Sulkavirta tunsi olonsa levottomaksi. Hänen kurkkunsa tuntui karhealta ja silmät vetistivät epämiellyttävästi, saaden aika-ajoin näkökentän sumenemaan. Soturittaren hännänpää nyki, kun hän istui leirin aukion laidalla ja katseli Lokkimieltä. Pojasta oli kasvanut hieno soturi, josta Sulkavirta oli erittäin ylpeä. Naaraan rinnassa kaihersi ikävä tunne, josta hän ei pitänyt lainkaan. Hän tiesi, mitä hänen karhea kurkkunsa ja vetistävät silmänsä tarkoittivat. Hänen olisi riennettävä pikimmiten Sumutuulen puheille ja siirryttävä täten leirin ulkopuolelle rakennettuun sairaspesään, jossa valko- ja viheryskään sairastuneita hoidettiin. Mutta hänestä tuntui pahalta jättää Lokkimieli. Sulkavirta pelkäsi, että poistuttuaan leiristä nyt, hän ei palaisi enää takaisin eikä näkisi poikaansa. Mutta Pimentotähti oli tehnyt selväksi, että sairastuneiden oli ilmoittauduttava parantajalle välittömästi ja poistuttava leiristä, jotta taudin leviäminen saataisiin kuriin. Siispä Sulkavirta yritti työntää pelkonsa syrjään ja poistui leiristä kylmään pakkasviimaan. Hän käveli oitis väliaikaiseen pesään, joka oli rakennettu sairastuneiden hoitamista varten.
Pesä tuntui ahtaalta ja siellä leijaili voimakas yrttien tuoksu. Sen haju toi Sulkavirran mieleen parantajan pesän.
"Sumutuuli", naaras lausui karhealla äänellään parantajakissan nimen. Parantaja oli parhaillaan hoitamassa erästä sairastuneista, mutta hän käänsi päänsä lyhyeksi aikaa Sulkavirran suuntaan.
"Oletko sairastunut?" parantaja kysyi.
"Olen", harmaanruskea soturi vastasi.
"Odota hetki, niin tulen tutkimaan sinut", Sumutuuli naukui ja kääntyi taas aiemman potilaansa puoleen. Sulkavirta jäi aloilleen odottamaan.

Tauti oli edennyt nopeasti. Puolessa päivässä Sulkavirta oli menettänyt lähes täysin toimintakykynsä. Joka paikka oli niin kipeä, ettei hän kyennyt liikkumaan. Kurkku oli liian kipeä, että hän olisi voinut puhua. Nieleminen tuntui vaikealta, eikä hän kyennyt juurikaan saamaan alas edes niitä vähäisiä kissanminttuja, mitä Sumutuuli oli hänelle tarjonnut. Yö oli saapunut ja viimeisetkin valonsäteet, jotka sairaspesään ulottivat, olivat kadonneet. Oli aivan pimeää. Sulkavirta kuuli vain muiden sairastuneiden yskinnät ja raskaat hengitykset.
Yskänpuuska riepotteli Sulkavirtaa, hänen näkökenttänsä hämärtyi. Kun puuska oli ohi, soturi rojahti sammalvuoteelle raskaasti hengittäen. Hengittäminen kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi. Kun muiden ympärillä olevien kissojen äänet alkoivat etääntyä, hän tiesi, mitä oli tapahtumassa. Pelko hiipi soturin mieleen, kun kyyneleet ilmestyivät hänen silmäkulmiinsa.
*Voi Pimeyden Metsä, auta minua*, naaras aneli mielessään. Hän ajatteli Lokkimieltä. Hän ei halunnut jättää niin rakasta poikaansa, ei tällä tavalla ilman hyvästejä. Sitten hän ajatteli Sähkötuhoa, Ruskalintua, Sinilintua ja kaikkia niitä, jotka hän oli menettänyt. Hänellä oli ikävä, mutta suurempi ikävä hänellä oli sitä ainoaa kissaa, joka näistä hänen ajatuksiinsa hiipineistä oli elossa. Lokkimieli. Hän oli Sulkavirralle kaikkein tärkein. Sen vuoksi kolli jäi myös soturin viimeiseksi ajatukseksi tähtien tällä puolen. Sulkavirta ei saanut pidettyä elämänlangastaan kiinni, sillä noin vain se katkesi, vaikka hän yritti vastustella. Hiljaa kuin hento tuulenvire, Sulkavirta vetäisi viimeiseksi jääneensä henkäyksen ja noin vain nukkui pois kenenkään huomaamatta, aivan yksin.

Viime päivät olivat olleet Jääviillon tähänastisen elämän parhaimmat. Punaturkkinen kolli tunsi olonsa vahvemmaksi ja paremmaksi kuin koskaan. Hän oli taas yhden askeleen lähempänä tavoitettaan; Kuolonklaanin päällikkyyttä. Pimentotähti oli kuin olikin pitänyt lupauksensa ja nimittänyt Jääviillon varapäällikökseen. Hän oli varma, että tästä alkaisi Kuolonklaanin kukoistus. Pian klaani olisi vahvempi kuin koskaan, kun hän ja Pimentotähti johtaisivat sitä. Vaikka kolli olikin alkanut pitää mustaturkkisesta naaraasta, hän ei voinut olla ajattelematta sitä, miten onnellinen hänestä tulisi, kun Pimentotähti väistyisi tavalla tai toiselta päällikön paikalta ja tie päälliköksi olisi viimein auki Jääviillolle.
Jos jotain negatiivista Pimentotähden päällikkyydessä oli, niin se oli ehdottomasti hänen suhtautumisensa ei-puhdasverisiin kuolonklaanilaisiin. Vaikka Jääviilto olikin saanut tietää totuuden Henkäystähden sepittämästä tarinasta, että klaania uhkasi erakkoverinen vihollinen, joka oli klaanin jäsen, hänen oli hyvin vaikeaa päästä eroon erakkovihastaan. Saattoi siis olla, että tuore varapäällikkö oli hieman puolueellinen partioiden järjestämisessä. Hyvin harvat kuraveriset pääsivät partioiden johtoon, eikä olisi tullut kuuloonkaan, että kolli olisi järjestänyt partion, jossa oli pelkästään kuraverisiä kissoja.
Mutta Jääviilto oli vanhetessaan viisastunut, joten hän tiesi, että hänen olisi ansaittava klaanitovereidensa luottamus edetäkseen joku päivä päälliköksi. Hän inhosi muiden mielistelyä, eikä ikipäivänä suostuisi alentumaan moiseen. Hänen oli kuitenkin yritettävä olla hieman suopeampi. Ei kuitenkaan liian kiltti, sillä kuri ja säännöt täytyi olla ja niistä Jääviilto pitäisi kiinni. Hän auttaisi nostamaan Kuolonklaanin asemaan, jonka klaani ansaitsi.

Kipu. En pystynyt ajatella muuta kuin kipua. Tykyttävä kipu, pistävä, viiltävä kipu. Kurkulla ja muilla haavoilla, mutta kurkun kipu oli pahin. Kissojen puhe vyörysi ulos heidän suustaan ryöppyinä, joista en saanut otetta. En erottanut sanoja toisistaan saatika sitten kirjaimia. Päässäni ei liikkunut juuri mitään. Näkökenttäni reunoilla sumeni jo kovaa vauhtia ja kävelyni muuttui lähinnä hitaaksi alaspäin sulamiseksi. Pian suistuin tajunnan rajan toiselle puolen ja silmäni täytti kirkas vaalea kellertävä valo. Hehkuna laantui ja tummapiirteinen miltei läpikuultava kissa ilmestyi eteeni tummassa metsässä. Olin Pimeyden metsän luona. Kissa katseli minua myötätuntoa silmissään.
“Kuolenko minä?” kuulin itseni kysyvän, vaikka en ollut tarkoittanut avata suutani.
“En tiedä ja vaikka tietäisin en kertoisi. Sinun on päätettävä kohtalosi itse”, kissa sanoi ja istuutui maahan. Maata ei peittänyt lumi, joten olin todella jossain toisessa ulottuvuudessa.
“Sulje silmäsi.”
Tein työtä käskettyä ja näin kolmannessa persoonassa oman hervottoman ruumiini Tuimakatseen selässä Aamuraidan sekä Kärppämyrskyn tukemana. Katselin itseäni hetken ja tajusin haavani vuotavan yhä. Maahan jäi verijäljet siihen, mistä Tuimakatse kulki. Räväytin silmäni auki ja olin taas pimeässä metsässä puiden katveessa. Hengähdin ja katsoin alaspäin. Turkkini oli puhdasta kaulan kohdalla. Pörrötin turkkia hiukan tassullani ja näin syvän pitkän arven, joka minulle jäisi jos selviäisin leiriin asti.
“Voinko minä oikeasti tehdä jotain selvitäkseni?” kysyin ja nostin katseeni siihen missä vieras kissa oli seissyt. Hän ei kuitenkaan ollut siinä enää, eikä tumma metsäkään. Tilalla oli oma reviirini, Kuolonklaanin koti. Tuimakatseen selässä matkustaessani tärähtelin ylös alas. Se teki kivusta vieläkin sietämättömämpää, mutta jaksoin kuitenkin sinnitellä hetken tajuissani. Silmäni sumentuivat ja olin taas pieni pentu leikkimässä Mäntyviiksen kanssa mäyräleikkiä. Naaras allani hytkyi naurusta tömistellessään. Tuiskepentu oli vierelläni ja kikatti. Silmäni painuivat taas kiinni, mutta tällä kertaa en nähnyt enää mitään.
***
Avasin silmäni varovasti. Hämärä pesä ympärilläni oli tuttu. Parantajien pesä. Olin selvinnyt. Nostin hiukan päätäni, mutta terävä polttava kipu säntäsi kaulaltani ympäri kehoa. Laskin pääni heti takaisin alas. Kettu. Olin saanut pahan iskun siltä. Kuinka kauan olin ollut unessa? Onneksi Sumutuuli huomasi hereillä oloni ja tassutti luokseni.
“Hei, tiedätkö missä olet?” naaras naukui ja sanat saivat minut hetkeksi pyörimään mitä jos -ajatuksissa. Tiesin kuitenkin, ettei minua oltu voitu kidnapata.
“Parantajien pesässä”, nau’uin käheästi. Yllätyksekseni puhuminen ei juurikaan tuottanut ylimääräistä kipua.
“Hienoa. Nukuit kaksi auringonlaskua, nyt on aamu”, Sumutuuli kertoi ja raotti kaulallani ilmeisesti levänneitä lehtiä. Se kivisti hiukan, joten irvistin.
“Haavasi oli aika syvä ja sen paranemiseen menee tovi, mutta mitään pysyvää vammaa sinulle ei pitäisi jäädä. Klaanitoverisi toivat sinut leiriin ihan viime tipassa. Särkeekö sinua?”
“Särkee”, vastasin ähkäisten.
“Voin antaa sinulle vähän yrttejä kipuun ja lepoon, jotta kehosi saa palautua.”
“Kyllä kiitos.”
Niinpä kävin taas unille. Se kai oli hyvästä, sillä kehoni todella tarvitsi unta kettuvälikohtauksen jälkeen.
***
“Olet jaksanut hyvin, Särösärinä”, Säihkysielun sanat lämmittivät sydäntäni. Hän oli kiertänyt häntänsä omaani ja istui lähelläni. Katselin häntä liikuttamatta päätäni maasta. Ties kuinka kauan olin jo joutunut makaamaan tällä samalla kyljellä, jotten aukaisisi haavaani.
“Rakastan sinua tähtiin ja takaisin”, naukaisin heikosti ja tunsin Säihkysielun nenän koskettavan poskeani.
“Minäkin sinua.”
Olin niin ylpeä itsestäni, että olin vihdoin saanut sanottua lempeydet ääneen.
***
Haavani lisäksi sairastuinkin vielä, enkä edes tavalliseen nuhaan vaan viheryskään. Minut muiden sairastuneiden tapaan vietiin leirin ulkopuolelle erityksiin. Heräsin kuumeisena ja hyvin janoisena. Nostin päätäni. Haavani oli jo melkein ummessa, joten liikkuminen oli helpompaa. Katselin ympärilleni ja nousin varovasti jaloilleni. Puikahdin ulos pesästä kömpelöin askelin ja söin lunta pahimpaan janoon. Vain lyhyessä kävelyssäkin aloin huohottamaan pahasti ja yskän puuskat purkautuivat pakolla ulos suustani. Vapisin kylmästä ja palasin pesään hoippuen. Kumarruin alas kyyhöttämään ja yskin raskaasti. Harakkahaave seisoi vierelläni ja katsoi minua. Nostin päätäni katsoin kollia.
“Minun on päästävä makuulle”, kähisin ja yskähdin taas. Tavanomaisen vihreän liman sijasta suustani lennähti verta. Jalkani pettivät alta ja silmäni yrittivät pakottaa itsensä kiinni. Kissoja oli kerääntynyt ympärilleni.
“Sumutuuli! Särösärinä tarvitsee apuasi!”
Harakkahaave ja pari muuta kissaa olivat kyyristyneet eteeni.
“Astukaa kauemmas. Hänellä on mustayskä.”
Se oli viimeinen lause, jonka kuulin ennen silmieni sulkeutumista. Tällä kertaa kyseessä ei ollut tavallinen silmien räpäytys. Ehkä jonkun silmiin olisin vain voinut käydä levolle, mutta viimeisen korisevan henkäyksen paetessa huuliltani oli kaikille läsnäolijoille selvää, etteivät silmäni enää ikinä aukeaisi.

//lepää rauhassa rakas Särö

Rosmariinikynsi suoritti vain poistumisharjoituksen ja karkasi nopeasti Lepakkohuudon seuraan. Hiljaisuusvarjo katsoi kaksikkoa hieman hämmentyneenä. Olisivat voineet edes pyytää hänet mukaansa… Se muistuttikin valkoruskeaa kollia siitä, ettei ollut viettänyt kunnolla aikaa Lepakkohuudonkaan kanssa hetkeen. Hänen täytyisi todella joku päivä ylltättää tummanharmaa kolli jälleen ylellisellä läheisyydellään.

Hiljaisuusvarjo oli tavallista huomattavasti hiljaisempi. Hän makasi heikon oloisena aloillaan ja tuijotti tyhjyyteen. Ympärillä kuului vain kissojen niiskutusta ja köhinää ja se meinasi ajaa kollin hulluksi.
Viheryskä oli iskenyt yllättäen. Monet kissat olivat sairastuneet ja sairaat oltiin päätetty evakuoida ulos leiristä väliaikaiseen pesään, jotta tauti ei leviäisi yhtä herkästi, mutta kun saitaiden kissojen määrää katsoi, saattoi vain rukoilla kaikkien selviävän hengissä. Sairaiden joukossa oli kissoja pennuista klaaninvanhimpiin asti.
Hiljaisuusvarjo räpytti kostuneita silmiään ja yski muutaman kerran, kunnes joutui haukkomaan happea. Viheryskä oli sitten yksi ketunmieli. Niin vaarallinen ja tarttui vielä niin helposti. Oli onni, että kissoja ei ollut vielä ehtinyt mennä huonompaan kuntoon, vaikkakin jotkut alkoivat jo näyttää olotilaltaan paljon surkeammalta kuin muut.
Kolli käänsi päätään, kun kuuli rykäisyn. Hän näki Laineliekin, joka yritti sanoa jotain veljelleen Särösärinälle, mutta ei saanut ääntään kuulumaan. Se oli silkkaa pihinää, ja kun hän sai äänensä viimein kuulumaan, raju yskänpuuska iski häneen. Hän laski päänsä tassuilleen ja vilkaisi kulmiensa alta lähistöllä makaavaa Kyyhkypyrähdystä, joka yski vuorostaan kovaan ääneen. Kukaan ei tainnut olla herin onnellinen sairaspesässä. Siellä oli kuuma ja jatkuva niiskutus sekä yskintä vaikeutti nukkumista.
“Olisipa tämä vain jo ohitse…” Hiljaisuusvarjo mutisi hiljaa itsekseen.

Lepakkohuuto asteli juuri sisään leiriin. Siellä oli kovin autiota, kun yhtäkkisesti kissoja oli alkanut sairastua. Oli hankalaa nukkua öisin, kun tavallisesti kissoja pullollaan oleva sotureiden pesä oli yhtäkkiä kovin paljon autiompi ja kissoja tuntui sairastuvan vain päivä päivältä lisää.
Kolli nyökkäsi vielä kohteliaasti muille partion jäsenille ja lähti sitten tassuttamaan kohti sotureiden pesää. Hän ei kuitenkaan ennättänyt pitkälle ennen kuin Rosmariinikynsi kiiruhti tummanharmaan soturin luokse. Hän katsoi ylös naaraaseen hämillään.
“Tule mennään vähän sivummalle”, naaras naukaisi ja viittoi Lepakkohuutoa seuraamaan. Kolli oli hyvin hämillään. Oliko jokin vialla? Ei kai Rosmariinikynsi ollut myös sairastumassa? Toki naaras ei varmaan tulisi niin kiireisesti kertomaan kollille olevansa sairaana vaan ennemmin peittelisi sitä niin kauan kuin vain pystyisi…
“Mitä nyt? Onko jokin vialla? Mitä on tapahtunut?” Lepakkohuuto kysyi rauhallisesti ja katsoi harmaaseen naaraaseen päätään hieman kallistaen. Hän yritti etsiä naaraasta merkkejä siihen, miksi hän kiiruhti tummanharmaan kollin luo sillä tavoin, mutta ei oikein löytänyt hänen kasvoiltaan muuta kuin ehkä hämmennystä. Hämmennys taisi olla tarttuvaa, koska nyt Lepakkohuutoakin alkoi hämmentää.

//Rosmy?

Harjoituksista palattuani olin hyvin uupunut, epätavallisen uupunut. Pohdiskelin oloni johtuvan jatkuvasta rasituksesta ja päätin vetäytyä pesääni lepäämään. En kuitenkaan pitkään saanut levätä, sillä kesken unien heräsin hakkaavaan yskään. Hengittäminen koski kurkkuun ja päätä särki. Ei ollut enää varaa arvailulle, olin sairastunut. Nousin ja hoipuin ulos pesästä unisena. Haukottelin ja venyttelin etukäpäliäni. Tassuni tuntuivat hyvin kireiltä, sairauden vitsausta sekin. Menin parantajan pesään, mutta siellä oli pari muutakin kissaa, joten jouduin odottelemaan. Parantaja jakoi kaikille samoja yrttejä, joten aloin jo miettiä jonkin olevan pielessä. Meidät kuljetettiin väliaikaispesään leirin ulkopuolelle. Olin edelleen hämilläni, mutta annoin olla. Ei tästä mitään suurempaa seuraisi. Pesän täyttyessä yskimisen ääni oli melkien jatkuvaa. Tässäpä onkin mukava levätä, ajattelin itsekseni. Painoin tassuni korvilleni ja suljin taas painavalta tuntuvat silmäni. Ruumiini tärisi kylmästä, mutta onneksi muita kissoja oli painautunut kylkeeni. Olimme kaikki ihan hehkuvan kuumia ja lämmitimme toisiamme. Nukahdin lopulta jatkuvasta niiskutuksesta ja yskimisestä huolimatta. Ehkä näin unta tai sitten en. Olin todellakin niin unen tarpeessa, että sain nukuttua loppu yön keskeytyksettä.

Kettu vaikutti hetkessä päättävän, ettei se haluaisi käydä taistelua loppuun. Se oli viety äärimmilleen, eikä se varmasti olisi jaksanut enää kauaa. Se kääntyi ja lähti loukkaantuneena rynnimään ensin reviirin rajan yli, jonne sen jahtasimme. Kettu jatkoi kivuliaasti eteenpäin ja katosi jossain kohtaa näkyvistä. Sitä tuskin havaittaisiin vähään aikaan Kuolonklaanin reviirillä. Meillä ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä tarkastamaan asiaa, vaan meillä oli Särösärinä huolehdittavana. Olin huomannut soturin romahtaneen, mutten ollut tiennyt tilanteen vakavuutta. Toinen oli maassa edelleen. Valkoiset osat turkissa olivat värjäytyneet verellä ja kolli todella oli raju ilmestys silmiemme edessä. Katselin Aamuraitaa ja Kärppämyrskyä. Särösärinä oli kuitenkin lihaksikas kolli ja tämä oli isompi. Toinen oli hyvin sekavassa tilassa. Oletin kivun aiheuttaneen jonkinlaisen tilan, joka estäisi kollia käsittelemästä kaikkea tuskaa kerralla. Olin nähnyt sellaista klaanitovereissani ennenkin, en ollut ihan vieras tällaisten asioiden kanssa. Sen tiesin, että Särösärinä olisi saatava parantajan hoitoon välittömästi.
"Kokeillaan ensin, jos Särösärinä pystyt kävelemään tuettuna", ilmoitin ja katsahdin Aamuraitaa, "tule auttamaan toiselta puolelta."
Aamuraita oli keskikokoinen, mutta parempi vaihtoehto kuin tätä laihempi Kärppämyrsky. Ei naaraalla ollut kauheasti voimaa, mutta kyllä hän tukemiseen kelpasi. Särösärinä ei oikein päästänyt minkäänlaisia sanoja ulos suustaan ja tämän katse oli erikoinen. En osannut lukea sitä. Tahtimme oli kuitenkin liian hidas.
"Auttaisitteko Särösärinän selkääni? Kokeillaan sitä. Voitte tukea minua kummaltakin puolelta", lausuin jo seuraavia ohjeita, sillä meillä oli kiire. Kolli vaikutti pysyttelevän hereillä, mutta tämä kävi jatkuvasti tajunnan rajamailla. Tai siltä hän ainakin vaikutti. Asetuin maahan ja kahden naaraan avulla saimme aseteltua soturikollin selkääni. Oli raskasta nousta ylös, mutta sain pian kummallekin puolelle tarvitsemani tuen ja siten pystyimme jatkamaan nopeammin matkaa. Yritin vain keskittyä jaksamaan jokaisen uuden askeleen, sillä keskittymiseni ei voinut nyt herpaantua. Oli kuitenkin kyse Kuolonklaanin soturin hyvinvoinnista.
Matka vaikutti kestävän ikuisuuden, ja harmiksemme mikään muu partio ei osunut kohdallemme. Leiri läheni.
"Kärppämyrsky, mene edeltä ja ilmoita parantajalle, että valmistautuu. Laita myös apujoukkoja meitä vastaan! Mikäli Pimentotähti on leirissä, ilmoita hänelle tapahtumista, ja muista mainita, että kettu saatiin häädettyä reviiriltä", selitin mahdollisimman nopeasti ja sinisilmäinen naaras oli hetkessä ymmärtänyt tehtävänsä ja lähti pinkomaan leirin suuntaan.
Kului hetki ja toinenkin. Särösärinä oli entistä raskaampi nyt, kun minulla oli vain Aamuraidan tuki. Onneksi kuitenkin edessä alkoi kuulumaan ääniä ja saimme apujoukkoja. Pikiturkki ja Verivarjo tulivat auttamaan. Leirissä Sumutuuli oli jo valmiina ja vastaanotti heti Särösärinän. Suuntasimme heti parantajan pesälle ja matkalla Kärppämyrsky liittyi uudestaan seuraamme kertoen toimineensa ohjeideni mukaan ja samalla seuraamaan klaanitoverinsa kuntoa. Pimentotähti oli saanut tietää kaiken oleellisen, ja kunhan Särösärinä olisi parantajan huomassa, menisin antamaan päällikölle vielä astetta tarkemman kuvauksen. Sumutuuli varmasti keskittyisi ensin vahingoittuneeseen kolliin, sillä hän oli kaikista huonoimmassa kunnossa. Tiesin hänen tarkastavan meidät muut vasta myöhemmin.

// Särö? Tilanne voi myös päättyä tähän :)

Istuin yksin aukion laidalla odotellen Lepakkohuutoa partiosta. Hiljaisuusvarjo päätti näköjään puolestani, että tarvitsin seuraa, sillä tuo käveli luokseni. Vilkaisin kollia uupuneesti. Minua ei kovin huvittanut olla kenenkään muun kuin oman kumppanini kanssa. Ajatukseni olisivat muuten varmaan jatkaneet vaelteluaan, mutta suuntasin nyt huomioni klaanitoveriini.
“Hei”, sanoin, “Mitäs sinulla on mielessä?”
Kollin ilme näytti toisaankin siltä, että tällä oli jotain mielessään. Ehkä joku jekku! Mieleni piristyi hiukan, kun keksin erilaisia tapoja kiusata Lepakkohuudon rauhaa Hiljaisuusvarjon kanssa.
“Hyvää päivää, kaunotar. Eipä minulla ole paljoa mielessä. Halusin vain tulla kyselemään, mitä sinulle kuuluu, kun huomasin kauniin turkkisi hehkun leirissä”, kolli naukui pilke silmäkulmassaan. Yllätyin kollin viettelevästä asenteesta.
“Siniset silmäsi ovat kauniit. Niissä tuntuu olevan paljon mysteereitä, kuten sinussa muutenkin.”
Tuijotin kollia hämilläni leuka auki loksahtaneena. Tajusin kuitenkin pian tuijottavani ja katsoin muualle. Suljin myös suuni samalla.
“Tuota. Hyvin minulla menee”, vastasin hyvin hämilläni. Miksi kolli oli yhtäkkiä alkanut flirttailemaan kanssani noin? Äkkäsin Lepakkohuudon tulevan sisään leiriin.
“Hei, Hiljaisuusvarjo. Olisi tosi kiva jutella, mutta lupasin mennä Lepakkohuudon luo ja tuota… hei sitten”, sanoin vaikeana nousten pystyyn. En kuunnellut kollin vastausta, vaan kipitin äkkiä Lepakkohuudon luokse. Kolli näytti yhtä hämmentyneeltä nopeasta luokse tulostani kuin minusta tuntui Hiljaisuusvarjon sanojen jäljiltä. Katsoin hetken Lepakkohuutoa ja heilautin häntääni.
“Tule mennään vähän sivummalle.”

//Lepa?

Olin iskun voimasta saanut jonkin asteisen päänsäryn, mutta se ei ollut juuri nyt ollut suurin huolistani. Siinä tapellessamme kettua vastaan sain suurehkon haavan kaulalleni. Taistelin kuitenkin muiden rinnalla. Tuimakatse pelasti Aamuraidan, mutta kettu siirtyikin vain seuraavaan vastustajaan. Se taisi todella olla ruokaa vailla tässä kamalan hyytävässä lehtikadon ajassa. Tuimakatse oli meistä selvästi paras taistelija ja hyökkäili tuon tuostakin todella hyvin kettua vastaan saaden aikaan oikein kunnon haavoja. Köhin hiukan, sillä kurkun alueella oleva kipu alkoi levitä muuallekin ja koitin vain mahdollisimman kasuaalisti peittää tunteeni. Valkoinen turkkini oli jo aivan verestä tahmea ja punainen haavan alueelta. Haukoin ilmaa irvistellen kivusta, mutta puskin silti eteenpäin, kun Tuimakatse sai mojovan iskun ja heilahti sen takia taakseni.
“Ajetaan se ulos täältä!”
Purin ketun etutassua ja huidoin kaikkialle, minne yletin. Taisin osua johonkin todella kipeään, sillä kettu älähti kovaäänisesti. Muut yhtyivät hyökkäykseen kaikki samaan aikaan. Ketulla ei olisi mitään mahdollisuuksia! Raatelin sen lapaa ennen kuin jouduin hoipertelemaan vähän taaksepäin. Katsoin alas ja huomasin kuinka verilätäkkö vain kasvoi allani. Veripisarat yltivät ketun luokse asti, joten olin vuotanut pahasti jo jonkin aikaa. Hoipuin hetken ja romahdin sitten kyyhöttämään maahan.

//Tuima?

Saavuttuamme Aamuraidan kanssa toisten luokse, kettu oli jo täydessä tohinassa ja kahden soturin kimpussa. Nämä kaksi olivat asettuneet vieretysten ja taistelivat yhdessä elukkaa vastaan. Oli fiksuinta yhdistää voimansa, sillä kettua vastaan tarvitsisi enemmän kuin vain yhden kissan. Kaksi kissaa ei kuitenkaan saisi nälkää näkevää kettua käännytettyä pois kimpustaan. Ketusta saattoi oikein nähdä, kuinka se halusi taistella uusista saalistusapajista.
Kettu nappasi äkkiä Särösärinää tuon niskanahasta ja viskasi hänet maahan. Aamuraita ehti Kärppämyrskyn rinnalle ensin. Oli pakko todeta, että naaras oli rohkea hänen taistelutaidoillaan. Särösärinä oli onneksi jotenkin kunnossa, sillä tämä nousi ylös. Kettu valmistautui hyökkäykseen. Havaitsin sen olevan melko nuori yksilö. Se saattaisi tarkoittaa, että hän olisi joko hyvin sinnikäs eikä jättäisi meitä hevillä rauhaan tai sitten tarpeeksi raju takaisku saisi ketun perääntymään. Laihalta se näytti eli lehtikato oli todennäköisesti tehnyt meille palveluksen väsyttämällä vastustajaa. Toisaalta se saattoi myös tehdä toisesta entistä kiivaamman.
Ketun liikkeet olivat nopeita ja yllättäviä ja sisälsivät kovaa ääntelyä. Nopeat loikat ja käpälien liikkeet sujahtivat ilmassa. Aamuraita oli vaarassa jäädä elukan retuuttamaksi, sillä tuo oli iskemässä hampaitaan naaraaseen. Iskin koko voimallani tuota päähän ja tuon hampaat kalahtivat yhteen, ilman Aamuraitaa. Kettua vastaan voima ei ollut tarpeeksi. Onnistuin tyrkkäämään sen vain Aamuraidan luota Kärppämyrskyn eteen. Nopeasti jouduin iskeytymään hampaillani kiinni häntään ja repäistä lujasti, ettei se pääsisi yllättämään sinisilmää. Se aiheutti kipua ketussa, sillä kovan rääkäisyn saattelemana elukka kääntyi ympäri. Aivan kuin raivo olisi hehkunut sen silmissä tai sitten taistelun temmellyksessä keksin moisen itse saadakseni itseni hereille puolustautumaan. Särösärinä, Kärppämyrsky ja Aamuraita olivat kaikki kolme ketun toisella puolella, jonka takia se päätti hyökätä kimppuuni. Reaktionopeuteni ei oikein riittänyt ketun nopealle syöksyvälle liikkeelle ja tuon raastava käpälä humahti hetkessä kylkeeni väistöliikkeestäni huolimatta. Onneksi en ollut jäänyt aivan paikalleni, koska silloin kyljestäni ei olisi jäänyt paljoa jälkipolville jäljelle. Kolmen soturin rintama tuli apuun, että sain hetkessä kerättyä itseni. Kylkeäni vain kirveli, eikä verenvuoto ollut mitenkään hurjaa. Oli käynyt tuuri.
Sydän jyskytti rinnassani. Kettu saisi maistaa kohta omaa vertaan. Päätin seuraavista liikkeistä nopeasti, sillä se taisi olla valtti elukkaa vastaan. Kanavoin kaiken saatavilla olevan energian siihen, että loikkasin Kärppämyrskyn ja Särösärinän välistä iskien hampaani ketun rintaan. Kanavoin kaiken raivokkaaseen sähinän ja murinan tähdittämään hetkeen, jolloin roikuin jo pian toisen kaulassa kynsin hampain. Kirosin sitä, etteivät kynteni olleet niin terävät kuin hampaani, mutta kyllä niistäkin jälki jäi. Jos kettu kehtasi tulla Kuolonklaanin reviirille, niin se kehtasi tulla niin pahasti satutetuksi, ettei se enää ikinä astelisi rajamerkkien yli!
Määräänsä enempää en pysytellyt kaulassa kiinni, sillä rajulla liikkeellä kettu heitti minut irti. Onneksi iskeydyin suoraan jaloilleni - mitä nyt hieman horjahdin - ja pääsin osaksi muodostamaamme muuria.
“Ajetaan se ulos täältä!” murisin.

// Särö?

Seurasin emoa sisään leiriin. Molempien turkit olivat aivan lumessa seikkailumme jälkeen. Kylmyys oli vallannut metsän, mutta liikkumalla sen pystyi jollain tasolla ohittaa. Pukkasin emoa kylkeen.
“Kiitos seikkailuseurasta”, nau’uin.
“Kiitos itsellesi”, emo sanoi ja pudisteli turkkiaan. Seurasin esimerkkiä ja lunta suihkusi ympäriinsä. Naurahdin.
“Hei, Aamuraita. Ja Harakkahaave”, Hiljaisuusvarjo naukui. Isä seisahtui meidän eteemme.
“Voitko jättää meidät hetkeksi kahden?” Aamuraita kysyi minulta ja vilkaisi isää.
Nyökkäsin.
“Toki.”
En osannut edes kuvitella mitä oli täytynyt tapahtua, että vanhempani halusivat jutella kahden kesken, mutta annoin olla. Se ei ollut kuitenkaan minun asiani, eikä minun tarvinnut tunkea kuonoani muiden asioihin. Joskus en kuitenkaan voinut vastustaa! Istuskelin siis leirin laidalla katsellen taivasta. Haukottelin raukeasti ja pohdin eri näisiä asioita, joiden takia emo ja isä olisivat taas jutelleet vain kahden. Ehkä heistä olisi vihdoin tulossa kumppaneita ja saattaisimme olla oikea perhe! Sain yllättyä, kun Aaltosalama asteli minua kohti. Mitäköhän nyt oikein tapahtui? Olivatko maailmankirjat aivan sekaisin, kun yhtäkkiä minulle miltei vieras ja vieläpä vanhempi soturi lähestyi noin vain?!
“Hei Harakkahaave. Minä ja Varissulka olemme menossa leirin ulkopuolelle taisteluharjoituksiin. Verivarjo ja Säihkysielukin saattavat tulla mukaan. Kiinnostaisiko sinua liittyä joukkoon?” kuului syy naaraan tuloon. Innostuin heti.
“Tottahan toki!” ilmoitin iloisesti ja loikkasin käpälilleni.
“Mahtavaa”, Aaltosalama naukui ja kääntyi leirin suuaukkoa kohti. Tassutimme sen luokke odottamaan Varissulkaa, Verivarjoa ja Säihkysielua. En kehdannut istua odottaessani, vaan lämmittelin hyppien ja liikutellen tassujani.
“Täällä ulkona on niin hyistä! Pitää kokoajan liikkua, ettei aivan jäädy”, totesin minua katselevalle Aaltosalamalle. Pörhistelin turkkiani lämmittääkseni itseäni lisää.

//Aalto?

Minut ja Kärppämyrsky käskettiin kahdestaan toiseen suuntaan rajaa ja Tuimakatse sekä Aamuraita jatkoivat toiseen suuntaan. Pujottelin jo lehtikatoon kuivuneen puskan oksien alta rajan viereen ja kävin merkkaamaan sitä. Metsä oli hiljainen ja niin olimme mekin parini kanssa. Tunsin Kärppämyrkyn hiljaiseksi, mutta hyvin ystävälliseksi huolehtivaiseksi naaraaksi. En siis pelännyt avata suutani hänen seurassaan sitten lainkaan, eivätkä varmaan muutkaan hänet tuntevat. Laihan naaraskissan olemus oli jotenkin rasittunut. Seisahduin odottamaan tätä, jottemme erkanisi ihan liikaa toisistamme.
“Jaksatko varmasti? Voin jatkaa yksinkin, jos haluat palata leiriin”, ehdotin kohteliaasti vanhemmalle soturille. Tuo kuitenkin pudisteli päätään. Nyökkäsin ja jatkoimme matkaamme vielä hiukan eteenpäin kunnes molemmat pysähtyivät kuin seinään. Häntäni napsahteli puolelta toiselle ja Kärppämyrskyn ilme oli muuttunut huolestuneeksi.
“Kettuko?” sihahdin kysymykseni mahdollisimman hiljaa. Emme pärjäisi kettua vastaan kaksin. Sydämeni hakkasi lujempaa, kun sain Kärppämyrskyltä varmistuksen epäilykseeni. Peräännyin naaraan rinnalle ja katselimme kumpikin ympärillemme kaikki aistit valppaina. Tuuli puhalsi selkiemme takaa, joten kettu olisi jo haistanut meidät, mikäli se piili vasta edessämme. Pian kuulinkin rääkäisyn Kärppämyrskyn suusta. Kettu oli käynyt naaraan kimppuun. Henkäisin ja mietin parasta lähestymistapaa, mutta tajusin pian ketun repivän pohdintani aikana klaanitoverini kappaleiksi ellen toimisi heti. Tömähdin kaikin voimin pedon kylkeen saaden sen pois Kärppämyrskyn päältä. Sain vastaukseksi kovan iskun poskeen. Älähdin, kun poltteleva kipu levisi kasvoihin. Kärppämyrsky säntäsi rinnalleni taistelemaan kettua vastaan. Haistoin myös lopun partion tulleen paikalle. Hyvä. Neljä vastaan yksi. Vilkaisin taakseni, mutta tein liikkeissäni virheen. Kettu nappasi niskanahastani ja heitti minut maahan lyöden yhden vastustajan hetkeksi pois pelistä. Päässäni pyöri, mutta auttaisin klaanitovereitani, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Kömmin pystyyn.

//Tuima?

Hiljaisuusvarjo tassutti leirissä tylsistyneenä. Aamuraita, Lummelempi ja Harakkahaave olivat kaikki ulkona iloitsemassa ei-puhdasveristen oikeuksien palaamista. Pimentotähden tultua päälliköksi Henkäystähden menehtymisen jälkeen klaanissa alkoi olla taas tasa-arvoisempaa.
Kolli huomasi Rosmariinikynnen toimettomana leirissä, joten hän päätti lähestyä harmaata naarasta. He eivät olleet jutelleet erityisemmin hetkeen, joten heidän olisi varmaan mukavaa vaihtaa hieman kuulumisia. Kuitenkin sen lisäksi Hiljaisuusvarjo sai pienen idean siemenen.
Rosmariinikynsi oli mukava kissa ja valkoruskea kolli oli huomannut, että hänen tapansa flirttailla muiden kissojen kanssa huvin vuoksi ei ollut yltänyt yleisimmin harmaaseen naaras soturiin. Ehkä se oli johtunut siitä, että naaras oli vaikuttanut aina niin totiselta. Tai ehkä siksi, että monesti kolli oli ollut hänen kanssaan vain, kun oli Kamomillapyörteen kanssa, jolloin hänen huomionsa oli enemmän oranssissa naaraassa.
“Hei”, Rosmariinikynsi tervehti ja katsoi Hiljaisuusvarjoa. Kolli hymyili hänelle iloisesti. Hän heilautti tuuheaa häntäänsä pehmoisesti juuri maan yläpuolella.
“Mitäs sinulla on mielessä?” harmaa naaras kysyi vielä ja katsoi Hiljaisuusvarjoa sinisillä silmillään.
“Hyvää päivää, kaunotar. Eipä minulla ole paljoa mielessä. Halusin vain tulla kyselemään, mitä sinulle kuuluu, kun huomasin sinun kauniin turkkisi hehkun leirissä”, kolli vastasi virneen kera. Tätä hän olikin kaivannut. Pientä leikkimielistä flirttiä.
“Siniset silmäsi ovat kauniit. Niissä tuntuu olevan paljon mysteereitä, kuten sinussa muutenkin”, hän kommentoi vielä ennen kuin antoi Rosmariinikynnelle puheenvuoron.

//Rosmy?

Vilunväristykset kulkivat Aaltosalaman punertavan turkin alla, kun hän astui leirin sisäänkäyntitunnelista aukiolle. Heidän partionsa oli onnistunut saamaan vaivalloisesti saalista, ja yhden isoimmista tuomisista naaras oli napannut itse. Hän raahasi nuoren jäniksen tuoresaaliskasaan ja jäi sen jälkeen katselemaan hälyttävän pientä kasaa synkeästi. Kuolonklaanissa oli tällä hetkellä paljon suita ruokittavana - oikeastaan ihan liikaa, jos häneltä kysyttiin. He kaikki eivät voisi mitenkään selvitä tästä lehtikadosta, kun ruokaa riitti hädin tuskin kaikkien soturien ruoassa pitämiseen.
Soturinaaras huomasi kumppaninsa odottavan häntä soturien pesän lähistöllä. Hän suuntasi Varissulan luo vähän piristyneempänä. He olivat sopineet pitävänsä iltapäivästä pitkästä aikaa taisteluharjoitukset leirin ulkopuolella. Partion aikana Aaltosalama oli saanut idean, jota ajatteli nyt ehdottaa kollille.
“Mietin, että voisimme pyytää joitakin nuoria sotureita mukaamme harjoittelemaan”, Aaltosalama kertoi ajatuksensa vetäytyessään kauemmaksi kumppaninsa turkista.
Varissulka kallisti aavistuksen päätään. “Keitä ajattelit?” Soturi ei vaikuttanut vastustavan ajatusta.
“En keitään erityisiä”, Aaltosalama tunnusti ja silmäsi sitten ympärilleen. “Mutta Harakkahaave näyttää ainakin olevan joutilaana. Verivarjo ja Säihkysielu myös.” Hän katseli pitkin aukiota levittäytyneitä nuoria sotureita, jotka joko pesivät itseään tai vaihtoivat toistensa kanssa kieliä.
“Pyydetään siis heitä”, Varissulka nousi ylös. “Minä käyn kysymässä Verivarjolta ja Säihkysielulta.”
Aaltosalama nyökkäsi ymmärrykseni merkiksi ja tassutti sitten itse Harakkahaavetta kohti. Kolli nosti katseensa häneen hiukan yllättyneenä.
“Hei Harakkahaave”, vanhempi soturi tervehti nuorempaa. “Minä ja Varissulka olemme menossa leirin ulkopuolelle taisteluharjoituksiin. Verivarjo ja Säihkysielukin saattavat tulla mukaan. Kiinnostaisiko sinua liittyä joukkoon?”

//Harakka?

Jääviilto oli määrännyt mukaan rajapartioon Särösärinän, Kärppämyrskyn ja Aamuraidan. Nopeasti kaikki jäsenet olivat kasassa. Ensi alkuun ilmoitin, että kyseisessä partiossa menisimme Lehtikuusilaakson lähistölle. Olisi aika merkata raja ja vahtia, ettei viime rajapartion jälkeen rajalla olisi tapahtunut mitään epäilyttävää hajujälkien perusteella. Mistä sitä koskaan tiesi, kuka hullu olisi yrittänyt vaikka kokeilla riistaonneaan Kuolonklaanin reviiriin puolella. Varsinkin nyt, kun riistan määrä oli varmasti kaikkialla heikko.
“Eiköhän mennä!” huikkasin ja sujahdin piikkihernetunneliin. Kuulin takanani askelia, joista päättelin jokaisen jäsenen seuraavan perässäni. Pakkanen kiristi korvannipukoitani kuin haluten päästä niistä eroon. Polkuanturani olivat ehtineet jo tottua kylmään maaperään. Kaiken lisäksi lunta pyrytti taivaalta ja se osui ikävästi silmiin, jonka takia jouduin siristelemään niitä. Se teki katseestani entistä tuimemman.
“On tätäkin partiota säällä siunattu”, lohkaisin kesken matkan. Totta puhuen ympärillä vallitseva sää sai kaikki keskittymään eteenpäin rämpimiseen. Aamuraita varmasti vain hyvää ystävällisyyttään huikkasi minulle jonkinlaisen vastauksen perältä, mutta en onnistunut keskittymään kuuntelemaan naaraan sanoja, enkä kyllä aikonut kohdistaa taakseni huomiota ja kysellä tarkennuksia. Aamuraita olisi ottanut minut kiinni, jos asia olisi ollut tärkeä ja vaatinut minun huomioni.
Askel askeleelta raja alkoi lähestymään. Puusto ympärillämme alkoi jo hieman harvenemaan ohittaessamme Lehtikuusilaakson. Oli parempi pysytellä havupuiden katveessa, kun lehtikuusista ei talvisin ollut paljoa apua niiden pudottaessaan neulasensa. Eivät männyt ja kuusetkaan kovin vihreiltä näyttäneet, sillä niiden oksiin oli paakkuuntunut lunta. Lumi oli painanut oksat lysyyn ja kuuset näyttivät tavallista hoikemmilta. Männyt taas näyttivät olevan tällaisella pakkasella enimmäkseen jäätyneet neulasineen.
“Särösärinä ja Kärppämyrsky, voisitte lähteä tuohon suuntaan”, sanelin samalla osoittaen suunnan hännälläni. “Aamuraita, sinä jäät minun kanssani.”
Jako ei aiheuttanut vastaväitteitä. Edelliset rajamerkinnät olivat jo hieman alkaneet menettää tuoreuttaan. Mainitsin partiolle vielä, että tällaisiin aikoihin saattoi olla niin epätoivoista, että vaikka joku erakko olisi saattanut erehtyä saalistamaan reviirille uusien metsästysapajien toivossa. Pyysin siis erityistä huolellisuutta ja paluuta takaisin ennen kuin taivas alkaisi hämärtämään. Lehtikadon aikaan hämäryys tuli nopeammin ja veikkasin, että ehtisimme hoitamaan tarpeeksi rajaa siihen mennessä.
“Saa suorittaa”, tokaisin ja samalla Aamuraidan kirkkaanvihreä katse kohdistui minuun kuin odottaen, että aloittaisimme. Muutamassa silmänräpäyksessä olimmekin jo tositoimissa, ja Särösärinä sekä Kärppämyrsky myös ollen vielä näköetäisyyden ulottuvissa. Toki asiaan vaikutti lumisateesta huolimatta hieman harvempi puusto.
Oli kulunut jo tovi, kun Aamuraita pörhisti turkkiaan ja äkkiä pysähtyi. Tein samoin. Uskoin naarassoturin huomanneen täysin saman löyhkän kuin minäkin. Toki toinen oli ehtinyt edellä ensin. Hiljaisuudessa liikuimme vielä hieman eteenpäin ja huomasimme kissaa isompien käpälän jälkien kulkevan rajan yli, tehneen lenkin hieman syvemmällä ja kadonneen hieman pidemmällä taas reviirin ulkopuolelle. Ulkopuolella ne kuitenkin näkyivät menevän siihen suuntaan, missä Särösärinä ja Kärppämyrsky sijaitsivat. Elukka oli kulkenut tästä jo jonkin aikaa sitten ja sen takia hajua ei ollut huomannut niin kaukaa. Ehkä yksittäinen erakko ei ollutkaan ainoa uhkamme, mikä piti pitää mielessä.
“Seuraammeko niitä?” Aamuraita kysyi turkki edelleen pörheänä. Nyökkäsin naaraalle.
“Parasta käydä varoittamassa toisia, että meillä saattaa olla seuraa”, tokaisin. Emme kuitenkaan ehtineet ottaa muutamaa ripeämpää askelta, kun edestämme jo alkoi kantautumaan ääniä. Hiirenpapanat! Olimmeko me jo myöhässä? Naarassoturi oli minua nopeampi juoksija, mutta pingoin tuon kanssa niin lujaa kuin jaloistani pääsin. Toivoin vain, että kaksikko oli vielä kunnossa, kun pääsisimme perille.

// Särö?

Henkäystähti oli mennyttä. Häntä ei enää ollut. Nykyään Kuolonklaanin päällikkö oli Pimentotähti. Muuten asia ei olisi kamalasti haitannut Laineliekkiä, mutta naaras oli mennyt muokkaamaan kaikki siniharmaan naaraan lempi säännöt. Kuinka niin ei-puhdasveriset olivat nykyään samassa arvossa kuin puhdasveriset?! Se ei käynyt järkeen!
Laineliekki tuijotti vihaisesti Pimentotähteä, joka jutteli sotureiden kanssa mistä ikinä. Hänen pärstänsä alkoi ärsyttää siniharmaata soturia päivä päivältä enemmän. Hän oli riistänyt Henkäystähden paikan, eikä ansainnut sitä!
“Laineliekki, lähde sinä Kärppämyrskyn, Katajanoen sekä Aamuraidan kanssa rajapartioon”, Kuolonklaanin uusi päällikkö huusi siniharmaalle naaraalle yhtäkkiä. Laineliekki vain tuhahti ja mutristi suutaan, mutta lähti kuitenkin kohti leirin sisäänkäyntiä, jonne Kärppämyrsky oli juuri keräämässä muita partion jäseniä.
“Tietysti saan kaikki kummajaiset ja puoliveriset aina partiooni”, siniharmaa naaras mutisi itsekseen ärtyneenä. “Ainoa edes siedettävä kissa on Kärppämyrsky.”
“Lähdetäänpäs”, Kärppämyrsky naukaisi heti, kun Katajanoki ja Aamuraita olivat päässeet lähemmäs. Lähdin seuraamaan naaraan johtoa, vaikka ennemmin olisin halunnut vaikka itse johtaa partiota. Heti Henkäystähden menehtymisen jälkeen kaikki oli tuntunut Laineliekistä päivä päivältä vain typerämmältä.
Aamuraita yritti aloittaa keskustelua ensiksi minun ja sitten Katajanoen kanssa, mutta minun kylmät ja terävät sanani ajoivat puoliverisen soturin pois kimpustani ja Katajanoen hiljaisuus ei mahdollistanut erityisen pitkää keskustelua.
Aamuraita lähestyi vielä Kärppämyrskyä, mutta keskustelu jäi heilläkin lyhyeen. Sen jälkeen partio kulki täydessä hiljaisuudessa. Se kelpasi Laineliekille paremmin kuin hyvin. Sillä hetkellä hän vähiten kaipasi äänekästä hölöttäjää korvansa juureen.
Partio oli lyhyt ja pian nelikko palasi jo takaisin leiriin. Heti astuessaan sisään Laineliekki mulkoili Pimentotähteä, mutta suuntasi vain sotureiden pesälle murjottamaan yksikseen.

Aikaa kului ja lunta kerääntyi maahan. Pidin lumisateesta ja siitä kuinka kauniilta se näytti, mutta riistan väheneminen huoletti minua ja varmasti monia muitakin. Astelin leirin suuaukolle Tuimakatseen luokse. Meidät oli määrätty samaan rajapartioon, jossa oli mukana myös Kärppämyrsky sekä Aamuraita. Tervehdin perästäni tulleita naaraita kunnioittavasti. Kärppämyrsky oli minulle entuudeltaan jokseenkin tuttu, mutta Aamuraitaa en tuntenut juuri lainkaan. Vilkaisin Tuimakatseeseen, joka oli partion johdossa. En uskaltanut avata suutani ennen kuin joku muu tekisi niin, joten seisoin vain hiljaa.
“Menemme Lehtikuusilaakson lähistölle klaanittomien rajalle”, Tuimakatse totesi ja lähti johtamaan partiota ulos leiristä. Metsässä puiden suoja auttoi hieman lumisateessa, joten näimme matkallamme hieman paremmin eteemme kuin nummilla kulkevat partioit. Lumipyry ei ollut hellittänytkään vaikka kuinka pitkään aikaan. Pörhistin turkkiani enemmän suojakseni. Minulle oli ennen syntymää annettu kallisarvoinen lahja, pitkäturkki. Lehtikatona siitä oli eniten hyötyä, vaikka lunta saattoikin tarttua karvoihin ja takkujen selvittäminen ärsytti. Ei ainakaan tullut yhtä herkästi kylmä kuin lyhytkarvaisille. Nytkin turkkini oli aikamoisilla takuilla, mutta pyrin välttämään nuolemista, sillä märkä kieli kylmetti oloani vielä entisestään. Annoin ajatusteni harhailla, koska rajapartiot eivät vaatineet kauheasti hereillä oloa, kun emme olleet edes vielä rajalla.

//Tuima?

Särösärinällä kesti hetki ennen kuin kolli vastasi esittämääni kysymykseen. Soturi painotti vastauksessaan sitä, kuinka hän luotti tekemällä oppimiseen, mutta hän olisi ollut myös valmis terästämään taitojaan ihan sotureidenkin kesken. Kulmien kohautuksella otin vastauksen vastaan. Olisikohan missään sotureiden yhteisharjoituksissa ollut mitään perää? Kyllähän klaanin vahvistumisen kannalta sellainen olisi ollut hyödyllistä, jos soturit olisivat harjoittaneet taitojaan aktiivisemmin.
“Jakaannummeko kahteen?” Särösärinä rikkoi partion keskuuteen laskeutuneen hiljaisuuden, kun olimme saapuneet lähelle rajan tuntumaa.
“Sinä et ole partion johdossa, minä olen”, Latvaruusu naukaisi tylysti painottaen sanojaan. “Kuono kiinni ja kuuntele.”
Särösärinä pysyi Latvaruusun kommenttien jälkeen hiljaa. Tattihalla näytti hieman säikähtäneeltä keltaiset silmät apposen ammollaan. Naaras pian antoi ohjeistuksen, joka hyvinkin kuvasi Särösilmän aikaisempia sanoja, mutta jokainen päätti jättää kommentoimatta tätä yhteensattumaa. Latvaruusun rajapartiossa aikaisemminkin olleena, naaras kyllä noudatti samansuuntaista kaavaa, joka toki oli toimiva. Ei siis ollut mikään ihme, että jaoimme homman partion kesken. Kummassakin oli tasamäärin tassupareja, merkkaaminen oli huomattavasti nopeampaa ja hädän sattuessa toiset olisivat olleet kuitenkin sellaisella etäisyydellä, että kova huuto todennäköisesti olisi kantautunut toisen parin luokse. Oli myös helpompi keskittyä merkkaamiseen parina, kun kummallakin oli joku turvaamassa selustaa. Rajapartioissa harvemmin kuitenkaan paljoa tapahtui, mitä nyt välillä saattoi olla jotain rähinää.
“Vauhtia Tattihalla! Seuraa perässä!” Latvaruusu tokaisi kollisoturille. Tattihalla ponnahti partion johdon perään ja niin jäimme Särösärinän kanssa kahdestaan. Latvaruusun jako oli hyvin odotettavissa. Minä olin tainnut käydä liikaa naaraan hermoille pienehköillä heitoillani ja Särösärinä oli esittänyt väärän kysymyksen väärään aikaan - ainakin naaraskissalle. Tattihalla oli varmasti tällä hetkellä Latvaruusun mieleen, kun kolli tuli ja teki kuuliaisesti.
“No, eiköhän tehdä Latvaruusu ylpeäksi”, hymähdin toiselle kollille ja aloin merkkaamaan rajaa liikkuen Latvaruusun ohjaamaan suuntaan. Särösärinän seura oli ihan leppoisaa, kun toinen ei puhellut liikoja ja hoiti hommansa. Aikaa kului merkkaamisessa ja ympäristöä tarkkaillessa, mutta aikataulussa saimme kaiken valmiiksi. Latvaruusun käskemään tapaamispaikkaan ehdimme siten, ettei naaraskissan tarvinnut torua meitä. Keltasilmäinen naaras ohjeisti meidät peräänsä ja etenemään kohti leiriä. Katsoin edellä liikkuvaa vaaleanruskeaa turkkia, jossa sekä selässä että hännässä oli ohuita, tummanruskeita raitoja. Koska olimme hoitaneet määrätyt asiat, olleet ajoissa tapaamispaikalla ja käyttäydyimme - Latvaruusun silmissä - paremmin, oli naaras huomattavasti paremmalla tuulella. Tai no, ei hän kiljunut riemusta ja säteillyt aurinkoista hymyä, mutta tiuskiminen ja liialliset tylyt kommentit olivat jääneet partion alkupäähän. Mahdoin vain ajatella, millaista Tattihallalla oli ollut naaraan kanssa.
“Ihan onnistunut partio, eikö?” totesin vielä kahdelle kollille yhteisesti, kun leirissä Latvaruusulla oli kiire jo muihin hommiin ja hän ehti kadota kuuloetäisyyden ulkopuolelle. Oma kommenttini oli tarkoitettu pieneksi loppukettuiluksi, mutta toisista ei koskaan tiennyt miten sellaista otettiin vastaan.

Kuolonklaanissa tuiversi uuden ajan tuuli, eikä se todellakaan ollut lehtikadon aiheuttama terävä pakkasviima, vaan aivan uudenlaisen suunnan synnyttämä ilmavirta. Tästä puhurista minä todella pidin, ja odotin innolla mitä kaikkea se klaanin tulevaisuuden kannalta piti sisällään. Tiesin Kuolonklaanin olevan kaikissa parhaimmissa käpälissä. Klaani tuskin oli ihan kunnolla vielä ehtinyt edes sulattelemaan sitä uutista, että Henkäystähti oli hukkunut ja klaani oli saanut itselleen uuden päällikön. Pimentotähti. Luotin entiseen mestariini täysin, ja hän oli juuri sitä mitä Kuolonklaani tarvitsi. Jääviillosta en ollut ihan varma, sillä en oikein tietänyt kollista paljoakaan. Mutta mikäli Jääviilto oli Pimentotähden mukaan parhain valinta varapäälliköksi, niin asian täytyi sitten olla niin.
Lehtituulen menehtyminen oli taas satuttanut minua kovin. Olimme kuitenkin kulkeneet pitkän matkan klaanitovereina, yhteisistä hetkistämme pentutarhalla aina kokeneiksi sotureiksi asti. Olin ollut täysin sulkeutunut kuoreeni, en ollut puhunut kenellekään, minusta oli ollut mahdotonta kaivaa ulos vastauksia ja olin vain keskittynyt soturin tehtävien hoitamiseen. Onnekseni minulta ei muutenkaan odotettu sosiaalisella tasolla paljoa mitään - nykyään tuskin sitäkään enempää. Sama musta pilvi oli imaissut minut sisäänsä, se täysin sama pilvi, joka oli saanut minut kiinni Sähkötuhon kuoleman jälkeen. Se oli epäreilua. Heillä oli perheet. Heillä oli perheenjäseniä välittämässä. Mitä minulla oli? Vain itseni ja klaani. Tuntui, ettei minulla olisi ollut tässä klaanissa paljoa ketään sellaisia kissoja, jotka olisivat tienneet kuka oikeasti olin. En ollut surrut kenenkään muiden kuolemia kuin Tiputassun, Sähkötuhon ja Lehtituulen. Toki Sulkavirta oli vielä klaanissa, mutta en koskaan ollut ollut hänen kanssaan sen läheisempi tai tekemisissä toverillisemmissa merkeissä kuin ihan nuorina kissoina.
Pimentotähti oli antanut jo ensimmäiset käskynsä. Hän oli esimerkiksi ohjeistanut meidät rakentamaan väliaikaista sairastupaa leirin ulkopuolelle, jotta voisimme varautua mahdollisiin lehtikadon aikaan roimasti leviäviin tauteihin. Uudelta päälliköltä tuli jo hyvin viisaita ohjeita, mikä pani miettimään sitä, miksei vastaavaa oltu aikaisemmin ymmärretty ottaa huomioon. Joka tapauksessa uusi päällikkö tuntui ihan uudelta käännökseltä, vaikka loppujen lopuksi klaania tähditti edelleen samat naamat. Toisaalta erakkoveriset oltiin vapautettu Henkäystähden aikaisista säännöistä ja täten he olivat yhtä kuolonklaanilaisia kuin kuka tahansa muukin. Minulle oli kovin helppo sopeutua kaikkeen Pimentotähden antamiin muutoksiin, sillä luotin päällikköömme täysin.

Lehtikato oli jo ehtinyt pitkälle puolen välin, eikä oma paksu turkkini tahtonut enää lämmittää tarpeeksi pahimpien pakkasten aikaan. Tällaisella kelillä olisi voinut käydä sääliksi ohutturkkisia kissoja. Onneksi en lukeutunut heihin. Toki paksumpi karva tuotti sen ongelman, että lumi saattoi kovettua paakuiksi ja jäädä kiinni ikävästi vatsakarvoihin. Kovemmat pakkaset kuitenkin tekivät hangesta kestävän, liikkumisesta helpompaa ja luntakaan ei tarttunut joka paikkaan. Lehtikadon vaiheilla oli omat hyvät ja huonot puolensa. Ainahan sitä löysi jostain jotain valitettavaa, jos sellaista halusi.
Jääviilto oli aikaisemmin jakanut partiot. Pimentotähteen totuttelu päällikkönä oli sujunut muutamassa silmänräpäyksessä, mutta en osannut edelleenkään täysin suhtautua Jääviiltoon varapäällikkönä.
Astelin rauhassa kohti leirin uloskäyntiä. Eiköhän muutkin partion jäsenet ilmaantuisi pian paikalle.

// Särö?

Eräänä yönä Punatähti oli ilmestynyt uneeni. Oli hän näkynyt unissani aiemminkin: joskus hätkähdin hereille painajaisesta, jossa surmasin entistä päällikköä Jääviillon ja Kaamoskukan kanssa. Mutta tuona kertana vanha tuttavani ei ollut pelkkä mieleni luoma ontto kuvajainen, vaan hän kohtasi minut omalla sielullaan.
Punatähdeltä sain kuulla kaikista vähiten yllättävimmän totuuden: Henkäystähti oli valehdellut. Ei Kuolonklaania uhannut kukaan erakkoverinen. Kysyin vanhalta kollilta, miksi tämä oli odottanut tähän hetkeen, mutta Punatähdellä oli minulle antaa vain epämääräinen viesti klaanin yhteishengestä ja tulevasta lehtikadosta. Koin tuona hetkenä hieman vähemmän katumusta siitä, että olin hänen surmaansa osallistunut. Erakkoveriset olivat kärsineet jo monta, monta kuuta aivan turhaan.
Kun olin tuona aamuna noussut jalkeille hieman sekavana ja epäuskoisena, sain nopeasti huomata, etten ollut ainoa Punatähdestä uneksinut. Jääviillon katseesta näin, että entinen päällikkö oli ilmestynyt myös hänelle. Olin ollut tästä käänteestä sekä huojentunut että hieman lannistunut: oli mukava tietää, etten ollut sekoamassa, mutta olisin toivonut olevani hieman Jääviiltoa erityisempi. Asiaa pohdittuani olin kuitenkin tullut siihen tulokseen, että meille molemmille asiasta kertominen oli välttämätöntä. Se teki asiastamme uskottavamman.
Vain punertava auringonnousu oli toiminut todistajana tapahtumaa seuranneelle kiihkeälle keskustelulle. Jääviilto oli ollut tavanomaisen äkkipikainen, minä maltillisempi. Meillä oli ollut valta päättää paitsi Henkäystähden, myös hänen perheensä kohtalosta. Kuinka kävisi kuolonklaanilaisten käsissä petturipäällikön läheisille? Ei, en olisi voinut asettaa Tuhkajuovaa vaaraan jakamalla totuuden klaanille. Henkäystähden olisi siis itse luovuttava asemastaan ja hengistään. Kun olimme hakemassa päällikköä viattomalle kävelylle asiamme hoitaaksemme, olin jo tiennyt, ettei hän tuosta vain antautuisi tahtoomme. Lumihiutaleet olivat leijailleet laiskasti yllämme, kun olimme kirein tuntein ja jännityksestä virittynein aistein saatelleet Henkäystähteä matkalle, joka kaiken pieleen mennessä olisi hänen viimeisensä. Olin ollut valmis tappamaan hänet, enkä hetkeäkään epäillyt Jääviillostakaan muuta. Meistä ei kuitenkaan kahdestaan olisi ollut siihen, eikä se olisi koston lisäksi muuta hyötyä tuottanut. Minun oli ollut vaikea uskoa sitä itsekään, mutta halusimme selvitä tästä rauhanomaisesti.
Henkäystähti poikkesi suunnitelmistamme eikä suostunut noin vain taipumaan. Viha ja pettymys olivat paistaneet voimakkaan päällikön silmistä, kun hän oli syöksynyt minua kohti hyökkäykseen. Silloin olin huomannut, ettei Henkäystähti ollut meidän uskollisuuttamme missään vaiheessa epäillyt.
Hän oli taistellut urheasti ja mittavalla taidolla, mutta lopulta kaatunut. Olin seurannut hänen kuolevaa ruumistaan enemmän mielenkiinnosta kuin myötätunnosta, kuunnellut, miten syke hiljalleen hälveni kuulumattomiin ja päällikön ruumis vaipui lepoon, kunnes pian sydän alkoi taas takoa elämän rytmiä ja siniset silmät raottuivat. Sen jälkeen Henkäystähti oli luovuttanut.

Kuuluola oli ollut kauniimpi kuin osasin kuvitella. Seinämät olivat hehkuneet kirkkaasta vedestä heijastuvasta sinisestä valosta, joka hiipi luolaan pienen katossa olevan aukon kautta. Henkäystähti ei ollut näystä enää hätkähtänyt, vaan hän oli asettunut makuulle pienen lammen äärelle. Olin seurannut kollin esimerkkiä vaiteliaana ja jännittyneenä. Sitten olin matkannut unimaailmaan, ja lopulta olin nähnyt heidät edessäni.
Pimeyden Metsän kissat. Uskoni oli aina ollut hataralla pohjalla, sillä en ollut paljoakaan luottanut kertomuksiin näistä kuolleista esi-isistämme. Tuona hetkenä kaikki epäilys oli kuitenkin pyyhkiytynyt mielestäni.
Katseeni oli kiertänyt tummien hahmojen rivejä kiinnittämättä huomiota siihen, keitä edessäni oikein oli seissyt. Olin etsinyt yhtä ainutta tuttua naamaa, ja helpotuksekseni olin saanut huomata, ettei hän vielä ollut liittynyt Pimeyden Metsän joukkoihin. Turmaloikka oli vielä elossa jossain.
Olin melkein ehtinyt unohtaa, miksi olimme tänne Henkäystähden kanssa saapuneet. Sitten Kuolonklaanin päällikkö oli alkanut käydä vierelläni jotain toimitusta, missä hän ilmeisesti luopui hengistään. Sitten oli koittanut minun vuoroni.
Muistan vieläkin sydämeni jyskeen korvissani. Tätä hetkeä olin odottanut aina. Pennusta asti. Olin tehnyt kaiken tätä varten, olin tappanut Punatähden, asettanut pentuni Henkäystähden hirveiden sääntöjen alle, ajanut kumppanini kodistaan. Muistan tunteneeni oloni tuossa hetkessä epätodelliseksi. En ollut kuvitellut päätyväni tähän tilanteeseen näin pian - välillä olin kuvitellut, etten koskaan tänne asti pääsisikään. Minulla ei ollut ollut aikaa varautua, ja nyt epävarmuus valtasi minut. Olinko tosiaan valmis? Kunnioitettaisiinko minua päällikkönä, seurattaisiinko taisteluun?
Punatähti ei ollut suonut minulle enempää aikaa pohtia asiaa. Olin jähmettynyt paikoilleni hänen astuttua eteeni: olin valmis taisteluun, jos kolli haluaisi kostaa.
"Pimentovarjo. Henkäystähti on nyt luopunut hengistään ja asemastaan Kuolonklaanin päällikkönä. Nyt tämä tehtävä siirtyy sinulle", viisas entinen päällikkö oli sanonut. Hänen äänessään ei ollut erottunut vihamielisyyttä, mutta varmasti hän muisti, enkä uskonut hänen vielä antaneen anteeksi.
"Oletko valmis vastaanottamaan yhdeksän henkeäsi?"
Olin nyökännyt, muuhun en ollut sillä hetkellä pystynyt. Se oli riittänyt Punatähdelle, joka oli astunut lähemmäs ja kurottanut kuonollaan minua kohti.
"Tällä hengellä annan sinulle oikeudenmukaisuutta."
Kun Punatähti oli koskettanut minua, jokin lämmin aalto oli kulkenut kehoni läpi, ja turkkiani oli hieman kihelmöinyt. Punatähden silmissä oli erottunut jokin pilke, kun tämä oli astunut taaksepäin: varmasti hän oli tarkoituksella antanut minulle juuri tuon hengen. En ollut ehtinyt kauaa toipua ensimmäisestä hengestä, kun seuraavaksi eteeni oli astunut tuttu hahmo.
"Kuuraturkki!"
Kolli oli näyttänyt hieman hieman yllättyvän iloisesta reaktiostani - kuten itsekin olin. Hymyillen olin nopeasti puskenut mustavalkeaa kollia: olin ikävöinyt ystävääni. Hänen kuononsa oli koskettanut päälakeani.
"Tällä hengellä annan sinulle luottamusta muihin."
Seuraavana eteen oli astunut Varjokarva. Häneltä olin saanut epäitsekkyyttä. Oli ollut hienoa nähdä jälleen tämä vanha, kunnioitettu soturi, joka oli uhrannut itsensä muiden hengen tähden. Sitten oli pieneksi hämmästyksekseni Huomenkyyhkyn vuoro.
"Tällä hengellä annan sinulle rakkautta", naaras oli sanonut ja kaiketi nähnyt inhoavan ilmeeni, kun tämä oli lähestynyt minua. "No, no, Pimentovarjo, kaikki tarvitsevat sitä."
Tilaisuus oli jatkunut aina uusien kissojen astuessa eteen antamaan henkensä. Leijonavirneeksi esittäytynyt kissa oli antanut minulle periksiantamattomuutta. Sähkötuho voimaa, Lehtituuli oveluutta ja Villisielu kunnianhimoa. Aivan viimeiseksi eteeni oli astunut pahamainen murhaaja, Karhumyrsky. Olin vaistomaisesti jännittynyt hänet huomattuani. Hänen antamansa henki, raivo, oli tuntunut kuumana aaltona, kuin liekkinä sisälläni.
Karhumyrskyn jälkeen kissat olivat alkaneet katoilla tummaan ilmaan. Lopulta metsä hävisi oli hävinnyt ympäriltäni ja olin herännyt Kuuluolassa.

Henkäystähti ei ollut enää palannut Kuolonklaaniin. Klaanin kissoille olimme Jääviillon kanssa ilmoittaneet, että hän oli pudonnut jokeen ja hukkunut. Se oli oikeastaan ainoa vaihtoehto, sillä millään muulla tavalla Henkäystähti ei olisi voinut menettää jokaista henkeään. Veden alle pudottuaan hän olisi kuollut ja herännyt henkiin yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes hänen viimeinenkin oljenkortensa olisi käytetty.
Nyt istuin yksinäni päällikön pesässä. Vesi humisi täällä kovempaa kuin missään, enkä ollut vielä tottunut uuteen asumukseeni. Olin lukemattomien kuiden ajan yöpynyt muiden sotureiden kanssa, nauttinut pesän lämmöstä ja klaanitovereideni tuomasta turvasta. Nyt olin yksin, vain vesiputous seuranani.
Muutenkin tunsin oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Kenties olin ollut sitä jo pitkään, ehkä huoleni Henkäystähdestä olivat pitäneet mieleni niin kiireisenä, etten ollut pysähtynyt näiden tunteiden äärelle. Nyt ei kukaan enää ollut vertaiseni, seisoin yksin muiden yläpuolella. Kaikki valta oli minun niin kauan kuin nauttisin muun klaanin luottamuksesta. Minulle yksin oli näytetty Kuuluolassa totuus Kuolonklaanista, olin nähnyt sodat, vieraat reviirit ja kissat sekä Viiltotähden - ei kukaan muu ennen seuraavaa päällikköä saisi nähdä sitä kaikkea.
Kaipasin Turmaloikkaa ja perhettäni. Joskus mieleni halusi pohtimaan, olinko tehnyt silloin kauan sitten oikean päätöksen hänet karkottaessani, mutta en halunnut tietää vastausta tuohon kysymykseen. En voinut enää muuttaa mitään. Olin päällikkö, ja tekisin kaikkeni perheeni ja Kuolonklaanin hyväksi.
Oli aika nimittää varapäällikkö. Harmikseni Jääviilto ei ollut kokenut jonkinlaista itsetietoista valaistumista siitä, ettei hän sopisi tehtävään, joten minun oli toteutettava lupaukseni. Luottoni häneen oli tosin lisääntynyt viimeaikaisten tapahtumien johdosta - tai kuka tietää, ehkä tämä olikin Kuuraturkin antaman hengen ansiota.
Astelin ulos luolastani ja esiin vesiputouksen takaa. Klaanin katseet kiinnittyivät minuun. En ollut varma, johtuiko saamani huomio vain roolini uutuudesta, vai saiko päällikkö aina tätä osakseen. Olin minäkin toisaalta aina kiinnittänyt päällikköön aivan erilaista huomiota: hän oli ikään kuin kaiken keskellä erottuva hahmo, voimakas ja painava läsnäolollaan. Toivoin voivani olla samanlainen.
Kutsuttuani klaanin koolle ei minun tarvinnut kauaa odottaa kissojen saapuvan: suurin osa oli jo odottelemassa leirin aukiolla.
"Hyvät kuolonklaanilaiset", aloitin vakaalla, tyynellä äänellä. Vaikka sisälläni olikin vielä epävarmuutta, ulospäin minun oli esiinnyttävä varmana ja kykeneväisenä.
"Kuten teitäkin, minuakin hätkähdytti Henkäystähden äkkinäinen menetys. Kaikki olimme kuvitelleet, että hän hallitsisi vielä pitkään - hän oli vahva ja terve, hyvässä iässä. Osoittakaamme edelleen kunnioitusta häntä kohtaan."
Pidin pienen hiljaisen hetken. En aivan hyppinyt riemusta Henkäystähden kuoleman johdosta, mutta en voinut väittää surevani häntä. Pian jatkoin puhettani.
"Viime päivät olen sopeutunut rooliini ja pohtinut Kuolonklaanin tulevaisuutta. Kuten ilmoitin jo aiemmin, erakkoveriset ovat tästä lähtien samanarvoisia, niin kuin heidän kuuluukin. Kaikki Henkäystähden aikaiset erakkoverisiä koskevat säännöt kumotaan. He ovat syntyneet ja kasvaneet klaanissamme ja palvelleet sitä aivan kuten kuka tahansa puhdasverinen - toivoisin, että jokainen ymmärtää heidän arvonsa. Ja pahoittelen, en halua enää puhua puhdasverisistä ja erakkoverisistä - olemme kaikki kuolonklaanilaisia. Me olemme joukko taitavia, sinnikkäitä kissoja - ja silti kärsimme lehtikatoisin nälästä ja taudeista. Minä haluan tehdä Kuolonklaanista vahvemman. Ongelma on selkeä - klaanimme on suuri, mutta reviirimme on liian pieni."
Fiksuimmat klaanin joukossa näyttivät huomaavan jo tavoitteeni. En kuitenkaan alkanut selittämään asiaa enempää: en halunnut juorujen ja huhujen lähtevän lentoon.
"Se olkoon ongelma, johon paneudumme tulevaisuudessa. Nyt keskitymme vahvistumaan. Haluan, että jokainen, joka kokee vähänkin valko- tai viheryskän oireita, hakeutuu välittömästi Sumutuulen hoitoon. Älkää aliarvioiko oireitanne. Viheryskän suhteen emme voi olla liian varovaisia. Alamme rakentamaan väliaikaista tilaa sairastuneille leirin ulkopuolelle, jotta rajoitamme taudin leviämistä. Koska haluan, että tämä vie mahdollisimman vähän aikaa sotureiden tavallisilta velvollisuuksilta, osallistun itse rakentamiseen. Olemme tähän mennessä onnekkaita, eikä tauti ole vienyt meiltä yhtäkään - mutta emme voi olla liian varovaisia."
Viime lehtikatona ei ollut riittänyt, että parantajan pesässä oli käyty mahdollisimman vähän. Olin jutellut tästä Hehkuaskeleen kanssa, ja hänen mielestään viheryskää vastaan paras keino oli rajoittaa täysin sairastuneiden ja terveiden kanssakäyminen.
Olisin voinut puhua muista uudistuksista, joita kaavailin. Ensinnäkin halusin avata Kuolonklaanin erakoille. Tämä saattaisi kuitenkin olla liian radikaalia erakkoveristen vastustajille, jotka nyt jo olivat varmasti hieman tyytymättömiä Henkäystähden sääntöjen kumoamiseen. Esittelisin asian myöhemmin. En muutenkaan halunnut hämmentää klaanikissoja liikaa, kun suunnitelmani eivät olleet itsellenikään vielä aivan selvät.
"Ja nyt asiaan, jota jokainen on varmasti odottanut. Olen valinnut klaanille varapäällikön."
Kohtasin Jääviillon sinisen katseen. Hän näytti valmiilta taistelemaan, jos en julistaisi häntä varapäälliköksi. Siihen ei olisi tarvetta.
"Kuolonklaanin uusi varapäällikkö on Jääviilto. Hän on palvellut klaaniamme pitkään ja uskollisesti ja hän on ansainnut minun luottamukseni."
Jääviilto asteli vierelleni aukion keskelle ottamaan vastaan onnittelut hurraa-huutojen muodossa. Melun keskellä hän käänsi katseensa minuun.
"Hetken epäilin, pitäisitkö lupaustasi."
Kohautin lapojani.
"Olen sanani mittainen kissa."
Jääviilto hymyili viileästi.
"Sitten sanasi ei ole kovin mittava."
Pyöräytin silmiäni kollin letkautukselle. Yhtäkkiä tunsin, etten oikeastaan ollut aivan yksin. Jääviilto jakoi kanssani totuuden Henkäystähdestä, mikä tuntui helpottavalta. Hän seisoi kanssani muiden sotureiden yläpuolella. Hän jakoi haluni vahvistaa Kuolonklaania Eloklaanin kustannuksella. Yhtäkkiä olin varma valinnastani - kenestäkään muusta ei olisi voinut tulla Kuolonklaanin varapäällikköä.

Leirissä oli erilainen tunnelma kuin muina päivinä. Ehkä se johtui siitä, että kaikki vielä sulattelivat viimeaikaisia tapahtumia. Toiset ilolla ja toiset surulla. Suhtautuminen riippui siitä kuinka paljon kyseiset kissat olivat pitäneet Lehtituulesta, Tummasielusta ja itse Henkäystähdestä, sillä he olivat kohdanneet kaikki omat loppunsa lehtikadon edetessä. En itse tiennyt oliko minun sulatteluni iloista vai surullista. En ollut ollut läheinen juuri kenenkään vainajan kanssa, eikä minua todellakaan haitannut päällikön vaihdos. Minusta tuntui, että Pimentotähti oli jo heti onnistunut vaikuttamaan klaaniin myönteisesti poistamalla Henkäystähden asettamat erakkoverisiä koskevat säännökset. Minä ainakin kannatin naaraan päätöstä, sillä en nähnyt erakkoverisissä mitään pahaa. Kissoja he olivat missä me muutkin. Loppujen lopuksi olihan Kuolonklaanikin muodostunut vain kissojen halusta koittaa selviytyä. Havahduin ajatuksistani askelten töminään. Nostin katseeni ja näin ystäväni Hiljaisuusvarjon.
“Hei”, naukaisin heti. Kolli myhäili höperön näköisesti ja jouduin pidättelemään huvittunutta naurahdustani, sillä en halunnut olla törkeä.
“Mitäs sinulla on mielessä?” kysyin ojentaen hiukan asentoani. Näytin samalla kollille, että olin valmis reagoimaan - kuten soturin täytyi -, vaikka olinkin ollut hetken ajatuksissani.

//Hilju?

Kuolonklaanissa oli tapahtunut viime aikoina, no.. paljon. Klaanin kannalta suurin asia oli se, että Henkäystähti oli kuollut. Se oli ollut minulle aikamoinen järkytys, sillä kolli oli ollut hyvä päällikkö ja kaiken lisäksi isoisäni. Pimentotähti oli varmasti loistava päällikkö, mutten voinut olla miettimättä että johtuiko naaraan päätös siitä, että muutkin kuin täysiveriset, eli oikeat kuolonklaanilaiset, olivat tasa-arvoisia klaanin jäseniä että suurin osin jäljellä olevista puoliverisistä olivat päällikön omia pentuja. Mutta kaiken lisäksi myös Lehtituuli oli kuollut. Pimeyden metsä oli vienyt minulta ja Virtaviimalta jo emonkin. Meillä oli läheisistä sukumme jäsenistä enään toisemme. Ja minulla tietenkin Matotaisto. Minä ja kolli olimme lähentyneet vielä enemmän menneiden kuiden aikana. Nytkin makasin kollin vieressä enkä saanut unta. Tökin ihastukseni hännän hellävaroen pois päältäni ja nousin varovasti ja astelin ulos sotureidenpesästä. Istahdin maahan ja katselin taivaalle, sinne jonne tähdet eivät osuneet.
"Isä, emo, olettehan meistä ylpeitä? Kai te olette iloisia että olemme uskollisia ja todellisia Kuolonklaanin sotureita? Ja toivon että näette miten uskollinen Matotaisto on ja hyväksytte meidän suhteemme? Toivon vain että Virtaviimakin ymmärtäisi kumppanisuhteiden tärkeyden. No, tavataan sitten kun me liitymme Pimeyden metsän kunnioitettavien sotureiden riveihin", sanoin hiljaa ja paksu häntäni heilui puolelta toiselle.

Heräsin aamutuimaan, kun jotain tippui nenänpäähäni. Matotaisto katseli minua tiiviisti silmillään.
"Hyvää huomenta", kehräsin ja nousin venytellen ja haukotellen.
"Huomenta. Kaikki hyvin?" kolli kysyi ja tuntui tutkistelevan minua.
"Joo. Kyllä olen. Nukuin vain vähän huonommin, mutta olen valmis olemaan hyvä soturi", sanoin ja aloin pestä itseäni pitkillä, rauhallisilla vedoilla. Oli myös tärkeää näyttää viehättävältä. Matotaisto nyökkäsi ja istuimme vierekkäin hetken, ennenkuin Latvaruusu tuli keskeyttämään meidät.
"Hei, teidän pitää tulla kanssani rajapartioon", naaras sanoi, ja me nyökkäsimme. Viimeinkin minä ja Matotaisto pääsimme yhdessä partioon.

Tulimme partiosta ja Matotaisto kysyi; "Minulla on nälkä, syödäänkö?"
nyökkäsin ja nappasin jäniksen kasasta. Olin sen verran väsynyt, etten jaksanut jutella sen enempää, mutta onneksi Matotaisto ei tarvinnut jatkuvaa juttelua. Joten pystyimme vain syödä.

Uiveloyö ei vaikuttanut kovin kiinnostuneelta johtajan paikasta klaanissa. Totta puhuttaen ei se minuakaan paljoa kiinnostanut. Klaani ei olisi varmaankaan kamalan innostunut hiljaisesta johtajasta, joka tykkäisi enemmän vain pysyä hiljaa ja pitää muihin etäisyyttä.
Kun tummanharmaa naaras sitten kysyi minulta tahdoinko itse olla päällikkö ja oliko se haaveiluni aihe, pudistelin päätäni.
“Ei”, vastasin lyhyesti, kun tajusin, ettei hän näkisi pääni pudistamista. En halunnut avata asiaa. Eipä se Uiveloyölle kuulunutkaan.
Hiljaisuus laskeutui taas yllemme. Istuskelin hiljaa ja katselin kaukaisuuteen. Kuvittelin millaista olisi, jos Virtausklaanin kissat pääsisivät käymään Kuolonklaanissa. Kuinka he reagoisivat kaikkeen siihen vaaraan ja riistan hankkimisen vaikeuteen? Sillä välin kun lehtikadon tuoma jääkerros antoi heille paremmin turvaa muilta eläimiltä ja pedoilta, meille se aiheutti suuren nälän ja sairauksia.
Ryhdyin pesemään turkkiani, joka sai minut muistamaan kuinka paljon minussa oli loppupelissä samaa kuin isässäni. Minulla oli hänen valkea turkkinsa ja myös muutama raita turkissani. Hän oli myös hieman hassu kissa. Hän tuntui pitävän minusta paljon, mutta ei oikein muusta perheestämme. Vilkaisin ylös Uiveloyöhön. Olisikohan hänellä vastauksia kaikkeen siihen kummaan mitä perheessäni oli meneillään?
“Millaisia kumppanuksien pitäisi olla?” töksäytin. Olisin voinut kysyä asian laajemminkin, mutta alkukysymykseksi kysymykseni kelpasi hyvin. En toki tiennyt paljonko tummanharmaata soturia kiinnosti sepitellä minulle kumppaneista. Eihän hänelläkään kuitenkaan ollut kumppania, joten ehkä hänkään ei tiennyt.

//Uiveloinen?

Häntäni sivalteli ilmaan kaaria samalla kun tarvoin ohuessa lumihangessa. Ärtymys kaiversi minua, sillä partio, jossa olin oli kertakaikkisen surkea. Ensinnäkin se oli saalistuspartio, enkä ollut kunnostautunut sillä alalla ja lisäksi kun olimme jakautuneet pareihin, Pikiturkki oli laittanut minut pariksi Aamuraidan kanssa ja meni itse Kärppämyrskyn kanssa. Toki Kärppämyrskykään ei ollut mikään Kuolonklaanin paras soturi, mutta olisi hän ollut parempi kuin Aamuraita, se saastainen kuraverinen katti. En kestäisi, jos naaraan kaltainen kissa näkisi minun epäonnistuvan jossakin. Sillä olinhan minä huomattavasti arvokkaampi ja parempi soturi kuin puoliveriset. Kynteni syyhyttivät päästä purkamaan turhautumista. Sentään puoliverisiä oli enään vain muutama, Henkäystähti, päällikkö ja minun ja siskoni Virtaviiman isoisä, oli suorittanut puhdistusta hyvin, mutta minun puolestani kaikki Kuolonklaanin puhtautta saastuttavat kissat joutaisivat karkoitetuksi tai vaikka kuolemaan. Toki päällikkökolli luotti eräisiin, mutta olin varma, ettei sellaisiin voisi luottaa yhteenkään. Joten nyt kävelin Aamuraidan edellä ärtyneenä etsien saalista.
“Pysy vauhdissa”, tuhahdin halveksivasti tummalle naaraalle mutten pysähtynyt odottamaan.
Kun olin kävellyt hetken, en enään kuullut Aamuraidan tassunaskeleita takaani. Käännyin katsomaan miettien, mitä hän nyt oli keksinyt.
“Tuolla on jotakin”, Aamuraita kuiskasi ja urahdin ja kävelin naaraan luo. Tosiaan, lumihangen keskellä kyhjötti mustarastas nokkimassa löytämäänsä pähkinää. Tuhahdin hiljaa mutta nyökäytin päätäni. En tahtonut kehua Aamuraitaa, mutta naaras oli löytänyt saalista.

Tassuttelin leiriin ihan Pikiturkin kintereillä. Olimme saaneet mustarastaan kiinni, mutta olin ollut säikyttää linnu tiehensä. Ja se oli raivostuttavaa, sillä muuten olin aika täydellinen soturi. Tahdoin päästä purkamaan tunteitani jollekkin joka ymmärtäisi, ja ensimmäisenä minulle tuli mieleen sisareni, mutta Virtaviimaa ei näkynyt missään. Mutta katseeni osui Matotaistoon, ihanaan tulevaan kumppaniini. Siitä tuli mieleeni että Virtaviima ei ymmärtänyt sitä, miksi meidän pitäisi hankkia hyvät, puhdasveriset meidän arvoisemme kumppanit ja hyvää jälkikasvua, jotta sukumme pysyisi elinvoimaisena. Emme olleet enään pentuja, emmekä voineet enään olla pentuja myöskään sillä saralla. Tassuttelin Mstotaiston luokse, joka väläytti minulle hymyn huomatessaan minut.
“Syödäänkö jotakin?” kysyin ja kallistin päätäni. “Tahdon puhua päivästä kanssasi ja olisi mukava syödä siinä samalla.”
Vaalea kolli nyökkäsi.
“Toki”, hän sanoi ja räpäytti silmiään.
“Menen hakemaan meille jotakin”, naukaisin ja menin tuoresaaliskasalle. Katselin sitä hetken ja otin sitten mustarastaan ja menin takaisin Matotaiston luokse, joka oli siivonnut meille lumettoman alueen, jossa ruokailla. Makailimme vierekkäin jakamassa rastasta ja juttelemassa päivästä. Matotaisto kuunteli kun kerroin, miksi partio oli ollut surkea, ja nyökytteli ymmärtäväisesti.

Tuimakatse kysyi minulta taas kysymyksen. Tällä kertaa hieman henkilökohtaisemman. Minun oli mietittävä hetki. En ollut kyllä harjoitellut kertaakaan erikseen soturina, mutta taidothan kehittyivät kokoajan.
“Sitähän oppii tehdessään, mutta olisi minusta mukava harjoitella taas taitoja ihan soturien kesken”, vastasin ja katsahdin edessäni kävelevään Tuimakatseeseen. Hän näytti tyytyväiseltä vastaukseeni. Keskityin ympäristööni, joten en tullut ajatelleeksi että minun ehkä täytyisi kysyä jotain takaisin. Nyt oli kuitenkin liian myöhäistä, sillä olimme jo rajan tuntumassa. Eloklaanin puolelta puskeva tuuli kuljetti päällemme rajanaapureidemme hajua. Se ei kuitenkaan tuntunut tuoreelta kuonooni, joten ei ollut syytä olla huolissaan.
“Jakaannummeko kahteen?” kysyin Latvaruusulta, joka pysäytti partion. Naaras kääntyi minua kohti kylmä katse silmissään. Osasin odottaa jotain ilkeää naaraan suusta - hänen katseensa valmisti minut haukkuihin.
“Sinä et ole partion johdossa, minä olen. Kuono kiinni ja kuuntele”, soturinaaras naukui tylysti. Hänen katseensa miltei lävisti minut. Arvostukseni Latvaruusua kohtaan laski entisestään. En ollut tehnyt mitään väärin, mutten nähnyt mitään syytä tapella vastaan. Tottelin vain ja pistin suuni kiinni.

//Tuima?

Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun viimeksi olin tällä tavalla leikkinyt pentutarhasta tuttuja leikkejä. Minä ja sisaruksenikin olimme joskus leikkineet heijastusta, mutta siitä oli niin kauan, etten kunnolla muistanut, kuka meistä oli ollut siinä paras. Leikin säännöt olivat kuitenkin niin simppelit, etten ollut voinut unohtaa niitä.
Lillukkapentu innostui Loskalauhan leikkiehdotuksesta silminnähden. Kun säännöt oli kerrattu ja kaikki olivat asettuneet paikoilleen, varsinainen leikki alkoi. Lillukkapentu otti säpäkän lähdön vierestäni ja kipitti häntä pystyssä selkänsä meille kääntänyttä Loskalauhaa kohti. Vilkaisin pediltään meitä katselevaan Hämärähallaan, joka hymyili minulle lämpimästi. Väräytin viiksiäni ja käänsin katseeni takaisin eteenpäin keskittyäkseni leikkiin.
Ehdin ottaa vain muutaman askeleen, ennen kuin Loskalauhan pää käännähti ympäri. Lillukkapennun vauhti pysähtyi töksähtäen, ja hän näytti niin pingottuneelta, että hän ei varmaankaan uskaltanut edes hengittää. Lopulta Loskalauha kääntyi takaisin seinää päin ja me saimme jatkaa hidasta etenemistämme.
Liikuin tietoisesti Lillukkapentua hitaammin antaakseni hänen voittaa. Kuitenkin seuraavalla kerralla, kun veljeni kääntyi kohtaamaan meidät, hänen ruskeat silmänsä porautuivat minuun.
“Pyräkkäpiru liikkui! Palaa takaisin”, kolli ilmoitti.
Tuijotin häntä äimistyneenä. En varmasti ollut liikkunut! Vai laskettiinko hännän heiluttaminenkin sääntöjen vastaiseksi? Voi hiirenpapanat!
Minulla ei ollut aikomusta ruveta inttämään asiasta Hämärähallan ja pentujen nähden, joten palasin kuuliaisesti takaisin alkuun. Pentujen oli hyvä oppia, että tappiotkin pystyi ottamaan vastaan hyvällä hengellä. Aina ei tarvinnut voittaa tai olla paras. Vai yritinkö vain uskotella sitä itselleni, jotten olisi tuntenut häpeää häviöstäni?
Lillukkapentu oli jo hyvin lähellä Loskalauhaa. Ensi kierrokseen mennessä hän varmastikin olisi ehtinyt maaliin asti!

//Loska ja Lillukka?