Kallistin päätäni Katajanoen kysymykselle. Se oli tullut puskista, mutta tavallaan pidin siitä, miten tahditon naaras oli. Anarkia keskustelun rakenteessa toi mukavasti uusia ajatuksia, joita saattoi jäystää ajan kulukseen päänsä sisällä.
“Hmm, en ole miettinyt asiaa”, vastasin rehellisesti ja uppouduin vähäksi aikaa omiin aatoksiini.
Päällikkö ei ollut sillä tavalla minulle mitenkään merkittävä kissa. Toki hänellä oli huomattavasti enemmän käskyvaltaa ja arvostusta kuin tavallisella soturilla, mutta en kokenut Henkäystähden olevan minulle millään muotoa tärkeä. Eikä se johtunut Henkäystähdestä kissana - tuskin edes tunsin häntä muutoin kuin nimeltä - vaan myös hänen tittelistään.
Päällikkö - jotenkin mauton ja kuminen sana. Ja mitä se edes tarkoitti? Sitä että yksi pää teki päätökset kaikkien muiden puolesta? Parempi nimike olisi siinä tapauksessa ollut diktaattori. En nimittäin voinut sanoa päässeeni osallistumaan demokraattiseen päätöksentekoon lyhyen elämäni aikana missään vaiheessa. Sellainen taisi olla vain utopiaa.
“Meh”, kohautin lopulta lapojani ja kierähdin kiven päällä selälleni. Taivas oli kokonaan valkoinen. “En halua. Haluatko muka itse? Haluatko oman pesän ja valtaa käskyttää muita kuin he olisivat sätkynukkejasi? Siitäkö sinä tulet aina tänne ulos haaveilemaan?”

//Kataja?

Latvaruusun askellus edellä oli melko ripeä, olihan naaras ruumiinrakenteeltaan melkoisen kookas ja nopeuttakin löytyi. Naaras oli Tuhkajuovan entinen oppilas, ja osasin kyllä arvostaa häntä. Ei hän ollut ollenkaan hassumpi lisä Kuolonklaanin riveissä. Tattihallasta nyt ei voinut sanoa täysin samaa, mutta kyllä kolli osansa teki.
"Kyllä minulla ainakin käy, mutta rajapartiot ovat todella mieleeni", Särösärinä vastasi varsin asiallisesti. Nopealla nyökkäyksellä kuittasin vastauksen kuulluksi. Kysyin vielä perään, että nauttiko soturi enemmän saalistamisesta vai rajapartioinnista. Hidastin vähän vauhtiani, jotta pääsin lähes kollisoturin vierelle jättäen kuitenkin väliimme tilaa. Tämä vilkaisi Latvaruusuun kuin olisi ensin odottanut lupaa vastata, mutta päätti sitten kuitenkin aukaista suunsa.
"Mielipiteillä ei ole väliä. Saalistaminen on tärkeää ruuan saannin kannalta, mutta rajapartiointi taas klaanin turvallisuuden kannalta”, Särösärinä vastasi. Hymähdin tämän erittäin asialliselle vastaukselle ja suuntasin katseeni yli Latvaruusun edellä näkyvän selän. Hiljenin pidemmäksi aikaa. Minun ei tarvinnut sanoa hiljaisuudessa mitään, jos ei oikeasti ollut mitään sanottavaa. Kaikki eivät aina ihan ymmärtäneet sitä, mutta tämä seura vaikutti siihen varsin suotuisalta. Äkkiä synkät ajatukset valtasivat mieleni, kun palasin ajattelemaan Lehtituulta. Naaras oli kokenut niin paljon menetyksiä. Ensin hän oli menettänyt veljensä ja sitten kumppaninsa. Jälkeläiset olivat muistuttamassa soturia niin hyvässä kuin huonossa mielessä. Lehtituulen seuraa välillä osasi jopa kaivata. Olimme aikoinamme kuuluneet porukkaan, jossa jopa pystyin nauttimaan olostani. Menetyksien vuoksi jäljellä oli kuitenkin vain minä ja Lehtituuli, eikä naaraan sarkastisia heittoja ollut tullut kuultua vähään aikaan. Kai minä osaltani olin antanut toiselle tilaa olla, sillä tiesin naaraan olevan sulkeutuvaa sorttia - ainakin mikäli kyse oli tunteista. En minäkään päässyt ylittämään sitä rajaa, että toinen olisi minulle suostunut avautumaan. Mitä nyt heitti jotain ohimennen ja jatkoi soturin askareitaan. Sellaisia kepeitä ja nopeita keskusteluja kaipasinkin arkeen. Aina kuitenkaan kemiat eivät kohdanneet, varsinkaan kun saattoi olla hankala minustakaan lukea, lauoinko asioita tosissaan vai huvikseni. Sitä olisi voinut joku herkkänahkaisempi pahoittaa vaikka mielensä!
Hanki tuntui käpälien alla kolealta, mutta sitä se aina ensin teetti. Aluksi polkuanturoilla kesti tovi totutella kylmempään maahan, mutta loppujen lopuksi se kävi aika nopeasti. Vilkaisin pikaisesti ylhäällä aukeavalle taivaalle ja en voinut olla ajattelematta, kuinka kovasti olisin palanut halusta päästä kouluttamaan taas jostakin oppilaasta loistosoturia Kuolonklaanille. Oppilaiden pesä vaan tällä hetkellä huusi tyhjyyttä, mutta onneksi klaanissa oli sentään pentuja. Edellisestä oppilaastani oli kyllä jo tovi aikaa ja se laittoi jopa harkitsemaan joidenkin osa-alueiden hiomista. Käännyinkin taas kahden kollisoturin puoleen. Siirsin katseeni nuorempaan soturiin.
"Oletko ehtinyt vielä terästää taitojasi noin soturina?" lausahdin. Partio ehtisi vielä matkata ennen kuin saapuisimme rajalle, joten samapa se oli käyttää aika nyt hyödyksi. Minua aidosti kiinnosti tietää, miten nykyisin soturit suhtautuivat taitojensa kehittämiseen ja ylläpitoon. Itse olin käyttänyt paljon aikaa taistelutaitojeni hiomiseen, ja niistä olin kaikista ylpein. Mestaruudessa oli kuitenkin tärkeää hallita paljon muutakin. En osannut sanoa, miltä kysymykseni todella vaikutti, koska kasvoni pysyivät peruslukemilla ja äänensävyni vakaana. Toivoin kuitenkin Särösärinän vastaavan, sillä hän ainakin vaikutti sellaiselta, ettei hän jättäisi kysymystäni roikkumaan.

// Särö?

Tallustin partioni luokse uloskäynnin viereen. Mukana olivat Tuimakatse, Tattihalla sekä partiota johtava Latvaruusu.
"Nyt kun kaikki ovat paikalla niin lähdetään. Merkataan tässä partiossa Lehtikuusilaakson viereinen raja", vanhempi soturinaaras naukui. Rajapartio sopi minulle, sillä riistaa ei ollut juuri nyt kamalan paljon enkä halunnut huolestuttaa itseäni vieläkin lisää vain riistan määrällä. Lehtikato oli tuloillaan ja se tietäisi pitkiä nälkäkausia niille, jotka antoivat oman osansa muille. Minä en pystynyt noudattamaan klaanin yhteistä sopimusta siitä, että soturientehtäviä hoitavat söivät ensin. Yleensä vain sanoin syöneeni ja painuin pois kuningattarien tieltä. Latvaruusu ja Tattihalla vetelivät minun ja Tuimakatseen ohitse. Toinen soturi tokaisi minulle jotain Latvaruusun hyvällä puolella pysymisestä ja murahdin myöntävästi. Tassutimme partion pään kiinni ja Latvaruusu jo tiuskikin uloskäynti tunnelin päässä. Osasin jo jättää moiset huomiotta, koska ei naaras oikeasti olisi lähtenyt metsään ilman partiotaan, mutta Tattihalla näytti ottavan itseensä. Vilkaisin häntä ja Tuimakatsetta, mutta tulin tulokseen että hiljaa pysyminen olisi parasta tällä kertaa. Tuimakatse ei näköjään yhtynyt ajatukseeni, sillä tuo avasi suunsa ja sanoi: “Nuo sanat taisivat olla tarkoitettu minulle.”
Aistin Tuimakatseen sanoissa ja sävyssä sellaista huvittuneisuutta, joka sai hänen sanansa sijoittumaan päässäni vitsailun rajojen sisälle.
“Ei teillä nuoremmilla käy koskaan aika näin pitkäksi?” Tuimakatse huikkasi minun ja Tattihallan suuntaan. Vilkaisin kollia, mutta hän ei vaikuttanut puheliaalta, joten minun olisi varmaan vastattava.
“Kyllä minulla ainakin käy, mutta rajapartiot ovat todella mieleeni”, nau’uin kohteliaaseen sävyyn. Yritin olla mahdollisimman myöntelevä, enkä aiheuttaa sen suurempaa puhetta partiossa, koska sen jäsenet eivät vaikuttaneet minun henkisiltäni kissoilta.
“Niin, pidätkös enemmän rajapartioista kuin saalistamisesta?” Tuimakatse jatkoi. Vilkaisin Latvaruusuun ja miltei odotin hänen keskeyttävän keskustelun jollain terävällä kommentilla, mutta sitä ei tullut joten minun oli taas vastattava. Todella pidin saalistamisesta viherlehden aikaan, mutta en näin kylmän ja märän sään aikaan.
“Mielipiteillä ei ole väliä. Saalistaminen on tärkeää ruuan saannin kannalta, mutta rajapartiointi taas klaanin turvallisuuden kannalta”, totesin ja vilkuilin tummanharmaaseen kolliin. Hän vain hymähti. Ehkä jatkaisi myöhemmin tai sitten olisi hiljaa loppu partion.

//Tuima?

Uiveloyö oli mahtanut kuulla mutinani. Ihme salakuuntelija. Eikö hänellä ollut omia ajatuksia ajateltavaksi? Huiskaisin häntääni tiukemmin kehoani vasten ja katselin taivaalta tippuvia hahtuvia samalla, kun kuuntelin puolella korvalla kuinka Uiveloyö seposti siitä, miten hänen mielestään klaanissa ei ollut tarpeeksi tilaa olla yksin.
Naaras kysyi saarnansa jälkeen minulta pakoilinko minäkin ulkona muita klaanin kissoja. Hymähdin vain myöntäväksi vastaukseksi. Olin alkanut jo uppoutua kovasti kuvitelmiini siitä, miten Virtausklaanissa oli varmasti tilaa kaikille olla ja miten siellä oli tarpeeksi rauhaa olla omissa maailmoissa aina vähän väliä.
Palasin pian takaisin maan päälle. Vilkaisin ylös kiven päälle. Näin vain häivähdyksen Uiveloyöstä, kun hän makasi kiven päällä. Hän näytti alhaalta katsottuna niin paljon ylpeämmältä ja hienommalta kissalta. Niinkin paljon paikka saattoi vaikuttaa asiaan. Ehkä se oli syy miksi päälliköt yleensä puhuivat korkeammalta; jotta he olisivat karismaattisempia.
“Haluatko päälliköksi?” töksäytin naaraalle yllättäen. Kysymys tuntui tönköltä, mutta minun suustani ei kyllä muutenkaan runoja sadellut. Jos kysyttävää oli, sama se oli kysyä suoraan. Miksi ihmeessä sitä pitäisi kamalasti kierrellä ja pidentää. Sillä vain tuhlaa vähitellen kaikkien aikaa.

//Uivelo?

Hilleripilven olisi tehnyt mieli heittäytyä maahan huutonauramaan Lammikkoloikan vihjatessa, että he voisivat jakaa jatkossa nukkumapaikan. Todellisuudessa hän kuitenkin tiedosti, että juuri niin heidän olisi tehtävä, jotta kukaan ylipäätään jaksaisi uskoa heidän suhteensa aitouteen. Kaamoskukkakin nukkui Hämärähallan vieressä, vaikka naaras oli tälle enemmän pelinappula valtapelissä kuin oma kulta.
“No mutta nyt kun mainitsit, niin lämmike olisi oikein mukava näillä keleillä”, täplikäs kolli hymyili tekopirteästi harmaalle naaraalle. Hän jopa siirtyi hieman lähemmäs Lammikkoloikkaa, jotta heidän turkkinsa melkein koskettivat toisiaan. “Säädylliset pariskunnat nukkuvat aina vierekkäin, ja sellaisiinhan me haluamme varmasti lukeutua, vai mitä?”
Vaikka kumpikaan ei osoittanut sitä suoraan tai sanoittanut asiaa ääneen, kollisoturi pystyi aistimaan heidän välillään jännitteen, joka ei suinkaan ollut romanttista. Heidän suhteensa tulisi olemaan pelkkää esitystä klaanille, mutta ennen kaikkea myös heille itselleen. He leikkisivät rakastavaisia ja hankkisivat pentuja vain, koska se hyödyttäisi heitä molempia ennemmin tai myöhemmin.
“En malta odottaa, että pääsen tapaamaan perheesi, kultaseni.” Hilleripilvi kehräsi ja mietti, olisiko kietaissut häntänsä Lammikkoloikan hännän ympärille silkan näön vuoksi. Se tuntui kuitenkin hänestä aivan liian vastenmieliseltä ajatukselta, että hän jätti sen toistaiseksi. Hän halusi vastaavaa läheisyyttä ainoastaan yhdeltä kissalta, ja se kissa oli Kaamoskukka.

//Lammikko? ᕙ⁠(⁠ ⁠ ⁠•⁠ ⁠‿⁠ ⁠•⁠ ⁠ ⁠)⁠ᕗ

Ensimmäiset valkoiset lumihiutaleet olivat leijailleet maahan. Lunta oli satanut kerralla sen verran, että valkoinen kerros oli jäänyt pysyäkseen. Pentuja ja muutamia yksilöitä lukuun ottamatta kukaan tuskin erityisemmin nautti ensilumesta, sillä vaikka se tarkoittikin sateisten, märkien ja synkkien päivien loppumista, se loi näkymän myös uhkaavasti lähestyvään lehtikatoon ja sen mukanaan tuomiin vaikeuksiin. Jo pelkästään klaanin tämän hetkinen tilanne tuoresaaliskasan kanssa oli sellainen, ettei lehtikatoa nyt voinut kovin mielissään odottaa. Vielä enemmän sen huomasi silloin, kun itse ei ollut klaanin parhaimmistoa saalistajana. Hyvät saalistajat joutuivat tekemään kovan työn hankkiessaan tarpeeksi riistaa kaikille. Toki itse olin melko hyvässä asemassa soturina, sillä pyrkimyksenä oli aina yrittää ruokkia soturin tehtäviä suorittavat ensin. Silloin kun itse ei ollut esimerkiksi päivän partioinnissa mukana, pystyi kyllä jättämään aterian myöhemmällekin.
Ravistelin päätäni selkiytyäkseni ajatuksistani, sillä olin juuri saanut aterioitua. Pimentovarjo oli määrännyt minut Latvaruusun johtamaan rajapartioon Tattihallan ja Särösärinän kanssa. Tattihalla tuntui olleen odottelemassa piikkihernemuurin uloskäynnin luona jo tovin. Samapa se oli mennä jo itsekin odottelemaan aurinkohuipun partion lähtöä. Saavuttuani paikalle vastasin keltasilmäisen kollin tervehdykseen ihan sanoin. Latvaruusun saavuttua paikalle tyydyin nyökkäämään. Lähes vanavedessä Särösärinäkin saapui paikalle ja partio oli kokonaisuudessaan koossa.
"Nyt kun kaikki ovat paikalla niin lähdetään. Merkataan tässä partiossa Lehtikuusilaakson viereinen raja", Latvaruusu ei paljoa kaarrellut puheessaan vaan meni heti asiaan. Hän loi melko tiukan katseen Tattihallaan ja naaraan katseen alla kolli tuntui nieleskelevän. Sellainen Latvaruusu vain oli. Tattihallaa olisi voinut hyvin käydä sääliksi, jos sellaisesta ajatusmallista olisi välittänyt. Onneksi ei tarvinnut puuttua moiseen. Latvaruusun kadottua piikkihernetunneliin, keltasilmäinen kolli tarmokkaasti heti tämän jäljessä, käännyin kohti Särösärinää.
"Paras kai pysyä Latvaruusun hyvällä puolella - ainakin tämän partion ajan", tokaisin valkoturkille. Sanani olivat tarkoitettu enemmän vitsiksi, mutta ne tulivat aika kylmähkösti ulos. "Paras mennä ennen kuin joku vetää jotakin nenäänsä."
Katosin pian lausahdukseni jälkeen piikkihernetunneliin ja kuulin kollisoturin askeleet perässäni. Vaikkei mielestäni muutaman sanan vaihtamisessa ollut mennyt hirvittävän kauan, leirin ulkopuolella odotti kuitenkin jo Latvaruusun tiukka katse. Irvistyksen tapaan näytin hampaitani.
"Tässä ole koko päivää hukattavaksi! Minä en sitten jää seuraavalla kerralla odottamaan", naaras tuhahti ja kääntyi ripeästi, ja yhtä ripeästi hän alkoi talsimaan eteenpäin jättäen jälkeensä lumeen hivenen turhautuneita käpälänjälkiä. Tattihalla oli hieman säikähtäneen näköinen. Hän useasti pyrki pysymään kaikkien kanssa hyvissä väleissä.
"Nuo sanat taisi olla tarkoitettu minulle", hymähdin ja tällä kertaa äänessä oli jopa hieman huvittuneisuuttakin mukana. Häntää heilauttaen lähdin Latvaruusun perään - tuskin sitä nyt halusi oikeasti ärsyttää naarasta äärimmäisyyksiin asti. Senhän tiesi mitä siitä seurasi.
"Ei teillä nuoremmilla käy koskaan aika näin pitkäksi?" huikkasin kolleille takanani. Odotin Särösärinän vastaavan, sillä Tattihalla harvemmin otti keskusteluun suurempaa osaa. Itsekkään en aina ollut sillä tuulella, ja hiljaisuudessa partiointi oli melko mielekästä. Sai olla vain ajatuksiensa parissa ja keskittyä tekemiseen. Välillä kuitenkin partion jäsenet, kuten nyt Latvaruusu, saivat minut sellaiselle tuulelle, että saatoin hieman tökerösti yllyttää tilannetta suuntaan jos toiseen. Minulla kun ei tuntunut oikein olevan enää paljoakaan tuttaviani hengissä - josta tuli varsin vanha olo - oli kai löydettävä pientä viihdettä muualta.

// Särö?

Salamasielu tuijotti Susimieltä ilmeettömänä. Hiljaisuus valahti jo melkein kiusallisen puolelle - ainakin jonkun kissan mielestä, Salamasieluhan ei mokomaan tunnetilaan voinut samaistua. Sitten valkoisen kollin kulmat kurtistuivat ja hän näytti ikään kuin punnitsevan, oliko tämä hänen edessään istuva, hieman vaivaantuneen oloinen kolli aivan järjissään.
"Täh?" hän sanoi karkeasti. "Miten niin mitä sinun pitäisi sanoa?"
Susimieli naurahti hermostuneena.
"No... Kun en tiedä."
Salamasielu pudisti ponnekkaasti päätään kuin karistaakseen Susimielen höpötykset tästä maailmasta. Höpötyksiä ne soturin mielestä olivatkin - tämä kissahan ajatteli aivan liikaa!
"Ei siinä ole mitään tietämistä", Salamasielu selitti ja virnisti. "Eikä ole mitään, mitä sinun varsinaisesti pitäisi sanoa. Eikä sinun sanomisillesi ole oikeaa aikaa. Sinä vain sanot, mitä haluat! Milloin haluat. Ihan sama mitä muut ajattelevat."
Susimieli ei näyttänyt aivan vakuuttuneelta.
"Niinkö...?"
"Juuri niin."
Salamasielu katseli ympärilleen etsien demonstroinnin kohdetta. Hän halusi näyttää Susimielelle, ettei omia sanomisiaan tarvinnut liiaksi miettiä. Mitä väliä, vaikka joku suuttuisi? Jos siitä sai itselleen viihdettä, niin tulos oli lopulta positiivinen.
Soturin siniset silmät iskivät kiinni Kalmakuuhun, joka kömpi ulos klaaninvanhimpien pesästä. Salamasielu virnisti.
"Hei, Kalmakuu! Tarvitsetko taluttajaa? Kuulen tänne asti, kuinka luusi natisevat", kolli huikkasi toiselta puolelta leiriä ja vei muutaman aukiolla istuvan kissan huomion. Kalmakuu huusi hänen peräänsä jotain - "Sinun pitäisi kunnioittaa vanhempia kissoja" - mutta Salamasielu ei jaksanut kuunnella. Hän kääntyi tyytyväisenä hymyillen, vailla tippaakaan katumusta Susimielen suuntaan.
"Näitkö? Noin helposti se käy. Enkä minä miettinyt yhtään, mitä sanon."

//Sus? :]

Lammikkoloikan kasvoille piirtyi tekopirteä, oikein yököttävän makea hymy. Naaraasta tuntui siltä, että hän olisi työntänyt suuhunsa kennollisen hunajaa ja nyt yrittäisi selittää keskustelukumppanilleen, tässä tapauksessa Hilleripilvelle kuinka hyvää se oli. No, vastaus oli, että se ei ollut. Hilleripilven sanat saivat hänet vain pyörittelemään sisäisesti silmiään.
“Minä en vaarantaisi mainettani mistään hinnasta”, Lammikkoloikka hymähti ja räpäytti silmiään. “Tässä klaanissa ollaan aivan liian kevytmielisiä”, Lammikkoloikka lisäsi huomatessaan kollin pälyilyt. Hän uskoi tietävänsä mitä kolli ajatteli. Ainakin, jos Hilleripilvi oli sanojensa mittainen kolli.
“Niin. Kuolonklaanin etu on minulle tärkeää. Eikä ole Kuolonklaanin eduksi, että hankkisimme pentuja alkavaa lehtikatoa vasten. Sentään Kaamoskukan pennut alkavat olla oppilasikäisiä. Heistä toivottavasti kasvaa taitavia saalistajia”, naaraskissa nyökytteli ja mietti hetken. Pitäisiköhän hänen esitellä Hilleripilvi Tuhkajuovalle ja Henkäystähdelle? Jos vastaus oli kyllä, mitä hän sanoisi? Kertoisiko hän totuuden vai keksisikö hän jonkun selityksen siirappisesta rakkaustarinasta. Entä hänen sisaruksensa? Miten he reagoisivat? Lampiväre ei ainakaan vaikuttanut kissalta kuka hankkisi kumppanin silkasta järjestä.
“No, kumppani. Kaipaatko sinä näinä purevina ja mustenevina öinä lämmitystä?” harmaaturkkinen kollikissa kiusoitteli ja tuuppasi Hilleripilveä. Lammikkoloikka oli jopa avoin jakamaan petinsä Hilleripilven kanssa, kunhan kolli ei kuorsaisi tai potkisi.. Soturien pesässä tuntui olevan kaikenlaisia tolloja. Osa heistä piti koko pesää hereillä. Jos naaras olisi saanut valita, niin hän olisi tehnyt sellaisille nukkujille aivan oman pesän. Soturien pesä oli muutenkin aivan täyteen ahdettu. Naarasta suorastaan kauhistutti se, että Kaamoskukan ja Hämärähallan pentujen olisi määrä nukkua siinä seuraavaan lehtisateeseen mennessä. Miten ihmeessä he kaikki voisivat edes mahtua sinne? Naaraskissa värähti. Ehkä Henkäystähti ja Pimentovarjo keksisivät jotain.

//Hillurii? :o

Lammikkoloikan alentava asenne hieman ärsytti Hilleripilveä, mutta hän ei antanut sen näkyä ulospäin. Kaamoskukan ei taatusti tarvinnut sietää tällaista ehtojen latelua Hämärähallalta. Naaras oli tottelevainen kuin lammas, ja sellaista kumppania Hilleripilvi oli puoliksi toivonut Lammikkoloikasta itselleen. Tuhkajuovan tytär oli kuitenkin selvästi aivan liian omapäinen antaakseen jonkun toisen sanella hänelle, miten hommat hoidettiin.
Naaraan toinen ehto sai Hilleripilven korvan värähtämään. Vaikka perustelut pentujen hankkimisen lykkäämiselle olivat ihan kelvolliset, ei kolli voinut olla tuntematta pientä ketutusta. Toisaalta hän yritti perustella asiaa itselleen myös sillä, että lehtikato teki tuloaan eikä ollut kovin järkevää hankkia uusia suita ruokittavaksi klaanille kylmimpään vuodenaikaan. Pennut voisivat kyllä odottaa hiirenkorvaan, jolloin ruokaakin olisi enemmän.
“Ei tulisi mieleenkään ehdottaa edes sellaista”, Hilleripilvi hymyili maireasti. “Sitä paitsi, jos saisimme pentuja heti lupauduttuamme toistemme kumppaneiksi, muut saattaisivat alkaa epäilemään, että meillä on ollut säpinää jo ennen suhteen virallistamista. Se vasta näyttäisikin huonolta.” Hän irvisti ja katsahti ympärilleen leirissä. Kuinkahan moni näistäkin kissoista oli saanut alkunsa ihan vahingossa?
“Mutta toivon, että pentumme saavat nähdä päivänvalon kun lämpimämmät vuodenajat koittavat”, kollin sinertävät silmät lipuivat takaisin Lammikkoloikkaan. “Luulen, että sinäkin olet mieluummin tiineenä silloin, kun ruokaa on kylliksi eikä pakkanen pure anturoita.”

//Lammikko? ◉⁠‿⁠◉

Kaamoskukka oli aidosti ymmällään, kun Pimentovarjo naukaisi, että ei ollut testannut heitä mitenkään. Kolli oli olettanut kuulevansa pitkän tarinan kaikista niistä keinoista mitä naaras oli käyttänyt salaa testatakseen jälkikasvuaan. No, kaipa naaraalla oli ollut omat tapansa pentujen kasvattamiseen. Kaamoskukka halusi vain varmistaa, että hän ei tuhlaisi kallisarvoista aikaansa pentuun kenestä ei voisi koskaan tulla mitään suurta ja mahtavaa. Sehän olisi ihan hiirenaivoista toimintaa! Sitä paitsi Hämärähalla vietti pentujen kanssa aikaa jatkuvasti, joten hän voisi jakaa aikaansa vain hyödyllisille pennuille. Kaamoskukka kuitenkin hymyili emolleen ja tällä kertaa hänen hymynsä ei edes ollut epäaito.
“Kaipa sinä tiedät mitä sinä teet, tulihan minustakin kelpo soturi”, Kaamoskukka naukaisi. “Vaikka olemmekin eri mieltä pentujen kasvatuksesta, meissä on kuitenkin myös paljon samaa.”
Kaamoskukan katse viipyili erikoisen pitkään emossaan. Ehkä kolli yritti lukea mitä mieltä hänen emonsa oli. Kolli tiesi, että vaikka heissä oli paljon samaa, oli heissä myös paljon erilaista. Pimentovarjo ei hyväksynyt kaikkia poikansa arvoja. Kaamoskukka kuunteli tyytyväisenä emonsa keskustelua tyttärensä kanssa. Lillukkapennusta voisi tulla mainio soturi.
“Selkä vieläkin suoremmaksi, häntä ylös”, Kaamoskukka ohjeisti tytärtään ja nyökkäsi hyväksyväksi, kun Lillukkapentu korjasi asentoaan. “Isin suosikit eivät myöskään voi kulkea sotkuisessa turkissa, joten..”
“Anteeksi, suin turkkini kyllä!”
Kaamoskukka hymyili tyytyväisenä ja kohotti kulmaansa yllättyneenä, kun Pimentovarjo ehdotti toimivansa ruskeankirjavan pennun mestarina. Ehdotus kuulosti Kaamoskukasta hyvältä. Pimentovarjo olisi loistava mestari Lillukkapennulle.
“Olisin todella otettu, jos toimisit Lillukkapennun mestarina. Hän voisi oppia sinulta todella paljon. Lillukkapentu, jos sinusta tulee Pimentovarjon oppilas, niin sinun pitää yrittää kahta kovemmin. Ethän sinä halua, että Pimentovarjon työ menee hukkaan?” tabbykuvioinen naukui ilahtuneena ja kumartui naaraspennun tasolle. Lillukkapentu katsoi isäänsä hieman varovaisesti, mutta lopulta nyökytteli innokkaasti.
“Haluan tehdä teidät molemmat ylpeiksi”, naaras lopulta naukaisi ja katsoi hieman epäröiden Pimentovarjoa. Kolli oli opettanut pentunsa kunnioittamaan myös Pimentovarjoa ja hän oli tyytyväinen, että Lillukkapentu selkeästi varoi hieman varapäällikkönsä seurassa. Vaikka Pimentovarjo olikin pentujen mummi, oli hän ensisijaisesti tuleva klaanipäällikkö.

//Pimento? :O

Valkoisia, höttöisiä hiutaleita alkoi leijailla harmaalta taivaalta tummalle turkilleni. Istuin kiven päällä ja tuijottelin puiden latvoja ajatuksiini uppoutuneena, kunnes havahduin. Aistin ilmassa anarkian tuntua.
Kurkistin uteliaasti alas kiven päältä ja erotin juuri ja juuri Katajanoen oranssivalkoisen turkin kiven varjossa. Naaras oli käynyt makaamaan ja kuulosti jupisevan itsekseen jotakin “typerästä Kuolonklaanista” ja “typerästä ahtaasta reviiristä”. Silmäni syttyivät. Kytikö vakan alla toinenkin kapinallinen liekki, jota systeemi yritti sammuttaa?
Naamalleni levisi vino hymy. Hymyilin hyvin harvoin, mutta minusta tällainen kohtaaminen oli sen arvoinen. Olin ehkä törmännyt toiseen vangittuun sieluun, joka oli jumissa tässä klaanihierarkian loukossa.
“Minusta jokaisella pitäisi olla aivan oma pesä leirissä, mutta se on vähän vaikeaa kun kissoja alkaa olla enemmän kuin tilaa on”, sanoin yhtäkkiä, edelleen kiven päällä tasapainotellen. Katajanoki näytti säpsähtävän, mutta ei sanonut mitään. “Täällä on ihan liian vähän tilaa ajatella tai olla yksin. Se tukahduttaa omat ajatukset ja pakottaa seuraamaan ohjeita kuin parviälyssä. Siksi minäkin tykkään tulla tänne ulos mietiskelemään.” Lunta oli alkanut tulla yhä enemmän ja se oli muodostanut maahan laajoja valkoisia täpliä. “Senkö takia sinäkin olet täällä ulkona? Pakoilet minua, koska etsit rauhaa ajatella?”

//Kataja?

Minua olisi huvittanut Kaamoskukan käytös isänä ja kumppanina, jos se ei samalla olisi ollut niin surullista. Hänen Hämärähallalle luotu, kaiketi rakastavaisen näköiseksi tarkoitettu hymy oli epäaito ja kolkko. No, Kuolonklaanissa oli muitakin kumppanuuksia, jotka pohjautuivat rakkauden sijaan sopimukseen - en käynyt siis tässä asiassa tuomitsemaan poikaani, vaikka minua kävikin hieman sääliksi. Oli kuitenkin vaikeampi niellä tapaa, jolla Kaamoskukka puhutteli pentujaan. Pentujen hämmästyksen puute ilmaisi, että he olivat tottuneet tällaiseen, eikä vierailuni ollut syynä Kaamoskukan käyttäytymiselle. Olin hieman yllättynyt, toisaalta en: oli juuri poikani tapaista käyttää jälkikasvuaankin välineenä haalia valtaa ja kunnioitusta itselleen.
"En minä teitä mitenkään testannut", naurahdin aidosti huvittuneena. Kaamoskukka oli parhaillaan mittailemassa katseellaan kahta pentuaan. Toisen nimi oli ilmeisesti Lillukkapentu, toisesta en ollut varma. Olin tietysti kuullut koko katraan nimet jo aiemmin, mutta en osannut yhdistää niitä oikeaan pentuun.
Kaamoskukka katsahti minuun kulmat kurtussa.
"Etkö? Miten sitten tiesit, mitkä meidän vahvuutemme ja heikkoutemme olivat?"
Kohautin lapojani. Ne olivat kyllä tulleet ilmi muutenkin. Myrskymahti oli jo pentuna paiskonut veljiään ympäri tarhaa, ja vahva kissa hänestä oli tullutkin. Pyräkkäpiru oli sisiliskoinensa jo nuorena osoittanut uskaltavansa kulkea omaa tietään. Ja Kaamoskukka oli pentunakin ollut ovela ja älykäs.
"Luulen, että olemme monella tapaa eri mieltä siitä, miten pentuja kuuluisi kasvattaa", nau'uin hymyillen pojalleni. Sitten kohdistin katseeni ja sanani Lillukkapentuun. "Siitä minäkin olen kuitenkin samaa mieltä, että parhaaksi soturiksi tullakseen on tehtävä paljon töitä. Oletko valmis siihen?"
Lillukkapentu suoristi ryhtinsä ja näytti huvittavan määrätietoiselta. Hänen ilmeensä oli vakava.
"Olen!"
Hymyilin tyytyväisenä. Vaikka en kokenut, että pennuilta vielä kannatti vaatia paljoa, oli mukavaa huomata hyvää asennetta. Toivoin, että Lillukkapentu saisi myös leikkiä ja, noh, olla pentu. Se oli hänen tärkein tehtävänsä klaanin tässä roolissa.
"Kuule", sanoin Kaamoskukalle ja käännyin hänen puoleensa, "toimisin mielelläni Lillukkapennun mestarina, kun aika koittaa."

//Kaamos?

Kaamoskukan leukapielet kiristyivät hieman. Häntä ärsytti, että Pimentovarjoa ei voinut kiinnostaa vähempääkään hänen kertomansa.
“Oletko katsonut pennuilleni mestareita? Haluan heille hyvät ja varmasti sinäkin haluat, että sukulaisesi saavat ansaitsemaansa koulutusta. Ehkä sinä voisit itse ottaa jonkun? Tai Hilleripilvi?” Kaamoskukka kysyi Pimentovarjolta ja vilkaisi naarasta vaativana. Kaamoskukka tiesi, että hänen ei tarvitsisi sanoa enempää. Kolli myös tiesi, että todellisuudessa hänellä ei ollut emoonsa paljoa vaikutusvaltaa. He olivat liian samanlaisia ja sen takia heidän välinsä olivat.. erityiset eivätkä mitenkään lämpimällä tapaa.
“Katson asiaa Henkäystähden kanssa.” Kollikissa ei enää vastannut mitään, se olisi ollut turhaa. Ei naaras tulisi kertomaan hänelle mitään, vaikka mestarit olisivatkin jo päätetty.

Kaamoskukka liikahteli hieman ärsyyntyneesti, kun Pimentovarjo ehti esittelemään itsensä.
“Oletko sinä varapäällikkö?” Lillukkapentu henkäisi vaikuttuneena ja tapitti tummaturkkista naarasta haltioituneena. Kaamoskukka ei vastannut tyttärelleen mitään, vaan valikoi pentukasasta Vanamopennun. Vanamopentu taisteli Kaamoskukan suosikkipaikasta Lillukkapennun kanssa. Molemmissa oli potentiaalia, mutta Lillukkapennussa oli muutamia häiritseviä piirteitä mitkä pitäisi kitkeä pois. Vanamopentu taas oli liian ujo, mutta hänessä oli jotain tottelevaisuutta mistä Kaamoskukka piti.
“Hämärähalla, voit poistua.” Kollin sanat olivat lyhyitä ja lehtikadon pakkasaamujen tapaan viileitä. Kolli kuitenkin vilkaisi esityksen vuoksi kumppaniaan ja hymyili mahdollisimman lämpimästi. Kaamoskukka oli varma, että Pimentovarjo oli nähnyt hänen hymynsä, mutta hän myös tiesi, että se esitys ei menisi läpi. Ei Pimentovarjoa voinut niin vain sumuttaa. Naaras ei ollut mikään hiirenaivoinen ja hömelö pentu. Hämärähalla tervehti varapäällikköään kohteliaasti ja poistui sitten pentutarhasta mukisematta.
“Mitä sanot? Mikä pennuista vaikuttaa lupaavimmalta? Miten sinä testasit minua ja sisaruksiani?” Kaamoskukka kyseli emoltaan ja osoitti Vanamopentua.
“Hän käyttää kroppaansa hyvin. Hänestä voisi tulla erinomainen taistelija.” Samassa Lillukkapentupentu rymisteli tummaturkkisen kollin jalkoihin. “Isi isi, minustakin tulee hyvä taistelija!” Kaamoskukka pörrötti tyttärensä päälakea.
“Katsotaan Lillukkapentu, katsotaan. Isi tässä miettii kenestä tulee paras. Haluatko sinä olla paras?” kollikissa virnisti pennulle kuka nyökytteli päättäväisenä. “Sitten sinun pitää harjoitella todella ahkerasti. Vain siten sinusta voi tulla paras.”

//Pimento? :o

Lillukkapentu tuijotti Loskalauhaksi esittäytynyttä kollia vaativasti. Naaraan makuun kollilla kesti aivan liikaa miettiä leikkejä. Oliko kolli niin vanha, että hän ei muistanut mitä leikkejä hän oli leikkinyt pentuna? Naaraan häntä nousi terhakkana pystyyn. Heijastus? Outo leikki!
“Tietenkin olen!” Lillukkapentu ilmoitti topakasti, vaikka se ei ollut totta. Kaamoskukka oli kuitenkin painottanut tyttärelleen, että omia heikkouksia ei saisi koskaan kertoa ja eikö tämä ollut juuri sellainen? Naaraan pää kuitenkin kääntyi kysyvään ja ihmettelevään asentoon. “Mutta Pyräkkäpiru ei varmaan ole leikkinyt, niin kerro säännöt hänelle. Mutta niin kuuluvasti, että minäk- siis muutkin kuulee. Jos he joskus haluavat leikkiä tätä.”
Naaras oli aistivinaan ilmassa pientä huvitusta, mutta naaras ei yhtynyt siihen. Sen sijaan hän keskittyi kuuntelemaan Loskalauhan sääntöjä todella tarkasti. Hän halusi voittaa, hänen piti voittaa! Kaamoskukka oli painottanut, että vahvimmat voittivat aina. Ne kerrat kun Lillukkapentu oli hävinnyt… Pennun kehon läpi kulki kylmiä väreitä. Hän ei halunnut ajatella sitä juuri nyt.
“Minä aion voittaa”, Lillukkapentu kajautti ja asetti pienet tassunsa Pyräkkäpirun omien vierelle. Oikeastaan hänen olisi kuulunut saada hieman etumatkaa, sillä hänen tassunsa olivat niin pienet ja Pyräkkäpirun suuret..
“Valmista? Nyt!”
Lillukkapentu lähti kipittämään kohti tummaturkkista kollia. Naaras yritti ottaa mahdollisimman suuria askelia, jotta ehtisi ennen Pyräkkäpirua. Mutta yllättäen kolli käännähtikin ympäri ja Lillukkapentu meinasi menettää tasapainonsa. Naaras sai kuitenkin pidettyä sen ja hän yritti pidättää hengitystään, että ei liikahtaisi viiksen mittaakaan.

//Pyrtsi, Loska? :o

Letkautin hauskan vitsin ja menin sitten taas hiljaiseksi. Yritin keksiä miten jatkaisin, mutta Lepakkohuuto päätti puhua. Lepakkohuudon hermostunut jalkojen steppaaminen ei helpottanut oloani.
“Haluan. Tai siis haluan, jos sinä haluat. En halua, jos sinä et-”
“Selvä sitten. Minä juoksen nyt partioni kiinni. Jutellaan myöhemmin lisää”, Lepakkohuuto ja sanoi ja hymyili pienesti. Minun kanssa kumppanuus ei vaikuttanut hänestä aivan kamalalta. Sanat lämmittivät sisimpääni ja leveä hymy puhkesi kasvoilleni. Lepakkohuuto lähti kävelemään pois. Hän katsahti vielä kerran taakseen, mutta jatkoi sitten matkaansa ulos parantajien pesästä ja sitten ulos leiristä. Jäin seisomaan paikoilleni sairasaukiolle tunnemyrskyni kanssa. Tällä kertaa tunnemyrskyssä oli vain positiivisia tunteita. En tuntenut juurikaan pelkoa, enkä edes halunnut suuremmin ajatella mitä jos -ajatuksia. Hymyilin vain ja hehkuin iloa ympärilleni. Havahduin ajatuksistani, kun Hehkuaskel työntyi parantajien omasta osasta pesää sairasaukiolle. Naaras hymyili ja katsoi minua.
“Oletan että et jäänyt tänne, koska tarvitset hoitoa”, Hehkuaskel sanoi ja asteli lähemmäs. Naurahdin ja katsoin vanhempaa kissaa.
“Näytät ikionnelliselta. Olen iloinen, kun klaanissa on uusia kumppanuksia. Ehkä saamme pian lisää pentujakin. Toisaalta olisi parempi, jos odottaisitte lehtikadon yli”, parantajavanhus höpötteli. Naurahdin nyt vaivaantuneena.
“Haluatko tulla auttamaan minua yrttien keräämisen kanssa?” hän kysyi vaihtaakseen puheenaihetta, sillä huomasi minun vaivaannukseni. Nyökkäsin.
“Toki. En tiedä pystynkö keskittymään partiointiin juuri nyt”, vastasin ja hengähdin syvään.
“Hienoa, mennään.”

Kamomillapyörre myönsi, ettei hän oikeastaan ollut iloinen Syöksyaskeleen kanssa. Asia ei oikeastaan niinkään paljoa yllättänyt Hiljaisuusvarjoa. Heidän suhteensa oli tuntunut hieman toksiselta ja huonolta.
Hiljaisuusvarjo kuunteli tarkkaan, kun Kamomillapyörre kuitenkin sanoi sen olevan hänen oma päätöksensä ja oli hänelle oikein maksaa siitä. Valkoruskea kolli ei voinut muuta kuin olla asiasta eri mieltä.
“Ei. Kenenkään ei kuulu kärsiä oman kumppaninsa kynsissä, oli kumppanuus sitten oma päätös tai ei”, hän naukaisi itsevarmasti ja otti askeleen eteenpäin kuin merkatakseen olevansa asiasta tosissaan.
“Minusta sinun pitäisi jättää Syöksyaskel. Ei ole millään puolin reilua, että joudut kärsimään hänen seurassaan vain sen takia, että päätit olla hänen kumppaninsa silloin, kun hän ei ollut niin julma sinulle. Sinulla on oikeus päättää kumppanistasi”, Hiljaisuusvarjo jatkoi ja katsoi Kamomillapyörrettä vakaasti. Hän puhui yllättävän fiksuksi siinä tilanteessa, joka oletettavasti johtui siitä, että kyse oli hänen ystävänsä hyvinvoinnista.
Hiljaisuusvarjo ajatteli häntä ja Aamuraitaa. He eivät ehkä olleet kumppaneita keskenään ja sekin oli osa hänen pointtiaan. Aamuraidalla ja hänellä oli oikeus päättää kumppanuudesta itse. Pentujen saaminen yhdessä ei myöskään aina tarkoittanu, että heidän täytyisi olla ystäviä enempää. Heillä oli oikeus päättää siitä, että olivat silkkoja ystävyksiä kumppanuksien siasta.

//Kamo?

Rosmariinikynsi päätyi kysymään Lepakkohuudolta mitä he nyt olivat. Totta puhuttua Lepakkohuuto ei tiennyt itsekään. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä he nyt olivat ja mitä heidän kuului nyt elämän kanssa tehdä - saati sitten toistensa.
“En minä tiedä!” Lepakkohuuto hymähti ärtyneenä. “Mitä sinä haluat olla!? Lentävä siili?!”
Tummanharmaa kolli ryhtyi kietämään kehää hermostuneena. Ei hän osannut puhua tunteistaan. Ei se ollut hänen erikoisalaansa. Toisin sanoen kolli oli aivan kulmaan ajettu, eikä tiennyt miten paeta.
“Jos olisin lentävä siili, haluaisin edelleen rakastaa sinua”, Rosmariinikynsi naurahti. Lepakkohuuto huokaisi hiljaa ja katsoi naaraaseen.
“Mutta ihan tosi. Haluatko sinä meidän olevan rakastavaisia? Tai siis kumppaneita, jos tarkkoja ollaan? Koska en ole ehkä hyvä rakkaus asioissa, mutta sinun kumppaninasi oleminen ei kyllä kuulosta aivan kamalalta”, tummanharmaa kolli naurahti ja pukkasi harmaata naarasta hellästi. Naaraan vitsikäs luonto tarttui häneen niin helposti.
“Mutta vastaa nopeasti, koska minun pitää edelleen saada partioni kiinni”, Lepakkohuuto lisäsi vielä samalla hieman virnistäen.

//Rosmy?

Kuuntelin ilmeettömänä Kaamoskukan selontekoa hänen elämänsä viimeaikaisista tapahtumista. Tietysti välitin poikani kuulumisista, mutta siitä en ollut varma, kertoiko hän ne minulle aidosta yhteyden halusta. Kaamoskukan uutisissa haiskahti kehuskelu, muistipa hän yhdistää Hilleripilvenkin itseensä. Tuntui, että tälläkin keskustelulla oli hänelle jokin tavoite. En ollut Kaamoskukan aikuisiällä koskaan täysin pystynyt rentoutumaan kollin seurassa, tiesin hänen tulevan kieroudessa emoonsa. Siitä tuskin saatoin syyttää muita kuin itseäni.
"Vai niin", lausahdin neutraalilla äänellä ja peitin inhoni: en pitänyt mielistelystä. "Mukava kuulla, että koulutuksesi edistyy. Ja olen toki iloinen Hilleripilven ja Lammikkoloikan puolesta."
Oikeastaan en, sillä en tuntenut kumpaakaan. Toisaalta oli aina hyvä, kun kuolonklaanilaiset pariutuivat. Uskoin sen lisäävän hyvinvointia, ja kumppanuus oli aina ensimmäinen askel perheiden syntymiseen. Vähitellen oli kuitenkin alkanut näyttää siltä, ettei uusia pentuja tarvittaisi: klaani tuntui nyt jo venyvän ja paukkuvan liioista kissoista. Olin huolissani lehtikadosta, enemmän kuin yleensä. Miten ruoka voisi riittää näin suurelle joukolle? Tarvitsimme suuremman reviirin.
Pakotin ajatukseni pysähtymään ennen kuin ne lähtivät laukalle. Halusin keskittyä tähän hetkeen, vaikka koinkin Kaamoskukan seuran hieman vaikeana. Joka tapauksessa vietin jälkikasvuni kanssa aivan liian vähän aikaa. Kaamoskukan pentujakin olin käynyt tapaamassa vain kerran, heti heidän syntymänsä jälkeen.
"Kävisin mielelläni pentutarhalla", vastasin hymyillen soturin aiempaan ehdotukseen. "He ovat tietysti varttuneet sitten viime näkemän."
Kaamoskukka nyökkäsi innokkaasti ja lähti johdattamaan minua pesueensa luo.
"Niin ovat. Heistä tulee vielä hienoja sotureita riveihimme."
Harmaa kallio sulki meidät sisäänsä, kun pujahdimme pentutarhan hieman tunkkaiseen onkaloon. Tarhan ilmanlaatu oli anutlaatuinen, ja olin iloinen siitä, etten joutunut sitä joka päivä hengittämään. Täällä ilma oli lämmintä ja paksua, maidontuoksuista ja kosteaa. Oikealla seinustalla loikoi Hämärähalla, Kaamoskukan kumppani. Neljä pikkuista pentua olivat jos keskeyttäneet leikkinsä, kun astuimme sisään. Nyt he tapittivat meitä uteliain silmin.
Jokin emonvaisto heräsi henkiin sisälläni, kun silmäilin nelikkoa. Voimakas halu suojella heitä otti minusta tiukan otteen. Pennut olivat sitten ihania.
"Tervehdys kaikille", sanoin ennen kuin Kaamoskukka ehti esittelemään minua. "Olen isänne emo, Pimentovarjo. En ole ehtinyt tapaamaan teitä aiemmin, harmi kyllä."

//Kaamos?

Katsoin silmät kavenneina Pyräkkäpirua, joka oli laittanut minut keksimään pennulle viihdykettä. Mokomakin! En minä ollut mikään leikkisetä.
Pieni Lillukkapentu kuitenkin katsoi minua odottavaisesti, joten vaihtoehtoja ei jäänyt. Pengoin pentuaikojen muistojani, ne olivat täynnä Salamasielun virnettä, sitä, jonka hän oli kantanut mukanaan tähänkin päivään asti. Veljeni oli halunnut telmiä kanssani koko ajan, siltä minusta oli tuntunut. Hänen suosikkinsa oli yksinkertainen leikki, "tappelu". Siinä me tappelimme. Yleensä Salamasielu oli voittanut, siksi hän varmastikin piti siitä. Minä voitin useimmiten kuurupiilossa: jostain syystä emme leikkineet sitä usein.
Olisin ehdottanut juurikin tuota leikkiä, mutta aistin, että täällä oltiin ikään kuin varkain. Pentutarhan kattoon nousi hieman jännittynyt energia, jonka syypääksi uskoin Kaamoskukan. Ulkona emme olisi suojassa, eikä pentutarha itsessään tarjonnut kaksisia piilopaikkoja.
"Osaatko leikkiä heijastusta?" kysyin viimein ja nousin seisomaan. Lillukkapentu kallisti päätään kysyvänä, ja tunsin oloni jostain syystä voitonreimuiseksi. "Selvä, minä näytän."
Astelin pentutarhan loitommaisimmalle seinälle. Opastin Pyräkkäpirun ja Lillukkapennun seisomaan rivissä toisella seinällä katse minuun.
"Nyt minä käännyn seinään päin. Sillä aikaa teidän tehtävänne on tulla minua kohti ja koettaa koskettaa minua, silloin voitatte pelin", selitin ja Lillukkapentu kuunteli tarkasti keskittyen, mikä oli minusta jotenkin huvittavaa. Pennuille leikit eivät olleet... No, leikin asia.
"Mutta...", jatkoin viekkaasti hymyillen, "välillä minä saatan kääntyä ympäri. Ja jos ette ole silloin täydellisesti pysähtyneet, joudutte palaamaan takaisin! Olkaa varovaisia..."
Siristin kaksikolle leikilläni silmiäni ja käännyin ympäri. Heilautin häntääni kaksikolle merkiksi aloittaa.

//Pyräkkä, Lillu?

Tassutin Säihkysielun rinnalla metsässä. Turkkimme koskettivat toisiaan, kun polku oheni. Pian polkua ei enää ollutkaan. Katsahdin toiseen kolliin ilkikurisin ilmein. Kosketin häntä kuonollani kaulaan.
“Ota kiinni, jos saat!” sanoin iloisesti. Säihkysielun jo ennestään loistavat silmät pilkahtivat iloa ja innostusta. Lähdin juoksemaan. Tiesin, etten voittaisi minua paljon nopeampaa kumppaniani, jos en keksisi jotain temppua. Jalkojeni hakatessa maata ja keuhkojeni puristuessa juoksun rasituksesta nauru purkautui sisältäni. Pian Säihkysielu oli jo kintereilläni ja loikkasi kimppuuni. Kierimme maassa pari kierrosta juoksun synnyttämästä voimasta. Nauroin edelleen nyt toisen soturin alla. Säihkysielun ilme oli paljon riemukkaampi kuin aikaisemmin. Hänen häntänsäkin oli innokkaasti pystyssä.
“Sinä naurat, Särösärinä!” hän puuskahti hengästyksissään. Nyökyttelin nauru laantuen hiljalleen, kun koitin saada omatkin keuhkoni toimimaan taas normaaliin tahtiin. Säihkysielu hymyili ja hengitti edelleen rasittuneena juoksusta, mutta nyt oikein onnellisen näköisenä.
“Rakastan sinua”, päästin suustani hieman tönkösti, mutta kuitenkin. En ollut hyvä rakkaudenosoituksissa, joten tämä oli minulle erittäin iso asia kumppanuudessa Säihkysielun kanssa.
“Minäkin rakastan sinua”, Säihkysielu sanoi ja kosketti nenääni omallaan. Suljin silmäni hetkeksi ja huokaisin.
“Päästäisitkö minut nyt ylös?” kysyin ja Säihkysielun pienen naurunpuuskan jälkeen hän päästi minut altaan. Nousin ja katsoin Säihkysieluun koittaen luoda pienen hymyn kasvoilleni. Olin kermanväristä kollia hiukan suurempikokoinen ja katsoin häntä hieman alaspäin, kun hän taas katsoi minua hiukan ylöspäin. Nyt minä tiesin miksi kollille oli annettu niin ihana nimi. Hänen silmistään säihkyi hänen kaunis puhdas sielunsa, joka teki minut aivan loputtoman onnelliseksi. Ehkä vielä jonain päivänä osaisin sanoa sen hänelle.

Kumppanuus. Se on jotain mistä jokainen kissa haaveilee vähintäänkin alitajuisesti. Useimmat kissat ajattelivat sen tarkoittavan rakkautta. Kaamoskukka kuitenkin tiesi paremmin. Kissat haaveilivat jostakusta, joka auttaisi heitä saavuttamaan haluamansa. Harva kuitenkin ymmärsi, että todellinen hyöty kulki tosiasiassa vain toiseen suuntaan. Ja kumppanuus oli siihen oiva keino. Sen avulla naaraat ja kollit voisivat juurruttaa geeninsä jopa ikuisesti metsän kirjavien sukupuiden joukkoon. Ja mitä pidemmälle kissat eläisivät, sitä paremmin he voisivat valvoa sukunsa puhtaana pysymistä. Kaamoskukka pujahti soturien pesästä viileälle ja sateiselle aukiolle. Sade kuin metsän paras ystävä. Se nostatti maan sopukasta metsän herkullisia tuoksuja ja viherlehden aikaan se teki metsästä entistä kauniimman. Kaamoskukan suunnitelma eteni moitteettomasti. Oli vain ajan kysymys milloin hänen geenejä ei enää voisi huuhtoa Kuolonklaanin sukupuusta pois.Hilleripilvi oli saanut kumppanin Lammikkoloikasta, kaikki oli sujunut erinomaisesti. Kollikaksikon seuraava askel oli saada Hilleripilvelle pentuja ja parittaa yksi heistä Kaamoskukan oman kanssa. Kollisoturi ei vielä tiennyt kuka hänen pennuistaan olisi siihen tehtävään tarpeeksi kelvollinen, mutta hän oli varma, että se kirkastuisi kuiden myötä. Heikot paljastivat aina itsensä. Kaamoskukka harppoi muutamalla sulavalla, elegantilla askeleella pentutarhan tienoille, kuin koko leiriaukio olisi ollut hänen omaa reviiriään ja istahti lopulta sukimaan turkkiaan. Kollin katse harhaili sukaisujen välissä aukion kissoissa. Aukiolla ei näkynyt Hilleripilveä, Kaamoskukan salarakasta. Se oli hyvä. Kaamoskukka tiesi, että heidän olisi parempi pitää leirissä kohtelias etäisyys. Kaamoskukka odotti kuitenkin erästä toista. Kuin tilauksesta tummaturkkinen naaras ilmestyi leiriaukiolle. Kollikissan korvat nousivat terhakoina pystyyn ja hän nousi ylös. Kaamoskukan hurmaava hymy leveni hieman, kun hän pääsi Pimentovarjon kuuloetäisyydelle. Kolli nyökkäsi emolleen kohteliaasti.
“Pimentovarjo, iltaa”, kolli tervehti ja viittasi hännällään kohti pentutarhalle.
“Äänien perusteella pennut ovat hereillä. Käytäisiinkö katsomassa mitä Kuolonklaanin uusimmille jäsenille kuuluu?” Pentutarhasta todella kuului pientä meteliä. Kaamoskukka toivoi, että pennut harjoittelivat hänen antamien harjoitusten parissa.
“Iltaa, Kaamoskukka”, Pimentovarjo tervehti poikaansa ja nyökkäsi.
“Jänötassun koulutus edistyy hyvin. Hänestä tulee erinomainen soturi. Ja kuulitko jo, että Lammikkoloikka on nykyään Hilleripilven kumppani?”
Kaamoskukka tiesi, että Pimentovarjo oli läheinen Tuhkajuovan, Lammikkoloikan emon kanssa. Kolli oli salaa todella ylpeä itsestään. Hänhän tekisi Pimentovarjolle vain palveluksen, kun yhdistäisi kaksi kelpo sukua keskenään.
“Hilleripilvi on minun entinen oppilaani”, Kaamoskukka lisäsi, ikään kuin se selittäisi kaiken.

//Pimento?

Muiden kissojen katsellessa en saanut sanottua asiaani. Vilkaisin Lepakkohuutoa ja sitten hänen partiotaan. Korvani painuivat luimuun.
“Menkää ilman häntä!” käskin ja vilkuilin sitten ympärilleni. Kissat olivat kerääntyneet kuuntelemaan. Partion johtaja kohautti lapojaan ja partio lähti. Katsoin Lepakkohuutoa. Saatoimme rikkoa tässä montaakin sääntöä, mutta juuri nyt minua ei kiinnostanut.
“Tule”, sanoin ja toppuutin kollin parantajien pesän sairasaukiolle. Saisimme ehkä olla rauhassa täällä, sillä parantajilla ei ollut juuri nyt potilaita. Vetäsin terävästi ilmaa keuhkoihini ja huokaisin pitkään.
“Tämän on parasta olla tärkeää, vedit minut juuri kaikkien edessä pois partiosta”, Lepakkohuuto totesi vakavana.
“Anteeksi!” huudahdin. Kehoni jokainen karva oli pystyssä ja seisoin jäykkänä paikallani. Tajusin vasta nyt kuinka typerä olin ollut.
“Lepakkohuuto…” sanoin ja emmin sitten seuraavia sanojani. En tiennyt mitä sanoa. En tiennyt mitä olin edes halunnut typerällä keskeytykselläni tehdä. Hännänpääni kääntyili ja nyki. Hengitin sisään ja ulos tiuhaa tahtia ja tuntui, että räjähtäisin. Aivan kuin olisin tunnustamassa rakkauteni uudestaan tai jotain.
“Haluan vastauksia, haluan jotain järkeä tähän sekavaan maailmaan!” vikisin mahdollisimman hiljaa, mutta raivoissani sekä pelokkaana. Halusin tietää olimmeko kumppaneita. Se oli vähintä, mitä Lepakkohuuto voisi minulle nyt antaa. Katsoin kollia epätoivoisena.
“Olemmeko… mitä me… mitä me nyt teemme?” kysyin. Rentoutin lihakseni ja koitin rentouttaa myös mieleni. Lepakkohuuto ymmärtäisi. Hän ymmärtäisi.

//Lepa?

Katselin kollia tyrmistyneenä, enkä osannut täysin vastata tämän kysymykseen. Avasin suuni sanoakseni jotainmutta suljinkin sen uudestaan ja jäin hetkeksi miettimään vastausta
“no on se tottta, en kauheammin pidä syöksyaskeleen läsnä olosta.. Hän on kaikkea muutta kuin hyvä kumppani, en tiedä mikä päässäni pyöri silloin aiemmin kun otin syöksyaskeleen kumppanikseni” nauun hetken miettittyäni ja lasken katseeni maata kohti. Nostin kuitenkin katseeni takaisin hiljaisuusvarjoa kohti määrätietoisen näköisenä.
“mutta se oli oma valintani ja oma virheeni, jos joku joutuu sen takia ongelmiin niin se olen minä, ja vain minä” mauun määrätietoisella äänen sävyllä ja nostan häntäni pystyyn.
“tosin, persiljapentu saattoi maksaa virheestäni hengellään.. Mutta ei se varmaan ole nin hänellä oli vain huono tuuri. Ei hän nyt joutuisi kuolemaan saamatta edes mahdollisuutta elää vain minun typerän ja pienen virheeni vuoksi, sehän olisi todella typerää ja epäreilua..” mauun hivenen hermostuneen oloisena.
*persiljapentu kuol jo kuita sitten, hierakkapilvi ja katajanoki ovat jo sotureita, ovat olleet jo jonkin aikaa! Joten miksi ihmeessä ajattelen silti välillä persiljapentua, hän on hyvässä turvassa pimeyden metsässä eikä minun tarvitse huolehtia.. Minun ei ole tarvinnut huolehtia hänestä pitkään aikaan..* mietin ärtyneenä itseeni.
//hilju?

“Ihan hyvin minulla menee. Syöksyaskel saattaa välillä olla vähän ärsyttävä ja ongelmallinen, mutta se ei ole kovinkaan uutta. Tosin toivoisin kyllä, että voisin olla enemmän yhteydessä Hierakkapilven ja Katajanoen kanssa. En osaa sanoa olemmeko etäiset tai emme vain satu olemaan kauheammin tekemisissä, mutta olisi kyllä mukava viettää enemmän aikaa pentujeni kanssa” Kamomillapyörre naukui. Hiljaisuusvarjo kuunteli naarasta hiljaa. Pitikö Kamomillapyörre muka todella kumppanistaan, jos hän oli vain ongelmallinen ja ärsyttävä hänen mielestään? Kannattaisiko kollin nostaa asia esille?
“Entä sinulla? Miten sinulla on mennyt, Hiljaisuusvarjo?” naaras kysyi vielä kallistaen päätään. Se sai valkoruskean kollin palaamaan takaisin maan tasalle. Hän hymyili ystävälleen varovasti. Kai he vielä olivat ystäviä?
“Minulla menee hyvin. Lummelemmen ja Harakkahaaveen kasvua ja kehitystä on ollut ihanaa seurata ja olen heistä ylpeä. Olen yrittänyt myös viettää heidän kanssaan aikaa niin paljon kuin vain mahdollista kaiken muun sivussa”, Hiljaisuusvarjo selosti naaraalle. “Toivon vain, ettei tästä lehtikadosta tule liian ankara klaanille. En toivo yhtään kuolemaa enää klaanimme ylle.”
“Niin. Toivotaan, ettei lehtikadosta tule liian rankka”, Kamomillapyörrekin myöntyi. Hiljaisuusvarjo oli hetken hiljaa ja katsoi sinisellä katseellaan ystäväänsä. Nyt olisi hänen tilaisuutensa. Syöksyaskel oli leirissä - luultavasti - ja he olivat aivan kahden.
“Minun täytyy kysyä, oletko oikeasti onnellinen Syöksyaskeleen kanssa? Minusta se ei ainakaan näytä siltä…” Hiljaisuusvarjo naukaisi huolestuneena ja toivoi, ettei naaras tuohtuisi täysin hänen yllättävästä kysymyksestään.

//Kamo?

Rosmariinikynsi halusi palata takaisin leiriin nukkumaan ja vaikka Lepakkohuuto olisi oikeastaan ennemmin jäänyt vielä kaksin metsään, hän lähti ennemmin takaisin leiriin kuin jäi ulos yksikseen. Hän siis lähti seuraamaan suurempaa naarasta kuin pentu emoaan.

Lepakkohuudon yö oli levoton. Kolli ei oikein osannut rauhoittua. Hän ei vain päässyt sen ajatuksen ylitse, että Rosmariinikynsi todella piti hänestä. Ajatus oli hänelle hassu - ja osin ehkä ahdistavakin. Jotenkin hän oli vain niin tottunut siihen, että he olivat silkkoja toveruksia, eikä yhtään mitään muuta.
“Lepakkohuuto. Aika nousta. Partio ei odota enää kauaa”, Syöksyaskel ilmoitti herättäen pienen tummanharmaan kollin. Hänestä tuntui, ettei hän ollut ennättänyt nukkua lainkaan, mutta ei hän voinut vastaankaan väittää.
Lepakkohuuto napsi nopeasti pienen hiiren tuoresaaliskasasta ja lähti suuntaamaan partion kanssa ulos leiristä. Kuitenkin ennen kuin hän ennätti poistua Rosmariinikynnen nauku pysäytti hänet. Kolli käänsi katseensa naaraaseen ja odotti, että hän tuli lähemmäs. Hän vilkaisi hieman parion perään, joka odotti häntä vielä leirin uloskäynnillä katseen kollin turkkia korventaen. Tilanne vain hermostutti Lepakkohuutoa hassusti.
“Mutta partioni”, kolli naukaisi katsellen edelleen muita kissoja, jotka odottivat häntä kärsimättöminä.
“Aivan sama! Meidän täytyy puhua viime illasta”, Rosmariinikynsi naukaisi kovaan ääneen. Lepakkohuuto luimisti hieman korviaan ja siirtyi lähemmäs naarasta.
“Ei niin kovaa. En halua herättää turhaa huomiota”, hän naukaisi matalaan ääneen ja kääntyi vielä nopeasti partionsa puoleen.
“Menkää te vain! Otan teidät kyllä kohta kiinni!” Lepakkohuuto ilmoitti heille nopeasti ja partio otti ja lähti. Kolli käänsi katseensa takaisin harmaaseen naaraaseen. “Mitä nyt? Puhuitko sittenkin ohi suusi?”

//Rosmy?