Kharon painautui maata vasten, kun Lieskakajo aloitti lähtölaskennan. Kolmen kohdalla pentu lähti nelistämään kohti aluetta, jonne soturi oli kertonut piilottaneensa simpukankuoren. Pentu oli painanut mieleensä raidallisen kollin piirtämän kartan, ja nyt hän loikki paikkaa kohti. Kharonin päästessä oppilaiden pesän liepeille, tuo pysähtyi tarkkailemaan ympäristöään häntä pystyssä. Lieskakajo oli ihan varmasti piirtänyt ympyrän johonkin oppilaiden pesän lähelle.
Pentu liikkui eteenpäin matalana ja etsi katseellaan simpukankuorta. Miltäköhän se edes näytti? Kharon oli varma, että hän tunnistaisi sen kyllä, jos löytäisi.
Kharon kurkkasi muutaman kiven taakse, ja oli jo menossa oppilaiden pesään, kun Lieskakajo pysäytti hänet:
"Se ei ole oppilaiden pesässä." Kharon peruutti ulos pesästä ja katseli taas hetken mietteliäänä ympärilleen, kunnes hänen katseensa osui kiveen, joka pilkisti hangen alta. Pentu loikki innoissaan kiven luokse ja katseli sitä. Sitten pentu hihkaisi riemusta, kun hän erotti jotakin kiven ja lumen välissä.
"Minä löysin sen! Minä löysin sen!" Kharon hihkaisi ja nappasi simpukankuoren hampaisiinsa kääntyen sitten Lieskakajon puoleen, "katso, minä löysin sen!"
Lieskakajo hymyili leveästi, "hienoa työtä, Haavepentu!"
Kharon pudotti tyytyväisenä simpukankuoren jalkojensa eteen. Hän oli tottunut siihen, että klaanikissat kutsuivat häntä Haavepennuksi, mutta silti nimi ei tuntunut omalta. Hänestä tuntui pahalta, ettei Lieskakajo tiennyt hänen oikeaa nimeään.
"Sinä saat pitää sen", Lieskakajo lupasi, huomaten sitten pennun synkistyneen ilmeen, "onko jokin vialla?"
Kharon nosti katseensa Lieskakajoon.
"Osaatko sinä pitää salaisuuden?" laikukas pentu kuiskasi hiljaa ja astui lähemmäs soturia, joka kumartui pennun tasolle nyökytellen päätään.
"Minun oikea nimeni ei ole Haavepentu", pentu kuiskasi niin hiljaa, kuin vain osasi. Lieskakajo katsoi pentua ensin hämmentyneenä, mutta naurahti sitten, luullen kai sen olleen vitsi.
"Olen ihan tosissani. Haavepentu-nimi on keksitty vain klaanikissojen takia. Lupaathan, ettet kerro koskaan kenellekään?" Kharon pyysi katsoen ystäväänsä vakava ilme kasvoillaan. Hän luotti Lieskakajoon täysin, mutta halusi silti kuulla tuon lupaavan.
"Minä lupaan", Lieskakajo kuiskasi hiljaa, "mikä sinun oikea nimesi sitten on?"
"Minä olen Kharon", pentu totesi ylpeänä suoristaen ryhtinsä, "mutta et saa kutsua minua sillä nimellä pääaukiolla! Eloklaanilaiset luulevat, että minun nimeni on Haavepentu. Emo ja isä sanoivat, etten saisi kertoa kenellekään tätä salaisuutta."

//Lieska?
// 330 sanaa

Lieskakajo jolkotteli leirissä simpukankuori suussaan. Hän oli löytänyt sen joen lähettyviltä hetki sitten ja ajatteli antaa sen Haavepennulle lahjaksi. Tämä olisi täydellinen hetki järjestää aarrejahti, hän toivoi, että kollipentu pitäisi tästä. Kolli tonki lumipenkkoja kuonollaan ja etsi simpukankuorelle täydellistä piilopaikkaa. Ehkäpä lumipenkka ei olisi hyvä, se olisi niin ennalta arvattava ja tylsä! Lieskakajo siirteli lunta käpälällään ja nosti katseensa sitten hangesta. Oranssiturkkinen katseli leiriä pohtiva, mutta utelias ilme kasvoillaan. Mikäköhän olisi kaikista paras paikka tälle aarteelle? Lieskakajo tutkaili leiriä vihreät silmät tuikkien ja loikki pienehkön kiven luokse. Kolli piilotti simpukankuoren kiven taakse, hienoisesti murikan ja lumivallin väliin, mutta kuitenkin niin, että se olisi löydettävissä. Kolli katseli piilotustaan ylpeänä, tästä tulisi mukavaa! Nyt pitäisi vain odotella, että Taivaslaulu päästäisi Haavepennun hänen seurakseen. Kuluneen kuun aikana hän oli lähentynyt kollin kanssa ja he olivatkin leikkineet lähes päivittäin. Kun Corona oli saapunut leiriin, kollisoturi oli pelännyt että Haavepentu viettäisi mieluummin aikaa verisukunsa kanssa ja unohtaisi hänet. Onneksi niin ei ollut käynyt ja heidän ystävyytensä sen kuin syveni. Koskakohan Haavepennusta tulisi oppilas? Ja saisikohan hän ihka oman oppilaan? Olihan siellä Haavepennun lisäksi veljensä Uskopentu, Kultapentu ja Ratamopentu. Hän kyllä mielellään kouluttaisi Haavepentua, mutta koulutus voisi mennä leikkimiseksi ja jekkuiluksi. Lieskakajo naurahti itsekseen, sen näkisi sitten. Hänen oppilasaikansa olivat kyllä tuoreessa muistissa ja leirissä oli paljon kokeneempia sotureita, joten ehkei se nyt järin todennäköistä ollut. Vaikka tarkemmin kun kolli ajatteli, olisiko hän valmis ottamaan vastuun toisen kissan kouluttamisesta ja tulevaisuudesta? Siinä menisi Lieskakajon vapaus eikä hän ollut varma haluaisiko vielä menettää sitä. Hän olisi niin kiinni oppilaassa, kaikki menot olisivat suunniteltava sen mukaan eikä voisi vain lähteä itsekseen seikkailemaan.

Kollisoturi istahti leirin laidalle odottelemaan ystävänsä saapumista. Odotellessaan Lieskakajo suki lyhyttä turkkiaan ja hänen viiksensä värähtelivät hennosti. Kollikissa venytteli selkäänsä ja päästi ilmoille venyttelymaukaisun. Sen tehtyään hän huomasikin pennun loikkivan häntä kohti innostuneena. Lieskakajo nousi seisomaan ja pukkasi toista päähän, kun Haavepentu heittäytyi hänen jalkoihinsa kysymään mitä he leikkisivät tänään. "Meillä onkin tänään aarrejahti ja sen jälkeen on sinun vuorisi keksiä jokin jännittävä leikki. Voimme tehdä aivan mitä ikinä haluat", Lieskakajo aloitti salaperäisesti ja kumartui pennun puoleen. "Vaikka lähteä leiristä, jos haluat", hän vitsaili hiljaisella äänellä ja virnisti leikkisästi.
"Mutta ensiksi sinun on löydettävä simpukankuori. Löysin sen joelta ja se on tosi hieno aarre, se on jossain täällä", oranssiturkkinen kertoi leikistään ja piirsi käpälällään pientä karttaa mustavalkoiselle kollille. "Katsohan, tämä tässä on oppilaiden pesä, tuossa suoraan Litteäkiven takana. Ja tässä se aarre sijaitsee", Lieskakajo kertoi ja piirsi lumeen ympyrän, joka kertoi simpukka-aarteen sijainnin. Pieni kivi sijaitsi oppilaiden pesän liepeillä ja Haavepentu löytäisi aarteen varmasti.

Lieskakajo keräsi parempaa ryhtiä ja virnisti kollille.
"Oletko valmiina? Yksi.. Kaksi..", kollisoturi laski hitaasti ja vilkaisi Haavepentua. "Kolme!" Lieskakajo hihkaisi lähtölaskentansa ja katseli, kun Haavepentu lähti etsimään simpukankuorta. Oranssiturkkinen kissa lähti myös loikkimaan toisen perään leikkisästi ja hihkui hyväntuulisena mustavalkoiselle kissalle. Lieskakajo katseli toisen etsimisiä uteliaana ja kyyristyi leikkisään asentoon; valmiina riemuitsemaan Haavepennun kanssa. Lieskakajo se sitten rakasti leikkimistä.

//Haave?
// 477 sanaa ja Lieskalla on KP-boosti.

Leimutassu oli iloinen, että Lauhalaukka ja Mahlahalla olivat viimein saaneet sovittua rikkoutuneet välinsä. Kaksikko tuli hänen perässään tyytyväisesti rupatellen, ja hetki sitten vallinnut jännite oli hävinnyt kokonaan. Nyt he voisivat keskittyä etsimään yrttejä, vaikka tuskin he niitä löytäisivät. Tämä oli nimittäin ollut vain juoni, jolla saada ystävykset puhumaan toisilleen, mutta koska se oli toiminut näin hyvin, Leimutassu ei halunnut paljastaa sitä Lauhalaukalle ja pilata sopuisaa ilmapiiriä.
Joki oli suurimmaksi osaksi jäätynyt, mutta paikoin tumma vesi oli murtanut sen pintaa ja pääsi ryöppyämään vapaasti. Leimutassu katsoi tarkasti, mihin laski käpälänsä törmällä. Hyiseen veteen pulahtaminen ei juuri houkutellut häntä. Hän oli sitä paitsi vasta syönyt.
"Pitäisikö täältä löytyä yrttejä?" Lauhalaukan äänen epäuskosta kielivää sävyä ei voinut olla huomaamatta. Tyhmäkin olisi tajunnut, ettei tähän vuodenaikaan tahtonut löytänyt käyttökelpoisia yrttejä oikein mistään. Paitsi tietenkin hylätyltä kaksijalkojenpesältä Kuolonklaanin rajan tuntumasta, mutta juuri tällä hetkellä Eloklaanissa ei ollut tarvetta kissanmintulle.
Leimutassu kiepahti ympäri hymy korvissa, yrittäen edelleen kovasti uskotella oranssivalkoiselle soturille, että hänen aikeensa olivat aidot. "Kyllä minä ainakin luulisin niin. Tietenkään en voi sanoa täysin varmasti, että niitä löytyy täältä tai mistään muualtakaan, mutta täytyyhän meidän sentään edes yrittää, vai mitä?"
Lauhalaukka vilkaisi Mahlahallaan kulmat kurtussa, mutta kermanvärinen kolli nyökytteli päätään Leimutassun sanomaa tukien. "Niin, eihän yrittämisestä mitään haittaakaan ole. Jos satumme löytämäänkin jotakin, se on vain plussaa."
"Olette varmaan oikeassa", Lauhalaukka myönsi lopulta. Leimutassu heilautti häntäänsä mielissään siitä, että kolli oli uskonut hänen sepityksensä, ja rupesi sitten kaivamaan lunta varovasti toisella etukäpälällään.
Mahlahalla ja Lauhalaukka seurasivat hänen esimerkkiänsä ja tekivät samoin. Vaikka Leimutassu tiesi homman toivottomaksi, hänestä oli silti palkitsevaa nähdä, miten toisensa uudelleen löytäneet ystävät työskentelivät taas yhdessä.
Sivusilmällään Leimutassu näki, miten Mahlahalla kuopaisi vahingossa lunta Lauhalaukan päälle. Oranssivalkoinen soturi älähti yllättyneenä ja heitti lunta kollin niskaan kostoksi, ilmeisesti luullen Mahlahallan tehneen äskeisen tarkoituksella. Leimutassu seurasi huvittuneisuuttaan peitellen tilanteen kehittymistä.

//Mahla?
//297 sanaa

Kaikki tapahtui niin yhtäkkiä. Lieskakajo oli tullut hakemaan Kharonia leirikierrokselle, mutta yllättäen isä oli pyyhältänyt sisään pesään kahden Kharonille tuntemattoman kissan kanssa. Pentu katsoi pettyneenä, kun Lieskakajo peruutti ulos karhunvatukkapensaikkoon tehdystä pesästä. Hän olisi halunnut huutaa soturin perään, mutta emo ja muut kissat puhuivat niin kovaa, ettei pienokaisen ääni olisi kantautunut heidän ylitseen.
Kuunnellessaan emon ja muiden keskustelua, Kharon ymmärsi, että toinen kissoista oli Ruskatassu, hänen veljensä. Kastanjanruskea kolli taisi olla nimeltään Corona, ellei Kharon aivan väärin ymmärtänyt. Hän kertoi jotakin seikkailustaan, muttei Kharon ihan ymmärtänyt, mitä kolli selitti. Sitten tuo käänsi keltaisen katseensa Kharoniin ja Deimokseen.
Kun Coronaksi paljastunut kissa kysyi pentujen nimiä, Kharon ei ollut ihan varma, mitä tämän pitäisi vastata. Hän vilkaisi Ruskatassua mietteliäänä, ja totesi sitten:
"Olen Haavepentu." Emo oli ohjeistanut, että Kharonin täytyi esitellä klaanikissoille klaaninimensä, ja Ruskatassu oli klaanikissa. Emo selitti nopeasti, että Kharon voisi kertoa oikean nimensä kissoille. Corona oli kuulemma hänen setänsä, joka sai pienen pennun aivot solmuun. Mistä tuo kissa oli yhtäkkiä ilmestynyt tänne, ja miten hän oli Kharonin setä? Siitä huolimatta Kharon kertoi nimensä, ja Deimos kertoi myös omansa.
"Onpa teillä hienot nimet. Miten vanhoja te oikein olette?" Corona esitti kysymyksen ja kumartui pentujen tasolle. Kharonista tuntui hieman epämukavalta se, miten tuttavallisesti tuntematon kissa puhutteli heitä. Uskalsiko hän luottaa tuohon kastanjanruskeaan kummajaiseen, joka oli yhtäkkiä vain saapunut heidän luokseen ja kertonut olevansa heidän setänsä!
"Öö..", Kharon mutisi ja vilkaisi veljeään toivoen, että tuo osaisi vastata kollin kysymykseen.
"Olemme puolentoista kuun ikäisiä", Deimos kertoi leveästi hymyillen.
"Olettepa te jo isoja! Tahdotteko leikkiä jotakin? vaikka sammalpalloa", Corona ehdotti, mutta Kharon pudisteli päätään.
"Itse asiassa minun täytyy nyt mennä. Emo, voinhan mennä leirikierrokselle Lieskakajon kanssa? Sinä lupasit jo aiemmin", Kharon sanoi ja katsoi vaativasti emoaan. Taivaslaulu vilkaisi isän suuntaan.
"Ottakaa Corona ja Deimos mukaan", Merkurius ehdotti.
"Eikä! Sinä voit esitellä heille leiriä! Emo lupasi, että saan mennä Lieskakajon kanssa!" Kharon kitisi. Taivaslaulun kasvoille nousi hento hymy.
"Hyvä on, mene vain", emo myöntyi ja kosketti hellästi kuonollaan Kharonin päälakea. Pentu väisteli tiellään olevia kissoja kulkiessaan kohti pesän uloskäyntiä. Täältä tullaan, Lieskakajo! Pentu ajatteli mielessään.

Kharon lojui tylsistyneenä pentutarhan sammalvuoteella ja tuijotti pesän kattoa. Coronan saapumisesta klaaniin oli vierähtänyt jo kuu, ja Kharon oli lopulta suostunut tutustumaan kastanjanruskeaan kissaan. Corona ja Ruskatassu olivat viettäneet pentutarhalla aikaa laittoman paljon.
Kharon oli kasvanut kuun aikana hurjasti. Hän pystyi jo juoksemaan todella lujaa, ja osasi vaikka ja mitä. Miltei päivittäin kolli oli viettänyt aikaa Lieskakajon kanssa. Kaksikko oli ystävystynyt, ja Kharon nautti soturin seurasta. Hänen onnekseen Deimos viihtyi hyvin emon, Coronan, isän ja Ruskatassun kanssa. Kharon sai pitää Lieskakajon vain itsellään.
"Emo, voisinko mennä leikkimään Lieskakajon kanssa?" Kharon kysyi ja kääntyi vatsalleen. Taivaslaulu oli juuri pesemässä turkkiaan, mutta naaras keskeytti sen kääntäen katseensa Kharoniin.
"Mene vain, kunhan tulet takaisin isän ja Coronan saapuessa partiosta", emo sanoi rauhallisella äänellään. Kharon pomppasi jaloilleen ja loikki ulos pentutarhalta.
Ilma pääaukiolla oli kylmähkö, mutta kuitenkin siedettävä. Lunta ei ollut satanut ainakaan neljäsosakuuhun, joten leirissä kulkeminen oli vaivatonta. Kissat olivat talloneet maan kovaksi, ettei hankeen uponnut. Kharon tunnisti Lieskakajon punertavasta turkistaan. Kolli istui yksinään leirin toisella laidalla.
Pentu loikki innoissaan ystävänsä luokse.
"Lieskakajo! Mitä me tänään leikimme?" Kharon kysyi innoissaan heittäytyessään soturin jalkoihin.

//Lieska?
// 519 sanaa

Lieskakajo oli rientänyt heti auringon noustua suorittamaan velvollisuuksia, eli tässä tapauksessa partioimaan! Hän oli halunnut olla ajoissa näyttämässä Haavepennulle leiriä, mutta ensin olisi hoidettava velvollisuudet pois alta. Kollin oli tehnyt mieli jättää ne väliin, mutta kuinka hän olisi voinut? Kolli oli tuore soturi ja varmasti tarkkailun alla, joten hän halusi tehdä vaikutuksen muihin. Kollikissa loikki Okraviiksen, Hillasielun ja Paatsamakuun luomalla polulla tylsistyneenä. Partiointi oli toisaalta ihan mukavaa, kun sai olla liikkeessä, mutta aivan älyttömän tylsää. Etenkin kun hänellä olisi hauskempaakin ja tärkeämpää tekemistä. Hillasielu jutusteli Okraviiksen kanssa ja Lieskakajo loikki suurempien lumikinosten kimppuun. He eivät olleet nähneet mitään epäilyttävää, joten miksei hän voisi hieman pitää hauskaa? Kolli loikki korkeahkoissa hangissa ja kun leiri tuli näkyviin, hän huiskautti hännällään partion muille jäsenille hyvästit. "Heippa! Kiitos partiosta, pitää mennä", raitaturkkinen huudahti olkansa ylitse ja sukelsi leiriin iloisena. Hän ei jaksanut odotella partion muiden jäsenten vastauksia, sillä niillä ei olisi vaikutusta hänen aikeisiinsa.

Lieskakajo ravisteli lumet turkistaan aukiolle ja sukaisi rintaturkkiaan pikaisesti. Äh, olisi turha tehdä itsestään siisti ja edustuskuntoinen, sillä leikkiessä se turkki kuitenkin sotkeentuisi. Mutta eihän kolli voisi täysin kodittomalta kulkurilta näyttää, sillä Taivaslauluhan ei välttämättä laskisi poikaansa sen näköisen kollin matkaan. Soturi naurahti huvittuneena ja ravasi letkeästi pää korkealla, hymy kasvoillaan ja korvat terhakkaasti pystyssä. Hän kuuli leirin suuaukiolta hälinää, mutta ei ehtinyt vilkaista mitä oli tapahtunut. Erakkomainen haju tulvahti hänen nenäänsä, olikohan toinen partioista löytänyt tunkeilijan? Lieskakajo voisi vain huokaista helpotuksesta siitä, että heidän partionsa oli selvinnyt ilman aikaa vieviä löydöksiä. Lieskakajo kurkisti pentutarhaan, jossa intoileva pentu häntä odotteli. "Haavepentu!" Lieskakajo iloitsi nähdessään pienen veijarin ja pieni kehräys kumpusi kurkustaan. "Oletko valmis elämäsi seikkai-", kolli oli naukaisemassa, kunnes kissoja tulvi pesään. Iltakaiku, Ruskatassu ja tunnistamaton erakko. Tahtomattaan hänen kasvoilleen piirtyi pettyneempi ilme, perheasioita selvästi. "Anteeksi Haavepentu, taitaa olla parasta että menen nyt. Etsihän minut käpäliisi, kun olet vapaa!" Lieskakajo naukaisi hiljaisella äänellä ja vilkaisi muita kissoja pahoittelevana. Hän peruutti ulos pesästä ja uskalsi nyt huokaista pettymyksestä. Oliko Ruskatassun löydyttävä juuri nyt? Vaikka olihan se positiivinen juttu, eihän Lieskakajo sitä voinut kieltää. Ja kaipa se erakkokin oli joku heidän tuttunsa, sillä Iltakaiku tuskin toisi ketään tuntematonta pentujensa luokseen. Raidallinen kissa laahusti lumihankeen, johon hän lysähti. Lieskakajo ei jaksanut esittää, että hän ei olisi pettynyt. Iltakaiku, Taivaslaulu ja kaikki muut pesässä olleet kissat olisivat huomanneet sen, jos olisivat keskittyneet häneen. Mutta heidän keskittyminen oli ollut pesään tulleissa kissoissa, joten hän oli oletettavasti voinut livahtaa hyvinkin huomaamattomasti. Kyllä he ehtisivät vielä seikkailemaan, jos Haavepentu vain hakisi hänet leikkimään. Nyt Lieskakajo voisi vaikka lähteä saalistamaan tai seuraavaan lähtevään partioon. Oranssiturkkinen kissa haukotteli ja hieraisi kuonoaan, johon oli mennyt lunta. Kollin vihreät silmät tarkkailivat aukion menoa uteliaana, olisikohan joku kissa vailla seuraa? Päivä oli vasta nuori, joten leiri oli täynnä puuhailevia kissoja. Kolli kallisti päätään uteliaan oloisena, seurallisena kissana hän nautti muiden kissojen seurasta eikä pitänyt yksin norkoilusta. Lieskakajon häntä heilahteli puolelta toiselle laiskasti ja hänen suustaan livahti pienen pieni haukotus. Oranssiturkkinen kissa nousi ylös ja sukaisi etukäpäläänsä pohtivana. Kukakohan se erakko oli mahtanut olla?

//491 sanaa

En ollut uskoa silmiäni. Nousin ylös leveästi hymyillen ja hihkaisin:
“Corona!” Räpyttelin silmiäni vieläkin hämmästyneenä. En ehtinyt ihmetellä ystävämme saapumista sen enempää, kun huomasin Ruskatassun oranssinkirjavan hahmon. Kyyneleet alkoivat norua silmistäni kuin sadepisarat ja täysin huomaamattani.
“Voi Ruskatassu! Missä sinä olet ollut?” sanoin yllättävän tyynesti valuvista kyynelistä huolimatta. Syöksyin syleilemään poikaani. Ruskatassun silmiin nousi pahoitteleva katse aiheutetusta huolesta.
“Olen pahoillani emo, että jouduitte olemaan huolissaan. Minun täytyi vain mennä etsimään muistiani”, Ruskatassu selitti ja hymyili varovasti, odottaen hyväksyntääni. Kyyneleet alkoivat valumaan entistä villimmin. Emo. Hän muisti. Hän muisti!
“Voi Ruskatassu kulta. Ei se mitään. Tärkeintä on, että muistat ja olet nyt turvassa”, sanoin ja katsoin emomaisesti syvälle kolli sinisiin silmiin. Niiskaisin nenääni:
“Anteeksi, että itken. Taivaslaulu, kokoa itsesi.” Naurahdin kevyesti.
“Ja Corona! Mistä ihmeestä sinä ilmestyit?” Kolli oli istahtanut alas siististi häntä etutassujen eteen kietaistuna ja katsoin minua rauhallisesti kirkkaan keltaisilla silmillään. Corona hymyili kohteliaasti:
“Löysin tieni viimein Dakotan ja muiden ystäviemme luokse ja siellä törmäsin Ruskatassuun. Ja tässä me olemme. Pentunne ovat kauniita.” Coronan katse siirtyi ihastuneena pentukaksikkoon tarkastellen ensin Kharonin kirjavaa turkkia ja eriparisilmiä, jotka toljottivat vieraita tulijoita ja sitten rauhallisena kököttävään tummanharmaaseen Deimokseen.
“Keitäs te olette?” Corona kysyi ja kumartui hieman alas ollakseen vähän enemmän pentujen tasolla. Kharon aloitti rohkeasti kertoen juuri sen nimen, jota olimme hänet pyytäneet esittämään klaanikissoille:
“Olen Haavepentu.” Käännyin poikani puoleen.
“Voit kertoa oikean nimesi Coronalle, hän on setäsi”, selitin ja katselin kuinka kolli tarkkaili eriparisilmillään ruskeaa kissaa hetken aikaa.
“Olen Kharon.”
“Ja minä olen Deimos, mutta minua kutsutaan Uskopennuksi”, Deimos selitti tyynellä äänensävyllä vaikuttaen tavalliseen tapaansa vanhemmalta mitä oli. Corona jatkoi pentujen kanssa juttelua ja minä katsoin Merkuriusta silmiin onnellisesti hymyillen.

//Mer? Tai Kharon?
269 sanaa

Rämmin taas jälleen kerran hangessa eteenpäin partion perässä. Partioon oli ikäväkseni laitettu vain pienokokoisia kissoja, joten he pystyivät ongelmitta kulkemaan hangen päällä, mutta minulle se tuotti ongelmia. Vähän väliä upposin vatsakarvojani myöten kylmään hankeen. Kirosin mielessäni. Olisin niin paljon mieluummin ollut leirissä Taivaslaulun, Kharonin ja Deimoksen seurassa.
Partiointi oli mielestäni ajanhukkaa. Olin käynyt lukemattoman monissa partioissa, muttei niissä koskaan tapahtunut mitään, joka aiheuttaisi syyn kiertää rajoja päivästä toiseen.
Ylitimme joen astinkiviä pitkin. Kivet erottuivat hädin tuskin hangen ja jään seasta, ja niiden päälle loikkaaminen oli haastavaa, sillä jokainen kivi oli toistaan liukkaampi. En halunnut tulla jäisen, virtaavan veden viemäksi.
Kun olin päässyt vastarannalle, pysähdyin hetkeksi aloilleni ja katsoin sinne, minne joki jatkoi matkaansa pois Eloklaanin reviiriltä. Meidän vanha kotimme oli saman joen varrella, huomattavasti etelämmässä. Voisimmekohan palata Taivaslaulun ja pentujemme kanssa vanhaan kotiimme takaisin? Ajattelin Dakotaa, Timiä ja vanhaa Kaarloa. En tiennyt, olivatko he enää edes hengissä, mutta toivoin niin. Olisi mahtavaa tavata vanhat ystävämme pitkästä aikaa.
Jatkoin matkaa partion jäljessä, edelleen kiroten mielessäni heikkoa hankea. Kukaan ei tuntunut välittävän ahdingostani, vaan kissat merkkailivat vain rajaa normaalin tapaan, antaen minun laahustaa perässään. Aina kun sain kissat kiinni, he jatkoivat taas matkaansa.
"Merkurius!" huuto kantautui jostakin rajan toiselta puolelta. Häkeltyneenä katselin ympärilleni yrittäen etsiä huutajaa.
En voinut uskoa silmiäni, kun kastanjanruskea turkki tuli esiin. Jähmetyin aloilleni, ja leveä hymy nousi kasvoilleni. Onnen kyyneleet kohosivat silmiini, ja hetkeäkään epäröimättä lähdin rämpimään kohti Coronaa.
"Corona! Olet hengissä! Tähtiklaanin kiitos!" takeltelin itkun seasta päästyäni rakkaan veljeni luokse. Painoin pääni kollin turkkiin kehräten.
"Et arvaakaan, miten kovasti olen kaivannut sinua! Me luulimme, että olet poissa pysyvästi", ääneni värisi, kun viimein irrottauduin veljestäni ja kohtasin tuon keltaisen katseen. En välittänyt, vaikka olin juuri poistunut Eloklaanin reviiriltä. En voinut lakata hymyilemästä, kun katsoin veljeäni. Tämä oli paras päivä koskaan.
Katseeni siirtyi pois veljestäni, kun erotin liikettä tämän takaa. Oranssi, tuttuakin tutumpi kissa asteli veljeni takaa lämpimästi hymyillen. Ruskatassun siniset silmät tuikkivat ilosta.
"Isä, minä muistan. Anteeksi, että katosin. Minun täytyi käydä vanhassa kodissa, jotta saatoin taas muistaa", Ruskatassu sanoi vakava ilme kasvoillaan. En ollut vihainen. Juuri nyt en voinut suuttua yhtään mistään, kun koko perheeni oli kasassa. Kaikki oli kääntynyt parhain päin, eikä elämä tuntunut enää lainkaan harmaalta.

Palasimme partion mukana takaisin Eloklaanin leiriin. Koko matkan keskustelin Coronan kanssa hänen seikkailuistaan. Kaksijalat olivat kaapanneet Coronan ja Fetuksen, mutta he olivat lopulta päässeet pakoon. Fetus ei ollut selvinnyt, ja Corona oli joutunut vaeltamaan yksin tuntemattomilla mailla.
Koko matkan leiriin saakka minä vain hymyilin, lukuun ottamatta sitä kohtaa, kun Corona oli kertonut Fetuksen kuolemasta. Minusta tuntui, että olin maailman onnellisin kissa. Olin esitellyt partion jäsenille veljeni heti, niin ylpeä minä hänestä olin. Halusin esitellä hänet kaikille.
"Ruskatassu kertoi, että Taivaslaulu on saanut pentuja. Miten he voivat?" Corona kysyi juuri, kun astuin tämän edellä piikkihernetunneliin.
Tunnelin toisessa päässä käännyin taas veljeni puoleen.
"Tule, minä voin näyttää sinulle", sanoin ja viitoin kollin perässäni kohti karhunvatukkapensasta. Myös Ruskatassu tuli perässäni. Hän ei ollut vielä kertaakaan käynyt katsomassa uusia sisaruksiaan, joten nyt oli korkea aika.
Astuin malttamattomana sisään pentutarhalle. Taivaslaulu lepäsi tuttuun tapaansa sammalvuoteellaan, ja pennut nukkuivat hänen vatsansa vierellä.
Kumppanini nosti katseensa minuun.
"Hei", tervehdin lämpimästi hymyillen, antaen perässäni tuleville kissoille tilaa, "katso, mitä löysin tuolta rajalta."
Ensin Taivaslaulu näytti hämmentyneeltä, mutta tunnistettuaan molemmat tulijat, leveä hymy nousi soturin kasvoille. En voinut vieläkään uskoa, että koko perheeni oli viimeinkin koossa!

//Corona tai Taivas?
// 548 sanaa

Hanki hohkasi aavemaista valoa aamun viimeisillä tunneilla. Kylmä tuuli vihmoi lumipölyä kasvoille armottomasti, mutta en valittanut. Missä vain oli parempi kuin leirissä Nokilinnun ja Hiilloskatseen heräillessä huolettomina uuteen päivään passauttaakseen jälleen itseään. Heti ensimmäisenä he etsivät aina minut käpäliinsä ja velvoittivat huolehtimaan itsestään: piti hakea aamiaista, tutkia turkki kirppujen varalta ja hakea parantajalta vähän lisää tuoretta sammalta, jotta vanhoja ja raihnaisia takalistoja ei alkanut kolottaa. Miksi juuri minut oli jätetty pentuna Eloklaaniin? Kaikki nämä vuodenajat ja soturinkoulutus vain siksi, että voisin toimia pennunvahtina omille vanhemmilleni? Ei käynyt mielessänikään silloin, kun seisoin Litteäkiven päällä Mesitähden vieressä ja hän nimitti minua oppilaaksi.
“Onko kaikki kunnossa?” Utusielu oli tullut kävelemään rinnalleni. Huomaamattani olin jäänyt jälkeen muusta partiosta, joka kulki jo kauempana tasaisella lumidyynillä. Vanhan naaraan vihreät silmät kiilsivät huolestuneesti. “Näytät uupuneelta. Olikohan varmasti hyvä idea lähteä partioon, kun sinulla on edessä vielä illan kokoontuminenkin.”
“Olen minä kunnossa”, vastasin, vaikkakaan en puhunut aivan totta. Utusielu ei ollut väärässä siinä, että olin uupuneen näköinen, sillä minä myös tunsin itseni uupuneeksi. Kuin luurangoksi, jonka ympäriltä oli kaluttu lihat ja nahka, ja jonka kaatamiseen ei olisi tarvittu henkäystä vahvempaa. “Vanhempieni perään katsominen osaa vain olla melko väsyttävää hommaa. Yritän saada heihin vähän välimatkaa.”
Utusielun silmissä oli ymmärtäväinen ilme. Hänkin varmasti tiesi, miten rasittavia vanhempani osasivat olla, koska joutui välillä itsekin piipahtamaan klaaninvanhimpien pesässä katsomassa omaa emoaan, Kirsikkakuonoa. “Minä uskon, että se on vain heidän tapansa osoittaa kiintymystään. Eivät he mitään pahaa tarkoita.”
“Eivät varmaankaan, mutta silti se on ärsyttävää. Nokilintu ei kerkeä vetää henkeä pölöttämisensä välissä ja Hiilloskatse vain mulkoilee minua kuin olisin jotenkin loukannut häntä, vaikka itsehän hän päätti tuppautua tänne kumppaninsa kanssa.” Minun ei ollut ollut tarkoitus valittaa, mutta itse asiassa purkautuminen kevensi kummasti oloani. Sitä paitsi Utusielua ei näyttänyt haittaavan, joten jatkoin: “He eivät varmaan ole koskaan edes kuulleet käsitteestä ‘henkilökohtainen tila’. Aina puskemassa iholle ja keskeyttämässä. Minä ja Korppisiipi emme voi enää olla edes leirissä ilman että he änkeävät meidän väliimme rupattelemaan omiaan.”
Edellä kulkeva partio näkyi enää vain tummana pisteenä valkeutta vasten. Utusielu käveli rauhallisin askelin vieressäni pitämättä kiirettä. Arvostin sitä todella. Tuntui hyvältä saada valittaa asiasta jollekulle.
“Ehkä sinun pitäisi puhua heille”, Utusielu maukui lopulta. Hän piti katseensa taivaanrannassa ja luimisti korviaan uuden lumisen tuulenpuuskan pyyhkiessä ylitsemme. “He eivät ehkä ole kaikista mukavimmasta päästä, mutta he ovat kuitenkin vanhempasi. Heidän täytyy osata kunnioittaa sitä, että sinulla on oma elämäsi, eivätkä he voi kaiken aikaa vaatia aikaasi.”
Mietin hänen sanojaan. Niissä oli paljonkin järkeä. Ainahan niissä oli. Utusielu oli viisas kissa, ja häntä parempaa mestaria en olisi oppilasaikanani voinut kuvitella saavanikaan. “Niin, ehkä minun kannattaisi yrittää”, sanoin ja vilkaisin häneen kiitollisena. “Kiitos, Utusielu. Olet hyvä ystävä.”
Utusielu hymyili lämpimästi. “Tule, otetaan muut kiinni.”

“Joko mennään?” Pohjatassu loikki minua vastaan aukiolla. Kolli hädin tuskin erottui valkoista taustaa vasten, ja näytti lähinnä siltä, että minua lähestyi pomppiva, meripihkanvärinen silmäpari.
Katsahdin häneen hieman hölmistyneenä. “Ai minne?”
“No harjoituksiin tietenkin!” Pohjatassun pää kallistui hivenen. “Nythän on jo aamupäivä.”
“Ai niin joo. Siitä minun pitikin sanoa sinulle: Tänään on kokoontuminen - kuten varmaan muistatkin - joten emme tee mitään erityistä ennen sitä.” Pettynyt ilme oppilaan kasvoilla ei ollut mitään mieluisinta katseltavaa, mutta en halunnut hänen väsyttävän itseään aivan uuvuksiin ennen yöllistä kokoontumista. Matka sinne oli raskas noin nuorelle kissalle, etenkin näin lehtikadon aikaan. Oli vain parempi, että hän lähtisi matkaan täysin levänneenä. “Mutta jos kuvittelet pääseväsi näin helpolla, niin turha luulo. Voisit käydä viemässä ruokaa klaaninvanhimpien pesälle ja kysyä, tarvitsevatko he jotain.”
Pohjatassun ilmeestä oli hankala tulkita, oliko tehtävä hänelle mieleen vai ei, mutta hän otti sen kuitenkin vastaan kuten kuuliainen oppilas konsanaan. “Selvä juttu.”
Seurasin hivenen syyllisyydentuntoisena, miten valkoinen kolli vilahti sisään karhunvatukkapensaaseen. Hetkinen - miksi minä muka potisin siitä huonoa omatuntoa? Klaaninvanhimmista huolehtiminen oli ensinnäkin oppilaiden tehtävä, ja vanhempieni olisi vain totuttava ajatukseen siitä, että he eivät voisi saada kaiken aikaa erityiskohtelua omalta pojaltaan. Minä olin Eloklaanin soturi, en mikään heidän palvelijansa.
“Huomenta.” Korppisiipi oli ilmestynyt jostakin viereeni. Hän kietoi häntänsä omani ympärille ja kiehnäsi päällään kaulaani vasten rakastavasti. Hento kehräys nousi kurkustani.
“Huomenta.”
“Sinä oletkin aikaisin jalkeilla. Et ollut pesässä herätessäni”, Korppisiipi sanoi, ikään kuin olisi ollut jonkin sortin ihme, että heräsin meistä kahdesta ensin. Naurahdin pienesti.
“Olin partiossa. Kävimme jättämässä uudet hajumerkit Kuolonklaanin rajalle ja sen sellaista.”
Korppisiipi hymähti. “Minäkin olen lähdössä partioon. Menemme metsästämään metsään. Ehkä sieltä löytyy paremmin riistaa.”
“Uskallan epäillä. Tähän vuodenaikaa eläimiä on hyvin vähän missään.”
“Ehkä niin, mutta ainakin meidän on yritettävä.” Korppisiiven katse harhaili piikkihernetunnelin suuntaan, jonka läheisyyteen pari kissaa oli siirtynyt norkoilemaan. Arvatenkin he kuuluivat samaan porukkaan, jonka kanssa kumppanini oli lähdössä ulos. “Minun on nyt mentävä.”
“Saalistusonnea!” huikkasin vielä hänen peräänsä, kun naaras oli jo kiepahtanut ympäri ja suuntasi odottavan metsästyspartion luo.
Liu’utin etutassujani pitkälle eteen ja annoin selkänikamieni venyä. Leukani aukenivat raukeaan haukotukseen. Ehtisin hyvin ottaa nopeat tupluurit ennen iltaa. Siten en ehkä nukahtaisi pystyyn kun päälliköt aloittaisivat kokoontumiseen kertomalla kuulumisiaan.

“Pysyttele lähelläni.” Kuolonklaanin ja Eloklaanin kissat olivat levittäytyneet pitkin poikin kivikkoista kumpua, joka oli saanut ylleen kimaltelevan lumipeitteen. Pohjatassu istui vieressäni jännittyneenä. Oppilaan korvat seurasivat valppaasti kaikkea ympärillä tapahtuvaa.
Ennen kokoontumiseen lähtöä olin vielä varmistanut oppilaaltani, että hän oli varmasti perillä siitä, mitä sai ja ei saanut tehdä, kun oltiin samassa paikassa kuolonklaanilaisten kanssa. Pienikin etikettivirhe saattaisi johtaa isompiin ongelmiin, joita saatettaisiin joutua ratkomaan fyysisellä välikohtauksella, mikä ei tietenkään ollut toivottavaa. Onnekseni Pohjatassu oli fiksu nuori kissa, jolla oli tilannetajua. Hän ei alkaisi tieten tahtoen rähinöimään kuumapäisten Kuolonklaanin oppilaiden kanssa.
Kokoontuminen ei alkaisi vielä hetkeen, joten saisimme istua jonkin aikaa rauhassa paikoillamme ja tutkia, millainen ilmapiiri kissojen keskuudessa vallitsi. Itse asiassa se oli varsin rauhaisa. Vaikka edelleen suurin osa klaanien kissoista pysytteli turvallisen etäisyyden päässä rajanaapuriklaaninsa jäsenistä, jotkut rohkeat koettivat hioa jopa tuttavuutta toistensa kanssa. Ilmeisesti mukaan lukien myös minun vanhempani. Voi hyvä Tähtiklaani.
“Tule.” Viitoin Pohjatassun mukaani noutamaan vanhempiani jonkun kuolonklaanilaisnaaraan kimpusta. Kissa istui jäykkänä Nokilinnun ja Hiilloskatseen piirittäessä häntä.
“Oletpa sinä nätti kissa! Minullakin on tosi nätti poika. Te voisitte tehdä paremmin tuttavuutta, jos tajuat mitä tarkoitan”, Nokilintu raakkui ja vinkkasi kuolonklaanilaiselle silmää. Tabbykuvioinen naaras katsoi emoani sen näköisenä, että kävi parhaillaan päänsä sisällä kamppailua hillitäkseen itseään huitaisemasta vanhempaa kissaa kuonolle.
“Nokilintu!” Yritin pitää äänensävyni sovittelevana, vaikka siinä oli varmastikin kuultavissa hienoista kireyttä. Pystyin kuitenkin pitämään itseni yllättävän hyvin kasassa tilanteen jäisestä ilmapiiristä huolimatta. “Aurinkokajolla oli sinulle ja Hiilloskatseelle asiaa.”
“Ai jaa, niinkö?” Nokilintu näytti ilahtuvan silminnähtävästi kuullessaan, että häntä kaivattiin jossakin. “Siinä tapauksessa me menemme oikopäätä hänen luokseen! Tulehan kultaseni!” Hän ja Hiilloskatse lähtivät vaappumaan Aurinkokajoa kohti, joka istui aukion toisella laidalla Taivaslaulun ja Iltakaiun kanssa. Huokaisin helpottuneena.
Samassa muistin kuolonklaanilaisen läsnäolon ja korjasin ryhtiäni. Äskeinen välikohtaus oli ollut varsin… nolo. “Pahoittelen tuota”, sanoin ja kohtasin naaraan vaikeasti luettavan katseen. “He ovat uusia klaanissa. Melkoista sakkia, vai mitä?” Suuni oli muuttunut yhtäkkiä kuivaksi. En missään nimessä aikonut paljastaa, että nämä tähän ‘sakkiin’ kuuluvat kissat olivat todellisuudessa vanhuudenhöperöt vanhempani.
Pohjatassu seisoi vieressäni ja katseli uteliaasti kuolonklaanilaista. Naaraan katse lipui hitaasti minusta oppilaaseen.
“Tässä on oppilaani Pohjatassu. Hän on vastikään päässyt oppilaaksi”, esittelin ylpeänä ja laskin häntäni kollin lavoille toverillisesti. Jokin naaraan asenteessa oli muuttunut, mutta oli mahdotonta sanoa, miksi. Päätin sulattaa tunnelmaa esittäytymällä: “Minä olen muuten Hiilihammas.”

//Tuhka?
//1163 sanaa

Lieskakajo: 21kp! -

Lauhalaukka: 19kp -

Haavepentu: 20kp! - Pisteet oppilaaksi kasassa.

Mahlahalla: 9kp -

Minttuliekki: 13kp -

Mesitähti: 6kp -

Olin paennut Aurinkokajoa kävelylle yhdessä Minttuliekin kanssa. Olin varma, että sinikilpikonnakuvioinen soturi oli huomannut sen, miten ryntäsin ulos leiristä hänet nähdessäni. En voisi enää kauaa peitellä tuntemuksiani, ja Minttuliekki tuntui olevan samaa mieltä. Mikäli ymmärsin Minttuliekin sanat oikein, hän kannusti minua puhumaan suoraan kumppanilleni tunteistani, tai oikeastaan niiden puutteista.
Aamu oli kaunis, ja niin olisi voinut olla tämä hetkikin, ellei mieltäni olisi painanut karmea syyllisyyden tunne ja itseinho. Käännyin Minttuliekin puoleen epätoivoisena.
"Minusta tuntuu siltä, etten voi hengittää. Puolet päivästä pakenen Aurinkokajoa, ja toisen puolen mietin sitä, miten voisin jättää hänet loukkaamatta. Minä olen maailman surkein kumppani, eikä Aurinkokajo ansaitse tällaista. Haluaisin rakastaa häntä, mutta en vain voi", ärähdin turhautuneena ja kaavin lunta etukäpälälläni. Olimme pysähtyneet pienelle aukiolle, joka sijaitsi lähellä nummea. Minttuliekki katsoi minua säälien. Kun kohtasin varapäällikön tummansinisen katseen, en enää muistanut mitä minun piti sanoa. Uppouduin täysin tummansinisiin silmiin, jotka toivat mieleeni mitä kauneimman yötaivaan. Olin aina pitänyt Minttuliekin silmistä, ne olivat kauniit kuin mitkä.
Olisin voinut jäädä siihen hetkeen ikuisuudeksi. Olisin voinut katsella Minttuliekkiä ikuisuuden. Ikäväkseni Minttuliekki keskeytti minut ravistelemalla päätään. Se sai minutkin havahtumaan pois ajatuksistani. Käänsin nopeasti katseeni poispäin yrittäen miettiä, mitä olin sanomassa seuraavaksi. En saanut enää kiinni mistään, kun mietin vain äskeistä hetkeä. Se sai minut hämilleni ja sydämeni takomaan.
"Oletko kunnossa?" Minttuliekki kysyi rauhallisella äänellä, ja minä nyökkäsin pystymättä katsomaan varapäällikköön päin.
"Ajatukseni vain harhailevat", totesin ääni väristen. Minun täytyisi ryhdistäytyä. Työnsin hämmentävät ajatukset pois mielestäni ja käännyin varapäällikköni puoleen.
"Kiitos, että kuuntelet. Olet korvaamaton ystävä", huokaisin hiljaa väläyttäen naaraalle hennon hymyn. En tiennyt, mitä olisinkaan tehnyt ilman Minttuliekkiä. Hän oli auttanut minua aina, kun olin tarvinnut. Hän oli aina minun rinnallani, tapahtuipa mitä tahansa.

//Minttu?
// 274 sanaa

"Minä annan sinulle anteeksi."
En ollut uskoa korviani, oliko Lauhalaukka oikeasti antanut minulle juuri anteeksi? En voinut estää hymyä, kun huojentunut olo valtasi minut. En edes tajunnut, että pysähdyimme.
"Minunkin on pyydettävä anteeksi. Anteeksi, etten suostunut puhumaan kanssasi aiemmin. Silloin minusta tuntui, etten ikinä enää halunnut olla tekemisissä kanssasi, mutta nyt ymmärrän, miten väärässä olenkaan ollut suhteesi", Lauhalaukka lisäsi vielä. Hänen sanansa tekivät minusta varmasti koko metsän onnellisimman kissan. Olin viimein saanut ystäväni takaisin.
"Et usko, miten paljon tämä merkitsee minulle. Minulla on ollut sinua niin hurja ikävä", sanoin helpottuneena, yhä leveästi hymyillen.
Oloni oli kevyempi kuin aikoihin, kun näin myös Lauhalaukan hymyilevän. Välillämme ollut jäinen muuri oli viimein sulanut, ja kaikki taisi olla taas hyvin.
Silloin huomasin, että Leimutassu oli pysähtynyt kauemmaksi meistä kuusen oksien alle. Parantajaoppilas katsoi meidän suuntaamme lämpimästi hymyillen. Sitten Lauhalaukka viittoi minut perässään Leimutassun luokse.
"Nyt kun muut asiat on selvitetty, voimme varmaankin etsiä niitä yrttejä", oranssivalkea kolli sanoi parantajaoppilaalle.
"Niin. Sinähän voit näyttää tietä Leimutassu", sanoin hymyillen mustavalkealle kollille. En ollut ihan varma, oliko yrttien etsiminen oikeasti mahdollista tähän aikaan vuodesta. Olisi liian julmaa paljastaa Lauhalaukalle, että tämä kaikki oli suunniteltu etukäteen. Pelkäsin, että hän peruisi kaiken ja alkaisi taas vihata minua.

//Leimu tai Lauha?
// 198 sanaa

Aurinko oli jo noussut, kun Kharon vasta avasi ensimmäistä kertaa sille aamua silmänsä. Pentu kampesi itsensä pystyyn ja tönäisi hellästi nukkuvaa veljeään.
"Deimos, herätys", pentu kuiskasi harmaan pennun korvaan. Deimos väräytti korvaansa ja käänsi päänsä poispäin.
"Herätys! Ei enää pidä nukkua", valkea pentu totesi kovemmalla äänellä niin, että myös Taivaslaulu heräsi siihen. Valkea kuningatar liikahti ja kohotti väsyneenä päätään. Viimein myös Deimos heräsi ja käänsi väsyneen katseensa kohti veljeään.
"Aurinko on jo noussut! Katso vaikka", pentu sanoi ja käänsi päänsä kohti pesän uloskäyntiä. Auringonsäteet tunkeutuivat pesään. Deimos haukotteli ja kampesi itsensä pystyyn venytellen selkäänsä.
"Emo, voimmeko me lähteä Deimoksen kanssa ulos? Olisi kiva leikkiä lumessa", Kharon kysyi toiveikkaana, mutta emo pudisteli päätään.
"Lieskakajo tulee pian hakemaan teitä leirikierrokselle", Taivaslaulu muistutti. Kharonin kasvoille ilmestyi tuima ilme.
"Deimos voi mennä isän kanssa!" pentu sanoi, "eikö niin Deimos?"
Veli kohautti lapojaan.
"Minusta olisi mukavaa, jos isä voisi esitellä minulle leiriä", tummanharmaa pentu totesi rauhallisena, ja Kharon hymyili taas. Voi, miten ihana veli hänellä olikaan!
"Hyvä on sitten, mutta sitä pitää kysyä isältänne myös. En tiedä, miten kiireinen päivä hänellä on tänään", emo vastasi rauhallisella äänellä. Kuningatar alkoi nuolla karhealla kielellään Kharonin turkkia. Pentu yritti rimpuilla pois emon otteesta, mutta tuo kietoi etukäpälänsä pienokaisen ympäri.
"Et voi mennä muiden eteen turkki sotkuisena", emo sanoi pesemisen lomassa. Kharon totesi pian, ettei rimpuilu auttanut, joten pentu tyytyi kohtaloonsa. Hän ei ymmärtänyt, mitä väliä sillä oli, oliko turkki siisti vai ei. Se sotkeutuisi kuitenkin, jos hän ja Lieskakajo innostuisivat leikkimään.
Kun emo oli siistinyt Kharonin turkin, oli Deimoksen vuoro. Laikukas pentu katsoi, kuinka veli antoi emon pestä tätä mukisematta.

Aamu eteni hitaasti, kun Kharon odotti Lieskakajon saapumista. Se tuntui ikuisuudelta, kun pentu ei keksinyt mitään tekemistä. Turhautuneena hän kiersi pentutarhaa ympäri yhä uudelleen ja uudelleen yrittäen keksiä tekemistä. Deimos halusi kuunnella Taivaslaulun tarinoita, joten veljestä ei ollut leikkikaveriksi. Emo kertoi jotakin niistä ajoista, kun tämä oli isän kanssa elänyt klaanin ulkopuolella. Niin tylsää, Kharon ajatteli. Hän tuijotti pesän uloskäynnin suuntaan kyllästyneenä, kunnes viimein Lieskakajo saapui!
Innostunut pentu pomppasi pystyyn ja ryntäsi soturin luokse.
"Olen odottanut sinua koko aamun! Joko mennään? Mennään jo!" Kharon intoili.

//Lieska?
// 347 sanaa

Kun kuuntelin Mahlahallaa, minulle tuli väkisinkin tunne siitä, että tämä puhui totta. Osa minusta oli tiedostanut sen jo varmasti aikaa sitten. Karhumyrsky oli ollut etevä valehtelija - heittämällä yksi parhaimmista, eikä hänenlaiseltaan kissalta kai muuta ollut voinut odottaakaan kuin täydellistä vedätystä, johon me molemmat olimme kävelleet täysin pahaa-aavistamattomina ja typerinä. Silti minusta oli tuntunut vaikealta antaa anteeksi Mahlahallalle tämän erehdystä. Ehkä juuri siitä syystä, että olin luullut meidän pysyvän ystävinä aina, uskomatta siihen, että joku Karhumyrskyn kaltainen roisto voisi noin vain rikkoa erityisen siteemme ja viedä paikkani. Mutta olin ollut väärässä, ja se oli satuttanut kaikista eniten.
Kävelimme hetken ihan hiljaa. Pikkulintu pyrähti lentoon läheisen puun oksalta, mutta muuten lumen kuorruttamassa metsässä näytti lähes elottomalta. Leimutassu tarpoi edellä hyvän matkan päässä. Häntä hidastelumme ei tuntunut haittaavan, joten oletin, että juuri meidän kahden pyytäminen mukaan yrttien hakureissulle ei ollut ollut vain viatonta sattumaa.
Hengitin sieraimieni kautta sisään raikasta ja kylmää lehtikadon ilmaa, ja puhalsin sitten huomaamattomasti suuni kautta keuhkojani tyhjemmäksi. Mahlahallan toinen korva käännähti suuntaani; kolli odotti edelleen minun vastaavan jotakin, ja olisi ollut typerää jatkaa mykkäkoulua enää yhtään pidempään nyt kun asia oli taas nostettu esiin monen vuodenajan jälkeen.
"Minä annan sinulle anteeksi." Kun olin sanonut nuo sanat, kivi sydämeni päältä vierähti sivuun. Anteeksiantaminen tuntui hyvältä, vapauttavalta jopa. Jo kauan jatkunut katkeroitumisen ja vihan kierre oli viimein tullut päätöksensä.
"Minunkin on pyydettävä anteeksi", mau'uin heti perään. Mahlahallan katse poltteli turkissani. Kohotin siniset silmäni häntä kohti. "Anteeksi, etten suostunut puhumaan kanssasi aiemmin. Silloin minusta tuntui, etten ikinä enää halunnut olla tekemisissä kanssasi, mutta nyt ymmärrän, miten väärässä olenkaan ollut suhteesi."

//Mahla?
//258 sanaa

“Mitä sinulle kuuluu?” kysyin ja katsoin syvälle Kaurisunen meripihkaisiin silmiin, jotka luonnostaan välkehtivät kuin aurinko olisi jatkuvasti paistanut niiden lävitse. Vanha oppilaani oli saanut tänään aikaisemmin soturinimensä ja vihdoin minulla oli aikaa kysyä, miten hänen elämänsä Eloklaanin täytenä soturina oli lähtenyt käyntiin.
Kaurisuni tuntui tavanomaiseen tapaansa hätkähtävän kuplastaan ulos vasta, kun hänelle sanoi jotain, mutta olin jo häntä kouluttaessani tottunut hänen huomionsa herättelyyn eri tavoin. Pörröinen kolli räpytteli silmiään hetken raukeasti, jonka jälkeen hänen kasvoilleen nousi asiallinen hymy, mikä koostui puhuttelevan varapäällikön kunnioituksesta sekä klaanitoverin ystävällisyydestä.
“Minulla menee oikein mainiosti. En ole vielä ehtinyt oikein sisäistää sitä, että saan tehdä joitain asioita, mitkä vain hetki sitten oli minulta kiellettyjä. Soturienpesässä nukkumiseen joutuu varmaankin hetken totuttelemaan, mutta eiköhän se siitä muutu kodiksi muutamassa päivässä”, kolli kertoili sillä luonnollisella tarinankertojan karismallaan.
“Kyllä sinä pian siihen totut”, hymyilin lämpimästi, vaikkakin pian se vaihtui kiusoittelevaan virneeseen, “mutta et kyllä vielä tänään. Siitä puheen ollen, millä mielin istahdat tänä iltana vartioon?”
Kaurisuni hymyili minulle kohteliaan ystävällisesti ja näytti hetken miettivän vastaustaan.
“En usko, että se on minulle vaikeaa. Olen tottunut olemaan hiljaa ja omissa oloissani, tällä kertaa vain tulee siinä sivussa keskittyä vartiointiin. Eiköhän se onnistu”, kissa sanoi ja heilautti korviaan leppoisasti. En missään vaiheessa epäillytkään hänen suoriutumistaan, pelkäsin vain hänen uppoutuvan liikaa sisäiseen maailmaansa ulkoisen sijasta.
“Onnea siihen ja muista pitää aistit koko ajan ympärilläsi”, sanoin kiertelemättä, vielä niiden ohuiden lankojen varassa, jotka olivat joskus tehneet minusta hänen mestarinsa ja jotka olivat hiljaa katkeamassa ja päästämässä Kaurisunen vapauteen ja vastuuni ulkopuolelle. Päällikön poika nyökkäsi minulle vielä, kuin olisi edelleen oppilaani; hänen olemuksensa oli tottelevainen ja kunnioittava. Kasvoilleni piirtyi hymy. Olin ylpeä hänestä.

Kun aamu valkeni, lähdimme Mesitähden kanssa kävelylle. Hän vaikutti olevan allapäin, hämmentynyt ja niiden samojen ajatusten piinaama kuin ennenkin. Minusta tuntui pahalta, että hän oli joutunut tuollaiseen tilanteeseen ja halusin kipeästi vain nähdä hänen taas hymyilevän. Hymyilevän, sitä samaa aurinkoista hymyään, joka tuntui valaisevan jokaisen kolkan karkottaen varjot tiehensä.
“Tiedän, ettei tämä ole välttämättä sitä, mitä haluaisit kuulla, mutta joskus täytyy vain juosta vaikeuksia päin ja selvittää ne. En pakota sinua mihinkään, mutta pyydän, että annan ajatuksillesi aikaa, vaikka ne saisivatkin sinut tolaltaan. Älä rajoita itseäsi, vaan kuuntele sydämesi ääntä ja etsi peittelemätön totuus itsestäsi. Sinä tiedät kyllä, miten edetä, jotta kaikki taas järjestyy, mutta et ole vain löytänyt sitä vielä. Minä lupaan sen”, sanoin matalalla, hieman tyynnyttelevällä äänellä. Mesitähti nosti päätänsä apeasti ja katsoi minua epävarmoin silmin. Yritin hymyillä hänelle rohkaisevasti, mutta muuten oloni tuntui lähes tassuttomalta. En tiennyt mitään muuta, miten voisin kollia auttaa. Hän oli auttanut minua kokoamaan sydämeni palaset takaisin yhteen Pähkinäkorvan jäljiltä ja nyt minun pitäisi auttaa häntä parhaani mukaan, mutta pystyinkö siihen? Katseeni käväisi automaattisesti haalealla aamutaivaalla ajatellessani Pähkinäkorvaa. Hänen kuolemastaan aiheutuneet haavat eivät olleet enää tuoreita tai vuotaneet verta, mutta ne olivat yhä kipeitä. Pähkinänruskea kolli oli vienyt yhden sydämeni särkyneen palasen mukanaan ja jättäen jälkeensä kolon, joka muistuttaisi minua aina hänestä. Siitä huolimatta, oloni ei ollut enää yhtä kauhea kuin aluksi. Tuska ei ollut hiipunut, vaan olin tottunut siihen ja nyt myös muille tunteilleni oli tilaa.
“Kiitos Minttuliekki, mitä tekisinkään ilman sinua. Lupaan miettiä neuvoasi, mutta en tiedä pystynkö siihen. Voi kun toivoisinkin, että asiat selkenisivät”, Mesitähti sanoi väsyneesti ja väläytti minulle kiitollisuudesta viestivän hymyn. En kuitenkaan voinut keskittyä muuhun kuin yhtäkkiä kiivaasti hakkaavaan sydämeeni. “Mitä tekisinkään ilman sinua.” Kyseinen lause sai rintani takomaan holtittomasti. Ravistin päätäni ja yritin keskittyä hänen sanoihinsa. *Minttuliekki, keskity! On hän sinua ennenkin kehunut.*
“Minä uskon sinuun, ihan oikeasti Mesitähti. Olet ennenäkemätön. Ja nyt, kerro minulle perinpohjaisesti miltä sinusta tuntuu, kun päästät sen kaiken ulos, olosi helpottaa”, sitten päädyin huomatessani unohtaneeni herkkätunteisuuden lisäämään, “tai jos siis vain haluat.”

//Mesi?
599 sanaa

Lieskakajon häntä huiski maata innostuneena, kun Haavepentu kapusi hänen selkäänsä innostuneena. Kollin sydäntä lämmitti Haavepennun viaton into, joka muistutti häntä hänen omista pentuajoistaan. Lieskakajokin oli rakastanut mäyräkyytejä ja seikkailuja, kolli odotti jo, että pääsisi seikkailemaan pennun kanssa leirin ulkopuolelle. Siellä vasta olikin jännittäviä asioita vastassa! Kollin askel oli joustava ja leppoisa, kun hän ravasi polkua pitkin pentutarhalle päin. Hänen vihreä katseensa havaitsi Taivaslaulun ja Iltakaiun keskustelevan keskenään, kollin veli taas istuskeli hangessa omissa oloissaan. Lieskakajo ei kuitenkaan kiinnittänyt sen enempää huomiota muihin kissoihin, vaan keskitti kaiken huomionsa Haavepentuun. Matkan tullessa päätökseen, raidallinen kolli kumartui, jotta pentu voisi loikata hänen selästään helpommin ja turvallisemmin alas. Haavepentu loikkasi polulle, mutta jalkojen pettäessä alta hän kierähti muutaman kerran ympäri hangessa. Kollisoturi venytti kaulaansa ja kumartui katsomaan maassa olevaa pentua, valmiina auttamaan toista. Haavepentu kuitenkin nousi kimpaantumatta ylös ja kääntyi tuoreen soturikissan puoleen.
"Olet ihan paras! Nähdäänhän me taas huomenna?" Haavepentu kysyi Lieskakajolta leveästi hymyillen ja kolli kosketti hellästi pienen pennun otsaa kuonollaan.
"Nähdään! Voin tulla hakemaan sinua partion jälkeen, jos se sopii vanhemmillesi. Älä kerro tätä muille, etteivät he tule kateelliseksi, mutta..", Lieskakajo aloitti salaperäisesti ja kosketti kuonollaan toisen korvaa. "Sinä olet ehdoton suosikkini ja paras seikkailija!" kolli hymyili ja pukkasi toista pehmeästi. Haavepentu hymyili ja hänen silmänsä tuikkivat, kun kolli kääntyi vanhempiensa puoleen. Raidallinen kolli istahti lumihankeen ja jäi odottelemaan, että pääsisi sanomaan kumppanuksille vielä muutamat sanaset. Haavepentu jutusteli hymyilevän Taivaslaulun kanssa ja aneli, että pääsisi huomenna katselemaan taas leiriä. Lieskakajo istui mahdollisimman ryhdikkäästi, sillä hänen ja Iltakaiun katseet kohtasivat. Kolli halusi olla mahdollisimman hyvä ystävä Haavepennulle. Oranssihtava raitaturkki nyökkäsi entiselle erakolle, joka nyökkäsi takaisin. Lieskakajo siirsi katseensa Taivaslauluun, joka kiitti häntä. Se lämmitti soturin mieltä. "Tietenkin, Haavepentu on erittäin mukavaa seuraa ja meillähän oli hauskaa! Pitäisin hänelle mielelläni jatkossakin seuraa, jos se vain teille sopii", Lieskakajo hymyili ja haukotus meinasi pyrkiä hänen suustaan, sillä vasta nyt hän alkoi huomata väsymyksen itsessään. "Eiköhän se sovi, Haavepentu ainakin näytti pitävän seurastasi", Taivaslaulu naukaisi ja viittasi poikansa suuntaan.
"Hei sitten vesseli! Näemme sitten huomenna, jos se vain sopii!", kolli naukaisi ja hänen kurkustaan kumpusi kehräys, joka oli osoitettu pennulle.
"Hei sitten Taivaslaulu, Iltakaiku", soturi naukaisi nyökäten ja heilautti sitten häntäänsä vanhemmille kissoille hyvästiksi. Liekkiturkkinen kissa suuntasi suorinta tietä polkua pitkin loikkien soturienpesälle, jossa houkutteleva, lämmin peti odottaisi häntä. Hän nukkuisi makoisat unet ja olisi sitten taas valmis uusiin leikkeihin! Pesää kohden Lieskakajon energia alkoi hiipua ja tilalle tulla raskas väsymys. Pesästä kuuluikin jo tuhinaa ja hienoisia kuorsauksia, Kaurisuni ja Putouslaulu taisivatkin jo nukkua. Vaikka Lieskakajo oli mielellään vaihtanut unet Haavepennun seuraan, hän tekisi sen koska tahansa. Kolli rojahti sammalilleen ja hautasi kuononsa petinsä syövereihin. Lieskakajo jäi odottelemaan unta meritähti-asennossa, eikä sitä kauaa tarvinnut odotella.

// En tiedä voiko tätä enää Haaveella jatkaa, mutta jos keksit, niin saapi jatkaa!
// 440 sanaa

Oli erittäin kiusallista huomata, miten vähän Lauhalaukka nautti tästä tilanteesta. Leimutassu oli kuin olikin järjestänyt meille kohtaamisen. Oli ehkä vähän epäreilua huijata Lauhalaukka tapaamiseen, mutta muita keinoja ei tuntunut olevan. Oranssi soturi oli vältellyt minua viimeiseen saakka.
"No niin, tulkaa jo!" Leimutassu huudahti edestäpäin, kun seisoimme edelleen aloillamme leirin edustalla. Lauhalaukka näytti epäröivän. Kolli vilkaisi leirin sisäänkäyntiä, aikoiko hän paeta?
"No, eiköhän mennä sitten", sanoin ja yritin hymyillä, mutta jännitys sai vallan. Olin yllättynyt ja helpottunut, kun Lauhalaukka suostui. Kuljimme entisen parhaan ystäväni kanssa rinta rinnan.
Aluksi emme puhuneet mitään. Molemmat katselimme vain toisaalle. Ihailin puita, jotka olivat saaneet kauniin, valkean kuurakerroksen. Koko metsä oli valkea, kiitos taas kiristyneen pakkasen. Huomenna saattaisi jälleen lauhtua. Hiirenkorvan aikaan ei ollut enää pitkästi. Se helpottaisi Eloklaanin elämää huomattavasti. Tällä hetkellä riistan määrä oli melko vähäinen suhteutettuna Eloklaanin kasvamaan kissamäärään. Vähän väliä klaani sai lisäsuita ruokittavakseen.
Käännyin taas Lauhalaukan puoleen. Soturi ei tuntunut olevan juttutuulella, mutta minähän en luovuttaisi. Leimutassu oli ihan tätä varten järjestänyt meidät tänne, joten olisi edes yritettävä.
"Lauhalaukka, minä en tahtoisi olla enää riidoissa kanssasi. Olen oikeasti todella pahoillani siitä, mitä tein. Olin maailman surkein ystävä, mutta sinä kyllä tiedät, miten hyvä valehtelija Karhumyrsky oli. Hän kietoi kaikki kyntensä ympärille ja huijasi minkä kerkesi. Kadun eniten koko maailmassa, että rikoin meidän ystävyytemme. Voisitko sinä antaa minulle anteeksi?" pyysin hiljaa.

//Lauha?
// 219 sanaa

Kharon kapusi raidallisen soturin selkään innoissaan. Kun pentu oli tukevasti isomman kissan selässä, Lieskakajo nousi ylös ja lähti askeltamaan kohti sotureiden pesän uloskäyntiä.
Kolli joutui kumartumaan astuttuaan ulos, etteivät oksat raapisi Kharonin selkää. Sitten Lieskakajo lähti astelemaan hankeen painettua polkua pitkin kohti pentutarhan edustaa. Kharon näki, miten emo, isä ja Deimos istuivat edelleen pentutarhan edustalla. Vanhemmat juttelivat keskenään, mutta Deimos tuntui väsähtäneen. Veli katseli taivasta omissa oloissaan, ja Kharon oli ehkä jopa iloinen, ettei veli huomannut Lieskakajon selässä istuvaa pentua.
Kun matka tuli päätökseensä, Lieskakajo kumartui päästääkseen pennun alas. Kharon loikkasi polulle, mutta jalat pettivät alta, ja pentu kierähti muutaman kerran ympäri hangessa. Tällä kertaa pienokainen ei kimpaantunut, vaan nousi pystyyn ja kääntyi uuden tuttavuutensa puoleen.
"Olet ihan paras! Nähdäänhän me taas huomenna?" Kharon kysyi leveästi hymyillen. Lieskakajo kosketti hellästi pennun otsaa kuonollaan.
"Nähdään! Voin tulla hakemaan sinua partion jälkeen, jos se sopii vanhemmillesi", raidallinen soturi lupasi. Kharon vilkaisi emoaan ja isäänsä, jotka olivat kiinnittäneet viimein huomionsa seikkailulta palanneeseen pentuunsa. Kharon hymyili kenties leveämmin kuin koskaan, ja se sai myös Taivaslaulun kasvoille nousemaan hymyn.
"Missäs sinä olet ollut?" emo kysyi ja käveli pienokaisensa luokse.
"Tutkimassa vain", Kharon totesi kuin se olisi ollut ihan pikku juttu, vaikka todellisuudessa seikkailu oli ollut hänen tähänastisen elämänsä mahtavin asia!
"Voinhan mennä taas uudelleen huomenna?" Kharon kysyi ja katsoi emoa anoen, "kilttiiii." Taivaslaulu naurahti huvittuneena.
"En usko, että sille on esteitä. Voitte ottaa sitten Uskopennun mukaanne myös", valkea kuningatar ehdotti, ja Kharonin mieli synkkeni. Hän loi katseensa harmaaseen veljeensä. Veli oli kaksistaan ihan mukavaa seuraa, mutta Kharon ei halunnut jakaa uutta ystäväänsä.
"Äh, onko ihan pakko? Isä voi esitellä hänelle leiriä", Kharon totesi heilauttaen häntäänsä. Merkurius katseli tilannetta etäämmältä, silmäillen välillä Kharonin vierellä seisovaa Lieskakajoa.
"No katsotaan sitä sitten huomenna. Kiitos sinulle, että pidit Haavepennulle seuraa", Taivaslaulu sanoi nostaen eriväristen silmiensä katseen raidalliseen soturiin.
"Tietenkin, Haavepentu on erittäin mukavaa seuraa", soturin sanat saivat Kharonin jälleen hymyilemään.
Emon mukaan sitten olikin jo aika palata pentutarhalle. Kharon hyvästeli uuden ystävänsä ja tassutti emon ja veljen perässä sisään karhunvatukkapensaan alle tehtyyn pesään.
Kun Kharon käpertyi sammalvuoteelle nukkumaan, hänen päässään pyöri huominen leirikierros. Lieskakajo oli ihan paras!

//Lieska?
// 348 sanaa

Lieskakajo katseli, kun Haavepentu laski hetken petejä, mutta pian kollipentu kyllästyi tylsään hommaan. Kolli tuhahti hyväntuulisena, pentu muistutti häntä. Hän kyllästyi myös tuollaisiin tylsiin hommiin nopeasti. Kolli vilkaisi Haavepentua huolestuneena ja kumartui pienemmän pennun tasolle.
"Onko kaikki hyvin Haavepentu?" raitaturkki kysyi huolestuneella äänensävyllä ja hänen korvansa lerpahtivat, kun pentu naukui ettei uskonut emonsa antavan lupaa täällä nukkumiseen. Sitä kolli oli pelännytkin, kai tässä oli mukana jonkinlaiset emonvaistot? Ja sisaruksethan olivat tuossa iässä erityisen läheisiä, joten tuntuisi varmasti omituiselta nukkua ilman veljeä.
"Minä ymmärrän kyllä, ehkä sinun pitää palata perheesi luokse, etteivät he huolestu. Vaikka olisin minä sinut mielelläni pitänyt luonani kauemmin", kolli naukui ja hymyili sitten uudelle ystävälleen iloisesti, kun Haavepentu ehdotti seikkailua pentutarhalle. Haavepentu oli sitten mukava pentu ja Lieskakajo toivoi, että saisi hänestä pitkäaikaisen ystävän. Vaikka Lieskakajo sosiaalisena kissana tunnettiin, sydänystäviä hänellä ei liiemmin ollut.
"Sehän kuulostaisi vallan hurjalta seikkailulta. Ja jos sinä olet mukanani, niin ehkä minä sitten uskallan tulla", Lieskakajo henkäisi ja pukkasi Haavepentua toverillisesti.
"Kaikki hyvin pikkuveijari? Esittelen sinulle mielelläni leirin huomenissa loppuun! Kelpaisiko sitä ennen kuitenkin mäyräkyyti tai juoksukilpailu pentutarhalle?" kolli virnisti ja Haavepentu tapitti häntä leveä hymy kasvoillaan. "Mäyräkyyti kiitos!" pentu maukaisi hymyillen ja kollisoturi kumartui niin, että pentu pääsisi helpommin hänen kyytiin. Lieskakajon oranssihtava häntä huiski iloisesti ja leikkisästi, kun pentu valmistautui kipuamaan raskasrakenteisen kissan leveään selkään.

//Haave?
// 215 sanaa

Kharon kyllästyi nopeasti petien laskemiseen, ja istahti alas Lieskakajon viereen. Hänen kasvoillaan ollut hymy haihtui nopeasti, kun pentu muisti ulos jääneet vanhempansa ja veljensä. Vaikka hän oli ollut heistä erossa vain hetken, ikävä poltteli jo rinnassa. Kharon ei ollut ollut koskaan näin kauaa erossa emostaan ja veljestään. Lieskakajo katsoi huolestuneena pentua.
"Onko kaikki hyvin?" raidallinen kolli kysyi ja kumartui itseään huomattavasti pienemmän, reilun kuun ikäisen pennun tasolle. Kharon pudisteli päätään onnettomana.
"En usko, että emo antaa minun nukkua täällä. Dei... Tai siis Uskopentukaan ei taida pärjätä ilman minua", laikukas kollipentu sanoi painaen päänsä alas. Hän olisi halunnut viettää aikaa uuden ystävänsä kanssa, mutta se ei tainnut juuri nyt olla mahdollista.
Kharon nosti katseensa soturiin.
"Ehkä sinä voisit tulla kanssamme pentutarhalle? Se voisi olla sinulle seikkailu", pentu ehdotti varovasti, ja tuon kasvoille levisi pieni hymynkaltainen. Sitten hänen ilmeensä synkkeni taas, kun pentu tajusi, että hän joutuisi esittelemään Lieskakajon myös Deimokselle. Veli oli niin mahtava, että Lieskakajo pitäisi hänestä varmasti enemmän.
"Tai ehkä me voisimme tavata huomenna. Voisit esitellä leirin loppuun!" pennun kasvoille ilmestyi nyt leveä hymy, ja suru oli kadonnut tiehensä aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Sitten pentu haukotteli. Väsymys oli hiipinyt jostakin varoittamatta.

//Lieska?
// 195 sanaa

Sade rummutti pentutarhan kattoa. Makasin selälläni Ruostekukan vieressä ja yritin nähdä paksun kivikerroksen läpi taivaan, vaikka ajatus oli tietenkin mahdoton. Pystyin kuitenkin kuvittelemaan mielessäni sen harmaankirjavat pilvikerrokset, joista tippui vettä aina Kuolonklaanin leiriin asti. Tuntui typerältä ajatella, että vettä tuli taivaalta, kun sen näki virtaavan leiriin myös vesiputouksen kautta.
Kierähdin kyljelleni ja tiirasin hämärässä Mahlapennun suuntaan. Kollin vaalea hahmo erottui siluettina jäkäläverhon takaa tulvivaa aavemaista valoa vasten.
"Mahlapentu?" kuiskasin ja jäin odottamaan korvat höröllä jonkinlaista reaktiota.
Ei vastausta. Hän varmaankin nukkui.
Punnersin itseni tassuilleni ja hiivin varovasti sammalpeitteen yli kermanvärisen pennun luo. Hänen kylkensä kohoilivat tasaisesti hengityksen tahtiin, ja hän väräytteli viiksiään unissaan. Kurkotin tassullani hänen päänsä yli koskettamaan kollin vaaleanpunaista nenää. Mahlapennun silmät rävähtivät auki.
Ystäväni kasvot näyttivät olevan ylösalaisin seisoessani hänen päänsä yläpuolella. Minusta se oli niin hirveän hauskaa, että aloin hihittää hiljaa. Mahlapentu tyrkkäsi tassunsa suulleni, mutta huomasin hänelläkin olevan vaikeuksia hillitä itseään.
Lysähdin makaamaan hänen viereensä ja venytin jälleen käpäläni kohti kattoa. Mahlapentu matki perässä ja yritti tavoitella tassuillaan kattoa. Naurahdin hiljaa ja huitaisin häntä kevyesti kuonolle. Mahlapennun sieraimista pääsi tirskahdus.
"Mahlapentu", mau'uin hiljaa ja käännyin katsomaan ystävääni silmiin. Niiden utelias katse tuijotti minua takaisin. "Ollaanhan me aina ystäviä?"
Mahlapennun naamalle levisi hymy. "Tietenkin ollaan!"
Hymyilin hänelle takaisin ja käännyin takaisin katsomaan kattoa. En malttanut odottaa, että me molemmat olisimme isoja sotureita ja voisimme tehdä mitä vain, eikä kukaan ollut määräilemässä meitä.

Uni katkesi ärähdykseen. Avasin silmäni hätkähtäen ja erotin epäselvästi kahden kissan hahmot lähelläni. Pahoittelevasta jupinasta saatoin päätellä, että Hallavarjo oli astunut siskonsa hännän päälle. Utusielu murahti vielä jotakin ja käpertyi uudestaan kiepille. Rauha ja hiljaisuus oli palautettu pesään.
En saanut enää unta, joten olisi sama nousta. Minttuliekki keksisi minulle kyllä tekemistä. Siistiydyin nopsaan ja siirryin aukiolle. Yön aikana oli ollut pakkasta, ja lumen pinta kiilteli jäisenä. Oppilaat kulkivat helposti sen päällä, mutta raskasrakenteisemmat soturit saivat katsoa tarkemmin mihin tassunsa asettivat.
Olin menossa hakemaan aamiaista, kun Leimutassu ilmestyi jostakin reitilleni. Parantajaoppilas nyökkäsi kohteliaasti ja kyseli, miten voin.
"Ihan hyvin. Viheryskästä ei ole enää jälkeäkään", vastasin totuutta muuntelematta. Kissanminttu oli tehnyt tehtävänsä ja parantanut kaikki sairastuneet, minut mukaan lukien.
"Hienoa", Leimutassu naukaisi häntä pystyssä ja empi hetken seuraavia sanojaan: "Mietin vain, kehtaanko pyytää sinua mukaani metsästämään yrttejä."
Pääni kallistui aavistuksen hämmennyksestä. "Yrttejä? Ei kai niitä tähän aikaan vuodesta kasva."
Leimutassu pudisteli päätään. "No ei tietenkään, mutta joen varrelta saattaisi löytyä, jos kaivaisimme lunta pois tieltä."
Pohdin asiaa hetken, mutta nyökkäsin sitten. "Minä tulen."
"Hienoa!" Leimutassu heilautti häntäänsä aidosti ilahtuneena. "Mennään saman tien!"
Jäämättä odottamaan vastaustani nuorukainen paineli piikkihernetunnelille. Seurasin hänen perässään yhä hieman kankeana nukkumisen jälkeen.
Leirin ulkopuolella kolli pysähtyi äkisti. "Minulta unohtui yksi juttu. Odota tässä!" oppilas käski ja vilahti takaisin tunneliin.
Pyörittelin silmiäni huvittuneena kollin häseltämisestä. Pennut! Heillä kaikilla tuntui riittävän energiaa niin paljon, ettei se kaikki mahtunut aina heidän sisäänsä. Venytin etutassuni eteenpäin ja annoin selkäni ojentua.
Hetken kuluttua piikkihernetunnelista kuului rapinaa. Käännyin ympäri valmiina kohtaamaan Leimutassun, mutta sen sijaan eteeni tupsahtikin Mahlahalla. Sydämeni pysähtyi hetkeksi katseidemme kohdatessa.
Leimutassun pää kurkkasi soturin selän takaa. "Pyysin myös Mahlahallan mukaan. Toivottavasti se ei haittaa", tämä naukaisi kepeästi ja marssi ohitsemme kärkeen. En saanut hämmennykseltäni sanaa suustani.
Mahlahalla vilkaisi minua hivenen vaivaantuneen oloisena ja kiersi sitten minut päästäkseen Leimutassun perään. Jäin seisomaan hetkeksi paikoilleni. Päässäni oli pelkkää lumisadetta. Ajatukset jäätyivät ja minusta tuntui, että en enää osaisi muodostaa yhtäkään järkevää lausetta saatikaan sanaa.
Tämän täytyi olla sattumaa. Ei Leimutassu olisi pyytänyt minua ja Mahlahallaa mukaansa, jos olisi tiennyt meidän menneisyydestämme. Eihän?

//Mahla?
//565 sanaa

Lieskakajo ilahtui, kun suurin ärsytys alkoi hälvetä ja hän ilmeilikin pennulle hassusti, sillä Lieskakajo piti kissojen ilahduttamisesta ja naurattamisesta. Kolli hämmentyi, kun Haavepentu vastasi, ettei hän odottanut oppilasaikojaan. Eivätkö kaikki pennut haaveilleet päälliköksi pääsemisestä ja soturiajoista?
"Haluaisitko olla sitten päällikkö jonain päivänä? Haavetähti, miltä se kuulostaisi sinun korviisi? Minun mielestäni se ainakin kuulostaa suurelta ja mahtavalta!" kolli virnisti iloisesti. Hän oli pikkuisena nassikkana halunnut olla Eloklaanin suurin päällikkö eikä Lieskakajo pistäisi varapäällikkyyttä toki pahakseen, vaikka ei välttämättä olisi se kaikista vastuullisin kissa.
"En minä haluaisi olla päällikkö. Haluan olla perheeni kanssa", Haavepentu miukaisi välittömästi ja kysyessään Lieskakajolta leirin esittelystä, hän vilkaisi perheensä suuntaan. Vaistomaisesti kollikin vilkaisi pentutarhalle, mutta hymyili.
"Tietenkin! Tule perässä, saat kysyä mitä vain, niin minä kyllä vastaan", kolli naukui leppoisasti ja lähti tassuttelemaan rennosti leirin uloskäynnin
"Se vie ulos leiristä, eivätkä pennut saa käyttää sitä. Kun olet oppilas, pääset ensimmäisen kerran leirin ulkopuolelle. Tämän takia ainakin kannattaa odottaa oppilasaikojasi, eikö vain?" kolli lupasi ja tuuppasi toista käpälällään leikkisästi.
"Niinpä kai, kai se on niin", Haavepentu naukaisi hieman pettyneenä, kun tunnelia saivat käyttää vain oppilasikäiset ja vanhemmat. Seuraavaksi Lieskakajo suuntasi soturien pesälle. Siellä hänen petinsä jo odotteli, se oli taatusti koko pesän pehmein ja siistein peti! Kunhan hän vain pääsisi kokeilemaan sitä. Kolli esitteli missä eri ikäiset kissat nukkuivat ja hymyili hyväntuulisesti nuorikon kysymyksille.
"Katsos, koko pesän hienoin peti, tässä minä nukun! Eloklaanissa on monia ja monia sotureita, voimme laskea petien määrän. Ja totta kai voit, sehän olisi hauska seikkailu!" Lieskakajo intoili leikkimielisesti virnuillen.
"Mahtavaa! Yksi, kaksi, kolme..", Haavepentu aloitti laskemisen ja osoitti käpälällään petejä, aina välillä kysyen kuka nukkui missäkin. Lieskakajo istahti pedilleen ja taputti hännällään leppoisasti vieressä olevaa paikkaa, johon kollipentu voisi istahtaa halutessaan.

// Haave?
// 278 sanaa

Putouslaulu: 8kp -

Lieskakajo: 42kp! -

Taivaslaulu: 6kp -

Mesitähti: 6kp -

Haavepentu: 20kp! -

Hiilihammas: 6kp -

Pohjatassu: 17kp -

Huurretassu: 7kp -

Suurin ärsytys alkoi hälvetä, kiitos Lieskakajon. Punertava raidallinen kolli oli esittänyt Kharonille kysymyksen, joka lopullisesti vei ärsytyksen tunteen pois pennun mielestä.
"Enpä oikeastaan", Kharon vastasi empimättä. Emo oli kertonut, että oppilaat harjoittelisivat soturiutta varten erilaisia taitoja, eikä se kuulostanut kovinkaan mielenkiintoiselta. Lieskakajo kohotti kulmiaan ja naurahti pienesti.
"Ai, sinä ilmeisesti viihdyt pentutarhalla", raidallinen kolli virnisti huvittuneesti. Kharon kohautti lapojaan ja vilkaisi taas vanhempiensa ja veljensä suuntaan. Deimos pyöri emon ja isän ympärillä tylsistyneenä, ja katsahti välillä veljensä suuntaan. Kharon kääntyi taas Lieskakajon puoleen.
"Voisitko sinä esitellä minulle leiriä? Vanhemmillani ja veljelläni taitaa olla muuta tekemistä", Kharon sanoi ja vilkaisi taas perheensä suuntaan, mutta käänsi sitten katseensa Lieskakajoon. Pentu kallisti päätään katsellessaan isoa kissaa. Lieskakajo ei kauaa miettinyt vastaustaan:
"Tietenkin! Tule perässä, saat kysyä mitä vain, niin minä kyllä vastaan."
Kharon lähti innoissaan raidallisen kollin perään lumeen painettua polkua pitkin. Pentu loikki ja oli vähällä ratketa riemusta, kun Lieskakajo vei hänet suuren tunnelin eteen. Kharon kuikuili sisään hämärään tunneliin.
"Mihin tämä tunneli vie?" Kharon kysyi ja oli jo vähällä astua sisään, kun Lieskakajo asetti käpälänsä pennun eteen.
"Se vie ulos leiristä, eivätkä pennut saa käyttää sitä. Kun olet oppilas, pääset ensimmäisen kerran leirin ulkopuolelle", Lieskakajo lupasi ystävällisesti hymyillen. Kharon katsoi tunnelia pettyneenä, mutta unohti pettymyksen pian, kun Lieskakajo esitteli tälle sotureiden pesän.
"Minä nukun nykyään täällä. Kokeneimmat soturit nukkuvat ylemmässä kerroksessa", Lieskakajo kertoi. Kharon kiersi innoissaan juurikon alla sijaitsevan pesän ympäri. Hän ei ollut ikinä nähnyt niin paljon sammalvuoteita!
"Missä täällä sinä nukut? Voinko minä nukkua sinun kanssasi täällä ensi yön? Montako soturia Eloklaanissa on?" Kharon lateli kysymyksiä samalla, kun hän tutkiskeli pesää. Kolli ei malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan veljelle hänen seikkailuistaan. Deimos oli varmasti kateellinen!

//Lieska?
// 276 sanaa

Lieskakajo hymyili hieman hassusti, kun pentu vaikutti olevan hämillään hänen puhetulvastaan. Toisaalta, aika usein hiljaisimmat kissat etenkin olivat. Hämmästyttihän kolliakin aina muiden hiljaisuus, joten hän oletti sen toimivan toiseenkin suuntaan. Leikkiminen kuitenkin sopi Haavepennuksi esittäytyneelle kollille, joka vilkaisi pentutarhan edustaa. Kollikin suuntasi katseensa sen suuntaan ja havaitsi pentujen vanhemmista huokuvan huolestuneisuuden. Olikohan jotain tapahtunut? Hän tiesi ainakin, että Ruskatassu oli kadoksissa, kolli ei vain millään muistanut oliko kadonneella oppilaalla jotain kytköksiä Taivaslaulun perheeseen. Lieskakajo ei kuitenkaan jäänyt pohtimaan sitä sen enempää, vaan virnisti pennulle. Haavepentu iski lumipalloa, joka lensi Lieskakajon käpäliin. Kolli kyyristyi virnistäen ja lätkäisi pallon vähän liiankin voimakkaasti kohti pentua. Haavepentu koetti nousta takajaloilleen saadakseen lumipallon kiinni, mutta pallo lensi pennun ylitse hankeen. Kollipentu menetti tasapainonsa ja kollisoturi riensi nostamaan nuorempaa kissaa pystyyn. Punertava Lieskakajo vilkaisi Haavepentua hivenen huolestuneena, mutta pentu vaikutti lähinnä ärsyyntyneeltä. Soturi ei ollut varma johtuiko se hänen eleestään vaiko siitä, ettei toinen ollut saanut lumipalloa kiinni. Haavepentu naukui leikin olleen typerä ja luovutti sen suhteen. Lieskakajo kallisti päätään.
"Haavepentu? Älä viitsi! Kaikki kompuroivat joskus, sitten noustaan pystyyn ja jatketaan leikkiä. Pidätkö sinä jostain toisesta leikistä enemmän? Me voimme leikkiä ennemmin sitä, jos et pidä kopittelusta", Lieskakajo ehdotti iloisesti ja hymyili leikkimielisesti. Hän antoi pennulle kuitenkin tilaa, jos kolli ei halunnut jatkaa leikkimistä lainkaan. Kollisoturi ojentautui pörröttämään pennun päätä ja hymyili kannustavasti. Hän leikkisi mielellään Haavepennun kanssa, vaikka väsymys myllersikin hänen kehossaan. Kolli ei takuulla valvoisi enää koskaan näin myöhään, kuka halusi tai jaksoi? Ennemmin hän olisi virkeä ja heräisi ajoissa, kun valvoisi yöt ja nukkuisi päivät. "Odotatko jo oppilasaikojasi?" Lieskakajo jatkoi hymy koristaen kasvojaan ja viritteli keskustelua, jos Haavepentu haluaisi kuitenkin jutustella hänen kanssaan.

// Haave?
// 270 sanaa

Kharon seurasi hämillään sitä, miten raidallinen kissa esitteli itsensä ja esitti kysymyksen, johon pentu ei ennättänyt vastata, kun Lieskakajo jo ehdotti leikkimistä. Kharon ei koskaan ollut leikkinyt lumella, mutta emo oli heittänyt hänelle ja Deimokselle muutaman kerran sammalpallon. Siinä kollipentu ei ollut ollut yhtä hyvä kuin hänen veljensä, ja leikki olikin loppunut lyhyeen.
Laikukas pentu vilkaisi emoaan ja veljeään, jotka istuivat yhä pentutarhan edustalla. Isäkin oli saapunut paikalle, ja keskusteli nyt huolestuneen näköisenä emon kanssa. Ilmeisesti Ruskatassua ei oltu löydetty. Kharon ei jaksanut mennä kuuntelemaan vanhempien valitusta kadonneesta oppilaasta, joten tämä kääntyi Lieskakajon puoleen.
"Leikitään vain", Kharon lupautui virnistäen. Pentu iski käpälällään maassa olevaa lumipalloa. Kharon oli iloinen, kun pallo lähti vauhdilla liikkeelle kohti punertavaa kollia. Leveä hymy piirtyi valkean pennun kasvoille. Hän seurasi tarkasti, kuinka Lieskakajoksi esittäytynyt soturi iski yhä liikkuvaa palloa niin, että se sinkosi takaisin kohti Kharonia. Iskun voima oli niin kova, että lumipallo kohosi ilmaan. Vaikka Kharon koitti nousta takajaloilleen saadakseen sen kiinni, pallo kiisi hänen ylitseen. Pentu menetti tasapainonsa ja kaatui hankeen.
Pakokauhu oli vähällä vallata pienokaisen, kun tuo rämpi ylös koskemattomasta hangesta. Pentu tunsi hampaat niskanahassaan, ja pian tämä olikin takaisin polulla. Kharon kääntyi ärsyyntyneenä hänet pystyyn nostaneen Lieskakajon suuntaan ja ravisteli lumista turkkiaan.
"Ihan typerä leikki! En tahdo leikkiä tätä enää", Kharon luovutti ja potkaisi käpälällään lunta. Samalla pentu toivoi, etteivät muut eloklaanilaiset olleet nähneet hänen kaatumistaan. Se olisi äärimmäisen kiusallista, ja muut muistaisivat hänet varmasti aina kissana, joka kaatui hankeen.

//Lieska?
// 238 sanaa