Pudottuani puusta palasin Lammikkoloikan kanssa takaisin leiriin, jotta parantajat saisivat tarkistaa minut. Puusta tippuminen ei satuttanut minua, mutta päätimme silti, että nopea käynti voisi olla paikallaan. Painuin pesään hyvästellen Lammikkoloikan. En kuitenkaan jäänyt pesään pitkäksi aikaa, sillä Hehkuaskel vakuutti, ettei minussa ollut mitään vikana, jos kerta mihinkään ei sattunut eikä hänkään huomannut mitään. Kiitin parantajaa kohteliaasti ja poistuin. Pieneksi harmikseni Lammikkoloikka ei ollut enää aukiolla, mutta en nyt olettanutkaan naaraan jäävän heti odottamaan minua. Painuin Säihkysielun luokse aukion laidalle. Kollin iloinen ilme sai minutkin jo paremmalle tuulelle epäonnistumisestani huolimatta.
“Näin, että kävit parantajan pesällä, onko kaikki hyvin?” toinen kysyi heti hiukan huolissaan. Pudistin päätäni ja koitin hymyillä hiukan, vaikkei se ollutkaan minulle luontevaa sitten lainkaan.
“Tipahdin puusta saalistaessani. Minua ei tokikaan sattunut. Hehkuaskelkin totesi minun olevan kunnossa”, kerroin kumppanilleni rauhalliseen sävyyn. Olimme päässeet yli kumppanuutemme aiheuttamasta varovaisesta uutuuden kauhusta ja nyt olimme keskenämme taas kuin parhaat ystävät, ainakin yritimme olla. Säihkysielu osoitti enemmän kiintymystään kuin minä, sillä olin huono sellaisissa jutuissa, mutta ei kuitenkaan liikaa että muut epäilisivät. Minusta näin oli mukavaa. Ei tarvinnut kertoa kellekään, mutta Säihkysielu silti tiesi mitä hänestä ajattelin ja ne pienet kuiskaukset auringon laskettua ennen nukkumaan menoa, sekä kahdestaan kävelyt ja saalistuspartiot tekivät sen kaiken täydeksi. En kaivannut elämääni muuta. Pidin myös siitä kuinka saatoin Säihkysielun kanssa ollessani rentoutua ja olla todella oma itseni. Se oli minulle yksi tärkeimpiä asioita suhteessamme. Toinen tärkeimmistä asioista oli, että Säihkysielu koki olonsa hyväksi. Haluisinhan ennen kaikkea vain pitää toisen turvassa ja onnellisena.
“Hyvä sitten”, kolli naukaisi ja herätti minut ajatuksistani. Nyökkäsin ja hymyilin taas pienesti.
***
Olin tulossa partioni mukana leiriin. Yritin vilkuilla ympärilleni, jos Säihkysielu olisi jo päässyt omasta partiostaan takaisin, mutta en nähnyt kollia missään. Kumppanini sijaan katseeni osui Lammikkoloikkaan. Naaraan kasvoilla vilahti pieni hymy, kun huomasin hänet.
“Hei, sinä taidat olla kunnossa, mitä Hehkuaskel ja Sumutuuli sanoi?” soturi naukaisi, kun astelin tämän luokse kera kohteliaan nyökkäyksen.
“Eivät he löytäneet minusta mitään vammoja. Olen ihan kunnossa”, vastasin rauhallisesti, mutta vältellen kuitenkin katsekontaktia. Minua ehkä hieman vaivaannutti. En oikein ollut ihan varma miksi, mutta niin vain teki.
“Miten sinun päiväsi on sujunut?” kysyin, kun en muutakaan keksinyt. Olin ehkä sanavalmis johtotilanteissa, mutta tässä kohtaa en yhtään tiennyt miten minun olisi kuulunut lähestyä klaanitoveriani. Yleensä toinen osapuoli johti vuorovaikutustilanteissa puhumisen, joten minun ei tarvinnut kauheasti sanojani pähkäillä.

//Lammikko?

Käpäläni nykivät unen tahtiin. Olin ollut aamuyön partiossa mukana ja sen jälkeen painunut pehkuihin jatkamaan uniani. Pidin huolta siitä, että sain joka päivä nukuttua tarpeeksi. Inhosin sitä tunnetta, kun olin väsynyt. En ollut silloin parhaillaan, vaikka ainahan minä upea olin.. Halusin vain varautua kaikkeen. Näin unta siitä, että olin taistelemassa eloklaanilaisia vastaan, mutta yhtäkkiä uneni vastus alkoi tökkimään minua ja havahduin.
“Kaamoskukka, vieläkö sinä nukut?” kuului ääni jostain kaukaa. En olisi millään jaksanut herätä, mutta lopulta raotin silmiäni ja katsoin häiritsijää kyllästyneenä. Se oli Lammikkoloikka, Tuhkajuovan ja Henkäystähden tylsääkin tylsempi tytär. Ärsyyntyneisyys vaihtui uteliaisuuteen, sillä naaras oli viimeinen kissa kuka harrasti muiden herättämistä huvikseen. Arvelin, että naaraalla oli kuitenkin jotain tylsää asiaa, kuten kutsu partioon. Kömmin pystyyn ja venyttelin etukroppaani. Sen jälkeen katsahdin klaanitoveriini uteliaana.
“Lähde kanssani harjoittelemaan taistelua”, Lammikkoloikka tokaisi ja kääntyi heti lähteäkseen. Kun naaras ei katsonut, väläytin hänelle hampaitani. Kuinka toinen kehtasi käskeä minua, mietin ja nostin ylähuultani halveksuvasti. Sitä paitsi taistelutaitoni eivät todellakaan kaivanneet hiomista, mutta kaipa naaraan omat kaipasivat. Sellaistako se oli olla huono jossain asiassa? Jatkuvaa harjoittelua oppilaan tapaan.
“Tuletko? Olen käsittänyt, että sinä et häviötä pelkää”, Lammikkoloikka huikkasi viileästi ja kiirehdin naaraan perään. Minäkö, häviäisin? No nyt hänellä oli hieman turhat luulot itsestään ja olin valmis viemään ne naaraalta. Se tuskin vaatisi hirveästi taitoa.
“Et tietääkseni ole mikään mestarini”, totesin päästyäni savunharmaan kissan rinnalle ja kohotin toista kulmaani. Vaikka olinkin jo nyt täynnä naaraan tapaa puhua, paloin halusta ottaa selvää mikä hänen agendansa oli. Kukaan ei nimittäin järjestänyt taisteluharjoituksia huvikseen, eihän?
“Sinä olet sopiva vastus. Minä olen kestävä ja voimakas, sinä nopea ja… Tiedäthän, tuollainen luikku? Eikö sinustakin olisi hyvä, että me harjoittelisimme toisiamme vastaan? Minusta ainakin voisimme oppia jotain”, naaras vastasi tyynesti ja siristelin silmiäni.
“Minullako, opittavaa sinulta? Älä unta näe”, pyöräytin silmiäni huvittuneena, mutta en voinut kieltää, että taisteleminen aikuista kissaa vastaan oli jopa hauskaa. Sääli vain, että naaras oli Henkäystähden tytär. Toinen varmaan ryntäisi isänsä luokse heti, jos vähänkin muiluttaisin häntä.

Kun saavuimme sopivalle aukiolle, nostin häntäni ylpeästi pystyyn ja kohotin kuonoani hieman ylimielisesti. En ollut nähnyt Lammikkoloikan taistelevan ennen, mutta en uskonut, että naaras olisi siinä mitenkään kovin kummoinen. Aloin kuitenkin jo hieman kyllästyä odotteluun enkä kuunnellut puoliakaan siitä mitä naaras selitti. Jotain taisteluasennoista ja liikkeistä, blaa blaa.
“Aloitetaan jo. Minä en tullut kuuntelemaan luentoasi, vaan taistelemaan”, huokaisin kärsimättömänä ja nostelin etukäpäliäni. Halusin jo päästä upottamaan kynteni naaraan turkkiin.
“Taistelemme kynsin, se ei varmaan ole sinulle mikään ongelma?” naaras kysyi ja mittaili minua katseellani. Siristin jälleen silmiäni. Tiesikö hän jotain? Oliko Jurotassu juorunnut? Oliko tämä jokin ansa?
“Jos sinä haluat, niin kaipa se sopii”, kohautin olkiani ja liu’utin kynteni ulos.
“Selvä, aloitetaan sitten.”
Aloin kiertämään naaraan kanssa kehää. Tarkkailin häntä koko ajan katseellani ja pyrin lukemaan naaraan jokaisen pienenkin eleen. Lopulta kyllästyin odottamaan, että naarassoturi hyökkäisi, vaan syöksyin hänen kimppuunsa. Viilsin naarasta vatsaan ja loikkasin sen jälkeen kauemmaksi. Kuulin naaraan ähkäisevän ja virnistin tyytyväisenä. Noinko helposti naaras oli luovuttamassa? Hän olisi niin helppo-. Samassa lensin ruohikkoon selälleni. Olin uppoutunut omiin erinomaisiin ajatuksiini ja naaras oli päässyt yllättämään. No, kaipa sitä piti antaa huonommalle tasoitusta. Pääsin nousemaan takajaloilleni ja iskin naarasta poskeen. Lammikkoloikka kuitenkin potkaisi minua ja lensin ulahduksen saattelemana maahan. Purin huultani, miten naaras olikin osunut noin kovaa? Lammikkoloikan potku ei ollut todellakaan tappava, mutta minua ärsytti miten hän oli kehdannut osua noin kovaa. Raivo alkoi elää sisälläni kasvavan liekin lailla ja ajatus mahdollisesta häviöstä ei ainakaan auttanut minua.
“Anteeksi, sattuiko sinuun? Ei minun ollut tarkoitus-”, naaras pahoitteli ja vilkaisin toista raivostuneena.
“Säästä selityksesi hiirenaivoisille! Onko tämä jokin ansa? Yritätkö tappaa minut?” sähisin Lammikkoloikalle ja nousin ylös välittämättä takajalan kivusta. Olin valmis tekemään naaraasta lopun.
“Pitäisikö sinun näyttää tuota par-”, Lammikkoloikka aloitti, mutta raivon sumentamana syöksähdin hänen kimppuun ja iskin hampaani hänen kaulaan. Lammikkoloikka ulvaisi yllättyneenä ja yritti ravistaa minut irti. Tarrasin kuitenkin vain lujempaa. Veri purskahti suuhuni ja tiesin, että saisin tapettua naaraan, jos vain haluaisin. Vaikka halusinkin toimia impulssien varassa, tiesin että päällikön tyttären tappaminen olisi maailman typerin veto. Olisihan minun pitänyt arvata että naaraalla oli jotain taka-ajatuksia! Lopulta Lammikkoloikka kierähti kyljelleen ja en ehtinyt kierähtää hänen altaan, vaan näin naaraan alle puristukseen. Lammikkoloikka kuitenkin nousi nopeasti ylös ja tuijotti minua silmät suurina. Oma katseeni oli kuitenkin vain naaraan kaulassa olevassa haavassa, josta vuoti verta. Kokeneena taistelijana näin kuitenkin heti, että Lammikkoloikka ei ollut missään hengenvaarassa, mutta naaraan olemus kertoi muuta. Lammikkoloikka tuoksui pelolta ja se sai minulle voimallisen olon. Sen avulla pystyi hallitsemaan muita, mikään muu ei ollut siihen yhtä tehokas keino.
“Eiköhän.. Eiköhän me lopeteta tähän”, Lammikkoloikka sai henkäistyä ja avasi suunsa sanoakseen vielä jotain, mutta hetken kuluttua hän sulki sen. Kampesin itseni ylös ja lähdin kulkemaan Lammikkoloikan kanssa yhtä matkaa. Tiesin toimineeni raivon ja äkkipikaisuuden vallassa typerästi. Jos Lammikkoloikka nyt kertoisi Henkäystähdelle, minä olisin mennyttä. Minun olisi korjattava tilanne.
“Otetaanko vielä uusiksi? Voittaja ei tainnut ihan selvitä”, kysyin leppoisasti ja sukaisin turkkiani.
“Otetaan vain. Tuletko kanssani Hehkuaskeleen luokse? Ehkä sinunkin olisi hyvä tarkastuttaa vammasi”, naaras vastasi viileästi ja nyökäytin päätäni. Oikeasti minua ei olisi voinut vähempääkään kiinnostaa käydä parantajanpesällä, mutta kaipa se muodon vuoksi olisi ihan hyvä. Olisihan se epäilyttävää, jos vain toinen meistä olisi käynyt parantajalla.
“Joskus ystävien kesken käytävät taisteluharjoitukset hieman eskaloituvat, ei sen kummempaa”, Lammikkoloikka vielä lisäsi, mutta tiesin meidän molempien tietävän, että hän valehteli. Emme olleet ystäviä missään universumissa ja tiesin, että molemmat olivat tulleet harjoituksiin vain ajaakseen omaa asiaansa. En vielä tiennyt mitä Lammikkoloikka juoni, mutta aioin ottaa siitä selvää. Ehkäpä jopa Hilleripilvi voisi tehdä sen.. Kolli oli luottokissani, oikea käpäläni. Jos joku niin Hilleripilvi ottaisi selvää Lammikkoloikan aikeista. Päätin, että puhuisin Hilleripilvelle heti tänään. Kolli voisi soluttautua Lammikkoloikan ystäväksi ja hieman kysellä hänen suunnitelmistaan. Varovaisesti, totta kai. Kukaan meistä kolmesta ei ollut tyhmä. Ajatus uudesta suunnitelmasta ja pienestä, mutta ah, niin ihanasta juonittelusta sai minut piristymään. En malttanut odottaa, että pääsisin kertomaan leopardikuvioiselle kollille meidän uudesta suunnitelmasta. Se oli myös mainio syy viettää lisää aikaa Hilleripilven kanssa. Olihan kolli minulle niin kovin rakas ja ansaitsi huomiotani enemmän, kuin kukaan muu. Siitäkin huolimatta kolli oli saanut sitä aivan liian vähän viime aikoina. Pennut, Hämärähalla, yök, ja oppilaani veivät aivan liikaa minun kallisarvoista aikaani. Ehkäpä kuitenkin tämä suunnitelma taas lähentäisi meitä. Onneksi pystyin luottamaan siihen, että kolli ei ollut unohtanut minua. Eihän kukaan voisi unohtaa Kaamoskukkaa.

//Viikonlopun KP-boosti käytössä

Uiveloyö ei vaikuttanut täysin vakuuttuneelta, mutta ei kuitenkaan ainakaan syyttänyt minua valehtelusta. Teki naaras mitä teki, se ei paljoa minuun vaikuttanut. Minä lähtisin omille teilleni, jos niin vain halusin, eikä hän minua voisi estää.
Lähdin nopeasti harppomaan pois, jossa naaras ei olisi enää pitkän aikaa kuuloetäisyydellä ja, että saisin taas oman rauhani takaisin. En halunnut muita tunkemaan nokkiaan minun asioihini. Varsinkaan, kun ne asiat olivat Virtausklaani ja Virtausklaanin kissat. Ne olivat yksin minun asioita, eivätkä kuuluneet kellekään muulle!
Kun uskoin olevani tarpeeksi kaukana, ryhdyin yksinkeskusteluun ja kuvittelin, että mukanani kulki joku, jolle saattaisin oikeasti puhua. Kukakohan sellainen kissa edes oli? Ei ainakaan emo tai isä. Kuka tietää, mitä he tekisivät minun yksityisillä ajatuksillani.
“Jospa vain joku päivä kaikki voisivat kadota, edes hetkeksi. Olisi niin paljon helpompaa, kun ei tarvitsisi jatkuvasti olla raahautumassa jonnekin ja pitää kaikista koko ajan huolta samalla, kun huolehtisi siitä, etten tule hulluksi, kun en pääse omaan rauhaani”, mutisin hiljaa itsekseni ja harpoin eteenpäin metsässä. Ehkä löytäisin hyvän piilopaikan, johon mennä, jotta kukaan ei pääsisi häiritsemään minua enää?
“Joskus sitä ajattelee olisiko helpompaa vain karata Kuolonklaanista ja yrittää löytää oma yksinäinen paikka, mutta samaan aikaan se olisi myös melkoisen masentava ajatus”, totesin vielä itsekseni, kunnes huomasin hyvän kiven varjon johon asettua ja jonka alla jatkaa hiljaisempia mutinoitani.
Pian yksinäinen keskusteluni kuitenkin keskeytyi, kun toistamiseen Uiveloyö ilmestyi kuin tyhjästä. Katsoin naaraaseen hieman säikähtäneenä, mutta pidin kuononi kiinni kuin se olisi saanut minut katoaamaan. Jotain naaras kysyi saalistusonnesta, mutta sivuutin tämän kysymyksen oikeastaan täysin.
Uiveloyö kysyi vielä, jos hän saisi asettua kiven, jonka varjossa istuin, päälle. Tuollaisista kysymyksistä pidin, kyllä vai ei kysymyksistä. Silloin minun ei tarvinnut avata suutani ja yrittää puhua kuin en olisi juuri vuodattanut sydämeltäni turhia toiveita itsekseni.
Nyökkäsin, kun tajusin, etten ollut vielä vastannut toiselle soturille mitään. Ei kai minulla mitään sitä vastaankaan ollut. En voinut vain enää puhua itsekseni, mutta siihen olin jo leirissä ennättänyt tottua. Aina oli joku, joka tuli häiritsemään rauhaani jollain tapaa. Omalla tavallaan se ärsytti, mutta se muistutti, että minua ympäröi kissat enkä ollut loppupelissä niin yksin kuin se välillä tuntui.
“Typerä Kuolonklaani ja typerä ahdas reviiri”, mutisin hiljaa vielä ennen kuin asetuin makuulle kiveä vasten. Voisin sentään levätä hetkisen ilman, että joku tulisi hoputtamaan partioon.

//Uivelo?

Oli kulunut reilu päivä siitä, kun olimme olleet Särösärinän kanssa metsästämässä ja meidän reissumme oli päättynyt siihen, että kolli oli tippunut alas puusta. Minua hieman hävetti, sillä oli puuhun kiipeäminen oli ollut oma ehdotukseni, mutta onneksi kolli ei ollut loukkaantunut eikä Särösärinä myöskään vaikuttanut olleen pahoillaan siitä. Koin silti, että olin kollille hieman velkaa. Olihan se ollut osittain minun oma mokani. Olin saattanut Särösärinän parantajanpesälle, mutta en kuitenkaan ollut tavannut kollia sen jälkeen enkä tiennyt oliko kolli joutunut jäämään parantajien vastaanotolle. En mielellään vieraillut parantajanpesässä huvin vuoksi. Yrttien tuoksu aivastutti minua ja pelkäsin, että saisin parantajilta jonkun taudin. He olivat päivät pitkät tekemisissä sairaiden kissojen kanssa, joten pelkoni ei ollut mitenkään erityisen kaukaa haettu, vaikka osa kissoista olikin varmasti sitä mieltä, että pelkoni oli ylimitoitettu. Tiesin kuitenkin, että minä olin jokseenkin erilainen, kuin muut enkä välttämättä kovinkaan hyvällä tapaa. Olin huomannut, että epäsymmetria ei vaikuttanut muihin kissoihin samalla tapaa, kuin minuun. Minua se häiritsi eikä mitenkään vähää, vaan se sai minut todella ahdistuneeksi. Kukaan, ei edes Lampiväre tai Lätäkkölempi, tiennyt tästä ja sellaisena minä sen halusinkin pitää. Korvani nousivat pystyyn ilahtuneena, kun huomasin Särösärinän saapuvan partion mukana leiriin. Partion kissoilla oli suussaan tuoresaalista, joten oletin kollin palaavan metsästyspartiosta. Odotin, että partion kissat saivat vietyä tuoresaaliit tuoresaaliskasaan ja sen jälkeen tassuttelin mustavalkoista kollia vastaan. Pieni hymy käväisi nopeasti minun kasvoillani. Särösärinä vaikutti kissalta kuka ei onneksi turhia höpissyt ja toinen vaikutti kaiken lisäksi myös ihan järkevältä. Ja päivissäni oli ihan liian vähän sosiaalisia kontakteja. Jos en ollut partioimassa tai harjoittelemassa, minä olin yleensä ihan yksin. Ja se tuntui välillä todella pahalta.
“Hei. Sinä taidat olla kunnossa, mitä Hehkuaskel ja Sumutuuli sanoi?” kysyin Särösärinältä ja mittailin kollia katseellani. Kolli ei ainakaan näyttänyt mitenkään kipeältä. Hyvät soturit pystyivät kuitenkin palvelemaan klaania myös pienissä kivuissa, joten en voinut olla täysin varma oliko Särösärinään sattunut kovin paljoa.

//Särö? :)

Katselin tuoresaaliskasaa mietteliäästi. Se ei ollut järin suuri, mutta siitä riittäisi otettavaa useammalle nälkäiselle kissalle. Tällä kertaa en kuitenkaan valikoinut hiukopalaa itselleni vaan eräälle toiselle, joka todella tarvitsi sitä nyt.
Nappasin lopulta kasan päältä pulskan näköisen pikkulinnun ja suuntasin sen jälkeen kuononi kohti pentutarhaa. Matkalla vilkuilin ympärilleni hieman varautuneena - Kaamoskukka oli parhaillaan partiossa, mutta silti pelkäsin hänen ilmestyvän jostakin ja huomaavan minun olevan menossa tervehtimään hänen kumppaniaan ja jälkikasvujaan. Siitä seuraisi ongelmia.
Pujahdin kallionseinämässä olevaan koloon ja käänsin vaistomaisesti katseeni oikealle, jossa kuningattaret pentuineen nukkuivat. Vasen puoli pesästä kuului klaaninvanhimmille, joita tosin oli tällä hetkellä vain yksi. Kalmakuu oli kuitenkin sikiunessa, eikä huomannut minun tulleen pesään.
Tassutin kohti maidontuoksuista petiä, johon Hämärähalla oli käpertynyt neljän pienokaisensa kanssa. Ruskeankirjava naaras väräytti korvaansa ja nosti sinisen katseensa minuun. Sydän rinnassani sykähti oudosti, ja pakotin itseni rauhoittumaan. Tiesin kyllä, miksi juuri Hämärähallan näkeminen sai turkkini kihisemään tällä tavalla. Naaras oli ollut yksi ensimmäisistä ihastuksistani, mutta tietyistä syistä polkumme olivat kulkeneet eri suuntiin. Hän oli minulle nykyään hyvin rakas ystävä, mutta nähdessäni hänet veljeni pentujen kanssa tajusin taas, mitä olinkaan menettänyt.
“Toin saalista”, nau’uin hiljaa ja laskin tuomiseni kuningattaren eteen. Pennut näyttivät nukkuvan, enkä halunnut herättää heitä.
“Kiitos, Pyräkkäpiru”, Hämärähalla hymyili niin suloisesti, että se poltteli korviani. Ryhdistäydy nyt, Pyräkkäpiru - hän on sentään sinun veljesi kumppani! “Oikein ajattelevaista.” Sitten hänen ilmeensä muuttui huolestuneemmaksi, jopa pelokkaaksi. “Entä Kaamoskukka?”
“Hän on partiossa”, rauhoittelin naarasta, “näin itse, kun Pimentovarjo komensi hänet johtamaan rajapartiota Eloklaanin rajalle. Hänen suuri egonsa varmaankin kiljui riemusta saadessaan niin paljon auktoriteettia.”
Hämärähalla kehräsi huvittuneena. Kehräys kuitenkin katkesi seinään, kun kolon suulta kuului askelia ja jonkun varjo piirtyi valoa vasten pesän lattian poikki. Kuningattaren silmät levisivät ja hän kaiketi pelkäsi tulijan olevan Kaamoskukka. Minäkin käänsin päätäni jännittyneenä lähestyvien käpälänaskelten suuntaan, mutta rentouduin tunnistaessani toisen veljeni, Loskalauhan.
“Tervehdys Pyräkkäpiru.” Tumma soturi asettui istumaan viereeni. "Sinäkin olet tervehtimässä uusia sukulaisia, vai?"
Nyökkäsin kollille tervehdykseksi ja vilkaisin sitten Hämärähallaan rauhoittelevasti. Loskalauha tuskin kantelisi Kaamoskukalle käynnistämme. “Kyllä vain”, vastasin reippaasti. “Oletko vielä tavannut heitä?”
Kun Loskalauha pudisti päätään, minä tein nopean esittelykierroksen neljästä pennusta. Olin käynyt katsomassa Hämärähallaa ja tämän pentuja salassa jo useamman kerran. Se oli vaatinut paljon suunnittelua ja aikatauluttamista, sillä en ollut halunnut Kaamoskukan saavan tietää tapaamisista.
Yhtäkkiä yksi pennuista - hyvin paljon emoaan muistuttava Liljapentu - hätkähti hereille ja tuli lähemmäs varautuneesti säksättäen. “Keitä te olette, kertokaa heti!” pieni naaras kimitti.
Vaihdoin Loskalauhan kanssa hilpeitä katseita ja esittelin sitten meidät pennulle, joka vaikutti edelleen hyvin varautuneelta meidän suhteemme. Hämärähallasta tukea saaden pikkuinen kissa vaikutti kuitenkin nyt hieman luottavaisemmalta ja alkoi seuraavaksi kuulustella meitä siitä, miksi olimme tulleet pentutarhalle.
“Tulimme katsomaan teitä”, hymyilin Lillukkapennulle ystävällisesti. “Et varmaan muista minua, mutta olen käynyt täällä ennenkin. Tosin olitte silloin vielä kovin pieniä ja nukuitte paljon.”
Lillukkapentu katseli minua silmät vähän sirrillään, kuin analysoiden kasvonpiirteitäni. En kuitenkaan osannut sanoa, muistiko pentu minua.
“Tiedättekö te edes mitään hyviä leikkejä?” Lillukkapentu tivasi seuraavaksi, ja minä katsahdin Loskalauhaan vähän virnistäen.
“No mutta Loskalauha tässä varmasti tietää monta hyvää leikkiä, etkö tiedäkin?” Halusin hieman aktivoida nuorempaa velipuoltani. Ei ollut parempaa tapaa päästä pennun sydämeen kuin leikkiä yhdessä.

//Loska, Lillukka? ;)

“Uudestaan! Tuo oli ihan surkea yritys. Yrität niin kauan, kunnes sinä onnistut”, sähähdin raivostuneena ja tönäisin oppilastani niin, että Jurotassu pyllähti maahan. Olimme hioneet tätä taisteluliikettä jo usean päivän ajan, joten odotin Jurotassulta parempaa. Silti toinen taisteli surkeasti ja se sai minut raivon partaalle. Kolli tuijotti minua tympääntyneenä, mutta nousi ylös ja laskeutui taisteluasentoon. Otin muutaman askeleen taaksepäin ja nyökkäsin oppilaalleni sen merkiksi, että toinen saisi hyökätä. Jurotassu lähti juoksemaan minua kohti ja tähtäsi lapaani, mutta hyppäsikin yllättäen selkääni. Jurotassu tarrautui selkääni kynsillä ja raapi minua. Virnistin tyytyväisenä ja yritin kierähtää selälleni, mutta kolli loikkasi ketterästi takaisin maahan, mutta jäi turhan lähelle takajalkojani. Potkaisin kollin kauemmaksi ja nousin itse ylös.
“Loistavaa, Jurotassu. Se oli hyvä, ensi kerralla et vain jää haahuilemaan lähelleni”, naukaisin tyytyväisenä ja tassutin lähemmäksi oppilastani. Kolli makasi maassa ja huomasin hänen kyljessään muutaman verta tihkuvan haavan, jotka olivat tulleet kynsistäni. Käytin harjoituksissani aina kynsiä, sillä ei oikeissakaan taisteluissa taisteltu ilman kynsiä. Jurotassun vammat eivät kuitenkaan näyttäneet vakavilta, pieniä naarmuja vain. En kuitenkaan halunnut, että oppilaani joutuisi parantajanpedille tulehtuneiden naarmujen takia.
“Sinun on parempi näyttää noita Hehkuaskeleelle tai Sumutuulelle”, totesin ja lähdin sanaakaan sanomatta kohti leiriä.
“Seuraavalla kerralla voitan sinut”, kuulin Jurotassun naukuvan ja hymähdin itsekseni. Kai sitä aina sai toivoa, mutta mielessäni ajattelin, että kukaan, varsinkaan oppilas ei minua voittaisi. Taistelutaitoni olivat klaanin parhaimmistoa.
“Tuollaista asennetta minä odotan oppilaaltani”, murahdin Jurotassulle ja viitoin kollia seuraamaan minua. Minulla oli jo kiire, pentuni odottivat. Olin suunnitellut heillekin harjoituksia. Halusin varmistaa, että pentuni aloittivat harjoittelun jo nuorena. Ja koska en ollut klaanipäällikkö, en voisi valita pentujeni mestareita. Pahimmassa tapauksessa Henkäystähti valitsisi heille jotkut pehmeät ketkä eivät osaisi opettaa oikeita taitoja. Luotin kyllä Henkäystähteen, mutta klaani oli täynnä kissoja ketkä eivät olleet pentuni mestareiksi sopivia. Kuten esimerkiksi Lummelempi, Hiljaisuusvarjo tai Neilikkasydän.. Onneksi Henkäystähti ei antanut puoliveristen kissojen kouluttaa oppilaita. Muutenhan vaikka Pyräkkäpiru saattaisi saada oman oppilaan ja ajatuskin siitä, että veljeni pilaisi jälkikasvuni oli selkäpiitä karmiva. Värähdin, se olisi suorastaan painajainen. Katsoin taakseni varmistaakseen, että Jurotassu seurasi minua. Minulla ei ollut aikaa odotella oppilastani. Olin opettanut kollin alusta asti pitämään minua silmällä ja seuraamaan reippaasti.

Kun saavuimme leiriin, minä ohjasin Jurotassun parantajanpesälle ja painelin sitten itse tuoresaaliskasalle. Otin sieltä Hämärähallalle hiiren ja suunnistin suoraan pentutarhalle. Petyin, kun huomasin pentujen nukkuvan naaraan vatsan vieressä. Huokaisin tyytymättömänä ja laskin hiiren naaraan käpälien juureen.
“Toivottavasti olet pitänyt huolen siitä, että kukaan erakkotaustainen ei ole käynyt täällä”, murahdin naaraalle ja katselin pentuja. Jokainen heistä kasvoi hyvää vauhtia, kukaan ei näyttänyt rääpäleeltä. Se oli hyvä.
“Niinhän me sovittiin”, Hämärähalla naukaisi hellästi, mutta hänen katsessaan näkyi tyhjä välähdys. Murahdin tyytyväisenä ja puskin naarasta poskeen.
“Kultaseni, tiedän että voin luottaa sinuun”, hykertelin tyytyväisenä ja kävin sukimaan naaraan turkkia. Toinen sai loikoilla kaikki päivät, mutta ei edes osannut pitää turkistaan hyvää huolta.. En voinut sietää moista lusmuilua, mutta pidin vaihteeksi suuni kiinni. Siitä huolimatta mielessäni kirosin naaraan kyvyn pitää huolta itsestään alimpaan maanrakoon.

Lillukkapentu raotti varovaisesti silmiään. Hän oli havahtunut unestaan kuullessaan tuntemattomien kissojen naukumista. Naaras kellahti selältä kyljelleen ja päästi äänekkään miukaisun. Hänellä oli nälkä, mutta uteliaisuus vei voiton. Hän halusi tietää keitä nämä tunkeilijat olivat! Hämärähalla kuitenkin tervehti heitä lämpimästi. Kaamoskukka oli painottanut hänelle, että vieraisiin kuului suhtautua epäluulolla. Lillukkapentu pörhisteli turkkiaan ja lähestyi vieraita kissoja säksättäen.
“Keitä te olette, kertokaa heti!” Lillukkapentu vaati saada tietää ja katsoi molempia kissoja silmät suurina. Hän ottaisi selvää keitä nämä olivat ja sitten hän tekisi heistä lopun! Tulijat vilkaisivat toisiaan hieman huvittuneina ja se sai ruskeankirjavan naaraan siristämään silmiään. Mikä ihme tässä oli nyt niin hauskaa?
“Minä olen Pyräkkäpiru, tuo tuossa on Loskalauha. Me olemme isäsi veljiä”, kollikissa selitti ystävällisesti ja naaras vilkaisi emoaan. Puhuivatko he totta vai yrittivätkö he vain huijata? Hämärähalla kuitenkin nyökkäsi ja vilkaisi Pyräkkäpiruksi esittäytynyttä kollia lämpimästi. Ehkä he sitten todellakin puhuivat totta.
“Hmmm.. Mitä te sitten teette täällä?” naaras kysyi epäluuloisesti ja mietti seuraavaa siirtoaan. Hänellä oli kyllä hieman tylsää, ehkä nuo tulijat voisivat hieman leikittää häntä.
“Tiedättekö te edes mitään hyviä leikkejä?” naaras lisäsi heti ja katsoi kolleja silmät suurina. Hänen isä oli opettanut monia leikkejä, mutta naarasta joskus kyllästytti leikkiä aina samoja taisteluleikkejä. Hän halusi joskus tehdä jotain muuta, jotain missä muita kissoja ei vahingoitettaisi niin paljoa. Naaraalla oli siitä jo nyt ristiriitaisia ajatuksia, sillä hänen isänsä sanoi toista, mutta sitten myöhemmin hänen emonsa sanoi toista. Lillukkapentu ei tiennyt mitä ajatella, mutta hän ei halunnut uhmata kumpaakaan vanhemmistaan. Etenkään hänen isäänsä.. Kaamoskukka osasi olla välillä niin kovakourainen eikä Lillukkapentu halunnut saada osumaa.

//Pyrtsi tai Loska? :)

En todellakaan arvannut, mistä Lätäkkölempi ja Lampiväre olivat keskenään puhuneet. Ainakaan aluksi. Siristin silmiäni epäillen ja yritin samalla muistella, oliko siskollani tosiaan jotain syytä tulla juttusilleni. Kun Lätäkkölempi avasi asiaa, mieleeni palasi aiempi keskusteluni Lampiväreen kanssa. Olin moittinut naarasta mielestäni äärimmäisen kevyeen tapaan siitä, ettei hän ollut saanut partiossa mitään kiinni. Tiesin, että Lampiväre osasi kyllä halutessaan metsästää jotenkuten. Olin varma siitä, että soturi oli vain jäänyt laiskottelemaan haavemaailmoihinsa saalistamisen sijaan, ja hänen reaktionsa oli vain vahvistanut asian. Ei hän muuten olisi ottanut mitätöntä kommenttiani niin itseensä.
"Oman egoni kohottamiseen? Salli minun nauraa", tokaisin tympääntyneenä. "Ainoa asia, mitä on kohotettava, on Lampiväreen työmoraali, ja siihen pystyy vain hän itse."
Siirsin katseeni Lätäkkölemmestä toiseen siskooni, joka pälyili meitä vastakkaisella puolella leiriä. Naaras säpsähti ja käänsi nopeasti päätään kuin mikäkin pelkuri.
"Ei ollut hänen vikansa, ettei hän saanut riistaa kiinni. Tiedät kyllä, että metsästämisessä on kyse myös tuurista", edessäni seisova hopeaturkkinen soturi sanoi tiukasti ja vaati huomioni takaisin puoleensa. Tiesinhän minä sen, mutta en nähnyt asiaa niin. Enää minulle ei kuitenkaan ollut väliä sillä, oliko Lampiväre tosiaan laiskotellut vai ei. Eihän Lätäkkölemmellä joka tapauksessa ollut mitään asiaa puhua minulle tähän sävyyn.
"Oikeasti? Mitä ihmettä Lampiväre on sinulle sanonut? Myönnettäköön, että en ehkä ollut mikään kannustavin isoveli, mutta minä en sanonut hänelle kovinkaan pahasti. Hänen on opittava kestämään tällaista kohtelua. Ja tiedän, että olen hänen veljensä ja sinun mielestäsi perheen pitäisi tukea toisiaan ja niin edelleen", sanoin korottaen ääntäni, kun Lätäkkölempi näytti haluavan keskeyttää minut, "mutta itse en ajattele, että perheen tehtävänä on varjella toistensa tunteita. Oletko miettinyt ollenkaan, millaisen kuvan annat Lampiväreestä, kun tuolla tavalla tulet puhumaan hänen puolestaan? Mitähän muut ajattelevat siitä, että hänen on laitettava siskonsa asialle, jos joku kohtelee häntä kaltoin? Kaikki huomaavat, ettei hänellä ole selkärankaa, ja sitten hänelle vasta vaikeaa tuleekin."
Jos olisin kiusaaja - JOS olisin - niin aivan ensimmäisenä valitsisin kohteekseni kissan, joka ei uskalla puolustautua. Lampivärettä ehkä suojeli monessa tilanteessa hänen vanhempiensa asema klaanissa, mutta Henkäystähden ja Tuhkajuovan vaikutuspiiri ei ylettänyt kaikkialle. Eikä Lätäkkölempi voinut aina olla paikalla pelastamassa häntä pinteestä. Lampiväreen pitäisi oppia itse joko sanomaan vastaan tai olemaan välittämättä. Nyt hän ei vaikuttanut osaavan kumpaakaan.

//Lätäkkö lätsis

Aaltosalama otti minut mukaansa matkalle rajaa pitkin. Hypähtelin eteenpäin ja pysähdyin, kun Aaltosalamakin pysähtyi. Katsoin naarasta hieman hämmentyneenä, mutta huomioni herpaantui rajan toiselta puolelta kuuluneeseen ääneen. Katsoin sinne päin ja pari eloklaanilaista tupsahti esiin. Aaltosalama käski minua jatkamaan omaa hommaani, joten yritin näyttää mahdollisimman kiireiseltä. Valkoinen kolli astui eteenpäin joukosta.
“Miten teillä menee Kuolonklaanissa? Onko riistaa riittänyt?” hän naukui. Katsoin kollia silmiäni epäluuloisesti siristellen. Mittailin kollia ja koitin näyttää edelleen kiireiseltä, mutta samaan aikaan uhkaavalta. Nostin leukani ylpeästi pystyyn.
“Kuolonklaani voi paremmin kuin luuletkaan”, totesin rehvakkaasti. Toivoin, että vakuutin olemuksellani Eloklaanin soturin ja hän uskoisi meidän olevan vahvoja. Totuus ei kuitenkaan ollut kaukana sanoistani, sillä saimme hyvin syödäksemme vieläkin vaikka lehtikato lähestyi. Eloklaanilaisen rauhallinen katse ei henkinyt samanlaista kilpailunhalua, kuin koin itse juuri nyt. Se suututti minua. Halusin tuon olevan epävarmempi. Eloklaanilaisten kuului olla epävarmoja paremman klaanin läsnä ollessa.
“Niinkö? No sepä hyvä”, kolli naukui edelleen hirvittävän mukavan oloisesti. Katsahdin kissan taakse hänen mukanaan tuomiaan kissoja. He näyttivät tylsistyneiltä ja olisivat jatkaneet matkaansa mieluummin kuin jutelleet meidän kanssamme. Vilkaisin taakseni Aaltosalamaan, jonka katse oli pistävä. Melkein näin kuinka hän koitti katseellaan sytyttää eloklaanilaiskollin turkin tuleen.

//Aalto?

“Pitäisikö meidän sitten lähteä, että ehdimme takaisin ennen auringonlaskua? Pimentovarjo ainakin määräsi minut iltapartioon, niin minun pitää ehtiä takaisin ennen sitä”, Aamuraita ehdotti ja nyökkäsin naaraalle. Mitäpä sitä turhia aikailemaan. Olin heti aamutuimaan koonnut vapaapäiväänsä viettävistä kissoista sopivan poppoon kenen kanssa lähteä harjoittelemaan taistelua.
“Ai, huomenta. Oletteko te lähdössä partioon?” kuului ääni takaatani. Käänsin päätäni ja pudistelin sitä. Kysyjä oli Hämärähalla, Kaamoskukan kumppani ja tuore kuningatar.
“Me lähdemme harjoittelemaan taistelemista”, Neilikkasydän ehti naukaista ja nyökäytin päätäni. Ideaalitilanteessa meitä olisi ollut vielä enemmän, mutta suurin osa kissoista oli joko partioimassa tai nukkumassa yöpartion aiheuttamaa univelkaa pois. Neilikkasydämen naukaisu sai Hämärähallan ensin mietteliääksi, mutta sitten naaraan kasvoille tuli omituinen ilme. En osannut tulkita sitä. Kurtistin kulmiani, Hämärähalla aikoi selkeästi sanoa jotain.
“Odottakaa tässä, tulen mukaanne!” ruskeankirjava kuningatar naukaisi topakasti ja ennen kuin ehdin reagoida hänen ilmoitukseensa, naaras oli jo kadonnut takaisin pentutarhaan. Hämärähallan ilmoitus yllätti täysin. Olin käsittänyt, että tuoreet kuningattaret eivät jättäisi pentujaan yksin mistään hinnasta. Pian naaras palasikin aukiolle ja lähti heti kiitämään kohti leirin suuaukkoa. Kohautin olkiani ja viitoin hännälläni muita kissoja seuraamaan. Mikähän kiire Hämärähallalla oikein oli? En kuitenkaan laittanut pahakseni sitä, että Hämärähalla otti vetovastuun.
“Odota vähän”, huokaisin ja yritin kiriä etumatkaa ottaneen naaraan kiinni.
“Anteeksi, totta kai! Ajattelin vain, että kun Kaamoskukka nukkuu vielä ja Mäntyviiksi suostui vahtimaan pentuja, niin minulla olisi nyt hyvä hetki harjoitella”, Hämärähalla pahoitteli pirteällä äänellä ja minun teki mieli huomauttaa, että tässä ei nyt menty hänen aikataulujensa mukaan. En myöskään ymmärtänyt mitä väliä sillä olisi, vaikka Kaamoskukka heräisikin nyt? Kai kolli voisi vahtia omia pentujaan. Pidin kuitenkin mölyt mahassani, vaikka ajattelinkin, että kuningatar oli epäkohtelias. Ilman raikkaus tarttui minuunkin ja vei epämiellyttäviä asioita mennessään. *Rentoudu Lammikkoloikka, kaikki ovat joskus epäkohteliaita*, muistutin itseäni, vaikka ajattelinkin, että minä en koskaan olisi yhtä ärsyttävä.
“Lehtikuusilaaksoon?” Hämärähalla huikkasi ja vilkuili muita kissoja iloisesti. Nyökyttelimme naaraalle vastaukseksi. Heti kun naaras katsoi taas eteensä, pyöräytin silmiäni. Jolkottelin Hämärähallan, Aamuraidan ja Neilikkasydämen rinnalla kohti Lehtikuusilaaksoa. Lähestyvä lehtikato teki minut hermostuneeksi. Kissat olivat silloin entistä nälkäisempiä eikä eloklaanilaisiin ollut luottamista. Taistelutaidot olisi hyvä pitää tuoreessa muistissa. Sen takia olin koonnut klaanitovereistani sopivan porukan taisteluharjoituksiin. Mukaani oli tarttunut itselleni kolme kohtalaisen tuntematonta soturia ja vaikka en ollut erityisen seurallinen kissa, pidin tätä myös oivana mahdollisuutena tutustua heihin. Tai no, Aamuraitaan ja Neilikkasydämeen. Tai ainakin oppia tuntemaan heidän heikkoudet taisteluissa. Olisin halunnut pyytää mukaan myös entisen mestarini, Tuimakatseen, mutta kolli oli ollut kiireinen partioiden kanssa.
“Pitäisikö meidän pysähtyä tähän?” ehdotin. En ollut erityistä johtajatyyppiä, kuten isäni, mutta en halunnut Hämärähallan saavan tähän tilanteeseen liikaa valtaa. En pitänyt siitä miten Hämärähalla otti itselleen tilaa. Naaras oli jotenkin todella tunkeileva.
“Sopii. Pitäisikö meidän jakautua pareihin? Lammikkoloikka, olisitko parini?” ruskeankirjava kissa hymyili leveästi ja minun teki mieli tuhahtaa, että en jaksanut kuunnella enää sekuntiakaan Hämärähallan tavaa kimittää. Neilikkasydän ja Aamuraita kuitenkin ehti naukaista, että paritaistelu sopi heille, joten minulle ei jäänyt muita vaihtoehtoja.
“Sopiihan se”, naukaisin tekopirteästi ja väläytin Hämärähallalle epäaidon hymyn. Naaras ei kuitenkaan joko huomannut sitä tai sitten ei halunnut huomata, sillä mikään hänen tavassa olla ei muuttunut tippaakaan. Lönkyttelin naaraan perässä. *Et edes kysynyt missä minä haluan taistella*, mietin ärsyyntyneesti, mutta en edelleenkään sanonut mitään.
“Onnittelut vielä pennuista, on varmasti hienoa olla emo”, sanahdin Hämärähallalle etäisen viileästi ja katselin puiden latvoihin. Minun mieleeni tuli se kerta, kun minä ja Särösärinä olimme napanneet yhdessä hienon oravan. Särösärinä oli sentään ollut ihan okei.
“Ai, kiitos! Heissä riittää tekemistä, mutta rakastan heitä kovin. Haluaisitko sinä pentuja, sinulla ei taida olla kumppania?” naaras uteli ja tunsin kuinka kuppini alkoi täyttyä.
“Me emme tietääkseni ole vielä sillä tasolla, että minun asiani kuuluisivat sinulle”, totesin hieman tylysti, mutta en enää jaksanut olla kovinkaan mukava. Muut kissat ärsyttivät minua aniharvoin. Sen takia en voinutkaan ymmärtää mikä Hämärähallassa oli niin erityistä. Toinen oli kuin Myrskymahti, joka oli toinen kissa ketä en voinut sietää. Yritin kuitenkin, koska naaras oli emoni parhaan ystävän tytär. Hämärähallakin oli toisaalta Pimentovarjon pojan kumppani… Mietin voisiko siitä olla jopa jotain haittaa, jos en pysyisi Hämärähallan kanssa hyvissä väleissä. Mittailin naaraasta katseellani. Hän vaikutti harvinaisen harmittomalta.
“Kaamoskukka katselee minua leirissä ihan tarpeeksi. Tulin tänne taistelemaan, en sinun ihailtavaksi”, Hämärähalla naukaisi yllättävän tylysti ja luimistin korviani. Olin olettanut, että Hämärähalla oli sisäisestikin kuin pilvi. Pehmeä ja höttöinen. Olin kuitenkin tyytyväinen, että minun ei enää tarvinnut kuunnella naaraan ylitsevuotavan pirteää tapaa puhua. En kuitenkaan ehtinyt vastata, kun Hämärähalla hyökkäsi. Olin hidas, joten en saanut väistettyä ja naaras sai potkaistua minut maahan. Älähdin, kun lensin selälleni kuuraiseen ja märkään nurmikkoon. Nousin nopeasti ylös ja ehdin nähdä, kun naaras otti loikan taaksepäin ja hyppäsi sitten minua kohti. Naaras sai minut jälleen maahan ja haukoin happea, kun ilma pakeni keuhkoista iskun myötä. Hämärähalla lukitsi minut maahan ja tuijotti minua pelottavalla tavalla. Ahdistus kupli sisälläni eikä löytänyt muuta pakoreittiä ulos, kun hyökkäyksellä. Potkaisin naarasta vatsaan ja yritin sohia toista myös etukäpälilläni, mutta en keksinyt mitään pakoreittiä ulos naaraan otteesta. Lopulta Hämärähalla nousi ylös ja päästi minut vapaaksi.
“Minä en ehtinyt reagoida”, mutisin, mutta minun oli myös pakko lisätä:
“Sinä olet hyvä, en tiennyt, että olet noin taitava.” Olin aidosti yllättynyt. En ollut osannut odottaa, että Hämärähalla olisi noin taitava naaras. Minun oli pakko myöntää, että olin ehkä aliarvioinut hänet. Hämärähalla kohautti olkiaan, mutta katsoi minua sitten hieman huolestuneena.
“Lammikkoloikka, minun pitäisi nyt palata leiriin, mutta sitä ennen minun on pakko pyytää sinulta jotain. Sinun on pakko suostua. Lupaa minulle, että suostut”, Hämärähalla pihahti ja katseli ympärilleen hermostuneena.
“Ööh, okei. Minä suostun, kai?” naukaisin epäluuloisesti. Olin kuitenkin utelias kuulemaan mitä naaraalla oli mielen päällä. En kuitenkaan voisi oikeasti suostua, jos se sotisi arvojani vastaan.
“Sinä et saa kertoa Kaamoskukalle, että minä osaan taistella. Olen aika hyvä, enkö vain? Sinä et saa oikeastaan kertoa kenellekään. On parempi, että Kaamoskukka ei edes tiedä, että minä olin harjoittelemassa teidän kanssa”, Hämärähalla lopulta kuiskasi. Hänen ääneensä oli sekoittunut hermostuneisuutta, huolta, jopa ehkä pientä aggressiota? En ymmärtänyt miksi Kaamoskukka ei saisi kuulla asiasta, mutta en kuitenkaan ollut niin utelias, että utelisin lisää.
“Ei kuulu tapoihini juoruta”, sanahdin lyhyesti. Pidin Hämärähallaa outona ja ärsyttävänä, mutta jos asia oli hänelle tärkeä, voisin pysyä hiljaa. En minä edes tuntenut Kaamoskukkaa tai liiemmin seurustellut muiden klaanitovereiden kanssa. Kuningattaren suusta pääsi helpottunut huokaisu.
“Kiitos, Lammikkoloikka. Se merkitsee minulle paljon. Minun pitää nyt palata leiriin. Pennuilla on jo varmaan nälkä”, Hämärähalla naukaisi hieman tyhjästi. Nyökkäsin.
“Kiitos harjoitteluseurasta, turvallista kotimatkaa”, huikkasin Hämärähallan perään ja käännyin sitten etsiäkseni muut. Jokin Hämärähallassa oli niin kiehtovaa. Olin täysin varma siitä, että hän salasi jotain. Se miten hän oli aluksi ollut niin pirteä ja tilaa ottava, kuin naaras ei olisi koskaan saanut päättää omista asioistaan.. Ja sen jälkeen Hämärähalla oli yllättänyt minut erinomaisilla taistelutaidoillaan. Kurtistin kulmiani. Ja miksi Kaamoskukka ei saisi tietää siitä, että hänen kumppaninsa oli mainio taistelija? Olin kuullut, että Kaamoskukka arvosti hyviä taistelutaitoja itsekin, joten mitä haittaa siitä oli, että hänen oma kumppaninsakin oli sellainen? En voinut ymmärtää, joten päätin, että tutustuisin Hämärähallaan enemmän. Aistin, että Hämärähallan pinnan alla kyti jotain, mutta en vain tiennyt mitä.
"Mihin Hämärähalla katosi?" Aamuraita kysyi ja havahdutti minut mietteistäni.
"Hänen piti lähteä ruokkimaan pentujaan. Harjoitellaanko vielä kolmistaan? Sekin olisi hyvää harjoitusta. Taistelutilanteet eivät kuitenkaan koskaan ole täysin tasavertaisia, joten yli-ja alivoimaakin olisi hyvä harjoitella", ehdotin kaksikolle ja yritin unohtaa Hämärähallan hetkeksi. En voinut puhua Neilikkasydämelle tai Aamuraidalle epäilyksistäni, sillä en tuntenut heitä lainkaan. Mietin, että puhuisinko Tuhkajuovalle tai siskoilleni, mutta en ollut varma. He olivat keskenään niin läheisiä ja minusta tuntui siltä, että olin tipahtanut meidän kolmikosta ulos. Päätin, että keskittyisin nyt vain taistelemaan ja miettisin perheasioitani sitten aivan toisella ajalla. Pieni kilpailuhenkisyys hiipi rintaani. En antaisi Aamuraidan tai Neilikkasydämen voittaa minua!

Lätäkkölampi koki, että Varissulalle puhuminen oli hänen velvollisuutensa sekä kollin itsensä että Lampiväreen sisarena. Suorapuheinen naaras ei pelännyt vanhemman veljensä reaktiota, vaikkei uskonutkaan sen olevan järin lämmin. Varissulan olisi ymmärrettävä, ettei hän voinut laukoa mitä tahansa klaanitovereilleen – etenkään omille sisaruksilleen.
"Usko pois, teen tämän enemmän kuin mielelläni. Varissulankin on opittava, miten muille puhutaan", Lätäkkölempi naukui terävällä äänellä ja kosketti hellästi kuonollaan Lampiväreen lapaa. Toki hopeanvärinen naaras rakasti jokaista perheenjäsentään, muttei se tarkoittanut, että heiltä pitäisi hyväksyä ihan millaista käytöstä tahansa.
"Aiotko jutella hänelle nyt?" Lampiväre kysyi ja kohotti kulmiaan, kun Lätäkkölempi oli lähdössä kävelemään kohti tummaturkkista Varissulkaa. Naaras nyökäytti päätään.
"Aion. Paras käydä tilanne läpi mahdollisimman pian, jottei Varissulka pääse unohtamaan tapahtunutta. Luulen, että hänenkaltaisilleen kissoille moista sattuu jatkuvasti", Lätäkkölempi naukui lempeällä äänellä. Lampiväre vuorostaan nyökkäsi ja päästi sisarensa menemään tätä estelemättä.
Lätäkkölempi käveli rauhallisin askelin häntä pystyssä kohti leirin toisella laidalla oleskelevaa Varissulkaa. Tummaturkkinen soturi oli edelleen sukimassa turkkiaan, muttei Lätäkkölempi pelännyt keskeyttää vanhempaa ja kokeneempaa kissaa. Aukiolla oli rauhallista, ja Lätäkkölempi toivoi, ettei tästä syntyisi mitään välikohtausta. Hän ei halunnut klaanin tavallisen arjen rikkoutuvan tällaisen turhanpäiväisen asian vuoksi. Helpointa olisi, jos Varissulka ymmärtäisi virheensä ja kävisi pyytämässä anteeksi heidän sisareltaan. Ennen kuin Lätäkkölempi ehti sanoa mitään, Varissulka nosti katseensa naaraaseen.
"Hei, Varissulka", Lätäkkölempi aloitti rauhallisella äänellä. Hän ei halunnut olla millään tavalla hyökkäävä, jotta Varissulka ei saisi syytä suuttua. Kolli kallisti kysyvästi päätään.
"Lätäkkölempi", kolli tervehti naarasta lausumalla tämän nimen, "mitä asiaa?"
Lätäkkölempi paransi ryhtiään, muttei siltikään kyennyt näyttämään yhtä suurelta kuin Varissulka. Ei veli itsekään ollut kooltaan järin suuri, mutta pienikokoinen Lätäkkölempi jäi epäilemättä koossa kakkoseksi.
"Juttelin juuri Lampiväreen kanssa, ehkä arvaat mitä keskustelumme koski", soturinaaras lausahti ja vilkaisi nopeasti leirin toiselle laidalle jääneen sisarensa puoleen. Lampiväre katseli heitä, mutta kun huomasi kaksikon katseen kääntyvän itseensä, naaras käänsi nopeasti katseensa pois. Varissulka siristi silmiään, eikä Lätäkkölempi osannut lukea hänen ilmettään. Ymmärsikö kolli, mistä oli kyse vai oliko hän tietämätön siitä, miten oli loukannut Lampiväreen tunteita?
"Sinun pitäisi miettiä, miten puhut klaanitovereillesi. Et voi syyttää heitä asioista, jotka eivät ole heidän vikansa. Hyvä soturi ja perheenjäsen on kannustava, eikä paina toista alas omaa egoaan kohottaakseen", Lätäkkölempi naukui rauhallisella äänellä, pitäen visusti katseensa Varissulan silmissä.

//Varis tai Lampi?

“Aaltosalama!” Aaltosalama oli juuri pujahtanut aukiolle soturien pesästä, kun Pimentovarjo kutsui minua luokseen. Soturitar lipaisi vielä kerran rintaturkkiaan viimeistelläkseen turkkinsa sukimisen ja suuntasi sitten varapäällikön tykö häntä korkealla.
“Pimentovarjo”, Aaltosalama tervehti tummaa naarasta kohteliaasti.
“Johdat rajapartion Eloklaanin rajalle”, Pimentovarjo meni suoraan asiaan ja viittasi sitten hännällään aukiolle hajanaisesti levittäytyneitä sotureita, “voit valita mukaasi ketkä haluat.”
Aaltosalama räpytteli silmiään hitusen yllättyneenä, mutta ryhtyi tuumasta toimeen. Hän kävi vapaana olevia sotureita katseellaan läpi ja valkkasi mukaansa Kärppämyrskyn ja Katajanoen. Silmätessään muita mahdollisia lähtijöitä, hänen huomionsa kiinnittyi tummaan tabbykuvioiseen kolliin, joka näytti olevan ajatuksiinsa vaipunut.
“Harakkahaave, haluatko tulla partioon meidän kanssamme?” hän huikkasi nuorelle kollille, joka valpastui välittömästi ja ilmoittautui innokkaasti palvelukseen.
Lopulta hänellä oli kasassa neljän kissan joukko - hänet itsensä mukaan lukien -, jonka hän johdatti ulos leiristä. Kukaan ei erityisemmin jutustellut. Ainoastaan silloin tällöin Harakkahaave saattoi kysyä jotakin partioon liittyvää tai hyräillä itsekseen, mutta muuten matka taittui hiljaisuudessa.
Tuuli puhalsi Eloklaanin hajua partion suuntaan heidän lähestyessään rajaa. Aaltosalama luimisti korviaan naapuriklaanin hajun tunkeutuessa hänen kurkkuunsa. “Kärppämyrsky ja Katajanoki, uusikaa hajumerkit tässä kohtaa”, hän murahti nuoremmille sotureille ja kääntyi sitten katsomaan Harakkahaavetta. “Me kaksi jatkamme edemmäksi ja merkkaamme siellä rajat.”
“Selvä!” Harakkahaaveen selkäkarvat väreilivät innostuksesta.
Kaksikko kulki rajalinjaa pitkin kauemmaksi paikasta, jota Kärppämyrsky ja Katajanoki olivat jääneet merkkaamaan. Aaltosalama oli aikeissa opastaa nuorempaa soturia jättämään merkkinsä kohtaan, johon he olivat juuri tulleet, kun yhtäkkiä rajan toiselta puolelta kuului äänekäs rasahdus. Suurikokoisen soturin oranssit silmät kääntyivät salamana äänen suuntaan. Hänen katseensa osui pieneen kissajoukkoon, joka lampsi rajaa kohti varsin huolettoman oloisesti. Nämä eivät olleet ilmeisesti huomanneet vielä Kuolonklaanin kissoja.
“Pidä pää kylmänä”, Aaltosalama sihahti Harakkahaaveelle, irrottamatta katsettaan eloklaanilaisista. “Jatka vain rajojen merkkaamista muina kissoina.”
Eloklaanilaisten puheensorina vaimeni olemattomiin, kun yksi näistä - nuori valkoinen kissa, joka oli erehdyttävästi Eloklaanin päällikön näköinen - huomasi Aaltosalaman ja Harakkahaaveen. Aaltosalama muisteli joskus nähneensä kyseisen kollin - tämä oli ollut silloin vielä oppilas, Kortetassu nimeltään. Nyt tämä oli arvatenkin jo soturi.
“Tervehdys”, valkoinen kolli maukui ystävällisesti tassutellessaan rajan pintaan varsin pelottomasti. Soturin tuttavallisuus oli Aaltosalaman makuun jopa vähän röyhkeää. “Miten teillä menee Kuolonklaanissa? Onko riistaa riittänyt?” Kissan katse kääntyi Aaltosalaman vieressä seisoskelevaan Harakkahaaveeseen.
Aaltosalama mulkoili vähän matkan päässä kollin takana odottavia eloklaanilaisia, joita ei selvästi kiinnostanut tulla lähemmäksi. Hänestä tämäkin kissa olisi saanut odottaa kauempana, kunnes he olivat saaneet hajumerkkien jättämiset hoidettua rauhassa pois alta ja poistuneet paikalta.
Juuri kun Aaltosalama oli aikeissa äyskäistä nuorta eloklaanilaista pitämään huolen oman klaaninsa asioista, Harakkahaave avasi suunsa…


//Harakka?
//Sori jos tästä tuli kauheen sekava XD Jätin myös Hämärähallan pois partiosta kun se on pentutarhalla!

// VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ //

Hiljaisuusvarjo nukkui rauhaisasti päiväunia sotureiden pesässä. Häntä ei oltu määrätty päivän partioihin, joten hän saattoi nukkua aivan rauhassa. Pesässä olikin hiljaista ja rauhaisaa, kun kissat olivat menneet viettämään kaunista päivää yhdessä ulos.
Valkoruskean kollin rauha ei jatkunutkaan pitkään, kun yhtäkkiä joku tuli rymistelemään sotureiden pesään ja pitämään kovaa ääntä. Hiljaisuusvarjo koetti poistaa tämän melun korvistaan peittämällä ne tassujensa alle. Silti ääni oli kova ja pian hänen korvansa juuressa meluttiin Eloklaanin hyökkäyksestä.
Silmänräpäyksessä kolli oli jalkeilla ja katsoi leiriin, joka oli ehkä turhan rauhallinen ajatellen, että siellä kuuluisi olla eloklaanilaisia, jotka taistelisivat kuolonklaanilaisia vastaan tai muuten taistoon valmistautuvia sotureita.
“Vitsi vain. Heräsithän sinä!” Harakkahaaveen innokas ääni kuului isänsä viereltä. Hiljaisuusvarjo kääntyi katsomaan tätä silmät sirrillä. Oliko koko metakka Eloklaanin hyökkäyksestä todella ollut ollut vain jekku hänen herättämistä varten?
“Mitä varten tuo nyt oli?” kolli hymähti pojalleen ja läpsäisi tätä laiskasti korville etutassullaan. Harakkahaave sävähti taaksepäin, mutta katsoi edelleen isäänsä virne kasvoillaan.
“Tulin vain kysymään, että tiedätkö missä Aamuraita on? Haluaisin tehdä hänelle pienen jekun!” Harakkahaave ilmoitti madaltaen hieman ääntään leikkisästi. Se sai Hiljaisuusvarjon kiinnostuksen heräämään. Kolli työnsi kuononsa lähemmäs poikaansa ja virnisti leveästi.
“Millaista jekkua ajattelit? Voisin tulla mukaan”, kolli kehräsi maanisesti ja katsoi poikaansa naamallaan niin suuri virne kuin vain koskaan saattoi olla. Sen kuullessaan Harakkahaaveen silmät kirkastuivat.
“Ajattelin, että voisimme säikäyttää hänet siten, että toinen kutsuu hänet jonnekin ja sitten toinen loikkaa hänen kimppuunsa takaapäin!” Harakkahaave naukaisi innoissaan ja katsoi isäänsä virnistäen. Hiljaisuusvarjo nyökkäsi iloisesti.
“Kuulostaa hyvältä idealta!” hän totesi innoissa pojalleen ja lähti häntäänsä heilauttaen ulos pesästä näyttäen merkiksi Harakkahaaveelle seurata perässä. Tämä lähti loikkimaan vanhemman kollin perään innokkaasti. Hänen musta turkkinsa väreili ja siniset silmät loistivat ilkikurisesti. Hiljaisuusvarjo todella näki itsensä pojassaan.
“Kutsu sinä hänet vaikka sotureiden pesälle niin minä odotan sisällä piilossa ja loikkaan sitten hänen selkäänsä!” Harakkahaave naukaisi isälleen ja Hiljaisuusvarjo nyökkäsi.
“Selvä homma. Sanon hänelle vaikka, että sinulla on jotenkin todella huono-olo ja tarvitsemme hänet paikalle pikimmiten. Miltä se kuulostaisi?” valkoruskea kolli kysyi mustalta soturilta. Hän nyökkäsi hyväksyvästi ja poistui takaisin sisään pesään ja ilmeisesti piiloutui sinne. Jos pesässä nyt oli joku onneton samaan aikaan, hän sai jättää rauhan vain toiveuneksi tämän jekun aikana.
Hiljaisuusvarjo katseli leiriä lävitse katseellaan ja etsi tuttua mustaa naarasta. Hän kävelikin silloin juuri ulos pentutarhalta ja sanoi viimeisiä terveisiään pentutarhalla oleville kissoille, ennen kuin käänsi huomionsa häntä pikaisesti lähestyvään ystäväänsä.
“Hei, Hiljaisuusvarjo! Onkos jotain kiireellistä asiaa kuin noin ryntäilet?” Aamuraita kysyi ja katsoi ystäväänsä hieman huolestuneen oloisena. Kolli nyökkäsi hänelle vastaukseksi ja kääntyi jo kohti sotureiden pesää olettaen naaraan seuraavan häntä.
“Harakkahaavella on jokin vialla. Ei mitään päällepäin kamalaa, mutta hän ei näytä voivan hyvin ja pyysi hakemaan sinut luoksensa katsomaan häntä. Hänellä taisi olla jotain tärkeää sanottavaa”, Hiljaisuusvarjo selitteli yrittäen kuulostaa mahdollimman vakuuttavalta ja huolestuneelta ottaessaan ripeitä askelia eteenpäin. Aamuraita vilkaisi häneen huolestuneena ja kiihdytti tahtiaan.
Hiljaisuusvarjo väisti puoliverisen naaraan tieltä ja antoi hänen tunkeutua ensiksi pesään, ja lähti sitten hänen peräänsä. Ennen kuin hän edes ehti saada päätään pesään sisälle, kolli kuuli älähdyksen Aamuraidan suusta ja saattoi vain päätellä juonen onnistuneen. Hän räpiköi Harakkahaaveen alla säikähtäneenä sillä välin, kun hänen poikansa kikatti huvittuneena viikset väpättäen.
“Tulitpas jekutetuksi!” Hiljaisuusvarjo huudahti innokkasti ja syöksyi itsekin kohti mustaa naarasta, joka oli juuri pääsemässä jalkeilleen. Naaras päästi ynähdyksen, kun hän iskeytyi maata vasten ja katsoi sitten valkoruskeaa soturia tiukasti kulmiensa alta.
“Hiljaisuusvarjo tuo ei ollut hauskaa! Luulin, että jokin on tosissaan pielessä!” hän huudahti, mutta hänen äänestään saattoi silti kuulla naurun hienoisen sävähdyksen.
“Anteeksi vain, mutta se nyt oli Harakkahaaveen ajatus”, Hiljaisuusvarjo naukaisi yrittäen heittää syyt poikansa niskaan leikkien oikein dramaattista siinä sivussa. Nuorempi musta kolli katsoi häntä petetyn näköisenä.
“Sinä lähdit siihen yhtä lailla mukaan!” hän huudahti. Hiljaisuusvarjo kehräsi huvittuneena ja lähti Aamuraidan kimpusta. Naaras sukaisi turkkiaan muutaman kerran suoristaakseen sekaisin mennyttä turkkiaan.
“No ehkä minä lähdin, tunnustan, mutta pakko on myöntää, että se oli hauska jekku, eikö vain?” valkoruskea kolli naukaisi ja istahti alas.
“No kai se oli”, Aamuraitakin mutisi hiljaa ja vilkaisi hieman huvittuneena kahta kollia.

// JOULUKALENTERIN VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ //

Sätin mielessäni itseäni, kun orava kohotti varuillaan päätään. Olin astunut risun päälle, ja pörröhännän korvat olivat tarpeeksi herkät kuulemaan hiljaisen rasahduksen. Vielä toivoa ei kuitenkaan ollut menetetty, sillä hetken hiljaa paikoillani seisottuani elukka syventyi taas käpyynsä. Otin harkitun askeleen lähemmäs pitäen katseen tiukasti kohteessani ja odotin. Kun tunsin oikean hetken saapuvan, keskityin loikkaan ja ponnistin kohti oravaa. Pahaksi onneksi se ehti kuitenkin huomata minut jo hypyn hetkellä. Orava oli jo vilistänyt tiehensä, kun minä vasta laskeuduin maahan sen paikalle.
"Pahus", sihahdin ja vilkaisin vaivihkaa ympärilleni varmistaakseni, ettei kukaan ollut nähnyt. En nimittäin ollut yksin metsästämässä: Salamasielu oli pyytänyt minut mukaansa saalistamaan Verivarjon ja Säihkysielun kanssa. Kenties kutsu oli johtunut yksinkertaisesti siitä, että veljeni halusi viettää aikaa Verivarjon kanssa eikä halunnut Säihkysielun joutuvan kolmanneksi pyöräksi. Joka tapauksessa olin suostunut mukaan, koska ei minulla mitään parempaakaan tekemistä ollut.
"Onko onnistanut?"
Käännyin säpsähtäen äänen suuntaan. Verivarjo asteli juuri esiin paljasoksaisesta pusikosta. Hän sitten osasi liikkua hiljaa.
"Eipä oikeastaan, vaikka lähelle olen päässyt", vastasin päätäni pudistellen. Verivarjo ei ilmeelläkään reagoinut sanoihini, mutta olin jo tottunut siihen. Hän oli melko tympeä kissa, enkä kerta kaikkiaan ymmärtänyt, mitä Salamasielu naaraassa näki. Veljeni oli aika suuri persoona, joka piti itsestään meteliä ja nautti huomiosta. Hän oli nokkela ja joskus jopa hauska. Verivarjo oli vain... no, Verivarjo.
"Veljesi alkaa käydä hermoilleni", mustaturkkinen soturi sanoi, vaikka ei näyttänyt siltä ollenkaan. "Luulisi, että jos joku pyytää metsästämään, hän haluaisi myös saada jotain kiinni."
Kohautin lapojani. Oliko Verivarjo yllättynyt siitä, ettei Salamasielu halunnut oikeasti metsästää? Ei soturi mitenkään salaillut sitä, että piti saalistamista melko turhana hommana. Mikä oli älytöntä, sillä eihän meistä kukaan ilman ruokaa elänyt. Kaiketi hänen aivoituksissaan oli enemmänkin kyse siitä, ettei Salamasielu pitänyt tärkeänä sitä, että hän itse metsästäisi.
"No, en muuta häneltä odottanutkaan. Varmaan hän halusi vain viettää aikaa kanssasi."
Verivarjon kylmä kuori särösi hetkeksi hämmennyksen vaikutuksesta.
"Ai. Niinkö luulet?"
"Niin arvelen. Siksi hänen oli kutsuttava minutkin mukaan, kun sinä kutsuit Säihkysielun. Ja nyt olet täällä, joten pian hän varmaan-"
"Loskalauhaaa!"
Jo toisen kerran joku pääsi yllättämään minut, mutta ei ollut tarpeen kääntyä äänen suuntaan sen tunnistaakseni. Kenties olisi sittenkin ollut hyödyllistä tehdä niin, sillä seuraavana hetkenä minut oli kampattu routaiseen maahan. Salamasielun hampainen virne heilui yläpuolellani, kun hän painoi minut maahan. Rentouduin soturin alla, sillä en todellakaan aikonut lähteä mukaan hänen pentumaisiin leikkeihinsä.
"Pääsinpäs yllättämään sinut!" hän naureskeli ja tökki päätäni ärsyttävästi. "No, etkö laita vastaan? Loskalauha, olet niin tylsä."
Ilmeestäni mahtoi paistaa haluttomuus niin voimakkaasti, että Salamasielu luovutti tavallista nopeammin ja vapautti minut otteestaan. Hän sipaisi hännällään päälaeltani kuuraa ylös noustuani.
"Verivarjo! Tänne sinä katosit", valkoinen kolli päivitteli ja siirtyi seuraavaksi kiusaamaan häntä. Minä siirsin huomioni kaksikosta Salamasielun perässä astelevaan Säihkysieluun, joka kantoi mukanaan paria hiirtä. Hän olikin loppujen lopuksi ainoa, joka oli saanut mitään kiinni.
"Hei, Loskalauha", kermanvärinen kolli sanoi hymyillen. Minäkin hymyilin hänelle takaisin: tunsin vilpitöntä iloa siitä, että mukana oli edes joku, joka ei käynyt hermoilleni tai kohdellut minua kuin ilmaa.
"Hei, Säihkysielu. Sinua taisi onnistaa."
Soturi laski saaliinsa maahan, jotta ne eivät hiljentäisi hänen ääntään. Hän nyökkäsi vastaukseksi ja vilkaisi sitten Salamasielua ja Verivarjoa, jotka olivat parhaillaan väittelemässä parhaasta metsästyspaikasta.
"Jos tietäisit saalistamisesta yhtään mitään, olisit vienyt meidät Lehtikuusilaaksoon."
"Ketä kiinnostaa? Halusin tulla tänne."
Säihkysielu pudisti päätään. Ehkä hän oli yhtä ymmällään siskonsa kiinnostuksen kohteesta kuin minä veljeni. Ilokseni hän ei kuitenkaan puhunut kanssani vain noista kahdesta, vaan vaivautui jopa kysymään kuulumisiani.
"Mitäs tässä", vastasin lapojani kohauttaen. "Samaa vanhaa. Odotan, että minun päätetään olevan tarpeeksi kokenut johtamaan partioita. Luulen, että se voisi olla kiinnostavaa."
Säihkysielu nyökkäsi.
"Niin! Minä odotan sitä myös. Ja sitäkin, että pääsisin kouluttamaan oppilasta. On paljon, mitä haluaisin hänelle opettaa."
"Kuten mitä?" kysyin kiinnostuneena. Soturi virnisti.
"Kuten sitä, miten turhat väittelyt vältetään."

Metsästäminen oli loppujen lopuksi ollut ihan hauskaa. Olin jopa saanut kiinni yhden varpusen, kun Säihkysielu oli ensin bongannut sen. Hän oli kelpo seuraa, ja ihmettelin, miten kolli saattoi olla läheistä sukua jollekin Verivarjon kaltaiselle tylsimykselle. Toisaalta osasi naarassoturikin joskus pitää hauskaa. Ainakin hänen juttunsa Salamasielun kanssa olivat välillä huvittaneet minua ja Säihkysielua.
Leirissä nakkasin tuomiseni tuoresaaliskasaan. Säihkysielu ja Salamasielu olivat molemmat menossa kuuhuipun rajapartioon, joten he vetäytyivät sotureiden pesään nokosille. En todellakaan ollut aikeissa viettää aikaa Verivarjon kanssa, joten etsin itselleni nopeasti muuta seuraa. Tassuni ehtivät kuljettaa minut pentutarhalle ennen kuin olin asiaa sen kummemmin pohtinut.
Olin nimittäin metsästäessäni miettinyt, että minun pitäisi käydä pentutarhalla tervehtimässä Hämärähallaa pentuineen. Pennut olivat nimittäin velipuoleni Kaamoskukan. Minua ei varsinaisesti houkutellut hieroa mitään läheisempiä sukulaissuhteita heidän kanssaan, mutta olin perin kiinnostunut siitä, millaista niinkin kieron kissan kuin Kaamoskukan jälkikasvu oli.
Pentutarhaan astuessani huomasin, että paikalla oli myös toinen velipuoleni, Pyräkkäpiru.
"Tervehdys Pyräkkäpiru", sanoin ja istuuduin kollin viereen. "Sinäkin olet tervehtimässä uusia sukulaisia, vai?"
Nämä kyseiset sukulaiset olivatkin juuri unessa ja tuhisivat hiljaa Hämärähallan vierellä. He näyttivät aika... tavallisilta? Kukaan ei nyt nukkuessaan vaikuttanut siltä, että hänestä tulisi tulevaisuudessa pahamaineinen murhaaja tai kieroutunut juonittelija.

//Pyrtsi?

Lampiväre tunsi syvää rakkautta siskoaan kohtaan, kun tämä ehdotti käyvänsä juttelemassa Varissulalle. Lätäkkölempi piti aina hänen puoliaan, ja Lampiväre saattoi luottaa tähän kuin kallioon. Hän kuitenkin pohti tarkkaan, halusiko nyt naaraan apua. Soturista tuntui, ettei sattunut ollut kovin tavatonta, ja hän olisi voinut jättää asian alun perinkin mainitsematta. Toisaalta hän oli Lätäkkölemmen kanssa yhtä mieltä siitä, että perheen kuuluisi pitää yhtä. Varissulka olisi voinut olla hänelle ystävällisempi, vaikka soturin moitteissa oli kenties piillyt totuuden jyvänen.
"Kävisitkö?" Lampiväre kysyi vaisusti ja vilkaisi leirin toiselle puolelle, missä Varissulka oli sukimassa turkkiaan. Kolli ei näyttänyt siltä, että hänen sydäntään olisi paljoa painanut aiempi keskustelu. "Olet oikeassa, hänen pitäisi olla ystävällisempi. Edes perheenjäsenilleen. Minkä minä sille voin, jos riistaa ei vain löydy?"
Lätäkkölempi nyökkäsi ja nousi seisomaan.
"Niin. Et sinä ansaitse moitteita vain siksi, että riistaonnesi oli kehno."
Lampiväre huokaisi syvään. Oikeastaan hän tiesi sisimmässään, että jos hän olisi keskittynyt partion tehtävään, olisi riistaa saattanut siunaantua. Lätäkkölempi tai Varissulka ei kuitenkaan sitä tiennyt, joten mitä väliä? Sitä paitsi, Varissulka oli oikeasti aika tympeä kissa!
"Kiitos Lätäkkölempi. En itse uskaltaisi sanoa mitään."

//Lätäkkö?

Tuijotin Katajanokea ilmeettömästi. Vai saalistamaan menossa? Tuskin. Toisaalta, ei ollut minun tehtäväni tuomita muita surkeista sepityksistä. Vaalea naaras ei selvästi kaivannut seuraani, enkä minä voinut häntä pakottaa sitä haluamaankaan.
“Jaa”, sanoin sitten vain ja laskin katseeni takaisin jokeen. Yllemme laskeutui hiljaisuus, jota joku olisi kaiketi voinut pitää kiusaannuttavana. Kohta kuitenkin kuulin loittonevat käpälänaskelet, ja kun nostin katseeni, soturi oli jo tiessään.
Jäin itse istuskelemaan veden äärelle hyväksi toviksi. Olin tullut tänne ajattelemaan, mutta joen liplatus saikin pääni tyhjentymään. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan siellä oli hiljaista - ei ajatuksia, ei mitään. Se tuntui jopa ihan hyvältä.
Ainakin sen hetken aikaa, ennen kuin jostakin pölähti paikalle aamun ensimmäinen metsästyspartio jäniksen perässä. Minä olin jo tassuttamassa poispäin, enkä jäänyt ottamaan selvää, ketkä päästivät voitonriemuisia ulvaisuja onnistuneen saalistuksen päätteeksi.
Ja niin minä kuljeksin jälleen metsässä vailla päämäärää. Ehkä minä nyt etsisin sellaisen kiven ja istuisin sen päälle mietiskelemään syntyjä syviä.
Tai sitten minä törmäisin jälleen Katajanokeen ja - ironisesti - ihmettelisin, miksi tämä ei ollutkaan saalistamassa niin kuin oli sanonut. Juuri kuten nyt tapahtui.
Katajanoki nosti hieman yllättyneen - ja ehkä jopa vähän säikähtäneen - oloisena katseensa minuun. Naaras istui ison kiven juuressa keskellä havupuiden rinkiä.
“Onko ollut saalistusonnea?” kysäisin muka muina kissoina, mutta epäilemättä äänensävystäni pystyi kuulemaan, etten ollut uskonut soturin aiempaa selitystä.
Astelin lähemmäksi edelleen naama peruslukemilla. Vilkaisin Katajanoen takana kohoavaa kiveä. “Haittaako jos kiipeän tuonne päälle istumaan? Joella liikkuu metsästyspartio, eikä täällä oikein muualla saa olla rauhassa.”

//Kataja?

Lillukkapentu tökki etukäpälällään Hämärähallan kylkeä. Naaraalla oli todella tylsää, sillä oli yö ja pimeys oli ottanut pentutarhankin valtaansa. Naaras oli kuitenkin nukkunut turhankin pitkät päiväunet ja nyt hän oli täynnä virtaa. Naaraan harmiksi kukaan hänen sisaruksistaan ei samaistunut häneen.
“Emooo, voinko minä mennä ulos?” Lillukkapentu supatti Hämärähallan korvaan, mutta naaras ei hievahtanutkaan. Pentu huokaisi ja pälyili ympärilleen. Ehkä hän vain kävisi nopeasti aukiolla. Pennun isä, Kaamoskukka, oli painottanut pennuilleen, että elämässä pitäisi ottaa riskejä. Lillukkapentu ei ollut täysin varma mitä ne riskit olivat, mutta ehkäpä tämä oli sellainen. Lillukkapentu hiipi hiljaisin askelin pentutarhan suuaukolle ja kurkisti ulos. Lehtikadon kylmä viima kuitenkin puski naaraan kasvoille ja sai Lillukkapennun aivastamaan. Olipa siellä kylmä! Naaraan ohut pentuturkki ei suojannut häntä kylmiltä tuiskuilta laisinkaan ja se saattoi olla yksi syy siihen miksi Hämärähalla ei ollut päästänyt pentujaan ulos. Lillukkapentu ei uskaltanut mennä kokonaan ulos pentutarhasta, mutta jäi katsomaan maisemia. Taivas oli täynnä kirkkaita valoilmiöitä mitkä olivat naaraasta kauniita.
“Vau”, Lillukkapentu henkäisi hiljaa ja harkitsi, että ryntäisi katsomaan mitä ne olivat.
“Tähdet ovat kauniita, eivätkö vain?”
Ääni sai pennun säpsähtämään ja naaras kääntyi ympäri. Hämärähalla seisoi hänen edessään ja hymyili lempeästi. Lillukkapentu ei ehtinyt sanomaan mitään, kun naaras oli jo tarttunut hänen niskanahkaansa.
“Tähdet?” naaras naukaisi jo hieman unisena. Oli liian myöhä siihen, että hän prosessoisi uusia sanoja. Lillukkapentu ei tiennyt mitä tähdet olivat, mutta hän päätti ottaa niistä selvää.
“Nukuhan nyt rakas tyttäreni, puhutaan aamulla”, Hämärähalla kuiskasi hiljaisella ja lempeällä äänellä. Naaras alkoi sukimaan Lillukkapentua, joka keikkui unen rajamailla. Lillukkapentu yritti vastata emolleen, mutta hänen suustaan ei tullut kuin hiljaista pihinää.

Väsymyksen uuvuttamana kömmin ulos sotureiden pesästä jo toistamiseen saman päivän puolella. Olin yöllä valvoskellut ties mistä syystä ja käynyt yön pimeydessä tarkastelemassa taivaalla kiiluvia tähtiä. Lehtisade oli niin synkkä. Vasta lehtikadon aikaan maa peittyisi kunnolla valkealla lumella ja toisi valoisuutta mukanaan. Toisaalta tällaisella ajankohtana sulauduin maastoon tumman turkin kanssa pimeydessä paremmin, mitä ikinä lehtikadon aikaan olisin tehnyt. Ajatukseni juoksivat kehää, enkä oikein ollut saada niistä otetta. Väsymys painoi kehossani joka askeleella. Rintaani ahdisti ja silmäluomeni tuntuivat raskailta.
"Mitä tästäkin nyt tulee", tuhahdin näreissäni ja äkkiä vilkaisin ympärilleni kanssakuulijoiden pelossa. Latvaruusu katsahti minuun hieman tuomitsevan näköisesti, mutta mistä minä oikeasti tiesin mitä toinen ajatteli. Heilutin vain nopeasti korviani ja jatkoin matkaani mahdollisimman kauas oudosta tilanteesta. Minkä minä sille tein, että soturi sattui olemaan paikalla juuri silloin, kun sattumalta satuin toteamaan jotain tajuamattani ääneen. Tuhahdin koko asialle ja yhtä nopeasti se unohtuikin. Hetken vielä yritin pysytellä valppaana, mutta pian luovutin ja lähdin takaisin sotureiden pesää. En minä minnekään klaaninvanhimpien joukkoon vielä kuulunut, mutta nyt sattui olemaan erittäin huono päivä kyseessä. Kiitin onneani siitä, että minut oli laitettu vasta auringonlaskun partioon eli minulla oli aikaa kerätä voimiani siihen. Sammalvuoteelleni käpertyessäni yritin vielä miettiä juurisyitä unettomuuteen. Jokin minua oli viime yön pitänyt hereillä. Jokin erittäin tärkeä asia. Olisinpa vain tiennyt itse mikä se oli. Jotain helpottavaa aamun aikana oli kuitenkin tapahtunut, sillä nyt uni tuli nopeasti. Mikä lienee sekin ollut.

Hätkähdin hieman, kun Lepakkohuuto puski minua lapaan kehräten, mutta yhdyin pian itsekin kehräykseen. Olin pelännyt kollin reaktiota, mutta aivan turhaan. Hän suhtautui asiaan niin lempeästi, että miltei halusin olettaa hänen pitävän minusta edelleen takaisin.
“En luule sinua höyhenaivoksi siksi, että julistit rakkautesi kuumepäissäsi, mutta siksi että olet yksi höyhenaivo”, nau’uin ylimielisesti ja suuntasin katseeni pois Lepakkohuudosta. Jouduin pidätellä nauruani. Pimeys oli jo laskeutumassa ja tähdet tuikkivat taivaalla, joten minulla alkoi tulla kylmä. Lehtikadon lähestyessä aurinko laski aikaisemmin ja valoisa aika jäi vähemmälle. Sen huomasi myös omassa jaksamisessa. Tuntui paljon väsyttävämmältä, kun ei ollutkaan pitkiä valoisia päiviä.
“Ahaa, kiitos vain”, Lepakkohuuto tuhahti ja palautti minut nykyhetkeen. Hymyilin ilkikurisesti.
“Katso, tähdet näkyvät jo”, sanoin vaihtaen aihetta. Voisimme puhua tunteistamme myöhemminkin. Meillä oli kaikki aika maailmassa, joten miksemme käyttäisi sitä. Ei meillä ollut mitään kiirettä. Lepakkohuudon katse etsiytyi myös taivaalle. Katsoin hänen silmiään, joista tähdet heijastuivat niin kovin kauniisti. En voinut peittää hymyäni. Siirsin itsekin katseeni taivaalle.
“Luuletko, että Höyhenhalla on tyytyväinen?” kysyin tuhahtaen naurusta. Lepakkohuuto katsoi minuun huvittuneena.
“Ei varmasti ole. Hän kiehuu turkissaan, koska tyttärensä ihastui tälläiseen huligaaniin”, kolli naukui nauraen omille sanoillensa. Hymähdin.
“Et sinä ole huligaani. Rääpäle vain. Anteeksi emo, seuraavassa elämässä etsin jonkun paremman”, huikkasin viimeiset sanat tähtitaivaalle. Salaisesti sisälläni toivoin, että Höyhenhalla kuulisi. Halusin hänen näkevän kuinka iloiseksi Lepakkohuuto teki minut.

//Lepa?

Lepakkohuuto katsoi toveriaan hieman kummastuneena, kun naaras käyttäytyi hieman kummallisesti. Kaikki ei tuntunut olevan täysin kunnossa, vaikka hän selvästi yritti peittää hänet. Olin tuntenut hänet pennusta saakka, kyllä minä tunnistin, jos hänen mielessään muhi jokin, joka ei suostunut sieltä lähtemään.
Lepakkohuuto vaati ystäväänsä sittemmin kertomaan, mikä oli vialla. Ja kun tämä viimein myönsi, kollista tuntui, että hänen koko kehonsa meni oikosulkuun. Rosmariinikynsi piti hänestä? Ajatus tuntui kollista hankalalta uskoa.
“Pidät minusta?” hän kysyi kallistaen päätään hiemaan kuin uskoen naaraan hetkenä minä hyvänsä vain alkavan nauraa hänelle ja sanovan, että koko juttu oli ollut vain vitsi, mutta niin ei käynyt.
“Niinhän minä sanoin, hölmö”, naaras tokaisi ja katsoi muualle hieman vaivaantuneen oloisena. Hetken ajan Lepakkohuuto vain tuijotti, kunnes hän puhkesikin kehräämään ja puski toveriaan lempeästi lapaan.
“Ne se on helpotus kuulla. En sentään joudu itsekseni häpeämään typerää tapaani myöntää tunteeni sellaiselle kissalle, joka ei tunne samoin”, hän naukaisi vitsikkäästi ja virnisti suuremmalle naaraalle. Hyvän aikaa sitten hän olisi vielä täysin yrittänyt saada kokoeron näyttämään pienemmältä, mutta nykyään häntä se ei enää haitannut.
“Pelkäsin jo, että luulisit minua ihan höyhenaivoksi sen jälkeen, kun olin kuumeen kourissa päättänyt myöntää rakkauttani sinulle”, kolli sanoi hieman ujosti, mutta enemmän kyllä vitsikkäästi.

//Rosmy?

Lätäkkölempi katsoi sisartaan, joka oli tullut hänen luokseen ja avautunut murheistaan. Ne koskivat heidän veljeään, joka oli puhunut Lampiväreen mukaan tälle inhottavasti. Lätäkkölempi tunsi sääliä sisartaan kohtaan, hän ymmärsi hyvin tämän pahan olon asiasta.
"Aivan turhaan hän sinua loukkaa noin", Lätäkkölempi naukui terävällä äänellä ja kosketti hännällään pentuetoverinsa lapaa. Lampiväre näytti helpottuneelta sisarensa sanat kuultuaan.
"Monella soturilla tuntuu tällä hetkellä olevan ohdakkeita takamuksessa. Luulen, että ne pelkäävät lähestyvää lehtikatoa, muttei se oikeuta tuollaiseen käytökseen", Lätäkkölempi sanoi ja pudisteli pettyneenä päätään. Lampiväre nyökytteli päätään. Lätäkkölemmen katse hakeutui taivaalle. Tähdet eivät näkyisi vielä hetkeen, vaikka pilvet olivatkin väistyneet sinisen taivaan tieltä. Auringonlaskun jälkeen pimeys laskeutuisi metsän ylle, jolloin tähdet ja kuu olisivat ainoat valonlähteet koko metsässä.
"Mutta palataan siihen Varissulkaan: Tahdotko, että käyn juttelemassa hänelle? Perheenjäsenten pitäisi pitää yhtä, eikä tuolla tavalla painaa toista alas. Minä olen varma, että yritit kaikkesi. Sen pitäisi riittää myös Varissulalle, jos hän tahtoo olla osa tätä perhettä", hopeanharmaa soturi naukui päättäväisesti.

Seurasin Uiveloyötä katseellani, kun hän tassutti ohitseni joen reunalle tuijottelemaan veteen. Olisikohan nyt hyvä aika ottaa jalat alle ja lähteä livaskaan? En ollut aikeissa avautua satunnaiselle soturille klaanistani Virtausklaanista ja kaikesta siitä, mikä sai minut näyttämään aivan seinähullulta.
Pysyin edelleen hiljaa, kun hän kysyi minulta, miksi olin puhunut vedelle, kun ei uskonut väittämääni siitä, etten ollut puhunut kellekään. Olisin toivonut, että paikalle olisi tullut joitakuita muitakin, jotta olisin voinut livetä paikalta helpommin, mutta nyt kun olimme paikalla aivan kaksi, tilanne olikin hieman hankalampi.
Lähdin hiljalleni ottamaan taka-askelia, jotta voisin paeta paikalta, ennen kuin naaras alkaisi painostaa minua enemmän selittämään puhumistani joen äärellä. Voisin ehkä karata, ennen kuin hän huomaisi niin minun ei tarvitsisi puhua asiasta. Ehkä hän unohtaisi asian, eikä enää kyselisi minulta siitä myöhemmin. Saisin taas olla itsekseni rauhassa omien asioideni kanssa. Niiden asioiden, joita en halunnut myöntää edes omalle perheelleni.
Kun hiippailin vähitellen pois, yhtäkkiä Uiveloyön katse porautui minuun. Hiirenpapana! Sinne meni sulava poistumiseni.
“Minne olet menossa?” tummanharmaa soturi kysyi minulta. Vilkaisin häntä nopeasti uudelleen lapani ylitse ja otin vielä yhden askeleen edespäin.
“Saalistamaan”, valehtelin. Ajatukseni oli ennemmin etsiä jokin hiljainen paikka, johon menisin piiloon kaikkia. Siellä voisin jutella paremmin mielikuvitusystävieni kanssa ilman, että joku keskeyttäisi minut uudelleen.

//Uivelo?

Norkoilin leirin reunalla seuraamassa kissojen kuhinaa. Halusin liittyä johonkin partioon, mutta en nähnyt missään ketään kenen kanssa olisin mielelläni mennyt partioimaan. Vaivuin ajatuksiini ja mietin metsää ja sumun määrää. Milloinkohan tulisi lunta?
“Harakkahaave, haluatko tulla partioon meidän kanssamme?” Aaltosalama herätti minut ajatuksistani. Valpastuin heti ja levitin kasvoilleni iloisen hymyn.
“Tottakai!” hihkaisin ja liityin neljän kissan joukkoon ulos leiristä. Tassuttelin punaturkkisen naaraan perässä iloisesti pompahdellen. Hyräilin rytmikkäästi samaa sävelmää uudelleen ja uudelleen. Muut partionjäsenet olivat hiljaa.
“Menemmekö me Eloklaanin rajalle?” kysyin hilpeästi, koska huomasin suuntamme olevan jokea kohti.
“Kyllä”, Aaltosalama, joka selvästi oli partion johdossa vastasi. Nyökkäsin ja jatkoin rallatteluan hiljempaa. Tuntui hetken epämiellyttävältä olla äänessä, mutta hyräily oli hauskaa eikä kukaan vielä ollut kieltänyt sitä minulta. Katselin muita partion jäseniä. Kärppämyrsky, Hämärähalla ja Katajanoki. Katseeni kiinnittyi hetkeksi partion perällä kulkevaanpieneen valko-oranssiin naaraaseen. Menasin kävellä puuta päin, mutta väistin sen juuri oikealla hetkellä. Hymähdin nolostuneena ja jatkoin kävelyä, mutta lopetin hyräilyni. Miksi kaikki olivat tänään niin vakavalla päällä?

//Aalto?

Elämäni oli yhtä merkityksetön kuin näillä hiiren luilla. Siinä ne vain pötköttivät aterian päätyttyä, antamatta iloa enää kellekään. Joskus ne olivat olleet osa elävää, hengittävää olentoa, joka ei olisi pärjännyt ilman niitä mitenkään. Sitten siitä elävästä olennosta oli tullut kissan ruokaa, ja lopulta jäljellä oli vain kasa hauraita luita.
Oppilaana minulla oli ollut jokin tarkoitus. Tai ainakin Lokkimieli oli saanut sen tuntumaan siltä. Ankara ja hankala mestarini oli kyllä pitänyt huolen siitä, että en ollut ehtinyt unohtua liian pitkäksi aikaa omiin ajatuksiini. Nyt soturina kaikki se elämän hohto, ruumistani ruokkinut adrenaliini, oli hiipunut pois. Jäljellä oli pelkkä varjokuva, joka yön tullen sulaisi osaksi pimeyttä.
“Mitä se tekee?”
“En tiedä, tuijottaa luita? Omituinen karvapallo!”
Minun ei tarvinnut nostaa katsettani tietääkseni, keitä puhujat olivat. Virtaviima ja Kyyhkypyrähdys pitivät kyllä huolen, että klaanin jokainen outolintu sai osakseen nälvintää ja arvostelua, enkä minä ollut heidän kohdallaan poikkeus. Toisaalta ei se minua haitannut - minun imagooni sopi hyvin outolinnun maine. Minulla ei ollut pienintäkään kiinnostusta olla tylsä ja tavallinen, niin kuin suurin osa kuolonklaanilaisista. Haikailin jonkin suuremman perään, vaikka en vielä tiennytkään, mitä se käytännössä tarkoitti.
Tuijottelin hiiren luita vielä kotvasen, ennen kuin huiskaisin ne hännälläni sekaisin ja nousin seisomaan. Minua ei oltu määrätty vielä tänään mihinkään partioon, tai vaikka Pimentovarjo olisi suunnitellutkin jotakin sen suuntaista varalleni, en aikonut antaa hänelle siihen mahdollisuutta. Kipitin leirin reunoja myöten uloskäyntitunnelille ja pujahdin humisevaan metsään.
No niin, täällä oltiin. Mitä seuraavaksi? Etsisinkö jostakin ison kiven ja kiipeäisin sen päälle murehtimaan vähän lisää? Ei, tänään ei ollut hyvä päivä sellaiselle. Minua ei huvittanut kiipeillä minkään päälle. Voisin murehtia vaikka joen rannassa. Mikä oli melankolisempaa kuin synkkä, kylmä vesi?
Tassuttelin osittain ajatuksissani joen kohinan suuntaan. Lähdin mahdollisimman kauas leiristä, minua ei huvittanut törmätä kehenkään tuttuun - ei etenkään sukulaisiini. Vanhempani alkaisivat varmasti hössöttää, miksi liikuin ulkona yksinäni enkä ollut luomassa suhteita muiden nuorten kissojen kanssa. Tai sitten saisin kuulla kunniani siitä, että välttelin partioihin osallistumista jo näin varhaisessa vaiheessa päivää.
Ajatuskuplani poksahti rikki, kun jonkun ääni tunkeutui sen läpi. Siristin silmiäni ja katselin ympärilleni. Kohta huomasin joen rannassa vaalean hahmon, joka näytti puhuvan heijastukselleen vedessä. Tai sitten jollekin muulle. Joka tapauksessa - ihmeellistä kyllä - kiinnostukseni oli herännyt.
“Kenelle sinä puhut?” töksäytin seisahtuessani vähän matkan päähän naaraasta. Yritin kaivella kissan nimeä mieleni perältä - en yleensä vaivautunut opettelemaan niitä. Katajanoki, se se olikin. Hän oli vastikään saanut soturinimensä, sen takia se oli varmaankin jäänyt mieleen.
“En kenellekään”, Katajanoki sanoi hiljaa ja katsoi minua karvat pystyssä. Ei tarvinnut olla selvännäkijä osatakseen kertoa, että kissa puhui palturia.
“Puhuit sinä”, minä intin laiskasti, astelin naaraan vierelle ja katsahdin alas veteen. Siellä ei näkynyt mitään ihmeellistä. Vain aaltoileva, epäselvä heijastus. “Miksi sinä puhuit vedelle?” En siirtänyt katsettani veden pinnasta. Yritin kovasti keskittyä ottamaan selvää, mille ja miksi soturi oli höpissyt. Minä yleensä tyydyin pysymään ajatusteni kanssa pääni sisällä, mutta kenties Katajanoki oli ajatellut ääneen. Hmm, naaras oli kyllä katsonut vettä sen verran kiinteästi, että tämän oli täytynyt puhua jollekulle muulle kuin itselleen, jollekulle vedessä.

//Kataja?

Istuin isäni, Syöksyaskeleen kanssa ulkona Hehkulammen rannalla. Hän oli halunnut viettää aikaa yhdessä, joten olimme lähteneet ulos. Ajatus oli vielä saalistaa, jos löytäisimme jonkun saaliin hajun, mutta nyt me vain istuskelimme yhdessä hiljaa.
Kylmä tuuli sai minut pörhistämään turkkini. Lehtikadon lähestymisen kyllä huomasi jo. Riista väheni vähenemistään ja ilma alkoi tuntua päivä päivältä vain kylmemmältä. Oli hyvin epämukavaa nousta aamuisin partioon, kun tiesi, että ilma tulisi olemaan kylmä.
“...Enkä ikinä antaisi hänen ottaa paikkaa viereltäni, jos toinen vaihtoehto olisit sinä. Hän on aina ollut sellainen pettymyt”, kuulin isäni lopettavan puheen siitä, miten eläisi päällikkönä. Jos totta puhuttiin, en ollut kuunnellut puoliakaan siitä, mitä hän oli sanonut, mutta ainakaan hän ei tainnut huomata sitä.
“Kuulostaa kiinnostavalta”, totesin hiljaa, jotta saisin aikaan vaikutelman, että olin oikeasti kuunnellut isäni selittelyjä, vaikka en ollut oikeasti lainkaan perillä siitä, mitä hän oli edes sanonut.
“Kiinnostavalta hyvinkin. Se voisi joku päivä olla Kuolonklaanin tulevaisuus”, Syöksyaskel totesi. Nyökkäsin ja nousin ylös haistellen ilmaa hieman. Se oli isälleni merkki siitä, että keskustelut oli keskusteltu ja lähtisin nyt mielelläni etsimään saalista.
“Kuule, Katajanoki. Uskon, että joku päivä voit saada aikaan jotain suurta, jos vain et anna muiden kissojen, kuten Hierakkapilven pidätellä sinua”, hän naukaisi samalla, kun nousi itsekin pystyyn aikeenaan etsiä saalista. Nyökkäsi. Isäni todella taisi tykätä puhua sisarestani pahasti. Se oli minusta aika surullista. En vieläkään ymmärtänut, mikä perheeni eri jäsenten väleissä teki kaikesta niin hankalaa. Miksi kaikki tuntuivat inhoavan toisiaan eri tasoilla?
En jäänyt odottelemaan sen enempää, vaan lähdin etsimään saalista vähitellen hämärtyvässä päivässä, Isäni lähti pian tassuttamaan perääni ja jonkin matkan päästä erkaantui minusta sanaakaan sanomatta. Hän taisi lähteä toisaalle etsimään omat saaliinsa.
Haistoin hiiren hajun ja lähdin seuraamaan sitä hiljaa. Kuitenkin, kun haju alkoi viimein voimistua, se ylitti Eloklaanin rajan. En siis voisi napata sitä hiirtä. En rikkoisi säätöjä vain pienen hiirulaisen takia. Se ei ollut aivan minun tapaistani kuitenkaan.
Lähdin sitten etsimään jotain muuta. Haistelin ilmaa ja yritin paikantaa edes jonkin saaliin, mutta kaikki saaliiden hajut tuntuivat laimeilta ja en uskonut, että harhailu reviirillä yöhön saakka vain yhden pieneen saaliin takia olisi hyvä idea. Siksi päätin palata takaisin leiriä kohti. Ehkä törmäisin samalla Syöksyaskeleeseenkin.
“Katajanoki! Löysitkö mitään?” kuulinkin jo pian paluumatkallani isäni nau’un siumpaa. Käännyin katsomaan häntä kohti ja pudistelin päätäni. Hän näytti hieman pettyneeltä, mutta ei ainakaan torunut minua luovuttamisesta niin nopeasti. Hänelläkään ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään saalista, joten päättelin, että hänkään ei ollut löytänyt mitään, eikä siksi ajatellut minun sättimiseni olevan niin hyödyllistä.
“Palataan vain takaisin leiriin. Ehkä voisimme mennä taas saalistamaan yhdessä myöhemmin joku toinen päivä?” isäni ehdotti. Nyökkäsin, mutten sanonut mitään. En tuntenut sen olevan tarpeellista. Syöksyaskel kyllä ymmärsi.

Tassutin joen rantaa kohti Kuolonklaanin pohjoisrajaa. Olin lähtenyt jo varhain kävelylle, jotta kukaan ei tulisi kyselemään minulta, jos pääsisivät mukaan tai mihin olin matkalla tai mitään muuta typerää. Tahdoin vain olla yksikseni ja antaa metsän rauhoittaa mieltäni. Se oli minusta kovin nautinnollista.
“Jos sitä vaikka voisikin joku päivä käydä rajojen ulkopuolella”, totesin hiljaa itsekseni. “Siellä voisi olla kaunista ja kiintoisaa. Toki en tiedä olisiko klaani siitä niin innoissaan. Kamomillapyörrekin varmasti huolestuisi. Isä varmaan pettyisi minuun.”
Seisahduin hetkeksi ja vilkaisin jokeen. Sen kirkas vesi kimalteli kauniisti ja mieleeni muistui vain Virtausklaani ja Hopeana Hohtava Simpukka. Hän oli nätti ja mukava naaras. Mikä sääli, että hän ei ollut oikea kissa Kuolonklaanissa. Olisin todella toivonut hänen olevan. Olisimme varmasti todella läheisiä. Läheisempiä kuin minä olin oman perheeni kanssa.
“Hei, Hopeisena Hohtava Simpukka”, naukaisin hiljaa veteen kuin mielikuvitusystäväni olisi ollut suoraan edessäni veden varassa uiskentelemassa kuin kala. “Kuinka Virtausklaanissa menee? Olen pahoillani, etten ole päässyt hetkeen, mutta olen kuitenkin päässyt jo viimein Kuolonklaanin soturiksi! Isä on ylpeä, kuten emokin. He eivät vain tunnu vieläkään tukevan toimeen toistensa kanssa. Toivoisin, että he tulisivat, jotta voisin viettää soturin elämääni heidän molempien kanssa yhdessä”, jatkoin selittelyä joen vedelle kuin joku olisi oikeasti kuunnellut minua.
“Kenelle sinä puhut?” takaani kuului naaraan nauku ja slmänräpäyksessä olin käännähtänyt ympäri ympäri ja katsoin nyt takaani minut säikäyttänyttä kissaa. Suuri tummanharamaa naaras katsoi minua odottaen vastausta, jota ei tulisi minulta saamaan - tai ainakaan totuutta hän ei saisi. Uiveloyön oli sitten täytynyt tulla paikalle juuri silloin, kun puhuin itsekseni kuin seinähullu.
Karvat pystyssä ja keho silkasta noloudesta tulessa tuijotin soturia ja yritin keksiä tavan, jolla voisin livahtaa pois mahdollisimman sulavasti.
“En kenellekään”, naukaisin hiljaa ja yritin peittää nolostukseni pitäen kasvoni parhaani mukaan peruslukemilla.

//Uivelo?