siirrytään seuraavaan paikkaan, merkitsimme tämän jo! Pehmoturkki huikkasi. Partio lähti kävelemään rajaa pitkin.

-Lempiriistasi? Mesitähti kyseli, selvästi hänellä ei enään ollut puheenaiheita.
-Myyrä, vastasin jo hiukan kyllästyneenä, vaikka olimme jutelleen vasta hetken.
-Haluatko tietää miten Eloklaani suunnilleen perustettiin? Mesitähti kysyi sitten, tällä kertaa aihe oli kiinnostava.
-Kyllä! Se olisi mukavaa, sanoin kollille.

//Mesi? 180 sanaa

En voinut lakata hymyilemästä, kun kuulin Minttuliekin ehdotuksen siitä, että tekisimme kävelyllä käymisestä tavan.
"Se kuulostaa erittäin hyvältä idealta", sanoin rauhallisella äänellä kohdatessani Minttuliekin tummanpuhuvat silmät. Niitä katsoessani oloni oli rauhallinen.
Nostin katseeni kohti taivasta. Aamu oli valjennut auringon noustessa. Taivas oli kirkas. Vain muutama pilvenhattara vaelsi taivaalla kohti Kuolonklaanin reviiriä.
Nousevan auringon säteet heijastuivat metsään saaden hangen kimmeltämään. Kaikki oli niin kovin kaunista, että pieni kehräys pääsi kurkustani. Eloklaani oli saanut kodikseen upean metsän, ja auringon kirkkaat säteet saivat sen entistä kauniimmaksi. Mutta parasta koko maisemassa oli Minttuliekki punaruskeine turkkeineen. Varapäällikkö silmäili ympäristöään huomaamatta, kuinka katseeni pureutui tämän turkkiin.
Kun varapäällikkö viimein käänsi tummansinisen katseensa minuun, suorastaan säikähdin. Käänsin nopeasti katseeni poispäin soturista leikkien, etten ollut edes katsonut tähän päin. Minua hävetti niin, etten kehdannut kääntää katsettani ihan heti uudelleen Minttuliekin suuntaan.
Sitten lähdimme sanaakaan sanomatta, tismalleen samaan aikaan kulkemaan kohti piikkihernetunnelia. Silloin minusta tuntui, että välillämme oli yhteys, jota en ollut koskaan kokenut kenenkään kanssa. Annoin Minttuliekin mennä edeltä piikkihernetunneliin ja seurasin itse perässä.

Aurinkohuipun hetki oli käsillä, ja odottelin piikkihernetunnelin liepeillä partiota. Minttuliekki oli nimennyt partioon lähtijöiksi lisäkseni Pehmoturkin, Lakkakuiskeen, Valoköynnöksen ja Ruskatassun. Olin päättänyt antaa Salamatassulle vapaapäivän.
Kun partio oli viimein kasassa, lähdin johdattamaan sitä ulos leiristä. Kukaan ei sanonut mitään, kun kuljimme metsän halki Koivumetsään. Valoköynnös oli saapunut klaaniin, ja naaras oli minulle vielä täysin uusi tuttavuus. Jo Eloklaanin perustamisaikoina olin päättänyt tutustuvani jokaiseen klaanilaiseen, joten nyt minulla oli oiva hetki aloittaa tutustuminen vaaleaan soturiin. Kun muut partion jäsenet alkoivat merkata rajoja, jättäydyin Valoköynnöksen rinnalle. Soturi vilkaisi minua kysyvästi.
"Hei. Miten olet sopeutunut klaanielämään?" esitin kysymyksen toivoen, että se avaisi tien pidempäänkin keskusteluun.

//Valo?
// 268 sanaa

Lauhalaukka oli ottanut puheeksi entisen mestarinsa, Tuhkajuovan. Kirjaimellisesti sääntöjä noudattava soturi ei koskaan ollut kuulunut suosikkikissoihini. Toki tabbykuvioisen naaraan sinnikkyyttä ja taitoja saattoi kunnioittaa, mutta muuten Tuhkajuova oli minun makuuni liian tosikko. Olin aina ihmetellyt, miten Lauhalaukka oli voinut olla naaraan seurassa koko soturikoulutuksen ajan.
"En tiedä. Arvelisin, että hän tekee päivät pitkät soturin tehtäviä ja tekee kaikkensa Kuolonklaanin eteen", totesin lapojani kohauttaen. Olin aika varma, etten voinut olla väärässä sen suhteen. Tuhkajuova oli varmasti yksi uskollisimpia kissoja koko Kuolonklaanissa.
"En kyllä ymmärrä, miten sinä pystyit sietämään häntä", naurahdin huvittuneesti kääntäen katseeni Lauhalaukkaan, joka oli kohdistanut katseensa jonnekin kauas Kuolonklaanin reviirille. Soturin kasvoilla oli hento hymy.
"Ei hän niin kamala ollut, kun pääsimme vauhtiin. Ainakin opin paljon", oranssivalkea kolli totesi. Kun keskustelin Lauhalaukan kanssa, unohdin kokonaan sen, ettemme hetki sitten olleet edes puheväleissä. Tuntui, kuin olisimme aina olleet ystäviä, ilman mitään ongelmia.
"Miten sinä kohtasit Mesitähden ja muut ensimmäiset eloklaanilaiset?" vaihdoin aihetta kuin lennosta. Lauhalaukkakin kääntyi nyt minun puoleeni. Toivoin, ettei kysymykseni toisi soturille mieleen liikaa huonoja muistoja.

//Lauha?
// 168 sanaa

Pudistin hennosti päätäni. "Kuolonklaani on ollut minulle aina koti. Synnyin ja kasvoin siellä", sanoin muistoihin uppoutuneena, ja naamalleni nousi heikko hymy Villisielun kuvan ilmestyessä haalistuneena mieleeni. "Rakastuin jopa. Mutta se kaikki on nyt takanapäin. Eloklaani on nyt uusi kotini - meidän uusi kotimme. Ei ole mitään syytä kaivata takaisin, kun kaikki on mennyttä."
Tunsin Mahlahallan lämmön lähelläni. Se auttoi minua maadoittamaan itseni takaisin tähän hetkeen. Välillä huomasin kadottavani itseni muistoihin, jotka olivat tapahtuneet kauan sitten - aikana, jolloin kaikki oli ollut vielä hyvin. Minä ja Villisielu olimme käyneet Hehkulammella opettelemassa uimista. Olimme partioineet rajoja yhdessä Mahlahallan kanssa ja vaihtaneet kieliä aukiolla ilta-auringon laskiessa metsän taa. Elämä oli ollut täydellistä. Mutta sitten Karhumyrskyn oli pitänyt mennä pilaamaan se.
"Muistan yhä elävästi, miten sinusta tehtiin oppilas minua ennemmin. Olin niin kamalan tylsistynyt! Jouduin opettelemaan elämään aamupäiväni ilman sinua", naurahdin ja heitin ystävääni leikkisän katseen. Mahlahallan kurkussa hyrisi hyväntuulinen kehräys. "Ruostekukka oli taatusti hyvillään, kun Punatähti nimitti minut -tassuksi ja hänen ei tarvinnut enää roikkua pentutarhalla minun takiani."
"Meillä oli kyllä aina hauskoja leikkejä pentuina", kermanvärinen kolli tunnusti, itsekin naurahtaen.
"Minä sain mestarikseni Tuhkajuovan! Kaikista Kuolonklaanin kissoista!" pärskähdin. Olin varmasti ollut tabbykuvioiselle naaraalle yksi hänen uraansa tahranneista tekijöistä. "Mitähän hänelle mahtaa kuulua nykyään?"

//Mahla?
//198 sanaa

Lieskakajo lähti Haavepennun perään, kun kollipentu pinkaisi lähtölaskennan kohdalla kohti aluetta, jota kartta oli muistuttanut. Kolli katseli hyväntuulisena pennun etsintää ja liikkui hänen lähellään, mutta ei antanut eleillään vihjeitä pennulle. Kun Haavepentu oli menossa oppilaiden pesään, hän pysähtyi ja kosketti toista hännällään.
"Se ei ole oppilaiden pesässä", Lieskakajo vinkkasi ja hymyili kannustavasti. Ei menisi kauaa, kun Haavepentu löytäisi aarteen. Kolli peruutti ulos pesästä ja katseli mietteliäänä, miettien mistä etsisi seuraavaksi. Lieskakajo riemastui, kun pentu huomasi lumen seasta pilkottavan kiven. Sattumoisin saman kiven, minkä juurelle hän oli piilottanut simpukankuoren. Haavepentu loikki innoissaan kiven luokse ja nappasi aarteen hampaisiinsa, hihkuen löytäneensä sen. Näky lämmitti kollisoturin mieltä kovin ja hän suorastaan säteili aurinkoisesti.
"Hienoa työtä Haavepentu! Sinä saat pitää sen", soturi riemuitsi, leveä hymy kasvojaan koristaen. Hän kallisti päätään, kun huomasi Haavepennun synkistyneen ilmeen. Olikohan hän sanonut tai tehnyt jotain väärää?
"Onko jokin vialla?" Lieskakajo kysyi hiljaisemmalla äänellä ja kyyristyi, jotta olisi enemmän pienemmän kissan tasolla. Laikkuturkki kuiskasi kysymyksen ilmoille; osaisiko kolli pitää salaisuuden? Lieskakajo nyökytteli toiselle, pennun salaisuus olisi turvattu. Kun Haavepentu kuiskasi hyvin hiljaisella äänellä, että hän nimensä ei ollut Haavepentu, Lieskakajo naurahti. Oliko se vitsi? Laikukas kissa kuitenkin naukui, että hän oli tosissaan ja, että nimi oli keksitty vain klaanikissoja varten.
"Minä lupaan, mikä sinun oikea nimesi sitten on?" raidallinen kissa kuiskasi ja hymyili varovaisesti. Pentu esittäytyi ylpeästi Kharoniksi ja lisäsi, että hän ei saisi kutsua Haavepentua oikealla nimellään pääaukiolla, sillä hänen vanhempansa olivat kieltäneet kyseisen salaisuuden jakamisen.
"Vau! Tuo on ehkä hienoin ja siistein nimi ikinä, saat olla kyllä todella ylpeä siitä! Salaisuutesi on turvassa kanssani", oranssihtava kissa kehräsi hiljaa ja puski Kharonia poskeen. Lieskakajo ei voisi olla iloisempi, olihan kolli luottanut hänen hoiviinsa suuren salaisuuden. Lieskakajo kohensi ryhtinsä ja seisoi taas kaikilla käpälillään tasaisesti.
"On sinun vuorosi valita mitä leikimme, Haavepentu", Lieskakajo virnisti ja vinkkasi silmäänsä Haavepennun kohdalla, jotta toinen tietäisi, että hän jatkaisi valenimellä kutsumista. Kollin raidallinen häntä heilahteli leikkisästi ja hän oli valmiina ihan mihin tahansa, mitä Kharon keksisikään! Lieskakajo mietti päässään kaikenlaisia ideoita, mitä pentu saattaisi keksiä. Raitaturkki oli kyllä onnellinen, että hän oli tutustunut Kharoniin. Siitä asti hänellä oli ollut hauskempaa!

//Kharon?
// 347 sanaa + KP-boosti

“Totta kai. Älä pelkää hakea minua, jos tarvitset jutteluseuraa - oli sitten kyse jostain kevyestä tai sitten vähän rankemmasta. Mutta nyt puhutaan jostain mikä vie ajatuksesi muualle”, ehdotin ja katsoin kollia lämpimästi. Kun varoittamatta turkkimme hipaisivat toisiaan, sydämeni hyppäsi taas ja vaistomaisesti otin muutaman askeleen kauemmas. Mikä minua vaivasi? Vetäisin henkeä ja työnsin ajatukseni väkisin taka-alalle ja puoliksi oman häkeltyneisyyteni helpottamiseksi päädyin kysymään Mesitähdeltä:
“Miten Salamatassun kanssa menee? Onko hän oppinut hyvin klaanin tavoille?” Ja kaikesta siitä ajatusteni välttelystä huolimatta en pystynyt keskittymään ollenkaan siihen, mitä päällikkö kysymyksiini vastasi. Alkoiko mieleni murentua varapäällikön paineiden alla vai mikä ihme sai minut tuntemaan minulle näin vieraalla tavalla? Ajatusteni tuli olla kylmänviileitä, mutta tällä hetkellä ne olivat sulaa vahaa kuin olisin paistatellut liian kauan polttavissa auringonsäteissä.
“Haluan tietää miten sinulla menee” kuulin vaalean kollin kysyvän, kun hätkähdin takaisin maanpinnalle turhanpäiväisistä pohdinnoistani, joille en kuitenkaan voinut mitään. Vedin kasvoilleni kartalla olevan ilmeen, peittääkseni sen kuinka ulapalla taas vaihteeksi olin ollut. Tätä menoa pitäisi mennä Liljatuulen luokse mielentilatutkimuksiin.
“Oikeastaan ihan hyvin. Tuntuu, että olen viimein saanut kiinni elämästäni Eloklaanista aivan uudella tavalla. Tuntuu, että olen elementissäni varapäällikkönä, vaikka pitkään epäilinkin onko minusta tähän”, kerroin rehellisesti. Mesitähdelle oli helppo olla rehellinen, sillä välillämme vallitseva luottamus oli vahva eikä välillämme ollut epäilyksiä.
Huomasin, että aloimme hiljalleen saapumaan takaisin kohti leiriä. Olimme kulkeneet joko ajatuksissamme tai tarkoituksenmukaisesti kulkeneet pienen ympyrän vähän matkan päässä leiristä ja nyt aloimme lähestyä päätepistettämme.
Mesitähti nyökkäsi ja vastasi minulle muutaman sanan. Pysähdyimme hetkeksi leiriä ympäröivän muurin viereen kuin pidentääksemme kävelyämme vielä hetkeksi, ennen kuin palaisimme takaisin arkiseen maailmaamme leirissä, jossa kaikki ongelmat muistuttaisivat jatkuvasti olemassaolollaan. Olimme hiljaa ja vain yksinkertaisesti olimme siinä hetkessä. Hetken päästä kuitenkin rikoin hiljaisuuden:
“Pitäisikö meidän tehdä tästä tapa? Kävelyllä käymisestä siis. Se tekisi varmasti hyvää meille molemmille ja kaikki mitä puhuisimme leirin ulkopuolella, jäisi sinne. Mitäs sanot?” Käännyin katsomaan Mesitähteä ja katseeni kulki hänen jokaisen siron piirteensä läpi hänen vihreisiin silmiinsä, joiden väri toi minulle viherlehden mieleen.

//Mesi?
318 sanaa

Hiilihammas: 26kp! -

Iltakaiku: 18kp -

Taivaslaulu: 6kp -

Lieskakajo: 25kp! -

Haavepentu: 19kp -

Leimutassu: 7kp -

Mahlahalla: 11kp -

Lauhalaukka: 4kp -

En olisi koskaan uskonut, että Eloklaanin partiossa olisi voinut olla niin mukavaa. Mesitähti oli antanut minulle tehtäväksi opettaa Coronalle klaanielämää. Veli oli vastahakoisesti tehnyt päätöksen jäädä kanssamme klaaniin. Se taisi johtua lähinnä siitä, että minä, Taivaslaulu, Kharon ja Deimos olimme kaikki lähdössä jossain vaiheessa pois klaanista, ja Corona tiesi sen. Emme halunneet olla enää erossa toisistamme, kun olimme viimein löytäneet toisemme taas. Coronan ja Ruskan paluun jälkeen olin ollut yhtä hymyä. Aiemmin niin raskailta tuntuvat askareet olivat muuttuneet ihan mukaviksi, kun kastanjanruskea veljeni seurasi minua joka paikkaan.
Juuri nyt sää oli lämpimämpi kuin aikoihin. Paksu pilvipeite varjosti metsää, mutta minun mieltäni se ei onnistunut synkentämään. Metsä alkaisi pian heräämään henkiin, kun päivät lämpenisivät entisestään. En ollut ollut koskaan näin innoissani hiirenkorvan saapumisesta. Meidän perheellemme hiirenkorva tarkoitti uutta alkua kaukana klaaneista.
Corona kulki rinnallani partion häntänä. Veli katseli ympärilleen reviiriä, johon hän oli kuun aikana päässyt tutustumaan. Oikealla puolella avautui Eloklaanin reviirin nummialue, ja vasemmalla puolella oli Kuolonklaanin raja. Veli oli luonut katseensa Kuolonklaanin reviirille.
"En voi uskoa, että pääsemme pian pois täältä", kuiskasin veljelleni niin, etteivät muut partiossa olleet kuulisi minua. Emme olleet kertoneet suunnitelmista vielä muille kuin Coronalle ja Ruskalle. Ikäväksemme Ruska ei aikonut lähteä klaanista mukaamme, ja me ymmärsimme häntä hyvin. Ruska oli näiden vuodenaikojen aikana sopeutunut klaaniin paremmin kuin minä ja Taivaslaulu.
Corona käänsi keltaisen katseensa minuun.
"Oletteko jo päättäneet, minne menemme ensimmäisenä?" veli kysyi. Olimme puhuneet siitä Taivaslaulun kanssa, muttemme olleet lyöneet vielä mitään lukkoon. Suunnitelmat olivat siis avoinna.
"Haluamme ainakin käydä tervehtimässä Dakotaa, Timiä ja Kaarloa. Emme vielä tiedä, tahdommeko jäädä vanhaan kotiimme. Ehkä pitäisi etsiä kokonaan uusi paikka, jossa Kharon ja Deimos voisivat varttua täysikasvuisiksi", totesin mietteliäänä, "mitä sinä tahtoisit?"

//Corona?
// 276 sanaa

"Lähdettäisiinkö kävelylle? Voitaisiin käydä vähän verestämässä vanhoja muistoja Kuolonklaanin rajalla", Lauhalaukka sanoi, vaikka leiriin oli enää vain vähän matkaa. Vilkaisin edellämme kulkevaa Leimutassua, joka näytti keskittyvän enemmän ympäristöön kuin meihin.
"Odota hetki", pyysin ja kiristin tahtiani päästäkseni parantajaoppilaan rinnalle. Leimutassu säikähti minua, mutta tunnistettuaan minut, kolli hymyili ystävällisesti.
"Pääsetkö tästä yksin leiriin? Lauhalaukka pyysi minua kävelylle", sanoin parantajaoppilaalle, joka pysähtyi ja käänsi katseensa Lauhalaukkaan.
"Ethän pahastu? Minusta on vain niin mukavaa, että olemme taas sovussa. Se on ainoastaan sinun ansiotasi", lisäsin vielä virnistäen, ennen kuin Leimutassu ehti vastata mitään. Kollin kasvoille piirtyi leveä hymy.
"En pahastu. Leiri on ihan lähellä, enköhän minä selviä", mustavalkea oppilas lausahti kohteliaasti.
"Kiitos, olet korvaamaton", sanoin kääntäen sitten selkäni parantajaoppilaalle, kun rämmin hangessa Lauhalaukan luokse.
"No niin, mennään vain."
Kuljimme pitkään hiljaisuuden vallitessa, ja minäkin keskityin ympäristööni. Katselin metsää, jonka korkeat puut ympäröivät meitä. Taivas oli pilvinen, saaden aikaan varsin harmaan ja hämärän sään. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä minun päiväni oli kirkkaampi kuin aikoihin. Juuri nyt minua ei haittaisi, vaikka taivas heittäisi päälleni lammellisen vettä.
Kun saavuimme lähelle Kuolonklaanin rajaa, Lauhalaukka hidasti tahtiaan ja käänsi katseensa Kuolonklaanin metsään.
"Mieti, miten paljon kaikki on muuttunut. Me kasvoimme tuolla, ja nykyään emme saa astua käpälälläkään rajan toiselle puolelle", oranssivalkoinen kolli sanoi hieman haikealla äänellä. Asetuin Lauhalaukan vierelle kääntäen katseeni kauas Kuolonklaanin reviirille.
"Tuolla on paljon muistoja, mutta suurimman osan tahtoisin vain unohtaa. Minä olen paljon tyytyväisempi rajan tällä puolen", totesin lapojani kohauttaen, "vaikka en kyllä usko, että olisin voinut elää yhtä hienon nuoruuden Eloklaanissa. Kuolonklaanissa on paljon vikaa, mutta ei se ole ihan täysin läpimätä."

//Lauha?
// 259 sanaa

Oli yllätys kuulla Ruostekukan uudesta pentueesta. Vielä yllättävämpää oli se, että pentujen isä oli Kalmakuu, joka oli myös minun isäni. Tosin silloin kun minä olin ollut vielä pentu, Ruostekukka ei ollut ollut yhdessä Kalmakuun kanssa eikä ollut suostunut kertomaan minulle isästäni mitään. Se oli ollut vain yksi Ruostekukan huolettomista irtosuhteista. Myöhemmin olin saanut totuuden selville Hehkuaskelen kautta, joka oli paitsi Kuolonklaanin parantaja myös isäni sisar.
"Montako uutta sisarusta minulla on?" kysyin yhä uutisesta häkeltyneenä. Mahlahalla näytti mietteliäältä.
"En ole aivan varma, ehkä kaksi. Toisen nimi taisi olla Aaltotassu tai jotain. Lähdin Kuolonklaanista ennen kuin Ruostekukka poiki", Mahlahalla tunnusti ja loi minuun pahoittelevan katseen. Kosketin hänen kylkeään tyynnyttelevästi hännälläni viestiäkseni tälle, ettei hänen tarvinnut olla asiasta pahoillaan.
"Tämä taitaakin vaatia hieman tutkimista. Meillä on yhteiset vanhemmat toisin kuin Karhumyrskyllä ja minulla oli, joten ehkä he eivät ole niin pahoja", tuumailin ääneen kävellessäni ystäväni rinnalla eteenpäin. Samalla hetkellä sain idean. "Lähdettäisiinkö kävelylle? Voitaisiin käydä vähän verestämässä vanhoja muistoja Kuolonklaanin rajalla."

//Mahla?
//158 sanaa

Nauroimme Lauhalaukan kanssa kovaan ääneen, kun heitin lunta tällä kertaa tarkoituksellisesti kohti soturia, joka taitavasti väisti sen. Lauhalaukka painautui sitten matalaksi, aivan kuin tämä olisi kovakin kamppailu. Soturi kuopaisi käpälällään maata heittäen lumipaakun kohti minua.
Onnistuin väistämään sen, ja se lensi ohitseni suoraan kohti Leimutassua. Parantajaoppilas ei ehtinyt tehdä mitään, kun lumi tömähti hänen kylkeensä. Vilkaisin Lauhalaukkaa irvistäen voimatta olla hymyilemättä, kun näin soturin pöyristyneen ilmeen.
Tiesin, ettei Leimutassu suuttuisi moisesta, joten uskalsin alkaa taas nauramaan. Kun Leimutassukin alkoi nauraa, myös Lauhalaukka uskalsi tehdä samoin. Hetken ajan kaikki kolme nauroimme vaan yhdessä, unohtaen täysin yrttien etsimisen.
"Minusta vähän tuntuu, että ei täältä löydy ainuttakaan yrttiä", totesin Leimutassulle, joka askelsi luoksemme.
"Taidat olla oikeassa. Eiköhän sitten palata leiriin. Tullaan uudestaan sitten, kun lumet ovat sulaneet vähän enemmän", mustavalkea oppilas sanoi ja viittoi meidät peräänsä. Lähdimme Lauhalaukan kanssa rinnatusten Leimutassun perään. Joen solina heikkeni askel askeleelta, kun kuljimme siitä kauemmaksi. Olin varma, että tämä oli paras päivä pitkään aikaan. Olin saanut takaisin parhaan ystäväni, kiitos Leimutassun. Parantajaoppilas kulki edellämme, ja me tulimme Lauhalaukan kanssa rinnatusten perässä.
"Tiesitkö muuten, että Ruostekukka ja Kalmakuu saivat pentuja? Tai on siitä jo aikaa ja pennut ovat kai jo oppilaitakin, mutta kuitenkin, sinulla on Kuolonklaanissa taas sisaruksia", sanoin mahdollisimman selkeästi, vaikka lausahdukseni taisi olla hyvin sekavan kuuloinen. Tiesin, että Lauhalaukka varmasti ymmärsi, mitä yritin sanoa.

//Lauha?
// 218 sanaa