Leimutassun mainitessa Lauhalaukan nimen, tunsin hetkellisesti suunnatonta ikävää entistä ystävääni kohtaan. Eloklaaniin saavuttuani, olimme saaneet asiat jotenkuten sovittua, mutten uskonut, että voisimme enää koskaan olla kuten ennen. Lauhalaukka oli varautunut seurassani, tai oli ollut ennen sairastumistaan. Miksi kissanminttu oli vienyt pois kuumeen kaikilta muilta paitsi häneltä ja Korppisiiveltä? Eikö se tehonnutkaan? Pelko siitä, että viheryskä koituisi oranssin ystäväni kohtaloksi, tuntui kamalalta.
Havahduin siihen, kun Leimutassu lopetti lauseensa. Katsoin häntä hämmentyneenä, koska en ollut kuunnellut sanaakaan parantajaoppilaan asiasta. Leimutassukin näytti nyt hieman hämmentyneeltä.
"Anteeksi, vajosin ajatuksiini. Mitä sanoitkaan?" kysyin nolostuen ja yritin korjata kiusallisen tunnelman virnistämällä. Onnekseni Leimutassu ei ollut herkästi suuttuvaa tyyppiä, vaan lempeästi hymyillen hän toisti sanomansa:
"Tahdoin vain kiittää sinua. Sinun ansiostasi Pohjapentu voi paremmin. Ilman sinua kissanminttujen löytämisessä olisi mennyt päiviä, ja se olisi saattanut olla liikaa."
Menin sanattomaksi. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt vastata. Kukaan puolituttu oli tuskin koskaan sanonut minulle mitään noin ystävällistä.
"Äh, ei kai se mitään ollut. Olisit sinä saanut varmasti joltakulta muultakin apua", päädyin vähättelemään tekoani, vaikka oikeasti tuntui ihan kivalta, kun panostustani arvostettiin. Kuolonklaanissa parantajat eivät koskaan olisi tulleet kiittämään minua, tai ei ainakaan Tiputassu. Hehkuaskel kylläkin olisi saattanut, mutta ei tällä tavalla. Leimutassu oli erityinen kissa. Vaikka hän olikin niin nuori, hän oli fiksumpi ja parempikäytöksinen mitä enemmistö kuolonklaanilaisista. Muut saisivat ottaa hänestä mallia.
"Mitä sinä luulet, selviääkö Lauhalaukka?" vaihdoin aihetta ennen kuin mustavalkea parantajaoppilas ennätti sanoa mitään. En tiennyt, tiesikö hän särkyneestä ystävyydestämme tai ylipäätään Lauhalaukan kuolonklaanilaistaustoista, mutta en voinut elää epätiedossa. Mikäli Lauhalaukka olisi kuolemaisillaan, minun olisi hyvästeltävä hänet. Vaikka olinkin tuhonnut typeryydelläni ja hyväuskoisuudellani ystävyytemme, loppujen lopuksi Lauhalaukka tulisi aina olemaan paras ystäväni.

//Leimu?
// 267 sanaa

Minua alkoi tahtomattakin hymyilyttää, kun kuulin Pohjapennun pyytävän anteeksi sitä, että tuo oli nukahtanut aiemmin kesken keskustelumme. Itse en ollut asiaa jäänyt sen kummemmin murehtimaan, sillä minusta se oli ollut hyvinkin ymmärrettävää, koska pentu oli ollut niin sairas. Pennun huolehtiva käytös oli minusta kuitenkin liikuttavaa.
"Ei se haittaa", vakuutin ja hymyilin pennulle lempeästi. "Sellaista sattuu. Olit varmasti tosi väsynyt."
Pohjapennunkin naamalle levisi iloinen hymy. Ehdimme rupatella niitä näitä vielä vähän aikaa, kunnes Leimutassu palasi mukanaan hiiri, jonka Väärävarjo oli kuulemma valikoinut varta vasten pojalleen. Katselin huvittuneena, miten pentu repi siitä nälkäisesti sopivia paloja itselleen.
Samalla mieleeni muistui, miten innoissaan Tyrskytassu oli ollut ihka ensimmäisestä tuoresaaliistaan. Suru riipaisi sydäntäni. Kunpa asiat eivät olisi menneet niin kuin ne menivät ja hän olisi yhä täällä meidän kanssamme, ajatus kävi mielessäni. Olisin tehnyt mitä tahansa saadakseni hänet takaisin luoksemme. Tosin en ollut niinkään varma siitä, kuinka iloinen Korppisiipi - tai erityisesti Mesitähti - olisi ollut jälleennäkemisestä. En kuitenkaan uskonut, että naaras vihasi omaa poikaansa. Hän oli tehnyt vain sen, minkä oli nähnyt klaanin ja pentumme tulevaisuuden kannalta parhaaksi.
Ravistelin itseni irti ikävistä muistoista ja keskityin taas Pohjapentuun, joka oli jo melkein saanut hiirensä kaluttua. Olin onnellinen, että pentu oli selvinnyt pahimman ylin ja että hänellä olisi vielä tulevaisuus Eloklaanissa yhdessä isänsä kanssa. Väärävarjokaan tuskin pysyisi turkissaan, jahka pääsisi tapaamaan poikaansa.
"Sinusta on varmaan mukava päästä pian näkemään taas isääsi", nau'uin lämpimästi Pohjapennulle, jonka silmät kääntyivät katsomaan minuun. Hän nuoleskeli suupieliään tyytyväisen näköisenä ja nyökkäsi. "Mikä on ensimmäinen asia, mitä aiot tehdä, kun pääset pois parantajan pesältä?" kysyin häneltä. Nyt kun pentu voi jo paremmin, tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuvista asioista keskusteleminen ei tuntunut hänestä ehkä enää niin toivottomalta, eikä hän jatkuvasti pelännyt Tähtiklaanin vievän häntä.

//Pohja?
//277 sanaa

"Uskoisin niin", Leimutassu vastasi huolestuneelle Väärävarjolle, joka näytti kuitenkin piristyvän kuullessaan poikansa voinnin parantuneen. "Hän on taas jalkeilla ja nälissään. Olin tulossa hakemaan hänelle ruokaa."
Väärävarjon korvat ponnahtivat pystyyn, ja hänen katseensa siirtyi nopeasti tuoresaaliskasaan, joka oli osittain peittynyt lumeen. "Saanko minä?"
Leimutassu nyökkäsi, ja valkoinen kolli hölkkäsi pirteämmän oloisena valikoimaan tuoresaalista pojalleen. Pian hän palasi mukanaan vuodenaikaan nähden yllättävän mehevä hiiri. Soturi laski hiiren Leimutassun eteen ja perääntyi kohteliaasti askelella. "Kerrothan minulle heti, kun voin tulla katsomaan häntä", hän pyysi.
"Tietenkin", Leimutassu hymähti, kumartui noukkimaan tuoresaaliin mukaansa ja nyökkäsi vielä nopeasti kahdelle kollille, ennen kuin lähti lönkyttämään takaisin parantajan pesälle.
Pohjapentu oli edelleen Hiilihampaan luona, kun hän saapui sairasaukiolle. Pentu jutteli tabbykuvioiselle soturille hyväntuulisesti, ja vanhemman kissan kurkussa hyrisi lämminhenkinen kehräys. Leimutassu laski hiiren Pohjapennun viereen. Pentu käännähti katsomaan sitä nälkäisenä.
"Kiitos", hän maukui vielä Leimutassulle ja kävi sitten käsiksi hiireen.
"Isäsi valitsi sen sinulle", Leimutassu kertoi, ja se näytti ilahduttavan pientä pentua entistä enemmän. Jätettyään Pohjapennun aterioimaan Hiilihampaan seuraan, hän päätti vielä palata leiriaukiolle, koska halusi kiittää Mahlahallaa tämän avusta. Ilman häntä klaani olisi saattanut olla pahassa pulassa.
Leimutassu asteli Mahlahallan vierelle ja kävi istumaan. Kermanvärinen kolli laski katseensa taivaasta häneen ja hymyili.
"On hienoa kuulla, että Pohjapennun olo on muuttunut paremmaksi", hän totesi. Leimutassu nyökkäili myöntäilevästi.
"Niin on. Kissanminttu tehosi nopeasti häneen. Muidenkin olo on kohentunut, ja tällä hetkellä ainoastaan Lauhalaukalla ja Korppisiivellä on yhä kuumetta", hän sanoi.
Jokin Mahlahallan olemuksessa muuttui parin sydämenlyönnin ajaksi, kun hän mainitsi Lauhalaukan nimen. Leimutassu kallisti päätään mietteliäästi, mutta naukui sitten:
"Kiitos vielä kerran, kun autoit minua löytämään kissanmintut ja tuomaan ne klaaniin sairaille. On sinun ansiotasi, että Pohjapentu voi nyt paremmin."

//Mahla?
//271 sanaa

Kun Hiilihammas oli kertonut hyvät uutiseni, olin hymyillyt. Väsymys oli ollut niin voimakas, etten ollut jaksanut tehdä muuta. Olin laskenut pääni takaisin lämpimiin sammaliin ja nukahtanut uudestaan. Melko epäystävällistä nukahtaa kesken toisen puheen, mutta niin oli käynyt.
Heräsin siihen, kun joku kosketti lapaani. Haistoin jotakin hyvää. Huumaava tuoksu oli laimea, mutta se leijaili nenääni.
"Pureskele tätä", mustavalkea kissa ohjeisti ja työnsi lähemmäksi hyväntuoksuisia lehtiä. Tuoksu oli puoleensavetävä, enkä epäröinyt hetkeäkään. Nappasin pari lehteä suuhuni ja aloin jauhaa niitä. Se tuntui raskaalta. Lehtien pureskelun jälkeen tuntui, kuin olisin juossut kolme kertaa leirin pääaukion ympäri.
"Hyvä. Lepää nyt, pian olosi on parempi", parantajaoppilas lupasi ja hymyili lämpimästi. Suljin taas silmäni. Mieleeni palasi Hiilihammas. En jaksanut nostaa päätäni löytääkseni tabbykuvioisen soturin, mutta ajattelin häntä. Minun täytyisi pahoitella töykeää käyttäytymistäni, kun heräisin taas. Jos siis ylipäätään heräisin.
Väsymys sai taas otteen ja veti minut syvään uneen.

Kun taas heräsin, oli hämärää. En voinut uskoa sitä todeksi, mutta oloni oli parempi kuin päiviin. Nostaessani pääni ylös, minua ei enää huimannut. Kurkkuni oli edelleen kipeä, muttei yhtä pahasti kuin aiemmin. Pitkästä aikaa tunsin nälän tunteen. Olisin voinut syödä mitä tahansa!
En muista milloin viimeksi olin edes jaksanut nousta jaloilleni, mutta nyt tahdoin vain kävellä. Nousin hitaasti ylös vuoteeltani. Tasapainoni oli hutera, mutta pysyin pystyssä. Etsin hämärästä pesästä Hiilihampaan ruskean turkin ja tassuttelin soturin luokse. Painoin kuononi kollin otsalle ja nostin käpäläni soturin käpälien päälle.
"Hiilihammas, kuuletko minua?" kuiskasin soturin korvaan, joka värähti puhuessani. Kolli liikahti ja työnsi minut unissaan pois. Olin vähällä kaatua kylmälle maalle, mutta onnistuin pitämään tasapainoni. Kolli raotti hitaasti silmiään. Huomatessaan minut, Hiilihammas ei voinut peitellä yllättyneisyyttään.
"Minun oloni on jo paljon parempi", kerroin leveästi hymyillen, "onkohan täällä jossain ruokaa?"
Soturi ei ehtinyt vastata, kun askeleet lähestyivät meitä. Leimutassu astui ulos kahden kiven välissä olevasta pesästä. Mustavalkea kolli näytti ensin yllättyneeltä, mutta sitten iloiselta nähdessään minut.
"Voit selkeästi paremmin", parantajaoppilas totesi hyvillään. Minä nyökkäsin.
"Onko täällä ruokaa? Minulla on nälkä", ilmoitin. Vatsani huusi tyhjyyttään.
"Minä haen", Leimutassu lupasi. Kolli käveli ohitsemme ulos sairasaukiolta.
"Anteeksi, että nukahdin kesken keskustelun aiemmin", sanoin kääntyessäni takaisin Hiilihampaan puoleen.

//Hiili?
// 341 sanaa

Leimutassu ravasi perässäni kohti Eloklaanin reviiriä. Kuljimme molemmat varovaisin, mutta ripein askelin eteenpäin. En tahtonut pudottaa yhtäkään kissanminttua maahan. Kun olimme ylittäneet Eloklaanin hajumerkit, taivaalta alkoi tupruttaa suuria lumihiutaleita. Pelkäsin koko ajan, että pudottaisin yrtit ja tuottaisin pettymyksen klaanille. Puristin leukojani tiukemmin yhteen ja taivalsin lumisateessa eteenpäin. Leimutassu oli tullut vierelleni. Kumpikaan ei riskeerannut yrttejään sanomalla jotakin, vaan pysyimme aivan hiljaa.
Nummimaisema vaihtui metsään ja matkanteko helpottui, kun korkea puut pitelivät pahimman lumisateen ja tuulen poissa. Metsässä vaikeuksia toi kuitenkin aluskasvillisuus. En nähnyt edessäni olevaa maata, joten toivoin vain, etten kompastuisi jalkoihini tai maassa lojuviin oksiin.
Viimeinkin leirin turvalliset piikkihernemuurit häämöttivät edessämme. Annoin Leimutassun mennä edellä piikkihernetunneliin, jonne itse katosin hänen jälkeensä. Pääaukio oli miltei tyhjillään. Kissat olivat paenneet lumisadetta pesiinsä. Leimutassu johdatti minut parantajan pesän edessä olevan pensaikon luokse. En ollut aikeissakaan astua sairasaukiolle, sillä tiesin sen olevan täynnä viheryskään sairastuneita. Leimutassu laski kissanminttunsa maahan ja kääntyi sitten minun puoleeni.
"Kiitos, Mahlahalla. Jatketaan tästä myöhemmin, sairaat tarvitsevat kissanminttua", Leimutassu lausui ystävällisellä äänellä. Laskin yrtit kollin jalkojen eteen.
"Oli ilo olla avuksi", totesin väläyttäen kollille hymyn. Leimutassu otti yrttinsä hampaisiin ja vei ne sisään pesään, jonka siimeksestä kantautui kissojen yskintää ja valituksia. Astuin varalta askeleen taaksepäin. En tahtonut joutua sairaiden joukkoon.

Istuin pääaukiolla ja katselin kirkasta tähtitaivasta. Lumisade oli lakannut tovi sitten, ja pilvet olivat väistyneet tähtien tieltä. Sade oli jättänyt maahan valkean lumipeitteen. Olin odottanut Leimutassun tulevan taas juttelemaan kanssani, mutta mustavalkea kolli oli pysytellyt visusti parantajan pesässä. Hän ei ollut edes hakenut ruokaa itselleen. Kenties kolli oli nukkumassa.
Enemmistö Eloklaanin jäsenistä oli jo painunut nukkumaan pesiinsä. Minua ei väsyttänyt, vaikka olinkin herännyt aamulla ensimmäisten joukossa. Olin niin innoissani aamupäivän retkestä ei-kenenkään-maalle, etten malttanut nukkua.
Kun tutkailin taivaan lukuisia tähtiä, mieleeni palasi kysymys Tähtiklaanin olemassaolosta. Leimutassu oli löytänyt yrtit juuri sieltä, missä Tähtiklaani oli kertonut niiden olevan. Saattoiko se olla pelkkää sattumaa?
Säpsähdin kuullessani lähestyviä askeleita sotureiden pesältä. Kohtasin katseellani valkean kollin, jonka kasvoilla oli synkkä ilme. Väärävarjon vaalean meripihkainen katse tuijotti tyhjyyteen väistäen minut kokonaan. Sanaakaan sanomatta kevytrakenteinen kolli astui valkeaan lumeen ja tassutteli istumaan puolen ketunmitan päähän minusta. Entisen kuolonklaanilaisen katse oli kiinnittynyt parantajan pesään.
En ollut varma, mitä Väärävarjosta olisi pitänyt ajatella. Kissa oli syntyjään erakko, joka oli aiheuttanut Kuolonklaanissa vihaa etenkin Henkäysvarjossa. Kaikki olivat huomanneet, miten valkea kolli oli piirittänyt ensin Tuhkajuovaa ja sitten Pikiturkkia. En tiennyt oliko kolli lähtöni jälkeen löytänyt vielä kolmannenkin uhrin. Todennäköisesti, sillä Pohjapennun emo oli takuulla joku Kuolonklaanista. Olikohan Henkäysvarjo pakottanut hänetkin lähtemään Kuolonklaanista?
Välittämättä siitä, millainen historia Väärävarjolla oli, juuri nyt tunsin häntä kohtaan sääliä. En voinut kuvitellakaan, miten pahalta tuntui, kun ei voinut nähdä omaa poikaansa. Pohjapentu taisi olla ainoa läheinen kissa, joka Väärävarjolla oli Eloklaanissa. Hän särkyisi, mikäli menettäisi poikansa.
Erotin liikettä parantajan pesän edustalta. Mustavalkea kolli asteli ulos parantajan pesästä. Hänen ilmeensä oli kirkas, eikä lainkaan väsynyt. Päättelin Leimutassun nukkuneen hyvät unet omassa vuoteessaan. Väärävarjon ilme kirkastui, kun Leimutassu käveli valkean soturin eteen. Aluksi pelkäsin parantajaoppilaan tuovan huonoja uutisia, mutta kun hänen kasvoilleen levisi hento hymy, pelko haihtui.
"Onko Pohjapennun kunto kohentunut?" Väärävarjo kysyi toiveikkaana kohdatessaan parantajaoppilaan keltaiset silmät. Soturin hännänpää alkoi nykiä hermostuneena, mutta Leimutassun nyökätessä se laantui. Väärävarjo huokaisi helpottuneena ja painoi päänsä alaspäin. Sitten hän nosti katseensa takaisin Leimutassuun.
"Onko pahin siis jo ohi? Paraneeko Pohjapentu?" valkea kolli lateli kysymyksiä parantajaoppilaalle.

//Leimu?
// 538 sanaa

Kissanminttua oli paljon enemmän kuin Leimutassu oli osannut kuvitellakaan. Tämä riittäisi paremmin kuin hyvin kaikille sairastuneille. He rupesivat kiskomaan kasveja irti multaisesta maasta. Leimutassu nosti kasvin varovasti ylös juuresta, koska ei halunnut haaskata yhtäkään tärkeää osaa. Juurista saattaisi olla vielä hyötyä myöhemmin.
Kun molemmat olivat keränneet kissanminttua niin paljon, että he eivät pystyneet mitenkään kantamaan enää enempää, Leimutassu rupesi etsimään jotakin, joka saattaisi helpottaa paluumatkaa. Hän käski Mahlahallaa pysymään hylätyssä pesässää kissanminttujen kanssa sillä välin, kun hän itse livahti ulos.
Hänen katseensa pyyhki maata, kun hän yritti löytää jotakin kantamiseen sopivaa. Pian hän hoksasi maassa isoja kaarnanpaloja, jotka olivat pudonneet kaiketi salamaniskuun kuolleesta puusta. Hän nappasi neljä kookasta ja tarpeeksi paksua kaarnalevyä mukaansa ja palasi pesälle. Mahlahalla katsoi hänen tuomisiaan kummissaan.
"Tarvitsetko sinä myös kaarnaa?" hän kysyi, ilmeisesti yrittäen arvailla kaarnanpalojen käyttötarkoitusta.
"Tavallaan." Leimutassu laski yhden kaarnalevyn maahan ja asetteli sitten varovasti sen päälle poimimansa yrttikimpun. Sen jälkeen hän otti toisen levyn ja asetti sen yrttien päälle. Hän kokeili ottaa sen varovasti hampaisiinsa. "Tämä voisi toimiakin", hän tokaisi tukahtuneella äänellä.
Mahlahalla näkyi ymmärtävän yskän, sillä tuo otti myös yhden kaarnavelyn ja teki sille saman, minkä Leimutassu oli tehnyt omalleen. Lopulta heillä kummallakin oli enemmän tai vähemmän käytännöllinen kaarnatasku, jolla he pystyisivät kantamaan kissanmintut turvallisesti kotiin asti.
"Nyt lähdetään", Leimutassu ilmoitti hilpeästi, nappasi kaarnataskun kevyesti hampaidensa väliin ja suuntasi ulos pesästä. Hän kuuli Mahlahallan seuraavan perässään.
Kun he olivat päässeet jonkin matkan päähän hylätystä pesästä, Leimutassu antoi Mahlahallan ottaa taas ohjat. Vaalean kermanvärinen kolli asettui kulkemaan edelle, ja Leimutassu tassutti aivan hänen kintereillään. Vaikka parantajaoppilas uskoikin muistavansa reitin takaisin kotiin, hän ei halunnut ottaa riskejä. Oli parempi pelata varman päälle.

//Mahla?
//269 sanaa

Minttuliekki oli esittänyt minulle kysymyksen. Vastauksen miettimisen ajaksi yllemme laskeutui hiljaisuus.
"Täytyy yrittää elää mahdollisimman normaalisti", lausahdin rauhallisella äänellä ja yritin hymyillä, mutta kasvoilleni muodostui vain väkinäinen virnistys. Minttuliekin yötaivaan sinisistä silmistä paistoi huoli.
"Emme voi laittaa oireettomia varalta parantajan pesälle. Kaikki soturit nukkuvat niin tiiviisti yhdessä, että jokaisella taitaa olla yhtä suuret mahdollisuudet sairastua. Ei auta kuin toivoa, että tämä menee nopeasti ohi", sanoin tietämättä, yritinkö rauhoitella enemmän Minttuliekkiä vai mielessäni raivoavaa pelkoa. Pienin potilas oli Loistopennun ikäinen Pohjapentu. Mitä jos Loistopentukin sairastuisi?
"Miten korvaamme neljä puuttuvaa soturia? Heistä kolmella on oppilaat koulutettavana", Minttuliekki jatkoi. Oli hyvä, että naaras osallistui keskusteluun niin paljon. En kehdannut myöntää sitä ääneen, mutten ollut kaiken tämän keskellä ajatellut oppilaita ollenkaan.
"Terveet soturit huolehtivat koulutuksesta. Kun jaat partioita, anna kukin oppilas sellaisen soturin matkaan, joka pystyy huolehtimaan oppilaasta", kehotin. Minttuliekki nyökkäsi.
Toinen ongelmamme oli suurempi. Neljän soturin puute oli vielä melko pieni, mutta jos sairastuneiden määrä kasvaisi, puutoksemme olisi huomattava. Partioita oli vaikeaa järjestää, jos osallistujia oli liian vähän.
"Yritetään pärjätä. Jos sairastuneita tulee enemmän, vähennetään rajapartioiden määrää", sanoin epäröiden. Minttuliekki katsoi minua hetken näyttäen siltä, kuin olisi sanomassa jotakin, mutta naaras tyytyi nyökkäämään.
Meillä ei ollut varaa luopua saalistuspartioista. Klaani tarvitsi edelleen ruokansa, vaikka puolet sen jäsenistä joutuisivatkin parantajan pesälle.
"Täytyy rukoilla Tähtiklaania, että hän auttaa Eloklaanin eteenpäin. Tämän jälkeen klaanimme on vahvempi kuin koskaan, olen varma siitä", huokaisin hiljaa luoden katseeni hämärtyvälle taivaalle. Toivoin, että olisin oikeassa. Rukoilin hiljaa mielessäni Tähtiklaania. Kun laskin katseeni takaisin Minttuliekkiin, huomasin naaraan katsovan taivasta. Rukoiliko hänkin?
Soturitar laski kostuneen katseensa minuun. Jos vain oli mahdollista, tummansiniset silmät näyttivät niin entistä kauniimmilta. Katseemme kohtasi hetkeksi ja minut valtasi lämmin tunne. Hetki keskeytyi nopeasti, kun kuulin jonkun yskivän. Kauristassu astui ulos oppilaiden pesästä. Yskänpuuska riepotteli oppilasta ja hidasti liikkeitä. Kun yskänpuuska oli ohi, valkea kolli nosti katseensa ylös. Se liukui hitaasti piikkihernemuurien ja Litteäkiven kautta minuun ja Minttuliekkiin.
Meripihkanväriset silmät punersivat, ja nenänpään kosteus näkyi tänne asti. Kolli niiskutti. Ei, tämä ei voi olla totta, oli ensimmäinen ajatukseni. Otin jo askeleen lähteäkseni poikani luokse, mutta Minttuliekki pysäytti minut. Hän oli järjen ääni järjettömässä mielessäni.
"Et voi mennä hänen luokseen, ettet itsekin sairastu", naaras lausui säröilevällä äänellä. Astuin pari askelta lähemmäksi poikaani, jotta tuo kuulisi sanani.
"Sinun täytyy mennä parantajan pesälle. Liljatuuli ja Leimutassu pitävät sinusta huolta siellä. Sinulla ei ole mitään hätää, mene nyt", yritin pysyä vahvana Kauristassun vuoksi. Kollin silmistä paistoi pelko ja tuska. Hän näytti todella huonovointiselta lähtiessään laahustamaan kohti parantajan pesää. Käännyin taas Minttuliekin puoleen. Varapäällikön katse oli kohdistettu poikaani. Kauristassu oli Minttuliekin oppilas. Miltäköhän hänestä tuntui? Jakoiko hän kanssani pelon siitä, ettei Kauristassu selviäisi?
Minttuliekin tuntien, olin varma siitä. Hän jakoi kanssani pitkälti kaikki samat tunteet, jotka koskivat pelkoa siitä, että joku klaanitovereistamme menettäisi henkensä. Siksi Minttuliekki oli niin hyvä varapäällikkö.

//Minttuu?
// 457 sanaa

En voinut olla hymyilemättä kuullessani, kuinka Leimutassu kutsui minua ystäväkseen. Sitä sanaa kukaan ei ollut käyttänyt minusta sitten Kuolonklaanista lähdön. Raparperipistos oli ollut klaanissa viimeinen ystäväni. Naaraan muisteleminen sai mieleni hetkellisesti haikeaksi. Mitenköhän hän pärjäsi Kuolonklaanissa?
Pakotin ajatukseni takaisin tehtäväämme. Minun täytyi viedä Leimutassu Kuolonklaanin reviirin lähettyville ja hakea sieltä tarvitsemamme kissanmintut. Niiden avulla sairaat voisivat parantua. Viitoin oppilaan perässäni piikkihernetunneliin.
Ripein askelin suuntasin kohti etelää. Kulkisimme aina Eloklaanin eteläisimmälle rajalle. Oli helpointa pysytellä mahdollisimman kaukana Kuolonklaanista. Ei olisi hyvä asia, jos vihollisklaani veisi yrtit nenämme edestä. Riehuikohan viheryskä sielläkin?

Kun saavutimme eteläisen rajan, aurinko oli jo noussut. Maa oli kuuran peitossa. Juuri kun ylitimme rajan, näkökenttääni ilmestyi valkeita lumihiutaleita.
"Toivottavasti kissanmintut eivät ole kuolleet pakkasessa", Leimutassu lausahti kireästi. Vilkaisin kannoillani tulevaa kollia.
"Et olisi saanut unta, jos matka olisi turha", totesin, vaikken itsekään uskonut omia sanojani. Oli koomista, että kaltaiseni kissa sanoi niin. En minä edes tiennyt oliko Tähtiklaania olemassa. Ehkä Leimutassu oli kuullut paikasta Iltakaiulta, ja nähnyt vain unta, jossa hän muisti kollin kertomuksen. Tai sitten Tähtiklaani oikeasti oli olemassa.
Matka jatkui taas hiljaisuudessa. Olimme saapuneet harvapuiseen metsään, joka sijaitsi ei-kenenkään-reviirillä. Kuljimme kauemmaksi Eloklaanin reviiristä, jotta raja katoaisi näkyvistämme. Emme tahtoneet, että Kuolonklaanin partio näkisi meitä.
Kun raja oli kadonnut, uskalsin viimein vaihtaa suuntaa kohti vanhaa kaksijalanpesää, jossa Iltakaiku tovereineen olivat asuneet kauan sitten. En ollut koskaan käynyt pesällä, mutta olin kuullut muiden puhuvan siitä.
Tovin kuluttua eteemme aukeni suuri aukio, jolla ei kasvanut lainkaan puita. Valtavan kokoinen kaksijalan pesäksi arvelemani höskä vei suuren tilan aukiolta. Pysähdyin hetkeksi. Tältäkö kaksijalan pesät näyttivät? Pesä näytti kaikin puolin huonokuntoiselta, aivan kuten Leimutassu oli kuvaillut. Sitä ympäröi jonkinlainen kuusipuun värinen muuri, joka myöskin näytti varsin epäkäytännölliseltä. Sen raoista mahtuisi suurempikin kissa kulkemaan. Leimutassu ohitti minut ja vilkaisi sitten taakseen.
"Tule, ei haaskata aikaa. Tämä on se paikka", mustavalkea kolli ilmoitti viittoen minut peräänsä.
Epäröin hetken, mutta seurasin sitten kollia kohti pesää. Tarkastelin koko ajan ympäristöäni odottaen, että vihollinen hyökkäisi kimppuumme koska tahansa. Täällä ei näkynyt kaksijalkoja, koiria tai hirviöitä. Kuulin jostain kaukaa hirviön etäisen murinan, joka hetkellisesti voimistui, mutta katosi lopulta. Arvelin, että jossakin lähettyvillä oli ukkospolku.
Ilmassa ei haissut sen enempää tuoreita kaksijalan kuin vieraiden kissojenkaan tuoksuja. Kun astuimme seinässä olevasta raosta sisään ränsistyneeseen kaksijalan pesään, Leimutassu asteli suorinta tietä eteenpäin. Eikö häntä pelottanut ollenkaan?
Ilmassa leijaili houkutteleva, makea tuoksu. Seuratessani Leimutassua huomasin, että tuoksu voimistui entisestään. Leimutassu oli pysähtynyt. Kolli tuijotti vihreitä kasveja lumoutuneena. Tuoksu oli niistä peräisin. Kasvi oli levinnyt ympäri tätä osaa pesässä. Sitä oli hurjan paljon.
"Onko se kissanminttua?" kysyin. Leimutassu ei vilkaissutkaan minua, mutta nyökkäsi silti.
"Kerätään niin paljon kuin vain saamme kannettua", kolli lausahti ja alkoi nykimään kasveja juurineen päivineen irti maasta.

//Leimu?
// 438 sanaa

"Sinä olet vahva!" Yritin saada Pohjapennun uskomaan, että hän selviäisi tästä, vaikka en ollutkaan siitä itse niin varma. Hän oli hirvittävän huonossa kunnossa, minkä tämä tiedosti itsekin, ja siitä syystä toitotti jatkuvasti, että Tähtiklaani veisi hänet. "Sinun täytyy nyt levätä, jotta saat voimasi takaisin ja jaksat taistella sairautta vastaan", lisäsin pehmeämmin ja kosketin pennun korvaa kevyesti kuonollani, vaikka en ollutkaan varma, olisinko saanut olla näin lähellä häntä. Toisaalta olinhan itsekin kipeä, joten tuskin se ainakaan sairastuttaisi minua pahemmin.
Pohjapentu ynähti hiljaa ja painautui sammalia vasten voipuneena. Hetkeksi pennun keho jännittyi yskänpuuskan ravistellessa sitä, mutta sitten hän taas valahti veltoksi ja näytti melkein kuolleelta. Huoli riipaisi sisintäni. Toivoin koko sydämeni pohjasta, ettei Tähtiklaani halunnut tämän pennun henkeä. Hän oli tuskin vielä nähnyt elämää lainkaan, ja hänen isänsä olisi kamalan surullinen, jos menettäisi ainoan läheisensä Eloklaanissa.
"Hiilihammas?" Korppisiiven käheä ääni kuului takaani. Käännähdin ympäri ja kohtasin kumppanini kuumeisesti kiiltävän katseen. Naaras oli nostanut päätään, mutta se taisi olla ainoa asia, johon hänen voimansa riittivät tällä hetkellä. Astelin varovaisin askelin hänen luokseen ja kiedoin häntäni hänen velttona letkottavan häntänsä ympäri. Korppisiipi yritti kehrätä, mutta se katkesi varoittamatta iskevään yskänpuuskaan.
En sanonut mitään. Istuin vain hiljaa hänen vierellään ja pitelin hänen häntäänsä. Minusta tuntui voimattomalta, avuttomalta. Halusin auttaa, mutta en tiennyt, miten. Liljatuuli ja Leimutassu tekivät jo kaiken voitavansa, mutta kuinka pitkään se riittäisi? Lopulta heiltä loppuisivat yrtit, eivätkä he enää voisi tehdä hyväksemme mitään muuta kuin rukoilla Tähtiklaanilta armoa.
"Lähden tänä iltana." Käänsin toista korvaani parantajan pesän suunnalta kuuluvaan vaimeaan puheeseen. Tunnistin äänen Leimutassuksi. "Toivottavasti Tähtiklaani antaa meille jonkin merkin."
"Sitä minäkin toivon." Liljatuuli kuulosti väsyneeltä. Vähäksi aikaa tuli hiljaista, ja sitä seurasi tökkivä yskä. Hänkin on saanut tartunnan, tajusin kauhukseni, ja jouduin hetkeksi paniikkiin. Jos Liljatuulikin oli sairastunut, kuka huolehtisi kaikista muista sairastuneista? Tietenkin meillä oli Leimutassu, mutta hän oli vasta oppilas eikä osannut läheskään yhtä paljon kuin mestarinsa.
Painoin pääni alas hiljaiseen rukoukseen. Anelin mielessäni Tähtiklaania parantamaan kaikki sairaat. En kuitenkaan saanut minkäänlaista vastausta. Joko he eivät olleet kuulleet äänetöntä avunpyyntöäni, tai sitten heitä ei kiinnostanut puuttua asiaan. Ehkä koko Tähtiklaani oli pelkkää satua.

Seuraavana aamuna heräsin pesän ulkopuolelta kuuluviin juoksuaskeliin. Ne tulivat koko ajan lähemmäksi, kunnes lopulta Leimutassun laikukas hahmo tupsahti sairasaukiolle. Parantajaoppilas kiiruhti suorinta tietä parantajan koloon, jossa Liljatuuli yleensä nukkui. Pinnistelin kuullakseni, mistä he puhuivat.
"Näin Tähtiklaanin lähettämässä näyssä paikan, jossa kasvaa paljon kissanminttua!" Leimutassun ääni kohosi täyttämään pesän. Se oli täynnä intoa ja toiveikkuutta. Tunsin sisälläni heräävän pienen toivonkipinän.
Kissanminttua? ajattelin virkistyneempänä. Eikö Tähtiklaani sittenkään ole hylännyt meitä? Yritin kuulla loputkin keskustelusta, mutta ei mennyt kauaakaan, kun nuori kolli jo hölkkäsi pois kolosta ja katosi aukiolle yhtä nopeasti kuin oli tullut sisäänkin.
Kurkotuin vuoteeni reunan yli Pohjapentua kohti ja tökkäsin käpälälläni tämän kylkeä kevyesti. "Pohjapentu!"
Valkoinen pentu avasi silmänsä ja räpytteli niitä hetken yrittäen samalla kohdistaa katsettaan johonkin. Sitten hän tajusi kääntyä katsomaan minuun. Hänen kasvoillaan oli kysyvä ilme.
"Leimutassu lähti hakemaan lisää kissanminttua", supatin innoissani. "Tähtiklaani on kuullut rukouksemme ja on päättänyt auttaa meitä! Koeta sinnitellä vielä hetki, niin sitten saat lääkettä, joka varmasti tepsii."

//Pohja?
//499 sanaa

Putoustassu odotti harjoituskuopalla, hyvin vihaisena. Hopeaputous oli myöhässä. Kun kolli sitten vihdoin saapui, oli Putoustassulla jo varastossa pari taisteluliikettä. Kuitenkin naaras piilotti tunteensa nopeasti. -Tuleeko joku harjoittelemaaan kanssamme? hän kysyi mestariltaan iloisena. Hopeaputous näytti helpottuneelta luullessaan ettei Putoustassu ollutkaan vihainen. -Ei kukaan tule. Jonkun olisi kai pitänyt mutta he peruivat sen vähän aikaa sitten. Harjoittelemme itsepuolustusta tälläkertaa, Hopeaputous ilmoitti ja ohjasi Putoustassun kuopan viereen katsomaan. Sitten kolli näytti nopean liikkeen. -Toista tuo, kehotti Hopeaputous liikkeen näyttämisen jälkeen. Putoustassu astui edemmäs, kohti kuoppaa. Hän yritti muistella liikettä. Se oli joku joka peitti kaulan. Lopulta Putoustassu tyytyi siihen että hän potkaisi Hopeaputousta ja hyppäsi sivulle väistääkseen hyökkäyksen. Se taisi olla oikea liike, tosin ei aivan. Sillä kun Hopeaputous näytti liikkeen uudestaanse oli erillainen. Tällä kertaa Putoustassu kuitenkin painoi mieleen liikkeen. Potku, hyppy taaksepäin ja siitä sivulle. Sillä kertaa Putoustassu oppi liikkeen heti ja osasi hyvin. Hopeaputous kehui Putoustassua: -Hyvä! Nyt yhdistetään siihen hieman lisää hyökkäystä. Hopeaputous näytti liikkeen, lisäten siihen potkun ja hyppyjen jälkeen vielä hyökkäyksen takaapäin. -Tyyli on vapaa, Hopeaputous kertoi vielä hyökkäyksestä. -Okei, harjoitellaanko sitten sitä? Putoustassu kysyi iloisena, mestari ei ollut hullumpi. -Joo, itseasiassa lähdemme sen jälkeen keräämään sammalia, mutta iloitaan nyt kun vielä voi, Hopeaputous vastasi ja näytti helpottuneelta, taas kerran.

***

Harjoitusten jälkeen Putoustassu lähti mestarinsa kanssa keräämään sammalia. -Täällä on hyvä paikka, Hopeaputous kehotti. Putoustassu seurasi vaitonaisena. -Ota kynnelläsi pala sammalta, eli siis kuori se ja sen jälkeen laita se tuohon kasaan. Kannamme ne lopussa tietysti leiriin, Hopeaputous avusti oppilastaan, tällä kertaa aika tiukkana. -Ja muista etteivät sammaleet saa olla liian pieniä tai liian isoja, silloin ne eivät enään käy.

//263 sanaa

"Haluan lähteä hetimmiten", Leimutassu vastasi Mahlahallalle. Häntä ei oikeastaan edes väsyttänyt. Vaikka matka Kuuluolalle ja sieltä takaisin oli vienyt melkein koko yön, hän suorastaan pursusi energiaa. Hyvät uutiset kissanmintusta olivat saaneet hänet virkistymään, eikä hän voinut ajatellakaan nukkumaan menemistä enää tässä välissä. Mitä pikemmin he pääsisivät lähtemään, sitä nopeammin he olisivat takaisin lääkkeen kanssa ja voisivat pelastaa kaikki sairastuneet klaanitoverinsa.
Leimutassu loikki kevein askelin parantajan pesälle ja pujahti ketterästi sisään pensaaseen, jonka alla sairaus tuntui ilmassa raskaana kuin ukkospilvet. Hän pujotteli vuoteiden välitse Liljatuulen luo, joka oli taas jalkeilla ja valmisti parhaillaan uutta lääkeannosta. Naaras piristyi silminnähden hänen huomatessaan Leimutassun tulleen jo takaisin. Leimutassu ei kuitenkaan antanut mestarilleen suunvuoroa kysellä matkasta ja siitä, oliko Tähtiklaani antanut hänelle jotain neuvoja tänä vaikeana aikana, vaan hän kävi itse suoraan asiaan.
"Näin Tähtiklaanin lähettämässä näyssä paikan, jossa kasvaa paljon kissanminttua!" hän kertoi tohkeissaan. "Sitä kasvaa Kuolonklaanin eteläpuolella, hylätyssä kaksijalkojen pesässä! Mahlahalla opastaa minut sinne!"
Liljatuulen innostus vaihtui hyvin pian huoleksi, kun hän kuuli Kuolonklaanin mainittavan. "Onkohan se ihan turvallista? En usko heidän ilahtuvan löytäessään alueeltaan klaaninsa hylänneen soturin sekä Eloklaanin parantajaoppilaan viemässä kallisarvoisia yrttejä."
"Me olemme varovaisia!" Leimutassu vakuutti. Hän toivoi, ettei Liljatuuli kieltäisi heitä lähtemästä kaksijalan pesälle. Tämä oli heidän ainoa mahdollisuutensa peitota viheryskä ennen kuin se ehtisi levitä koko klaaniin.
Pienikokoinen parantajanaaras pysyi hetken vaiti. Hänen meripihkanväriset silmänsä tutkivat Leimutassua tarkkaan, ja Leimutassun nahkaa alkoi pistellä levottomasti. "Hyvä on, mutta yrittäkää pysytellä poissa vaikeuksista", naaras myöntyi lopulta. Hän laski häntänsä oppilaansa lavoille ja hymyili tälle väsyneesti. "Minä luotan teihin."
Leimutassu nyökytti päätään ylös ja alas. "Emme petä sinua", hän lupasi itsevarmasti, kurkotti koskettamaan mestarinsa korvaa nenällään ja kiepahti sitten ympäri palatakseen takaisin Mahlahallan luokse.
Hän hölkkäsi aukion poikki Mahlahallan luo, joka odotteli häntä piikkihernetunnelin edessä energisen oloisena. "No niin, näytä tietä, ystävä", Leimutassu hihkaisi hänelle hyväntuulisena ja viittasi hännällään kollia menemään edeltä tunneliin.

//Mahla?
//302 sanaa

Mesitähti: 5kp -

Koivutassu: 4kp - 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu!

Leimutassu: 41kp! - Seuraavan puolikuun aikaan voit ansaita parantajanimesi :)

Putoustassu: 4kp - 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu!

Pohjapentu: 36kp! -

Hiilihammas: 48kp! -

Minttuliekki: 9kp -

Taivaslaulu: 8kp -

Mahlahalla: 13kp -

Olin juuri saamassa kiinni kenties suurinta koskaan näkemääni jänistä, kun tunsin jonkun tökkivän kylkeäni. Kääntyessäni taas jäniksen puoleen, se oli kadonnut.
Uni haihtui hiljaa pois ja palasin sotureiden pesään, jossa joku toisteli nimeäni vaatien minua heräämään. Olin vähällä ärähtää kissalle pahasti, mutta tunnistaessani Leimutassun, en vain pystynyt olla ilkeä. Räpyttelin unisia silmiäni. Miksi parantajaoppilas oli tähän aikaan herättämässä minua tuollaisella raivolla? Aurinkokaan ei ollut vielä noussut.
"Mitä nyt?" kysyin unisena ja kampesin itseni istumaan.
"Tule", Leimutassu pyysi ja viittoi minut peräänsä. Ripein askelin mustavalkea kolli puikkelehti nukkuvien kissojen ylitse ulos juurakossa sijaitsevasta pesästä. Olisin niin kovasti halunnut jäädä nukkumaan, mutta uteliaisuus voitti. Halusin tietää, mitä asiaa parantajaoppilaalla oli tähän aikaan. Kuulin muutamien sotureiden liikkuvan. He olivat kai heränneet Leimutassun tuloon.
Astelin rauhallisin, huomattavasti Leimutassua laiskemmin oppilaan perässä pois juurakon alta. Jostain syystä vilkaisin pensaikon kohdalla taakseni puun rungon sisällä sijaitsevaan pesään. Siellä nukkuivat Eloklaanin kokeneimmat soturit ja varapäällikkö. Kaikki näyttivät nukkuvan.
Työnnyin pensaan alle muodostuneesta tunnelista leirin pääaukiolle. Pakkanen oli kiristynyt entisestään. Leimutassu istui pensaikon edustalla malttamattoman oloisena. Kolli paineli käpälillään hermostuksissaan maata.
"Miksi ihmeessä sinä herätit minut tähän aikaan?" kysyin edelleen väsyneenä ja turhautuneena. Asian oli paras olla tärkeää.
"Kävin tapaamassa Tähtiklaania", parantajaoppilas aloitti. En ollut varma, uskoinko Tähtiklaanin olemassaoloon vai en. Ajatus ikuisesta, onnellisesta elämästä houkutteli, mutta en siltikään tiennyt mitä ajatella siitä. Se kuulosti liian hyvältä ollakseen totta.
"Kertoivatko he jotakin? Liittyykö tämä viheryskään?" kysyin varovasti. Yritin esittää, että olin vähän edes perillä asioista. Eloklaanissa oli viheryskäepidemia, joka oli vienyt vahvojakin sotureita parantajan pesälle. Sotureiden lisäksi pesällä oli myös pentu, Pohjapentu. Hänen isänsä Väärävarjo norkoili päivittäin parantajan pesän edustalla yrittäen nähdä pesän sisälle. Valkea kolli ei ollut nyt neljäsosakuuhun nähnyt poikaansa. Hän näytti olevan tuskissaan.
Leimutassu nyökkäsi.
"Tai eivät he kertoneet, mutta näyttivät jotakin. He näyttivät paikan, jossa on hurjan paljon kissanminttua. Kissanminttu parantaa viheryskää, minä tahdon löytää sen paikan", mustavalkea kolli sanoi tasaisella äänellä, mutta kissan kasvoilta paistoi innokkuus.
"Siispä päätit herättää minut?" heitin yrittäen olla vitsikäs, mutta ymmärsin vasta asian sanottuani, kuinka tylyltä saatoin kuulostaa. Toivoin, ettei Leimutassu pahastuisi sanoistani.
"Tuuli toi mukanaan Kuolonklaanin hajun, joten paikan täytyy olla Kuolonklaanin lähellä. Ajattelin, että sinä voisit auttaa minua", Leimutassu sanoi ja kohtasi katseeni. Kissa ei vaikuttanut lainkaan pahastuneelta. Olin yllättynyt, mutta hyvin otettu siitä, että Leimutassu oli tullut juuri minun luokseni. Yhtä lailla hän olisi voinut herättää vaikkapa Lauhalaukan, Taivaslaulun tai Hopeaputouksen.
"Kerro lisää siitä paikasta, voin yrittää auttaa", ehdotin ystävällisesti. Nyt minäkin vasta innostuin asiasta. Tahdoin auttaa uutta klaaniani parhaani niin paljon kuin vain pystyin.
Leimutassu kertoi ränsistyneestä kaksijalanpesästä, joka sijaitsi metsän keskellä. Aluksi mielessäni kävi kaksijalkala. Ei, kaksijalkalassa ei haisisi Kuolonklaani. Mietin kuumeisesti Kuolonklaanin reviirin rajoja ja niiden ulkopuolta. Pohjoisessa oli vain joki ja metsää, lännessä oli Eloklaanin reviiri. Idässä taas ei ollut niinkään metsää. Samassa minulla välähti.
"Kuolonklaanin eteläpuoli! Olen nähnyt sen kaksijalanpesän! Iltakaiku asui siellä ystäviensä kanssa kauan sitten!" selitin innoissani ja kohtasin Leimutassun katseen. Nuori kolli hymyili leveästi ja tuon silmistä näki, miten iloinen kolli oli.
"Minä tulen mukaasi! Jos kissanminttu parantaa viheryskän, meidän täytyy lähteä heti!" sanoin ennen kuin Leimutassu ehti vastata mitään.
"Minun täytyy ilmoittaa Liljatuulelle ensin", Leimutassu sanoi. Olin ollut jo menossa kohti piikkihernetunnelia, mutta kollin sanat saivat minut pysähtymään.
"Aivan. Aiotko nukkua ennen lähtöä, vai lähdemmekö heti sen jälkeen?" kysyin yrittäen olla mahdollisimman rauhallinen. Minusta tuntui hyvältä, kun pystyin auttamaan Leimutassua. Olin ollut Eloklaanissa tähän asti melko huomaamaton perässäkulkija, ja välillä tuntui, ettei minulla ollut omaa tahtoa ollenkaan. Tein kaiken mitä käskettiin, nukuin ja söin. Se oli ihan mukavaa elämää, mutta kaipasin jännitystä ja pientä seikkailua.

//Leimu?
// 579 sanaa

Kun olin vaipunut uneen ties kuinka monetta kertaa päivän aikana, olin tietääkseni ollut yhä parantajan pesällä. Mutta avatessani silmäni näin edessäni minulle tuntemattoman luolan, joka oli kai jonkinlainen pesä.
Luolan katto oli korkea, ja rosoiset seinät ympäröivät minut. Olisi ollut pilkkopimeää, ellei luolan katossa olisi ollut pientä reikää. Kolea kuunvalo pääsi luolaan antaen minulle mahdollisuuden nähdä edes jotakin. Ilmassa haisi märkä sammal ja kaikki ne tuoksut, joita olin lehtisateen aikaan haistanut.
"Haloo!" huudahdin kohti katossa olevaa reikää. Kukaan ei vastannut. Erotin himmeinä taivaalla loistavat tähdet. Tuntui, kuin olisin ollut niiltä näkymättömissä. Missä minä olin?
Tähdet tuntuivat kaukaisemmilta kuin normaalisti. Normaalisti tähdet nähdessäni, tunsin olevani Tähtiklaanin katseen alla. Nyt sitä tunnetta ei tullut. Eikö Tähtiklaani nähnyt minua? Olivatko esi-isämme hylänneet minut?
Pakokauhu valtasi mieleni ja käännähtelin äkkinäisin liikkein ympäriinsä. Yritin etsiä pakoreittiä. Ei pienintäkään koloa missään. Miten olin joutunut tänne?
"Apua!" yritin huutaa, mutta vastaukseksi sain vain ääneni kaiun. Se osui luolan kylmiin seinämiin ja huusi takaisin aina vain vaimeammin, kunnes katosi kokonaan. Yritin kiivetä seinämää pitkin ylöspäin, mutta se oli liian jyrkkä. Rukoilin Tähtiklaania auttamaan minua.
Käperryin luolan keskiosaan niin, että kylmä kuunvalo heijastui valkealle turkilleni. Painoin etukäpälät kasvoilleni ja toivoin, että Tähtiklaani auttaisi minua. Pelkäsin kuolevani tänne, paikkaan, josta Tähtiklaani ei minua löytäisi luokseen.

Kun heräsin, luola oli kadonnut. Olin taas tutussa ympäristössä parantajan pesän sairasaukiolla. Kiersin katseellani läpi sairasaukiota suojaavan pensaikon seinämät. Auringonvalo pääsi siivilöitymään sieltä täältä aukiolle. Miltei jokaisella vuoteella nukkui joku.
Uni ei ollut vienyt mukanaan armotonta väsymystä ja lihasten särkyä. Niiskaisin toivottomana. Päätäni särki yhä, ja minun oli kylmä. Vaikka olinkin huojentunut ollessani parantajan pesässä, miltei toivoin olevani yhä unen vanki.
Unessa viheryskää ei ollut ollut. Mutta oliko parempi olla kissojen ympäröimänä sairaana kuin terveenä yksin luolassa? En tiennyt, eikä mieleni jaksanut enää pohtia niin vaikeita kysymyksiä.
Etsin katseellani Hiilihampaan tabbykuvioista turkkia. Isä ei ollut käynyt luonani ollenkaan, mutta olin saanut turvaa Hiilihampaasta. Etsiessäni soturia, yskänpuuska alkoi jälleen riepotella kehoani. Kun se viimein laantui, erotin tummanruskean kissan seisoi jo edessäni. Hiilihampaan kasvoilla oli hento hymy, kollin silmät punottivat ja tuon nenä vuosi. Hänelläkin oli viheryskä.
"Hei, Pohjapentu. Onko vointi yhtään parempi?" soturi kysyi. Pudistin päätäni.
"En tiedä, miten kauan minä jaksan enää", kuiskasin hiljaa painautuen sammaliin, "mitä jos minun kehoni ei jaksa? Te muut olette niin vahvoja, mutta minä en. Miksi oloni ei ole jo parempi?"
Inhosin sitä, kuinka valitin vain, mutta annoin sen itselleni anteeksi. Mikäli kuolisin, kukaan ei ainakaan yllättyisi siitä tai surkuttelisi onnetonta kohtaloani. Ainakin kaikki tietäisivät, että olin varautunut kuolemiseen.

//Hiili?
// 409 sanaa

Sairasaukiolle oli viimein tullut hiljaista. Välillä jostain saattoi kuulua vaimeaa yskintää, mutta muuten kaikki olivat pystyneet ummistamaan silmänsä ja rauhoittumaan unille. Kaikki paitsi Liljatuuli ja Leimutassu, joka seurasi tarkkaavaisesti mestarinsa opetusta huolimatta silmäluomiaan alas painavasta väsymyksestä. Hän ei ollut Liljatuulen tapaan nukkunut kunnon yöunia sitten Pohjapennun sairastumisen. Pesällä oli nyt jo kamalan täyttä, ja Leimutassua ahdisti ajatus siitä, että enemmän kissoja saattaisi vielä sairastua. Heiltä olivat jo yrtit alkaneet käydä vähiin, ja uusia oli vähänlaisesti saatavilla missään. Eikä Leimutassu uskonut, että Kuolonklaanin parantajalta heruisi heille armonpaloja.
Liljatuuli sekoitti tikulla yrttitahnaa, jonka hän oli juuri valmistanut pureskelemalla monta erilaista kasvinlehteä suussaan mössöksi ja sylkemällä ne sitten littanalle kivelle. Leimutassu oli katsonut sitä vierestä inhoten, mutta oli silti yrittänyt painaa muistiinsa kaikki ne yrtit, joita parantaja oli käyttänyt: kamomillaa, purasruohoa, leskenlehteä sekä ihan hitusen kissanminttua, koska sitä ei ollut paljoa. Hän ei osannut sanoa, oliko Liljatuuli keksinyt seoksen omasta päästään vai oliko hän vain jo tarpeeksi epätoivoinen yrittääkseen kaikkea mahdollista helpottaakseen potilaidensa oloa.
Yskänpuuska sai Liljatuulen keskeyttämään tekemisensä. Tikku tipahti hänen suustaan, ja hänen kehonsa vapisi hullun lailla naaraan yrittäessä saada taas kunnolla henkeä. Leimutassu tuli hänen vierelleen huolestuneena. Häntä pelotti, että mestari joutuisi niin huonoon tilaan, ettei tämä enää pystyisi hoitamaan tehtäviään. Silloin kaikki vastuu sairastavista kissoista kasautuisi Leimutassun niskaan, eikä hän ollut varma, jaksaisiko kantaa sen taakan.
"Sinun pitäisi levätä", hän maukui lempeästi ja tuuppasi naaraan kaulaa hellästi kuonollaan. "Kaikki muutkin nukkuvat nyt. Minä voin ottaa ensimmäisen vahtivuoron ja huolehtia siitä, että he saavat kaiken tarvitsemansa."
Liljatuuli ei pistänyt vastaan. Hän nyökkäsi silmät kuumeisesti kiiltäen ja laahusti omalle pedilleen parantajan pesän perällä. Ennen kuin hän sai unen päästä kiinni, hän nosti äkisti päätään ja kohdisti meripihkaisen katseensa Leimutassuun. Parantajaoppilas katsoi mestariinsa kysyvästi ja tassutti lähemmäksi, sillä aavisteli naaraalla olevan jotain sanottavaa.
"Huomenna on puolikuu." Liljatuulen ääni oli yskimisestä käheä. "Sinun on mentävä Kuuluolalle ja pyydettävä esi-isiltämme neuvoja."
Leimutassu tunsi sydämen hypähtävän kurkkuunsa. "Ai yksinkö? Kuolonklaanin reviirille?" Hän ei ollut ikinä käynyt Kuuluolassa ilman mestariaan. Hän ei ollut vielä edes parantaja. Suostuisiko Tähtiklaani todella tapaamaan hänet siitä huolimatta?
Liljatuuli yski taas. Hän ei yskimiseltään pystynyt puhumaan ollenkaan, mutta epätoivoinen ilme naaraan kasvoilla oli paljonpuhuva. Leimutassu ei voisi muutakaan: hänen oli lähdettävä Kuuluolalle.


Seuraavana päivänä Leimutassu lähti matkaan hyvissä ajoin alkuillasta. Lunta oli tullut jonkin verran, mutta se ei hidastanut häntä juuri lainkaan. Eniten häntä hermostutti Kuolonklaanin reviirille meneminen aivan yksinään. Mahlahalla oli osoitus siitä, etteivät kaikki kuolonklaanilaiset olleet julmia ja pahantahtoisia, mutta hän ei kyllä halunnut jäädä arvailemaan, kuka saattaisi repiä häneltä korvat päästä jo vain siitä hyvästä, että hän oli ylittänyt näkymättömän klaaneja erottavan linjan.
Oli jo melkein pimeää, kun Leimutassu saapui Kuolonklaanin rajalle. Valkoinen lumi loi hieman valoa hänen matkansa varrelle, mutta muuten hän joutui turvautumaan pimeänäköönsä. Jokainen epämääräinen liikahdus pimeässä sai hänen mielikuvituksensa laukkaamaan ja luomaan pelottavia mielikuvia siellä mahdollisesti vaanivista vaaroista. Hän nopeutti askeliaan ja yritti päästä Kuuluolalle niin pian kuin vain suinkin.
Pilviharson takaa pilkahteleva puolikuu antoi ilmi lammen ja sen rannassa kohoavan korkean kivikukkulan. Vesi aaltoili ja välkehti navakan tuulen liikuttaessa sitä. Leimutassu suuntasi vaistomaisesti Kuuluolaan vievän tunnelin sisäänkäynnille. Hän löysi sen kuovittuaan vähän aikaa lunta pois tieltä. Sinä pystyt tähän, Leimutassu, hän rohkaisi itseään, ennen kuin sukelsi alas viettävään mustuuteen.
Leimutassu tunnusteli reittiään viiksillään. Joissain kohtaa tunneli oli niin kapea, että hänen viiksensä hipoivat melkein seiniä kummaltakin puolen. Lopulta tunneli laajeni avarammaksi tilaksi, mistä hän tiesi tulleensa perille. Kuuluola. Esi-isien pyhä paikka, josta saattoi saada yhteyden jo edesmenneisiin klaanitovereihin ja muihin ajat sitten maan tomut turkistaan karistaneisiin sotureihin ja parantajiin.
Leimutassu asteli varovasti lammen rantaan. Vesi kimalteli kauniisti heikossa kuunvalossa, joka pääsi jotakin kautta sisään. Katosta roikkuvista terävistä kivistä tippui vesipisaroita alapuolella olevaan lampeen. Leimutassu hengitti raikasta, rauhoittavaa tuoksua. Hän tunsi kireiden lihaksiensa rentoutuvan kyyristyessään veden ääreen ja kurottaessaan kaulaansa pidemmälle litkiäkseen sitä suuhunsa. Kun hän nieli veden alas kurkustaan ja sulki sen jälkeen silmänsä, hän tunsi unen tempaavan itsensä pyörteisiinsä.

Ränsistynyt kaksijalkojen pesä kohosi uhkaavana Leimutassun edessä. Suuret kuuset ja männyt piirittivät sitä joka puolelta. Mikä tämä paikka oikein oli? Nuoren kollin niskakarvat nousivat pystyyn. Paikka oli kaikkea muuta kuin puoleensavetävä.
Ilmassa leijaili sakeana tutunoloinen haju. Häneltä meni hetki tajuta, että se kuului Kuolonklaanille. Tämä paikka on jossain lähellä Kuolonklaania, Leimutassu oivalsi ja tassutti katsomaan lähempää hylättyä pesää. Mutta minkä vuoksi Tähtiklaani haluaa näyttää tämän paikan minulle?
Lahossa puuseinässä oli halkeama, josta hänen onnistui puikahtaa sisään. Vaikka hän tunsi olonsa kaikin puolin epämukavaksi ja uhatuksi, hänen oli pakko jatkaa eteenpäin. Tähtiklaanilla oli varmasti hyvä syy näyttää tämä hänelle.
Eikä mennyt aikaakaan, kun Leimutassu ymmärsi sen, miksi. Hän katsoi häkeltyneenä edessään kasvavia vihreälehtisiä kasveja, joiden huumaava tuoksu täytti hänen ajatuksensa.
"Kissanminttua!" hän henkäisi haltioituneena ja meni lähemmäksi. "Näin paljon kissanminttua! Tästä riittäisi kaikille sairaana oleville!" Samassa Leimutassu tiesi, mitä tehdä. Hänen oli löydettävä tämä paikka tosielämässä ja haettava kissanminttua kaikille. Ja hän tiesi juuri sopivan kissan opastamaan hänet sinne.

Kotimatkan Leimutassu kulki melkein kokonaan juosten. Hänellä oli kiire kotiin. Hänen oli löydettävä Mahlahalla.
Hän viiletti metsän halki, kunnes leirin piikkihernemuuri tuli näkyviin. Hän syöksyi tunnelin läpi ja jatkoi lähes yhtä vauhdikkaasti aina soturien pesälle asti. Hän oli vähällä törmätä Hillasieluun matkalla, mutta kiersi kollin ketterästi ja sukelsi kuusen alle viettävään onkaloon.
Leimutassun katse pyyhki raivokkaasti pesässä yhä olevia kissoja. Suurin osa nukkui, sillä aurinko ei ollut vielä edes noussut. Mahlahalla löytyikin yllättävän helposti, sillä hänen vuoteensa sijaitsi melko lähellä onkalon suuaukkoa.
"Mahlahalla, herää!" Leimutassu sihahti kärsimättömästi ja tökki soturikollia kylkeen käpälällään. "Tämä on elintärkeää! Tarvitsen apuasi!"

//Mahla?
//892 sanaa

Räpäytin silmiäni ystävällisesti Pohjapennulle, vaikka tuo tuskin pystyi lukemaan rauhoittelevaa elettä kasvoiltani kuumetokkuransa läpi. "Minun nimeni on Hiilihammas", vastasin.
Pentu katsoi minua pitkään, ikään kuin hän olisi yrittänyt prosessoida mielessään sitä, mitä olin juuri sanonut. Lopulta hänen onnistui nyökäyttää vähän päätään. Painoin tassullani märkää sammaltukkoa ja kostutin sillä käpälääni, jonka sitten asetin kollin otsalle helpottaakseni hieman hänen oloaan.
Pohjapentu käpertyi taas kerälle sammaliin ja hengitti rosoisesti. Minun teki pahaa katsella pientä pentua siinä tilassa. Väärävarjo oli varmasti kamalan huolissaan pojastaan. Jos kyseessä olisi ollut oma pentuni, olisin saattanut jopa yrittää murtautua parantajan pesälle näkemään häntä.
Tunsin hännän painon laskeutuvan lapojeni päälle. Käänsin päätäni ja näin Liljatuulen, joka oli tullut seisomaan viereeni. "Kiitos, Hiilihammas. Nyt voit mennä lepäämään", naaras naukaisi pehmeästi ja kyykistyi samalla haistelemaan Pohjapennun polkuanturoita. En tiennyt, miksi hän teki niin, mutta uskoin sen olevan jotain niitä parantajien juttuja.
Raahauduin omalle paikalleni ja lysähdin makaamaan sammalille. Korppisiipi nukkui viereisessä vuoteessa. Hänenkin hengityksensä rahisi pahan kuuloisesti. Pelkäsin, että hänen tilansa lähtisi huononemaan.
Hyvä Tähtiklaani, anna meidän selvitä tästä, rukoilin hiljaa mielessäni ja laskin leukani käpälilleni. Älä vie Korppisiipeäkin minulta.

Pari päivää kului, eikä kenenkään tila lähtenyt muuttumaan mihinkään suuntaan. Olin alkanut yskiä, mutta oloni ei ollut aivan yhtä huono kuin muilla potilailla. Myös Liljatuuli oli alkanut näyttää huonovointiselta viime aikoina, mutten osannut sanoa, johtuiko se rasituksesta vai jostain muusta.
Nousin istumaan ja nuolaisin pari kertaa rinnastani törröttävää karvatuppoa. Turkkini oli hirvittävässä kunnossa. Yleensä pidin sen siistinä ja ojennuksessa, mutta nyt se oli päässyt takkuuntumaan ja se sojotti rumasti joka suuntaan.
Havaitsin näkökenttäni reunalla liikettä. Käännyin katsomaan Pohjapentua, joka kohotti päätään varovasti ja puhkesi sitten yskimään. Katsoin häntä säälivästi. Pentu uskoi kovasti, että Tähtiklaani halusi hänet luokseen, ja toivoin todella, että hän oli väärässä. Olin päättänyt yrittää piristää häntä jotenkin, vaikka tuo tuskin kamalasti jaksoi tehdä mitään.
"Hei, Pohjapentu", naukaisin hieman väsyneellä äänellä, mutta yritin saada sen kuulostamaan pirteämmältä. "Onko vointi yhtään parempi?"

//Pohja?
//312 sanaa

Katsoin uupuneena, kuinka minulle edelleen tuntematon kollikissa työnsi kasteltuja sammalia minua kohti. Uskalsinko ottaa sellaiselta kissalta mitään vastaan, jonka nimeä en edes tiennyt? Minulla kesti hetki muistaa, että kissa oli Eloklaanin soturi. Totta kai pystyin luottamaan häneen.
Keräsin kaikki jäljellä olevat voimani ja siirryin lähemmäksi märkää sammalpalloa. Etujalkani ja pääni olivat oman vuoteeni ulkopuolella, kun kumarruin imemään sammalpallosta vettä.
Viileä vesi tuntui mukavalta kurkussa. Kun olin juonut, valtava yskänpuuska alkoi taas riepotella kehoani. Käperryin vuoteelleni lohduttomana. Miksi Tähtiklaani teki minulle näin?
Olisin tehnyt mitä vain, että isä olisi voinut tulla luokseni. Jos nyt kuolisin, ympärilläni olisi vain tuntemattomia kissoja, joiden nimiä en edes tiennyt. Nostin kyyneleistä kostuneiden silmieni katseen ruskeaan kissaan.
Hänen kasvoiltaan paistoi sääli ja lohduttomuus.
"Mikä sinun nimesi on? Jos minä kuolen, tahdon ennen sitä edes tietää sinun nimesi", kähisin ja yritin saada ääneni muiden pesässä olevien äänien yli. Osa sairasaukiolla olevista yski, mutta myös puhetta kuului, kun parantajat keskustelivat sairaiden kanssa. En tiennyt, miksi ruskea kissa auttoi minua. Hän näytti itsekin väsyneeltä ja kipeältä. Ei sotureiden tehtävä ollut parantaa, vaan puolustaa klaania. Voimani eivät riittäneet esittämään yhtäkään lisäkysymystä. Jos selviäisin tästä, voisin kysyä asiaa myöhemmin kollilta.

//Hiili?
// 189 sanaa

Kiersin leiriä jo kolmatta kertaa etsien kuumeisesti kumppanini laikukasta hahmoa. Olin herännyt ansaituilta päiväunilta vain hetki sitten kamaliin painajaisiin. Leirissä oli alkanut kiertää huhu viheryskästä aikaisemmin aamulla, mutta Mesitähti ei ollut vielä varmistanut mitään, mitä hän luultavasti kyllä tekisi pian, jos kissojen puheet pitivät paikkansa. Olin herännyt henkeä haukkoen painajaiseen, jossa läheiseni olivat jokainen odottaneet kuolemaansa viheryskän kourissa. Minun kurkkuani kuristi ja happi ei tuntunut kulkevan juuri ollenkaan. Jalkani tuntuivat veteliltä ja tunsin lihasteni tärisevän vaalean turkkini alla. Minua pelotti. Minua pelotti aivan kauheasti.
Jatkoin päätöntä kävelyäni leirin halki. Kaikkea järkevää ajatteluani verhosi nyt tumma läpipääsemätön verho, joka esti kaiken itseni rauhoittelun. Ahdistus oli saanut minusta sellaisen otteen, että pelkäsin, ettei se koskaan irrottaisi. Yritin vetää syvempään henkeä, ikään kuin se auttaisi saamaan happea paremmin, mutta se ei auttanut. Minä halusin nyt vain Merkuriuksen luokse. Hän oli turvapaikkani. Hän oli toivoni hädän hetkellä. Se, joka osasi aina valita oikeat sanat rauhoittaakseen sisälläni riehuvan ahdistuksen, mutta nyt en nähnyt häntä missään.
Ja aivan kun nuo sanat olisivat toimineet jonkinlaisena rukouksena, Merkurius asteli sisälle leiriin aivan Okraviiksen huonotuulisen ilmeen perässä. Suorastaan rynnistin kollin suurta hahmoa kohti. Halusin vain hänen syleilyynsä ja unohtaa koko muun maailman edes hetkeksi.
“Merkurius!” Oli puhdas vahinko, että kutsuin kaikkien muiden kuulleen kumppaniani hänen erakko nimellään klaani nimen sijaan, mutta sillä hetkellä en välittänyt.
“Hei Taivaslaulu”, kolli naukaisi, mutta kun hänen katseensa tavoittivat silmäni lämpiminä hän huomasi ahdinkoni, ”oletko kunnossa?” Hänen kulmiensa väliin muodostui huolestunut ryppy hänen kumartuessa puoleeni. Se tuntui siltä kuin hän suojelisi minua muulta maailmalta. Nyökkäsin vartaloni vieläkin täristen. Olin kunnossa nyt, kun hän oli siinä.
“Vaivaako sinua vieläkin se viheryskä?” Merkurius kysyi ja ohjasi minua hieman sivummalle. Nyökkäsin astellessani hänen vierellään. Olin kertonut hänelle jo aikaisemmin kuinka paljon pelkäsin Ruskatassun, hänen, isäni ja ystävieni puolesta. Merkuriuskin oli kovin huolissaan, sillä me molemmat tiesimme kuinka paljon Ruskatassu oli viime aikoina oleillut parantajan pesällä.
Nojauduin Merkuriuksen puoleen ja hengitin hänen tuttua tuoksuaan. Se sai minut hiljalleen rauhoittumaan ja kamalat mielikuvat läheisten kuolemasta haalenemaan.
“Minä olen vain niin huolissani. En vain saa ahdistusta karistettua. Pelkään, että jotain pahaa ja lopullista tapahtuu”, sanoin hiljaa ja siirsin päätäni siten, että näkisin kollin kasvot yhä kumppaniini nojaten. Merkurius nyökkäsi. Hän ymmärsi. Ja sitten hän sanoi lempeästi:
“Me selviämme kyllä, niin kuin olemme aina tähänkin asti selvinneet.”

//376 sanaa

Nyökkäsin ja katsahdin Mesitähteen vielä rohkaisevasti.
“Päätöksillä ei ole kiire, muista se. Mieti vain niin kauan kuin on tarvis ja olen varma, että löydät oikean ratkaisun. Minä uskon sinuun Mesitähti. Voit tulla pyytämään minua juttelemaan jos sinusta tuntuu joskus siltä, että haluat puhua. Olen sinun tukenasi aina”, sanoin. Mesitähti nosti vieläkin haikeuden täyttämän katseensa ja hymyili minulle antaen haikeuden sileän pinnan säröttyä hetkeksi näyttäen pienen pilkahduksen sitä tällä hetkellä syvälle haudattua iloa.
Nousin ylös tassuilleni ja Mesitähti teki samoin. Kummankaan ei tarvinnut sanoa mitään tietääkseen, että keskusteluhetkemme olisi nyt päätyttävä, koska asemamme vaativat sitä. Siinä sanattomassa yhteydessä oli jotain erityistä - tai ainakin minä pidin sitä erityislaatuisena. Sellaisena, jota en ollut kokenut kenenkään muun kanssa. Sillä hetkellä ymmärsin, että pidin Mesitähteä yhtenä parhaista ystävistäni. En tiennyt koska suhteemme oli kasvanut niin vahvaksi mitä se oli. Se oli kuin siemen, joka seuraavana aamuna oli jo upea suuriterälehtinen kukka, joka oli kasvanut kuin taikaiskusta kun kukaan ei ollut näkemässä.
Sitten me vaihdoimme lyhyet hyvästit ja suuntasimme molemmat kohti omia askareitamme. Minä hymyilin, sillä mielessäni kaikui yhä Mesitähden sanat. “Tähtiklaani teki oikean valinnan suhteesi.” Ja se kätkettynä sydämeeni suuntasin tehtäviini aivan uudenlaisella tarmolla, ja hetkeksi unohtaen kaiken mieltäni piinanneen tuskan.

“Minulle ilmoitettiin juuri, että klaanissa on todettu viheryskää”, Mesitähti sanoi vakavasti. Silloin sydämeni jätti yhden lyönnin välistä. Olin kuullut paljon varoittelua viheryskästä läpi elämäni, mutta en vielä koskaan ollut törmännyt oikeasti sellaiseen tapaukseen. Uusi tilanne sai minut jännittymään.
“Kenellä se on?” kysyin turhankin terävästi. Minusta tuntui, että minun olisi tehtävä kaikkeni nyt hädän hetkellä klaanimme hyväksi ja jotta pääsisin siihen olotilaan, minun olisi suljettava kaikki muu ympäriltäni. Keskittyä ainostaan klaaniin ja sen hyvinvointiin ja sysätä mikä tahansa ylimääräinen ympäriltäni. Se oli ehkä vähän paha tapani, sillä silloin kun päädyin tällaisen määrätietoisuuden valtaan, saatoin huomaamattani sivuuttaa sosiaaliset suhteeni. Ehkä se oli yksi ongelma, jonka takia minulla oli ollut vaikeuksia luoda ystävyyssuhteita Eloklaanissa.
“Ainakin Pohjapennulla, Korppisiivellä ja Hiilihampaalla”, Mesitähti sanoi. Hiilihammas ja Korppisiipi. Sydämeni alkoi takoa rinnassani entistä kovempaa. Luimistin korviani hetkeksi ja sitten sysäsin tunteeni taka-alalle. Minun täytyisi ajatella tilannetta objektiivisesti.
“Sen lisäksi Lauhalaukalla ja Utusielulla on nuhan oireita. Liljatuuli sanoi kuitenkin, että on todennäköistä, että hekin ovat saaneet viheryskätartunnan.”
Nyökkäsin.
“Mitä me teemme seuraavaksi? Pitää varmaan yrittää selvittää keiden kanssa sairastuneet ovat olleet tekemisissä?” kysyin odottaen tarkempia ohjeita päälliköltä. Kohensin ryhtiäni ja yritin saada mieleni selkeäksi ja karistaa kaiken ylimääräisen mielestäni ikään kuin valmistautuen juoksukilpaan viheryskää vastaan. Ja kaikesta huolimatta ystävieni nimet kummittelivat äänekkäinä mielessäni.

//Mesi? Toivotavasti en hitannu Mettä liikaa ja en ollu ihan perillä tosta viheryskä epidemiasta nii toivottavasti en kirjottanu mitää väärin :'D
401 sanaa

Pohjapentu oli sanonut ääneen juuri sen, mistä olin pelännytkin olevan kyse. Yskänpuuska ravisteli armottomasti pientä pentua, jonka silmät olivat kostuneet kyynelistä. Näky riipaisi minua suoraan sydämestä.
"Ei Tähtiklaania sinua vie", yritin puhua rauhoittelevasti, mutta en tiennyt, kuinka hyvin sisälläni kasvava pelko kuului äänestäni. "Sinä selviät kyllä tästä. Liljatuuli ja Leimutassu parantavat sinut. Pysy vahvana, pikkuinen." Sivuutin puistatuksen ja astahdin tarpeeksi lähelle, jotta ylsin silittämään pennun selkää hännälläni. Pohjapentu hautasi kuononsa sammaliin ja nyyhkytti hiljaa. Hän tuntui tulikuumalta. Hänellä oli varmaankin kuumetta.
Olin juuri aikeissa lähteä etsimään Liljatuulta, kun parantaja yhtäkkiä seisoi jo takanani. Hänen suussaan oli tukko yrttejä, jotka kaikki näyttivät enemmän tai vähemmän kuihtuneilta. Parantajan ilmeessä oli epämiellyttävää synkkyyttä, joka sai niskakarvani pörhistymään.
"Sinun ei pitäisi olla täällä", naaras sanoi laskettuaan ensin kantamuksensa maahan ja tassuteltuaan vierelleni tutkimaan Pohjapennun vointia. En kuitenkaan ehtinyt vastata mitään, kun parantaja jo käänsi meripihkanväriset silmänsä minuun ja lausahti: "Ellet sitten satu olemaan sairas."
Nyökkäsin hieman pelokkaasti. Liljatuulen silmät siristyivät ja hänen suustaan valui ulos raskas huokaus. Naaras viittasi hännällään minua siirtymään vapaalle vuoteelle Pohjapennun ja Korppisiiven vuoteiden väliin. Tottelin mukisematta, ja taitoin jalkani kömpelösti alleni asettuessani makaamaan sammalille.
"Onko Korppisiivelläkin se?" kysyin oikeastaan jo tietäen vastauksen. Liljatuuli nyökkäsi vakavana.
"Ja niin on luultavasti myös sinulla, sikäli olet ollut tiiviisti tekemisissä hänen kanssaan", hän murahti ja näytti yhtäkkiä kovin uupuneelta. "Kävin juuri ilmoittamassa Mesitähdelle, että parantajan pesä muutetaan karanteenialueeksi. Mitä nopeammin onnistumme katkaisemaan tartuntaketjun, sitä paremmat mahdollisuudet klaanilla on toipua tästä."
Korvani nytkähti siihen suuntaan, missä Pohjapennun vuode sijaitsi. Pentu yski taas. Liljatuuli katosi hetkeksi varastoon ja palasi pian mukanaan tukko kostutettua sammalta. Pohjapentu kohotti vähän päätään, mutta hänellä näytti olevan vaikeuksia kohdistaa katsettaan mihinkään.
Samaan aikaan pesään pyrki sisään kaksi uutta kissaa. Utusielu ja Lauhalaukka niiskuttivat molemmat nenäänsä, vaikka he näyttivät silmin nähden pirteämmiltä verrattuna Korppisiipeen ja Pohjapentu-parkaan.
"Anna kun minä hoidan Pohjapentua", sanoin ja olin sillä samalla hetkellä jo tullut seisomaan Pohjapennun vuoteen viereen. "Huolehdi sinä vain Utusielusta ja Lauhalaukasta, niin minä katson, että hän juo jotakin."
Liljatuuli ei epäröinyt antaessaan sammaltukon minulle ja lähtiessään vastaanottamaan uusia tulijoita. Käännyin pienen valkoisen kollipennun puoleen ja tarjosin sammalta tälle.
"Juo tästä vähäsen", patistelin. "Se tekee olosi paremmaksi."

//Pohja?
//353 sanaa + KP-boosti
//En oo ihan varma, et onks toi KP-boosti vielä tänään voimassa, mutta yritetään XD

Nostin entistä väsyneemmän katseeni kohti luokseni tullutta kissaa. Kissan turkin väri oli tummanruskea, mutta katseeni ei juuri nyt jaksanut kohdistua muihin yksityiskohtiin. Jäänsiniset silmät erottuivat selkeästi tumman turkin seasta.
"Hei pikkuinen, miten voit?" kolli oli kysynyt ja tullut minua lähemmäksi. Olin edelleen kovin väsynyt. Jokin aika sitten Liljatuuli oli lähtenyt pesästä etsimään joitakin yrttejä. Vai oliko se sittenkin ollut Leimutassu? En ollut varma. Aloin jo epäilemään omia ajatuksianikin, kun kaikki tuntui niin epätodelliselta.
"Et saa olla täällä jos et ole kipeä. Liljatuuli sanoi, ettei tänne saa tulla", sopersin käheällä äänellä. Puhuminen teki kipeää kurkulleni. Luokseni tullut soturi näytti yllättyneeltä, mutta katse muuttui pian lämpimämmäksi.
"Minulla on nuha, sen vuoksi tulin tänne. En ole terve", kolli ilmoitti. Nyökkäsin, kun puhuminen tuntui liian raskaalta. Täytyi kerätä voimia, jotta jaksaisin jutella enemmän.
"Miten sinä voit? Näytät aika.. Kipeältä", soturi lausahti pitäen pienen välin sanojensa välillä.
"Minulla on viheryskä", sanottuani sen, tunsin yskänpuuskan lähestyvän. Valmistauduin siihen ja käperryin kerälle yskimään. Näin se tuntui vähiten kivuliaalta. Kun yskänpuuska oli viimein ohi, nostin taas katseeni kissaan, joka oli ottanut pari askelta taaksepäin.
"En tiedä mikä se on, mutta pelkään, että Tähtiklaani ottaa minut luokseen", kuiskasin hiljaa itkua pidätellen. En tiennyt saiko kissa sanoistani selvää, mutten voinut enää toistaa niitä, kun itku tuli. Painoin pääni onnettomana sammaliin. En tahtonut vielä kuolla.

//Hiili?
// 214 sanaa

Turkkiani vasten tuntuva lämpö ja kevyt kylkien kohoilu kertoivat minulle Korppisiiven olevan yhä vieressäni. Naaras oli tullut viime yönä samalle sammalvuoteelle kanssani, kuten meillä oli ollut tapana nukkua ennen Tyrskytassun karkotusta ja perheenlisäystä nyt ylipäätänsäkin. Oli ihanaa, että välimme olivat nyt taas kunnossa, eikä iltaisin tuntunut enää siltä, että toinen puoliskoni puuttui. Olin taas kokonainen. Tai ainakin melkein.
Korppisiipi kohotti unisena päätään, räpytteli yhä unesta sumeita silmiään ja avasi sitten leukansa leveään haukotukseen. Katselin häntä huvittuneena, ja naaraan haukottelu tarttui minuunkin. Korppisiipi naurahti ja nuolaisi korvanlehteäni hellästi. Kehräys kumpusi syvältä rinnastani; olin onnellinen.
Siistiydyttyämme nousimme ylös ja suuntasimme tunneliin, josta pääsi soturien nukkumapaikkoja suojaavaan pensaaseen. Työnnyin kumppanini perässä aukiolle, ja melkein sokeuduin silmiini hyökkäävästä valkeudeusta. Korppisiipi katsoi lumivaipan ylleen saanutta leiriä vähintään yhtä hämmästyneenä.
"Ensilumi!" hän henkäisi ihastuneena ja asetti käpälänsä varovasti, kuin peläten tuhoavansa sen, sileälle hangelle. Niskakarvat pörhistyen hän otti toisenkin askeleen, sitten kolmannen, ja lopulta hän oli edennyt miltei Litteäkivelle asti.
Kurkussani hyrisi kehräys, kun astelin rennommin naaraan perään. Kylmyys turrutti nopeasti polkuanturani, ja se hyyti minut luita ja ytimiä myöten. Lehtikato oli saapunut. Se aiheutti minussa ristiriitaisia tuntemuksia: lumi ja valkeus toivat metsään oman, kauniin hehkunsa, mutta klaani joutuisi sinnittelemään entistä vähemmällä ruoalla. Myös parantajilla oli pulaa yrteistä, joten loukkaantumisille ja sairastumisille ei juuri nyt ollut varaa.
"Jaetaanko hiiri?" Korppisiiven ehdotus sai minut lopettamaan hetkeksi murehtimisen. Mustavalkea naaras hypähteli aukion poikki tuoresaaliskasalle, jossa oli hiiren lisäksi puoliksi kaluttu lintu ja orava. Tänään olisi pakko käydä metsällä; emme voineet Korppisiiven kanssa vain tyhjentää niitä vähäisiä rippeitä tuoresaaliskasasta ja jättää muita tyhjin vatsoin.
Huomioni kiinnittyi hädin tuskin huomattavaan liikkeeseen silmänurkassani. Mesitähti työntyi ulos pesästään Litteäkiven alta. Päällikön valkoinen turkki maastoutui hyvin lumiseen maisemaan, kun hän ojensi etukäpälänsä pitkälle eteen ja antoi selkänsä venyä.
Puraisin palan hiirestä ja mutustelin sitä hitaasti suussani, samalla seuraten päällikön tekemisiä. Hän katseli hetken pentutarhan suuntaan jokseenkin hajamielisen oloisena, kävi sitten istumaan ja rupesi pesemään korviaan.
"Mitä sinä katselet?" Korppisiipi kysyi suu täynnä hiirtä. Hänen vaaleanvihreissä silmissään oli utelias pilke, kun hän seurasi niillä katsettani. "Onko sinulla jotakin asiaa hänelle?" Naaras nielaisi viimein pureskelemansa suullisen alas kurkustaan ja osoitti korvillaan sitten Mesitähteä.
Pudistelin hennosti päätäni. "Ei. Mietin vain, mahtaakohan hän tänään nimittää Koivupennun. Hän on jo tarpeeksi vanha oppilaaksi", mutisin ja kumarruin haukkaamaan uudestaan hiirestä, mutta tajusin, ettei siitä ollut enää juuri mitään jäljellä.
Ehdin ottaa vain yhden haukun, ajattelin hieman järkyttyneenä. Jos yhdestä hiirestä ei riittäisi enää kuin vain yksi suupala kahdelle kissalle, olimme pulassa. Eloklaanissa oli nyt myös uusia pentujakin - miten heidät ruokittaisiin sitten, kun he eivät enää tarvitsisi maitoa?
"Eloklaanin kissat", Mesitähden ääni kajahti yllättäen leirin keskeltä. Käänsimme yhtäaikaa päämme päällikön suuntaan Korppisiiven kanssa. Kolli oli noussut Litteäkiven päälle pitämään klaanikokousta.
Vaihdoimme kumppanini kanssa synkeitä katseita. Ilmeisesti myös hän oli huomannut ruoan vähäisyyden. Siirryimme vähin äänin lähemmäksi kuuntelemaan, mitä sanottavaa Mesitähdellä klaanille oli.
Tällä kertaa uutiset olivat kuitenkin hyviä. Kuten olin arvellutkin, Mesitähti nimitti Koivupennun oppilaaksi. Nuoren kissan uudeksi mestariksi oli valittu Omenahuuma. Kanelinruskea naaras oli Mesitähden entinen oppilas, ja hän näytti häkeltyvän tullessaan valituksi. Soturi otti kuitenkin uuden oppilaansa hymyssä suin vastaan.
"Tule, lähdetään metsälle", Korppisiipi maukui hiljaa kokoontumisen jälkeen. Nyökkäsin ääneti ja seurasin naarasta piikkihernetunneliin.

Saaliin määrä ei ollut päätä huimaava. Korppisiipi oli onnistunut nappaamaan yhden päästäisen ja minä kaksi myyrää, mutta nekin olivat hirvittävän laihoja, eikä niistä riittäisi syötäväksi monelle.
"Viedään nämä Kirsikkakuonolle ja Aurinkokajolle", kumppanini ehdotti hiirtä hännästä roikottaen.
Aurinkakajo oli pesemässä Loistopentua, kun tupsahdimme sisään pentutarhan suuaukosta. Sinikilpikonnakuvioinen naaras kääntyi katsomaan meitä, ja hänen kasvoilleen levisi ilahtunut hymy, kun hän näki, mitä olimme tuoneet hänelle.
"Minulla olikin jo aivan kamala nälkä!" hän huokaisi ja otti hyvillään vastaan myyrät, jotka olin saalistanut. Veisimme Korppisiiven hiiren Kirsikkakuonolle klaaninvanhimpien pesään, sillä Aurinkokajo joutui nyt ruokkimaan itsensä lisäksi myös kahta muuta suuta.
Vietimme pentutarhalla jonkin aikaa. Korppisiipi jutteli Pohjapennun kanssa ja yritti tehdä tuttavuutta Loistopentuun, joka kuitenkin pysytteli visusti emossaan kiinni. Varmasti kunhan kolli saisi kerättyä ensin rohkeutta, hän reipastuisi ja rupeaisi omatoimisesti aloittamaan keskustelua muiden kanssa.
Pentujen kanssa temmeltämisen jälkeen veimme viimein hiiren Kirsikkakuonolle, joka otti sen kiitollisena vastaan. Oli jo myöhä, kun astuin Korppisiiven perässä aukiolle. Maata peitti routa, ja taivas oli musta ja tähdetön. Pian sataisi varmaan taas lisää lunta.

Kun heräsin aamulla, Korppisiipi oli tiessään. Nostin päätäni ja katselin hetken ympärilleni: häntä ei näkynyt missään. Päädyin siihen tulokseen, että hänen oli täytynyt lähteä aamupartion matkaan. Sääliksi kävi toista - minua ei aikanaan huvittanut liikkua yhtään mihinkään tässä kylmyydessä.
Menin suorinta tietä aukiolle. Aurinkokajo oli pentujen kanssa ulkona. Loistopentu tutki lunta varovaisen uteliaana, mutta Pohjapentu vain istua nökötti paikoillaan etäinen katse silmissään. Hänkään ei tainnut olla aamukissoja.
Kun en keksinyt parempaakaan tekemistä, päätin lähteä kokeilemaan onneani metsällä. Tuoresaaliskasa ammotti taas tyhjyyttään, ja kaikki vapaana olevat tassut tarvittiin apuun sen täydentämisessä. En antaisi yhdenkään klaanitoverini kuolla nälkään vain sen takia, etten ollut viitsinyt lähteä etsimään riistaa.
Suuntasin ulos leiristä ja jatkoin syvemmälle metsään. Hangessa näkyi useamman kissan jäljet. Ilmassa leijailevien tuoksujen joukosta erotin helposti Korppisiiven. He olivat varmaankin menneet uusimaan hajumerkit Kuolonklaanin vastaiselle rajalle.
Ohitseni lensi matalalla lintu. Säpsähdin vähän, ja toivoin, ettei kukaan ollut ollut näkemässä sitä. Ryhdistäydyin ja lähdin hölkkäämään sen perässä. Mustavalkoinen lintu kaarsi sulavasti piiloon puiden taakse. Seurasin sitä. Lintu oli aika iso, joten jos saisin sen kiinni, sillä voitaisiin ruokkia ainakin kolme tai neljä kissaa.
Hiivin eteenpäin vatsakarvat lunta viistäen. Kiersin niiden puiden taakse, jonne olin nähnyt harakan lentävän. Se hyppeli aukiolla pitkä pyrstö heiluen ja tonki maata nokallaan. Välillä se nosti päätään tarkistaakseen ympäristönsä.
Rukoilin Tähtiklaania, ettei se antaisi linnun huomata minua, ja menin lähemmäksi. Liu'utin hitaasti kynteni ulos ja valmistauduin loikkaamaan. Tunsin lihaksieni kiristyvän miellyttävästi turkkini alla. Kohta minä iskisin!
Jostain läheltä kuului ääni. Harakka pyrähti ilmaan, mutta minä olin nopeampi. Loikkasin korkeammalle ja pidemmälle kuin koskaan ennen ja upotin kynteni sen toiseen siipeen. Se putosi maahan korvia vihlovasti rääkyen ja räpiköiden. Minulla oli täysi työ pidellä sitä aloillaan samalla kun kurkotin puremaan sitä kaulasta. Lintu päästi vielä tukahtuneen kurahduksen, ennen kuin valahti veltoksi tassuissani. Helpotus kulki lävitseni horjuttavana väristyksenä. Kun metsästyspartiot toisivat leiriin lisää saalista, kenenkään ei tarvitsisi mennä tänä iltana tyhjin vatsoin nukkumaan.
Tukahdutin houkutuksen syödä, ja ryhdyin raahaamaan saalista leirin suuntaan. Kyllä Korppisiiven leuka loksahtaisi, kun hän näkisi, mitä olin saanut!

Korppisiiven partio palasi leiriin jonkin aikaa sen jälkeen kun olin itse tullut takaisin onnistuneelta metsästysretkeltäni. Olin aikeissa mennä hehkuttamaan naaraalle nappaamastani saaliista, mutta kun huomasin, miten väsyneeltä ja sairaalta kumppanini näytti, en voinut olla enää mitään muuta kuin huolissani hänen hyvinvoinnistaan.
Menimme yhdessä parantajan pesälle, jossa Leimutassu opasti hänet lepäämään. Panin merkille, että myös Pohjapentu oli tuotu parantajan pesälle. Oliko hänkin sairas?
Vastentahtoisesti poistuin paikalta ja menin aukiolle, jossa useamman soturin porukka oli kerääntynyt koolle. Liityin heidän seuraansa kuuntelemaan päivän tapahtumista. Ei mitään erityistä. Joku oli nähnyt kuolonklaanilaisen saalistamassa melko lähellä rajalinjaa, mutta kissa ei ollut ylittänyt sitä, joten sillä ei pitänyt vaivata liikaa päätään. Kuolonklaanin kissoillakin oli varmasti nyt käpälät täynnä ruokavarastojen täydentämisen kanssa. Se toisaalta lisäsi todennäköisyyttä sille, että he saattaisivat ruveta ryöstelemään meidän puoleltamme rajaa.
Minulle tuli yhtäkkiä väsynyt olo. Kerroin Utusiivelle meneväni jo edeltä nukkumaan, ja naaras kehotti minua lepäämään hyvin. Laskeuduin tunnelia pitkin soturien nukkumapaikoille ja kävelin ajattelematta omalle vuoteelleni. Olin niin puhki, että kun suljin silmäni, avasin ne seuraavan kerran vasta aurinkohuipun aikaan seuraavana päivänä.
Nousin hieman kankeasti jaloilleni ja lähdin parantajan pesälle tarkistamaan kumppanini vointia. Niiskuttelin nenääni estääkseni räkää valumasta. Korppisiipi oli varmaankin tartuttanut minuun flunssan. No, Liljatuulen rohdoilla se paranisi nopsaan.
Työnnyin sisälle parantajan pesään, jossa oli varsin hiljaista. Yhtäkkiä hämärästä kuului rahiseva yskänpuuska. Tassuttelin lähemmäksi, ja näin Korppisiiven käpertyneenä sammalille sikiunessa. Pohjapentu oli kuitenkin hereillä. Ja hän yski. Paha aavistus kutitteli selkäpiissäni.
"Hei, pikkuinen. Miten voit?" sanoin astellessani varovasti lähemmäksi. Pentu nosti kuumeisena kiiltävät silmänsä minuun ja yski taas. Yritin olla kavahtamatta taaksepäin, sillä en halunnut pelästyttää pentua.

//Pohja?
//1269 sanaa + KP-boosti

Olin maannut tällä vuoteella jo ties kuinka kauan. Jossain vaiheessa oli ollut pimeää, joten ilmeisesti ainakin yö oli mennyt. Nyt valo yritti tunkeutua sairasaukion tiiviiden seinämien lävitse hämärälle aukiolle.
Oloni ei ollut parantunut, päinvastoin. Olin ollut hurjan väsynyt ja kaiken kukkuraksi jokaista lihastani särki. Yön pimeinä tunteina olin luullut kuolevani, eikä kukaan ollut kai kuullut onnetonta vaikerrustani. Eilen illalla pesään oli tuotu uusi potilas, jonka nimeä en tiennyt. Yhtäkkiä tabbykuvioinen kissa oli vain maannut vuoteellaan minua vastapäätä.
Nuokuin puoliunessa vuoteen laidalla toivoen, että oloni paranisi jo. Valmistauduin mielessäni siihen, etten selviäisi tästä päivästä seuraavaan. Olin juuri vajoamassa mukavan syvään uneen, kun joku tuli luokseni.
"Huomenta, Pohjapentu. Millainen olo sinulla on?" ääni kuului kai Leimutassulle, Eloklaanin parantajaoppilaalle. Nostin väsyneen katseeni kohti kollia, jonka ilme värähti. Kolli kuitenkin korjasi virheensä ja hymyili minulle lämpimästi. Väsymys, päänsärky ja kaikki muut vaivat saivat katseeni seilaamaan edestakaisin oppilaassa ja pesän seinämissä.
Yritin vastata jotakin, mutta suustani tuli ulos vain epämääräistä mutinaa. Tuntui, kuin kurkussani olisi ollut tuhat karvapalloa. Se sai aikaan tukahduttavan pitkään kestävän yskänpuuskan. Kun se viimein loppui, tunsin olevani voimaton.
"Minä haen Liljatuulen", Leimutassu sanoi pehmeällä äänellä ja katosi ennen kuin ehdin tehdä mitään. Yritin löytää hyvän asennon vuoteesta, mutta kylmyys sai kehoni tärisemään. Oliko täällä oikeasti näin kylmä? Ei eilen ollut, joten ilmeisesti lehtikato oli alkanut kahta kauheampana.
Pian luokseni saapui kaksi hahmoa, Liljatuuli ja Leimutassu. Tummanharmaa parantaja katsoi minua huolestuneen oloisena.
"Olet oikeassa, viheryskää se on. Minä ilmoitan asiasta Mesitähdelle. Tästä eteenpäin kukaan ulkopuolinen ei saa tulla pesälle, ellei oikeasti ole pakko", parantaja sanoi. Mitä hän tarkoitti? Olisin halunnut, että asiat olisi selitetty minullekin, mutta ilmeisesti se oli liikaa pyydetty. Luuliko kaksikko, etten ymmärtänyt enää mistään mitään?
En jaksanut pyytää selitystä parantajan sanoille, vaan annoin heidän lähteä pois luotani takaisin kivenkoloon.
Painoin pääni sammaliin toivoen, että saisin unen päästä kiinni.

//Leimu tai Hiili?
// 299 sanaa

Leimutassu oli siivoamassa lehtisilppua varaston pohjalta, kun yhtäkkiä Aurinkokajo tupsahti Pohjapennun kanssa sairasaukiolle. Hän oli tassutellut heitä vastaan, ja kuningatar oli kertonut hänelle, että pieni pentu oli kai vilustunut. Pienokainen itsekin oli valittanut huonoa oloaan ja kysynyt Leimutassulta, voisiko hän auttaa.
"Katsotaan, mitä voin tehdä helpottaakseni oloasi", hän vastasi ja kyyristyi pennun tasolle. Pohjapennun silmissä oli kuumeinen kiilto ja hänen pieni, vaaleanpunainen nenänsä oli räästä kostea.
Leimutassu nousi seisomaan ja viittoi hännällään kohti tyhjää vuodetta, joka sijaitsi pesän perällä suojassa läpivedolta. "Siirtäisitkö hänet tuonne, niin käyn sillä välin hakemassa tarvikkeita?" hän pyysi Aurinkokajolta, joka nyökkäsi ja kumartui nappaamaan pennun niskanahasta ylös.
Hän jätti Aurinkokajon ja Pohjapennun sairasaukiolle ja kiiruhti itse varastolle noutamaan yrttejä, joiden tiesi laskevan kuumetta ja helpottavan tukkoisuutta. Liljatuuli ei ollut nyt paikalla, mutta kyllä hän yhden vilustuneen pennun hoitaisi. Pohjapentu tarvitsi vain oikeita rohtoja ja lepoa, ja pian hän olisi kuin uusi kissa!
Leimutassu palasi pian kaksikon luokse mukanaan laventelia ja purasruohoa. Hän laski kantamuksensa maahan sammalvuoteen viereen ja kääntyi sitten Pohjapennun puoleen, joka näytti aivan mahdottoman surkealta.
"Parantavatko nuo hänet?" Aurinkokajo kysyi huolestuneesti ja silmäili hänen tuomiaan yrttejä. Leimutassu nyökkäsi.
"Parantavat kyllä. Annan Pohjapennulle vähän rohtoja ja laitan hänet sitten lepäämään, joten hänellä ei ole hätää. Sinä voit turvallisin mielin mennä takaisin Loistopennun luokse", hän vakuutteli ja rupesi samalla erottelemaan purasruohon lehtiä Pohjapennulle syötäväksi.
Kilpikonnalaikkuinen kuningatar nyökäytti päätään edelleen hyvin levottoman oloisena, mutta poistui kumminkin paikalta ja antoi Leimutassun hoitaa työnsä. Leimutassu ojensi purasruohon lehdet Pohjapennulle, joka katsoi niitä epävarmasti.
"Syö ne vain nopeasti", hän kehotti pentua. "Ne eivät ehkä maistu kovin hyvältä, mutta olosi helpottaa pian sen jälkeen."
Pohjapentu katsoi häntä, sitten taas lehtiä, ja lipoi ne sitten pikku kielellään suuhunsa ja rupesi pureskelemaan. Leimutassu katsoi, että hän söi kaikki lehdet, ennen kuin asetteli laventelit vuoteeseen pennun ympärille, jotta hän hengittäisi nukkuessaan niiden tuoksua. Hän oli kuullut joskus Liljatuulelta, että se auttaisi vilustumiseen.
"No niin, nyt voit panna silmät kiinni ja nukkua hyvin", Leimutassu naukaisi pehmeästi ja paineli sammalia tiiviimmin valkoisen kollipennun turkkia vasten. "Kun heräät, olosi pitäisi olla jo parempi."
Pohjapentu ei ruvennut inttämään vastaan, vaan hän sulki silmänsä saman tien ja käpertyi tiukemmaksi keräksi. Välillä hän niiskutti nenäänsä estääkseen sitä vuotamasta, mutta viimein pentu vaipui unenkaltaiseen tilaan ja hänen suunnaltaan kuului enää pelkästään vaimeaa tuhinaa.

Myöhemmin Liljatuuli palasi etsimästä yrttejä. Hän ei ollut löytänyt paljoa, mutta vähäinenkin saalis riitti näissä olosuhteissa. Pohjapennun olotila ei ollut muuttunut mihinkään suuntaan sinä aikana. Pentu vain nukkui ja nukkui ja saattoi välillä herätä vaihtamaan asentoa.
"Annoin hänelle purasruohoa kuumeeseen ja laventelia hoitamaan vuotavaa nenää", Leimutassu kertoi mestarilleen samalla kun naaras purki tuomiaan kärsineitä kasvin lehtiä varastoon. Liljatuuli nyökäytti päätään hyväksyvästi.
"Hyvä. Käyn jossain vaiheessa tiedustelemassa hänen oloaan ja katson sitten, tarvitseeko hänelle antaa vielä jotain muuta", parantaja maukui ja kosketti Leimutassun lapaa hännällään. "Olipa onni, että sinä olit täällä vastaanottamassa hänet."
Leimutassu röyhisti hiukan rintaansa ylpeänä. Oli aina yhtä mukava kuulla kehuja Liljatuulelta. Hän tassutti mestarinsa viereen ja ryhtyi auttamaan häntä lehtien lajittelussa.
Jonkin ajan kuluttua sairasaukion suunnalta kuului uusi ääni. Leimutassu kurkisti kivien välistä ja näki Korppisiiven työntyvän peremmälle kumppaninsa Hiilihammas perässä. Hän tassutti kaksikkoa vastaan.
"Tarvitsetteko jotakin?"
Korppisiipi niiskaisi nenäänsä. Leimutassu pani sen heti merkille. Hänkin on varmaan onnistunut vilustuttamaan itsensä tässä kylmyydessä, hän arveli, mutta odotti kuitenkin kohteliaasti, että jompikumpi avaisi ensiksi suunsa ja kertoisi asian omin sanoin.
"No, minulla on ollut tänään vähän outo olo", Korppisiipi sanoi ja niiskutti taas nenäänsä. "Minusta tuntuu, että olen ehkä tulossa sairaaksi."
"Meillä onkin täällä jo yksi potilas, joka kärsii samasta vaivasta", Leimutassu sanoi ja viittasi hännällään Pohjapentua kohti. "Jää tänne ainakin täksi yöksi, niin annamme sinulle samat rohdot hoitamaan tuota, ettei se mene pahemmaksi."
Korppisiipi suostui mukisematta, ja ennen kuin hän suuntasi etsimään itselleen vapaata nukkumapaikkaa yöksi, hän kosketti neniä kumppaninsa kanssa. "Joudut nukkumaan tämän yön yksinäsi", hän kehräsi. "Nähdään huomenna, kun voin paremmin."
Kaksikko vaihtoi hiljaiset hyvästit, kunnes tummaturkkinen kolli poistui pesästä ja Korppisiipi hiippaili lähimmälle löytämälleen sammalvuoteelle. Leimutassu palasi takaisin parantajan pesään, jossa Liljatuuli oli keskeyttänyt työskentelynsä ja odotti oppilaansa raporttia.
"Uusi vilustuminen", Leimutassu ilmoitti. "Määräsin hänet vuodelepoon ja sanoin hakevani hänelle yrttejä."
Liljatuuli nyökkäili, mutta jokin hänen ilmeessään oli muuttunut. Naaras näytti siltä kuin olisi yrittänyt muistaa jotakin aikojen takaa, mutta ei millään meinannut saada ajatuksesta kiinni. Leimutassu ei jäänyt murehtimaan mestarinsa outoa käytöstä pitkäksi aikaa, vaan hän suuntasi hakemaan samoja yrttejä, joita oli antanut aiemmin Pohjapennulle.

Seuraavana aamuna Leimutassu ja Liljatuuli menivät yhdessä tarkistamaan potilaiden voinnin. Korppisiipi niiskutti yhä enemmän ja hänelle oli noussut yön aikana kuume. Kun Liljatuuli lähti hakemaan hänelle lääkettä, Leimutassu meni katsomaan Pohjapentua.
Pentu nuokkui hereillä, mutta hän näytti siltä, ettei ollut täysin perillä siitä, missä mentiin. "Huomenta, Pohjapentu", Leimutassu naukui ystävällisesti. "Millainen olo sinulla on?"

//Pohja?
//768 sanaa

Elämäni oli varsin tavallista pennun elämää. Se oli ollut sitä jo muutaman kuun ajan. Minä vain lähinnä istuskelin pentutarhan edustalla ja seurasin sotureiden tekemisiä tai nukuin pentutarhassa omalla vuoteellani. Loistopentu ei ollut kovinkaan hyvä leikkitoveri. Hän halusi pysytellä Aurinkokajon lähellä koko ajan.
Minä olisin tahtonut leikkiä, koska isän mukaan se oli pentujen tapa kehittää itseään ja liikkumiskykyään. Välillä juoksin itsekseni leirin ympäri vain siinä toivossa, että jonain päivänä osaisin juosta kuten oikeat soturit. Olin kyllästynyt jalkoihini kompasteluun, horjahteluun ja kaikkeen siihen, mihin tämä typerä, pieni kehoni ei kyennyt. En voinut loikata edes Litteäkiven päälle, vaikka Mesitähdeltä se sujui kuin leikki. Minä en kuitenkaan luovuttaisi, vaan harjoittelisin niin kauan, että osaisin.
Juuri nyt en jaksanut juosta. Koko aamupäivän olin ollut harvinaisen väsynyt. Olin lojunut pentutarhalla aurinkohuippuun saakka, kunnes Aurinkokajo oli patistanut minut pihalle pesästä. Oppilaat olivat tulleet vaihtamaan pesiemme vuoteita. Olin tunnistanut heistä molemmat. Nuorempi oli Koivutassu ja vanhempi Tuulitassu.
Normaalisti olisin jäänyt keskustelemaan oppilaiden kanssa, mutta juuri nyt en jaksanut. Laahustin vain ulos pentutarhalta ja istahdin kylmälle maalle.
"Onko kaikki hyvin, Pohjapentu? Näytät kovin väsyneeltä", Aurinkokajo kysyi lämpimällä äänellään ja kumartui tasolleni. Kohtasin sinikilpikonnakuvioisen naaraan huolestuneen katseen ja nyökkäsin.
"Olen vain vähän väsynyt", kerroin. Aurinkokajo silmäili minua vielä hetken, ennen kuin nousi taas normaalisti istumaan. Tuijottelin leirin aukiolla olevia kissoja. Osa heistä katseli taivasta, joka oli paksujen pilvien peittämä. Pilviverho rakoili muutamasta paikasta päästäen auringonvalon lävitseen. Se siivilöityi kauniisti leirin maahan.
Säpsähdin, kun näin jotakin putoavan kohti maata. Tai ei sitä putoamiseksi voinut kutsua, ennemminkin leijailemiseksi. Valkeat hippuset laskeutuivat melko hallitsemattoman näköisesti kohti maata. Aluksi luulin näkeväni harhoja, mutta kuullessani muidenkin huomaavan asian, säikähdys hellitti.
"Lunta! Täällä sataa lunta!" joku hihkaisi kauempaa. Kylmät väreet kulkivat lävitseni saaden koko kehoni värisemään kylmyydestä, kun hento tuulenvire kosketti turkkiani. Kuulin takaani askeleita, kun oppilaat kiiruhtivat ulos pentutarhalta katsomaan lumisadetta.
Lumi kertoi, että lehtikato oli saapunut. Ilma viilenisi entisestään seuraavien kuiden aikana. Miten ihmeessä selviäisin, kun minua paleli jo nyt? En huomannut missä vaiheessa niin kävi, mutta nenäni alkoi vuotamaan ja jouduin niiskuttamaan koko ajan.
En tiennyt, kauanko istuin siinä, mutta havahduin säpsähtäessäni hereille. Olin nukahtanut istuessani. Pieni kehoni tärisi kylmästä. Tunsin jonkun koskettavan lapaani.
"Pohjapentu, minun mielestäni sinun olisi hyvä käydä parantajan pesällä. Et näytä voivan kovin hyvin", Aurinkokajo sanoi huolestuneella äänellä. Nostin katseeni kuningattareen. Hän oli oikeassa, oloni ei ollut kovinkaan hyvä. Minua väsytti, oli kylmä ja nenä vuosi. Nyökyttelin pienesti. Kun olin lähdössä kävelemään kohti parantajan pesää, etujalkani eivät totelleet minua. Lensin nätissä kaaressa nenälleni maahan. Aurinkokajo kiiruhti auttamaan. Kuningatar tarttui niskanahastani kiinni. Hän vei minut parantajan pesälle.

"Liljatuuli? Leimutassu? Oletteko täällä?" kuningatar huhuili sairasaukiolla parantajaa ja tuon oppilasta. Näin, kuinka mustavalkea kissa astui esiin kahden kiven välistä. Leimutassu katsoi meitä kysyvästi.
"Liljatuuli lähti etsimään yrttejä. Mikä on?" parantajaoppilas kysyi.
"Pohjapennulla ei ole kaikki hyvin. Hän on kai vilustunut", Aurinkokajo selitti. Leimutassu tuli luokseni ja silmäili minua.
"Minua palelee, nenä vuotaa ja väsyttää hurjasti", naukaisin voimattomana katsoessani parantajaoppilasta, "voitko sinä auttaa minua?"
En ollut koskaan voinut näin huonosti. Pelkäsin, että en selviäisi tästä.

// Leimu?
// 492 sanaa