Hilleripilven puheenvuoron aloitus ei ollut lupaava, vaan sai minut epäilemään kollia entistä vahvemmin. Mitä hän ajoi takaa? Minä pidin itseäni vähintään kohtalaisen hyvänä soturina, mutta en tarvinnut Hilleripilveä kertomaan sitä.
“Ainakin toinen meistä”, vastasin kollille, mutta viiksieni hienoinen väpätys kertoi minun olevan oikeasti hieman huvittunut. Kohotin kollille toista kulmaani. Hän oli kyllä oikeassa, meidän kumppanitilanteemme oli meitä yhdistävä tekijä. Miten se kuitenkaan liittyi mihinkään? Rehellisesti minä en edes ollut miettinyt asiaa. Kumppanuus ei tuntunut sopivan kuvioihini. Pyyhkäisin hännälläni maata. Emoni ei ollut koskaan kulkenut pää pilvissä rakkaudesta haaveillen, eikä minullakaan ollut siihen tarvetta. Epäilin perineeni ajattelutavan osittain naaraalta. Työnsin kuitenkin ajatukset Tuhkajuovasta jonnekin mahdollisimman syvälle. En halunnut ajatella naarasta, hän oli muuttunut. Kollisoturin imartelu ei saanut perhosia lepattelemaan vatsassani, mutta ne saivat minut kiinnostumaan kollin asiasta. Hilleripilven sanat kaikuivat korvissani huvittavina, vaikka hänen ilmeensä pysyi vakavana. En pystynyt lukemaan Hilleripilven ajatuksia, mutta yhdestä asiasta olin lähes varma. Kolli ei liehittelisi minua, jos hänellä ei olisi omia taka-ajatuksia ja uskoin arvanneeni mitä hänellä oli mielessä.
“Ehdotatko kumppanuutta?”
Ja leopardilaikkuisen kollin vastaus oli kyllä, mutta ei sillä tapaa mitä minä olin ajatellut. Hilleripilvi selitti ehdottavansa järkikumppanuutta. Olin kuullut joidenkin kissojen valitsevan sellaisen rakkauteen perustuvan kumppanuuden sijasta ja se kuulosti yllättävän houkuttavalta. Hyvä kumppani voisi parantaa asemaani ja saada minut näyttämään entistä paremmalta soturilta muiden edessä. Katseeni viivähti Hilleripilvessä. Hyvä kumppani ei ollut vain tunneasia. Jokaisen fiksun kissan kuului huolehtia siitä, millaisen jäljen jättäisi klaaniin. Mittailin Hilleripilveä katseellaani.
“Miksi juuri minä?” kysyin viileästi. Klaani oli täynnä kissoja, myös puhdasverisiä ja järkeviä.
“Ja mitä sinulla on minulle tarjota kauniiden ja tyhjien kehujen lisäksi?”

//Hilleri-Pilleri? >:)

// VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ //

Hilleripilvi lipaisi huuliaan ja repäisi linnusta mehevän näköisen jalkapalan, ennen kuin työnsi saaliin Lammikkoloikan eteen. Vaaleanharmaa soturi katsoi häntä tiiviisti sinivihreillä silmillään; naaraan ilmeestä oli käytännössä mahdoton lukea, mitä tämä oikeasti ajatteli Hilleripilven tuppautumisesta tämän seuraan. Hilleripilvi päätti lähteä kokeilemaan jäätä kepillä:
“Me molemmat olemme hyviä ja kunnollisia sotureita, sellaisia joista Kuolonklaani saa olla ylpeä.” Hän nielaisi palan lintua ja huitaisi tassullaan höyhenen irti viiksestään. Hänen katseensa lipui takaisin odottavan oloiseen Lammikkoloikkaan. “Meillä on myös eräs toinen yhdistävä tekijä: meillä ei ole kumppania tai perhettä.”
Kun Lammikkoloikan silmät kaventuivat viiruiksi, Hilleripilvi jatkoi yhtä kepeällä äänensävyllä kuin oli aloittanutkin: “Ikäistemme soturien pitäisi olla jo hyvää vauhtia perustamassa perhettä ja jatkamassa sukua. Mitä hyötyä on olla hyvä soturi, jos taitojaan ei voi välittää eteenpäin jälkipolville?”
Seuraavaksi Hilleripilvi loi vieressään istuvaan naaraaseen pitkän, vetoavan katseen. “Sinä olet fiksu naaras. Ymmärrät varmaan, mihin pyrin tällä.”
“Ehdotatko kumppanuutta?”
“Kyllä, mutta en mitä tahansa kumppanuutta vaan järkikumppanuutta. Tunteita ei tarvitse sotkea tähän liittoon millään muotoa”, Hilleripilvi tuhahti, nosti tassuaan ja ihasteli omia kynsiään. Mielessään hän kuvitteli, miten iskisi ne Lammikkoloikan turkkiin samalla tapaa kuin tämä oli tehnyt Kaamoskukalle taannoin. Maksun aika tulisi vielä joskus, mutta nyt oli pidettävä pää kylmänä ja toimittava suunnitelman mukaan. “Olemme molemmat varsin viehättäviä kissoja, ja epäilemättä jälkeläisistämme tulisi hyvä yhdistelmä meidän molempien parhaimpia puolia.”

//Lammikko? B)

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI

Pesin tassujani hiljaisena. En juuri nyt kaivannut seuraa yhdestäkään ylimääräisestä kissasta. Olin kuluttanut sosiaalisen akkuni Särösärinän kanssa partioidessa eikä leirissä ollut kovinkaan monta kissaa kenen kanssa mielelläni juttelin. Aukiolla pyörivä kylmä tuuli sai minut pörhistämään valmiiksi ohutta ja lyhyttä turkkiani. En odottanut lehtikatoa innolla. Minun lyhyt turkkini ei nauttinut pakkasista ja minua ärsytti, että en pystynyt suorittamaan tehtäviäni samalla tahdilla kuin muulloin. Muistelin, että viime lehtikatona oli ollut muutama päivä milloin minä ja muutama muu epäonnekas kissa ei ollut voinut poistua pesästä. Värähdin. Minä en todellakaan muistellut sitä kovinkaan hyvällä. Sukaisin tassukarvani suoraksi ja nostin päätäni, kun näin laikkuturkkisen kollin linnun kanssa. Lirkuttelu sai minut luimistamaan korviani. Kyseinen kissa oli Hilleripilvi. En tiennyt kollista.. oikeastaan mitään? Olimme olleet korkeintaan samoissa partioissa. Siispä mikä sai kollin liittymään seuraani?
“Ehdotuksesta? Kuulostaa erikoiselta”, totesin lyhyesti, mutta tein kollille tilaa vierelleni. Olin liian utelias siihen, että olisin vain hätistellyt Hilleripilven matkoihinsa. Halusin tietää mitä ihmettä tuolla oli sanottavana. Jos se olisi jotain turhanpäiväistä, kuten "auta minua pääsemään päälliköksi, niin valitsen sinut varapäällikökseni", niin voisin lopettaa sen keskustelun siihen paikkaan. Tiesin olevani siitä erikoinen tapaus, että minä en voinut kuvitella mitään yhtä kamalaa, kun päällikkyys. Halusin olla hyvä soturi ja tehdä paljon töitä, mutta jonkun toisen ohjauksessa. Minä en todellakaan halunnut olla se kissa kuka jakaisi muille käskyjä.

//Hilleriii? :O

// JOULUKALENTERIN VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ //

Tähdet kiiluivat tummanhohtavalla taivaalla. Ylhäällä majaileva kuunsirppi yritti kaikkensa valaistessaan yön pimeydessä, eikä se siltikään aikaansaanut samanlaista kelmeää hohtoa hämärään, mitä täydenkuun aikaan aina oli. Lehtisateen pimeys ja hämäryys oli aivan omaa luokkaansa. Lehtikadon aikaan maahan satanut lumi piti huolen siitä, että se peilasi tähtien ja kuun valoa ympärilleen. Lehtisateen aikaan kaikki valo vain katosi metsän hämäryyteen. Oli kuin metsä olisi oikein imaissut kaiken itseensä ja varastoinut sen. Puiden varjot keinuivat ympärillä kuin kaartuen kohti. Yöllä kävi vain muutamia tuulen puuskia, mutta muuten tuulikin tuntui seisahtuneen hetkeksi uinumaan. Hetken ajan tuntui siltä, ettei aika olisi juossut eteenpäin ollenkaan. Kuin se olisi jäänyt johonkin jumiin, eikä päässyt siksi liikkumaan. Jostain kaukaisuudesta saattoi kuulla pöllön ujelluksen tai oksien äkillisen kahinan ja siipien lepatuksen. Siihen yön äänet yleensä päättyivät. Kuinka pimeässä oli samalla niin turvallinen olo, mutta samalla myös niin turvaton. Kuinka vihollinen olisi saattanut vaania aivan vieressäsi ilman, että olisit havainnut mitään. Mutta pimeys yleensä myös kadotti sinut mahdollisen vihollisen ulottumattomiin. Saatoit olla rohkea ja olla se ensimmäinen, joka saa kyntensä uppoamaan johonkin tai vastaavasti välttyä kaikelta kokonaan, jos pelkuruuden takia olisi jäänyt johonkin hiljaa piiloon kyyhöttämään. Sellainen sai olon ylivirittyneeksi, eikä sen tähden tähän aikaan yleensä paljoa väsyttänyt. Väsymys iski yleensä vasta sen jälkeen, kun tiesi vastuun olevan jollain toisella ja pääsi sammalien sekaan nukkumaan. Ei sitä kuitenkaan niskavillat pystyssä odottanut mahdollisia uhkia, vaan enemmänkin sitä oli normaalia valppaampi ja tarkempi erilaisten rasahdusten kanssa. Ajatuksistani huolimatta yö jatkoi kulkuaan rauhallisesti vailla mitään normaalista poikkeavaa. Pimentovarjo oli määrännyt minut yövartiointiin ja vartiointivuorossani oli enää vain hetki aikaa, kunnes Matotaisto tulisi päästämään minut nukkumaan. Saisin nukkua pitkään, kunnes vasta myöhemmin ottaisin varapäällikön suunnitelmien mukaan osaa rajapartiointiin. Ehdin hetken olla vielä ajatuksieni kanssa keskenään, kunnes kuulin ääniä sotureiden pesän suunnalta. Käännyin ja siirsin katseeni pesän liepeille, josta huomasinkin suurikokoisen kollin puskeutuvan ulos. Tämä lähti varmoin askelin etenemään kohti ja tämän meripihkanväriset silmät kiiluivat aamuhämärässä. Matotaisto oli mielestäni melko erikoinen kissa, mutta toisaalta hän taas sopi täydellisesti Kuolonklaanin riveihin. Tavallaan jopa pidin kollista, sillä hän oli hyvin vähäpuheinen, mitä osasin arvostaa kissoissa. Mielestäni turha jonnin joutava keskustelu oli pahinta, mitä taivaankannen alta mahtoi löytää. Nopeasti vaihdoimme Matotaiston kanssa muutamalla sanalla kaiken oleellisen ja pääsinkin jatkamaan suoraan matkaani sotureiden pesälle muiden joukkoon nukkumaan.

// VIIKONLOPUN KP-BOOSTI //

Hilleripilvi koetti olla sävähtämättä kuullessaan Kaamoskukan ehdotuksen. Lammikkoloikastako hänelle kumppani? Oletikko Kaamoskukka todella, että hän pystyisi olemaan naaraan kanssa missään tekemisissä sen jälkeen, mitä tuo oli tehnyt hänen armaimmalleen? Hänen oli kuitenkin myönnettävä, että ajatus - kuten kaikki Kaamoskukan ajatukset - oli hyvä, koska Lammikkoloikan lähelle pääseminen oli sama asia kuin Henkäystähden lähelle pääseminen. Toivottavasti vain Lammikkoloikkakin ymmärtäisi oman parhaansa ja olisi valmis harkitsemaan asiaa.
“No, onhan hän ihan sievä naaras”, Hilleripilvi myönsi lopulta ja kehräsi naurusta Kaamoskukan kutitellessa hännällään hänen leukansa alta. “Ja hyvällä lykyllä minun vaatimattoman komeat piirteeni periytyvät myös jälkikasvujeni iloksi.”
Kaamoskukka hymyili viekasta hymyä. “Aivan varmasti periytyvät”, kolli kujersi hänen korvaansa.

Leirissä oli hiljaista. Suurin osa kissoista oli yhä ulkona partioimassa tai saalistamassa tai kouluttamassa oppilaitaan. Hilleripilven onneksi Lammikkoloikka ei kuulunut yhteenkään näistä luokista tällä hetkellä; tabbykuvioinen naaras oli kaatuneen kuusen vieressä pesemässä tassujaan. Hilleripilvi otti paremman otteen suussaan olevasta linnusta ja lähti tassuttamaan soturia kohti päättäväisenä.
“Tervehdys, kaunis neito”, Hilleripilvi maukui ja laski linnun jalkojensa juureen. “Haluaisitko jakaa kanssani tämän linnun?” Kun Lammikkoloikka loi häneen hyvin, hyvin epäileväisen katseen, hän jatkoi edelleen hymyssä suin: “Samalla voisimme keskustella eräästä ehdotuksesta, joka minulla on sinulle. Se liittyy meidän molempien tulevaisuuteen.”

//Lammikko?

Painoin kuononi vasten Hilleripilven omaa ja suljin silmäni.
“Niin minäkin sinut”, vastasin kollin kuiskaukseen. Kolli oli minun ykkösuskottuni.Tiesin, että meidän suhde oli spesiaali. Pelkästään jo sen osalta, että Hilleripilvi oli spesiaali. Minä uskoin, että Pimeyden metsä ei soisi kenenkään elämään yhtä upeaa ja luotettavaa kissaa. Minä tiesin myös, että oma tunne-elämäni oli niin outoa.. Kolli oli kuitenkin hyväksynyt sen, että minä en ollut mikään pehmo tai että minä en rakastanut samalla tapaa, kun muut. Minä näytin luottamukseni aivan toisella tapaa.
“Vaikka me emme voi olla julkisesti sitä mitä me olemme, tulee vielä se päivä kun voimme. Se päivä, kun kukaan heikko ei seiso meidän tiellämme”, naukaisin ja räpäytin silmiäni. Se oli totta. Jonain päivänä me olisimme Pimeyden metsän varjoissa yhdessä. Siihen menisi kuitenkin aikaa. Minulla oli ensin toteutettavana monta tärkeää tehtävää. Hilleripilven kysymys oli kuitenkin vaikea. Luonnollisesti minä olisin sopiva kissa valitsemaan leopardikuvioisen kollin kumppanin. Olihan minun arvostelukykyni täysin omaa luokaansa! Kuolonklaanissa ei kuitenkaan ollut kovinkaan montaa täysin sopivaa kissaa. Siristelin silmiäni mietiskellessäni. Sitten päässäni välähti.
“Lammikkoloikka. Olisi sinullekin hyväksi, jos olisit läheinen päällikön tyttären kanssa. Sen lisäksi saisit selvitettyä Lammikkoloikan aikeita sopivasti. Miltä se kuulostaisi?” ehdotin mietteliäänä. Lammikkoloikka oli myös sopivan hiljainen, mutta ei mikään hiirulainen. Naaras ei vaikuttanut yhtä hyväuskoiselta, kuin Hämärähalla. Mutta toisaalta Hilleripilven ei ollutkaan tarkoitus huijata Lammikkoloikkaa. Uskoin, että savunharmaa naaras olisi liian fiksu huijattavaksi. Mutta naaras voisi oikeastaan olla sopivan fiksu kumppanuuteen mikä ei perustunut rakkaudelle tai muullekaan varsinaiselle uskollisuudelle.
"Hän voisi oikeastaan olla todella sopiva tähän. Sitä paitsi voisitte saada ihan suloisia pentujakin", kiusoittelin Hilleripilveä kutitettelemalla kollia.

//Hilleri-pilleriiii? <3

Henkäystähti oli keksinyt, että lähtisimme yhdessä metsästämään. Mistä ihmeestä hän tuon ajatuksen oli saanut, sitä en tiennyt. Kenties päälliköllä oli minulle jotain tärkeää asiaa, mitä sekä pelkäsin että odotin mielenkiinnolla. Tai, ehkä hän halusi viettää kanssani aikaa tutustuakseen - aivan varmasti.
Joka tapauksessa odottelin nyt leirin uloskäynnillä. Aurinko oli valmiina laskemaan, ja olin juuri ilmoittanut auringonlaskun partioihin lähtijät. Itse partioisin seuraavan kerran vasta aamulla. En ollut ilmoittanut itseäni mihinkään partioon sitä ennen, sillä en tiennyt, mitä Henkäystähti halusi. Ehkä tämä metsästysretki hänen kanssaan olisi minulle sen verran suuri henkinen taakka, etten jaksaisi lähteä enää yöllä juoksemaan ympäri reviiriä.
Pian näin harmaaturkkisen päällikön astelevan ulos pesästään. Hän tervehti nopeasti paria tytärtään - Lammikkoloikka ja Lampiväre, oli ihme että erotin pentueen kolme naarasta toisistaan - ja asteli sitten luokseni. Tarkastelin hänen ilmettään jo kauan ennen kuin hän ehti kohdalleni: en voinut sille mitään, se tapahtui luonnostaan. Olin aina ollut varovainen Henkäystähden kanssa, mutta viime aikoina olin ollut entistä jännittyneempi. En tiennyt, mitä hän minusta oikein ajatteli. Sen tiesin, etten Eloklaanin vapautumisen jälkeen ollut enää nauttinut hänen suosiostaan samalla tavalla. Stressini oli helpottunut noista päivistä, enkä enää ajatellut seuraavan päivän voivan olla viimeiseni - varapäällikön tehtävissä tai sitten elävien kirjoissa - mutta edelleen jokin pieni, pelokas ääni kehtasi häiritä mieltäni. Arvelin, etten ollut tehnyt mitään, mistä voisin ansaita Henkäystähden vihan ylleni. Mutta koska en osannut lukea häntä ollenkaan, en voinut olla tästä varma - kenties olin epäonnistunut jo kauan sitten, ja päällikkö vain odotti sopivaa hetkeä hankkiutua minusta eroon.
"Iltapäivää, Pimentovarjo", Henkäystähti tervehti. Neutraali äänensävy, kohtelias - hyvä. Mikään hänen olemuksessaan ei kielinyt siitä, että olisin vaikeuksissa. Toisaalta, kuten todettu, en osannut lukea häntä kovinkaan hyvin.
"Tervehdys, Henkäystähti", vastasin kohteliaan nyökkäyksen kera. "Ilmoitin juuri auringonlaskun partioihin lähtijät. Määräsin yhden ylimääräisen metsästyspartion, sillä tuoresaaliskasa on täydentynyt tänään hieman kehnosti."
Henkäystähti vilkaisi kasan suuntaan, mutta ei näyttänyt erityisen kiinnostuneelta. Eihän ollut mitenkään poikkeuksellista, että jonain päivänä riistaa vain jäi vähemmän kiinni.
"Oliko riistaa merkittävästi vähemmän?" hän kysyi kaiketi vain kohteliaisuudesta. Keskustelu oli kiusallinen, ainakin minun mielestäni - molemmat tiesimme, ettei tässä ollut mitään puhuttavaa. Sama kuin juttelisi säästä.
"Ei. Sen verran, että sen voi laittaa tuurin piikkiin."
Henkäystähti nyökkäsi.
"Selvä. No, lähdetään sitten, kun kerran olet valmis."
Sanaakaan sanomatta lähdin seuraamaan päällikköä, joka johdatti meidät ulos leiristä. Henkäystähti ei vilkaissut taakseen eikä sanonut vähään aikaan mitään. Kuvittelin jo päiväni olevan luetut, kun yhtäkkiä kolli vilkaisi taakseen minuun.
"Oletko viihtynyt Jääviillon seurassa?"
En antanut yllätykseni näkyä kasvoistani. Minun mielestäni olimme olleet melko varovaisia sen suhteen, ettei keskusteluihimme olisi kiinnitetty mitään huomiota. Eikä niitä ollut paljoa ollutkaan. Kysymys sai minut joka tapauksessa hieman hermostuneeksi, sillä juuri Henkäystähden syrjäyttämisestä olimme viimeksi puhuneet. Lopulta emme olleet päätyneet minkäänlaiseen suunnitelmaan, mutta jotain edistystä keskustelu oli tuonut - Jääviilto oli luvannut auttaa minua. Vaikka mistään murhakuviosta emme olleetkaan puhuneet, olisimme molemmat varmasti mennyttä, jos Henkäystähti saisi tietää keskustelun sisällön.
En kuitenkaan pitänyt todennäköisenä, että kollilla oli mitään hajua asioiden laidasta. Osasin olla varovainen juonieni kanssa, minun oli vain luotettava itseeni.
"Viihtyminen olisi aika vahvasti sanottu", vastasin välinpitämättömän kuuloisesti. Tähän mennessä en ollut vielä joutunut valehtelemaankaan.
Henkäystähti tuhahti huvittuneesti.
"Kenties", hän sanoi. "Olen välillä nähnyt teidän juttelevan leirissä. Sanon nyt suoraan, että olen pohtinut, mitä teidän keskustelunne voivat koskea. Ette vaikuta nauttivan toistenne seurasta niin paljoa, että päätyisitte puhumaan niitä näitä."
Olin hämmästynyt siitä, että Henkäystähti kysyi asiasta noin suoraan. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut siltä, että tietäisi mitään.
"Siinä olet oikeassa. Rehellisesti sanottuna, en minä kovin monen kissan seurasta varsinaisesti nauti. Sen verran minua ehkä jo tunnet", vastasin ja hymyilin Henkäystähdelle ilottomasti. Päätin vastata hänelle rehellisyydellä ja ripauksella haavoittuvaisuutta: se tuntui parhaalta peliliikkeeltä tällä hetkellä. Antaisin Henkäystähdelle sellaisen kuvan, että uskoutuisin hänelle jostain. Silloin hänen olisi vaikeampi kyseenalaistaa rehellisyyttäni, sillä olisin jo myöntänyt jotain salaamisen arvoista.
"Koen yhteyttä parhaiten oman ikäisiini sotureihin. Heihin, jotka olivat täällä ennen Eloklaania. Tunnen heidät: tiedän, mitä polkuja he ovat kulkeneet. Joidenkin kanssa olen ollut yhtä aikaa pentutarhalla ja myöhemmin oppilaina. Kai sinäkin joskus koet olosi vanhaksi?"
Henkäystähti kohtasi katseeni, ja erotin hänen silmissään mielenkiintoa. Tiesin maineeni viileänä kissana, joka ei antanut paljoa itsestään. Kuolonklaanilaiset innostuisivat, jos myöntäisin heille palan sydämestäni. Henkäystähti ei ollut poikkeus.
"Toisinaan", hän vastasi pohtivasti, eikä jäänyt selittämään asiaa sen enempää. Jatkoin.
"Ajat muuttuvat. Tulee uusia sotureiden polvia, uusia oppilaita, uusia pentuja. Uusia pariskuntia ja uusia sukuja. Uusia ongelmia vanhojen päälle. Mutta nuo samat kissat ovat olleet vakio elämässäni. Ja vaikka en kaikkia niin hyvin tunnekaan, he ovat olleet osa kotiani koko elämäni. Olen partioinut heidän kanssaan, nähnyt heidän rakastuvan ja perustavan perheen. Olen taistellut heidän rinnallaan. Olen aina nähnyt heidät samassa ympäristössä, samoissa kuvioissa. Päivittäiset partiot, yöt sotureiden pesässä, joskus kokoontuminen. Jokin heidän silkassa olemassaolossaan tuo minulle turvaa."
Yksinäinen lintu visersi männyn latvassa yläpuolellamme. Kenties se olisi viimeinen linnun laulu, jonka kuulisin ennen seuraavaa hiirenkorvaa. Luonto hiljenisi ja lumi peittäisi nämäkin routaiset polut alleen, niin kuin oli aina peittänyt ja tulisi aina peittämään.
"Kuuraturkki jätti aukon. Tuhkajuova on muuttunut. Jääviilto ei ole mitään mieluisinta seuraa minulle, mutta hänet minä tunnen. Hän on aina ollut vakio elämässäni. Siksi siedän häntä. Ja ehkä siksi hänkin sietää minua, ken tietää."
Olimme pitkään hiljaa monologini jälkeen. Ehkä Henkäystähti oli yllättynyt siitä, että sai vastaukseksi kysymykseensä tällaisen vuodatuksen. Hän tuskin oli odottanut sitä. Hän oli odottanut, että puolustelisin tai kieltäisin. Kumpikin olisi kertonut hänelle liikaa. Tämä oli paras, mitä keksin.
Jostain syystä oloni oli kevyt. Huomasin sen, kun seurasin tuon saman linnun lentoa latvasta latvaan. Mieleni tuntui leijailevan korkealla, sydämeni hidasti juoksunsa kävelyksi. Vierelläni kulkeva kissa ei tuntunut enää viholliselta, vaan joltain, johon saatoin ainakin tämän pienen hetken ajan luottaa. Olin raottanut hiukan sydämeni ovea, ja nyt oli Henkäystähden vuoro päättää, miten hän vastaisi. Olin haavoittuvaisuudellani tarjonnut hänelle yhteyttä, ja selvästi se oli asia, jota kipeästi kaipasin. Ehkä se olikin syy, miksi mieleni oli tähän ratkaisuun päätynyt.
"Saatan ymmärtää, mitä tarkoitat", päällikkö vastasi viimein. Hän piti katseensa edessään. Ehkä hän oli kiusaantunut, mutta hän kuulosti enemmän myötätuntoiselta kuin välinpitämättömältä. "Olen pahoillani Kuuraturkin suhteen. Olet oikeassa, ikätovereitasi ei enää ole niin paljoa jäljellä, että voisit alkaa seuran suhteen nirsoilemaan."
Hymyilin hänelle pienesti, mutten enää sanonut mitään. Tässä hiljaisuudessa tuntui hyvältä olla. Hetkeksi unohdin, miten tätä kissaa vihasin, ja kuinka mielelläni tappaisin hänet, jos siihen tarjoutuisi tilaisuus.
"No, mennään sitten asiaan", Henkäystähti sanoi hetken päästä ja kiristi tahtiaan. "Metsästämäänhän tänne on tultu."

Harmaavalkoinen soturi oli juuri palannut rajapartiosta ja istahtanut sotureiden pesän eteen tarkkailemaan klaanitovereidensa liikkeitä, kun kaunis musta turkki rusehtavilla laikuilla kiinnitti hänen huomionsa.
Neilikkasydän asteli rauhalliseen tapaansa, varsin siroin askelin kohti tuoresaaliskasaa jokin saalis suussaan ja pudotti sen sitten kokoelmaan. Naaras istahti siihen ja jäi ilmeisesti aprikoimaan, minkä riistoista ottaisi itselleen syötäväksi.
Saalista oli edelleen hyvin saatavilla, mutta Lokkimieli tiesi tilanteen voivan muuttua minä päivänä hyvänsä. Oli lehtisateen puoliväli, joten lehtikato ei olisi enää kaukana. Lehtikato tarkoittaisi myös riistakatoa. Lokkimieli ei pitänyt siitä. Syy ei kuitenkaan liittynyt mitenkään klaanin hyvinvointiin tai siihen, kuka sai syödäkseen ja kuka ei. Soturi ei vain pitänyt siitä, miten vaikeaa hänen oli saalistaa lehtikadon aikaan, kun lumi peitti kaiken aluskasvillisuuden ja uuden lumikerroksen muodostava lumisade tuppasi peittää kaikki pienet merkit, joita pienet riistaeläimet jättivät jälkeensä. Ilman näitä merkkejä saaliin löytäminen oli Lokkimielelle lähes mahdotonta. Se johtui hänen erittäin heikosta hajuaististaan.
Kolli teki kuitenkin jatkuvasti töitä kehittääkseen metsästystaitojaan. Itse asiassa Lokkimieli tietyllä tapaa myös piti haasteesta, jonka lumi taas pian toisi hänelle. Isoin ongelma olikin oikeastaan se, miltä se näyttäisi ulospäin, jos hän palaisi leiriin metsästyspartiosta tyhjin hampain.
Lokkimieli katsoi tarkkaan, miten Neilikkasydän poimi kasasta pienen hiiren. Naaras mahtoi ajatella myös tulevaa lehtikatoa. Lokkimieli hymähti itsekseen, koska oli odottanutkin Neilikkasydämen valitsevan jonkin vähäpätöisemmän saaliin ateriakseen.
Hän oli tarkkaillut naaraan toimia jo useamman kuun ja saanut Neilikkasydämestä sellaisen kuvan, että tämä toimii tunnollisesti koko klaanin hyväksi, eikä muutenkaan ikinä tee itsestään mitään numeroa. Mustaruskea naaras pysytteli usein partioissakin hiljaa taka-alalla. Tämä vaikutti aina jokseenkin varautuneelta erityisesti isommissa porukoissa. Lokkimieli oli kuitenkin muutamaan otteeseen saanut Neilikkasydämen rupattelemaan kanssaan. Se oli vaikuttanut helpommalta silloin, kun paikalla ei ollut muita. Ja se oli hyvä asia. Oikeastaan se oli täydellistä. Se tekisi Lokkimielelle paljon helpommaksi saada naaras mieltymään itseensä. Sitä paitsi Neilikkasydän vaikutti hyväuskoiselta - eli toisin sanoen helposti manipuloitavalta.
Pääasia olisi siis, että naaraan lähipiiri ei alkaisi epäillä mitään Lokkimielen tarkoitusperistä. Juuri sen vuoksi Lokkimielen oli tärkeää tutustua samaiseen naarassoturiin paremmin kahden kesken.
Kolli uskoi onnistuvansa suunnitelmassaan vähän liiankin helposti. Mutta nyt olisi korkea aika laittaa pyörät pyörimään.
Lokkimieli peseytyi sukien turkkinsa kauttaaltaan oikein siistiksi, kuten hänen emonsa Sulkavirta oli kauan sitten opettanut. Valkoisen ja harmaan kirjava kolli pysähtyi hetkeksi tutkimaan vasemman etutassunsa kynsiä. Pahus, hän ajatteli huomatessaan kaksi katkennutta kynnenpäätä. Hänen täytyisi vielä tänään käydä teroittamassa kynsiään oikein kunnolla puuta vasten. Ne olivat päässeet aivan kamalaan kuntoon, eikä auringonnousun aikainen terottaminen näyttänyt korjanneen asiaa vielä ollenkaan. Soturin oli oltava aina valmis taisteluun. Ja Lokkimieli oli kynsistään erityisen tarkka. Olivathan ne ratkaisevassa osassa, jos tositaistelusta puhuttiin. Myönnettäköön, että kolli halusi myös näyttää huolitellulta. Siitä oli hyötyä, kun halusi pitää yllä täydellistä kuvaa itsestään. Lokkimieli oli ulospäin mitä esimerkillisin Kuolonklaanin soturi. Sellainen hän oli kaikkien muiden klaanitovereidensa silmissä, paitsi yhden. Uiveloyö oli poikkeus. Uiveloyö oli nähnyt Lokin todellisen puolen. Soturi ei kuitenkaan huolinut siitä. Päinvastoin hänellä oli tunne, että hän voisi hyötyä siitä rasittavasta nuoresta naaraasta vielä jotenkin. Lokkimieli oli nimittäin melko vakuuttunut, että hänen entinen oppilaansa ei ymmärtänyt ollenkaan, miten epätavallisia Lokkimielen koulutusmenetelmät olivat etenkin koulutuksen jälkipuoliskolla olleet. Sitä paitsi, Uiveloyö oli gravitoitunut hänen seuraansa edelleen vielä soturi-ikäisenäkin. He kävivät silloin tällöin kävelyillä ja metsästämässä- tai ennemminkin Uiveloyö seurasi Lokkimieltä ulos leiristä kuin mikäkin tärähtänyt ankanpoikanen. Joskus he vain söivät vierekkäin puhumatta sanaakaan. Lokkimieltä ei haitannut. Oikeastaan se näytti hyvältä ulospäin, että hänellä oli hiukan useammin samaa seuraa. Se sai Lokkimielen vaikuttamaan varsin uskottavasti siltä, että hänellä olisi ollut ystäviä.
Tovin kuluttua Neilikkasydän lopetti aterioimisen. Lokkimieli valpastui.
Kun mustan ja ruskean kirjava naaras nousi ylös paikaltaan, Lokkimieli lähti kipittämään tuoresaaliskasalle häntä pystyssä muina kolleina, kuin ei olisi huomannutkaan Neilikkasydäntä. Neilikkasydämen kohdalla hän hidasti vauhtiaan ja hänen askeleensa muuttuivat jämäkämmiksi.
Neilikkasydän oli tavalliseen tapaansa siirtynyt hiukan etäämmälle tuoresaaliista peseytymään. Tänään naaraalla ei kuitenkaan näyttänyt olevan ketään, jonka kanssa vaihtaa kieliä, kuten hänellä useimpina päivinä oli. Lokkimieli oli pannut sen merkille.
Lokkimieli valitsi kasasta satunnaisesti päästäisen, kääntyi, katseli ympärilleen ja käveli sitten Neilikkasydämen viereen.
Tummaturkkinen naaras keskeytti tassujen pesun ja kohotti katseensa Lokkimieleen.
"Päivää", kolli maukaisi kohteliaasti laskettuaan ruokansa maahan.
"Saanenko liittyä seuraasi?" hän kysyi imitoiden iloista äänensävyä.
"Toki, mikä ettei", Neilikkasydän sanoi vaisusti ja väläytti kollille hennon hymyn. “Itse olen jo syönyt, mutta voin pitää sinulle seuraa.”
Lokkimieli loi naaraalle pari kiitollista silmienräpäytystä. Hän asettui hännänmitan päähän naaraasta ja alkoi jyrsimään ateriaansa.
“Löysimme tänään rajapartiossa hiirenpesän”, Lokkimieli sanoi saadakseen keskustelun aikaan.
“Sepä hyvä löytö”, Neilikkasydän maukui.
“Kyllä. Vaikkakin väärä partio.” Lokkimieli hymyili.
“Ajattelin, että voisin etsiä sen tänään myöhemmin uudestaan ja yrittää saada vähän saalista”, hän jatkoi.
“Ylimääräinen tuoresaalis ei olisi pahitteeksi klaanille”, Neilikkasydän totesi.
Lokkimieli haukkasi palasen ruoastaan. Nielaistuaan suunsa tyhjäksi hän kääntyi takaisin naaraan puoleen.
“Juuri tätä ajattelin. Lehtikato yllättää vielä, halusimme tai emme. Siihen on hyvä varustautua”, Lokkimieli maukui.
“Niinpä”, Neilikkasydän myötäili.
Hetken he olivat kumpikin hiljaa Lokkimielen viimeistellessä ateriaansa ja Neilikkasydämen keskittyessä kylkensä pesemiseen. Lokkimieltä ei koskaan haitannut hiljaisuus. Hän piti siitä. Mutta soturi arveli, että Neilikkasydämelle saattaisi tulla epämukava olo, kiusaantunut, jos hiljaisuus jatkuisi liian pitkään.
Kolli nuolaisi muonan rippeet huuliltaan.
"Onko sinulla vielä velvollisuuksia tänäpäivänä?" Lokkimieli kysyi ryhdistäytyessään istumaan.
"Ei. Olin jo metsästyspartiossa", naaras kertoi.
"Haluaisitko lähteä hiirenpyynnille kanssani?" Lokkimieli kysyi tekaisten oikein lämpimän hymyn kasvoilleen ja katsoen naarasta suoraan silmiin.
Neilikkasydän räpäytti silmiään.
"Voisinhan minä lähteäkin, kiitos kysymästä", tämä vastasi hennolla äänellä.
"Sepä mukavaa. Kerro vain, kun olet valmis lähtemään."

Lokkimieli pysähtyi ennen piikkihernetunnelia tarjoten kohteliaasti tietä Neilikkasydämelle.
"Kiitos", naaras maukaisi, ja Lokkimieli väläytti tälle hymyn.
Mustan ja ruskean kirjavan soturin pujahdettua tunneliin Lokkimielen kasvot palautuivat silmänräpäyksessä vakaviksi. Harmaalaikkuinen soturi seurasi naarasta ulos leiristä. Ulkona Neilikkasydän pysähtyi odottamaan ilmeisesti sitä, että Lokkimieli lähtisi näyttämään tietä.
"Jos muistan oikein, hiiren pesä on tuossa suunnassa", Lokkimieli sanoi, kun hän lähti johdattamaan klaanitoveriaan täysin satunnaiseen suuntaan.
Ujo naaras käveli pitkään hänen vierellään vaiti. Se ei edelleenkään haitannut kollia. Lokkimieli tuumi valinneensa oikeastaan aivan täydellisen kohteen. Kaikista ärsyttävintä naaraissa oli se, kun ne puhuivat joskus ihan lakkaamatta. Ainakaan Neilikkasydämen kanssa ei olisi sitä ongelmaa. Hän mietti, että saattaisi jopa jaksaa katsella tuon naamaa useammankin kuun. Tosin mitä nopeampi prosessi olisi, sen parempi. Lokkimieli tarvitsi tuolta naaraalta vain pennun. Tarkalleen ottaen vähintään yhden terveen, elävän kollipennun. Mieluiten useammankin. Ja Lokkimieli arvioi, ettei naaraan kanssa lähentymisessä voisi kovin kauaa mennä. Hänen pitäisi vain rikkoa tuo ujouden kuori ja saada sitten Neilikkasydän tykästymään, mielellään jopa rakastumaan iteensä. Lokkimieli ei uskonut, että se tulisi olemaan kovin vaikeaa. Eliväthän naaraat niin tunnepitoisesti, että pelkästään erityiskohtelu saattaisi riittää Neilikkasydämen luottamuksen ja kiintymyksen saamiseksi.
Lokkimieli ylitti kaatuneen puunrungon, ja naaras tuli perässä sulavalla loikalla. Lokkimieli tarkasteli naarasta ja hymyili tälle jälleen. Ennen pitkää tuo olisi aivan pihkassa häneen. Ennen pitkää tuo synnyttäisi hänen pentunsa. Ennen pitkää kollilla olisi joku, johon luottaa sataprosenttisesti. Joku, joka ottaisi riskit hänen puolestaan kyseenalaistamatta. Ennen pitkää Lokkimielellä olisi oma poika, jota käyttää hyväksi suunnitelmissaan.

Hilleripilvi ei olisi voinut kuvitella olevansa onnellisempi missään muualla kuin tässä Kaamoskukan alla, vasten hänen lämmintä kehoaan. Hänen kurkussaan hyrisi kehräys, josta kuulsi läpi niin syvä mielihyvä, että se sai kollin korvat ihan kuumottelemaan.
Kaamoskukan seuraavat sanat saivat Hilleripilven sydämen miltei pomppaamaan ulos hänen rinnastaan. Tarkoittiko tämä todella sitä, mitä oli juuri sanonut? Hän kohottautui hieman ylöspäin suurikokoisemman kollin alla, mutta toinen painoi häntä yhä alaspäin painollaan.
“Jos se vain olisi mahdollista, ottaisin sinut yksin ja ainoastaan”, hän kuiskasi ääni väristen niin syvästä kiintymyksestä, että se suorastaan puisteli häntä. Kaikki hänen unelmansa olivat juuri tulossa toteen, mutta kukaan muu ei saisi koskaan tietää siitä. “Ja haluaisin kuuluttaa siitä jokaiselle kuulevalle korvaparille…” Hän kietoi häntänsä tiukemmin Kaamoskukan hännän ympärille, haluamatta irrottaa kollista. “Mutta minä ymmärrän, että se ei ole mahdollista. Ei ainakaan tässä elämässä. Joten… olisiko sinulla ehdottaa minulla jotakuta sopivaa ‘kumppaniksi’?” Hilleripilvi hieroi päätään Kaamoskukan kaulaa vasten edelleen kehräten hurmioituneena.
Häntä puistatti pelkkä ajatuskin siitä, että joutuisi leikkimään jonkun naaraan kumppania silkan imagon ylläpitämisen vuoksi. Se oli hänestä niin väärin. Mutta jos se oli se, mitä vaadittiin, että hän voisi olla edes tällä tapaa yhdessä Kaamoskukan kanssa, hän tekisi sen mukisematta.
Kaamoskukka oli sanonut haluavansa hänet, ja jo pelkästään se teki kaikesta siitä vaivan arvoisen.

//Kaamos? ;))

Kietaisin häntäni Hilleripilven ympärille ja vetäisin laikukkaan kollin lähemmäksi. Niin lähelle, että meidän viiksemme koskettivat ja tunsin kuinka sen voimasta sähkö väreili ilmassa.
“Hilleripilviseni, kyllähän sinä tiedät, että minä en halua sinun lähtevän”, kuiskasin kollin korvaan ja iskin toiselle karismaattisesti silmää. Hilleripilvi oli suorastaan, kuin langennut käpälieni juureen.. Mikä mahtava tunne!
“Enkä myöskään päästä”, jatkoin viikset leikkimielisesti värähdellen ja ketterästi kaadoin kollikissan maahan. Pitelin toista maassa, vaikka minä tiesin, ettei sille ollut mitään tarvetta. Ei Hilleripilvi siitä mihinkään karkaisi. Imin kollin tuoksua itseeni ja heittäydyin leikkisästi kollin päälle makaamaan. Taivas oli niin kaunis ja Hilleripilvi näytti entistäkin komeammalta, kun sinertävä taivas oli hänen takanaan.
“Ihan totta, mitä me tässä aikaillaan? Sinä haluat minut, tietenkin ja minä haluan sinut” sanoin yllättäen. Ja se oli totta. Minä halusin Hilleriåilven rinnalleni. Minun avullani hänkin olisi voittamaton.
“Kukaan ei vain saa tietää.. Ehkä sinä löydät itsellesi jonkun nätin ja kunnollisen naaraan “kumppaniksesi”. Tiedäthän, kulisseja on hyvä pitää yllä..” jatkoin mietteliäänä ja hymyilin karismaattisesti. Hämärähalla ei saisi tietää asiasta eikä oikeastaan kukaan mukaan. Ehkäpä siis olisi turvallisinta, jos kolli hankkisi myös itselleen kulissisuhteen. Klaanissa oli onneksi naaraita ketkä voisivat jopa olla hyväksi hänen imagolleen. Vaikka minä tietenkin olin ykkösvaihtoehto, mutta tässä tilanteessa pitäisi tyytyä johonkin minua huonompaan. Ehkä joku Henkäystähden tyttäristä olisi sopiva kissa tähän?

//Hilleri-Pilleri? ;)

Hilleripilven turkkia kihelmöi, kun hän ryhtyi lipomaan ensin varovasti, sitten varmemmin Kaamoskukan jalan haavoja. Hän oli ollut huojentunut kollin suostuessa hänen hoidettavakseen. He olivat olleet ennenkin lähekkäin - hyvä jos eivät toistensa turkkien sisällä - mutta tämä oli erilaista. Hän pystyi aistimaan sen myös Kaamoskukan käytöksestä. Tämä tila ei ollut vanhemmalle soturille millään tapaa tyypillinen, ja tavallaan Hilleripilveä kiehtoi nähdä toinen tässä valossa. Kaamoskukan oli luotettava häneen paljon päästäkseen hänet näin lähelle. Se kosketti häntä syvästi - mitään muuta hän ei ollut koskaan halunnutkaan kuin olla Kaamoskukalle hyödyksi.
“Olen varma, että Lammikkoloikan haavat näyttävät vielä ikävemmiltä”, hän naukaisi lipaisujen välissä ja vilkaisi sivusilmällä kolliin. Hänen naamallaan oli hilpeä virnistys. “Ja kun joskus hän pääsee minun käsittelyyni, pidän huolen, että jäljelle jää sellaisia jälkiä, jotka näkyvät ikuisesti.” Hän nuolaisi vielä viimeisen kerran yhtä Kaamoskukan haavoista, ennen kuin perääntyi askelella, jotta kolli pystyi nousemaan.
“En ole mikään parantaja, mutta ihan kelpo hoitaja kyllä, vai mitä?” Hilleripilvi katsoi Kaamoskukkaa kiusoittelevasti. Hetkellinen roolien vaihto oli saanut hänet ihan hurmaantumaan.
“Oliko sinulla vielä jotakin muuta minulle, vai pitäisikö minun palata muun partion perässä leiriin?” Täplikäs soturi kallisti päätään mukamas mietteliäästi, aivan kuin hän olisi oikeasti harkinnut moista vaihtoehtoa. Salaa hän kuitenkin toivoi Kaamoskukan pyytävän häntä jäämään. Hän halusi kuulla kollin sanovan hänen nimensä vielä kerran. Hän halusi kuulla, että Kaamoskukkakin halusi hänet.

//Kaamos? ;))

Hiljaisuusvarjo rämpi metsässä. Saalistuspartio oli sujunut suhteellisen hyvin, vaikka hän itse sanoikin. Hän oli onnistunut nappaamaan yhden viekkaan oravan ja nyt hän yritti löytää vielä jotain muuta saalista. Hän halusi olla avuksi, kun ilmat kylmenivät ja saalis oli niukassa.
Kolli yritti löytää jotain saalista, mutta hänen kuonolleen ajautui vain tutun kissan haju. Hän lähti hämillään seuraamaan sitä ja päätyi pian kasvotusten pienen pienelle aukiolle Kamomillapyörteen kanssa. Naaras tapitti häntä silmät suurina pääsky hampaissaan.
“Onko hyvä pyyntionni?” Hiljaisuusvarjo kysyi tassuttaen lähemmäs hymyillen. Kamomillapyörteen täytyi olla toisessa saalistuspartiossa tai sitten itsekseen saalistusretkellä. Hiljaisuusvarjo todella toivoi, että hän sai olla toverillinen vanhan ystävänä kanssa. Syöksyaskeleen tultua heidän välilleen kaikki oli tuntunut niin sekavalta ja hankalalta. Kolli ei oikein ollut tiennyt, kuinka hänen tulisi naarasta lähestyä.
“Joo. Kyllähän minä tämän pääskyn nappasin”, Kamomillapyörre naukaisi hieman hermostuneena laskettuaan saaliinsa hetkellisesti maahan. Valkea kolli nyökkäsi hänelle.
“Minäkin sain napattua oravan. Se oli kunnon jahti, usko pois! Se paholainen yritti saada minut hämilleen ja livistää paikalta vikkelästi, mutta minäpä olin fiksumpi!” hän lesoili ja saattoi nähdä ystävänsä kasvoilla pienen huvittuneen hymyn.
“Kuinka sinulla on muuten mennyt näin ylipäänsä? Onko huolia, murheita, turhia toiveita?” kolli kysäisi. Kamomillapyörre vilkaisi ympärilleen ja katsoi kollia vakavana. Hiljaisuusvarjo valmistautui kuuntelemaan, jos naaraalla todella oli joitain huolia ja murheita.

//Kamo?

Hilleripilven sanat olivat kuin hunajaa korvilleni.
“Voi Hilleripilvi, muruseni.. Sinä olet niin oikeassa, ihan totta. Tiedäthän, että tekisin koska tahansa samanlaisen palveluksen, jos joku kehtaisi vahingoittaa sinua? Kerrot vain minulle, niin hoidan hänet pois pelistä…” kihersin toisen korvaan ja hymyilin mahdollisimman hurmaavasti. Tiesin, että minun ei tarvitsisi yrittää hurmata Hilleripilveä, ei enää.. Hän oli minun ja vain ja ainoastaan minun. Näytin mielitietylleni loukkaantuneen jalkani. Olin tehnyt sen virheen, että olin aliarvioinut naaraan. Se oli toiminut hyvänä herätyksenä. En enää voisi aliarvioida klaanitovereitani. Olinhan minä paras, totta kai. Mutta oli pysyttävä valppaana, jotta kukaan ei pääsisi yllättämään minua. Muiden aliarvioimiseen oli helppo kompastua. Kun Hilleripilvi käski minua menemään makuulle, jotta hän voisi hoitaa haavojani, katsoin kollia hieman typertyneenä. Leopardilaikkuisen kollin käskytys tuli puun takaa enkä pitänyt siitä, kun muut käskivät.. Hilleripilvi oli kuitenkin eri asia. Hän ei ollut kuin muut. En kuitenkaan tiennyt pidinkö minä siitä ajatuksesta, että joku.. hoitaisi minua? Se oli niin vieras. Ei kukaan ollut ennen tehnyt mitään sellaista. Lopulta minä kävin kuitenkin makuulle ja virnistin Hilleripilvelle.
“Tee taikasi”, tuhahdun kollille hieman huvittuneena. Tämä tuntui asialta mitä naaraat ja rakastuneet kumppanukset tekivät.. Hilleripilvi alkoi sukimaan turkkiani ja irvistin hieman kivusta. Haavoja kirveli, kun niihin koski. Vaikka Hilleripilvi olikin minun uskottuni ja ehkä ainoa kissa kenestä todella välitin, oli minulla vaikeuksia rentoutua. Olin monien naaraiden ja kollienkin kanssa flirttaillessa aika fyysinen, mutta ei tämä siltikään ollut minulle mitenkään tyypillistä. Se fyysinen läheisyys ei ollut aitoa. Hilleripilven kanssa minä jopa halusin olla läheinen. Tiesin, että olin erilainen. Tiesin, että en kyennyt rakastamaan tai välittämään muista samalla tapaa, kun muut välittivät. Ei se minua haitannut, en kokenut jääväni mistään paitsi. Olin siitä huolimatta muita mahtavampi. Ilman rakkauttakin sain sen mitä minä halusin. Hilleripilvestä kuitenkin välitin omalla erityisellä tavallani. Meillä oli erityinen side, kolli oli minulle erityinen ja halusin pitää hänet lähelläni.

//HilleriPilleri? ;)

Aiheesta alkoi kiista, kuten Laineliekki oli päätellyt ja toivonutkin. Pian kuitenkin klaanin johdossa olevan Pikiturkin pinna loppui ja hän räyhäsi nuorille sotureille jotain heidän käytöksestään ja sai kaksikon hiljenemään.
Laineliekki jättäytyi kauemmas ja kulki siellä loppu matkan. Hilleripilvestä ei ollut hänelle juuri hyvää seuraa. Olisi hyvä idea jättää hänet siinä välissä yksikseen. Niin myös siniharmaa naaras itse saisi sen rauhan, jota oli halunnut.

Laineliekki siisti turkkiaan ja katseli klaanin menoa. Kuolonklaanin nuoret pennut sekoilivat jotain keskenään ja se oli jopa ihan huvittavaa seurattavaa. Se muistuttikin kuinka kauan siitä oli ollut, kun hän oli ollut pentu. Silloinkaan hän ei ollut ollut mikään suurin leikkien ystävä. Hän ei ollut oikein koskaan löytänyt intoa sisarustensa kanssa hulluilemisesta.
Naaras jatkoi turkkinsa pesemistä ja katseli muita kissoja. Heillä oli kaikilla jotain seuraa sillä välin, kun hän oli aivan yksin… Mutta asia oli hyvä niin! Eihän naaras edes halunnut itselleen seuraa! Ei hän sitä tarvinnut!
Laineliekki nousi tassuilleen ja päätti lähteä ulos. Matkallaan hän törmäsi suoraan Harakkahaaveeseen.
“Katsoisit eteesi, höyhenaivo!” naaras kivahti ja jatkoi matkaansa katsomatta enää taakseen. Hän kuuli vain kollin äänen, mutta ei selvittänyt, mitä hän oli oikeasti sanonut. Vähät hän siitä välitti. Vähät hän mistään välitti! Kaikki kissat olivat niin ärsyttäviä! Vain hänen asemallaa ja Henkäystähdellä oli väliä! Hän olisi joku päivä klaanin johtoportaissa ensimmäinen, eikä kukaan pääsisi pompottelemaan häntä enää ikinä!
“Hei, Laineliekki! Minne matka?” leirin suulla vartiossa istuva Maatuska kysyi. Naaras ei vastannut hänelle mitään vaan jatkoi vain matkaansa. Jokainen Kuolonklaanin kissa saisi jättää hänet nyt rauhaan! Hän ei tiennyt lainkaan miksi, mutta kaikki ärsytti häntä sillä sekunnilla enemmän kuin koskaan ennen!
“Vielä joku päivä kaikki nuo hyväuskoiset hölmöt saavat opetuksen ja näkevät, mitä oikea johtaminen oikein on! Sitten he saavatkin ihmetellä, mikä heihin iski!” Laineliekki murisi itsekseen samalla, kun antoi tassujensa johdattaa häntä pitkin metsää. Hän ei katsonut taakseen, eikä kyllä oikeastaan eteenkään. Hän vain kulki eteenpäin ja kirosi hiljaa Kuolonklaania ja kaikkia sen kissoja itsekseen.
Laineliekki ei sitä ehtinyt edes tajuta, kun hänen etutassunsa olivat jo veden varassa. Naaras ulahti ja löysi tasapainon pian joen pohjasta. Kuinka hän oli päätyny joen rantaan? Hän ravisteli poskiturkistaan vettä ja murisi itsekseen.
“Hienoa! Nyt olen kaiken lisäksi märkä! Voisiko tämä päivä paremmaksi mennäkään!?” hän sihisi hiljaa ja katsoi vauhkona veteen omaa heijastustaan. Hänen hengityksensä tiheni ja hän sivalsi veden pintaa kynsillään kuin repiäkseen kuvastuksensa pois siitä.
“Typerä joki!” hän sihahti hiljaa ja lähti harppomaan toiseen suntaan kiihtyneenä. Miksi maailma tuntui olevan hänen rauhaansa vastaan sillä hetkellä?

Lepakkohuuto kehräsi Rosmariinikynnen vitsailulle. Hän saattoi vain kuvitella kuinka raivoissaan Höyhenhalla oli siitä, että hänen tyttärensä meni rakastumaan johonkin hänen kaltaiseensa kanssa. Etenkin, kun Lepakkohuudon suhde naaraan emoon ei ollut ollut mikään parhain mahdollinen.
“Kuule, pieni koko on ominaisuus, joka on oikein hyödyllinen! Pystyn väijymään paljon paremmin!” kolli tokaisi ja esitti olevansa loukkaantunut Rosmariinikynnen kommentista.
“Niin, mutta et pääse pienillä jaloillasi pitkälle minkään perään. Vanhuudesta puoli kuollut päästäinenkin pääsisi sinua karkuun!” naaras leikitteli. Lepakkohuuto esitti loukkaantunutta.
“Anteeksi nyt vain, mutta vanhukset voivat olla paljon nopeampia kuin saattaisi kuvitella!” kolli naukaisi kovaan ääneen ja tönäisi naarasta hieman.
“Jos ne ovat yhtään samanlaisia kuin sinä, enpä usko”, hän kiusoitteli.
“Kutsutko sinä minua vanhukseksi!?”
“Tietysti. Sinun kuuluisi olla jo klaaninvanhimpien pesässä raihnaisen kehosi ja harmaantuvien karvojesi kera!” naaras sanoi siniset silmät ilkikurisesti välkkyen. Lepakkohuuto läpsäisi häntä lavalle.
“Arvosta itseäsi vanhempia, nuorukainen!” hän kehräsi ja vilkaisi taas taivaalla tuikkivia tähtiä. Hänen vanhempansakin olisivat varmasti siellä katsomassa häntä. Olisivatko he hänestä ylpeitä?

//Rosmy?

Hilleripilvi pidätti huokausta tuntiessaan Kaamoskukan hännän kiertyvän omansa ympärille. Tämä kolli - tämän tuoksu - sai hänen päänsä aivan pyörälle. Yksikään kissanminttu ei vetänyt vertoja sille euforian tunteelle, jonka tämä hurmuri sai hänessä aikaan.
Nyt ei kuitenkaan ollut aika antautua sen tunteen vietäväksi. Ei ennen kuin työt oli hoidettu pois huvin alta.
“Totta kai, Kaamoskukka. Teen sen oikein mielelläni”, täplikäs kolli kujersi tummaturkkisen soturin korvaan ja painautui tiukemmin tämän lämmintä kylkeä vasten. “Se ketunläjä saa katua sitä, että taittoi karvankaan sinun kauniista turkistasi. Jos Lammikkoloikka juonii mitään sinua vastaan, saan sen kyllä selville - tavalla tai toisella. Joten ole huoleti.”
Hilleripilven turkin läpi kulki väristys, joka johtui yltyvästä vihasta. Hän kuvitteli Lammikkoloikan käyvän armaan Kaamoskukkansa kimppuun, repivän hänen siististä turkistaan rumia tuppoja. Miten kukaan saattoi pystyä vahingoittamaan Kaamoskukan kaltaista eleganttia olentoa?
“Tiesin, että voin luottaa sinuun”, Kaamoskukka kuiskutti pehmeästi. Kollin ääni sai Hilleripilven lavat laskeutumaan rentoina alemmaksi. Kaamoskukka oli kunnossa, se kirottu Lammikkoloikka ei ollut onnistunut viemään tätä häneltä.
“Mihin se ruoja satutti sinua?” Hän kääntyi tarkastelemaan soturia tarkemmin.
Kaamoskukka vaihtoi asentoa niin, että Hilleripilvi näki hänen vasemman takajalkansa paremmin. Hän henkäisi nähdessään monia pieniä, tuoreita haavoja kollin reidessä. Hän nosti katseensa takaisin Kaamoskukan silmiin.
“Mene makuullesi”, hän käski, vaikka ei ollut varma, suostuisiko toinen tottelemaan. Yleensä Kaamoskukka oli se, joka jakeli käskyjä, ja hän se, joka totteli niitä. “Anna minun hoitaa noita, niin ne paranevat nopeammin.”

//Kaamos? ;)

Katseeni oli tiukasti taivaassa kiinni. Se oli alkanut pilvien katselulla, mutta nyt en enää tiennyt mitä minä katsoin. Kunhan vain.. tuijotin ilmeettömästi. Häntänikään ei heilahdellut tai viikset vapisseet, olin kuin kivi. Siinä hetkessä yhtä elottoman ja tyhjän oloinen. Päässäni risteili kyllä paljon ajatuksia, mutta en saanut oikein mistään kiinni. Se ei yllättänyt minua lainkaan. Pääni ei tuntunut olevan koskaan tyhjä, mutta en silti osannut ajatella oikein. Kuin minulla olisi ollut paljon riistaa, jota en olisi tajunnut siedä ja olisin vain tyytynyt kärsimään nälästä. Viime aikoina oli kuitenkin tapahtunut pahoja asioita. Kylmäliekki, isäni oli menehtynyt. Kolli oltiin löydetty ukkospolun läheltä ja hänen vammoistaan oli voitu päätellä, että hän oli jäänyt hirviön alle. Aiemmin minä olin pelännyt, että en saisi sitä näkyä päästäni. Että muistaisin kollin aina sellaisena. Mutta nyt minä en saanut Kylmäliekistä päähäni minkäänlaista näkyä. Se suretti. Kun ajattelin Kylmäliekkiä, näin vain kissan varjon. Hehkuaskel oli kertonut, että se kuului alkushokkiin, mutta… Mitä jos tämä oli tässä? Mitä jos Kylmäliekkikin hiipuisi mielestäni, kuten sisaruksenikin. Mitä jos jossain vaiheessa minä en muistaisi ketään? Nielaisin. Se tuntui suorastaan hirveältä ajatukselta, pahemmalta kuin kuolema. Minua lohdutti hieman mitä Hehkuaskel oli kertonut isäni vammoista. Naaras oli sanonut, että ne olivat niin pahat, että kolli oli kuollut todennäköisesti heti. Minusta Kylmäliekki oli kyllä näyttänyt siltä, että hän oli joutunut kärsimään ja paljon. Mutta minä en ollutkaan parantaja, vaikka tiesinkin yrteistä kaikenlaista hyödyllistä. Kylmäliekin kuolema tuntui vain niin epätodelliselta. Vastahan kolli oli tehnyt tehtäviään soturina. Välillä minusta tuntui, että pystyin kuulemaan kollin äänen aukion toiselta puolen. Mutta vaikka minä kuinka tähyilin, ei siellä koskaan näkynyt mitään..
“Hei, kuuletko minua??” havahdutti minut ajatuksistani ja siirsin katseeni hämmentyneenä valkoturkkiseen soturiin ketä en tiennyt nimeltä.
“Huhuilin sinua ainakin ikuisuuden, mitä ihmettä sinä teet?” tuntematon soturi naurahti kulmat kurtussa enkä saanut oikein sanaa suustani. Yritin muistella kollin nimeä, mutta en saanut sitä päähäni. Sitten muistin mitä Kylmäliekki oli neuvonut tekemään, kun kohtasi tuntemattoman kissan. Ojensin kollille käpäläni ja hymyilin leveästi.
“Susimieli”, esittäydyin virallisesti ja nousin ylös. En ollut ihan varma kuinka kauan minä olin möllöttänyt aukiolla ja minua hieman hävetti. Olinko minä jälleen antanut itsestäni oudon vaikutelman? Kuiden kuluessa olin oppinut huomaamaan, että olin monien klaanitoverieni silmissä todella outo. Harva sanoi sen ääneen, mutta olin vaistonnut sen monista kissoista. En halunnut olla "se outo", mutta en minä osannut olla kukaan muukaan kissa. En ainakaan sellainen karismaattinen ja pidetty.

//Salami?

Hymyilin tyytyväisenä, kun Hilleripilvi jätti partion ja lähti suunnistamaan minua kohti. Kolli myös aivan liian hyvä tavallisiin rivipartioihin. Ehkä minun pitäisi puhua Pimentovarjolle siitä, että kolli tarvitsisi oman oppilaan. Mietin jo kuka pennuistani olisi sopiva tapaus. Ehkä Vanamopentu? Naaraspentu vaikutti yllättävän voimakkaalta. Se kenestä tulisi seuraajani selviäisi vasta myöhemmin. Naaras oli tällä hetkellä kuitenkin vahvin ehdokas. Lillukkapennussa oli kuitenkin jotain. Naaras oli todella sisukas, mutta vastapuolena hän vaikutti ärsyttävältä ja sellaiselta kuka haluaisi aina tehdä oman päänsä mukaan. Tietyllä tapaa jälkimmäinenkin voisi olla pienissä määrin hyvä piirre. Minulla oli kuitenkin sellainen tunne, että naaras tulisi aiheuttamaan minulle vielä paljon ongelmia ja olin jopa harkinnut, että hankkiutuisin naaraasta eroon. Olin kuitenkin tullut siihen tulokseen, että seurailisin tilannetta. Ehkä naaraasta kasvaisi hyödyllinen tai vähintäänkin harmiton kissa, kuka olisi elämässäni lähinnä taustalla. Kun Hilleripilvi pääsi tarpeeksi lähelle, kipitin kollia vastaan häntä pörheänä ja pystyssä. Kosketin kollin otsaa kuonollani ja hymyilin sopivan viekkaasti.
“Hilleripilveni, minulla on ollut sinua niin ikävä”, naukaisin ja iskin kollille silmää, jonka jälkeen kosketin Hilleripilveä huolettomasti hännälläni. Kolli värähti kosketuksestani ja hykertelin tyytyväisenä. Taivas oli kaunis, sen sinistä kantta koristi vain muutama pilvi. Tämä oli täydellinen päivä Hilleripilven olemiselle.
“Tiedäthän, että en koskaan jättäisi meidän kahden kanssakäymistä vain kiusaamisen tasolle. Mutta ensin työ, sitten huvi”, kuiskasin kollille ja istahdin hänen vierelle. Nyt kun olimme kaksin oli minun aikani kertoa kollille suunnitelmastani.
“Sinähän tiedät Lammikkoloikan?” aloitin. Halusin tietää kuinka tuttuja he olivat. Hyvässä lykyssä kolli tiesi jo jotain.
“Se päällikön huumorintajuton ja tylsä tytär? Mitä hänestä?” Hilleripilvi uteli ja nyökäytin päätäni.
“Samasta kissasta puhumme. Hän juonii minua vastaan jotain, tunnen sen luissani. Muutama auringonnousu sitten hän halusi pitää taisteluharjoitukset minua vastaan ja hän yritti melkein tappaa minut! Hän ei tietenkään onnistunut siinä ja hävisi minulle, mutta hänen käytöksessään oli jotain outoa. Olen useamman kerran havahtunut siihen, että hän tuijottaa minua jostain. Hilleripilvi rakas, voisitko sinä ottaa selvää mitä on meneillään?” selitin hieman dramaattisesti ja kietaisin häntäni kollin oman ympärille. Kuinka Hilleripilvi voisi sanoa minulle ei, kun minulla oli tarjota hänelle ihan kaikki mistä kolli voisi koskaan haaveilla? Ja kollisoturi oli aidosti ainoa kenelle halusin antaa tässä maailmassa kaiken.

//Hilleripilleri? ;)

Selvä juttu - perhe oli Laineliekin arka paikka. Naaras ei vaikuttanut arvostavan lainkaan sitä, että Hilleripilvi oli puhunut tämän sisaruksista alentavasti. Ei sinänsä mitenkään kriittisen uutta tietoa, monella kuolonklaanilaisella oli vahvat siteet omaan perheeseensä, olivatpa nämä miten mänttejä hyvänsä. Se oli tosin jotain sellaista, mitä Hilleripilveltä oli aina uupunut.
Kun keskustelu siirtyi yllättäen parantajiin ja siihen, miten hyödyttömiä nämä oikeastaan olivatkaan Laineliekin näkökulmasta, Hilleripilvi ei voinut olla miettimättä, oliko naaraalle kenties jäänyt jotakin hampaankoloon.
“No mutta oletkos miettinyt, että jos kaikille opetettaisiin vain hieman parantamista, meillä ei olisi ketään, joka osaisi hoitaa oikeasti vakavia vammoja tai sairauksia? Ja ilman parantajia me oikeat soturit joutuisimme haaskaamaan kallisarvoista aikaamme joidenkin haisevien rehujen metsästämiseen.” Hilleripilvi nyrpisti nenäänsä pelkälle ajatukselle. Hän muisti hyvin elävästi, millainen löyhkä Hehkuaskelen pesästä tulvahti aina vastaan.
He jatkoivat väittelyä parantajien tarpeellisuudesta, kunnes partiota johtanut Pikiturkki käski heitä pitämään pienempää suuta. Keskustelu soturien välillä tyrehtyi siihen, eikä Hilleripilvi viitsinyt enää aloittaa sitä uudelleen.

Paluumatkalla Hilleripilven huomion kiinnitti tumma vilaus metsässä. Täplikäs kolli katsahti muihin partion jäseniin - kukaan ei vaikuttanut huomanneen sitä hänen lisäkseen. Siispä hän ajatteli nähneensä vain harjoja ja jatkoi matkaa joukon hännillä laahustaen.
Kohta kuitenkin sama toistui uudestaan, ja silloin Hilleripilvi tunnisti tutun, solakan hahmon, joka tarkkaili häntä puiden lomasta. Kaamoskukka viittoili hännällään häntä tulemaan luokseen.
Hilleripilvi hidasti askeliaan, kunnes lopulta pysähtyi. Hän keksi lennosta tekosyyn poistua porukasta: “Minä tulen perässä leiriin. Taisin syödä aiemmin jotain pilaantunutta, ja nyt se pyrkii ulos.”
Kukaan ei sanonut siihen mitään, mutta Pikiturkki heilautti häntäänsä kuitatakseen asian. Hilleripilvi vilahti pois polulta ja suuntasi Kaamoskukan perään. Tummaturkkinen kolli oli ehtinyt jo kadota johonkin, ja nuorempi soturi joutui pyörimään hetken paikoillaan hämillään, ennen kuin tunsi kosketuksen selässään. Hilleripilven korvanpäitä kuumotti nolostuksesta, kun hän kääntyi katsomaan entistä mestariaan, joka oli ilmestynyt hänen vierelleen.
“Kutsuitko minut tänne vain kiusataksesi minua?” hän puhahti mukamas pahastuneena, mutta salaa hän toivoi sitä. Hän halusi Kaamoskukan huomiota.

//Kaamos? ;)

Potkaisin pikkukiveä turhautuneena ja murahdin itsekseni. Elämäni ja kaikki suunnitelmani tuntuivat junnaavan paikoillaan. Olin yrittänyt puhua Hilleripilven kanssa, mutta sopivaa tilaisuutta ei ollut tullut. Kolli oli ollut kiireinen ja vaikka olin huomannut, että kolli olisi halunnut lähteä kanssani kaksin kävelylle, ei toisella ollut aikaa. Jonkun toisen kissan kohdalla olisin miettinyt kuulivatko korvani vain valheita, mutta Hilleripilveen minä luotin todella paljon. Kolli oli oikea tassuni. Silti minua ärsytti, että leopardilaikkuinen kolli ei voinut raivata minulle tarpeeksi aikaa. Olin ehtinyt nopeasti mainita Lammikkoloikasta ja Hilleripilvi oli vaikuttanut kiinnostuneelta, mutta sitten Virtaviima oli keskeyttänyt meidän keskustelun enkä ollut ehtinyt kertoa juttuani loppuun. Jurotassu piti minut myös kiireisenä. Suhtauduin kollin koulutukseen vakavasti ja ankarasti. En antanut Jurotassun pitää kovinkaan paljoa vapaapäiviä. En kestäisi sitä, jos minun oppilaastani kasvaisi joku typerys kuka ei hallitsisi mitään taitoa hyvin. Tai joku pehmo kuka juoksisi heti soturina liehittelemään jotain säälittävää erakkoa. Olin kouluttanut vain Hilleripilven, joten rimani oli korkealla. Hilleripilveä parempaa kissaa oli suorastaan mahdoton löytää. Jurotassusta ei voisi koskaan kasvaa hänen kaltaistaan, mutta ehkä kollista tulisi kuitenkin kelvollinen kissa ketä ei tarvinnut hävetä. Käpäläni olivat johdattaneet minut syvemmälle metsikköön. Olin kadonnut leiristä heti Jurotassun saalistusharjoitusten jälkeen. Minua ei kiinnostanut partioida, olin paljon tärkeämpi ja kiireisempi kissa niihin hommiin. Tavalliset soturit, kuten Rosmariinikynnet ja Säihkysielut voisivat hoitaa ne hommat. Minun taitoni ja älyni menisivät aivan hukkaan, jos käyttäisin kaikki päiväni jossain rajoilla ja saalistusmetsillä pyörimiseen.
“Hiirenpapanat”, sähähdin, kun astuin orapiikkiin ja meinasin kompastua yllättävän kivun seurauksesta. Pysähdyin ja yritin saada hampaillani otteen piikistä, mutta se tuntui menevän vain syvemmälle. Näykkäsin anturaani, mutta en saanut piikkiä esille. Kohotin ylähuultani turhautuneena. Olin ollut hetki sitten Hehkuaskelen vastaanotolla Lammikkoloikan vuoksi enkä pitänyt siitä, että joutuisin sinne heti uudelleen. Murahdin turhautuneena ja käännyin. Taas kallisarvoinen aikani menisi hukkaan. Sitä paitsi parantajanpesä löyhkäsi ihan hirveältä. Mieluummin olisin mennyt mihin tahansa muualle.

Ilahduin, kun Särösärinä oli kanssani samoilla linjoilla. Ehkä kolli voisi joskus harjoitella kanssani taistelua? Tuntui jopa oudolta ajatella, että voisin pyytää jotakuta tuttua kissaa viettämään kanssani aikaa. Samalla se tuntui hyvältä. Ehkä jonain päivänä voisin kutsua Särösärinää ystäväkseni tai ainakin kaveriksi. Ongelma oli vain se, että minulla ei oikein ollut ajatuskaan miten ystäviä tehtäisiin. Mietin tietäisiköhän Lampiväre tai Lätäkkölempi aiheesta enemmän? Siskoni vaikuttivat kissoilta keillä voisi ollakin sosiaalista elämää. Päätin, että ottaisin asian varovaisesti puheeksi heidän kanssaan. En kuitenkaan halunnut vaikuttaa säälittävältä kissalta kenen ystävä kukaan ei halunnut olla. Etenkin perheeni seurassa olin tarkka imagostani eikä minun edes tarvinnut mainita Tuhkajuovaa. En koskaan voisi kysyä emoltani sosiaalisista suhteista. Hänhän pitäisi minua aivan hiirenaivoisena! Särösärinästä ehdotukseni oli ainakin sen verran hyvä, että hän myöntyi lähtemään mukaani metsään. Vastasin kollin pieneen hymyyn omallani. Vaistosin, että kollikaan ei ollut tälläisissä tilanteissa, kuin kala vedessä. Se rentoutti minua hieman. Kun pääsimme metsään, Särösärinä esitti minulle todella yllättävän, mutta hauskan kysymyksen. Siihen vastaaminen tuntui jopa hieman laittomalta. Enhän minä yleensä käyttänyt aikaani emoni mielestä turhista asioista jutusteluun. Mutta juuri nyt se oli sitä mitä minä kaipasin, vaikka en sitä halunnutkaan itselleni myöntää.
“Hmm, minä pidän monista asioista. Mutta erityisesti hiirenkorvan loppupuolella metsä on suorastaan loistossa. Ja tietyllä tapaa minusta on hienoa katsoa, kun metsä elää omaa elämäänsä. Tiedäthän, linnut rakentavat pesiään, oravat keräävät tammenterhoja ja jänikset loikkivat niityllä. Se on se luonnon tasapaino, Pimeyden metsä on tarkoittanut luonnon tällaiseksi”, kerroin ajatuksistani ja vilkaisin Särösärinää. Olinpas minä intoutunut puhumaan, ehkä jopa liikaakin.. Kaduin välittömästi sitä miten avoimesti olin selittänyt, pitiköhän kolli minua nyt aivan höyrypäisenä?

//Särö? :)

Kuuntelin naaraan sanoja taisteluharjoitusten tärkeydestä. Osiksi pystyin samaistumaan hänen ajattelutapaansa, mutta halusin uskoa ettei taistelutaitoja tarvittaisi ainakaan lähitulevaisuudessa.
“Niin, olen samaa mieltä”, totesin naaraan aikaisempaan lauseeseen, kun tämä ehti jo esittää uuden kysymyksen. Hän kysyi lähtisinkö hänen kanssaan kävelylle. Yllätyin hieman, koska kysymys oli minulle täysin uusi. Ei minulla ollut aikaisemmin ollut muita ystäviä kuin Säihkysielu, mutta kai voisin ajatella tämän samanlaisena. Juttelisimme ja tutustuisimme ja meistä tulisi ehkä ystäviä. Näin saisin ehkä laajennettua ystäväpiiriäni ja en tuntisi oloani enää niin yksinäiseksi kuin aikaisemmin.
“Lähdetään vain”, vastasin ja katsoin nopeasti Lammikkoloikkaa takaisin silmiin. Tuo palautti päänsä kallistetusta asennosta ja nyökkäsi. Annoin suuni kääntyä pieneen hassuun hymyyn. Olin todella kiusallinen tälläisissä tilanteissa.
“Mistä sinä pidät eniten metsässä?” kysyin kääntyen Lammikkoloikan vierelle. Tassutimme leirin uloskäynnin kautta metsään. Tutut tuoksut täyttivät nenäni ja korvani valpastuivat heti. Kehoni tiesi miten suhtautua metsään, mutta se ei tiennyt kuinka suhtautua toisiin kissoihin, typerä keho. En ikinä osannut nauraa oikeassa kohdassa, osasin vain olla vakava ja sovitteleva. Ne olivat minun ainoita vahvuuksiani vuorovaikutuksessa.

//Lammikko?

Nyökkäsin Särösärinälle ja viitoin hänet tulemaan mukanani kauemmaksi sisäänkäynnin hälinästä. Pidin sellaisia kissoja hieman epäkohteliaina ketkä jäivät lorvimaan muiden tientukkeeksi. Kun pääsimme sopivalle ja kuivalle kohdalle, istahdin sopivan kohteliaan välimatkan päähän ja kääräisin häntäni käpälieni päälle.
“Kiitos kysymästä, ihan hyvin. Minä olen…”, nau’uin ja jouduin oikein miettimään mitä olinkaan tehnyt.
“...saalistanut ja partioinut”, lopetin lauseeni pienen tauon jälkeen ja räpäytin silmiäni tajutessani kuinka surulliselta tuo kuulosti. Kun muut kissat kertoivat kuulumisistaan, he kertoivat siitä miten he olivat nähneet ystäviään tai viettäneet aikaa kumppaniensa kanssa. Tai vähintään perheensä kanssa.. Minä en ollut tehnyt mitään tästä, ainoat sosiaaliset kontaktit olivat olleet partion muut kissat ja saalistamassa. Paitsi sitten muistin, olinhan minä pitänyt taisteluharjoitukset. Ilmeeni kirkastui hiukan.
“Ja pidin minä myös taisteluharjoitukset! Miten sinun päivääsi kuuluu?” lisäsin vielä ja esitin mustavalkoiselle kollille jatkokysymyksen. Olin nähnyt Särösärinän muutamia kertoja Säihkysielun kanssa, mutta muuten minä en tiennyt kollin sosiaalisesta elämästä paljoakaan. En edes ollut varma oliko kolli Säihkysielun ystävä vai olivatko he vain sattumalta viettäneet aikaa, kuten me tässä.
“Ai, no nuo kuulostaa ihan mukavilta tavoilta viettää aikaa. Ketkä niissä harjoituksissa oli? Ja minä olen ollut partioimassa ja sitten vietin aikaa.. ystäväni kanssa”, Särösärinä selitti ja sukaisi etukäpäläänsä. Mietin kertoisinko kollille, että Hämärähalla oli ollut taisteluharjoituksissa. En uskonut, että kolli oli Kaamoskukan ystävä tai mikään juorukello. Sitä paitsi kaikki kissat harjoittelivat joskus, ei siinä ollut mitään ihmeellistä enkä minä tiennyt miksi Hämärähalla ei halunnut kumppaninsa tietävän..
“Aamuraita, Neilikkasydän ja Hämärähalla. Minusta on tärkeä ylläpitää omia taistelutaitoja, koskaan ei tiedä mitä tapahtuu”, kerroin Särösärinälle ja odotin uteliaana mitä kolli minulle vastaisi. Toivoin, että klaanitoverini olivat samaa mieltä taitojen ylläpidon tärkeydestä, vaikka en minä tietenkään pahastuisi, jos kolli olisi eri mieltä. Minusta oli kiehtovaa kuulla miten eri tavalla eri kissat ajattelivat mistäkin asiasta. Mitä enemmän kuita mittariini kertyi, sitä uteliaampi minusta tuli. Erityisesti nyt, kun olin hieman päässyt irtautumaan Tuhkajuovasta. Nykyään minua kiinnosti kaikkien muiden kissojen asiat ehkä jopa hieman liikaakin. Ehkä se oli se syy miksi Hämärähallan ja Kaamoskukan suhde kiinnosti minua niin paljon. Siinä oli jotain piristävää kipinää ja sähköä verrattuna minun omaan, harmaaseen ja tylsään elämääni missä ei tapahtunut yhtikäs mitään. Tunsin kuinka keskustelu oli hieman lipumassa loppuunsa enkä halunnut sen päättyvän. Aloin miettimään mitä minä keksisin. Särösärinä tuntui kissalta jonka seuraa minä jopa ehkä siedin.
"Tahtoisitko lähteä vaikka kävelylle?" ehdotin kollille mahdollisimman rennosti ja katsoin toiste pää kallellaan silmiin.

//Särö? :)

Aaltosalama väänteli hännänpäätään ärtyneenä. Hän ei voinut sietää sitä, kun eloklaanilaiset olivat niin olevinaan. Jopa sen jälkeen, mitä kuolonklaanilaiset olivat heille tehneet sodan jälkeen, nämä kissat pyrkivät edelleen rauhaan ja yhteiseloon heidän kanssaan. Miten vaikeaa oli tajuta vihje, että Eloklaani ei ollut ollut missään vaiheessa tervetullut tähän metsään?
“Kannattaa pitää katse omalla puolella rajaa, karvapallo”, punertava naaras sihahti eloklaanilaiskollille terävästi ja viittoi sitten Harakkahaaveen peräänsä. “Meillä ei ole aikaa jäädä jutustelemaan vihollisen kanssa.”
Eloklaanilainen näytti siltä, että oli aikeissa sanoa vielä jotakin, mutta sitten joku tuli hänen viereensä ja vaiensi hänet. *Hyvä*, Aaltosalama ajatteli ja antoi karvojensa pikkuhiljaa silottua heidän kävellessään poispäin vihollisen partiosta.
Kun Aaltosalama pysäytti heidät kohta taas jatkaakseen sitä, mitä he olivat tulleet rajalle tekemään, hän vilkaisi vaistomaisesti selkänsä yli tulosuuntaansa. Silloin hänen häntänsä pörhistyi ja nousi pystyyn kiukkuisesti. “Ei voi olla totta”, hän murisi itsekseen.
Eloklaanilaispartio kulki verkkaisesti rajaa pitkin samaan suuntaan heidän kanssaan. Hekin näyttivät pysähtelevän merkkaamaan rajoja, mutta Aaltosalamaa se ei vakuuttanut. Hänestä tuntui että naapurit tekivät tuon tahallaan - eli siis pitääkseen heitä silmällä.
“Sitkeitä pirulaisia”, hän murahti ja osoitti korvillaan partiota Harakkahaaveelle, joka katsoi häntä vähän hämillään. “Meillä on kaksi vaihtoehtoa: joko me yritämme saada nämä merkit jätettyä ennätysvauhtia tai käskemme tuota partiota painumaan kuuseen kintereiltämme. Sinä saat tehdä valinnan.” Aaltosalama katseli nyt nuorempaa soturia kiinteästi. Hän ei aikonut viedä klaanitoveriaan kiistelemään eloklaanilaisten kanssa vasten tämän tahtoa. Joko he yhdessä muodostaisivat lujan linjan tai sitten he suorittaisivat tehtävänsä rivakammin ja palaisivat muun partion luo.

//Harakka?

Pudottuani puusta palasin Lammikkoloikan kanssa takaisin leiriin, jotta parantajat saisivat tarkistaa minut. Puusta tippuminen ei satuttanut minua, mutta päätimme silti, että nopea käynti voisi olla paikallaan. Painuin pesään hyvästellen Lammikkoloikan. En kuitenkaan jäänyt pesään pitkäksi aikaa, sillä Hehkuaskel vakuutti, ettei minussa ollut mitään vikana, jos kerta mihinkään ei sattunut eikä hänkään huomannut mitään. Kiitin parantajaa kohteliaasti ja poistuin. Pieneksi harmikseni Lammikkoloikka ei ollut enää aukiolla, mutta en nyt olettanutkaan naaraan jäävän heti odottamaan minua. Painuin Säihkysielun luokse aukion laidalle. Kollin iloinen ilme sai minutkin jo paremmalle tuulelle epäonnistumisestani huolimatta.
“Näin, että kävit parantajan pesällä, onko kaikki hyvin?” toinen kysyi heti hiukan huolissaan. Pudistin päätäni ja koitin hymyillä hiukan, vaikkei se ollutkaan minulle luontevaa sitten lainkaan.
“Tipahdin puusta saalistaessani. Minua ei tokikaan sattunut. Hehkuaskelkin totesi minun olevan kunnossa”, kerroin kumppanilleni rauhalliseen sävyyn. Olimme päässeet yli kumppanuutemme aiheuttamasta varovaisesta uutuuden kauhusta ja nyt olimme keskenämme taas kuin parhaat ystävät, ainakin yritimme olla. Säihkysielu osoitti enemmän kiintymystään kuin minä, sillä olin huono sellaisissa jutuissa, mutta ei kuitenkaan liikaa että muut epäilisivät. Minusta näin oli mukavaa. Ei tarvinnut kertoa kellekään, mutta Säihkysielu silti tiesi mitä hänestä ajattelin ja ne pienet kuiskaukset auringon laskettua ennen nukkumaan menoa, sekä kahdestaan kävelyt ja saalistuspartiot tekivät sen kaiken täydeksi. En kaivannut elämääni muuta. Pidin myös siitä kuinka saatoin Säihkysielun kanssa ollessani rentoutua ja olla todella oma itseni. Se oli minulle yksi tärkeimpiä asioita suhteessamme. Toinen tärkeimmistä asioista oli, että Säihkysielu koki olonsa hyväksi. Haluisinhan ennen kaikkea vain pitää toisen turvassa ja onnellisena.
“Hyvä sitten”, kolli naukaisi ja herätti minut ajatuksistani. Nyökkäsin ja hymyilin taas pienesti.
***
Olin tulossa partioni mukana leiriin. Yritin vilkuilla ympärilleni, jos Säihkysielu olisi jo päässyt omasta partiostaan takaisin, mutta en nähnyt kollia missään. Kumppanini sijaan katseeni osui Lammikkoloikkaan. Naaraan kasvoilla vilahti pieni hymy, kun huomasin hänet.
“Hei, sinä taidat olla kunnossa, mitä Hehkuaskel ja Sumutuuli sanoi?” soturi naukaisi, kun astelin tämän luokse kera kohteliaan nyökkäyksen.
“Eivät he löytäneet minusta mitään vammoja. Olen ihan kunnossa”, vastasin rauhallisesti, mutta vältellen kuitenkin katsekontaktia. Minua ehkä hieman vaivaannutti. En oikein ollut ihan varma miksi, mutta niin vain teki.
“Miten sinun päiväsi on sujunut?” kysyin, kun en muutakaan keksinyt. Olin ehkä sanavalmis johtotilanteissa, mutta tässä kohtaa en yhtään tiennyt miten minun olisi kuulunut lähestyä klaanitoveriani. Yleensä toinen osapuoli johti vuorovaikutustilanteissa puhumisen, joten minun ei tarvinnut kauheasti sanojani pähkäillä.

//Lammikko?