Kaamoskukka oli aidosti ymmällään, kun Pimentovarjo naukaisi, että ei ollut testannut heitä mitenkään. Kolli oli olettanut kuulevansa pitkän tarinan kaikista niistä keinoista mitä naaras oli käyttänyt salaa testatakseen jälkikasvuaan. No, kaipa naaraalla oli ollut omat tapansa pentujen kasvattamiseen. Kaamoskukka halusi vain varmistaa, että hän ei tuhlaisi kallisarvoista aikaansa pentuun kenestä ei voisi koskaan tulla mitään suurta ja mahtavaa. Sehän olisi ihan hiirenaivoista toimintaa! Sitä paitsi Hämärähalla vietti pentujen kanssa aikaa jatkuvasti, joten hän voisi jakaa aikaansa vain hyödyllisille pennuille. Kaamoskukka kuitenkin hymyili emolleen ja tällä kertaa hänen hymynsä ei edes ollut epäaito.
“Kaipa sinä tiedät mitä sinä teet, tulihan minustakin kelpo soturi”, Kaamoskukka naukaisi. “Vaikka olemmekin eri mieltä pentujen kasvatuksesta, meissä on kuitenkin myös paljon samaa.”
Kaamoskukan katse viipyili erikoisen pitkään emossaan. Ehkä kolli yritti lukea mitä mieltä hänen emonsa oli. Kolli tiesi, että vaikka heissä oli paljon samaa, oli heissä myös paljon erilaista. Pimentovarjo ei hyväksynyt kaikkia poikansa arvoja. Kaamoskukka kuunteli tyytyväisenä emonsa keskustelua tyttärensä kanssa. Lillukkapennusta voisi tulla mainio soturi.
“Selkä vieläkin suoremmaksi, häntä ylös”, Kaamoskukka ohjeisti tytärtään ja nyökkäsi hyväksyväksi, kun Lillukkapentu korjasi asentoaan. “Isin suosikit eivät myöskään voi kulkea sotkuisessa turkissa, joten..”
“Anteeksi, suin turkkini kyllä!”
Kaamoskukka hymyili tyytyväisenä ja kohotti kulmaansa yllättyneenä, kun Pimentovarjo ehdotti toimivansa ruskeankirjavan pennun mestarina. Ehdotus kuulosti Kaamoskukasta hyvältä. Pimentovarjo olisi loistava mestari Lillukkapennulle.
“Olisin todella otettu, jos toimisit Lillukkapennun mestarina. Hän voisi oppia sinulta todella paljon. Lillukkapentu, jos sinusta tulee Pimentovarjon oppilas, niin sinun pitää yrittää kahta kovemmin. Ethän sinä halua, että Pimentovarjon työ menee hukkaan?” tabbykuvioinen naukui ilahtuneena ja kumartui naaraspennun tasolle. Lillukkapentu katsoi isäänsä hieman varovaisesti, mutta lopulta nyökytteli innokkaasti.
“Haluan tehdä teidät molemmat ylpeiksi”, naaras lopulta naukaisi ja katsoi hieman epäröiden Pimentovarjoa. Kolli oli opettanut pentunsa kunnioittamaan myös Pimentovarjoa ja hän oli tyytyväinen, että Lillukkapentu selkeästi varoi hieman varapäällikkönsä seurassa. Vaikka Pimentovarjo olikin pentujen mummi, oli hän ensisijaisesti tuleva klaanipäällikkö.

//Pimento? :O

Valkoisia, höttöisiä hiutaleita alkoi leijailla harmaalta taivaalta tummalle turkilleni. Istuin kiven päällä ja tuijottelin puiden latvoja ajatuksiini uppoutuneena, kunnes havahduin. Aistin ilmassa anarkian tuntua.
Kurkistin uteliaasti alas kiven päältä ja erotin juuri ja juuri Katajanoen oranssivalkoisen turkin kiven varjossa. Naaras oli käynyt makaamaan ja kuulosti jupisevan itsekseen jotakin “typerästä Kuolonklaanista” ja “typerästä ahtaasta reviiristä”. Silmäni syttyivät. Kytikö vakan alla toinenkin kapinallinen liekki, jota systeemi yritti sammuttaa?
Naamalleni levisi vino hymy. Hymyilin hyvin harvoin, mutta minusta tällainen kohtaaminen oli sen arvoinen. Olin ehkä törmännyt toiseen vangittuun sieluun, joka oli jumissa tässä klaanihierarkian loukossa.
“Minusta jokaisella pitäisi olla aivan oma pesä leirissä, mutta se on vähän vaikeaa kun kissoja alkaa olla enemmän kuin tilaa on”, sanoin yhtäkkiä, edelleen kiven päällä tasapainotellen. Katajanoki näytti säpsähtävän, mutta ei sanonut mitään. “Täällä on ihan liian vähän tilaa ajatella tai olla yksin. Se tukahduttaa omat ajatukset ja pakottaa seuraamaan ohjeita kuin parviälyssä. Siksi minäkin tykkään tulla tänne ulos mietiskelemään.” Lunta oli alkanut tulla yhä enemmän ja se oli muodostanut maahan laajoja valkoisia täpliä. “Senkö takia sinäkin olet täällä ulkona? Pakoilet minua, koska etsit rauhaa ajatella?”

//Kataja?

Minua olisi huvittanut Kaamoskukan käytös isänä ja kumppanina, jos se ei samalla olisi ollut niin surullista. Hänen Hämärähallalle luotu, kaiketi rakastavaisen näköiseksi tarkoitettu hymy oli epäaito ja kolkko. No, Kuolonklaanissa oli muitakin kumppanuuksia, jotka pohjautuivat rakkauden sijaan sopimukseen - en käynyt siis tässä asiassa tuomitsemaan poikaani, vaikka minua kävikin hieman sääliksi. Oli kuitenkin vaikeampi niellä tapaa, jolla Kaamoskukka puhutteli pentujaan. Pentujen hämmästyksen puute ilmaisi, että he olivat tottuneet tällaiseen, eikä vierailuni ollut syynä Kaamoskukan käyttäytymiselle. Olin hieman yllättynyt, toisaalta en: oli juuri poikani tapaista käyttää jälkikasvuaankin välineenä haalia valtaa ja kunnioitusta itselleen.
"En minä teitä mitenkään testannut", naurahdin aidosti huvittuneena. Kaamoskukka oli parhaillaan mittailemassa katseellaan kahta pentuaan. Toisen nimi oli ilmeisesti Lillukkapentu, toisesta en ollut varma. Olin tietysti kuullut koko katraan nimet jo aiemmin, mutta en osannut yhdistää niitä oikeaan pentuun.
Kaamoskukka katsahti minuun kulmat kurtussa.
"Etkö? Miten sitten tiesit, mitkä meidän vahvuutemme ja heikkoutemme olivat?"
Kohautin lapojani. Ne olivat kyllä tulleet ilmi muutenkin. Myrskymahti oli jo pentuna paiskonut veljiään ympäri tarhaa, ja vahva kissa hänestä oli tullutkin. Pyräkkäpiru oli sisiliskoinensa jo nuorena osoittanut uskaltavansa kulkea omaa tietään. Ja Kaamoskukka oli pentunakin ollut ovela ja älykäs.
"Luulen, että olemme monella tapaa eri mieltä siitä, miten pentuja kuuluisi kasvattaa", nau'uin hymyillen pojalleni. Sitten kohdistin katseeni ja sanani Lillukkapentuun. "Siitä minäkin olen kuitenkin samaa mieltä, että parhaaksi soturiksi tullakseen on tehtävä paljon töitä. Oletko valmis siihen?"
Lillukkapentu suoristi ryhtinsä ja näytti huvittavan määrätietoiselta. Hänen ilmeensä oli vakava.
"Olen!"
Hymyilin tyytyväisenä. Vaikka en kokenut, että pennuilta vielä kannatti vaatia paljoa, oli mukavaa huomata hyvää asennetta. Toivoin, että Lillukkapentu saisi myös leikkiä ja, noh, olla pentu. Se oli hänen tärkein tehtävänsä klaanin tässä roolissa.
"Kuule", sanoin Kaamoskukalle ja käännyin hänen puoleensa, "toimisin mielelläni Lillukkapennun mestarina, kun aika koittaa."

//Kaamos?

Kaamoskukan leukapielet kiristyivät hieman. Häntä ärsytti, että Pimentovarjoa ei voinut kiinnostaa vähempääkään hänen kertomansa.
“Oletko katsonut pennuilleni mestareita? Haluan heille hyvät ja varmasti sinäkin haluat, että sukulaisesi saavat ansaitsemaansa koulutusta. Ehkä sinä voisit itse ottaa jonkun? Tai Hilleripilvi?” Kaamoskukka kysyi Pimentovarjolta ja vilkaisi naarasta vaativana. Kaamoskukka tiesi, että hänen ei tarvitsisi sanoa enempää. Kolli myös tiesi, että todellisuudessa hänellä ei ollut emoonsa paljoa vaikutusvaltaa. He olivat liian samanlaisia ja sen takia heidän välinsä olivat.. erityiset eivätkä mitenkään lämpimällä tapaa.
“Katson asiaa Henkäystähden kanssa.” Kollikissa ei enää vastannut mitään, se olisi ollut turhaa. Ei naaras tulisi kertomaan hänelle mitään, vaikka mestarit olisivatkin jo päätetty.

Kaamoskukka liikahteli hieman ärsyyntyneesti, kun Pimentovarjo ehti esittelemään itsensä.
“Oletko sinä varapäällikkö?” Lillukkapentu henkäisi vaikuttuneena ja tapitti tummaturkkista naarasta haltioituneena. Kaamoskukka ei vastannut tyttärelleen mitään, vaan valikoi pentukasasta Vanamopennun. Vanamopentu taisteli Kaamoskukan suosikkipaikasta Lillukkapennun kanssa. Molemmissa oli potentiaalia, mutta Lillukkapennussa oli muutamia häiritseviä piirteitä mitkä pitäisi kitkeä pois. Vanamopentu taas oli liian ujo, mutta hänessä oli jotain tottelevaisuutta mistä Kaamoskukka piti.
“Hämärähalla, voit poistua.” Kollin sanat olivat lyhyitä ja lehtikadon pakkasaamujen tapaan viileitä. Kolli kuitenkin vilkaisi esityksen vuoksi kumppaniaan ja hymyili mahdollisimman lämpimästi. Kaamoskukka oli varma, että Pimentovarjo oli nähnyt hänen hymynsä, mutta hän myös tiesi, että se esitys ei menisi läpi. Ei Pimentovarjoa voinut niin vain sumuttaa. Naaras ei ollut mikään hiirenaivoinen ja hömelö pentu. Hämärähalla tervehti varapäällikköään kohteliaasti ja poistui sitten pentutarhasta mukisematta.
“Mitä sanot? Mikä pennuista vaikuttaa lupaavimmalta? Miten sinä testasit minua ja sisaruksiani?” Kaamoskukka kyseli emoltaan ja osoitti Vanamopentua.
“Hän käyttää kroppaansa hyvin. Hänestä voisi tulla erinomainen taistelija.” Samassa Lillukkapentupentu rymisteli tummaturkkisen kollin jalkoihin. “Isi isi, minustakin tulee hyvä taistelija!” Kaamoskukka pörrötti tyttärensä päälakea.
“Katsotaan Lillukkapentu, katsotaan. Isi tässä miettii kenestä tulee paras. Haluatko sinä olla paras?” kollikissa virnisti pennulle kuka nyökytteli päättäväisenä. “Sitten sinun pitää harjoitella todella ahkerasti. Vain siten sinusta voi tulla paras.”

//Pimento? :o

Lillukkapentu tuijotti Loskalauhaksi esittäytynyttä kollia vaativasti. Naaraan makuun kollilla kesti aivan liikaa miettiä leikkejä. Oliko kolli niin vanha, että hän ei muistanut mitä leikkejä hän oli leikkinyt pentuna? Naaraan häntä nousi terhakkana pystyyn. Heijastus? Outo leikki!
“Tietenkin olen!” Lillukkapentu ilmoitti topakasti, vaikka se ei ollut totta. Kaamoskukka oli kuitenkin painottanut tyttärelleen, että omia heikkouksia ei saisi koskaan kertoa ja eikö tämä ollut juuri sellainen? Naaraan pää kuitenkin kääntyi kysyvään ja ihmettelevään asentoon. “Mutta Pyräkkäpiru ei varmaan ole leikkinyt, niin kerro säännöt hänelle. Mutta niin kuuluvasti, että minäk- siis muutkin kuulee. Jos he joskus haluavat leikkiä tätä.”
Naaras oli aistivinaan ilmassa pientä huvitusta, mutta naaras ei yhtynyt siihen. Sen sijaan hän keskittyi kuuntelemaan Loskalauhan sääntöjä todella tarkasti. Hän halusi voittaa, hänen piti voittaa! Kaamoskukka oli painottanut, että vahvimmat voittivat aina. Ne kerrat kun Lillukkapentu oli hävinnyt… Pennun kehon läpi kulki kylmiä väreitä. Hän ei halunnut ajatella sitä juuri nyt.
“Minä aion voittaa”, Lillukkapentu kajautti ja asetti pienet tassunsa Pyräkkäpirun omien vierelle. Oikeastaan hänen olisi kuulunut saada hieman etumatkaa, sillä hänen tassunsa olivat niin pienet ja Pyräkkäpirun suuret..
“Valmista? Nyt!”
Lillukkapentu lähti kipittämään kohti tummaturkkista kollia. Naaras yritti ottaa mahdollisimman suuria askelia, jotta ehtisi ennen Pyräkkäpirua. Mutta yllättäen kolli käännähtikin ympäri ja Lillukkapentu meinasi menettää tasapainonsa. Naaras sai kuitenkin pidettyä sen ja hän yritti pidättää hengitystään, että ei liikahtaisi viiksen mittaakaan.

//Pyrtsi, Loska? :o

Letkautin hauskan vitsin ja menin sitten taas hiljaiseksi. Yritin keksiä miten jatkaisin, mutta Lepakkohuuto päätti puhua. Lepakkohuudon hermostunut jalkojen steppaaminen ei helpottanut oloani.
“Haluan. Tai siis haluan, jos sinä haluat. En halua, jos sinä et-”
“Selvä sitten. Minä juoksen nyt partioni kiinni. Jutellaan myöhemmin lisää”, Lepakkohuuto ja sanoi ja hymyili pienesti. Minun kanssa kumppanuus ei vaikuttanut hänestä aivan kamalalta. Sanat lämmittivät sisimpääni ja leveä hymy puhkesi kasvoilleni. Lepakkohuuto lähti kävelemään pois. Hän katsahti vielä kerran taakseen, mutta jatkoi sitten matkaansa ulos parantajien pesästä ja sitten ulos leiristä. Jäin seisomaan paikoilleni sairasaukiolle tunnemyrskyni kanssa. Tällä kertaa tunnemyrskyssä oli vain positiivisia tunteita. En tuntenut juurikaan pelkoa, enkä edes halunnut suuremmin ajatella mitä jos -ajatuksia. Hymyilin vain ja hehkuin iloa ympärilleni. Havahduin ajatuksistani, kun Hehkuaskel työntyi parantajien omasta osasta pesää sairasaukiolle. Naaras hymyili ja katsoi minua.
“Oletan että et jäänyt tänne, koska tarvitset hoitoa”, Hehkuaskel sanoi ja asteli lähemmäs. Naurahdin ja katsoin vanhempaa kissaa.
“Näytät ikionnelliselta. Olen iloinen, kun klaanissa on uusia kumppanuksia. Ehkä saamme pian lisää pentujakin. Toisaalta olisi parempi, jos odottaisitte lehtikadon yli”, parantajavanhus höpötteli. Naurahdin nyt vaivaantuneena.
“Haluatko tulla auttamaan minua yrttien keräämisen kanssa?” hän kysyi vaihtaakseen puheenaihetta, sillä huomasi minun vaivaannukseni. Nyökkäsin.
“Toki. En tiedä pystynkö keskittymään partiointiin juuri nyt”, vastasin ja hengähdin syvään.
“Hienoa, mennään.”

Kamomillapyörre myönsi, ettei hän oikeastaan ollut iloinen Syöksyaskeleen kanssa. Asia ei oikeastaan niinkään paljoa yllättänyt Hiljaisuusvarjoa. Heidän suhteensa oli tuntunut hieman toksiselta ja huonolta.
Hiljaisuusvarjo kuunteli tarkkaan, kun Kamomillapyörre kuitenkin sanoi sen olevan hänen oma päätöksensä ja oli hänelle oikein maksaa siitä. Valkoruskea kolli ei voinut muuta kuin olla asiasta eri mieltä.
“Ei. Kenenkään ei kuulu kärsiä oman kumppaninsa kynsissä, oli kumppanuus sitten oma päätös tai ei”, hän naukaisi itsevarmasti ja otti askeleen eteenpäin kuin merkatakseen olevansa asiasta tosissaan.
“Minusta sinun pitäisi jättää Syöksyaskel. Ei ole millään puolin reilua, että joudut kärsimään hänen seurassaan vain sen takia, että päätit olla hänen kumppaninsa silloin, kun hän ei ollut niin julma sinulle. Sinulla on oikeus päättää kumppanistasi”, Hiljaisuusvarjo jatkoi ja katsoi Kamomillapyörrettä vakaasti. Hän puhui yllättävän fiksuksi siinä tilanteessa, joka oletettavasti johtui siitä, että kyse oli hänen ystävänsä hyvinvoinnista.
Hiljaisuusvarjo ajatteli häntä ja Aamuraitaa. He eivät ehkä olleet kumppaneita keskenään ja sekin oli osa hänen pointtiaan. Aamuraidalla ja hänellä oli oikeus päättää kumppanuudesta itse. Pentujen saaminen yhdessä ei myöskään aina tarkoittanu, että heidän täytyisi olla ystäviä enempää. Heillä oli oikeus päättää siitä, että olivat silkkoja ystävyksiä kumppanuksien siasta.

//Kamo?

Rosmariinikynsi päätyi kysymään Lepakkohuudolta mitä he nyt olivat. Totta puhuttua Lepakkohuuto ei tiennyt itsekään. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä he nyt olivat ja mitä heidän kuului nyt elämän kanssa tehdä - saati sitten toistensa.
“En minä tiedä!” Lepakkohuuto hymähti ärtyneenä. “Mitä sinä haluat olla!? Lentävä siili?!”
Tummanharmaa kolli ryhtyi kietämään kehää hermostuneena. Ei hän osannut puhua tunteistaan. Ei se ollut hänen erikoisalaansa. Toisin sanoen kolli oli aivan kulmaan ajettu, eikä tiennyt miten paeta.
“Jos olisin lentävä siili, haluaisin edelleen rakastaa sinua”, Rosmariinikynsi naurahti. Lepakkohuuto huokaisi hiljaa ja katsoi naaraaseen.
“Mutta ihan tosi. Haluatko sinä meidän olevan rakastavaisia? Tai siis kumppaneita, jos tarkkoja ollaan? Koska en ole ehkä hyvä rakkaus asioissa, mutta sinun kumppaninasi oleminen ei kyllä kuulosta aivan kamalalta”, tummanharmaa kolli naurahti ja pukkasi harmaata naarasta hellästi. Naaraan vitsikäs luonto tarttui häneen niin helposti.
“Mutta vastaa nopeasti, koska minun pitää edelleen saada partioni kiinni”, Lepakkohuuto lisäsi vielä samalla hieman virnistäen.

//Rosmy?

Kuuntelin ilmeettömänä Kaamoskukan selontekoa hänen elämänsä viimeaikaisista tapahtumista. Tietysti välitin poikani kuulumisista, mutta siitä en ollut varma, kertoiko hän ne minulle aidosta yhteyden halusta. Kaamoskukan uutisissa haiskahti kehuskelu, muistipa hän yhdistää Hilleripilvenkin itseensä. Tuntui, että tälläkin keskustelulla oli hänelle jokin tavoite. En ollut Kaamoskukan aikuisiällä koskaan täysin pystynyt rentoutumaan kollin seurassa, tiesin hänen tulevan kieroudessa emoonsa. Siitä tuskin saatoin syyttää muita kuin itseäni.
"Vai niin", lausahdin neutraalilla äänellä ja peitin inhoni: en pitänyt mielistelystä. "Mukava kuulla, että koulutuksesi edistyy. Ja olen toki iloinen Hilleripilven ja Lammikkoloikan puolesta."
Oikeastaan en, sillä en tuntenut kumpaakaan. Toisaalta oli aina hyvä, kun kuolonklaanilaiset pariutuivat. Uskoin sen lisäävän hyvinvointia, ja kumppanuus oli aina ensimmäinen askel perheiden syntymiseen. Vähitellen oli kuitenkin alkanut näyttää siltä, ettei uusia pentuja tarvittaisi: klaani tuntui nyt jo venyvän ja paukkuvan liioista kissoista. Olin huolissani lehtikadosta, enemmän kuin yleensä. Miten ruoka voisi riittää näin suurelle joukolle? Tarvitsimme suuremman reviirin.
Pakotin ajatukseni pysähtymään ennen kuin ne lähtivät laukalle. Halusin keskittyä tähän hetkeen, vaikka koinkin Kaamoskukan seuran hieman vaikeana. Joka tapauksessa vietin jälkikasvuni kanssa aivan liian vähän aikaa. Kaamoskukan pentujakin olin käynyt tapaamassa vain kerran, heti heidän syntymänsä jälkeen.
"Kävisin mielelläni pentutarhalla", vastasin hymyillen soturin aiempaan ehdotukseen. "He ovat tietysti varttuneet sitten viime näkemän."
Kaamoskukka nyökkäsi innokkaasti ja lähti johdattamaan minua pesueensa luo.
"Niin ovat. Heistä tulee vielä hienoja sotureita riveihimme."
Harmaa kallio sulki meidät sisäänsä, kun pujahdimme pentutarhan hieman tunkkaiseen onkaloon. Tarhan ilmanlaatu oli anutlaatuinen, ja olin iloinen siitä, etten joutunut sitä joka päivä hengittämään. Täällä ilma oli lämmintä ja paksua, maidontuoksuista ja kosteaa. Oikealla seinustalla loikoi Hämärähalla, Kaamoskukan kumppani. Neljä pikkuista pentua olivat jos keskeyttäneet leikkinsä, kun astuimme sisään. Nyt he tapittivat meitä uteliain silmin.
Jokin emonvaisto heräsi henkiin sisälläni, kun silmäilin nelikkoa. Voimakas halu suojella heitä otti minusta tiukan otteen. Pennut olivat sitten ihania.
"Tervehdys kaikille", sanoin ennen kuin Kaamoskukka ehti esittelemään minua. "Olen isänne emo, Pimentovarjo. En ole ehtinyt tapaamaan teitä aiemmin, harmi kyllä."

//Kaamos?

Katsoin silmät kavenneina Pyräkkäpirua, joka oli laittanut minut keksimään pennulle viihdykettä. Mokomakin! En minä ollut mikään leikkisetä.
Pieni Lillukkapentu kuitenkin katsoi minua odottavaisesti, joten vaihtoehtoja ei jäänyt. Pengoin pentuaikojen muistojani, ne olivat täynnä Salamasielun virnettä, sitä, jonka hän oli kantanut mukanaan tähänkin päivään asti. Veljeni oli halunnut telmiä kanssani koko ajan, siltä minusta oli tuntunut. Hänen suosikkinsa oli yksinkertainen leikki, "tappelu". Siinä me tappelimme. Yleensä Salamasielu oli voittanut, siksi hän varmastikin piti siitä. Minä voitin useimmiten kuurupiilossa: jostain syystä emme leikkineet sitä usein.
Olisin ehdottanut juurikin tuota leikkiä, mutta aistin, että täällä oltiin ikään kuin varkain. Pentutarhan kattoon nousi hieman jännittynyt energia, jonka syypääksi uskoin Kaamoskukan. Ulkona emme olisi suojassa, eikä pentutarha itsessään tarjonnut kaksisia piilopaikkoja.
"Osaatko leikkiä heijastusta?" kysyin viimein ja nousin seisomaan. Lillukkapentu kallisti päätään kysyvänä, ja tunsin oloni jostain syystä voitonreimuiseksi. "Selvä, minä näytän."
Astelin pentutarhan loitommaisimmalle seinälle. Opastin Pyräkkäpirun ja Lillukkapennun seisomaan rivissä toisella seinällä katse minuun.
"Nyt minä käännyn seinään päin. Sillä aikaa teidän tehtävänne on tulla minua kohti ja koettaa koskettaa minua, silloin voitatte pelin", selitin ja Lillukkapentu kuunteli tarkasti keskittyen, mikä oli minusta jotenkin huvittavaa. Pennuille leikit eivät olleet... No, leikin asia.
"Mutta...", jatkoin viekkaasti hymyillen, "välillä minä saatan kääntyä ympäri. Ja jos ette ole silloin täydellisesti pysähtyneet, joudutte palaamaan takaisin! Olkaa varovaisia..."
Siristin kaksikolle leikilläni silmiäni ja käännyin ympäri. Heilautin häntääni kaksikolle merkiksi aloittaa.

//Pyräkkä, Lillu?

Tassutin Säihkysielun rinnalla metsässä. Turkkimme koskettivat toisiaan, kun polku oheni. Pian polkua ei enää ollutkaan. Katsahdin toiseen kolliin ilkikurisin ilmein. Kosketin häntä kuonollani kaulaan.
“Ota kiinni, jos saat!” sanoin iloisesti. Säihkysielun jo ennestään loistavat silmät pilkahtivat iloa ja innostusta. Lähdin juoksemaan. Tiesin, etten voittaisi minua paljon nopeampaa kumppaniani, jos en keksisi jotain temppua. Jalkojeni hakatessa maata ja keuhkojeni puristuessa juoksun rasituksesta nauru purkautui sisältäni. Pian Säihkysielu oli jo kintereilläni ja loikkasi kimppuuni. Kierimme maassa pari kierrosta juoksun synnyttämästä voimasta. Nauroin edelleen nyt toisen soturin alla. Säihkysielun ilme oli paljon riemukkaampi kuin aikaisemmin. Hänen häntänsäkin oli innokkaasti pystyssä.
“Sinä naurat, Särösärinä!” hän puuskahti hengästyksissään. Nyökyttelin nauru laantuen hiljalleen, kun koitin saada omatkin keuhkoni toimimaan taas normaaliin tahtiin. Säihkysielu hymyili ja hengitti edelleen rasittuneena juoksusta, mutta nyt oikein onnellisen näköisenä.
“Rakastan sinua”, päästin suustani hieman tönkösti, mutta kuitenkin. En ollut hyvä rakkaudenosoituksissa, joten tämä oli minulle erittäin iso asia kumppanuudessa Säihkysielun kanssa.
“Minäkin rakastan sinua”, Säihkysielu sanoi ja kosketti nenääni omallaan. Suljin silmäni hetkeksi ja huokaisin.
“Päästäisitkö minut nyt ylös?” kysyin ja Säihkysielun pienen naurunpuuskan jälkeen hän päästi minut altaan. Nousin ja katsoin Säihkysieluun koittaen luoda pienen hymyn kasvoilleni. Olin kermanväristä kollia hiukan suurempikokoinen ja katsoin häntä hieman alaspäin, kun hän taas katsoi minua hiukan ylöspäin. Nyt minä tiesin miksi kollille oli annettu niin ihana nimi. Hänen silmistään säihkyi hänen kaunis puhdas sielunsa, joka teki minut aivan loputtoman onnelliseksi. Ehkä vielä jonain päivänä osaisin sanoa sen hänelle.

Kumppanuus. Se on jotain mistä jokainen kissa haaveilee vähintäänkin alitajuisesti. Useimmat kissat ajattelivat sen tarkoittavan rakkautta. Kaamoskukka kuitenkin tiesi paremmin. Kissat haaveilivat jostakusta, joka auttaisi heitä saavuttamaan haluamansa. Harva kuitenkin ymmärsi, että todellinen hyöty kulki tosiasiassa vain toiseen suuntaan. Ja kumppanuus oli siihen oiva keino. Sen avulla naaraat ja kollit voisivat juurruttaa geeninsä jopa ikuisesti metsän kirjavien sukupuiden joukkoon. Ja mitä pidemmälle kissat eläisivät, sitä paremmin he voisivat valvoa sukunsa puhtaana pysymistä. Kaamoskukka pujahti soturien pesästä viileälle ja sateiselle aukiolle. Sade kuin metsän paras ystävä. Se nostatti maan sopukasta metsän herkullisia tuoksuja ja viherlehden aikaan se teki metsästä entistä kauniimman. Kaamoskukan suunnitelma eteni moitteettomasti. Oli vain ajan kysymys milloin hänen geenejä ei enää voisi huuhtoa Kuolonklaanin sukupuusta pois.Hilleripilvi oli saanut kumppanin Lammikkoloikasta, kaikki oli sujunut erinomaisesti. Kollikaksikon seuraava askel oli saada Hilleripilvelle pentuja ja parittaa yksi heistä Kaamoskukan oman kanssa. Kollisoturi ei vielä tiennyt kuka hänen pennuistaan olisi siihen tehtävään tarpeeksi kelvollinen, mutta hän oli varma, että se kirkastuisi kuiden myötä. Heikot paljastivat aina itsensä. Kaamoskukka harppoi muutamalla sulavalla, elegantilla askeleella pentutarhan tienoille, kuin koko leiriaukio olisi ollut hänen omaa reviiriään ja istahti lopulta sukimaan turkkiaan. Kollin katse harhaili sukaisujen välissä aukion kissoissa. Aukiolla ei näkynyt Hilleripilveä, Kaamoskukan salarakasta. Se oli hyvä. Kaamoskukka tiesi, että heidän olisi parempi pitää leirissä kohtelias etäisyys. Kaamoskukka odotti kuitenkin erästä toista. Kuin tilauksesta tummaturkkinen naaras ilmestyi leiriaukiolle. Kollikissan korvat nousivat terhakoina pystyyn ja hän nousi ylös. Kaamoskukan hurmaava hymy leveni hieman, kun hän pääsi Pimentovarjon kuuloetäisyydelle. Kolli nyökkäsi emolleen kohteliaasti.
“Pimentovarjo, iltaa”, kolli tervehti ja viittasi hännällään kohti pentutarhalle.
“Äänien perusteella pennut ovat hereillä. Käytäisiinkö katsomassa mitä Kuolonklaanin uusimmille jäsenille kuuluu?” Pentutarhasta todella kuului pientä meteliä. Kaamoskukka toivoi, että pennut harjoittelivat hänen antamien harjoitusten parissa.
“Iltaa, Kaamoskukka”, Pimentovarjo tervehti poikaansa ja nyökkäsi.
“Jänötassun koulutus edistyy hyvin. Hänestä tulee erinomainen soturi. Ja kuulitko jo, että Lammikkoloikka on nykyään Hilleripilven kumppani?”
Kaamoskukka tiesi, että Pimentovarjo oli läheinen Tuhkajuovan, Lammikkoloikan emon kanssa. Kolli oli salaa todella ylpeä itsestään. Hänhän tekisi Pimentovarjolle vain palveluksen, kun yhdistäisi kaksi kelpo sukua keskenään.
“Hilleripilvi on minun entinen oppilaani”, Kaamoskukka lisäsi, ikään kuin se selittäisi kaiken.

//Pimento?

Muiden kissojen katsellessa en saanut sanottua asiaani. Vilkaisin Lepakkohuutoa ja sitten hänen partiotaan. Korvani painuivat luimuun.
“Menkää ilman häntä!” käskin ja vilkuilin sitten ympärilleni. Kissat olivat kerääntyneet kuuntelemaan. Partion johtaja kohautti lapojaan ja partio lähti. Katsoin Lepakkohuutoa. Saatoimme rikkoa tässä montaakin sääntöä, mutta juuri nyt minua ei kiinnostanut.
“Tule”, sanoin ja toppuutin kollin parantajien pesän sairasaukiolle. Saisimme ehkä olla rauhassa täällä, sillä parantajilla ei ollut juuri nyt potilaita. Vetäsin terävästi ilmaa keuhkoihini ja huokaisin pitkään.
“Tämän on parasta olla tärkeää, vedit minut juuri kaikkien edessä pois partiosta”, Lepakkohuuto totesi vakavana.
“Anteeksi!” huudahdin. Kehoni jokainen karva oli pystyssä ja seisoin jäykkänä paikallani. Tajusin vasta nyt kuinka typerä olin ollut.
“Lepakkohuuto…” sanoin ja emmin sitten seuraavia sanojani. En tiennyt mitä sanoa. En tiennyt mitä olin edes halunnut typerällä keskeytykselläni tehdä. Hännänpääni kääntyili ja nyki. Hengitin sisään ja ulos tiuhaa tahtia ja tuntui, että räjähtäisin. Aivan kuin olisin tunnustamassa rakkauteni uudestaan tai jotain.
“Haluan vastauksia, haluan jotain järkeä tähän sekavaan maailmaan!” vikisin mahdollisimman hiljaa, mutta raivoissani sekä pelokkaana. Halusin tietää olimmeko kumppaneita. Se oli vähintä, mitä Lepakkohuuto voisi minulle nyt antaa. Katsoin kollia epätoivoisena.
“Olemmeko… mitä me… mitä me nyt teemme?” kysyin. Rentoutin lihakseni ja koitin rentouttaa myös mieleni. Lepakkohuuto ymmärtäisi. Hän ymmärtäisi.

//Lepa?

Katselin kollia tyrmistyneenä, enkä osannut täysin vastata tämän kysymykseen. Avasin suuni sanoakseni jotainmutta suljinkin sen uudestaan ja jäin hetkeksi miettimään vastausta
“no on se tottta, en kauheammin pidä syöksyaskeleen läsnä olosta.. Hän on kaikkea muutta kuin hyvä kumppani, en tiedä mikä päässäni pyöri silloin aiemmin kun otin syöksyaskeleen kumppanikseni” nauun hetken miettittyäni ja lasken katseeni maata kohti. Nostin kuitenkin katseeni takaisin hiljaisuusvarjoa kohti määrätietoisen näköisenä.
“mutta se oli oma valintani ja oma virheeni, jos joku joutuu sen takia ongelmiin niin se olen minä, ja vain minä” mauun määrätietoisella äänen sävyllä ja nostan häntäni pystyyn.
“tosin, persiljapentu saattoi maksaa virheestäni hengellään.. Mutta ei se varmaan ole nin hänellä oli vain huono tuuri. Ei hän nyt joutuisi kuolemaan saamatta edes mahdollisuutta elää vain minun typerän ja pienen virheeni vuoksi, sehän olisi todella typerää ja epäreilua..” mauun hivenen hermostuneen oloisena.
*persiljapentu kuol jo kuita sitten, hierakkapilvi ja katajanoki ovat jo sotureita, ovat olleet jo jonkin aikaa! Joten miksi ihmeessä ajattelen silti välillä persiljapentua, hän on hyvässä turvassa pimeyden metsässä eikä minun tarvitse huolehtia.. Minun ei ole tarvinnut huolehtia hänestä pitkään aikaan..* mietin ärtyneenä itseeni.
//hilju?

“Ihan hyvin minulla menee. Syöksyaskel saattaa välillä olla vähän ärsyttävä ja ongelmallinen, mutta se ei ole kovinkaan uutta. Tosin toivoisin kyllä, että voisin olla enemmän yhteydessä Hierakkapilven ja Katajanoen kanssa. En osaa sanoa olemmeko etäiset tai emme vain satu olemaan kauheammin tekemisissä, mutta olisi kyllä mukava viettää enemmän aikaa pentujeni kanssa” Kamomillapyörre naukui. Hiljaisuusvarjo kuunteli naarasta hiljaa. Pitikö Kamomillapyörre muka todella kumppanistaan, jos hän oli vain ongelmallinen ja ärsyttävä hänen mielestään? Kannattaisiko kollin nostaa asia esille?
“Entä sinulla? Miten sinulla on mennyt, Hiljaisuusvarjo?” naaras kysyi vielä kallistaen päätään. Se sai valkoruskean kollin palaamaan takaisin maan tasalle. Hän hymyili ystävälleen varovasti. Kai he vielä olivat ystäviä?
“Minulla menee hyvin. Lummelemmen ja Harakkahaaveen kasvua ja kehitystä on ollut ihanaa seurata ja olen heistä ylpeä. Olen yrittänyt myös viettää heidän kanssaan aikaa niin paljon kuin vain mahdollista kaiken muun sivussa”, Hiljaisuusvarjo selosti naaraalle. “Toivon vain, ettei tästä lehtikadosta tule liian ankara klaanille. En toivo yhtään kuolemaa enää klaanimme ylle.”
“Niin. Toivotaan, ettei lehtikadosta tule liian rankka”, Kamomillapyörrekin myöntyi. Hiljaisuusvarjo oli hetken hiljaa ja katsoi sinisellä katseellaan ystäväänsä. Nyt olisi hänen tilaisuutensa. Syöksyaskel oli leirissä - luultavasti - ja he olivat aivan kahden.
“Minun täytyy kysyä, oletko oikeasti onnellinen Syöksyaskeleen kanssa? Minusta se ei ainakaan näytä siltä…” Hiljaisuusvarjo naukaisi huolestuneena ja toivoi, ettei naaras tuohtuisi täysin hänen yllättävästä kysymyksestään.

//Kamo?

Rosmariinikynsi halusi palata takaisin leiriin nukkumaan ja vaikka Lepakkohuuto olisi oikeastaan ennemmin jäänyt vielä kaksin metsään, hän lähti ennemmin takaisin leiriin kuin jäi ulos yksikseen. Hän siis lähti seuraamaan suurempaa naarasta kuin pentu emoaan.

Lepakkohuudon yö oli levoton. Kolli ei oikein osannut rauhoittua. Hän ei vain päässyt sen ajatuksen ylitse, että Rosmariinikynsi todella piti hänestä. Ajatus oli hänelle hassu - ja osin ehkä ahdistavakin. Jotenkin hän oli vain niin tottunut siihen, että he olivat silkkoja toveruksia, eikä yhtään mitään muuta.
“Lepakkohuuto. Aika nousta. Partio ei odota enää kauaa”, Syöksyaskel ilmoitti herättäen pienen tummanharmaan kollin. Hänestä tuntui, ettei hän ollut ennättänyt nukkua lainkaan, mutta ei hän voinut vastaankaan väittää.
Lepakkohuuto napsi nopeasti pienen hiiren tuoresaaliskasasta ja lähti suuntaamaan partion kanssa ulos leiristä. Kuitenkin ennen kuin hän ennätti poistua Rosmariinikynnen nauku pysäytti hänet. Kolli käänsi katseensa naaraaseen ja odotti, että hän tuli lähemmäs. Hän vilkaisi hieman parion perään, joka odotti häntä vielä leirin uloskäynnillä katseen kollin turkkia korventaen. Tilanne vain hermostutti Lepakkohuutoa hassusti.
“Mutta partioni”, kolli naukaisi katsellen edelleen muita kissoja, jotka odottivat häntä kärsimättöminä.
“Aivan sama! Meidän täytyy puhua viime illasta”, Rosmariinikynsi naukaisi kovaan ääneen. Lepakkohuuto luimisti hieman korviaan ja siirtyi lähemmäs naarasta.
“Ei niin kovaa. En halua herättää turhaa huomiota”, hän naukaisi matalaan ääneen ja kääntyi vielä nopeasti partionsa puoleen.
“Menkää te vain! Otan teidät kyllä kohta kiinni!” Lepakkohuuto ilmoitti heille nopeasti ja partio otti ja lähti. Kolli käänsi katseensa takaisin harmaaseen naaraaseen. “Mitä nyt? Puhuitko sittenkin ohi suusi?”

//Rosmy?

Seisoin pienellä aukiolla hiljaisuuspyörteen edessä, kolli oli juuri tullut aukiolle ja ilmesesti yritti aloittaa jutun juurta, en oikein osannut aluksi reagoida, en htään osannut sanoa mitä kolli odotti minun tälle sanovan. Katsoin tätä kuitenkin vakavana, ehkä oletin että se auttaisi minua mitenkän.
“Ihan hyvin minulla menee, Syöksyaskel saattaa välillä olla vähän ärsyttävä ja ongelmaillinen, mutta se ei ole kovinkaan uutta, tosin toivoisin kyllä että voisin olla enemmän yhteydessä hierakkapilven ja katajanoen kanssa, en osaa sanoa olemmeko etäiset tai emme vain satu olemaan kauheammin tekemisissä, mutta olisi kyllä mukava viettää enemmän aikaa pentujeni kanssa” päädyn lopulta maukumaan, sanoin vain kaiken mikä päähäni ensimmäiseksi tuli, en oikein osannut sanoa odottiko hiljaisuusvarjo minun sanovan jotain tiettyä.
“entä sinulla? Miten sinulla on mennyt hiljaisuusvarjo?” mauun vielä perään kysyvästi ja kalistan päättäni kysyvän oloisena. Olin utelias kuulemaan mitä kolli olisi aikeissa vastata, entä jos hänellä olisi vaikka jotain tärkeää sanottavaa, tosin miksi olisi.
*oletaisin ainakin että sinulla menee hyvin.. Toivottavasti en ole väärässä* ajattelen toiveikkaana.
//hilju

Susimieli ilahtui suuresti, kun Salamasielu tarjosi myös tassuaan. Kolli tarttui siihen ja puristi sitä hellästi. Ei liian kovaa, kuten Kylmäliekki oli opettanut. Pienestä eleestä syntynyt ilo lopahti hieman, kun kolli hämmästeli hänen tekojaan.
“Tiedän. Isäni sanoi, että erilaisuus on rikkaus”, Susimieli vastasi mahdollisimman tyynesti, mutta ei peitellyt äänensä värinää ja leukansa väpätystä. Hän ei osannut, mutta hänen isänsä, Kylmäliekki, oli myös opettanut kollin näyttämään tunteitaan. Susimieli oli unohtanut pitävänsä Salamasielun tassusta kiinni ja lopulta lyhyt hiljaisuus oli vaihtunut pitkään, kiusalliseen hiljaisuuteen. Kolli vilkaisi vanhempaa kollia ja tajusi pitävänsä toisen tassusta edelleen kiinni.
“Saisinko tassuni takaisin?” Salamasielu kysyi huvittuneena ja kolli nyökkäsi. Hän oli jo päättänyt päästää siitä irti, mutta käsky ei löytänyt tietään hänen lihaksiinsa. Lopulta hän irrotti otteensa ja vetäisi oman käpälänsä äkkiä takaisin. Susimieli tapitti Salamasielun eleitä ja yritti lukea toista. Turhaan, Susimielellä ei ollut mitään hajua mitä soturin päässä mahtoi liikkua. Susimieli ajatteli, että jos hän kopioisi kollin eleitä, hän olisi kuten Salamasielu. Susimieli kallisti päätään, mutta suoristi sen sitten heti. Liian jyrkästi. Susimieli ei ollut täysin varma oliko hänen päänsä kallistus ystävällinen ele vai suora merkki epävarmuudesta. Susimieli muisteli Kylmäliekin kertoneen, että liika jäljittely voisi kieliä epävarmuudesta. Susimieli ei kuitenkaan ollut varma missä se raja meni ja oliko hän juuri rajalla, kaukana siitä vai ylittänyt sen jo aikoja sitten.
“Minä… tarkoitan että”, Susimieli soperteli ja nielaisi. Hänen kielensä tuntui liian suurelta suuhun ja sanat tuntuivat tarttuvan kurkkuun. Kolli ei ollut lainkaan varma miten hän saisi ilmaistua itseään. “Olen huono näissä, todella huono.” Susimieli jätti lauseensa avoimeksi, koska hän ei itsekään ollut varma mitä hän tarkoitti.
“Siis.. Huono missä?”
Susimielen katse harhaili hetken Salamasielun olan yli, sitten maahan ja lopulta takaisin valkean kollin silmiin.
“Minä en aina tiedä, mitä minun pitäisi sanoa”, kolli naukaisi hiljaisella äänellä.
“Tai milloin.” Pieni, hermostunut nykäys kulki hänen korvasta toiseen.

//Salami? :o

Lammikkoloikan silmät kapenivat hienoisiksi viiruiksi Hilleripilven tuijottaessa häntä omalla, varsin intensiivisellä katseellaan. Naaras ei halunnut kertoa klaanitoverilleen allekirjoittavansa tuon sanat. Hän oli aina omistautunut Kuolonklaanille ja pyrkinyt olemaan, kuin emonsa Tuhkajuova; naaraan suurin sankari. Hänellä oli ollut tapana verrata itseään siskoihinsa. Salaa Lammikkoloikka oli sitä mieltä, että hän oli siskojansa parempi soturi. Lampiväre ja Lätäkkölempi tuntuivat tuhlaavan aikaansa kaikkeen muuhun. Aiemmin Lammikkoloikka oli ollut siitä niin ylpeä, että hän ei käyttänyt aikaansa mihinkään turhaan ja Tuhkajuovan seuraaminenoli kantanut hänet todella pitkälle. Ja niinhän se olikin, mutta silti hänestä tuntui, että jotain puuttui. Ja se jotain oli asia mikä ei korjaantuisi partioissa ravaamalla tai menemällä aikaisin nukkumaan. Se jotain minkä hänen siskonsa olivat todennäköisesti saavuttaneet. Se jotain voisi olla Lammikkoloikan, jos hän vain tarttuisi Hilleripilven ehdotukseen. Eikä Lammikkoloikka ollut varma mitä hän epäili. Hän todella halusi olla Kuolonklaanin arvostettu soturi. Naaras karisti viimeisetkin epäilyksen rippeet harteiltaan ja nyökkäsi kollille.
“Selvä, mutta minulla on omat ehtoni. Kerta me olemme nyt kumppaneita, varmaan ymmärrät, että hölmöilemällä sinä likaat myös minun nimeni? Odotan sinulta kunniallista käyttäytymistä”, Lammikkoloikka naukaisi viileästi ja antoi katseensa porautua Hilleripilven omaan. Lammikkoloikka oli maineestaan hyvinkin tarkka.
“Sama pätee myös sinuun”, laikukas heitti takaisin pienen virneen kera ja melkein sai Lammikkoloikan pyöräyttämään silmiään. Naaras oli Kuolonklaanin viimeisin soturi (tietenkin heti emonsa Tuhkajuovan jälkeen!) kuka tekisi mitään hölmöä. Luulisi Hilleripilvenkin tietävän sen, jos kolli oli seurannut hänen toimijaan niin tarkkaan.
“Enkä minä halua pentuja heti. En halua kenenkään klaanissa luulevan, että olen hairahtunut heti”, savunharmaa naaras lisäsi. Klaanissa oli paljon naaraita ketkä tuntuivat hankkivan pentuja kenen tahansa kanssa kuka nyt vain sattuu haluamaan pentuja. Lammikkoloikka ei ollut sellainen. Hän oli harkitseva ja halusi myös varmistaa, että Hilleripilvi olisi sopivaa isämateriaalia. Sisimmässään naaras jopa hieman halveksui sellaisia kissoja ketkä hankkivat pentuja ilman kumppanuutta. Lammikkoloikka ajatteli, että sellaiset naaraat eivät myöskään olleet sopivia kissoja kasvattamaan pentuja. Vahinkopennut erityisesti olivat osoitus kurittomuudesta ja heikkomielisyydestä. Lammikkoloikka sukaisi rintaturkkiaan. Vaikka hän olikin yrittänyt irtautua siitä, että joka asiassa hän yritti miellyttää Tuhkajuovaa, hän oli silti salaa todella tyytyväinen. Jos koskaan niin nyt Tuhkajuova saisi olla hänestä ylpeä.

//Hilleriiii?

Keskityin taas rajojen merkkaamiseen, kun eloklaanilaiset olivat häipyneet. Pujahdin yhden suuren saniaisen lehden alta ja merkkasin rajan. Katsoin hetken yhtä kuihtunutta kukkasta. Se oli joskus ollut punainen, mutta sen lehdet olivat nyt käpertyneet ruskeiksi. Mädäntyvien lehtien haju peitti kukan hajun alleen, jos siinä oli edes hajua jäljellä. Mietin kukkaa. Olikohan sillä ajatukset ja tunteet kuten kissoilla? Sillä ei kuitenkaan ollut silmiä tai korvia, niin ei se kai voinut kuulla tai nähdä! Huomioni siirtyi kukasta Aaltosalamaan, joka seisoi edessäni katse rajan ylitse. Naaraan karvat olivat pystyssä ja hänen hännänpäänsä vääntyili vihaisesti. Olin juuri kysymässä, mitä soturi näki, mutta hän ehti avata suunsa ensin. Hän solvasi naapuri klaaniamme ja näytti korvillaan suunnan, josta eloklaanilaispartio meitä tarkaili. Päästin hermostuneen vihan sekaisen murahduksen.
“Meillä on kaksi vaihtoehtoa: joko me yritämme saada nämä merkit jätettyä ennätysvauhtia tai käskemme tuota partiota painumaan kuuseen kintereiltämme. Sinä saat tehdä valinnan”, klaanitoverini naukui. Hänen äänensä huokui ihailtavaa itsevarmuutta, johon minä en olisi kyennyt.
“Minulla on parempi idea”, sanoin ja vilkaisin oranssiturkkista toveriani. Hänen ilmeensä kehotti minua jatkamaan.
“Häädetään heidät kunnolla omalle puolelleen. Taistelemalla”, sanoin yrittäen mimikoida naaraan itsevarmuutta. Röyhistin rintaani. Emmeköhän pärjäisi kolmelle eloklaanilaiselle kaksinkin.

//Aalto?

Lammikkoloikan kysymykset ärsyttivät Hilleripilveä, vaikka hän ei voinutkaan näyttää sitä ulospäin. Hänen naamalleen oli jämähtänyt iloton hymy, joka esti häntä paljastamasta todellisia ajatuksiaan utelevalle naaraalle.
“Miksi et juuri sinä?” Hilleripilvi heitti pallon takaisin ja porasi sinisen katseensa Lammikkoloikkaan. *Koska sinä olet päällikön tytär ja yksi harvoista kunnollisista puhdasverisistä naaraista*, hän mutisi mielessään itselleen. “Olen kuullut sinusta pelkkää hyvää - epäilemättä sinä olet Tuhkajuovan tyttäristä omistautunein soturiudelle. Lisäksi sinun suonissasi virtaa veri, jonka jakamisesta monet tässä klaanissa voivat vain haaveilla. Minä voin tarjota sinulle mahdollisuuden päästä jatkamaan sukuasi sekä auttaa sinua näyttämään paremmalta soturilta muiden silmissä. Kumppaniton ja pennuton soturi on pelkkä turhantärkeä kissa. Statusta ja kunniaa hankitaan kasvattamalla klaanille lisää hyviä sotureita.”
Kaamoskukka oli tässä asiassa paljonkin Hilleripilven edellä; kollilla oli varsin sievä edustuskumppani sekä neljä tervettä soturinalkua, joiden tärkein tehtävä tulevaisuudessa olisi tuoda isälleen kunniaa. Hilleripilvi haaveili saavansa jonkun Kaamoskukan pennuista omaksi oppilaakseen. Eihän se ollut sama kuin jos heillä olisi ollut yhteisiä jälkikasvuja, mutta ainakin hän voisi tehdä oman osuutensa edes yhden nuoren kissan kasvattamisessa.
“Joten mitä sanot?” Täplikäs kolli katseli Lammikkoloikkaa pää vähän kallellaan. “Tiedän, että sinäkin sisimmässäsi tiedostat, miten paljon ovia tällainen liitto meille kummallekin avaisi. Meistä voi tulla yksiä Kuolonklaanin arvostetuimmista sotureista, joilla on yhtä arvostettuja jälkeläisiä.”

Salamasielu oli iskenyt silmänsä erääseen suurikorvaiseen olentoon, joka istuskeli aukiolla katse tiiviisti taivaalla. Soturi oli ehtinyt seurata tätä kummastuneena jo jonkin aikaa, vailla tehtävänantoa kun oli. Hän oli perin tylsistynyt: Loskalauha ja Verivarjo olivat lähteneet metsästyspartioon, ja Säihkysielu, johon hän oli Verivarjon kautta tutustunut, oli nukkumassa aamupartion jäljiltä. Kenenkään muun seura ei tällä hetkellä kiinnostanut Salamasielua, mutta vielä vähemmän häntä viehätti ajatus tyhjän panttina istumisesta. Ei tekemättömyys sinänsä ollut ongelma, mutta viihdettä hän kaipasi. Ja nyt Salamasielulla oli vahva aavistus, että hän oli päivän viihteensä löytänyt.
Hän huhuili hetken tuota kummallista taivaantuijottelijaa, mutta kun kissa ei eleelläkään osoittanut Salamasielun kutsuja kuulluiksi, hän luovutti ja asteli tämän luo. Tämä laikukas, Salamasielun mielestä hauskan näköinen kolli kääntyi katsomaan häntä.
"Huhuilin sinua ainakin ikuisuuden", valkoinen kolli sanoi dramaattisesti - ei hän olisi kenenkään perään aivan ikuisuutta jaksanut huudella. Ehkä Verivarjon. "Mitä ihmettä sinä teet?"
Soturi seurasi kiinnostuneena, miten hämmennys pyyhkäisi kissan kasvojen yli. Salamasielu oli tietysti nähnyt kissan aiemmin, partioissa sun muissa. Hän ei kuitenkaan ollut aiemmin tajunnut tämän mahdollista viihteellistä arvoa. Nimeä hän ei muistanut, mikä todennäköisesti johtui enemmän valkoisen kollin ylimielisyydestä kuin tämän vieraan kissan mieleenpainuvuudesta.
Seuraavaksi tämä suurikorvainen kolli ojensi tassunsa. Salamasielu katsoi sitä hölmistyneenä.
"Susimieli", kissa esittäytyi. Hänen hymynsä oli leveä ja niin vilpitön, että jos Salamasielu olisi ollut yhtään hyväsydämisempi ja empaattisempi kissa, hän olisi ehkä hävennyt pitäneensä kissaa pelkästään viihteenä. Sellainen hän ei kuitenkaan ollut.
"Salamasielu", valkoinen kolli esitteli itsensä ja matki toista ojentamalla tassuaan eteenpäin ymmärtämättä aivan sen tarkoitusta. Seuraavaksi hän sai hämmentyä uudelleen, kun tämä Susimieli tarttui tassullaan hänen omaansa. Salamasielu kurtisti kulmiaan.
"Häh? Mitä sinä oikein teet?" hän kysyi, mutta ei vetänyt tassuaan pois. "Pakko sanoa, toveriseni, sinä olet sitten kummallinen."

//Sus?

Mulkkasin Lepakkohuutoa hänen kommenttinsa jälkeen. Pieni haukotus purkautui suustani.
“Väsyttääkö nuorta pentua? Olisiko pian aika mennä pentutarhaan päiväunille?” Lepakkohuuto kiusoitteli. Mourusin tälle ärsyyntyneenä.
“Minulla on ollut pitkä päivä. Saan olla väsynyt”, totesin jatkaen kopeasti, “Sain oikein kiinni fasaanin aurinkohuipun partiossa!”
Lepakkohuuto pyöräytti silmiään ylpeilylleni. Nyrpistin nenääni jo ennen kuin tuo ehti sanoa mitään. Tiesin kaiken kollin suusta tulevan olevan pelkkää pilailua, mutta saattaisin silti ottaa vähän itseeni.
“Fasaanit ovat ihan helppoja napata!” kolli ivaili. Nyökkäsin ja katsoin pois päin. Leikkisä vitsailu oli kääntynyt minulle epämieluisaksi piikittelyksi. En tiennyt kokiko Lepakkohuuto samoin, vai olinko vain tänään herkällä päällä. Lepakkohuuto ei enää jatkanut. Kumpikaan meistä ei sanonut sanaakaan. Nopeasti hiljainen hetki muuttui hyvinkin kiusalliseksi.
“Jos haluat vielä saalistaa, niin tee toki niin. Minä lähden leiriin”, ilmoitin ja kipaisin aluskasvillisuuteen ennen kuin kolli ehti pukahtaa mitään typerää perääni. En halunnut kuulla enää mitä hän sanoisi. Minusta tuntui kovinkin siltä, että räjähtäisin pian. Olin kertonut kollille pitäväni hänestä ja nyt tunteeni sinkoilivat maasta pilviin ja kaikkialla niiden välillä. Lepakkohuuto ei ollut kysynyt mitään sen jälkeen. Oliko hän todella vain aikeissa sivuuttaa ystävyytemme tärkeimmän kysymyksen? Tassuni tärisivät, kun suunnistin takaisin leiriin. Hännänpääni kääntyili ja korvani olivat luimussa, kun menin pesälleni. Käperryin keräksi ja koitin saada ajatukseni kuriin.
***
“Lepakkohuuto, odota!” huusin kollin perään, kun tämä oli lähdossä leirin uloskäynnistä reviirin puolelle seuraavan auringonnousun aikaan. Pieni musta kolli pysähtyi ja pyörähti ympäri.
“Mutta partioni”, soturi sanoi, mutta keskeytin tämän.
“Aivan sama! Meidän täytyy puhua viime illasta”, sanoin hieman liian kovaankin ääneen. Kissat ympärillämme nostelivat korviaan ja katsoivat suuntaamme. Minua hävetti ja halusin karata pois. Kauas pois. En ollut hyvä tälläisessä.

//Lepa?

Lehtikato, tähdet ja pimeys avautuivat Salamasielun edessä. No, lehtikato vain kuvainnollisesti, sillä vielä vietettiin lehtisadetta. Nuori soturi kuitenkin tunsi luissaan ja ytimissään kylmien aikojen lähestyvän. Hän katsahti vierellään istuvaan Verivarjoon. Salamasielu saattoi tuntea soturin kehon lämmön, vaikka tämä pysytteli visusti hiirenmitan päässä. Mustaturkkisen naaraan katse oli kohdistunut taivaalle, jonka pilvettömällä, tummalla kannella tuikki lukemattomia tähtiä. Salamasielun sydäntä oikein kivisti katsoa tuota pientä, valkoista täplää naaraan nenän päällä. Kuinka suloinen se olikaan, kuinka tuttu. Salamasielu ei ollut aiemmin nähnyt kellään vastaavaa merkkiä, ja siksi se oli vienyt hänen huomionsa alusta asti.
"Mitä tuijotat?" Verivarjo kysyi, mutta tavanomainen äkeys oli kaikonnut hänen äänestään. Se tapahtui viime aikoina useammin ja useammin. Heidän edestakainen piikittelynsä ei tietenkään ollut kaikonnut mihinkään, mutta Salamasielusta oli alkanut tuntua, että siinä oli jotain syvempää. Hän varoi loukkaamasta Verivarjoa sellaisissa asioissa, mistä tämä oli epävarma - niin hyvin hän jo naarassoturin tunsi. Salamasielu epäili, että Verivarjo teki samoin hänelle.
"Sinua tietenkin. Aina vain sinua."
Verivarjo hätkähti, kun erotti Salamasielun äänessä sellaisia pehmeitä, tunteikkaita sävyjä, joita ei ollut aiemmin kuullut. Salamasielu hymyili pienesti ja tunsi jälleen tuon saman kivistyksen: oli niin Verivarjoa reagoida tuolla tavalla, hieman hermostuneena ja vaivaantuneena, mutta edelleen naaras piti hänen katseestaan kiinni. Musta soturi näytti pian rentoutuvan, mikä oli Salamasielulle uutta - ja juuri asian uutuus kertoi hänelle, ettei Verivarjo olisi vielä valmis. Kolli ei halunnut kumppania, joka hypähti pienestäkin hellyyden osoituksesta. Eikä hän halunnut olla kissa, joka sai Verivarjon sykkeen kiihtymään. Salamasielu halusi sen hidastuvan, hän halusi Verivarjon lepäävän hänen luonaan. Hän halusi olla tälle turvapaikka, jotain tuttua, ja jotain, mihin luottaa. Jotain varmaa, syvää ja lämmintä.
Siksi hän piti vielä Verivarjon asettaman etäisyyden, vaikka hänen kehonsa huusi häntä nojaamaan naaraan puoleen. Salamasielu toivoi, että soturi olisi uskaltautunut tekemään aloitteen, mutta tämä ei ollut vielä se ilta. Ei hän kuitenkaan kokenut, että olisi joutunut mitenkään tyytymään nykyisiin olosuhteisiin. Ei tähtitaivaan katselemisessa Verivarjon kanssa ollut mitään tyytymistä, ei mikään parempi odottanut häntä - tämä oli jo kaikki, mitä hän tältä hetkeltä saattoi toivoa.

AURA
Kaamoskukka: 124kp! -
Susimieli: 19kp -
Kylmäliekki: 15kp - Lepää rauhassa legenda.
Lillukkapentu: 18kp -
Lammikkoloikka: 62kp! -
= 238KP

AUROORA
Pimentovarjo: 59kp! -
Lampiväre: 15kp -
Loskalauha: 20kp! -
Varissulka: 9kp -
= 103KP

ELANDRA
Poppelipomppu: 17kp -
Jääviilto: 17kp -
Lätäkkölempi: 13kp -
= 47KP

EMPPUOMPPU
Hilleripilvi: 36kp! -
Uiveloyö: 16kp -
Aaltosalama: 16kp -
Pyräkkäpiru: 11kp -
= 79KP

KOIVU
Lokkimieli: 28kp! -

KÄÄRMIS
Laineliekki: 14kp -
Katajanoki: 29kp! -
Lepakkohuuto: 7kp -
Hiljaisuusvarjo: 22kp! -
= 72KP

SAAGA
Särösärinä: 19kp -
Rosmariinikynsi: 13kp -
Harakkahaave: 7kp -
= 39KP

UNTUVA
Tuimakatse: 14kp -