Kortetuike syötti minulle vielä unikonsiemeniä. Niiden kanssa olin jo varsin kokenut. Vetelin siemenet suuhuni ja pistin kuononi häntäni alle. Halusin nukkua. Halusin nukkua enkä koskaan enää herätä.

Kuljeskelin leirissä. Se oli täysin tyhjä. Taivas aukeni ylläni tähtien täplittämänä. Katsoin niitä. Ne pilkahtelivat vuorollaan. Tiputin katseeni taas leiriin, jossa vallitsi rauha. Ei missään ketään. Huomasin rentoutuvani pitkästä aikaa täysin. Huokaisin ja kaikki kireys lähti kehostani.
Pyörin. Vedessä. En saanut henkeä. Vedin vettä keuhkoihini. Niitä poltti. Koitin pyrkiä pintaan, mutta vesi sumensi silmäni. En tiennyt missä pinta oli. Keuhkoni huusivat happea ja niihin sattui. Vedin lisää vettä suuhuni.

“Varpulaulu, Varpulaulu”, Kortetuike naukui hellästi herätellen minua. Katselin ympärilleni. En ollut veden alla. Olin parantajien pesässä. Minulla ei ollut muistikuvaakaan missä olin ollut ennen nukahtamistani.
“Huusit unissasi. Ajattelin, että sinut olisi hyvä herättää”, Kortetuike naukui huolestuneen kuuloisena. Katsoin häneen ja koitin muistaa, mutta tuntui kuin päässäni olisi ollut järjetön sumupilvi kaikkien ajatusteni tiellä. En päässyt niihin käpäliksi vaikka kuinka yritin. Huomasin tuijottavani Kortetuiketta, joten siirsin katseeni äkkiä pois. Turkkiani kuumotti. Kaikki tunteet tuntuivat hyvin ylivoimaisilta. Tunteita vain syöksyi suunnasta toiseen eikä päässäni ollut kunnon rauhaa lainkaan.

***

Istuin Kortetuikkeen kanssa aukion laidalla. Kolli piti minusta niin hyvää huolta. Hän oli käynyt miltei päivittäin luonani tarkistamassa kuinka voin. Olin alkanut pikku hiljaa voimaan paremmin, kun olin saanut kunnolla lepoa. Nukuin yöt ja joskus jopa melkein koko päivän, jos oikein kaipasin lepoa.
“Oletko käynyt tänään jo partiossa?” kysyin hiljaa ystävältäni. Halusin aloittaa keskustelun välillä hänestä, sillä puhuimme aivan liikaa minusta ja minun voinnistani.

//Korte?

Leimusilmän suhtautuminen päällikkyydestäni luopumisesta sai minut lähestulkoon liikuttumaan. Koin olevani maailman onnekkain kissa, sillä rinnallani oli niin hienoja klaanitovereita. Leimusilmän suhtautuminen asiaan sai minut varmistumaan siitä, että päätökseni olisi oikea.
"Tietysti aion puhua hänelle ensin, en suinkaan tahdo järkyttää häntä. Huolehdin, että Korppisiipi on valmis päällikön tehtäviin siinä vaiheessa, kun luovun hengistäni", nau'uin lempeästi hymyillen.
"Niin tietysti, niin minä arvelinkin sinun tekevän", mustavalkea kolli totesi päätään hitaasti nöykytellen, "entä aiotko kertoa muulle klaanille?"
Kohautin lapojani ja hiljennyin hetkeksi, kääntäen katseeni Eloklaanin reviirin metsämaisemaan. Kaikki oli niin rauhallista, että olisi voinut luulla ajan pysähtyneen, ellei tuulenvire olisi heilutellut puiden miltei lehdettömiä oksia. En ollut miettinyt etukäteen muulle klaanille kertomista, enkä oikeastaan tiennyt, olisiko se hyvä ratkaisu kertoa muille päätöksestäni etukäteen.
"En oikeastaan tiedä, en ole tullut ajatelleekseni sitä. Mitä sinä luulet, olisiko minun hyvä kertoa muille etukäteen vai tulisiko siitä vain ongelmia?" kysyin ja käänsin katseeni takaisin Leimusilmään. Kuten päällikön täytyi, minä luotin parantajaani sataprosenttisesti. Uskoin, että Leimusilmä osaisi auttaa minua vaikeissa tilanteissa, aivan kuten Liljatuulikin oli häntä ennen osannut.

//Leimu?

“Kyllä minä voin sinua ehdottaa Korppisiivelle, mikäli hän pyytää mielipidettäni asiaan”, vastasin Lieskakajolle edelleen hymyssä suin. “Valitettavasti lopullisen päätöksen tekee hän itse, ja hänet tuntien hän on jo vähintäänkin ajatuksen tasolla tarkkaillut klaanitovereitamme sillä silmällä.” Pysähdyin hetkeksi miettimään, olisinko minä halunnut olla päällikkö. Kenties joskus nuoruudessani, kun olin ollut kunnianhimoisempi, mutta nyt? Pudistelin itsekseni päätäni - ei se ollut minun juttuni. “Minulle riittää hyvänä soturina oleminen. Klaanissa on monia hyviä - ja nuorempia - ehdokkaita seuraavaksi varapäälliköksi, jotka suoriutuisivat tehtävästä varmasti aivan yhtä hyvin kuin minäkin.”
Lieskakajo nyökytteli vähän päätään. “Ymmärrän. Sinusta tulisi siitä huolimatta oiva varapäällikkö, sanotpa mitä tahansa.”
“No kiitos”, nauroin ja räpyttelin silmiäni hiukan häkeltyneenä. “Eloklaani olisi varmasti hyvissä käpälissä sinunkin kanssasi.”

Keskustelumme palattua takaisin ihastuksiin Lieskakajo muuttui hermostuneen oloiseksi. Syy tälle selvisi pian, kun kolli paljasti hänellä olleen juttua klaanin parantajan, Leimusilmän, kanssa. Ja ilmeisesti kyse ei ollut ihan mistä tahansa ohimenevästä ihastumisesta, vaan asia oli niin paljon syvempi, että se sai suuren punertavaturkkisen soturin silmät ihan vettymään. Enkä yhtään ihmetellyt miksi - Lieskakajolla oli kumppani ja tuore pesue, jotka kaikki kaipasivat häntä. Vaikka kollin sydän olisikin vetänyt aivan toiseen suuntaan, hänellä oli velvollisuuksia vähintäänkin perheenisänä.
“No kieltämättä olet kyllä ajanut itseesi aika ahtaaseen nurkkaan”, mau’uin myötätuntoisesti ja napautin hänen korvaansa hännälläni. “Rakkausasiat eivät koskaan ole täysin mutkattomia, niin valitettavaa kuin se onkin. Vaikka tunne olisi elämääkin suurempi, joskus on ajateltava järjellä ja mietittävä, mitä seuraamuksia omilla teoillamme saattaisi olla, jos noudattaisimme kaikkia käskyjä, joita saamme sydämeltämme. Jos siitäkin huolimatta koet, että sydämesi paikka on jossakin muualla, niin siinä tapauksessa kannustan ottamaan todellisista tunteistasi selvää.” Ennen kuin Lieskakajo ehti sanoa mitään takaisin, jatkoin varoittavampaan sävyyn: “Teidän kohdallanne asia tosiaankin on mutkikkaampi kuin useimmilla. Leimusilmä on klaanin parantaja ja sinä perheellinen soturi. Se, mitä päätätte tehdä tunteillanne, tulee joka tapauksessa koskemaan useampia kissoja kuin voisitte kuvitellakaan.”
“Kauanko sinulla on ollut tunteita Leimusilmää kohtaan?” Katselin punertavaturkkista soturia pää uteliaasti kallellaan. Nyt kun muistelin, niin olin nähnyt Leimusilmän joskus tuijottelemassa pesänsä suulta Lieskakajon suuntaan, kun tämä oli ollut lähdössä partioimaan. Silloin olin vain tuumannut, että parantajalla oli varmaankin jotakin asiaa tälle, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna Leimusilmän katse oli ollut jokseenkin kaipaava.

//Lieksanen??

Kasvoilleni kohosi yllättynyt, mutta utelias ja hyväntahtoinen virne, kun Hiilihammas kertoi hänen nuoruudessaan liikkuneista juoruista. En ollut kuullut niistä aiemmin, mutta kyllähän minä Hillasielun muistin.
“No, olihan hän ihan komea kolli, että..”, kiusoittelin Hiilihammasta leikillään, mutta sisälläni liikahteli omituisia tunteita. En halunnut ottaa niistä selvää, en ainakaan nyt, joten ravistelin ne pois. En halunnut tämän kävelyn muuttuvan kokonaan minun terapiasessiokseni. Sitä paitsi mikä muukaan olisi yhtä paljon minun tyylistäni, kuin tunteiden pakoilu ja välttely? Jep, ei mikään. Keskustelumme Eloklaanin riistatilanteesta ja pentujen määrästä jäi aika suppeaksi. Minua pelotti, että jos keskustelisimme siitä liian pitkään, se muuttuisi todeksi ja kohta klaani olisi täynnä nälkäisiä suita. Eloklaanin ja Kuolonklaanin välit eivät myöskään olleet hyvät. En epäillyt hetkeäkään etteikö Kuolonklaani olisi valmis varastamaan meiltä riistaa, jos nälänhätä kävisi tarpeeksi suureksi.
“Tiedän, että tämä on paljon pyydetty, mutta.. Voisitkohan sinä ehkä mainita nimeni Korppisiivelle? Siis ihan silleen vain ohimennen, että olet huomannut minun ahkeroivan ja voisin olla sopiva valinta varapäälliköksi. Paitsi jos itse tavoittelet sitä asemaa”, virnistin toverillisesti. Hiilihammaskin olisi loistava valinta varapäälliköksi. Kolli oli uskollinen ja halusi muille hyvää. En pistäisi ollenkaan pahitteeksi, jos saisin kutsua häntä varapäällikökseni.
“Mitenkä on, kaipailetko johtoasemien perään? Kyllähän se Hiilitähti kuulostaisi hienolta vai mitä?” kysyin uteliaasti. Hiilihammas ei vaikuttanut erityisen kunnianhimoiselta, mutta toinen olisi silti varmasti täydellinen valinta varapäälliköksi.

Keskustelumme soljui päälliköistä takaisin viiksiä värisyttelevään aiheeseen, ihastuksiin. Ja Hiilihampaan kysymys sai minut kiemurtelemaan; monestakin eri syystä. Ensimmäinen syy oli se, että en ollut varma mitä mieltä Leimusilmä oli, jos kertoisin asiasta. Ja toisekseen, en vieläkään tiennyt tunteistani. Tai tiesin, mutta tiesin vähän liikaakin. Sitä oli vaikea selittää. Sitä tunnetta, kun haluaa olla toisen lähellä niin paljon, että sattuu. Mutta samalla tietää, että se ei ole kuitenkaan mahdollista. Leimusilmä, klaanin parantaja, ei pentuja. Minä, Lieskakajo, soturi, ehkä jopa tuleva varapäällikkö. Perheellinen kissa, jolla on pentutarhassa useampi pieni Lieskakajon alku. Miten sellainen voisi koskaan toimia? Hiilihampaan utelias katse sai minut kuitenkin sortumaan. Kolli oli luotettava, ei hän varmastikaan juoruaisi sitä eteenpäin.
“Jos pysyt hiljaa, niin hyvä on, voin paljastaa kuka se on”, naukaisin salamyhkäisesti ja tulin hieman lähemmäksi Hiilihammasta, kuka kohotti kulmaansa yllättyneenä.
“Oliko sinulla juttua Mesitähden kanssa vai miksi tämä on noin salaista?” soturi kysyi leikillään. Naurahdin huvittuneena, sepäs se vasta olisikin, jos olisin sotkenut käpäläni klaanipäällikköön. Onneksi Mesitähti ei ollut tyyppiäni, vaikka ei toisessa mitään vikaa ollutkaan. Se olisi vain hassua.
“Heko heko. Mutta et sinä nyt niiiin kaukana ollut. Hän on, tuota.. Leimusilmä”, sain lopulta sanotuksi ja vetäisin syvään henkeä. En ollut varma miten Hiilihammas reagoisi tähän.
“Ja tuota.. Ongelma on se, että minulla ja Leimusilmällä on ollut jotain juttua eikä siitä ole kovin kauaa. Se katkesi, kun Nokkospilvi alkoi odottaa uutta pentuetta. Mutta Kujekulta sai tietää asiasta jo aikoja sitten ja meillä meni melkein välit sen takia”, jatkoin ja luimin korviani hieman häpeissään. Olin melkein menettänyt koko perheeni tämän takia. Mutta samalla en voinut olla miettimättä sitä kaikkea mitä minä olisin saanut, jos olisin jatkanut. Olisiko minulla ja Leimusilmällä jotain elämääkin suurempaa rakkautta jaettavana? Tiesin, että tein väärin, kun edes mietin sitä. Silti usein herätessäni toivoin, että minun olisi ihan pakko käydä parantajanpesällä ja saisin tekosyyn nähdä hänet. Mutta todellisuus oli haavekuviani karumpi. Todellisuudessa Leimusilmä olisi varmaan laittanut Vienotassun hoitamaan minut tai sitten hoitotilanne olisi ollut hyvin vähäsanainen, kylmä ja kiusallinen. Naurahdin hermostuneesti paikatakseni hiljaisuutta. Tilanteeni oli niin monimutkainen.
“Ja.. Ja minä olen aivan solmussa omien tunteideni kanssa”, kuiskasin itku kurkussa ja suljin silmäni. Yritin pidätellä itkua, mutta muutama kyynel pääsi siitä huolimatta vierähtämään poskelle. Inhosin sitä, kun en voinut kontrolloida tunteitani. Olin niin huono tunneasioissa. Ei ihme, että tyttäreni oli samasta puusta veistetty.
“Minä välitän Nokkospilvestä niin paljon, hän on Haavemuiston lisäksi paras ystäväni ja tukipilarini. Mutta, en vain tiedä. Minä pelkään, että minä en rakasta häntä samalla tapaa, kun hän rakastaa minua. Minä haluaisin kyllä, ihan totta. Mutta minä en tiedä rakastanko, äh minä en tiedä yhtään mitään”, niiskaisin ja naurahdin jälleen. Vilkaisin Hiilihammasta pää kallellaan ja hymyilin huvittuneena.
“Mitä sanot toveri, taidan olla aika toivoton tapaus?” kysyin ja pukkasin toista toverillisesti.

Minä pidin Hiilihampaan seurasta enkä tajunnut miksi minä en ollut viettänyt hänen kanssaan enemmän aikaa. Kolli oli hauska ja mukava. Päätin, että ottaisin seuraavaksi tehtäväkseni tutustua kolliin enemmän. Kaipasin ystäviä, sillä monet ystävistäni olivat kuolleet fyysisesti tai ainakin henkisesti. Ja Hiilihammas oli kanssani melkein samaa ikäluokkaa, joten me pystyimme ymmärtämään toisiamme. Olimmehan me molemmat perheellisiä kissoja ja jo kokeneita sotureita. No, Hiilihammas vieläkin kokeneempi. Ihailin sitä miten kolli oli selvinnyt kaikesta ja vain kasvattanut tietotaitouttaan. Hiilihampaan tapa suhtautua asioihin vaikutti minun silmiini selväjärkiseltä ja rauhalliselta. Se oli hienoa, sillä olin itse aikamoinen kuumapää. Epäilin tulisiko minusta vanhetessani vielä enemmän Hiilihampaan kaltainen. Se vaikutti kuitenkin toiveajattelulta. Ei kissa karvoistaan pääsisi, en ainakaan minä. Tähtitaivaan kirkas tuike sai minut tuntemaan kuitenkin toivoa. Ehkä minä todella oppisin käsittelemään tunteitani nykyistä paremmin. Pitäisi vain jaksaa opetella ja olla kärsivällinen. Ja viimeisenä mainittu ei ollut vahvuuteni.

//Hiltsuuu?

Parantajan viikset värisivät hänen kuullessaan Mesitähden nauravan. Oli jotenkin huojentavaa nähdä, miten kevyin mielin päällikkö tuntui lopulta suhtautuvan edessä olevaan muutokseen. Ei maailma siihen loppuisi, jos päällikkö siirtyisi klaaninvanhimpiin ja Korppisiipi tulisi hänen sijalleen johtamaan klaania. Olisihan se erilaista, mutta muutos ei aina tarkoittanut huonoa.
“Eiköhän Korppisiipi päästä sinut silloin tällöin partioon, jos pystyt osoittamaan, että kykenet myös levähtämään ja oikeasti nauttimaan eläkepäivistäsi”, Leimusilmä kehräsi takaisin veikeä virne naamallaan. “Tosin siitä voi levähtäminen olla kaukana, kun Nokilintu keksii alkaa selvittämään sinulle koko elämäntarinaansa. Voin kokemuksesta sanoa, että siinä menee kauan.”
He molemmat nauroivat ajatukselle, ennen kuin heidän välilleen laskeutui hyväntuulinen hiljaisuus. Leimusilmä nautti turkilleen pyrkivästä ilmavirrasta. Hän huomasi yllätyksekseen, ettei ollut ajatellut Lieskakajoa kertaakaan täällä ulkona. Se sai hänet ymmärtämään jotakin: hänen tehtävänsä parantajana ja päällikön neuvonantajana oli jotain niin arvokasta, ettei hän halunnut antaa omien suhdekiemuroidensa vaikuttaa siihen millään tapaa. Oli kunnia palvella klaania ja sen päällikköä tavoin, joilla vain parantaja pystyi.
“Oletko ajatellut valmistella Korppisiipeä uuteen tehtäväänsä jotenkin, ennen kuin ilmoitat asiasta muulle klaanille?” Mustavalkoinen kolli vilkaisi Mesitähteen syrjäsilmällä, kun he tassuttivat rinnatusten eteenpäin. “Luulenpa, että tämä uutinen saattaa tulla Korppisiivellekin hienoisena järkytyksenä.”

//Mesi?

Pudistelin päätäni naureskellen muistojen tulviessa mieleen oppilasajoiltani. “Minä ja Korppisiipi olimme parhaita ystäviä oppilaina, mutta en usko, että kummallakaan meistä oli sitä syvällisempiä tunteita toisiamme kohtaan ennen kuin meistä tuli sotureita. Sitä ennen, kun olin vastikään saanut soturinimeni, oli eräs toinen kissa, josta minä pidin - tai ainakin luulin pitäväni.” Hieman haikea hymy nousi kasvoilleni. Kyseinen kissa oli jo poistunut keskuudestamme ja siirtynyt Tähtiklaanin metsästysmaille. “Muistat varmaan Hillasielun? Me olimme molemmat nuoria sotureita niihin aikoihin, ja muistan että klaanin keskuudessa levisi juoruja siitä, että meidän kahden välillä olisi ollut jotakin muutakin kuin ystävyyttä. Hillasielua huhut järkyttivät, ja minä tietenkin kielsin kaiken, mutta sisimmässäni jäi pohtimaan, olivatko tunteeni häntä kohtaan todellakin jotakin muutakin. En kuitenkaan koskaan ottanut niistä sen paremmin selkoa, eikä minua oikeastaan se kadutakaan, sillä muutenhan en olisi päätynyt Korppisiiven kanssa yhteen.”
Lieskakajon silmiin syttyi outo loiste, kuin hämmennys ja toivo olisivat kamppailleet niissä keskenään. Tai sitten minä vain kuvittelin omiani. Punertavaturkkinen kolli kertoi, että Nokkospilvi oli todellakin ollut hänen ensimmäinen ihastuksensa, mutta ei ainoa. Keskustelumme suunta kääntyi kuitenkin nopeasti taas Eloklaanin kasvaneeseen kokoon ja lehtikadon lähestymiseen. Soturia selvästi huoletti, riittäisikö ruokaa kaikille, ja minä yritin kuulostaa vakuuttavalta sanoessani, että Tähtiklaani pitäisi meistä kyllä huolen. Oli ollut aikoja, jolloin minusta ei todellakaan ollut tuntunut siltä, että esi-isät välittivät meistä maallisista jälkeläisistään pätkääkään. En kuitenkaan ollut halunnut menettää uskoani heihin aivan vielä.
Lieskakajo alkoi yllättäen pohtia ääneen, oliko Tähtiklaani tai kumpikaan Eloklaanin johtohahmoista pannut merkille hänen uurastustaan. Katsahdin punertavaturkkiseen kollin yllättyneenä, kun tajusin, mihin tämä oli pyrkimässä; Lieskakajo taisi haluta joskus päälliköksi.
Katseeni pehmeni ja naamalleni levisi lämmin hymy. “Kyllä minä uskon, että joku varmasti on huomannut sen”, nau’uin kollille ja laskin häntäni tämän lavalle kannustuvana eleenä. “Klaanimme ei selviäisi ilman sinun kaltaisiasi uutteria sotureita. Sellainen panostus ei koskaan jää huomaamatta. Kun Korppisiipi joskus aikanaan valitsee varapäällikköä, uskon hänen harkitsevan sinua vakaasti.”
Tunnelma oli muuttunut viimeisten puheenaiheiden myötä jotenkin huolestuneen kireäksi, kun kumpikin meistä ilmeisesti mietti klaanimme tulevaisuutta. Niinpä päätin kaartaa keskustelun takaisin sellaiseen aiheeseen, joka oli varmasti suuremmassa suosiossa keskenkasvuisten klaaninjäsenten keskuudessa.
“No mutta jos Nokkospilvi ollut ainoa ihastuksesi, niin kuka se toinen oli?” Vilkaisin toveriini leikkisä pilke silmissäni.

//Lieska?

En voinut olla hymylemättä, kun kuulin Leimusilmän tarpeettoman kehuvat ja arvostusta hehkuvat sanat. Tästä piirteestä minä pidin eniten Eloklaanin jäsenissä: he arvostivat sitä, mitä meillä oli. He saivat minut tuntemaan itseni onnistuneeksi, vaikka olinkin epäonnistunut lukematta kertoja. Se korosti sitä, että vaikkei kukaan ollut täydellinen, jokainen kissa oli merkityksellinen.
"Minä tiedän, että Korppisiivestä tulee loistava päällikkö", naukaisin rauhallisella äänellä ja näpäytin hännänpäälläni lohduttavasti Leimusilmän lapaa. En halunnut, ettei Korppisiipeä arvostettaisi päällikkönä vain siksi, ettei hän ole minä. Klaani oli tottunut minuun Eloklaanin päällikkönä, joten varmasti muutos tulisi olemaan joillekin haastava.
"En epäile sitä", mustavalkea kolli nyökäytti päätään ja jatkoi pian, "oletko suunnitellut, koska ilmoittaisit klaanille päätöksestäsi?"
Pudistelin päätäni.
"Olet vasta ensimmäinen, jolle kerroin ajatuksestani. Mutta en usko, että olen päällikkönä enää hiirenkorvan saavuttua", kerroin rauhallisella äänellä, pitäen katseeni visusti Leimusilmän silmissä. Kolli nyökytteli hitaasti päätään. Elimme nyt lehtisateen aikaa, enkä uskonut olevani aivan vielä valmis luopumaan paikastani Eloklaanin päällikkönä.
"Päällikkyydestä luopuminen on suuri muutos. Olet tottunut tekemään koko ajan jotakin, klaaninvanhimman elämä voi tuntua aluksi tylsältä", Leimusilmä sanoi ääneen sen, mitä olin ajatellutkin. Se sai minut naurahtamaan.
"Olet oikeassa, ja sitä minä pelkäänkin. En tiedä, miten tulen pärjäämään ilman tekemistä. Pelkään, että kinuan partioon pääsyä jo kolmen päivän jälkeen klaaninvanhimpien pesään siirtymisestä", nauru, joka pääsi suustani oli aitoa. Asia oli vaikea, mutta siitä huolimatta se huvitti minua.

//Leimu?

Hiilihammas kertoi yllättäneensä naaraan muutamia kertoja metsästä hajamielisen oloisena. Kurtistin kulmiani, mitä jos hänellä oli jotain jonkun klaanin ulkopuolisen kanssa? En kuitenkaan jaksanut uskoa siihen, että tyttäreni pettäisi Eloklaania, eihän?
“Järviloiste vain vaikuttaa niin.. turvalliselta valinnalta. Hän on hyvä ja uskollinen soturi”, nau’uin pohdiskellen tyttäreni suhde-elämää, mutta tajusin samassa kuinka hölmöltä sanani kuulostivat. Eihän hyvä ja turvallinen aina tarkoittanut sielunkumppanuutta.
“Mutta kunhan nyt ei vaan nykisi rajojen ylitse.. Mitä jos hän vaikka rakastuu kuolonklaanilaiseen!” henkäisin. Ajatus siitä sai karvani pystyyn.
“Hän voi vaikka menettää henkensä tuollaisissa leikeissä”, mutisin huolestuneena, mutta Hiilihammas hymähti päätään pudistellen.
“Lieskakajo, hän pärjää. Sinun pitää vain luottaa siihen. Hän saattaa tehdä huonoja ratkaisuja, mutta silloin sinun tehtävänäsi isänä on kuunnella ja tukea”, kolli vastasi tyynesti ja osa Hiilihampaan tyyneydestä tarttui myös minuun. Kujekulta oli elossa olevista pennuistani vanhin ja ikävä kyllä naaras oli perinyt osan minun huonoista piirteistä. Naaras oli joskus niin uskomattoman naiivi, että minua ihan kammoksutti. Kujekulta todellakin oli se kissa kuka kävelisi hirviön alle.
“Ja eikö? Minä ajattelin, että te rakastuitte jo oppilaina toisiinne”, virnistin. Hiilihammas ja Korppisiipi oli todella yhteensopiva pariskunta ja ihailin sitä miten paljon he olivat kokeneet toistensa rinnalla. He olivat todellakin erottamaton kaksikko ja minä uskoin, että heidän luoma rakkaus ei antaisi minkään tulla heidän väliin. Olivathan he selvinneet Tyrskytassustakin.
“Ja no, muistaakseni Nokkospilvi todella oli ensimmäinen kissa kehen minä ihastuin. Mutta ei hän kyllä suinkaan ole ainoa, ensimmäinen vain”, naukaisin epäselvästi ja hymyilin. Naaras oli tehnyt minuun vaikutuksen jo aikojen alussa ja ollut tukenani, kun Haavemuisto perheineen oli lähtenyt Eloklaanista. Nielaisin. Sydämeni ei kestänyt enää enempää menneisyyden muisteluja. Ei ainakaan sellaisten mihin Haavemuisto, Kharon, paras ystäväni liittyi.
“Kukas se sinun ensimmäinen ihastuksesi sitten oli?” kysyin leikitellen. Minun oli niin vaikea kuvitella Hiilihammasta kenenkään muun kanssa.
Hengitellessäni ilmaan muodostui pieni huuru, joka kertoi yön olevan jo pakkasen puolella. Se sai oloni huolestuneeksi, sillä lehtikadon tulo oli väistämätön. Eloklaanissa riistaa vielä riitti kaikille, mutta pian tilanne voisi olla eri. Hännänpääni vääntelehti hermostuneisuuden merkiksi. Minä pidin lehtikadosta, mutta sen tuomat haittavaikutukset olivat vakavia. Eloklaanissa oli niin paljon pentuja.. Se sai minut miettimään olisiko pitänyt odottaa pentueen kanssa. Toisaalta toinen pentueeni ei ollut varsinaisesti mitenkään suunniteltu.. Ehkä Tähtiklaani oli tarkoittanut asiat näin. Olihan se pentue syy siihen miksi minä ja Nokkospilvi emme olleet eronneet. Se sai hännänpääni nykimään entistä enemmän. En voisi koskaan paljastaa kellekään sitä salaisuutta, sillä tiettyinä päivinä en halunnut myöntää sitä edes itselleni. Kuka nyt jäi kumppanuuteen pelkästään pentujen takia? Minä, kai.
“Toivottavasti Eloklaanissa riittää tuoresaalista myös sen uusimmille jäsenille. Onneksi Tupsutassu ja Kiurutassu ovat nyt oppilaita, niin he voivat osallistua klaanin ruokintaan”, muotoilin ajatukseni ilmoille mahdollisimman huolettomasti, mutta Hiilihammas taisi nähdä lävitseni. Hän nimittäin laski häntänsä rauhoittavasti lavoilleni.
“Älä huoli, Lieskakajo. Tähtiklaani pitää meistä kyllä huolen vaikeinakin aikoina”, kollisoturi naukaisi lämpimästi hymyillen ja se sai minutkin hieman rentoutumaan. Kai se kuului isyyteen, että oli koko ajan niin mahdottoman huolestunut kaikesta.
“Niin, olet varmasti oikeassa..” sain lopulta sanotuksi, vaikkakin edelleen hieman epävarmasti. Uskoin kuitenkin siihen, että Tähtiklaani lopputassussa piti meistä huolen, vaikka välillä meitä koeteltiinkin. En vain voinut ymmärtää miksi Tähtiklaanin piti koetella meitä riistämällä meidän rakkaamme etuajassa. Se tuntui niin väärältä.
“Mitä luulet, uskotko että Tähtiklaani on nähnyt kaiken uurastukseni? Tai Mesitähti tai Korppisiipi? Olisikohan minulla mahdollisuus nousta seuraavaan asemaan?” naukaisin ripeästi, sillä halusin vaihtaa aiheen huolesta toiseen huoleeni. Aiheen vaihtaminen ei kuitenkaan varsinaisesti helpottanut oloani. Tunsin kuitenkin piston sydämessäni. Varapäällikkyydestä puhuminen tuntui tietynlaiselta petokselta. Siltä kuin toivoisin Korppisiiven tai Mesitähden kuolemaa, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa. Toivoin että molemmat heistä eläisi vielä pitkän ja hyvän elämän kanssamme.

//Hiili?

Ilta oli mitä kaunein ja rauhallisin. Oli ollut hyvä idea lähtä kävelylle. Raittiin ilman lisäksi saisin nauttia myös hyvästä seurasta ennen nukkumaanmenoa! *Toivottavasti Korppisiipi ei ihmettele liian myöhään, missä minä viivyn*, ajattelin muistaessani, ettei kumppanini tiennyt minun lähteneen ulos. *Toisaalta minä olen kokenut soturi - ei hän ole turhan huolissaan minun puolestani.*
Olimme lähestymässä jokea, jonka ylittämällä pääsisimme nummille. Etsiessäni turvallisinta ylityspaikkaa Lieskakajo alkoi puhua tyttärestään, Kujekullasta, sekä tätä piirittävästä kollista. Minäkin olin huomannut tavan, jolla Järviloiste katseli ruskeavalkoista soturinaarasta; tämä oli selvästi kiinnostunut Kujekullasta enemmänkin kuin vain ystävänä. Yllättäen Lieskakajo kuitenkin mainitsi Kujekullan viettävän aikaa jonkun muun kanssa, ja minä katsahdin toveriini kulmiani kohottaen.
“En kyllä ole huomannut mitään”, vastasin mietittyäni hetkisen. “Paitsi no hän on tullut minua pari kertaa metsässä vastaan jokseenkin hajamielisen oloisena. Mutta se tuskin on mitään vaarallista.” Pääni kallistui aavistuksen katsoessani Lieskakajoa uudemman kerran. Kolli vaikutti olevan huolissaan tyttärensä puolesta. “Olisiko se jotenkin huono juttu, jos Kujekulta tykkäisi jostakusta toisesta Järviloisteen sijaan? Onhan Järviloiste mukava kolli, mutta minkä sitä nuori kissa tunteilleen mahtaa, jos sydän nykii eri suuntaan.”
Loikkasin joen toiselle puolelle viimeiseltä astinkiveltä, joita pitkin olimme ylittäneet osittain jäätyneen veden. “Ei se minusta niin vakavaa ole, jos Kujekulta vähän kokeilee siipiään. En minäkään ensisilmäyksellä Korppisiipeen rakastunut”, tunnustin naurahtaen Lieskakajolle, joka otti minut juuri kiinni. “Vai oliko Nokkospilvi sinun ainoa ihastuksesi nuoruudessasi?”

//Lieksa?

Katsoessani Hiilihammasta pystyin melkein arvaamaan mitä kollin päässä liikkui. Hiilihampaalla ja Korppisiivellä oli jo kolme, ei, neljä pentuetta. Viisi pesuetta kuulosti Lieskakajon korviin paljolta, vaikka ei hän toisen valintoja tuomitsisi.
“Vanhoja, te kaksi, älähän nyt viitsi. Tässähän melkein tuntee itsensä itsekin ikälopuksi”, virnistin toiselle ja tuuppasin häntä toverillisesti. Hiilihampaan mainitessa pennunpennut, aloin miettimään saisinko niitä itsekin. Jos Kujekullalla todella oli jotain juttua Järviloisteen kanssa, pennunpentuja voisi pian ollakin tulossa.
“Kimalaistoive taitaa todella pitää pennuista? Hän on kyllä esimerkillinen emo, harmi että Tähtiklaani ei ole ollut niin armelias hänen pentujaan kohtaan. Mutta onneksi he saivat Irvikidan kanssa uuden mahdollisuuden”, nau’uin ja äänestäni paistoi myötätunto. Pystyin hyvin ymmärtämään millaista oli menettää oma pentu, mutta niin pystyi Hiilihammaskin. Kolli oli kokenut ihan liikaa menetyksiä ja tuskaa. Jutustelujemme aikana myyrä oli huvennut parempiin suihin ja lopulta edessämme oli vain rippeet. Nuolaisin huuliani, ateria oli ollut kerrassaan varsin herkullinen. Ruskeaturkkisen ehdotus iltakävelystä kuulosti minusta hyvältä. Taivas näytti kauniilta ja ilma oli sopivan kirpeä, ei liian kylmä. Kampesin itseni pystyyn ja venyttelin selkääni.
“Kävely kuulostaa hyvältä, lähdetäänkö vaikka niityille päin?” ehdotin vanhemmalle kollille. Uumoilin, että niityillä ei olisi ketään ja ajattelin, että voisin samalla pohtia Hiilihampaan kanssa Kujekullan suhde-elämää. Tyttäreni oli mennyt niin vaikeaksi, että toinen oli hyvää vauhtia työntämässä itseään kohti ongelmia. Kohti samanlaisia ongelmia mihin olin sotkenut itseni jo vuodenaikoja sitten. Hölköttelin Hiilihampaan vierellä leiristä ulos ja katselin maisemia hiljaisuudessa. Mietin miten muotoilisin kysymykseni. En halunnut levitellä tyttäreni yksityisasioita, mutta en uskonut kollin juoruavan niitä eteenpäin ja myönnettäköön, uteliaisuuteni rajat olivat kaukana.. Kun olimme päässeet tarpeeksi kauaksi kuulevista korvista, päätin avata suuni:
“Kuule Hiilihammas, oletko huomannut Kujekullan viettävän erityisen paljon aikaa jonkun muun kuin Järviloisteen kanssa? Tarkoitan siis, no. Minä puhuin Kujekullan kanssa aiemmin päivällä ja hän kyseli minulta omituisia. Se on varmasti kaikille selvää, että Järviloiste on kiinnostunut hänestä, mutta Kujekulta ei vaikuta olevan niin mukana.. Minä tiedän, että en voi liikaa puuttua hänen elämään, mutta en haluaisi, että hän sotkee asioita heti alkumetreillä”, selitin Hiilihampaalle hieman hermostuneena. Tiesiköhän Hiilihammas minusta ja Leimusilmästä? Klaaneissa juorut liikkuivat niin nopeasti, joten aina joku ulkopuolinen tiesi jotain..

//Hiili?

Viikseni väpättivät muistellessani kollin mainitsemaa kohtaamista, kun tämä oli ollu tuore oppilas ja minä nuori soturi. Niihin aikoihin olin tullut vasta isäksi ja Korppisiipi oli ollut pentutarhalla Tyrskytassun kanssa. Siitä tuntui olevan ikuisuus mutta samaan aikaan muistin sen kuin eilisen. Keskustelun suunta kääntyikin pian minuun ja kumppaniini, kun Lieskakajo kysyi, haaveilimmeko vielä yhdestä.
Olimme Korppisiiven kanssa saaneet jo neljä pentuetta. Ensimmäisessä pentueessa olivat syntyneet Lainepentu ja Tyrskytassu, seuraavassa Mehiläislento, Ampiaispisto ja Kimalaistoive, kolmannessa Kuutamolaineessa ja viimeisimmässä Pimennyspentu, Kajastuspentu sekä Sarastustassu. Viimeisimmän pentueemme ajattelimme sai rinnassani aikaan surun vihlaisun; ainoastaan Sarastustassu oli selvinnyt sisaruksistaan oppilasikään asti, mutta menehtynyt sodassa mitä kamalimmalla tavalla. Nuorimman tyttäreni menetys oli ajanut minut synkkään paikkaan mielessäni.
Pudistin vähän päätäni ja yritin kätkeä pintaan puskevat tunteet naurahtamalla kevyesti. “Me taidamme alkaa olla liian vanhoja siihen hommaan Korppisiiven kanssa”, hymähdin Lieskakajolle. “Mutta pennunpennuissa riittää kyllä tekemistä, että emme me liian helpolla sentään pääse!”
Kimalaistoiveen kolme pienokaista olivat mitä suloisimpia. Joukossa oli kuitenkin yksi ongelmatapauskin: Pörriäispentu aiheutti jo nyt harmaita karvoja vanhemmilleen. Sen lisäksi pentu muistutti kipeän paljon Tyrskytassua. Pentu näytti aivan sedältään nuorena, eikä hänen tuittupäinen luonteensakaan ollut tästä kaukana. Kieltämättä minua huolestutti, millainen tulevaisuus Pörriäispennulla olisi edessään. En kuitenkaan halunnut murehtia sitä vielä - Kimalaistoive ja Irvikita osaisivat varmasti tehdä parempaa työtä kasvatuksessa kuin me Korppisiiven kanssa aikoinaan.
“Mutta olet kyllä oikeassa: pennut ovat kerrassaan suloisia vesseleitä.” Virnistin kollille ja nuolaisin sitten suupieliäni aterian päätteeksi. Myyrä oli vienyt suurimman näläntunteen menneessän, vaikka pötsini oli edelleen sitä mieltä, että sinne olisi mahtunut lisää täytettä.
“Haluaisitko käydä vielä iltakävelyllä ruoan päälle? Taitaa tulla tähtikirkas yö”, naukaisin silmätessäni puiden välistä vilahtelevaa tummaa taivasta. “Olisi mukava jutustella vielä lisää kanssasi.” Laskin katseeni Lieskakajoon ystävällinen hymy naamallani.
Olin tuntenut Lieskakajon jo useita vuodenaikoja. Olimme hyviä klaanitovereita, mutta olisi ollut mukava tuntea hänet paremminkin. Tulimmehan kuitenkin hyvin juttuun keskenämme.

//Lieksa?

Istuin leirivahdissa ajatuksissani. Pääkopassani risteili kymmeniä, satoja ajatuksia enkä saanut yhdistettyä niiden lankoja mitenkään. Välillä olin onneni kukkuroilla pennuista ja Nokkospilvellä, välillä taas löysin itseni katselemasta Leimusilmää. Salaa tietenkin, en halunnut kollin tai kenenkään muun huomaavan mitään. Etenkään Kujekullan. Olin saanut vihdoin rauhoitettua tyttäreni ja elättelin toivoa, että voisimme saada sovittua. Vilkaisin taivaalle, joka oli kauniiden ja kirkkaiden tähtien peitossa. Ajatukseni harhailivat kuolleisiin läheisiini. Vanhempani, Lampipentu, Tulipentu, Lehmusjalka, Utusiipi, Kirsikkakuono, Kultasiipi, Unikkohämy… Ja vaikka Haavemuisto olikin fyysisesti läsnä, kolli tuntui nimensä mukaisesti olevansa vain muisto itsestään. Jouduin puremaan huultani, jotta en alkaisi itkemään. Kaipasin parasta ystävääni niin paljon.. Kaikilla näillä ja monilla muillakin kissoilla oli ollut iso, merkittävä rooli elämässäni. Sydäntäni kouraisi. Tunsin olevani niin hukassa ilman Utusiipeä ja Kirsikkakuonoa. Tiesin, että he olisivat osanneet neuvoa minua näissä suhdekiemuroissa. Pörhistin turkkiani kylmän viiman pureutuessa turkkiini. Yläilmoissa kylmä tuuli tuntui entistä viileämmältä, mutta minkäs minä tein, kun Korppisiipi oli määrännyt minut yövahdiksi. Eloklaanin palveleminen olikin ainoa asia mikä tuntui helpolta. Kohensin hieman ryhtiäni ja yritin kuikuilla mahdollisimman kauaksi, jotta mikään uhka ei voisi mennä minulta ohitse. Olin tehnyt koko elämäni ajan paljon töitä Eloklaanin eteen, paiskinut rutkasti enemmän mitä edes tarvitsisi. Ja vaikka toivoin molempien päälliköiden elävän pitkän elämän, se ei ollut mikään salaisuus että tavoittelin jokaisella viiksikarvallakin varapäällikkyyttä. Mesitähden ja Korppisiiven oli ollut pakko huomata minun ahkeruuteni ja uskollisuuteni. Hymähdin itsekseni ja rukoilin, että Tähtiklaani antaisi minulle vielä mahdollisuuden näyttää, että olisin paras mahdollinen vaihtoehto seuraavaksi päälliköksi. Epävarmuuteni tuntui kuitenkin hiipivän hieman pintaan. Mitä jos Tähtiklaani rankaisisi minua siitä, että olin pettänyt Nokkospilveä? Yritin kuitenkin sysätä ahdistukseni mieleni perukoille. Tähtiklaani varmasti ymmärtäisi. Sisimmässäni minua kuitenkin pelotti. Minua pelotti, että kukaan ei ollut huomannut sitä kuinka paljon olin elämästäni käyttänyt Eloklaanin palvelemiseen. Niiskaisin hiljaa ja yritin hiljentää ajatukseni, mutta kun kelat olivat lähteneet pyörimään en enää saanut pysäytettyä niitä. Uskottelin kuitenkin itselleni, että Mesitähden oli ollut pakko huomata urakointini. Olinhan minä seissyt hänen rinnallaan vaikeissakin paikoissa.

“Tule Lieskakajo, Hellepentu saattaa odotellessaan saada mieleensä vaikka mitä ideoita”, Kujekulta naukaisi ja hoputti minua katseellaan. Tyttäreni oli repinyt minut heti auringonnousun jälkeen ylös. Hän oli käynyt pentutarhassa ja kuulemma poikani, Hellepentu oli ollut hereillä ja häiriköinyt koko pentutarhan väkeä. Siispä Kujekulta oli kiskonut minut hereillä, jotta voisimme mennä hakemaan pentutarhan väelle leikkikaluja. Idea oli kuulostanut minustakin hyvältä, vaikka olinkin edelleen puoliksi untenmailla.
“Tullaan tullaan, vanhalla isäukollasi nyt vain kestää hetki käynnistyä”, vitsailin huvittuneena ja yritin saada tyttäreni kiinni. Onneksi olimme molemmat hitaita. Pentujen synnyttyä olimme lähentyneet edes hieman. Hän ei vieläkään kutsunut minua isäkseen, mutta oli muutamia kertoja hakeutunut seuraani. En kuitenkaan tiennyt paljoakaan mitä naaraan elämässä tapahtui. Sen tiesin, että Järviloiste ainakin yritti liehitellä tyttöäni. Mutta mistään muusta minulla ei ollut hajuakaan.
“No, olisit pyytänyt sen kollin mukaasi, Järviloisteko sen nimi oli?” utelin hieman ja vastaukseksi sain voimakkaan pukkaisun. Kujekullan naamaa kuitenkin koristi huumorintajuinen virne, naaras ei ollut pahastunut. Hienoinen puna oli kuitenkin hiipinyt Kujekullan kasvoille, selvästi olin osunut oikeaan.
“No, pyh. Hänellä nyt oli muitakin kiireitä, partiointia ja sen sellaista. Tylsiä juttuja”, Kujekulta vastasi selvästi aihetta vältellen. Hymähdin, mutta pysyin hiljaa. Välimme eivät olleet vielä niin hyvät, että olisin voinut udella lisää. Tiesiköhän Nokkospilvi jotain? Päätin, että kysyisin rakkaaltani myöhemmin lisää. Oletin, että Kujekulta oli läheisempi emon kanssa.
“Hellepennussa riittää kyllä vahdittavaa. Hän on yrittänyt aika monta kertaa karata aukiolle. Mitenköhän emo jaksaa?” Kujekulta jatkoi olkiaan kohauttaen ja vilkaisi minua merkitsevästi. Vastasin toisen katseeseen kulmien kohotuksella. En pystynyt lukemaan naaraan ajatuksia, mutta olin aika varma, että tiesin mitä naaras mietti. Kujekulta epäili, että en tekisi osaani isänä.
“Tiedät kyllä varmasti, että vahdin pentuja ja annan hänen levätä”, vastasin hieman ärtyneenä ja harpoin Kujekullan ohitse. Luulin, että olimme jo siinä vaiheessa sopua, että Kujekullan ei tarvitsisi epäillä minua.
“Anteeksi, en minä sillä. Mutta tiedät varmasti itsekin, että sinä et ole aina ollut paras isä. Sinä ja Leimusilmä.. Sinä melkein rikoit perheemme. Minä.. minä olen pelännyt, okei? Olen pelännyt, että jään yksin. Ja että emo, mitä jos hän olisi vaikka tempauksesi takia lähtenyt klaanista? Ja Lehmusjalkakin.. Olen ollut vain huolissani, mutta en ole tiennyt miten sanoittaisin sen”, Kujekulta naukaisi yllättäen ja otti minut taas kiinni. Vihreät silmäni hakivat katsekontaktia naaraan omista, mutta Kujekulta tuijotti tassujaan. Tämä oli uutta. Naaras ei ollut varmaan koskaan avautunut epämukavista tunteistaan näin. Kosketin tytärtäni varovaisesti ja hapuilin sanojeni kanssa. Mutta naaras ottikin yllättäen katsekontaktia ja hymyili.
“Mutta nyt minä tiedän, että sinä et jätä meitä, ethän? Kavereita, isä?” Kujekulta naukaisi ja tarjosi käpäläänsä sovun merkiksi.
“En, en tekisi sitä teille. Kavereita, aina.”
Loppumatka oli sujunut entistä iloisemmissa tunnelmissa. Olimme jopa innostuneet hieman leikkimään keskenään. Hauskanpito oli tuntunut piristävän kepeältä. Siinä hetkessä ei ollut ollut läsnä mitään raskasta tai surullista. Vain kaksi kissaa ketkä olivat saaneet sovittua välinsä. He olivat löytäneet pentutarhalle paljon tuomisia, joten minun ehdotuksestani me olimme kääntyneet paluumatkalle
“Tuota, Liesk-isä, miten sinä tiesit, että emoon on se oikea? Tai mistä emo tiesi, että sinä olet se oikea? Kun rakastuit emoon, millaiselta se tuntui?” Kujekulta kysyi minulta yllättäen. Kallistin päätäni hämmentyneenä, mistä moinen pohdinta johtui? Naaras oli ollut kyllä aina todella kova pohtimaan syvällisiäkin asioita. Hymähdin kun muistin naaraan kysyneen pentuna, että miksi kissojen piti hengittää. Kujekulta oli ollut aina todella omalaatuinen.
“Minä.. No, sen vain tiesi. Minulla oli hänen seurassaan aina hyvä olla, Nokkospilven vitsit saivat minut nauramaan ja halusin jakaa arkeni hänen kanssaan. Ja minusta rakkaus tuntuu turvalliselta ja tasaiselta. Se tarjoaa vakautta arkeen”, selitin lyhyen pohdintani jälkeen ja hymyilin lämpimästi. En ollut varma tyydyttikö selitykseni Kujekullan tarpeen tietää kaikesta kaiken, mutta lopulta hän nyökkäsi mietteliäänä.
“No, minusta kyllä tuntuu turvalliselta, kun olen Järviloisteen seurassa. Ja hän on mainio turkkini sukija ja no, hän on myös uskollinen Eloklaanille! Hän tekee paljon töitä meidän kaikkien hyvinvoinnin eteen”, Kujekulta selitti mietteliäänä, mutta näin, että Kujekulta ei kertonut kaikkea.
“Mutta.. Sinä olet varmastikin oikea vastaamaan tähän. Mitä jos toisen kissan seurassa tuntuu erilaiselta? En koe häntä samalla tapaa turvalliseksi, mutta hän on niin jännittävä ja saa perhoset lepattelemaan vatsassani! Hän on vain niin mielenkiintoinen, ihan erilainen kun Järviloiste. Mutta minä en tiedä onko hän sitä hyvällä vai huonolla tapaa”, Kujekulta lopulta naukaisi innostuneena. Hymyilin naaraalle. Osittain tiesin miltä hänestä tuntui, mutta Leimusilmä tarjosi minulle myös turvallisuutta. Mutta se jännitys, se oli minustakin kiehtovaa.
“Kyllä minä ymmärrän mitä sinä tarkoitat. Mutta joskus jännitys ei ole hyvästä. Se jännitys voi myös varoittaa sinua siitä, että sinä olet tekemässä virhettä. Sinä tietenkin teet omat päätöksesi, mutta älä jää siihen tunteeseen koukkuun. Ja mitä ikinä sinä teetkin, niin lupaa minulle, että olet uskollinen sille kissalle kenet valitsetkaan”, vastasin tyttärelleni tyynesti, mutta painotin viimeisiä sanojani. Minä en ollut todellakaan paras kissa neuvomaan näissä asioissa. Toivoin vain, että Kujekulta ei toistaisi minun tekemiäni virheitä.

Keskusteluni Kujekullan kanssa oli päättynyt aikalailla siihen, sillä olimme päässeet leiriin eikä naaras ollut enää halukas puhumaan aiheesta. Alkuperäiseen suunnitelmaan oli kuulunut pentutarhaan meno, mutta Korppisiipi oli laittanut minut saalistuspartion johtoon. Siispä olin hyvästellyt Kujekullan ja lähtenyt itse johtamaan partiota.

Partioinnin jälkeen olin suunnannut heti pentutarhaan, sillä minulla oli jo hirveä ikävä pikkuisiani ja tietenkin Nokkospilveä. Laskin rastaan Nokkospilvelle, joka sihahti sen merkiksi, että minun pitäisi olla hiljaa.
“Saimme pennut juuri nukkumaan. Lieskakajo-kiltti, tule myöhemmin uudelleen. Minäkin olen jo ihan poikki”, Nokkospilvi kuiskasi, mutta otti rastaan kiitollisena vastaan. Nyökkäsin ja sukaisin kumppanini otsaa. Käännyin kannoiltani ja hipsin varovaisesti pentutarhasta ulos. Heti aukiolla huomasin Hiilihampaan ja katseemme kohtasivat. Kolli viittelöi minua hänen suuntaan. Loikin kollin luokseja hymyillen tartuin hänen tarjoamaan myyrään.
“Kiitos Hiilihammas, minulla onkin Leijonaklaanin soturin nälkä”, naukaisin hymyillen ja haukkasin myyrästä ison palasen.
“Kimalaistoivehan on tyttäresi? On varmasti hienoa, kun pentutarhassa kasvaa aikamoinen kasa sinun pennunpentujasi. Oletko käynyt jo katsomassa heitä?” kysyin hyväntuulisena ja tarjosin taas myyrää Hiilihampaalle. Laskin kollin ainakin tuttavakseni, kenties jopa kaverikseni. Olimme tunteneet jo pitkään. Muistin edelleen sen, kun olin lähes ensimmäistä päivää oppilaana ja olin selittänyt Hiilihampaalle suunnitelmaani kalakissoista. Viikseni väpättivät huvittuneisuuden merkiksi.
“Mikä naurattaa?” Hiilihammas kysyi ennen kysymykseeni vastaamista ja repäisi myös mehukkaan palan riistaa.
“Muistatko kun olin oppilas, sinä nuori soturi ja puhuimme kalakissoista? Oli meilläkin suuret suunnitelmat”, naurahdin toiselle iloisesti ja sain Hiilihampaankin hykertelemään.
“Ei ole vielä tulva vallannut Eloklaanin metsiä, mutta en minä siltikään ole unohtanut meidän suunnitelmaamme”, Hiilihammas vastasi hymyillen ja esitti sen jälkeen kysymyksen pentuarjesta. En ollut edes paljoa miettinyt sitä. Tuntuihan se hyvältä, ainakin pennut. Ja olihan pentuarki lähentänyt minua ja Nokkospilveä.
“Se tuntuu hienolta, molemmat pennuista ovat voimakkaita ja terveitä. Heistä kasvaa varmasti mainioita sotureita. Ja no, sitä ei ole nyt hetkeen tiedossa. Mutta me viihdymmekin parhaiten yhdessä perheenä”, vastasin kollille hieman välttelevästi. Pentuarki oli harhauttanut meidän molempien ajatuksia Leimusilmästä ja hyvä niin.
Miten sinä ja Korppisiipi, haaveiletteko te vielä yhdestä pentueesta? Onhan siinä työtä, mutta he ovat niin mahdottoman suloisia vesseleitä”, hymyilin ja mietin sitä kuinka Hellepentu oli edellisenä päivänä roikkunut poskessani tervälillä kynsillään.

Pörhistin karvojani astuessani muun partion perässä piikkihernetunnelista leiriin. Oli jo ilta ja lähestulkoon pilkkopimeää, mutta aukiolla kävi vielä kova kuhina. Osa kissoista oli levittäytynyt leirin reunoille vaihtamaan kieliä päivän askareiden päätteeksi. Ilmassa leijaili herkullinen riistantuoksu, kun klaanitoverit jakoivat keskenään saaliita.
Oma mahani kurisi äänekkäästi. En ollut syönyt sitten aamun, ja nälkä alkoi olla niin kova että ihan näköä haittasi. Tuoresaaliskasassa oli jäljellä vielä jokunen hiiri ja muita pikkueläimiä, ja minä kävin nappaamassa niistä yhden itselleni.
Korppisiipi taisi yhä olla jossakin partiossa, sillä en nähnyt kumppaniani missään. Harmi. Häneltä jäi tämä mehevä myyrä maistamatta. Asetuin vapaaseen kohtaan pentutarhan lähistölle ja olin juuri aikeissa puraista, kun kuulin käpälänaskelia. Käänsin katseeni ja huomasin Lieskakajon puikahtavan ulos maidontuoksuisesta pesästä. Hän huomasi minut melkein samoin tein, ja minä viittasin hänet hännälläni luokseni.
Punertavaturkkinen soturi tuli viereeni ja minä tarjosin myyrää hänelle. Lieskakajo kiitti kohteliaasti ja otti ensimmäisen puraisun, ennen kuin työnsi sen takaisin minulle.
“Pennut taisivat nukahtaa jo, vai?” naurahdin hiljaa ja höristin korviani pentutarhan suuntaan kuullakseni, oliko kuningattarilla vaikeuksia pentulauman kanssa.
“Kyllä vain”, Lieskakajo huokaisi ja lipaisi kielellään myyrän verta pois viiksistään, “viimeinkin.”
“Siitä onkin aikaa, kun pentutarhassa on ollut näin täyttä”, tuumasin ääneen. “Ei tosin mikään paras mahdollinen aika näin isoille pesueille, kun riista alkaa vähenemään metsässä.”
Tällä hetkellä pentutarhalla oli yhteensä kolme kuningatarta pentuineen sekä orpo Sielupentu. Pentuja oli poikkeuksellisen paljon ottaen huomioon, mitä vuodenaikaa elettiin, mutta Tähtiklaani toivottavasti varjelisi kaikkia pienokaisia minkä pystyi.
“Miltä tuntuu olla taas noin pienten pentujen isä?” Vilkaisin Lieskakajoon leikkisä pilke silmissäni. “Sinulla ja Nokkospilvellä ei taida vähään aikaan olla tiedossa yhteistä laatuaikaa.”

//Lieksa? ;)

Saaliini ei ollut vielä huomannut minua. Se nökötti paikallaan kuin mikäkin kivi, välillä käyttäen energiaansa johonkin niinkin turhanpäiväiseen kuin turkkinsa siistimiseen. Mikä hölmö saalis. Ei edes tajunnut, että sen loppu häämötti jo lähellä.
Vedin jalkani alleni, kuten olin nähnyt isompien kissojen tekevän, ja valmistauduin ponnistamaan. Kurkustani pääsi jotakin kurinan ja murinan väliltä, kun loikkasin pahaa-aavistamattoman uhrini selustaan.
“Iik! Emo, Pörriäispentu yrittää taas saalistaa minua!” Ruskeaturkkinen karvapallo kiemurteli allani ja vikisi hädissään.
Kuului väsynyt huokaisu, ja kohta tunsin hampaat löysässä niskanahassani. Sähisin ja sihisin ja huidoin vimmatusti kaikilla neljällä raajallani, mutta Kimalaistoive siirsi minut varsin vaivattomasti kauemmaksi uikuttavasta pentuetoveristani.
“Ihan typerää!” protestoin, kun kolmijalkainen kuningatar laski minut toiselle puolelle petiä, kauas Puropennusta, joka katseli emomme jalkojen välistä minua silmät yhä säikähdyksestä selällään. Mikä pelkurikissa.
“Mehän olemme puhuneet tästä”, Kimalaistoive maukui maltillisella äänensävyllä. “Sinun siskosi eivät tykkää leikkiä tätä leikkiä - etenkään silloin, kun sinä et ilmoita sen olevan käynnissä.”
Muljautin silmiäni. “Jos he tietäisivät minun saalistavan heitä, miten voisin päästä yllättämään heidät?” murahdin ärtyneenä. Emo ja siskot olivat ihan hiirenaivoisia, kun eivät tajunneet niin yksinkertaista asiaa.
Ennen kuin Kimalaistoive ehti jatkaa opettavaista saarnaansa, pentutarhan oviaukko tärähti ja sisään astui tuttu punaruskea kolli.
“Irvikita!” minä hihkaisin innoissani ja säntäsin hieman kömpelösti leukapuolen soturin luokse. Isäni kumartui koskettamaan kuonollaan päätäni, ja minä tartuin pikkutassuillani häntä kuononvarresta.
“Auts”, Irvikidan suusta pääsi ja hän säpsähti vähän, “varo kynsiä, tiikeri.”
Irrotin otteeni isästä ja yritin keskittyä vetämään kynteni takaisin sisään. Se oli vaikeampaa kuin olisi voinut luulla. Yleensä ne menivät sisään ja ulos sopivissa tilanteissa, mutta kun oikein innostuin ne saattoivat tulla vahingossa esiin.
“Opit vielä hallitsemaan niitä miten haluat”, isä maukui kannustavasti ja pukkasi minua, ennen kuin tassutti ohitseni Kimalaistoiveen ja siskojeni luo. Puropentu ja Solapentu alkoivat miukua mielissään nähdessään tutut kasvot, ja minuun iski hienoinen kateus, kun isäni jakoi huomiotaan muillekin. Halusin kuitenkin yhtä lailla päästä kuulemaan hänen tarinoitaan leirin ulkopuolelta, joten työnsin ikävät tunteet syrjään ja kipitin perheeni luokse.
Irvikita kertoi meille olleensa rajapartiossa, jonka aikana hän oli törmännyt hajumerkkejä uusiessaan Kuolonklaanin kissoihin. En ollut koskaan nähnyt kuolonklaanilaista, mutta olin kuullut heidän olevan voimakkaita mutta häijyjä kissoja. Jostain syystä kaikki menivät aina jotenkin vähän vaikeiksi, kun yritin udella vähän enemmän tietoja toisesta klaanista. Emo yleensä vaihtoi puheenaihetta ja isä ehdotti, että leikkisimme jotakin. En oikein ymmärtänyt, miksi Kuolonklaani sai muut niin säikyn oloisiksi, mutta minua ne kirpputurkit eivät kyllä pelottaneet. Minusta tulisi koko metsän urhein soturin, ja sitten minä näyttäisin kaikille, että kuolonklaanilaisia ei ollut mitään syytä pelätä!
Solapentu haukotteli vieressäni. Haukotus tarttui myös minuun. Puropentu tuhisi jo sikeässä unessa emon rintaa vasten. Päiväunet olivat pehmoille, enkä minä ollut mikään pehmo vaan –.
Kimalaistoive oli ryhtynyt nuolemaan minua ja Solapentua vuorotellen. Kielenvetojen jämäkkä mutta lempeä rytmi saivat minut uneliaaksi, enkä lopulta voinut enää estää silmiäni lipsumasta kiinni.
Ehkä ihan pikkutorkut, ja sitten jatkaisin taas Puropennun ja Solapennun härnäämistä.

Kimalaistoive suki kiharaturkkista pentua lempein ja hitain, mutta varmoin vedoin. Naaras oli täynnä onnea ja rakkautta. Hänellä ja Irvikidalla oli kolme, KOLME elävää ja tervettä pentua. Naaras oli laittanut kumppaninsa, Irvikidan hakemaan Leimusilmän jokaisena päivä katsomaan pentuja. Hän halusi olla varma, että ne olivat terveitä. Joinain päivinä Leimusilmä oli joutunut käymään pesässä useamman kerran. Milloin joku pennuista oli päästänyt oudon äänen, milloin joku oli herännyt hieman oudosta asennosta. Mutta kaikki tämä johtui siitä, että Kimalaistoive rakasti pentujaan niin paljon, että he saivat hänet sekaisin huolesta. Naaras hymyili lämpimästi, kun Puropentu vilkaisi emoaan anovana.
“Emo, voisinko minä mennä leikkimään Solapennun ja Pörriäispennun kanssa? Onko turkkini nyt kaunis?” Puropentu naukaisi ja kallisti päätän sanojensa mukana. Kimalaistoive vastasi hymyllä, sukaisi pentunsa selkää kerran ja laski toisen maahan. Hänen pentunsa olivat vasta reilu puolen kuun ikäisiä, mutta niin täynnä tarmoa ja energiaa. Erityisesti Pörriäispentu haastoi häntä jokaisena päivänä. Naaras vilkaisi telmiviä pentuja hymyillen. Irvikita oli luvannut tuoda poikasille sammalpallon leikkikaluksi, kunhan kolli vapautuisi soturien tehtävistä. Kimalaistoive ihaili sitä kuinka ahkera soturi hänen kumppaninsa oli. Kuita ja vuodenaikoja sitten naaraskin oli haaveillut soturiudesta, mutta sitten hän oli löytänyt kuningattarena olon ilon. Omien pentujensa lisäksi hän huolehti myös Sielupennusta kuka oli jäänyt emottomaksi. Naaraasta tuntui hyvältä, että hän sai auttaa emottomia pentuja.
“Mene vain. Ja muista, turkkisi näyttää aina kauniilta”, naaras naukaisi lempeästi. Pentutarha oli suorastaan herännyt henkiin, sillä Nokkospilvikin oli pesällä pentuineen ja naaraan luona oli käynyt paljon vieraita. Hiilihammas ja Korppisiipikin kävivät pentutarhalla melkein päivittäin, kunhan vain askareiltaan ehtivät. Se tuntui Kimalaistoiveelta hyvältä, sillä hänen isänsä erityisesti oli niin rakas ja tärkeä. Samassa pentutarhan suuaukolta kuului tassutuksia ja Kimalaistoive nousi vaistojensa varassa seisomaan. Kuka siellä oli? Tulija oli kuitenkin vain Vienotassu, Leimusilmän parantajaoppilas. Kimalaistoive hymyili nuorelle kissalle lämpimästi ja istahti sitten. Koko pentutarhan pentukuusikko oli rynnännyt Vienotassun jalkoihin pyörimään ja näky sai naaraan hieman huvittuneeksi. Pennut olivat hänestä aina niin suloisia.
“Vienotassu, pyydätkö sinä Leimusilmää käymään taas illalla?” Kimalaistoive kysyi Vienotassulta ystävällisesti. Siitä oli tullut tapa. Vaikka hän Vienotassuun luottikin, hän halusi silti kokeneemman parantajan tarkistavan pentujensa voinnin. Ihan vain kaikelta varalta.
“Selvä, välitän viestisi Leimusilmälle!” naaraskissa vastasi hymyillen ja siirtyi sitten Nokkospilven puoleen kyselemään naaraan pentujensa vointia. Kimalaistoive sukaisi rintaturkkiaansa muutaman kerran ja kävi jälleen makuulle. Hänen turkkinsa oli mennyt jo huonoon kuntoon, mutta niin oli käynyt viimeksikin pentujen synnyttyä. Ja se ei Kimalaistoivetta haitannut. Kuningattaren korvat kääntyilivät äänten mukana. Hän nyökäytti päätään ja väläytti Vienotassulle taas lämpimän hymyn, kun naaras kertoi tulevansa pian takaisin. Kimalaistoive ei ollut kuunnellut hänen keskusteluaan Nokkospilven kanssa, joten hän oletti Vienotassun tulevan tarkistamaan vielä jotain.

Hetken kuluttua kilpikonnakuvioinen oppilas palasi takaisin ja kertoi haluavansa jotain seuraa. Tabbykuvioinen nosti päänsä sammalilta ja taputti hännällään paikkaa vieressään. Hänellä oli aina aikaa muille kissoille.
“Kiva kun poikkesit, saat täältä aina seuraa”, Kimalaistoive naukui ystävällisesti ja räpäytti silmiään.
“Viihdytkö sinä parantajana? Leimusilmä on varmasti hyvä mestari, onhan hän niin kokenut”, Kimalaistoive jatkoi iloisesti ja vilkuili aina välillä pentujensa suuntaan. Hän pelkäsi, että Pörriäispentu keksisi johdattaa koko joukkion ulos pentutarhasta.
“Pennut osaavat olla kyllä niin rasavillejä. Haluaisitko sinä kertoa heille jotain parantajuudesta? Solapentua ja Puropentua ainakin voisi kiinnostaa”, Kimalaistoive ehdotti vielä. Pentujen tekisi hyvää saada myös jotain rauhallisempaa tekemistä, kuin painiminen.

//Vieno? :)

Se oli siis ohi - hänestä ja Lieskakajosta ei tulisi koskaan mitään. Punertavaturkkinen kolli oli valinnut nykyisen kumppaninsa ja heidän uudet pentunsa Leimusilmän yli. Ja kaiken järjen mukaan niin sen kuului mennäkin. Siitä huolimatta parantajan sydän oli särkynyt hiekkaakin hienommiksi sirpaleiksi tuona yönä, jona Lieskakajo oli tehnyt lopullisen valintansa.
Ihme kyllä maailma ei ollut lakannut pyörimistä sen jälkeen. Siitä oli jo melkein puoli toista kuuta, ja Leimusilmä oli ihmeekseen onnistunut pitämään itsensä kasassa ja jatkamaan työtehtäviensä parissa niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Nokkospilven pentujen synnyttyä noin puoli kuuta sitten Lieskakajon välttelemisestä oli tullut kuitenkin huomattavasti haastavampaa, ja hän oli usein laittanut Vienotassun pentutarhalle tekemään rutiinitarkastukset. Kun hänen itse piti vierailla pentutarhalla, hän yritti ajoittaa sen siten, että pentujen isä oli jossakin partiossa.
Hellepentu ja Ahvepentu eivät muistuttaneet ulkoisesti isäänsä juuri lainkaan. Se oli jollain outoa tapaa Leimusilmälle helpotus. Toki Hellepentu oli selvästi perinyt vankan ruumiinrakenteensa Lieskakajolta, mutta turkkinsa pikkukolli oli epäilemättä saanut Nokkospilvestä. Nokkospilvi oli pitänyt heidän pennuistaan hyvää huolta, ja parantaja oli aidosti hyvin onnellinen heidän puolestaan siinä mielessä, että kumpikin pienokaisista oli pysynyt terveenä. Vaikka heidän tiensä olivatkin eronneet Lieskakajon kanssa hieman myrskyisissä merkeissä, ei hän silti toivonut tälle taikka tämän perheelle mitään pahaa. Se vasta olisikin tehnyt hänestä surkean parantajan.

Eräänä aamuna Leimusilmä oli herännyt jo ennen aamunsarastusta. Kaikki sairasaukiolla olevat potilaat sekä Vienotassu nukkuivat yhä, joten parantaja oli päättänyt käyttää rauhallisen hetken yrttivarastojensa läpikäymiseen. Jossain vaiheessa hän havahtui tajutessaan käpälänaskelten lähestyvän hänen pesäänsä. Kun hän käänsi katseensa, hän näki yllätyksekseen Mesitähden. Lyhyen sananvaihdon jälkeen päällikkö pyysi hänet mukaansa kertoakseen hänelle ilmeisesti jostakin sellaisesta, mitä ei ollut tarkoitettu muiden korville.
Aamun ensisäteet valaisivat taivaan lumoavin värein. Leimusilmä oli kuitenkin niin keskittynyt etsimään aluskasvillisuuden joukosta mahdollisia yrttejä, jotka olivat saattaneet jäädä häneltä ja Vienotassulta huomaamatta. Parantaja tiesi kuitenkin itsekin sen olevan enimmäkseen toiveajattelua.
“Olen harkinnut siirtymistä klaaninvanhimpien joukkoon.” Mesitähden ilmoitus tuli aivan puskista. Leimusilmän laajenivat ällistyksestä, kun hän siirsi katseensa päällikköönsä. Alkuun hän ajatteli kuulleensa vain väärin, mutta kun valkoinen kolli ryhtyi selostamaan tilannettaan hänelle, hän tiesi Mesitähden olevan tosissaan.
Leimusilmä ei tiennyt heti, mitä sanoisi. Hän oli tuntenut Mesitähden siitä asti, kun tämä oli hyväksynyt hänet Eloklaaniin lukuisia vuodenaikoja sitten Liljatuulen oppilaaksi. Hänen oli vaikea kuvitella Eloklaani, jonka päällikkönä olisi ollut joku muu kuin tämä jalo ja urhea kolli.
Kuitenkin tutkaillessaan Mesitähden vihreää katsetta parantaja huomasi, että tämä oli pohtinut asiaa varmastikin jo jonkin aikaa. Se ei ollut mikään tuulesta temmattu ajatus tai pikku väsymystä, vaan päällikön lapoja selvästi alkoivat painaa vuodenaikojen työ ja uurastus klaaninsa eteen. Mesitähti jos kuka oli ansainnut leponsa.
“Minä ymmärrän”, Leimusilmä vastasi lopulta ja levitti naamalleen lämpimän hymyn. “Mutta sinä et koskaan lakkaa olemasta Eloklaanin arvoinen - et nyt etkä vielä Tähtiklaanissakaan. Jos sinusta todella tuntuu siltä, että pieni lepolomakaan ei voisi tuoda takaisin sitä samaa pontta, mitä päällikön tehtävien hoitamiseen tarvitaan, niin minusta sinä tosiaankin olet ansainnut rauhallisen loppuelämän muiden paapottavana.” Mustavalkoisen parantajakollin silmät pilkehtivät hyväntahtoisen leikkisästi.
“On kuitenkin myönnettävä, että Eloklaani ei tuntuisi aivan samalta ilman sinua johdattamassa meitä”, hän naurahti hiljaa.

//Mesi?

AMPIAINEN
Vienotassu: 9KP -

AURA
Lieskakajo: 23KP! -
Tupsutassu: 34KP! -
Kujekulta: 40KP! -
Talvikkitakku: 23KP! -
Hellepentu: 9KP -

ELANDRA
Mesitähti: 16KP -
Haavemuisto: 7KP -
Pohjaharha: 11KP -

EMPPUOMPPU
Kuutamolaine: 27KP! -
Kortetuike: 4KP -
Hiilihammas: 5KP -

KÄÄRMIS
Käärmekulta: 45KP! -

PYRY
Sadeturkki: 7KP -
Kastesulka: 9KP -

SAAGA
Sädesäihke: 28KP! -
Varpulaulu: 5KP -

Makoilin Litteäkiven alla sijaitsevalla vuoteellani. Olin ollut jo hetken hereillä, mutten ollut vielä noussut ylös. Äänten perusteella muutkaan eivät olleet vielä nousseet, sillä pääaukio oli aivan hiljainen. Vain silloin tällöin pentutarhan suunnalta kantautui vaimeaa mau'untaa, kaiketi pentutarhan pennut olivat heränneet ja vaativat emoiltaan aamumaitoaan. Olin käyttänyt viime päivät asioiden miettimiseen. Viimeiset vuodenajat olivat olleet rauhallisia, mutta siitä huolimatta voimani tuntuivat käyvän vähiin. Oli myönnettävä, että olin tulossa vanhaksi. En ollut kovin luottavainen siitä, että kykenisin viemään Eloklaanin seuraavaksi eteen tulevan kriisin läpi. Mieleeni oli juolahtanut ajatus, joka oli voimistunut mielessäni päivä päivältä. En pitänyt siitä, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Minun oli ajateltava Eloklaanin parasta, ei omia tunteitani. Nousin viimein ylös ja sipaisin valkeaa turkkiani muutaman kerran kielelläni, jonka jälkeen lähdin ulos päällikön pesästä.
Pääaukiolla oli yhä hämärää, aurinko ei ollut vielä noussut. Leirin maa oli täynnä puista pudonneita kuivahtaneita lehtiä. Leirin uloskäynnin liepeillä seisoi soturi yövartiossa. En kuitenkaan lähtenyt hänen luokseen, vaan otin suunnakseni parantajan pesän. Minun olisi keskusteltava Leimusilmän kanssa ennen kuin voisin tehdä mitään päätöksiä. Hiivin sisään parantajan pesään ja kuljin sairasaukion poikki, varoen herättämästä nukkuvia potilaita. Päästyäni Leimusilmän pesälle, huomasin parantajan tarkastelevan yrttivarastojaan. Hänen katseensa kääntyi oitis minuun, ja kolli näytti hieman yllättyneeltä minut nähdessään.
"Kas, huomenta Mesitähti. Mikä tuo sinut parantajan pesään näin aikaisin?" kolli kysyi pirteällä äänellä. Väläytin parantajakissalle ystävällisen hymyn.
"Huomenta Leimusilmä", tervehdin kohteliaasti, "voisimmeko vaihtaa muutaman sanan?"
Parantaja näytti hieman huolestuneelta. Hän kurtisti kulmiaan ja kallisti aavistuksen verran päätään.
"Onko kaikki hyvin? Oletko sairastunut?" mustavalkea kolli lateli kysymyksiä. Naurahdin ja pudistelin hyväntuulisena päätäni.
"Ei mitään sellaista. Tule, niin kerron sinulle", nau'uin ja viitoin parantajan hännän heilautuksella perässäni ensin ulos parantajan pesästä ja sitten ulos leiristä.

Olimme kävelleet jo hyvän tovin hiljaisuudessa vieretysten Eloklaanin metsissä. Silmäilin lehtisateen ajan maisemaa ja nautin täysin rinnoin siitä, kun sain nähdä taas auringon nousevan. Sen valo peitti alleen taivaan tähdet ja valaisi koko taivaan, muuttaen sen värin tummansinisestä ensin vaaleanpunaiseksi ja sitten vaaleansiniseksi. Leimusilmä sen sijaan tarkkaili aluskasvillisuutta; arvelin parantajan etsivän mahdollisesti yrttejä samalla, kun kävelimme eteenpäin.
"Olen harkinnut siirtymistä klaaninvanhimpien joukkoon", rikoin hiljaisuuden menemällä suoraan asiaan. Leimusilmä hätkähti ja kääntyi yllättyneen oloisena minun puoleeni. Minä kuitenkin vastasin hänen katseeseensa hymyllä.
"Ikä on alkanut jo painaa, vaikka en koekaan olevani aivan niin vanha. Päällikkyys on kuitenkin raskasta, enkä usko olevani enää Eloklaanin arvoinen. Klaani ansaitsee päällikön, joka ei ole väsynyt ja kykenee toimimaan haastavissakin tilanteissa. Minusta tuntuu, ettei ajatukseni kulje enää samalla tavalla kuin nuorempana", selitin Leimusilmälle, jotta hän ymmärtäisi mitä tarkoitin.

//Leimu?

"Auringonlaskun metsästyspartiota johtaa Pohjaharha. Hänen mukaansa lähtevät Irvikita, Laventelitaivas, Hilehuurre, Konnavarjo ja Loimuliekki", Korppisiipi ilmoitti partioon lähtijöitä Litteäkiven edustalla. Katseeni siirtyi vaistomaisesti Hilehuurteeseen, joka paraikaa keskusteli aukion toisella laidalla Kuuhohteen kanssa. Keskustelu oli selkeästi keskeytynyt, kun soturi oli kuullut oman nimensä mainittavan. Hilehuurre katsahti varapäällikköön, mutta hetken päästä käänsi taas katseensa keskustelukumppaniinsa ja jatkoi keskustelua. Sydämeni pamppaili, tunsin oloni inhottavan epämukavaksi. Tunsin pienen mustasukkaisuuden piston rinnassani. Olin kateellinen Kuuhohteelle siitä, että Hilehuurre keskusteli hänen kanssaan eikä minun. En pitänyt siitä, että sydämeni taisteli järkeä vastaan. Olin aina tehnyt päätökseni järjellä, enkä antanut sydämeni vaikuttaa niihin. Mutta voi Tähtiklaani sentään, jokin Hilehuurteessa kiehtoi minua, vaikken voinutkaan ymmärtää mikä se joku oli.
Katseeni kääntyi taivaalle, joka oli pilvien peitossa. Tiesin kuitenkin aurinkohuipun olevan käsillä, eli partion alkuun olisi vielä rutkasti aikaa. Ehtisin ottaa pienet nokoset sitä ennen, sillä juuri nyt minua ei huvittanut katsella Hilehuurta jutustelemassa toisten kissojen kanssa. Siirryin siis sotureiden pesään sanaakaan kenellekään sanomatta.

"Pohjaharha, nukutko sinä?" tuttu ääni tunkeutui ihanaan, pehmoiseen unimaailmaani. Hetkessä kaikki ne saaliit joista olin uneksinut, olivat poissa. Kun raotin hitaasti silmiäni, kohtasin epämiellyttävän lähellä tuijottavat vaaleanvihreät silmät. Säpsähdin ja hakeuduin vaistomaisesti kauemmas Hilehuurteen kasvoista.
"No en enää", nau'uin silmiäni räpytellen samalla, kun kampesin itseni pystyyn. Hilehuurre istui edelleen vuoteeni vierellä ja silmäili minua.
"Partio alkaa pian", kolli ilmoitti, tekemättä elettäkään poistumisen merkiksi. Suustani pakeni tahaton huokaisu, joka sai Hilehuurteen siristämään vaaleita silmiään.
"Olisitko halunnut nukkua partion ohi?" hopeinen soturi kysyi. Pudistelin pahoitellen päätäni.
"Ei, en olisi. Voisitko nyt mennä, niin saan siistittyä itseni ennen partiota", pyysin rauhallisella äänellä. Hilehuurre näytti harkitsevan hetken, jonka jälkeen hän nousi ylös ja poistui sotureiden pesästä. Ennen kuin hän astui ulos pesästä, hän kuitenkin kääntyi vielä minun suuntaani ja pysähtyi. Katseemme kohtasi hetkeksi ja Hilehuurre näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa jotakin. Parin silmänräpäyksen ajan vain tuijotimme toisiamme, mutta sitten Hilehuurre käänsi päänsä pois sanaakaan sanomatta ja pujahti ulos pesästä. Jäin hämilläni paikoilleni, välini Hilehuurteeseen olivat vähintäänkin hämmentävät. Ravistelin päätäni ja aloin sukimaan turkkiani, joka oli nokosten jäljiltä sotkeutunut. Lyhyet karvat sojottivat sinne tänne, enkä halunnut näyttäytyä pesän ulkopuolella tämän näköisenä.

Kun olin pikaisesti saanut turkkini ojennukseen, poistuin pesästä leirin pääaukiolle. Taivas oli alkanut hiljalleen hämärtymään, auringonlaskun hetki oli käsillä. Suuntasin oitis leirin uloskäynnille, jossa Hilehuurre ja Laventelitaivas jo odottelivat. Tervehdin kaksikkoa päätä nyökäyttämällä, jonka jälkeen istahdin heidän eteensä ja jäimme yhdessä odottamaan loppuja partion jäseniä.
Kun kaikki olivat koolla, lähdimme ulos leiristä.
"Saalistamme tänään Koivumetsässä", ilmoitin, kun olimme kaikki päässeet leirin ulkopuolelle. Kun leirin korkeat muurit eivät enää suojanneet meitä, puiden väleissä kiemurteleva puhuri pääsi kimppuumme vaivatta. Lähdimme kulkemaan kohti jokea, jonka yli päästyämme pääsisimme pian Koivumetsään.

Koivumetsään päästyämme jaoin partion jäsenet pareihin. Olin määrännyt Hilehuurteen omaksi parikseni, jota kaduin välittömästi päätöksen tehtyäni. Soturin läsnäolo häiritsi keskittymistäni ja lisäksi hän jutteli aina aivan liikaa.
"No, joko mennään?" harmaa kolli kysyi, kun kaksi muuta paria olivat jo lähteneet matkoihinsa. Nyökkäsin.
"Seuraa minua", käskin ja lähdin johdattamaan kollia perässäni syvemmälle metsään.

//Hile?

Istuin pentutarhan edessä odottaen. Tunnelma oli piinaava ja minua hermostutti valtavasti. Ymmärsin täysin, että Käärmekulta halusi olla pentutarhassa mahdollisimman pienen kissajoukon kanssa enkä ottanut siitä itseeni lainkaan, mutta myöntäisin kyllä että olisin mieluummin katsomassa miten pentujen tulo sujui enkä vain istuisi tässä toivomassa. Halusin varmistaa kaiken olevan hyvin. Vienotassu kävi aina välillä päivittämässä minulle tilannetta lyhyesti. Se ei kuitenkaan tuntunut riittävän. Suuri huoli myrskysi sisälläni.
“Sädesäihke”, Aurinkoroihu naukaisi. Havahduin ajatuksistani ja nostin päätäni. Oranssi kolli istuutui viereeni.
“Olet varmasti kauhuissasi, mutta kaikki menee kyllä hyvin”, isä naukui. Yritin hymyillä hiukan, mutta luovutin siinä ja hautasin mieluummin pääni isän turkkiin.
“Olen niin ylpeä sinusta ja Käärmekullasta.”
Isän sanat saivat lämmön läikähtämään sisälläni. Lepäsimme siinä kunnes minut kutsuttiin pentutarhalle. Käärmekulta näytti vähintäänkin uupuneelta. Hymyilin tälle leveästi, mutta naaraan ilme ei vastannut omaani. Hän katsoi tassujensa välissä olevaa pientä pentua surullisena. Etsin katseellani toisia pentuja. Helpotuksekseni katseeni osui kahteen pieneen mökijäiseen, jotka pyrkivät emonsa vatsan kupeeseen. Katsoin niitä hetken, kun sisuksissani myrskysi taas. Rakkaus, huoli ja kaikki positiiviset uuden isän tunteet, joita vain pystyi keksimään. Sitten siirryin taas katsomaan pientä elotonta pentua kumppanini tassujen välissä. Minua sattui, kun Käärmekulta syytti tapahtumasta itseään. Nimesimme pennut. Muurahaispentu, joka ei koskaan saisi kokea maailmaa sai nimensä ensimmäisenä. Naaraat saivat nimensä seuraavana. Kärpäspentu ja Hyttyspentu. Pidin nimistä. Etenkin Kärpäspennulle nimi sopi mainiosti. Tuo oli pentueen ainut mustaturkkinen. Muurahaispentu oli omannut komean raidallisen kuvion, ruskean toki poiketen minusta ja isästäni. Hyttyspentu taas oli kilpikonnakuvioinen. Hänkin oli hyvin kaunis. Rakastin pentujani. Tiesin, että rakastaisin niitä vain kokoajan enemmän ja enemmän. Aurinkoroihu tuli pesään hetken päästä. Nostin Muurahaispennun hampaisiini ja lähdimme hautaustalkoisiin. Käärmekulta ehti hyvästellä hänet. Muiden katseille en häntä laskisi. Hän oli meidän omamme. Meidän pentumme. Me tapaisimme hänet jossain tuon puoleisessa, kun sen aika tulisi.

Kaivoimme Aurinkoroihun kanssa hautaa. Kuopan ei tarvinnut olla iso tai kamalan syväkään, mutta sitä oli paljon raskaampi kaapia kuin aikuisen kissan. Pienimmät vainajat tekivät aina eniten kipeää. Aurinkoroihu kertoi kuolleista sisaruksistani ja kun hän ja Sypressikuiske olivat joutuneet tekemään täysin saman toimituksen kuin minä nyt tein isäni kanssa monen kertaa. Toivoin, ettei meidän epäonnemme enää jatkuisi ja pentumme saisivat elää pitkän, onnellisen ja kivuttoman elämän. Painuin hautauksen jälkeen petiin. Uni tuli helposti uupuneille silmille.

Heräsin seuraavan auringonnousun alkaessa. Nousin ja laahauduin pihalle pesästä katselemaan taivaan kaunista värikirjoa. Muurahaispentu ei sitä koskaan näkisi. Hänen elämänsä oli päättynyt ihan liian aikaisin. Se suretti minua, mutta toisaalta iloitsin kahta eloon jäänyttä pienokaista. Päätin käydä katsomassa miten heillä sujui. Kohtasin keräksi käpertyneen Käärmekullan. Hän näytti hyvin alakuloiselta ja ehdin jo huolestua. Haluaisin sanoa huolestuneeni turhaan, mutta valitettavasti olimme menettäneet toisenkin pennun, Hyttyspentu oli nukkunut yön aikana pois. Pennun kylmä jähmettynyt ruumis sai minut melkein yökkäämään. Ei voinut olla totta, että menetimme kaksi pentua jo ennen kuin oli ehtinyt kulua päivääkään heidän syntymästään. Annoin Käärmekullalle vielä joitakin lohduttavia sanoja ennen kuin hain parantajan. Leimusilmä totesi surullisena pentumme kuolleeksi. En halunnut uskoa sitä. En halunnut uskoa. En halunnut. En vain halunnut uskoa sitä. Tämä ei ollut reilua.

Aurinkoroihu oli taas tukenani. Kaivoimme toisen, pienen, haudan. Laskimme kilpikonnakirjavan pienokaisen maan sisään. Keräsin pari lehtisateeseen nuutunutta kukkaa jostain leirin lähistöltä ja laskin ne pentujen haudalle. Pennut makasivat ikilevossa lähellä emoani, sisaruksiani ja muita rakkaitani.

Palasin leiriin, pentuni ja kumppanini luo. Tuntui pahalta ja hyvältä samaan aikaan. Pentu, mutta kaksi kuollutta. En tiennyt mitä minun kuului tuntea. Menin pentutarhalle ja laskeuduin kyyryyn tervehtimään kunnolla pientä mustaturkkista naarasta. Kosketin tämän lämmintä turkkia kuonollani. Pentu kierähti kosketuksen voimasta sivuun. Se oli niin hauras ja pieni. Käärmekulta katsoi meitä rakastavasti, mutta surullisin silmin. Vastasin tämän tunteeseen silittämällä hänen selkäänsä hännälläni. Katsoin sitten taas pientä pentuamme. Sen silmät olivat ummessa ja nenä hyvinkin musta. Pieni valkoinen laikku sen korvassa toi mieleen tähdet tähtitaivaalla, vaikka yleensä niitä näkyi monia enemmän. Hymyilin pennulle. Hänestä tulisi vielä hieno kissa.
“Miten voit?” kysyin nostaen päätäni katsoakseen Käärmekultaa. Kuuntelisin kaiken, mitä hänellä oli sanottavana. Olisin täällä ihan vain häntä ja pentuamme varten.

//Käärmes?

Kuutamolaineen ei ollut onnekseen tarvinnut jäädä parantajan pesälle pidemmäksi aikaa. Jos Talvikkitakun tempussa oli ollut jotakin hyvää, niin ei ainakaan tämä ei ollut syöttänyt hänelle mitään myrkyllistä tai tappavaa. Kun hän oli saanut vatsansa sisällön tyhjennetyksi, hänen olonsa oli ollut etova mutta helpottuneempi.
Tapahtuneesta oli jo muutama päivä. Mustavalkoinen soturinaaras oli päässyt palaamaan takaisin soturiaskariensa pariin tavalliseen tapaan, tosin sillä erolla, että hän oli parhaansa mukaan pyrkinyt välttelemään Talvikkitakkua. Vaikutti siltä, että tämä teki aivan samoin hänelle, eivätkä heidän polkunsa siitä syystä olleet kohdanneet.
Virnakukka sen sijaan oli viettänyt Kuutamolaineen seurassa entistä enemmän aikaa. Valkoharmaa naaras oli osoittautunut erittäin ystävälliseksi kissaksi, ja Kuutamolaineesta oli mukavaa, kun hänellä oli kerrankin sellaista seuraa, joka osasi käyttäytyä niin kuin soturien kuului.
Naaraat olivat tulleet juuri partioimasta ja siirtyneet leirin laidalle peseytymään. Kuutamolaine vilkuili välillä salaa Virnakukkaa, joka pesi pehmeää turkkiaan keskittynein kielenvedoin. Talvikkitakku ei koskaan käyttänyt yhtä paljon aikaa oman takkuisen turkkinsa selvittämiseen - siitä tuo kai oli saanut nimensäkin. Virnakukka oli kaikin tavoin niin erilainen kuin hänen toinen ystävänsä, ja tavallaan se kiehtoi Kuutamolainetta.
“Onko minulla roskia turkissa?” Virnakukan ääni havahdutti Kuutamolaineen. Hän tajusi jääneensä tuijottamaan naarasta ja käänsi nolona katseensa toisaalle.
“Ei, kun tuota…” hän sopersi ja yritti pelastaa tilanteen jotenkin, “mietin vain, pitäisikö meidän syödä jotakin?”
“Hyvä ajatus! Olinkin näkevinäni tuoresaaliskasassa melko mehevän kanin. Voisin hakea sen meille.” Virnakukka lipaisi suupieliään kuin olisi jo voinut maistaa riistan.
Kuutamolaine epäröi. “Eikö niin iso saalis kannattaisi säästää klaaninvanhimmille ja kuningattarille?” Lehtikadon myötä riista vähenisi metsässä kovasti, ja siitä kärsisivät erityisesti heikoimmassa kunnossa olevat kissat.
“Kyllä varmasti joku tuo kohta toisenkin kanin”, Virnakukka vakuutteli ja loi sitten Kuutamolaineeseen hieman maanittelevan katseen. “Sitä paitsi, me olemme tänään ahkeroineet rajoilla, joten minusta me ansaitsemme kunnollisen aterian.”
“No joo, mutta–”
“Palaan pian!”
Kuutamolaine jäi katselemaan naaraan perään edelleen hiukan epävarmana. Hänestä tuntui väärältä syödä kahdestaan niin iso kani. Sitten hän yritti vakuutella itselleen, että he voisivat kyllä myöhemmin viedä kanin rippeet klaaninvanhimmille. He osaisivat arvostaa sitä - vai mitä?
“Tämä kani on minun!”
Tuoresaaliskasan luona Talvikkitakku ja Virnakukka pitivät kiinni samasta kanista ja vetivät sitä eri suuntiin. Kuutamolaineen silmät levisivät, kun hän näki punertavaturkkisen naaraan pörhistelevän karvojaan äkäisesti Virnakukalle. Virnakukka näytti naukuvan jotakin Talvikkitakulle, mutta tämä puhui niin hiljaa, ettei Kuutamolaine pystynyt kuulemaan. Seuraavassa hetkessä Talvikkitakku oli päästänyt irti kanista ja loikannut Virnakukkaa päin hampaat irvessä.
“Talvikkitakku, lopeta!” Kuutamolaine pomppasi tassuilleen ja lähti talsimaan rähiseviä naaraita kohti karvat ja häntä säikähtäneesti pystyssä.
Hän puski kaksikon väliin ja vilkuili kumpaakin kissaa vuorollaan. Hänen katseensa jämähti kuitenkin pisimmäksi aikaa Talvikkitakkuun, jonka hän oli nähnyt käyvän ensin Virnakukan kimppuun.
“Mikä sinua Tähtiklaanin tähden oikein riivaa? Käydä nyt keskellä päivää klaanitoverisi kimppuun niin kuin jokin pahainen kulkukatti!” hän sihisi ystävälleen kiihtyneesti.

//Tale?? >:(

Emme luovuttaneet. Emme koskaan luovuttaisi. Sädesäihke ei ikinä jättäisi minua. Ei ikinä menisi sieltä, missä aita on matalin, jos kyse oli minun selviytymisestä. Ryhdyimme yhdessä tappelemaan korruptoitunutta emoani vastaan täysillä voimin. Saatoin vain tuntea adrenaliinin kulkevan kehoni läpi, kun taistelin omani ja pentujeni hengen edestä. En antaisi ikinä periksi, jos se oli minusta kiinni.
Taistelin sellaisella vimmalla, etten melkein edes huomannut Sädesäihkeen kadonneen viereltäni. Hän taisteli nyt Lotan kätyreitä vastaan taas sillä välin, kun emoni yritti pitää huolen siitä, etten enää palaisi koskaan takaisin leiriin. Sen en antaisi tapahtua.
Lotta sähisi jotain turhanpäiväistä naamalleni, kun oli saanut minut painettua maata vasten. En kuitenkaan täysin rekisteröinyt hänen sanojaan, koska taistelu oli liian rankkaa. Emoni painoi minua maahan ja puristi kynsiään syvälle lihaani. Heitin päätäni ja tartuin hampaillani hänen pehmeään lihaansa. Sitten revin. Purin leukani niin kovaa yhteen ja kiskaisin pääni taakse. Kuulin suuren naaraan päästävän hassun äänähdyksen ja kompuroivan pois päältäni. Lipesin hänen tassujensa alta pois ja syljin suustani karvat ja lihan.
Päästyäni tassuilleni huohottamaan näin vain Lotan lasittuneen katseen ja verilammikon, jossa hän makasi sätkien, ennen kuin hän pysähtyi, lopullisesti. Katsoin hänen elotonta ruumistaan jähmettyneenä. Olin tappanut. Olin tappanut kissan. Kissan, joka oli omaa sukuani. Hengitin kiivaasti ja tassuni tuntuivat heikoilta. Maailma ympäriltäni oli kadonnut. Olin oikeasti riistänyt jonkun hengen. En olisi koskaan uskonut sellaista.
Kun sain viimein maailmani taas laajennettua, Sädesäihke olikin vierelläni. Hän vilkuili hieman Lotan kuollutta ruumista kuin se voisi hetkenä minä hyvänsä nousta takaisin eloon kuin päällikkö, joka oli menettänyt yhden yhdeksästä hengestään. Kumppanini kysyi jotain voinnistani. Oli vaikeaa vastata, mutta sain kuitenkin jotain ulos suustani. Oranssi soturi johdatti minua takaisin leiriin. Siellä he saisivat tietää minun tappaneen. Inhoavaisivatko he minua?
“Emo!” kuulin kaukana takanani toisen Lotan kätyrin huudon. Hän lähestyi ruumista ja katsoi toista kätyriä epävarmasti. Emo? Oliko Lotalla enemmänkin pentuja? Oliko minulla sisaruksia? Kummaa. Niin kummaa. Lottahan oli vihannut pentuja - tai ainakin minua - miksi hänellä olisi enemmänkin?
Käänsin katseeni pois. Nämä kissat jäisivät vain muistoksi. He eivät olleet tärkeitä. He olivat yrittäneet tappaa. Tappaa ilman syytä.

Tähdet kimaltelivat taivaalla. Katsoin niitä etäisin katsein. Sädesäihke oli vierelläni ja pentutarhasta leijui maidon tuoksu kuonolleni. Minä asuin siellä nyt. Ja asuisin siellä vielä hyvän tovin. Niin kauan, että pentumme olisivat jo oppilaita.
Mielessäni leijaili edelleen Lotta. Se tunne, kun hänen verensä oli täyttänyt suuni ja kasvoni. Se tunne, kun olin nähnyt hänet elottomana maassa, eikä hän ollut noussut enää ylös. Hänen lasittunut katseensa, joka tuijotti kaukaisuuteen kuin yrittäen pitää ympäristöstään kiinni ilman, että vaipuisi ikuiseen pimeyteen. Ei kai hän sentään olisi päässyt Tähtiklaaniin?
Sädesäihke alkoi kysellä minulta kysymyksiä. Olin kollille siitä kiitollinen. Hän sai ajatuksen muualle siitä kaikesta. Oranssi soturi kyseli pentujen nimistä ja siitä jännittikö minua ja halusinko hänet mukaani synnytykseen. Oikeastaan en edes tiennyt. Ajatus kumppanini läheisyydestä sinä aikana tuntui samaan aikaan niin rauhoittavalta ja niin väärältä. Ajatus siitä, että *kukaan* oli kanssani silloin tuntui kummalta. Ahdistavalta.
“Olisin ehkä ennemmin vain parantajien kanssa. En halua, että pentutarhassa alkaa tuntua ahtaalta. Kuitenkin, jos siltä tuntuu, pyydän jotakuta hakemaan sinut paikalle”, naukaisin ja hymyilin heikosti oranssille kollille. Hän nyökkäsi.
“Selvä, tehdään sitten niin”, hän vastasi. Olin kiitollinen siitä, että hän ei loukkaantunut asiasta. Hän oli huolehtinut minusta niin paljon sen jälkeen, kun kimppuumme oli hyökätty. Hän oli pitänyt huolen, että en ollut tullut hulluksi parantajien hoidossa.
“Toivon, että pennut olisivat vaan jo syntyneet”, huokaisin. En siksi, että odotin pentujen syntyä niin kovasti - tai ehkä myös vähän siksi - vaan siksi, että toivoin vaan, että poikiminen olisi jo ohitse.
“Minä myös”, Sädesäihkekin naukaisi ja kuulosti melkoisen innokkaalta. Hymyilin hellästi.
“Sinusta tulee varmasti mainio isä”, kuiskasin hänelle hiljaa.

Siinä minä taas seisoin. Tassut ja naama veressä. Tällä kertaa kuitenkin ruumiita oli enemmän. Emoni, Lotta makasi maassa turkki verestä märkänä. Hänen molemmilla puolillaan olivat hänen nuoremmat pentunsa, hänen kätyrinsä, ne kissat, jotka olivat koettanet auttaa häntä tappamaan minut ja mahdollisesti myös Sädesäihkeen. Nyt he makasivat elottomina tassujeni edessä. Veren peitossa.
Vaikka toisin olisi luullut, ruumiit eivät aivan loppuneet vielä siihen. Kääntäessäni päätäni hieman näin pennut. Minun pentuni. Niitä oli kaksi. Toinen näytti aivan Lotalta ja toinen Kääpäkorpilta, vanhemmiltani. Sädesäihke yli kyyryssä niiden edessä, silmät suurina ja kauhun täyttäneinä. Tämä oli minulle jo tuttua. Olin nähnyt tämän unen jo monta kertaa. Siitä huolimatta se aina sai minut tuntemaan oloni kauheaksi.
Sädesäihkeen katse kertoi kaiken. Se kuinka hän katsoi minua niin petettynä ja niin surullisen vihaisena. Se sattui. Hän uskoi todella, että tappaisin pentumme sillä tavoin. Repisin omat pentuni. Omaa lihaa ja vertani.
Käänsin päätäni. En halunnut nähdä sitä enää. En halunnut nähdä mitään enää. Puristin vain silmäni kiinni ja huusin mielessäni siitä, kuinka halusin herätä. Kuinka halusin sen hulluuden jo olevan ohitse.
Se ei toiminut, ennen kuin kipu kulki kehossani. Silmäni aukesivat ammolleen ja päästin parkaisun. Pentutarhan hämärässä näin heti Kimalaistoiveen silmien aukeavan ja kiiltävän, kun hän heräsi ja katsoi minua. En edes ehtinyt sanoa mitään, kun tunsin taas kivun. Supistuksia. Supistuksia!
“Pennut!” vingahdin ikikuningattarelle. Se oli kaikki, mitä hänen tarvitsi kuulla. Naaras oli heti tassuillaan ja suuntasi ulos pesästä ja selkeästi kohti parantajan pesää. Puristin silmiäni kiinni ja purin hammasta. Se kipu tuntui niin sietämättömältä sillä hetkellä. Niin kauhealta.

Pentujen tulo oli kestänyt jo liian kauan minun makuuni. Supistukset, joihin olin herännyt olivat alkaneet kutakuinkin siihen aikaan, kun aamupartio oli lähtenyt ja nyt aurinko alkoi lähestyä huippuaan. Olin aivan puhki, mutta pian se kaikki olisi ohi. Tämä oli viimeinen pentuni, joka asetettiin vierelleni etsimään maitoa. Pieni vaaleanruskea kolli raidoilla. Hän ei kuitenkaan liikkunut. Ei siirtynyt luokseni.
Kurotin kaulaani pentua kohden, mutta Leimusilmä oli nopeampi. Hän nappasi pennun ja alkoi nuolla ja hieroa sitä tahdikkaasti, mutta mikään ei muuttunut. Pentu pysyi liikkumatta. Niin liikkumatta. Liian liikkumatta. Parahdin voimattomasti näylle ja kaappasin pentuni vielä luokseni.
“Herää, rakas. Emo on tässä”, nau’uin hänelle hiljaa, mutta pentu ei liikkunut. Hänen matkansa päättyi ennen kuin se edes ehti kunnolla alkaakaan. Niin epäreilua. Minun pentuni…
“Haen Sädesäihkeen”, kuulin Vienotassun kuiskaavan hiljaa, ennen kuin hän poistui pentutarhalta. Tunsin tyhjyyden sisälläni. Olin jo nyt epäonnistunut pentujeni kanssa. Yksi heistä oli jo poissa. Yksi, joka ei ollut koskaan ennättänyt näkemään maailmaa.
“Käärmekulta”, kuulin Sädesäihkeen lempeän nau’un. Katsoin kumppaniani hiljaa. Kaksi muuta pentua päästivät tavanomaisia pentuääniä, mutta tämä pienokainen tassujeni juuressa oli hiljaa.
“Olen pahoillani”, kuiskasin Sädesäihkeelle hiljaa. Hän tuli vierelleni ja pudisti päätään.
“Ei se ole sinun vikasi”, hän lohdutti ja katsoi pentua hiljaa. Näin hänen ilmeestään, että hänkin suri poikaansa, joka ei koskaan päässyt tuntemaan elämää ja maailmaa niin kuin me.
“Olisimpa vain voinut…” huokaisin. Tiesin itsekin, etten olisi voinut tehdä mitään toisin, mutta silti tuntui siltä, että se oli minun vikani. Että minä olin epäonnistunut.
“Et olisi voinut muuttaa mitään”, oranssi soturi lohdutti minua hiljaa. “Haluatko antaa hänelle vielä nimen. Ja muillekin pennuille?”
Nyökkäsin, mutten saanut ääntä suustani. Katsoin taas vain elotonta poikaani, joka makasi liikkumatta tassujeni juuressa. Maailma oli niin julma. Liian julma sellaiselle pienokaiselle. Toivottavasti hän sai hyvän paikan Tähtiklaanissa.

Herätessäni seuraavana aamuna tunsin jonkin olevan pielessä. En oikein osannut selittää sitä tunnetta, mutta vain tiesin, että kaikki ei voinut olla hyvin. Vierelläni tyttäreni Hyttyspentu ja Kärpäspentu uinuivat hiljaa. Heidän veljensä, jonka olimme nimenneet Muurahaispennuksi, ei olisi heidän kanssaan enää. Hänet oltiin haudattu aiempana iltana ja oli ollut hankalaa enää nukahtaa. Mielessäni oli vain kulkenut ajatus siitä, kuinka olin epäonnistunut emona.
Kurotin tassuani ja siirsin hieman erkaantuneen Hyttyspennun itseäni kohden. Sitten se osui minuun. Pennun keho oli viileä. Viileä! Mieleni meni heti paniikkiin ja yitin sydän tykyttäen lämmittää tytärtäni. Suin hänen turkkiaan ja vedin hänet lähelle yrittäen saada hänet juomaan maitoa. Pentu ei kuitenkaan tehnyt elettäkään minua päin.
“Ei, ei, ei, ei, ei, ei! Hyttyspentu! Hyttyspentu herää! Herää rakas!” vikisin ja yritin saada kilpikonnakuvioisen pennun heräämään. Mikään ei kuitenkaan muuttunut. Hän tuntui niin… elottomalta. Ei hänkin voisi olla… En antaisi tämän olla totta!
“Hyttyspentu! Emo on tässä! Lämmitän sinua! Pidän sinusta huota! Herää nyt vain!” anelin kuin asia voisi enää muuttua. Toivoin, että se voisi muuttua. Todella toivoin niin.
“Käärmekulta? Mikä on vialla?” Nokkospilvi kysyi ja kohotti hieman päätään käärien häntänsä suojelevasti omien pentujensa, Hellepennun ja Ahvenpennun ympärille. Katsoin toiseen kuningattareen vauhkona.
“Hyttyspentu! Hän on aivan kylmä!” parkaisin. Naaras kurotti kaulaansa ja katsoi, kun yritin lämmittää pienokaistani. Kun yritin tuoda hänet takaisin kuolleista.
“Käärmekulta, olen pahoillani-” naaras aloitti, mutten suostunut kuuntelemaan häntä.
“Ei! Hän herää vielä! Anna hänelle hetki! Kyllä hän toipuu, hänen täytyy!” panikoin ja painoin itseni vasten kilpikonnakuvioista pentua. En halunnut antaa minkään satuttavan häntä. En halunnut myöntää, että hän oli poissa. Hän ei olisi poissa, jos vai uskoisin tarpeeksi! Hän olisi edelleen kanssani! Edelleen voimissaan ja eloisa!
“Käärmekulta…” Nokkospilven ääni oli täynnä myötätuntoa. Tunsin sen murtavan maailman ympärilläni. Enkö osannut tehdä mitään oikein? Näinkö tämä todella menisi? Tulisiko koko jälkikasvuni kuolemaan tassuissani parissa vaivaisessa auringonnousussa?
Käärin Kärpäspennun sisartaan ja minua vasten. Hän oli vielä hengissä. Hän vinkaisi liikkeistä ja suuntasi aina lämpöä kohti. Hän ei saisi kuolla! En antaisi hänen! Vain oman kuolleen ruumiini ylitse!
“Ei hätää, Kärpäspentu. Hyttyspentu on kyllä kunnossa, hänellä on vain hieman kylmä”, naukaisin tyttärelleni hiljaa. Halusin vain uskotella asian itselleni. Halusin sen olevan totuus. Halusin todella, että Hyttyspentu heräisi vielä. Että hän hakeutuisi lämpööni ja etisisi minusta turvaa.
“Mikään ei enää ikinä satuta pentujani”, kuiskasin hiljaa itselleni ja käärin itseni Kärpäspennun ja liikkumattoman Hyttyspennun ympärille. Yritin pitää kiinni kaikesta siitä, mitä minulla vielä oli. En halunnut menettää sitäkin. Halusin todistaa, että pystyin olemaan emo. Todella pystyin.

//Säde, jos haluu vielä tulla tänne?

Kharon seisoi jähmettyneenä leirin pääaukiolla ja silmäili siellä oleskelevia kissoja. Hän näki, kuinka Mesitähti keskusteli Leimusilmän kanssa hyvin keskittyneen oloisena. Se sai Kharonin olon epämukavaksi. Hännänpää nytkähteli ja selkäkarvat värähtelivät sen merkiksi jo toistamiseen. Välillä päällikön vihreä katse kohdistui soturiin. Se oli niin täynnä sääliä ja harmitusta, että Kharonia oksetti. Aikoiko Mesitähti karkottaa hänet? Kharon ei ollut ollut kykeneväinen soturin tehtäviin niin pitkään aikaan, että hän oli aivan varma siitä. Ei Eloklaani tarvinnut soturia, joka ei kyennyt edes saalistamaan klaanilleen tai puolustamaan sitä tarvittaessa. Kharon oli hyödytön kuin pikkupentu, ei hänestä ollut mihinkään.
"Minä kerron hänelle", oli ainoa lause, jonka Kharon kuuli, mutta keskustelu oli jo ohi. Mesitähti nousi ylös, nyökkäsi parantajalle ja käveli pois. Leimusilmä kääntyi Kharonin puoleen ja lähti kävelemään häntä kohti. Parantajan katse oli myötätuntoinen ja armollinen, se sai valkoturkkisen soturin rentoutumaan hieman.
"Haavemuisto", parantaja tervehti kollia nyökkäämällä päätään. Kharon siristi silmiään.
"Mitä sinä aiot kertoa minulle?" hän kysyi suoraan. Leimusilmä väläytti kollille ystävällisen hymyn.
"Mesitähti mietti, että koska tilanteesi on niin tasainen, voisit siirtyä ainakin toistaiseksi klaaninvanhimpien pesään. Lehtikato on tulossa, ja parantajan pesä takuulla täyttyy pian vilustuneista kissoista. Emme tahdo, että he tartuttavat sinutkin", kolli naukui rauhallisella äänellä. Kharon ei ollut uskoa korviaan. Klaaninvanhimmaksiko, hänkö muka?
"En minä ole mikään klaaninvanhin", hän tiuskaisi välittömästi, harkitsematta ulosantiaan lainkaan. Leimusilmä nyökytteli.
"Et niin, mutta sinä tarvitset rauhallisen tilan, jota klaaninvanhimpien pesä on. Sotureiden pesässä käy jatkuva liikehdintä, etkä saisi levätä siellä rauhassa", Leimusilmä huomautti. Kharon puri huultaan. Hän ei pitänyt tästä lainkaan.
"Onko tämä käsky vai ehdotus?" soturi kysyi ja siristeli silmiään.
"Ehdotus", parantaja vastasi.
"Sitten minä jään miettimään asiaa", Kharon murahti ja nousi ylös, jättäen Leimusilmän yksin aukiolle. Soturin häntä piiskasi karhunvatukkapensaikon oksia, kun hän kömpi sisään parantajan pesään ja asettui pedille, joka oli palvellut häntä jo useiden kuiden ajan.

Nähtyään Kuutamolaineen epäuskoisen katseen, Talvikkitakku naurahti hieman hermostuneena.
“Hyvä on, ei ehkä sorsanpoikasia tähän aikaan, mutta varmasti jotain muita eläimiä. Tule mukaani, niin mennään katsomaan!” Talvikkitakku yritti, mutta Kuutamolaine vain tuijotti häntä silmät selällään ja Virnakukka pudisteli päätään.
“Mutta syöväthän sairaatkin kissat niitä yrttejä, ei niissä nyt ole mitään vaarallista”, punaturkkinen kissa jatkoi. Niin hän oli ajatellut, kun hän oli jekkuaan toteuttanut. Hänkin oli joutunut syömään yrttejä, osa niistä oli ollut jopa siedettävän makuisia. Naaras oli ajatellut, että ei siitä olisi mitään haittaa, jos hän antaisi Kuutamolaineelle hieman lisämausteita.
“Enkä minä olisi koskaan tehnyt mitään mikä olisi oikeasti satuttanut Kuutamolainetta, Kuutamolaine kyllä tietää sen! Ei tämä keskustelu edes kuulu sinulle”, Talvikkitakku tiuskaisi vielä närkästyneenä ja osoitti sanansa erityisesti Virnakukalle. Punaturkkinen ei ymmärtänyt mitä tuo edes täällä teki. Jos Kuutamolaine ei olisi hänelle niin vihainen, niin hän olisi raahannut Virnakukan niskanahasta aukiolle.
“Ehkä minun tosiaan olisi parasta lähteä, nähdään myöhemmin, Kuutamolaine. Voi hyvin”, Virnakukka naukaisi lopulta ja hymyili hennosti. Kuutamolaine kuitenkin pudisteli päätään.
“Ei, sinä jäät. Talvikkitakku, miksi et menisi aukiolle vaikka häiriköimään jotain toista? Tai mieluummin, menisit tekemään jotain hyödyllistä”, mustavalkoinen kissa naukaisi entistä turhautuneena ja Virnakukan ällöttävän leveä hymy sai Talvikkitakun tulistumaan entistä enemmän.
“Ihan sama, ei minua kiinnosta! Minä häivyn nyt ettekä te minua enää näe”, soturinaaras kajautti kiukkuisena ja marssi parantajanpesästä ulos kiroten mielessään koko Virnakukan.
“Typerä Virnakukka, typerä Kuutamolaine, typerä Mesitähti”, naaras sihisi itsekseen ja jakeli kaikille aukiolla oleville vihaisia katseita.

Kuutamolaineelle tehdystä jekusta oli kulunut jo muutamia päiviä eikä naaras ollut vaihtanut sen jälkeen sanaakaan Kuutamolaineen kanssa. Talvikkitakku oli kyllä tehnyt töitä, mutta hän oli vältellyt partiointia mustavalkoisen naaraan tai Virnakukan kanssa. Nyt Talvikkitakulla oli jäätävä nälkä ja katsellessaan tuoresaaliskasaa hän näki siellä mehevän kanin. Sellainen voisi maistua hänelle juuri nyt ja yhtäkkiä Talvikkitakun ei tehnyt enää mieli mitään muuta. Talvikkitakku loikki tuoresaaliskasalle ja tarttui kaniin, mutta kun hän yritti nostaa sitä, hän huomasi toisenkin kissan tarttuneen siihen. Virnakukka. Naaraan kumpusta kumpusi hentoinen murina hänen yrittäessään repiä kania naaraan hampaista.
“Tämä kani on minun!” Talvikkitakku sähisi ja yritti huitaista Virnakukkaa käpälällään.
“Sinulla tuskin on ketään kenen kanssa jakaa tämä kani, joten eikö sinun kannattaisi jättää näin iso saalis kissalle kenellä on ystäviä?” Virnakukka vastasi toiselle ja naaraan sanat provosoivat punaturkkista entisestään. Vaikka sää oli lehtikadon lopulle yllättävän kaunis, niin Talvikkitakun mieli oli sitäkin harmaampi. Naaras päästi kanista otteen irti, mutta omaksikin yllätyksekseen hän loikkasi Virnakukan kimppuun.
“Talvikkitakku, lopeta!” kuului kiljaisu. Talvikkitakku tunnisti äänen omistajan välittömästi, Kuutamolaine…

//Kuutti....

"Ja tuolla on Kuolonklaanin raja. Rajaa ei saa ylittää, ellei kyse ole hätätapauksesta. Kuolonklaanilaiset eivät katso hyvällä, jos eloklaanilaiset ylittävät rajaa käpälälläänkään, joten olethan varovainen rajan läheisyydessä", kuuntelin etäämmältä, miten Lieskakajo opetti nuorta oppilastaan. Kiurutassu oli vain hetki sitten ansainnut oppilasnimensä, ja olin määrännyt kokeneen soturin tälle mestariksi. Oppilaiden pesä oli ollut melko tyhjillään viimeisten kuiden ajan, kun Kääpäpuna, Mustikkapyörre ja muut heidän ikätoverinsa olivat ansainneet soturinimensä. Viherlehteen mennessä tilanne kuitenkin muuttuisi, sillä Nokkospilvi oli poikinut, jonka lisäksi pentutarhalla eleli orvoksi jäänyt Sielupentu. Kaikki oli siis kutakuinkin hyvin, mutta minä tunsin oloni kaiken aikaa väsyneeksi kaikkien askareideni vuoksi.
"Oletko sinä kunnossa?" Lieskakajon rauhallinen ääni havahdutti minut ajatuksistani. Käänsin katseeni punaturkkisen soturin suuntaan. Hän huomasi hämmentyneen katseeni, joten jatkoi oitis:
"Näytät kovin huolestuneelta. Mikä sinua mietityttää?"
Katseeni kääntyi Kiurutassuun, jonka soturi oli jättänyt kävelemään muiden sotureiden kanssa hieman taaemmas meistä. Väläytin soturille vaivalloisen hymyn.
"Olen minä aivan kunnossa", vakuuttelin, joskaan en uskonut sitä oikeastaan itsekään, "taidan vain olla tulossa vanhaksi." Lieskakajo kohotti yllättyneenä kulmiaan.
"Sinäkö muka vanhaksi?" hän kysyi epäuskoisena ja pudisteli päätään. Kasvoilleni piirtyi nyt aidosti huvittunut virne.
"Päällikön tehtävät kai tekevät nopeammin vanhaksi. Mutta älä minusta huoli, kyllä minä pärjään", nau'uin päätäni nyökytellen. Lieskakajo näytti edelleen hieman epäröivän, mutta nyökäytti sitten päätään.
"Jos sanot niin. Mutta älä rasita itseäsi liikaa, ethän?" kolli kysyi ja katsoi minua suoraan silmiin.
"En tietenkään. Lepään aina kun vain voin. Kiitos, että huolehdit", naukaisin kiitollisena ja kosketin hännänpäälläni soturin lapaa.