Lieskakajo istui vartiopaikallaan hieman väsyneenä - tai hieman enemmän väsyneenä. Valvomisen lisäksi kolli oli meinannut revetä liitoksistaan, kun oli pitänyt vain istua hiljaa ja hän oli käyttänyt kaiken energiansa valvomiseen. Kolli lähes nuokkui ja aina välillä havahdutti itsensä hereille. Nyt kunnon lumipesu tekisi terää, siinä virkistyisi kertaheitolla! Helpotuksekseen ja ilokseen hän kuuli Mesitähden rauhallisen lausahduksen yövartion päättymisestä. Lieskakajon suusta pääsi helpottunut huokaus, nyt se oli ohi. Kaurisuni kiitti päällikköä hymyillen ja Lieskakajokin hymähti nuutuneena, mutta onnellisena. "Huomenta Mesitäh-", kolli oli naukaisemassa, kunnes haukotus pyrki toisen suusta väkisin ulos. Kolli luimisti hieman korviaan, mutta ei jaksanut nolostua siitä sen kummemmin. Tuskin Mesitähti nyt tuosta välitti! "Huomenta ja kiitos", Lieskakajo lisäsi vielä ja nyökkäsi toiselle kohteliaasti. Kaksi tuoretta soturia katosi omille teilleen, Mesitähtikin lähti jonnekin. Lieskakajo kohautti olkiaan ja katseli unisille silmilleen liiankin kirkasta aukiota. Lunta oli vielä riesaksi asti, onneksi hiirenkorva koittaisi pian. Toivottavasti ainakin.

Lieskakajo laahusti ja teki tassuillaan uutta polkua, jotta pääsisi lumihangen läpi hukkumatta. Kollin kasvoillaan oli epätavallisen synkkä, suorastaan uhkaava ilme. Sitä se koko yön valvominen kai teetti, niin Lieskakajo ainakin oletti. Nyt hän ottaisi makoisat unet ja sitten olisi kuin uudelleensyntynyt kolli!

Lieskakajo ei katsonut kunnolla eteensä ja säpsähti, kun jokin pehmeä karvapallo törmäsi hänen jalkoihinsa. Tuoreen soturin kasvoilla oli hieman uhkaava ilme, kun hän tarkisti kuka oli törmännyt käpäliinsä. Lieskakajo työnsi kuononsa suoraan pennun naaman eteen ja yhtäkkiä hän alkoi anelemaan Lieskakajolta, ettei hän tappaisi häntä. Lieskakajon uhkaava ilme vaihtui väsyneeseen naurahdukseen ja hän tuuppi pennun varovaisesti pystyyn. "Ehkä minä tällä kertaa säästän henkesi", Lieskakajo naurahti, mutta pentu vaikutti edelleen häkeltyneeltä, sen lisäksi myös varautuneelta. "Vitsit vitsinä, olen klaanitoverisi ja Eloklaanin toiseksi tuorein soturi! Minut nimitettiin eilen Lieskatassusta Lieskakajoksi", punaturkkinen esittäytyi ja tarjosi toiselle käpäläänsä tutustumisen eleenä. "Hei, sinähän taidat olla Taivaslaulun ja Iltakaiun poika. Emme olekaan tavanneet aiemmin", raitaturkki hoksasi ja hänen korvansa nousivat iloisemmin pystyyn. Pentu vaikutti nuorelta, toisesta ei tulisi vielä kuihin oppilasta. "Mitäs sinä täällä leiriaukiolla teet? Oletko seikkailemassa?" kolli virnisti hyväntuulisesti ja leikkisästi, sekä heilautti häntäänsä leikkisänä. Lieskakajo ei ottanut oikein selvää tuntemattomasta pennusta, hän vaikutti samaan aikaan varautuneelta, mutta myös seuralliselta. Ehkä se johtui siitä, etteivät he tunteneet? Nyt asiaan tulisi muutos! "Olen Haavepentu", pentu esittäytyi ja katsoi korkeampaa kissaa. Haavepennusta huokuva pelko alkoi tasoittua ja Lieskakajo kellahti hankeen kyljelleen, jotta hän näyttäisi rennolta ja vaarattomalta. Lieskakajo paljasti vatsansa ja katseli pentua korviensa ylitse. "Leikittäisiinkö? Ehkä se virkistää minua!" kolli ehdotti nopeasti eikä jäänyt odottamaan pennun vastausta. Hän muotoili lumesta nopeasti sopivan kokoisen pallon ja vieritti sen tallottua polkua pitkin Haavepennulle. Lieskakajo inhosi aikailua ja pitkiä keskusteluja, suoraan toimintaan oli ennemminkin kollin motto.

// Haave?
// 423 sanaa

Valkea oppilas oli ilmaissut viettävänsä mielellään aikaa kanssani. Istuuduin alas lumeen ja silmäilin hetken ajan kissaa. Tällä oli minun tavoin valkea turkki, mutta oppilaan turkki oli harmahtavampaa kuin omani. Lisäksi tuon selkää ja niskaa koristivat harmaat raidat. Pistävän siniset silmät tuntuivat tunkeutuvan syvälle mieleeni, se oli kenties jopa hieman karmivaa.
"Sepä kiva. Minun nimeni on Pohjatassu, kuka sinä olet?" kysyin ystävällisellä äänellä, mutta en hymyillyt. Ajattelin, että tulevan soturin oli hyvä olla vakavana joka tilanteessa.
"Olen Huurretassu", raidallinen naaras kertoi ja väläytti minulle hennon hymyn.
"Hauska tutustua. Kuka sinun mestarisi on?" yritin viritellä jonkinlaista keskustelua, jotta pääsisin tutustumaan klaanitoveriini paremmin. Huurretassun katse siirtyi minusta jonnekin leirin toiselle laidalle, kenties tämän mestariin.
"Mahlahalla. Entä sinun?" naaras esitti vuorostaan kysymyksen.
"En taida tuntea tätä Mahlahallaa. Minun mestarini on Hiilihammas, hän on ihan loistava mestari. Millainen Mahlahalla on?" kysyin samalla, kun söin hiirtäni. Huurretassu katsoi edelleen taakseni, ja minunkin täytyi kääntyä katsomaan. Olin varma, että valkea oppilas katseli kermanväristä kollia. Hänen nimensä taisi olla Mahlahalla.
"Ehkä voisimme joskus lähteä yhdessä harjoituksiin", ehdotin ennen kuin Huurretassu ehti vastata kysymykseensä. Sitten hiljenin, jotta oppilas saisi aikaa vastata. En halunnut vaikuttaa liian innokkaalta, vaan halusin antaa naaraallekin mahdollisuuden puhua, vaikkei Huurretassu vaikuttanutkaan kaikista puheliaimmalta kissalta.

//Huurre?
// 199 sanaa

Kävelin hiljaisena, Sanomatta mitään ja välttelemällä katsomasta Mahlahallaa. Minua pelotti, Tämä varmaan kertoisi Mesitähdelle, Klaanin päälikölle, Tilanteesta. Sitten minut eroteittaisiin. Huomasin olevani jo pääaukiolla, Kun huomasin mestarini kermanvärisen turkin vieressäni. Tämä puhui minulle jotain, Mutta en saanut selvää. Katseeni oli tyhjä ja oloni pelokas. Mitä olin mennyt tekemään? Entä jos olisin saattanut jopa hyökätä? Se oli ollut uhkaavan lähellä. Ei, En ollut suunnitellut tappavani mestariani, Mahlahallaa. Olin ajattellut viettäväni tavallisen harjoituksen.Tiesin tämän katsovan minua vihreällä katseellaan. Sitten hän kiristi tahtia ja tuli eteeni. Yritin vältellä hänen katsettaan, Mutta lopulta katseemme kohtasivat. Käännähdin pääni nopeasti pois tämän polttavan katseen alta.
”Onko sinulla kaikki hyvin? Ei hätää, en minä ole vihainen, säikähdin vain. Sinä voit puhua minulle, jos jokin on hullusti", Kuulin kollin lausahtavan. Minun teki mieli alkuun juosta karkuun, Piiloutua oppilaiden pesän syvimpään nurkkaan ja kaivautua sammaleihin. Piilossa muilta. Lopulta päätin ryhdistäytyä, En ollut heikko pentu.
”En tiedä mikä minulle tuli, En itsekkään jäljillä tässä. Minulle vain tuli..pelko, Että tämä olikin oikea taistelu. Jossa olisi kyse hengestä, Varmaan tajusit?” Selitin hätäisenä Mahlahallan katsoessa minuun, En uskaltanut pitää silmiäni auki.Pelkäsin tämän katseen olevan tuomitseva, Mutta kun lopulta avasin silmäni, Katse olikin myötätuntoinen.
”En ole sinulle vihainen, Ei hätää. Mut sinun kannattaa ehkä levätä, Hae vaikka saalista ja rentoudu.” Kolli sanoi, Hengähdin hämmästyneenä, Olin odottanut toruja, Mutta.. Ehkäpä hän ymmärsi minua, Olihan kuoloklaanista siirtyminen eloklaaniin ollut raskasta, Tätä oli varmaan ihmetelty.

Lähdin hänen käskyttämä hakemaan saalista, Mutta olin sen verran mietteissäni tästä päivästä, Ettei ruuan hakemisesta tullut mitään, Jäin vain seisomaan ruuhkan lähistölle, Joka oli syntynyt metsästyspartion palattua saalistusretkeltä. Yhtäkkiä kuulin ääntä.
Edessäni seisoi valkea kolli, Nimeä en tiennyt, Mutta tällä oli hiiri suustaan.
"Anteeksi, saisinko syödä tässä sinun seurassasi?" Kolli kysäisi. Valkea kissa , kuten minäkin, Katsoi minua ystävällisesti. Olin hiukan yllättynyt, Mutta eihän seura varmaan haittaisi.
”Toki!” Sanoin , Tämähän voisi vaikka piristää!

//303 sanaa

Kuljin Hiilihampaan jalanjälkiä pitkin eteenpäin, pitäen katseeni visusti Kuolonklaanin reviirissä. Isä oli kertonut, että emoni oli ollut kuolonklaanilainen. Hän ei ollut kertonut, oliko emo kuollut vai elossa. Oloni oli ristiriitainen, kun en tiennyt, mihin kuuluin. Olinko minä oikeasti kuolonklaanilainen?
Ei, olin varttunut Eloklaanissa, ja luvannut olla uskollinen tälle klaanille. Vaikka juureni voisivatkin olla Kuolonklaanissa, se ei tekisi minussa kuolonklaanilaista. En halunnut olla kylmä ja julma kissa, joka voisi noin vain riistää toisen hengen. Halusin olla uskollinen ja kunnioittaa kaikkea elämää, sekä noudattaa soturilakia ja uskoa Tähtiklaaniin. En uskonut, että Kuolonklaanissa se olisi ollut mahdollista.
"Onko sinulla mitään kysyttävää Eloklaanista?" Hiilihampaan kysymys sai minut havahtumaan pois ajatuksistani. Käänsin vaalean meripihkaisen katseeni tabbykuvioiseen soturiin. Soturi hidasti tahtia huomatessaan kasvoilleni piirtyneen mietteliään ilmeen. Mietin, uskaltaisinko kysyä Hiilihampaalta emostani. Hetken harkinnan jälkeen tulin siihen lopputulokseen, että luotin Hiilihampaaseen täysin, ja voisin kysyä häneltä mitä vain.
"Tiedätkö sinä, kuka minun emoni on?" kysyin varovasti, naama peruslukemilla. Hiilihammas kohotti kulmiaan ja käänsi katseensa hetkeksi eteenpäin. Sitten hän pysähtyi ja kääntyi taas minun puoleeni.
"En tiedä. Onko hän Kuolonklaanista?" kolli esitti vuorostaan kysymyksen, ja minä nyökkäsin.
"Isä ei ole kertonut muuta. Hän ei suostunut kertomaan, onko emo kuollut vai ei, käski vain jättää asian sikseen. Ehkä niin on parempi, en minä tahtoisikaan olla missään tekemisissä kuolonklaanilaisten kanssa. Säännötkinhän kieltävät sen", totesin lapojani kohauttaen. Hiilihammas kuunteli nyökytellen päätään.
"Jos asia vaivaa sinua, sitä kannattaa kysyä isältäsi", mestarini totesi, mutta minä pudistin päätäni.
"Ei, ei se enää vaivaakaan. Se tuli vain mieleeni Kuolonklaanista. Tästä lähtien en aio miettiä sitä, vaan keskityn vain koulutukseeni", nau'uin rauhallisella äänellä.
"No, se on hyvä. Jatketaan matkaa", Hiilihammas totesi ja lähti kulkemaan taas hangessa eteenpäin.
Välillä tummanruskea kolli pysähtyi ja kertoi minulle tarinoita Eloklaanin reviiristä. Painoin tarkasti mieleeni kaiken, mitä soturi kertoi. Yritin muistaa jokaisen paikan, jonka ohi kuljimme. Hiilihammas kertoi uintipaikasta ja näytti minulle kukkulat sekä joen ylityspaikat. Halusin oppia kaiken yhdellä kerralla, ettei Hiilihampaan tarvitsisi toistaa jatkuvasti samoja asioita. Näin koulutus olisi kaikille mukavaa.

Rajakierros päättyi sekametsään, josta olimme sen aloittaneetkin. Hiilihammas oli esitellyt minulle koivumetsän. Siellä kasvoi valkeita, lehdettömiä puita, joiden runkoa koristivat tummat pilkut. Puut kasvoivat riveittäin, ja keskellä metsää oli aukio, jolla kuulemma kasvoi viherlehden aikaan kieloja.
Hiilihammas kertoi minulle uimisesta ja siitä, miten pääsisin uimaan heti, kun joki olisi sula ja vesi olisi tarpeeksi lämmintä.
Kun saavuimme leiriin, aurinko oli jo laskemassa ja hämärä oli laskeutunut metsän ylle. Pilvetön taivas esitteli kirkkaina tuikkivia tähtiään. Metsä oli kaunis, ja olisin voinut jäädä ihailemaan sitä koko yöksi. Tiesin kuitenkin, että Hiilihampaalla oli varmasti jo kiire Korppisiiven luokse. He olivat sopineet lähtevänsä kävelylle.
Tummanruskea soturi johdatti minut suuren kiven ohitse piikkihernetunneliin.
"Tämä kivi on leirin sisäänkäynnin suojana. Kaikki eivät heti huomaa, että kiven takana on sisäänkäynti leiriimme", Hiilihammas selitti pimeässä tunnelissa.
Leirin pääaukiolla kolli asettui hetkeksi vierelleni:
"Käy hakemassa itsellesi jotain syötävää. Suoriuduit hienosti ensimmäisestä päivästäsi oppilaana. Huomenna saatkin itse johdattaa meidät nummille, niin pääsemme ensimmäisiin harjoituksiin."
Ajatus kuulosti mahtavalta. Rakastin sitä, miten Hiilihammas luotti minuun. Nyökkäsin ilmeettömänä.
"Kiitos. Nähdään huomenna."
Kävelin tuoresaaliskasalle, jonka luona oli ruuhkaisaa. Ilmeisesti saalistuspartio oli vasta saapunut leiriin, sillä kasa oli pullollaan hyvältä tuoksuvia, yhä lämpimiä saaliita. Omalla vuorollani nappasin kasasta hiiren, jonka jälkeen tassutin lähelle oppilaiden pesää etsien seuraa. Loistotassun tummanharmaata turkkia ei näkynyt missään, joten pääsisin tutustumaan johonkuhun uuteen tuttavuuteen. Lopulta päädyin kävelemään vitivalkean kissan luokse. Naaras näytti olevan omissa ajatuksissaan. Laskin hiiren maahan jalkojeni eteen.
"Anteeksi, saisinko syödä tässä sinun seurassasi?" pyysin kohteliaasti. Ennen kuin istuin alas, päätin odottaa naaraan vastausta.

//Huurre?
// 568 sanaa

Pohjatassu oli selvästi malttamaton aloittamaan soturikoulutuksensa. Ymmärsinhän minä häntä: olin itsekin ollut joskus oppilas ja innoissani päästessäni aloittamaan uuden luvun elämässäni. Halusin tehdä Pohjatassun soturikoulutuksesta hänelle mieluisan, jotta hän voisi muistella sitä hyvillään ja monta kokemusta rikkaampana kun olisi vanhempi.

"Mennään vain", vastasin tuoreelle oppilaalle ja käännyin sitten Korppisiiven puoleen, joka oli liittynyt seuraani sillä välin, kun kolli oli ollut tekemässä omaa petiä oppilaiden pesään. "Nähdään illalla. Voisimme lähteä sitten vaikka kävelylle. Tähdet näkyvät hyvin näin kylmällä pakkasella."

Korppisiipi kehräsi. "Se sopii paremmin kuin hyvin", hän sanoi ja naukui sitten vielä Pohjatassulle: "Onnea vielä kerran nimityksestäsi. Sinusta tulee takuulla hieno soturi vielä jonakin päivänä."

Pohjatassu nyökkäsi asiallisesti ja kiitti naarasta onnentoivotuksesta. Korppisiipi kurkotti vielä nuolaisemaan minua nopeasti otsalle, ennen kuin kiepahti ympäri ja tassutti matkoihinsa. Katselin hänen peräänsä hieman hajamielisenä.

Pohjatassu karaisi kurkkuaan vieressäni. Räpyttelin silmiäni hivenen nolostuneena ja katsahdin häneen. Kollin hännänpää nyki kärsimättömästi. Aivan. Rajakierros.

"Eiköhän mennä sitten." Viitoin oppilaan mukaani ja suuntasi piikkihernetunneliin.

Metsässä oli rauhallista. Vaikka pakkanen ei ollut aivan yhtä kova kuin aikaisempina päivinä, pureva tuuli tunkeutui silti turkin läpi ja porautui luihin asti. Pohjatassukin pysähteli välillä nuolemaan polkuanturoitaan.

Ensimmäisenä suuntasimme nummelle. Valmiita polkuja ei ollut montaa, ja nekin, joita siellä oli, olivat täyttyneet melkein uudesta lumesta. Kuljin edellä ja yritin helpottaa perässäni kömpivän oppilaan matkaa tallomalla lunta tasaisemmaksi.

"Vasemmalla puolellasi näet Kuolonklaanin reviiriä. Tuossa noin kulkee polku, joka merkkaa rajaa." Osoitin hännälläni suuntaan, johon halusin kollin kohdistavan katseensa. "Kuten varmaan jo tiedätkin, rajan toiselle puolelle ei ole mitään asiaa."

Vilkaisin lapani ylitse takanani tulevaan nuorukaiseen, jonka keltaiset silmät olivat kääntyneet kohti korkeita kuusipuita Kuolonklaanin alueella. Hän vaikutti jotenkin etäiseltä.

"Onko sinulla mitään kysyttävää Kuolonklaanista?" kysyin kääntyessäni ympäri palataksamme jo takaisin päin. Pohjatassu katsahti minuun ja räpytteli silmiään hivenen yllättyneenä äkillisestä eleestäni

//Pohja?
//287 sanaa

Kharon ei ollut uskoa korviaan. Oliko emo ihan oikeasti ehdottanut, että he pääsisivät ulos pesästä? Vihdoinkin, tätä oli odotettu!
Emo ja isä olivat monen päivän ajan olleet alakuloisia Ruskatassun katoamisen johdosta. He yrittivät hymyillä, mutta jopa Kharon huomasi, että hymyn taakse oli piiloutunut sietämätön ikävä ja pelko.
"Joo! Päivän paras idea", Kharon hihkaisi ja vilkaisi veljeään, joka hymyili hennosti. Deimos oli aina niin rauhallinen ja kohtelias. Toisin kuin Kharon, Deimos ei sinkoillut paikasta toiseen ja puhunut jokaiselle, joka astui sisään pentutarhaan. Deimos keskittyi usein vain tarkkailemaan muita kissoja, eikä niinkään puhumaan heille.
"No niin, eiköhän sitten mennä", Taivaslaulu sanoi pehmeällä äänellään ja nousi ylös vuoteelta, jolla emo oli melkeinpä aina. Vain muutaman kerran hän oli suostunut poistumaan pesästä ja jättämään Kharonin ja Deimoksen jonkun muun hoiviin. Ennen kuin emo asteli uloskäynnille, hän kääntyi veljesten puoleen.
"Muistattehan, että pääaukiolla teidän täytyy puhutella itseänne Haavepennuksi ja Uskopennuksi."
Molemmat pennut lupasivat tehdä niin. Se tuntui Kharonista oudolle. Miksi vanhemmat olivat antaneet heille kaksi nimeä?
Taivaslaulu kulki pentujen edellä pentutarhan uloskäynnille. Emo katosi pesästä, ja Kharon kipitti perään. Pennun askeleet olivat muuttuneet päivä päivältä varmemmiksi, ja nyt hän pystyi jo ottamaan muutaman juoksuaskeleen kaatumatta. Deimos oli kehittynyt myös, ja hän tuntui olevan paljon parempi, joka sai Kharonin välillä pahalle tuulelle.
Kharon astui ulos pesästä ja tunsi heti, miten paljon kylmempi pesän ulkopuolella oli. Hän jähmettyi emonsa vierelle ja silmäili lumista aukiota. Kissoja oli siellä täällä, osa porukoissa, osa yksin. Hangessa oli kissojen tekemiä polkuja.
Kharon ihasteli leirin suuruutta. Lupaa kysymättä kolli lähti loikkimaan hangessa olevaa polkua pitkin eteenpäin. Hän ei tiennyt, minne se johti, ja kykeni hädin tuskin näkemään polun reunojen yli. Lunta oli pääaukiolla hurjasti. Mikäli kolli olisi pudotettu koskemattomaan hankeen, hän olisi varmasi kadonnut kokonaan näkyvistä.
"Haavepentu! Älä lähde omille teillesi!" emo huusi pennun perään, muttei tuo kuunnellut. Hän oli päättänyt selvittää, mihin polku vei. Kharon talsi eteenpäin polkua pitkin, meinaten välillä kompastua jalkoihinsa. Matka päättyi äkkijarrutukseen, kun joku astui pennun tielle.
Kharon luisui vähän matkaa lumessa, ennen kuin törmäsi tulijan jalkoihin. Häkeltynyt pentu kampesi itsensä pystyyn ja otti pari askelta taaksepäin nähdäkseen, kuka hänen tiellensä oli astunut.
Punertava, raidallinen kolli katsoi uhkaavasti Kharonia. Pennun sydän hakkasi tuon rinnassa nopeasti, eikä hän ollut koskaan pelännyt mitään yhtä paljon. Hän oli aivan varma, että leiriin oli tullut tunkeutuja, joka tappaisi pienen pennun alta aikayksikön.
"Älä tapa minua! Ole niin kiltti!" Kharon aneli ja heittäytyi maahan kollin jalkojen eteen.

//Lieska?
// 395 sanaa

Viheryskä oli selätetty, ja Eloklaani voimistui entisestään. Viimeksi eilen olin nimittänyt kolme oppilasta sotureiksi. Kaurisuni, Lieskakajo ja Putouslaulu istuivat yhä leirin pääaukiolla hiljaa vahtien leiriä. Olin saapunut hetki sitten leirin pääaukiolle nauttimaan hiljaisuudesta. Tumma taivas oli pilvien peitossa. Pian aurinko nousisi vieden mukanaan synkkyyden, joka varjosti parhaillaan metsää.
Kun olin istuskellut tarpeeksi kauan, astelin kolmikon luokse. He istuivat rivissä leirin keskustassa, kukin tarkkaillen ympäristöään.
"Huomenta, yövartionne on nyt tullut päätökseen", lausahdin rauhallisella äänellä, ja kaikki kolme kissa käänsivät yhtä aikaa katseensa minuun.
"Kiitos", Kaurisuni sanoi hymyillen. Olin kiitollinen siitä, että poikani oli selvinnyt viheryskästä. Kolme tuoretta soturia suunnistivat yhtä matkaa kohti sotureiden pesään, ja minä jäin yksikseni istumaan tyhjälle pääaukiolle.
Vajosin omiin ajatuksiini. Aurinkokajo oli päässyt pois pentutarhalta, kun Loistotassu oli saanut oppilasnimensä. En voinut kohdata sinikilpikonnakuvioista naarasta, vaan olin tehnyt parhaani vältelläkseni häntä. Olin ihan surkea kumppani. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän se alkoi ahdistamaan. Aurinkokajo oli upea kissa, muttei vain oikea minulle.
"Taasko sinä olet ajatuksissasi?" tulija sai minut säikähtämään. Käänsin nopeasti katseeni Minttuliekkiin, joka oli saapunut vierelleni kuin tyhjästä. En ollut tajunnut olleeni niin ajatuksissani, etten huomaisi lähestyvää kissaa Punaruskea kissa katsoi minua sinisillä silmillään.
"Onko kaikki hyvin?"
Kohautin lapojani.
"Ajatukset kiusaavat, olen edelleen yhtä hukassa kuin aiemminkin", totesin synkkä ilme kasvoillani. Minttuliekki katsoi minua pahoillaan.
"Tahdotko jutella?" varapäällikkö kysyi ystävälliseen tapaansa. Sydäntäni lämmitti se, miten hyvän ystävän olinkaan Minttuliekistä löytänyt.
"Lähdettäisiinkö kävelylle?" ehdotin varovasti, kun huomasin Aurinkokajon sinikilpikonnakuvioisen turkin leirin pääaukiolla. Väsyneen näköinen naaras katseli ympärilleen ja hymyili huomatessaan minut. Hymyilin kumppanilleni takaisin, joskin hyvin väkinäisesti.
Sillä silmänräpäyksellä viitoin Minttuliekin perääni odottamatta soturin vastausta. Naaras kulki takanani kohti piikkihernetunnelia.
Kun pääsimme ulos hämärästä tunnelista, käännyin katsomaan Minttuliekkiä pahoitellen.
"Anteeksi, en tiedä mikä minua vaivaa. En vain voi kohdata Aurinkokajoa."

//Minttu?
// 284 sanaa

Merkuriuksen sanat saivat sydämeni jättämään lyönnin välistä. Ruskatassu oli kadonnut. Huoli alkoi kasvaa sisälläni samalla tavalla kuin pieni lumipallo kasvoi suureksi kieriessään lumessa rinnettä alaspäin. Voi hyvänen aika, poikani oli kadonnut.
“Merkurius, meidän täytyy mennä etsimään häntä”, tokaisin täysin ajattelematta sitä, että häntä todennäköisesti jo etsittiin, “hänhän ei edes muista kaikkea. Hän voi olla vaarassa.” Huoli paistoi äänestäni yhtä selkeästi kuin kala kirkkaasta lammesta. Tunsin kuinka pentutarhassa oli yhtäkkiä aivan liian kuuma ja olisin halunnut päästä turkistani. Halusin nousta ylös ja lähteä etsimään rakasta Ruskatassuamme.
“Taivaslaulu”, Merkuriuksen ääni sai minut rauhoittumaan hieman. Katsoin häntä huolesta pyörein silmin.
“Partiot pitävät silmänsä auki ja minä ajattelin mennä tarkistamaan reviiriä myöskin itse. Sinun täytyy jäädä huolehtimaan Kahronista ja Deimoksesta”, Merkurius sanoi niin lempeästi kuin kykeni siitä huolimatta, että emme tienneet missä lumikinoksen alla poikamme tällä hetkellä olisi.
“Selvä. Olet oikeassa, minusta on enemmän hyötyä tällä hetkellä täällä. Tulethan heti kertomaan jos jotain löytyy?” kysyin toiveikkaana, vaikka tiesinkin, että lumi oli haudannut alleen kaiken minkä Ruskatassu olisi jälkeensä jättänyt. Kumppanini nyökkäsi. Voi Tähtiklaani, älä anna Ruskatassulle sattua mitään!

Oli kulunut muutama päivä siitä, kun olin ensimmäisen kerran kuullut Ruskatassun katoamisesta. Hänestä ei ollut löytynyt mitään jälkiä. Pelkäsin, ettei hän enää päättäisikään tulla takaisin kotiin, jos oli vapaaehtoisesti lähtenyt. eihän hän pitänyt meitä enää perheenään. Kauheat ajatukset pyörivät päässäni jatkuvasti ja silmäni olivat nukkumattomista öistä väsyneet.
Katselin kuinka Kharon ja Deimos touhusivat jotain keskenään. Deimos oli osoittautunut rauhalliseksi tapaukseksi, mutta kollin veli puolestaan oli hieman tulisempi tapaus.
“Kultapienet, haluaisitteko mennä käymään pentutarhan ulkopuolella? Voitaisiin käydä samalla katsomassa löytyisikö isäänne mistään”, ehdotin lempeällä äänellä ja katsoin kaksikkoa lämpimästi. Halusin kipeästi tietää oliko Ruskatassusta kuulunut mitään uutta.

//Haave? Ilta?
270 sanaa

Lieskatassu istui oppilaiden pesän vieressä olevassa hangessa ja suki pölyistä häntäänsä tarmokkaasti. Hänestä tulisi pian soturi! Hänestä tulisi todella soturi, kolli oli revetä liitoksistaan ja innostaan. Hänestä tulisi soturi, josta Utusielu ja koko Eloklaani voisi olla ylpeä. Kolli aikoi myös hoitaa klaaninvanhimpia soturiaikanaan, sillä hän piti kovasti heistä ja heidän tarinoistaan. Kun Hiilihampaan vanhemmat olivat saapuneet klaaniin, Lieskatassu oli ravannut kaksikon luona yhtenään. Etenkin puhelias ja räpättävä Nokilintu oli Lieskatassun mieleen. Ainakin hänen mielestään he tulivatkin hyvin toimeen, vaikkei oppilas sitä ollut naaraalta kysynyt. Takajalkojaan sukiessa hän pohti sen erakon ottamista klaaniin. Vanhetessaan Lieskatassu oli alkanut pohtimaan oliko heidän ottaminen aina hyvästä? Lehtikadon aikaan he toivat vain lisäsuita ja lisää ruokittavia. Entä jos he eivät oppisi saalistamaan tai olisivat vain vaivaksi. Kolli oli sitä mieltä, että he olisivat saaneet odottaa viherlehteen. Lieskatassu värähteli innosta, hän odotti vain näkevänsä Utusielun, sillä se olisi merkki nimitysmenoista. Raidallinen kolli myös toivoi, että hänen vanhempansa olisivat täällä.. Hän niiskaisi ja pyyhkäisi kuonoaan käpälällään, hän joutui nyt itse sukimaan turkkinsa.

Lieskatassu nousi ylös ja ravisteli turkistaan kaikki ylimääräiset lumet. Hän voisi mennä vaikka kuivattelemaan oppilaiden pesään, sillä kollin takamus oli lumesta märkä. Lieskatassu sukelsi oppilaiden pesän lämpöön ja henkäisi odotuksesta. Hän halusi olla soturinimensä arvoinen, millaisenhan nimensä hän saisi? Lieskakynsi? Lieskaturkki? Lieskaraita? Hän ei tosiaan tiennyt minkä nimen Mesitähti keksisi. Mesitähti oli reilu päällikkö, kyllä hän saisi hyvän nimen.

"Lieskatassu? Heei, Lieskatassu?" valkea, kilpikonnalaikullinen naaras naukui ja havahdutti Lieskatassun ajatuksistaan. Punaturkkinen kissa hätkähti ja pälyili ympärilleen, mutta loi sitten Utusielulle iloisen hymyn. "Utusielu! Toivoinkin näkeväni sinut vielä ennen nimityksiäni", oppilas hymyili helpottuneena ja naaras viittoi nuorempaa kissaa seuraamaan häntä. Lieskatassu kaipasi vielä mestarinsa tukea ja halusi jutustella toisen kanssa ennen nimityksiään. Kuulemma Kauristassukin saisi nimensä, kaipa Putoustassu myös? Kolli pudisteli turkistaan vielä ylimääräiset vesipisarat ja kiirehti tassuttelemaan toisen perään. "Tahdoin vielä puhua kanssasi ennen nimitystäsi. Jännittääkö sinua itse nimitystilaisuus?" Utusielu kysyi rauhallisella, lempeähköllä äänellä. Kolli puuskahti ääneen, hän ei ollut oikein varma. Jännittikö häntä? Lieskatassu nyökkäsi hitaasti ja häntä alkoi naurattamaan. Lieskatassua nauratti oma jännityksensä niin kovin, että hän kierähti selälleen ja kieriskeli siinä hekottaen. Kyllä häntä jännitti. "Kyllä, minua jännittää", kolli nauroi ja virnuili mestarilleen. "Mutta sinun ansiostani minulla ei ole syytä jännittää, sillä olit - tai olet hyvä mestari. Paras kaikista!" Lieskatassu hihkaisi ja nousi ylös puskeakseen Utusielua rintaan. Hän oi iloinen siitä, että nimenomaan Utusielu oli kouluttanut hänestä sen mitä hän oli. Olisi outoa ajatella jotain muuta kissaa mestarinaan ja Lieskatassulle tulisi jopa hieman ikävä heidän harjoitustuokioitaan. "Ja sinä olit hyvä oppilas, olen ylpeä sinusta", Utusielu topuutteli hyväntuulisesti naurahtaen ja naaraan kurkusta kumpusi pieni kehräys. "Ja ethän sinä mikään pentu enää ole, Tähtiklaani vieköön! Sinusta kasvoi nopeasti täysikasvuinen kollikissa. Suotta sinä jännität, sinulla on kaikki valmiudet soturielämään. En olisi voinut kouluttaa sinua paremmin. Menehän siitä, siisti turkkisi ennen nimitysmenojasi. Onnistuit likaamaan sen, taas", soturi naurahti huvittuneena ja totta tosiaan, naureskellessa Lieskatassu oli sotkenut turkkinsa.

"Selvä pyy, teen mitä mestarini käskee. Vielä viimeisen kerran! Nähdään, älä myöhästy nimityksistäni! Haluan nähdä sinut siellä", Lieskatassu huikkasi olkansa ylitse ja lähti tassuttelemaan takaisin kissojen keskuuteen. Elämästä tulisi outoa, kun olisi soturi. Kukaan ei olisi käskemässä tai patistelemassa, hänen olisi oltava oma-aloitteinen ja lähdettävä itse metsälle. Vaikka vapaus tulisi maistumaan hyvältä. Sitä hän odotti ehkä eniten. Ja näytönpaikkojaan tietenkin, voisikohan hänestä tulla jopa varapäällikkö joskus? Tällä kertaa kollikissa ei istahtanut maahan, vaan suki turkkiaan ojennukseen seisoma-asennossa. Lieskatassun vihreät silmät tuikkivat ilosta ja odotuksesta, miten yksi päivä voisikin merkitä näin paljon? Raidallinen kolli nosteli käpäliään hermostuneisuudesta ja jännityksestä, hän inhosi odottamisen tuskaa. Kukapa siitä toisaalta pitäisi? Samaan aikaan soturius oli nuoren kollin mielestä haikeaa. Leikkien sijaan hän keskittäisi intonsa soturintehtäviin, vaikka hassuttelua hän ei tulisi koskaan jättämään täysin pois. Haikeaa oli myös harjoitusten loppuminen, nytkö kukaan ei neuvoisi häntä saalistamisen suhteen? Hassua, hänen pitäisi osata itse. Lieskatassun kieli jäi roikkumaan ulos suustaan hassusti, kun hän höristi korviaan ja kuuli Mesitähden kantavan äänen. Kolli suki häntänsä nopeasti loppuun ja kiirehti kokoukseen. Kiirehtiessään hän meinasi kompuroida jalkoihinsa, sillä hän ei halunnut myöhästyä. Tumma taivas ja valkea lumi loi mukavaa kontrastia maisemalle, leiri oli kollin mielestä kaunis. "Viimeisen kerran, nyt se on menoa. Lieskatassu", oppilas hengähti hiljaisella äänellä itsekseen, enää hän ei tulisi kuulemaan tuota nimeä. Oppilaselämä olisi pian mennyttä elämää ja kollia odottaisi uudet seikkailut.

Lieskatassu pujotteli kissajoukon lävitse, jotta hän pääsisi litteäkivelle. Lieskatassu loikkasi pienellä loikalla litteäkivelle ja katseli sen päältä ylpeänä klaanitovereitaan. Kiven korkeus ei haitannut häntä, päinvastoin. Hän piti siitä. Kissoja alkoi kerääntyä vielä enemmän ja ilokseen kolli tunnisti ylpeän Utusielun joukon laitamilta. Ja tuolla oli Kirsikkakuono! Heidän näkeminen antoi tulevalle soturille intoa ja varmuutta. Jos Utusielun kaltainen soturi ja Kirsikkakuonon kaltainen kokenut klaaninvanhin uskoi häneen, hän ei voinut olla huono! Sitä hän ei tosin ollut, Lieskatassu oli itsevarma ja luotti kykyihinsä. Innostuksestaan johtuen häneltä tuntui menevän Mesitähden alkuhöpinät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kuinka hän voisi keskittyä tähän kaikkeen, kun kolli halusi vain saada nimensä ja päästä toteuttamaan kaikkea siistiä? Lieskatassu hätkähti, kun Mesitähti lopulta aloitti nimitysmenot. "Olemme kokoontuneet tänään nimittämään kolme oppilastamme sotureiksi. Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Kauristassu, Lieskatassu ja Putoustassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkenne uhalla?" Mesitähti naukui arvokkaalla ja rauhallisella äänellä. Lieskatassu meinasi heti hihkaista lupauksensa, mutta muisti Kauristassun olevan heistä vanhin ja ensimmäisenä vastausvuorossaan. "Lupaan!" Lieskatassu lähes hihkaisi Kauristassun lupauksen jälkeen, kollioppilaan ääni oli intoa ja iloa hehkuva, mutta hän kuitenkin tarkoitti sanomaansa. Hän puolustaisi Eloklaania henkensä uhalla, noudattaisi soturilakia ja antaisi kaikkensa kaikkien hyväksi. Putoustassukin naukui lupauksensa kuuliaisesti, vaikkei kollioppilas voinutkaan enää mihinkään muuhun keskittyä. Jännitys tuntui vain kohoavan, sillä Lieskatassu tiesi Kauristassun saavan nimensä ensin. Putoustassu oli tosin häntä nuorempi, joten hän saisi heti kollioppilaan jälkeen nimensä. Lieskatassun ajatukset harhailivat jo soturielämän siisteyteen ja häneltä meinasi mennä kokonaan vanhemman kollin nimitys ohi. Hän kuuli ainoastaan Kauristassun soturinimen, kollista tuli Kaurisuni. Lieskatassu käänsi onnea hehkuvan katseensa tuoreen soturin puoleen, Kaurisuni oli kaunis ja kuvaava nimi. Ties kuinka monta kertaa hän oli yllättänyt toisen uneksimasta. Päällikkö kääntyi sitten innosta tärisevän Lieskatassun puoleen. "Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Lieskatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Lieskakajona. Tähtiklaani kunnioittaa iloisuuttasi ja taistelutaitojasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi", kollipäällikkö julisti ja raidallinen kissa siirsi katseensa Mesitähdestä. Hänen vihreät silmät katselivat kokousta seuraavia kissoja eikä kolli voinut pidätellä hymyään. Hän hymyili leveästi hammashymyään eikä enää seurannut Putoustassun nimitystä. Lieskakajo. Lieskakajo. Lieskakajo. Mikä upea soturinimi! Mikä mahtavista mahtavin ja mikä tärkeintä, hänen oma soturinimensä. Ei kenenkään muu, kukaan ei tulisi kantamaan yhtä hienoa soturinimeä. Putoustassun soturinimen julistamisen jälkeen Mesitähti kohotti häntänsä sen merkiksi, että muut kissat saisivat hurrata heidän soturinimiään. Kolmen kissan uudet nimet kaikuivat leiriaukiolla ja Lieskakajo hyppäsi litteäkiveltä alas. Hän hyppelehti kissojen lävitse ja nautti saamistaan onnitteluista. Lieskakajon kasvot hehkuivat ilosta eikä hän voinut lopettaa hymyilemistä. Hän oli nyt soturi, ihka oikea, Eloklaanin soturi.
Lieskakajo siirtyi sivummalle, kun hetkellinen hälinä ja riennot alkoivat hiljentyä. Hän loi kiitollisen katseen Utusieluun, entiseen mestariinsa. Hän halusi puhua naaraan kanssa myöhemmin, mutta olisihan se kummallista, jos heti soturinimitysten jälkeen hän hakeutuisi entisen mestarinsa luokse. Kaurisuni ja Putouslaulu siirtyi leirin suuaukkoa kohti, muttei Lieskakajo olisi halunnut ihan vielä siirtyä vahtimaan leiriä. Nyt sitä olisi varmaan oltava hiljaa? Hän ei halunnut suututtaa Tähtiklaanin kissoja tälläisellä hassulla mokalla. Lieskakajo hengähti ja yritti tasoittaa innostumistaan. Edessä olisi enää yön valvominen nukahtamatta ja hän olisi täysivaltainen soturikolli. Siispä Lieskakajo otti muutamat loikat lumessa kohti leirin suuaukkoa, jota Kaurisuni vahti Putouslaulun kanssa. Hän olisi paras leirin vahtija, paras heistä kolmesta ja kaikista!

// 1234 sanaa

-Hei Putoustassu! Tulisitko tänne? joku huusi. Putoustassu kääntyi nopeasti, ja yllättyi siitä kuka hänelle huusi. Mesitähti seisoi Hopeputouksen ja Mahlahallan vieressä.
-Juttelimme juuri sinun kehityksestäsi, ja Hopeputous ajatteli että saattaisi olla arviointisi aika. Huomenna heräät aikaisin, niin se on menoa se! Mahlahalla sanoi. Huurretassu käveli ohitse ja Putoustassu katsoi minne hän meni. Naarras meni kohti pentutarhaa. *Eih, ihan unohdin*, Putoustassu ajatteli. Hän lähti kohti pentutarhaa. Taivaslaulu oli Uskopennun ja Haavepennun kanssa. Pienet pennut olivat hyvin söpöjä, vaikka ne osasivatkin jo jotenkuten kävellä. Iltakaiku oli kaiken vapa-aikansa pentujen kanssa.
-Jos te vaikka menisitte pois, pennut menevät nukkumaan, Taivaslaulu ehdotti uupuneena. Putoustassu lähti Huurretassu perässään.

Aamulla Hopeaputous herätti Putoustassun aikaisin.
-Arviointisi aika! Oletko valmis? hän sanoi niinkuin olisi ollut hereillä jo kauan. He menivät metsään.

-Ensiksi voisit näyttää taistelutaitoja, käydään pieni leikkitappelu. Kynnet sisälle, kiitos! Hopeputous sanoi heti aluksi.
-Kauristassu on lähistöllä ja Lieskatassu samoin joten ollaan hiljaa.
Putoustassu voitti tappelun, mutta se oli lähellä että ei olisi. Koska Hopeputous oli väsynyt, se oli helpompaa. He kävivät vielä metsällä.

Illan tullen kun molemmat palasivat leiriin, heillä oli kannettavaa. Kolme hiirtä oli jo paljon, mutta lisäksi päivän aikana oltiin saatu kaksi varpusta, orava ja yksi myyrä. Jokainen hämmästeli saalista.
-Jokainen tulkoon klaanikokoukseen, Mesitähti kuulutti. Putoustassu nappasi pienen varpusen, söi sen ja istahti maahan.
-Putoustassu, Lieskatassu ja Kauristassu astukaa eteen, pyydän, Mesitähti aloitti. Kolme kissaa astui epävarmana eteen.
-Minä, Mesitähti Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on heidän aika tulla soturiksi. Kauristassu, Lieskatassu ja Putoustassu, lupaatteko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania henkenne uhalla? Mesitähti luetteli pitkän rimpsun perinnettä.
-Lupaan, Putoustassu sanoi kuuliaisesti.
-Lupaan, Kauristassu sanoi.
-Lupaan, Lieskatassu sanoi viimeisenä.
-Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi : Putoustassu tästä lähtien sinut tunnetaan Putouslauluna. Tähtiklaani kunnioittaa nopeuttasi ja suojelunhalustasi ja hyväksyy sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi, Mesitähti huusi, ja kosketti Putouslaulun päätä.
-Kauristassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Kaurisunena. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja asiallisuuttasi ja hyväksyy sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi, Mesitähti jatkoi ja kosketti Kaurisunen päätä.
-Lieksatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Lieskakajona. Tähtiklaani kunnioittaa sinun innostustasi ja samoin uskollisuuttasi ja hyväksyy sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi, Mesitähti huusi vielä ja kosketti tuonkin päätä.
-Lieskakajo! Putouslaulu! Kaurisuni! klaani huusi. Putouslaulu hymyili ja käveli hiljaa leirin ovelle vartioimaan. Muut tulivat perässä

//öö joo, 373 sanaa,

Huurretassu: 12kp -

Mahlahalla: 11kp -

Leimutassu: 9kp -

Putoustassu: 4kp - Mikäli tahdot Putouksen soturiksi soturilipukkeella, voit käyttää sen nyt.

Pohjatassu: 6kp - 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Mesitähti: 7kp -

Taivaslaulu: 5kp -

Iltakaiku: 6kp -

Haavepentu: 13kp - 1/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Kharon katseli pettyneenä, kuinka hänen isänsä astui ulos pentutarhalta. Vaikka pentu rakastikin emoaan, hän olisi halunnut isän viettävän enemmän aikaa pentutarhalla. Emo oli liian ankara kaikessa, ja isä sentään osasi välillä olla ihan hauskakin.
Kharon käänsi nopeasti katseensa emon valkeaan turkkiin. Taivaslaulu hymyili pennuilleen ystävällisesti.
"No, mitäs me sitten keksisimme?" kuningatar kysyi leikkisästi. Kharon kohautti lapojaan ja vilkaisi kysyvästi vierellään makaavaa Deimosta. Veli oli vähällä vaipua taas uneen, joten Kharon katsoi parhaaksi tönäistä pentuetoveriaan vähän. Deimos säpsähti hereille ja katsoi kysyvästi veljeään.
"Älä nuku enää, yö meni jo", Kharon virnisti, kun veljen kasvoille levisi lämmin hymy.
"Harjoitellaanko taas kävelemistä?" Deimos ehdotti katsoen veljeään kysyvästi. Kharon oli kyllästynyt harjoittelemiseen. Hän kaatuili koko ajan, ja veli tuntui edistyvän huomattavasti nopeammin. Oli inhottavaa katsoa sitä riemua, kun Deimos pysyi monen askeleen ajan pystyssä ilman ongelmia. Kharon kohautti lapojaan.
Deimos ryömi sammalvuoteen reunalle ja kapusi alas kylmälle maalle. Kharon kääntyi katsomaan veljen menoa. Tummanharmaa pentu nousi huterille jaloilleen ja odotti, että tasapaino piti. Sitten Deimos lähti ottamaan hitaasti askeleita eteenpäin. Kateus kasvoi Kharonin sisällä. Hänkin halusi olla yhtä hyvä kuin Deimos.
"Kharon, yritä sinäkin", emo kannusti, mutta Kharon ei innostunut ajatuksesta. Emo työnsi hellästi kuonollaan valkeaa pentua kohti sammalvuoteen laitaa.
"Et opi, ellet yritä. Katso nyt, miten nopeasti Deimoskin on edistynyt. Harjoittelemalla saa ihmeitä aikaan", kuningatar kehräsi kannustavasti. Emon lämmin katse ja rohkaiseva puhe sai Kharonin myöntymään. Hän tiesi, että jokaisen kissan täytyi jossain vaiheessa kuitenkin oppia kävelemään.
Siispä pentu kapusi itsensä pois sammalvuoteelta. Pentutarhan maa oli kylmä, ja sille astuminen tuntui inhottavalta. Hetken ajan pentu joutui hakea tasapainoaan, ennen kuin uskalsi lähteä edes yrittämään kävelemistä. Kharonin sydän pamppaili. Hän ei halunnut epäonnistua taas. Pentu onnistui tekemään oman ennätyksensä, eli kävelemään pentutarhan uloskäynnille saakka.
"Emo! Näetkö sinä? Minä kävelen!" Kharon intoili, mutta kääntyessään emon puoleen, tämän tasapaino petti ja kolli lensi maahan kuonolleen.
"Hyvä Kharon! Minähän sanoin, että sinä pystyt siihen", emo naurahti. Epäonnistuminen ärsytti laikukasta pentua, joka kampesi itsensä takaisin pystyyn. Deimos oli saapunut hänen vierelleen.
"Minäkin kaaduin eilen monta kertaa, mutta nousin aina ylös. Mitä useammin kaadut, sitä parempi sinusta tulee, usko minua", tummanharmaa kolli sanoi ja hymyili lämpimästi veljelleen. Deimoksen sanat lämmittivät Kharonin mieltä, mutta hän ei vain päässyt kateudesta pois. Veli oli niin taitava, että Kharon pelkäsi jäävänsä tämän varjoon.
Deimoksen kannustuspuheen ansiosta Kharon yritti kuitenkin uudelleen. Aina kun hän kaatui, hän nousi ylös. Koko ajan Deimos kulki veljensä rinnalla kannustaen. Välillä Deimos heittäytyi maahan veljensä kanssa, varmaankin ihan vain sen vuoksi, ettei Kharon joutuisi kaatumaan yksin.

Kun kaksikko oli kulkenut pesän ympäri ties kuinka monta kertaa, väsy iski. Pennut palasivat emon vatsan viereen juomaan maitoa ja nukkumaan.
Jonkin ajan kuluttua Kharon heräsi siihen, kun joku puhui. Tunnistaessaan äänen kuuluvan hänen isälleen, Kharon raotti silmiään. Väsymys oli karsea, mutta pentu pakotti itsensä heräämään. Hän haukotteli ja käänsi katseensa suureen kolliin, joka oli saapunut pentutarhalle.
Kharon odotti lämmintä hymyä, mutta vastassa oli aivan muuta. Merkuriuksen katse oli synkkä ja huolestunut.
"Ruskatassu on kadonnut", kolli kertoi Taivaslaululle. Kharon ei ollut koskaan tavannut Ruskatassua, mutta emo ja isä olivat kertoneet hänestä. Ruskatassu oli Kharonin ja Deimoksen veli. Kharon oli luullut, että Ruskatassu oli muutenkin kadonnut, kun ei häntä koskaan ollut näkynyt. Siksi pentu ei ymmärtänyt, miksi se oli niin iso asia isälle. Emonkin ilme synkkeni.
"Kukaan ei ole nähnyt häntä eilisen jälkeen. Tuulitassu kertoi, että hän oli lähtenyt yöllä pesästä, eikä ollut palannut. Lumisade peitti kaikki jäljet", Merkurius sanoi surkeana. Kharonista tuntui pahalta nähdessään, miten surkeina vanhemmat olivat.

//Taivas? Tosiaan eloklaanilaiset kutsuu Kharonia Haavepennuksi, mutta Taivas, Ilta ja Usko puhuttelee sitä Kharonina. Deimos = Uskopentu
// 565 sanaa

Heti herättyäni, olin astunut ulos sotureiden pesän lämmöstä ja suunnannut kohti pentutarhaa. Yöllä oli satanut lunta. Kävelin koskemattoman lumen halki karhunvatukkapensaikolle. Kun astuin sisään pentutarhaan, jouduin kumartumaan hieman, etteivät karhunvatukkapensaan oksat takertuneet paksuun turkkiini, joka sojotti yön jäljiltä sinne tänne.
Toivotin huomenet heti, kun astuin sisään pesään.
Yllätyksekseni Taivaslaulu oli jo hereillä. Valkea kuningatar makoili omalla vuoteellaan pentujemme kanssa, ja kohdisti heti eriväristen silmiensä katseen minuun. Olisin voinut pysähtyä siihen hetkeen ja ihailla naaraan kauneutta ties kuinka kauan.
"Huomenta", Taivaslaulu vastasi leveästi hymyillen. Me molemmat käänsimme yhtä aikaa katseemme Taivaslaulun vatsan vierelle, kun pennut alkoivat heräillä. Deimos nosti pienen päänsä ylös ja räpytteli unisena siniharmaita silmiään. Kun pentu venytteli, tuo kosketti Kharonia niin, että valkea kolli säpsähti hereille. Pienokainen nosti nopeasti päänsä ylös ja katseli ympärilleen helpottuen huomatessaan, että herättäjä oli ollut vain hänen veljensä.
"Huomenta vain teillekin", kehräsin iloisena koskettaen vuorotellen molempien pentujen päälakia kuonollani. Deimos kampesi itsensä pystyyn. Edelliset päivät pennut olivat harjoitelleet kävelemistä. Heidän jalkansa olivat edelleen huterat, ja kävely oli todella horjuvaa ja hidasta. Vähän väliä molemmat kaatuivat kuonolleen, kun jalat pettivät alta tai tasapaino katosi.
"Joko me pääsemme tutkimaan leiriä? Olkaa niin kilttejä! Me osaamme jo kävellä hyvin!" Kharon aloitti saman anelun, joka oli jatkunut siitä asti, kun kaksikko oli päässyt ensi kertaa jaloilleen.
"Katsotaan sitä sitten, kun palaan aamupartiosta", lupasin ja katsoin kysyvästi Taivaslaulua, joka nyökytteli päätään. Halusin viettää kaiken vapaa-aikani perheeni kanssa. Välillä käynnit pentutarhalla olivat yhtä lyhyitä kuin tämäkin, mutta kaikki aika oli tärkeää.
"Minun täytyy nyt mennä. Nähdään myöhemmin", kehräsin koskettaessani Taivaslaulun kuonoa omallani. Kuningatar alkoi kehrätä.
"Nähdään", hän sanoi, kun kumarruin taas poistuessani pentutarhalta. Tassuttelin aiempia jälkiäni pitkin puoliväliin leirin pääaukiota, jonka jälkeen tein taas uudet jäljet leirin uloskäynnille. Partio odotteli minua jo.
"Lähdetään", partion johdossa oleva Okraviiksi murahti.

//jatkan tästä Haaveella
// 289 sanaa

Nyökkäsin.
“Mielestäni ideasi on hyvä. Emme pärjää pienten pentujen kanssa keskenämme tähän aikaan vuodesta. Ja etsitään Corona, olen varma, että Tähtiklaani auttaa meitä tällä kertaa”, sanoin ja räpäytin silmiäni hitaasti. Merkuriuksen silmissä syttyi uudenlainen toivon kipinä. Coronasta erossa olo oli Merkuriukselle varmasti rankkaa. He olivat eläneet aina yhdessä siihen asti, kunnes ruskeaturkkinen kolli oli kadonnut. Minäkin olin tuntenut hänet ja minulla oli myös ikävä, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen mitä veli tunsi veljeään kohtaan.
“Kyllä kaikki järjestyy. Ihan varmasti. Pian meillä alkaa uusi elämä”; sanoin ja hymyilin ensin vähän, mutta lopulta kasvoillani loisti leveä ja ennen kaikkea toiveikas hymy. Kaikki järjestyisi.

Aamu valkeni raikkaana ja tavallista kylmempänä. Aurinko kurotteli kultaisilla säteillään pentutarhaan. En ollut poistunut moneen päivään pentutarhalta ja oloni alkoi olla sen mukainen. Halusin kipeästi päästä jaloittelemaan, mutta en suostunut jättämään silmäteriäni hetkeksikään yksin. Mikään ei saisi mennä pieleen. Olin pohtinut sitä oliko minun tähänastiset kokemukseni pentujen kanssa johtaneet tähän hurjaan suojeluviettiin, jota poikiani kohtaan tunsin. Katselin raukeana kuinka hännälläni peitellyt pennut alkoivat kiemurrella heräämisen merkiksi. He olivat kasvaneet jo hurjasti siitä, kun olin nähnyt heidät ensi kertaa.
“Huomenta”, kuulin pesän suulta, eikä minun edes tarvinnut katsoa kissan suuntaan kun jo tiesin Merkuriuksen tulleen paikalle.
“Huomenta”, vastasin ja aloin automaattisesti hymyillä. Pelkästään kollin läsnäolo sai minut jo onnelliseksi. Sitten olimme vain hiljaa ja katselimme jälkikasvumme pientä liikehdintää ja sillä hetkellä tuntui, kuin maailma olisi pyörinyt ainoastaan heidän ympärillään.

//Haave? Ilta?
231 sanaa

Toisin kuin edelliset, tämä päivä oli ollut varsin tapahtumarikas. Olimme partion kanssa törmänneet reviirillämme harhailevaan erakkoon, joka oli ollut kylmissään ja nälissään. Salamaksi esittäytynyt nuorukainen oli lähtenyt mielellään Eloklaanin leiriin kylmyyttä karkuun. Pienen juttuhetken jälkeen, Salama oli kiinnostunut Eloklaaniin liittymisestä.
Siispä nuori kissa oli nimetty Eloklaanin oppilaaksi ennen aurinkohuippua. Koska Omenahuuman soturinimityksestä oli jo aikaa, olin päättänyt nimetä itseni Salamatassun mestariksi. Salamatassu tapitti minua keltaisilla silmillään. Kun päätin kokouksen, tuore oppilas loikkasi edelläni alas Litteäkiveltä.
"Eloklaanissa on sotureita, jotka puolustavat klaania, tarkastavat rajoja ja saalistavat klaanille. Sinustakin tulee soturi, kunnes koulutuksesi on valmis", selitin raidalliselle kissalle, joka edelleen katsoi minua.
"Oppilaat tunnistaa nimestä, joka päättyy sanaan -tassu. Pentujen pääte on -pentu, ja sotureiden päätteet vaihtelevat. Päälliköillä pääte on poikkeuksetta -tähti. Klaanissa on sotureiden lisäksi myös parantaja, joka tuntee erilaisia yrttejä ja tietää paljon sairauksista ja niiden hoitamisesta. Kuningattaret ovat sotureita, jotka hoitavat pentuja eivätkä tee silloin soturin hommia. Klaaninvanhimmat taas ovat eläköityneitä sotureita ja parantajia, jotka ovat niin vanhoja, etteivät kykene enää sotureiden tehtäviin", selostin rauhallisella äänellä niin, että nuori kissa pysyi koko ajan selityksieni mukana. Salamatassu nyökytteli päätään sitä mukaan, kun puhuin.
"Siinä taisi olla juuri nyt tärkeimmät asiat, mitä sinun tulee tietää. Sinulla on ollut rankka päivä, joten pyydä jotakuta oppilaista auttamaan sinua petisi tekemisessä ja mene sitten lepäämään. Esittelen sinulle huomenna Eloklaanin reviiriä ja kerron lisää klaanimme tavoista ja säännöistä", naukaisin ystävällisesti hymyillen.
Salamatassu katseli ympärilleen yrittäen etsiä kissaa, joka voisi häntä auttaa. Koivutassu oli kadonnut pääaukiolta jonnekin.
"Tuulitassu!" kutsuin kyyhkynharmaata oppilasta, joka oli juuri astelemassa oppilaiden pesään. Naaras käännähti puoleemme ja tassutti luoksemme kysyvä ilme kasvoillaan.
"Näyttäisitkö Salamatassulle oppilaiden pesän ja auttaisitko häntä vuoteen tekemisessä. Jos vain ehdit, voisit näyttää hänelle myös leiriä", pyysin rauhallisella äänellä. Tuulitassu vilkaisi Salamatassua ja nyökkäsi.
"Tietenkin. Seuraa minua", naaras pyysi ja viittoi Salamatassun peräänsä.

// 294 sanaa

Heti nimitykseni jälkeen Hiilihammas tassutti luokseni ja esitti minulle kysymyksen. Olin kiitollinen siitä, että Mesitähti oli antanut mestarikseni kissan, jonka jo etukäteen tunsin. Meidän ei tarvitsisi kuluttaa aikaa tutustumiseen, vaan voisimme suoraan mennä asiaan, eli soturikoulutukseen.
"Synnyin tätä varten", sanoin vakavana. Seuraavien kuiden ajan panostaisin soturikoulutukseeni täysillä. Minusta tulisi paras soturi, mitä Eloklaani oli koskaan nähnyt. Halusin oppia kaiken mahdollisen.
"Mitä me teemme ensimmäiseksi?" kysyin toivoen, että lähtisimme heti tositoimiin, eli harjoituksiin. Ikäväkseni Hiilihampaalla ei ollut mielessään samat asiat:
"Käy ensin tekemässä itsellesi vuode oppilaiden pesään. Lähdemme sen jälkeen kiertämään Eloklaanin rajat."
Pieni pettymyksen tunne kävi mielessäni, mutta pakotin sen pois. Vuode ja rajoihin tutustuminen olivat aivan yhtä tärkeitä kuin moni muu asia.
"Hyvä on. Tapaammeko sitten tässä?" kysyin, ja Hiilihammas vastasi nyökäten. Lähdin kävelemään kohti parantajan pesää, josta saisin sammalia uutta vuodettani varten.
Ilokseni törmäsin pesällä Loistotassuun. Tämä repi pesän laidalla olevasta suuresta sammalkasasta itselleen sopivan kokoista läjää.
"Hei, onnea sinullekin nimityksestä. Tehdäänkö vuoteet yhdessä?" esitin harmaalle kissalle kysymyksen. Loistotassu katsoi minua epäröiden. Kolli oli joka hetkessä turvautunut emoonsa, ja olin varma, että ero Aurinkokajosta oli tälle vaikeaa.
"Vaikka", Loistotassu totesi ja työnsi repimänsä sammalläjän minulle, alkaen sitten repimään toista. Kun molemmat olivat saaneet sopivan kokoiset palat sammalta, lähdimme yhdessä oppilaiden pesään.

Vuoteiden tekeminen oli helppoa, eikä mennyt kauaakaan, kun olimme valmiita. Kiitin Loistotassua avusta, jonka jälkeen kipitin takaisin Hiilihampaan luokse. Tämän kumppani oli saapunut tabbykuvioisen soturin rinnalle, ja kaksikko kääntyi puoleeni huomattuaan minut.
"Sain tehtyä vuoteen, joko mennään?" kysyin mahdollisimman rauhallisesti, vaikka oikeasti olin hurjan jännittynyt. En malttanut odottaa, että saisin koulutukseni ihan oikeasti käyntiin!

//Hiili?
// 257 sanaa

Olin yllättynyt ja hämmentynyt Huurretassun käytöksestä. Hetkessä naaraasta oli kuoriutunut vihainen peto, joka oli miltei hyökännyt kimppuuni. Olisin toki saanut itseäni pienemmän ja täysin kokemattoman oppilaan nopeasti vaarattomaksi, mutta siitä huolimatta olin säikähtänyt.
Matkalla leiriin ymmärsin, että kyse oli varmasti jostakin muusta, kuin ilkeydestä. Huurretassu ei ollut sanonut sanaakaan sen jälkeen, kun olimme lähteneet aukiolta. Naaras kulki perässäni häntä maata laahaten, katse tyhjyydessä. Leirin pääaukiolle saavuttuamme hidastin tahtiani niin, että Huurretassu asteli huomaamattaan rinnalleni. Naaras suuntasi kohti aukion laidalla sijaitsevaa kiveä.
"Hei, onko kaikki hyvin?" esitin kysymyksen, joka tuntui menevän kuuroille korville. Huurretassun katse pysyi tyhjyydessä, eikä valkean naaraan korvat edes värähtäneet. Kiristin taas tahtiani asettuen Huurretassun tielle. Naaras törmäsi suoraan kylkeeni ja säpsähti pois ajatuksistaan.
Valkea oppilas kohdisti säikähtäneen, sinisen katseensa minuun. Huurretassu näytti pelokkaalta ja käänsi saman tien katseensa poispäin.
"Onko sinulla kaikki hyvin? Ei hätää, en minä ole vihainen, säikähdin vain. Sinä voit puhua minulle, jos jokin on hullusti", naukaisin ja katsoin Huurretassua, vaikka oppilas välttelikin vihreää katsettani. En voisi auttaa Huurretassua, ellei hän suostuisi kertomaan, mikä häntä vaivasi.

//Huurre?
// 172 sanaa

Putoustassu yritti ymmärtää mitä oli sanonut, mutta Huurretassu lähti jo pois. Oli vaikea ymmärtää, mutta yhtä kaikki, hän oli sanonut jotain pahaa. Kai hän sitten oikeasti muisti perhettään. Kyllä Putoustassukin kai olisi, muttei hän kyennyt muistelemaan. Juuri tämän takia hän oli ujo, hän ei vain osannut jutella. Masentuneena itsestään, hän käveli pesään. Huurretassu tuskin enää pitäisi minusta. Ja Putoustassua nolotti, aivan liikaa. Kysymys taisi olla henkilökohtainen. Huurretassulle tietenkin. Putoustassu tunsi että hänen pitäisi mennä pyytämään anteeksi. Hän ei kuitenkaan halunnut nolata itseään liikaa. Putoustassu meni pesään ja näki Huurretassun käpertyneenä kerälle. Hämärässä hän ei nähnyt hänen ilmettään, kun kulki tämän ohi. Asetuin nurkassa olevalle sammalalustalle. Putoustassu mietti kaikenlaista. Hänen ajatuksensa harhautuivat siihen sun tähän, esimerkiksi muihin kissoihin.

Aamulla joku herätteli Putoustassua.
-Sinun pitäisi tulla partioon, Hopeaputous kehotti. Putoustassu nousi valmiina partioon. Kuitenkin hän säikähti Hopeaputouksen vihaista katsetta. Hiljaa hän hiipi partion luo. Hopeputouksella oli kuulemma muuta tehtävää. Hän ei päässyt mukaan koska hän valmensi Huurretassua. Totta puhuen Putoustassu oli kateellinen. Hän ei sitä ääneen pystynyt myöntämään, mutta hän oli todella kateellinen naaraan huomiosta. Mahlahalla oli tuon mestari ja monet pitivät hänestä. Mutta Putoustassu ei tuntunut olevan tarpeeksi.
//187 sanaa

"Olet nyt täysin parantunut viheryskästä ja voit täten palata takaisin normaaliin elämääsi." Leimutassu siirsi tassunsa pois Lauhalaukan kyljen päältä ja antoi kollin nousta. Tarkastuksessa ei ollut ilmennyt mitään huolestuttavaa. Keuhkot toipuivat yhä rajusta taudista, mutta näin yleisesti oranssivalkoinen soturi oli tarpeeksi terve siirtyäkseen nukkumaan omalle vuoteelleen soturien pesään. "Muistathan kuitenkin ottaa kevyesti ensimmäiset päivät? Et saa rasittaa itseäsi liikaa, sillä muuten saatat joutua parantajan pesälle toistamiseen."
Lauhalaukka nyökkäsi. "Lupaan olla varovainen. Ja kiitos, kun olette pitäneet minusta ja muista sairaista niin hyvää huolta."
Liljatuuli tassutti oppilaansa vierelle. Leimutassu vilkaisi häneen hymyillen vienosti. "Tämä on vain työtämme", hän naukaisi vähättelemättä ja käänsi keltaisen katseensa pesän suuaukolle siirtyneeseen kolliin.
Liljatuuli sanoi lempeän tomerasti: "Muista pitää huolta itsestäsi ja tulla heti takaisin tänne, jos jälkioireita ilmenee."
Lauhalaukka huiskaisi häntäänsä osoittaakseen kuulleensa parantajan viestin ja vilahti sitten aukiolle. Leimutassu ja Liljatuuli jäivät kaksin tyhjälle sairasaukiolle, joka oli vielä neljännesosakuu sitten ollut tupaten täynnä yskiviä ja kuumeisia kissoja. Leimutassun ja Mahlahallan tuoman kissanmintun ansiosta kuolonuhreilta oltiin säästytty tällä kertaa ja kaikki olivat parantuneet.
Leimutassu rupesi käärimään vanhoja makuualusia rulliksi, jotta saisi siirrettyä ne helpommin ulos leiristä. Sammalet haisivat jo ummehtuneilta ja niihin oli pinttynyt vahvana sairauden löyhkä. Oli helpotus päästä eroon niistä, jotta pesässä voisi taas hengittää.

Liljatuuli tuli häntä vastaan kun hän oli tulossa ulkoa viemästä viimeisiä rullia. "Olen menossa ilmoittamaan Mesitähdelle viheryskän taantumisesta. Haluatko tulla mukaan?"
Leimutassu nyökytti päätään myöntävästi ja lähti mestarinsa perään. Aukiolla oli kiitettävästi lunta. Siellä täällä pitkin poikin oli kapeita polkuja, joita pitkin kissat liikkuivat leirin laidasta laitaan. Leimutassu seurasi Liljatuulta yhtä polkua pitkin Mesitähden pesälle, joka sijaitsi Litteäkiven alla. Kivi oli osittain piilossa lumen alla, mutta päällikön pesään vievä kolo oli pidetty puhtaana.
"Mesitähti?" Liljatuuli huhuili pentuetoveriaan pesän suulta. Sisältä kuului vaimea vastaus, joka kutsui tulemaan peremmälle. Leimutassu pysytteli visusti mestarinsa perässä.
"Huomenta." Valkoinen päällikkö kohottautui istumaan ja hänen vihreät silmänsä käväisivät kummassakin pesään tulleessa kissassa. Hän levitti kasvoilleen ystävällisen hymyn. "Kuinka potilaamme voivat tänään?"
"Itse asiassa siitä olimme tulossa puhumaan sinulle", Liljatuuli naukaisi, mutta sen sijaan, että olisi itse kertonut asiasta, hän sipaisikin hännällään Leimutassun kylkeä merkiksi julkistaa ilmoitusasia.
Leimutassu räpytteli silmiään hivenen yllättyneenä, mutta kävi reippaasti asiaan: "Tarkastimme tänään loput sairasaukiolla olleista kissoista, ja he kaikki olivat terveitä. Tämän perusteella voimme olettaa, että tauti on selätetty."
"Ainakin tältä erää", Liljatuuli lisäsi vielä lopuksi. Leimutassu vilkaisi häneen hymyillen. Hän oli otettu siitä, että parantaja oli antanut hänelle moisen kunnian. Hänestä tuntui melkein kuin oikealta parantajalta.

//Mesi?
//398 sanaa

Alkuun harjoitukset alkoivat rauhallisesti Mahlahallan kertoessaan miksi harjoittelemme taistelutaitoja. Mutta pian kolahti jo kauheudet korvaani.
” Hyvä, sitten voimme aloittaa. Taistellessa on hyvä hyödyntää omaa ketteryyttään ja pyrkiä väistämään toisen jakelemia liikkeitä. Aloitetaan harjoituksella, jossa yritän hyökätä kimppuusi, ja sinä väistelet minua", Mestarini julisti kuin mikäkin perus-asian. Mahlahalla meni parin ketunmitan päähän vaanimaan. Tämä näytti heti paljon vaarallisemmalta, melkeinpä ketulle. Tämä syöksyi kohti minua, Ja en osannut muuta kuin hyppiä taaksepäin.Pian hän oli jo päässyt päälleni. Minä törppö olinkaan..
Tämä ei kumminkaan kynsinyt minua tai mitään semmoista, Sanoi vaan että yritä uudelleen ja antoi pari vinkkiä. Taas aloitimme tämän hirveyden. Osasin ehkä vähän paremmin, Mutta olin pakokauhun partaalle.
Yhtäkkiä kermanvärinen kolli alkoi tulla uhkaavasti liian lähelle. En voinut hengittää enkä tajunnut etten ollut missään taistelukentällä. Myöhemmin ajatellen se oli jopa pelottavaa.
Sähisin ja käyttäydyin kuin tässä olisi tosi kyseessä. Otin kynnet esille, Turkkini oli aivan pystyssä, Silmäni vain tapittavat entistä kuolonklaanin soturia suoraan silmiin. Minusta tuntui että tässä oli elämä ja kuolema kyseessä, Ja odotin kuinka kermanvärinen kolli tulisi ja kävisi kimppuuni, Tai että minä hyökkäisin , Kummin vain. Tärisin täynnä kauhua, melkeinpä myös raivoa, Mutta sitten..

Kolli katsoi minua hämmentyneenä.
”Mitä sinä teet? Miksi otit kynnet esille? Tämähän on vain harjoitus!” Mahlahalla sanoi todella hämmentyneen oloisena. Yhtäkkiä palasin takaisin maan päälle, ja tajusin tilanteen.
”Anteeksi, Unohdin.” Tunnustin suoraan.
Miten minä noin saatoin seota? Enhän minä ole ikinä ollut tuollainen. Tämä ei sopinut melkein tavalliselle oppilas-ikäiselle kissalle. Mahlahallahan on saattanut jopa säikähtää, Eihän yleensä oppilaat harjoituksessa näyttele kynsiä ja sähise.
”Ehkä meidän kannattaa lopettaa nämä harjoitukset . Voisit mennä vaikka lepäämään. ” Kolli sanoi. Nyökkäsin ja kuljimme hiljaisina leiriin. En pystynyt edes katsomaankaan häntä, Mitä olin tehnyt? Minut varmaan erotetaan täältä!
Menin suorinta tietä eräälle kivelle miettimään asioita. Minua hävetti, Eikä suotta. Minunhan voitaisiin vaikka erottaa..Kaipasin piristystä.

//291 sanaa

Annoin Huurretassulle hetken aikaa hengähtää, kun olimme saapuneet koivumetsään sopivalle aukiolle, jossa viherlehden aikaan kasvoi runsaasti kieloja. Nyt lumi oli peittänyt kasvit alleen. Paikka oli hyvä harjoittelulle, sillä aiemmat oppilaat ja mestarit olivat talloneet lumen kovaksi niin, että sillä liikkuminen oli helpompaa.
"Tänään käymme läpi yksinkertaisia taisteluliikkeitä, joilla voit tarpeen tullen puolustaa itseäsi. Kerrataan kuitenkin ensin säännöt, jotka koskevat taistelemista ja harjoituksiamme", lausuin rauhallisella äänellä istuutuessani Huurretassua vastapäätä. Valkea oppilas nosti korvansa pystyyn ja palasi takaisin tähän maailmaan ajatuksistaan.
"Harjoittelemme taistelemaan, jotta voimme puolustaa itseämme ja klaaniamme. Turhaa taistelua on hyvä välttää, ja siksi asiat on tärkeä puhua selviksi ennemmin kuin taistella. Kenenkään henkeä ei saa riistää, ellei se ole aivan viimeinen vaihtoehto. Siksi on tärkeää oppia hallitsemaan oma voimasi ja tietää, milloin käytät liikaa voimaa", pidin pienen tauon antaakseni Huurretassulle aikaa sisäistää sanomani asiat, "harjoituksissa me emme käytä kynsiä, joten pidä ne piilossa. Olemme täällä sinua varten, joten toivon, että panostat harjoitusten aikana."
Huurretassu kuunteli päätään nyökytellen.
"Hyvä, sitten voimme aloittaa. Taistellessa on hyvä hyödyntää omaa ketteryyttään ja pyrkiä väistämään toisen jakelemia liikkeitä. Aloitetaan harjoituksella, jossa yritän hyökätä kimppuusi, ja sinä väistelet minua", sanoin kohdaten Huurretassun katseen. Naaraan keho jännittyi hetkeksi, mutta sitten tämä nyökkäsi.
Asetuin parin ketunmitan päähän valkeasta oppilaasta, jonka jälkeen lähdin tekemään hyökkäyksiä kohti Huurretassua, aluksi hitaasti, jotta oppilas pysyisi tahdissa. Kun hyökkäsin kohti Huurretassua, oppilas loikkasi sivuun. Muutaman loikan jälkeen hän ei enää pysynyt mukana, ja pääsin loikkaamaan tämän päälle. Kierähdin nopeasti omille jaloilleni jättäen Huurretassun makaamaan lumeen. Ei mennyt kauaa, kun tämäkin nousi jo jaloilleen.
"Sen sijaan, että loikkisit koko ajan taaksepäin, voit myös väistää sivuille. Tarpeen tullen voit myös lähteä juoksemaan karkuun, vaihtoehtoja on monia. Yritetään uudelleen. Tällä kertaa keskity siihen, mihin aiot seuraavaksi loikata. Seuraa myös minun katsettani, sillä se voi kertoa suunnitelmistani paljon", totesin ja asetuin taas vähän matkan päähän Huurretassusta.

//Huurre?
// 300 sanaa

Kuulin nimeni, Ei kai se ollut.. Hän toisti nimeni uudelleen.
”Taisteluharjoitukset” sen jälkeen kuului, Ilmiselvä Mahlahallan, Mestarini ääni.
Minun ei ollut yhtään mieli nousta, Melkeinpähän oli yö. Mutta minun oli pakko nousta. Nousin ja kipitin hänen perässään pääaukiolle. Leirin reunoilla oleskeli harva kissa tähän aikaan. Sentään ei ollut lunta tullut, Koska en halua paleltua melkein heti elävältä. Hämärää kyllä oli ja vain pienet nousevan auringon säteet lohduttivat. Kuolaisin pari kertaa turkkiani, Ettei se olisi ihan takussa.Mestarini mielestä oli hyvä nousta aikaisin, Se ei ollut vielä kovin paha mutta..
”Valitettavasti aamiainen jää tänään välistä. Syömme heti, kun palaamme takaisin leiriin. Toivottavasti pärjäät sinne saakka.” Kolli selitti. Olin hiukan järkyttynyt, Minähän nuupahtaisin heti maahan kesken harjoitusten. Asialle ei voinut toki mitään, Koska tuoresaaliskasa ammotti tyhjyyttään.

Menimme pienelle aukiolle koivumetsään, jossa lehdet olivat jo tippuneet maahan, Ja metsä oli vain täynnä valko-mustia puita. Minua hiukan jännitti, Toivottavasti tästä edes tulee jotain. En tunne olevani mikään mestaritaistelija. Olin joskus kokeillut jonkun kanssa, Huonoin tuloksin. Pienempikin saattoi jyrätä minut kuin puu kissan. Minulla ei ollut siis erityisemmin odotuksia, Mutta toivoin etten jäisi ihan alakynteen. Aion käyttää kaiken keskittymisen tähän. Mietin sen aikaa kun odottelen Mahlahallan aloitusta opetustuokiolle, Untani ja miten voisin olla vähän vaativampi vastustaja. Uneni oli siis hiukan erikoinen, ja hiukan pelottavakin omalla tavallaan. Olin jo aikuinen kissa, Asuin kaksijalkalassa, Mutta en kaksijalkojen luona, Vaan villinä veljeni Oksan kanssa. Nimeni oli vielä Jää. Uni oli tavallaan ihana, Mutta en ehkä enään elämään silleen, Edes Oksan kanssa, olin niin kiintynyt klaaniini. Nousin nopeasti ajatuksistani ja aloin seurata kermanvärisen kollin liikkeitä.

//Mahla?
//256 sanaa

Mesitähti: 18kp -

Huurretassu: 11kp -

Taivaslaulu: 12kp -

Iltakaiku: 13kp -

Putoustassu: 5kp - 4/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Hiilihammas: 5kp -

Mahlahalla: 6kp -

Nokitar ja Hiillos olivat tulleet klaaniin jäädäkseen. En tiennyt, mitä mieltä olla asiasta. He kovasti väittivät olevansa vanhempani - tai siis emokseni itseään nimittävä naaras väitti - mutta jokin tässä kaikessa ei silti tuntunut oikealta. Ehkä se johtui siitä, että olin kasvanut ilman emoa ja isää. En ollut koskaan osannut kaivata heitä, vaikka muistin yhä heikosti hyvin varhaisia muistoja niiltä ajoilta, kun olin telminyt huolettomana sisarusteni kanssa.
Kuten sanottu, Nokitaresta ja Hiilloksesta tuli Eloklaanin täysiä jäseniä. Heidän uudet nimensä olivat Nokilintu ja Hiilloskatse. Osuvat nimet, pakko myöntää. Nokilintu räpätti lakkaamatta kuin rastas ja Hiilloskatse vain mulkoili jokaista vastaantulijaa. Miten noin kaksi erilaista kissaa oli sattunutkaan päätymään yhteen?
"Hiilihammas."
Olin juuri menossa viemään niin sanotuille vanhemmilleni ruokaa klaaninvanhimpien pesään, kun kuulin sykähdyttävän tutun äänen naukuvan takanani. Käännähdin ympäri sydän kurkussa ja näin Korppisiiven mustavalkean hahmon lumista aukiota vasten.
"Korppisiipi!" En voinut pidätellä itseäni pudottaessani myyrän ja syöksyessäni juuri parantajan pesältä päässyttä kumppaniani vastaan. Hukutin hänet helliin nuolaisuihin, ja minulle tuli heti hyvä olo, kun kuulin taas hänen suloisen kehräyksensä.
Peruutin pari askelta katsoakseni häntä kunnolla. Naaraan turkin alta paistoivat kylkiluut - hän oli laihtunut huolestuttavan paljon sillä välin, kun oli ollut sairaana - mutta hänen vaaleanvihreät silmänsä tuikkivat kirkkaina kuin tähdet. Oli mahdottoman vaikea uskoa, että hän todella oli taas siinä.
"Jopa parantajan pesälle asti kantautui huhuja siitä, että sinun vanhempasi ovat liittyneet Eloklaaniin", Korppisiipi sanoi ja väräytti viiksiään uteliaana. Hänen katseensa kävi läpi minua millintarkasti, aivan kuin tuo olisi odottanut sillä tavoin saavansa minusta vastauksia. "Onko se oikeasti totta?"
Nyökkäsin, enkä edes yrittänyt tukahduttaa huokausta. "On. Heidän nimensä ovat Nokitar ja Hiillos - tai siis nykyään he ovat Nokilintu ja Hiilloskatse, koska ovat klaanin täysiä jäseniä", selitin hieman vaivaantuneena. Korppisiipi taisi huomata muuttuneen asenteeni ja astui lähemmäksi koskettaakseen poskeani kuonollaan. Sain hänen läsnäolostaan sanatonta lohtua.
"Eivät kai he nyt niin kamalia voi olla?"
Korppisiiven ei tarvinnut jäädä odottamaan vastausta pitkäksi aikaa, kun klaaninvanhimpien pesältä alkoi kuulua pälpätystä. Olisi voinut luulla kyseessä olevan useamman kissan porukka, mutta tosiasiassa se oli vain Nokilintu, joka puheli Hiilloskatseelle.
Yhtäkkiä pulina lakkasi hetkeksi, kunnes alkoi entistä kuuluvampana, tällä kertaa meitä lähestyen. Hetkessä parivaljakko oli tupsahtanut minun ja Korppisiiven väliin - tai no oikeastaan Nokilintu, yllättäen.
"Voi pikku-Hiili! Kuka tämä viehättävä kissa on?" naaras huudahti ihastuneena ja rupesi piirittämään Korppisiipeä. Huomasin Korppisiiven viuhtovasta hännästä, ettei tilanne miellyttänyt häntä.
"Nokilintu, tämä on kumppanini Korppisiipi. Hän josta mainitsin teille aiemmin." Tuntui vaivaannuttavalta puhua asiasta Nokilinnun ja Hiilloskatseen kanssa. Nokilintu käyttäytyi kuin olisi tuntenut minut aina, ja se ärsytti minua niin monella eri tavalla.
"Vai että Korppisiipi! Onpa erikoinen nimi", Nokilintu tuhisi huvittuneena. "Mutta ei hassumpi. Se kyllä sopii sinulle kuin nenä päähän."
Korppisiipi hymyili hieman kiusaantuneesti. Hiilloskatse ei ollut sanonut sanaakaan. Hän vain tuijotti Korppisiipeä kasvoillaan sama juro ilme, joka oli ollut siinä jo ties kuinka monta vuodenaikaa putkeen. Kolli ei varmasti osannut hymyillä, vaikka olisi yrittänytkin.
"Saapukoon jokainen Eloklaanin jäsen Litteäkivelle klaanikokoukseen!" Mesitähden kutsuhuuto tuli juuri oikeaan saumaan. Hän pelasti meidät piinaavalta hetkeltä vanhempieni kanssa.
"Oi, meidän täytyy nyt mennä", sanoin muka harmistuneena. "Törmäillään taas!"
Tuupin Korppisiipeä muita eloklaanilaisia kohti. Kuulin hänen huokaisevan, mutta en osannut sanoa, oliko se helpotuksesta vai jostain muusta syystä. Tunsin yhä vanhempieni polttelevan tuijotuksen turkissani, kun kävin istumaan Korppisiiven viereen.
Oli iloinen yllätys, kun Mesitähti nimitti Pohjatassun minun oppilaakseni. Oli hienoa päästä taas kouluttamaan nuorta kissaa, erityisesti siksi koska se nuori oli Pohjatassu.
Kävelin uuden oppilaani luo hymyillen tälle lämpimästi. "Oletko valmis aloittamaan koulutuksesi?" kysyin leikkisän haastavaan sävyyn.

//Pohja?
//560 sanaa

Olin eilen mennyt aikaisin nukkumaan, joten aamulla herääminen sujui ongelmitta. Hyvät yöunet olivat etu siinä kohtaa, kun piti lähteä harjoituksiin uuden oppilaan kanssa. En ollut saanut luotua Huurretassuun vielä sellaista yhteyttä, joka saisi molemmat rentoutumaan harjoitusten ajaksi. Nämä olisivat vasta oppilaan toiset harjoitukset, eli mitään kiirettä ei ollut.
Astelin ulos lämpimästä sotureiden pesästä kylmään pakkasilmaan. Pääaukiolla oli yhä hämärää, sillä aurinko vasta kurotteli säteillään puiden latvojen yli. Pian se nousisi kokonaan ja valollaan veisi mukanaan tähtitaivaan ja kuun, jotka vielä loistivat valoaan taivaalla. Aukio oli hiljainen, vain muutama kissa istuskeli sen laitamilla.
Olin kiitollinen siitä, ettei yöllä ollut satanut lunta. Mitä vähemmän lunta, sitä helpompi uudelle oppilaalle oli opettaa taistelun perusteita. Kävelin muiden tekemää polkua pitkin sotureiden pesältä leirin toiselle laidalle. Työnnyin sisään karhunvatukkapensaista tehtyyn pesään. Nukkuvat oppilaat tuhisivat unissaan, ja olisin mielelläni asettunut yhdelle sammalvuoteista lepäämään. Vaikka olinkin nukkunut ihan hyvin, olisin voinut jatkaa vaikka aurinkohuippuun saakka.
"Huurretassu", kuiskasin löydettyäni oppilaani valkean raidallisen turkin. Jouduin toistamaan oppilaan nimen, ennen kuin tuo reagoi mitenkään. Huurretassu liikautti korviaan ja räpytteli unisia silmiään luoden samalla katseensa minuun.
"Taisteluharjoitukset", sana riitti Huurretassulle, joka kampesi itsensä saman tien ylös. Oppilas venytteli haukotuksen kera ja kipitti perässäni leirin pääaukiolle.
Väsyneen näköinen oppilas katseli silmiään siristellen hämärää taivasta.
"On hyvä olla ajoissa", selitin lämpimästi hymyillen. Huurretassu ei vastannut, vaan sipaisi muutaman kerran kielellään sekaista turkkiaan.
"Valitettavasti aamiainen jää tänään välistä. Syömme heti, kun palaamme takaisin leiriin. Toivottavasti pärjäät sinne saakka", sanoin. Tuoresaaliskasa oli tyhjillään, joten vaihtoehtoja ei ollut. Vatsani huusi tyhjyyttään, mutta toivon mukaan Huurretassu oli syönyt illalla vatsansa täyteen.

//Huurre?
// 254 sanaa